Satunnaisia sanakirjahuomioita

Tämä kirjoitus käsittelee otsikonsa mukaisesti erinäisiä satunnaisia mutta omalla tavallaan kiinnostavia sanakirja-asioita. Hieman vastaavia aiheita olen sivunnut jo toisaalla.

Carl Darling Buckin teos A Dictionary of Selected Synonyms in the Principal Indo-European Languages: A Contribution to the History of Ideas (1949) koostuu listoista siitä, millä sanalla jokin asia eri indoeurooppalaisissa kielissä ilmaistaan. Hakusanat on luokiteltu aihepiireittäin (esimerkiksi "The Physical World in Its Larger Aspects", "Mankind: Sex, Age, Family Relationship" ja "Animals"). Sanalistojen yhteydessä on kommentteja sanojen levinneisyydestä, alkuperästä ynnä muusta. Merkitys 'tanssia' ilmaistaan indoeurooppalaisissa kielissä seuraavan taulukon mukaisilla sanoilla:

Kuten näkyy, sanaa ei ole tämän listan mukaan tavattu muinaisiirissä (Ir.). Buck kommentoi asiaa seuraavasti:

There was apparently no dancing in ancient Ireland (cf. O'Curry 2.406 f.).

Tämä on tietysti merkille pantavaa, koska irlantilaiset ovat tänä päivänä kuuluisia perinnetansseistaan. (Zarathustralaiset eivät ole, joten avestan kohdalla vastaava maininta ei ole tarpeen.) Historiallisten kielten tapauksessa kannattaa toki olla varovainen tehtäessä johtopäätöksiä sen perusteella, että jotain sanaa tai käsitettä ei säilyneissä teksteissä tavata, mutta muinaisten irlantilaisten tanssimattomuus on ilmeisesti vahvistettu muistakin lähteistä. Kyse siis tuskin on esimerkiksi siitä, että muinaisiirin kirjoittajat olisivat pitäneet tanssimista jotenkin sopimattomana ja siksi kaihtaneet sen mainitsemista kirjallisissa lähteissä, mikä voisi sekin johtaa sanan esiintymättömyyteen leksikografisissa yhteyksissä.

Vaikka jokin ruma sana (enkä nyt tarkoita välttämättä tanssimista) esiintyisikin sanakirjan pohjalla olevassa aineistossa, voivat sanakirjantekijät päätyä enemmän tai vähemmän hassuihin ratkaisuihin materiaalinsa esittämisessä. Charlton T. Lewisin ja Charles Shortin toimittama A Latin Dictionary (1879), lempinimeltään "Lewis & Short", tyypillisesti kätkee säädyttömät merkitykset lyhenteen in mal. part. ja kirjallisuusviitteiden alle, mistä ei ole juurikaan hyötyä sellaiselle, joka yrittää selvittää, mitä jokin sana tarkalleen ottaen tarkoittaa. Oxford Latin Dictionary (1968 - 1982, korjattu painos 1996) on puolestaan periaatteessa asenteissaan hieman modernimpi, mutta jos sieltä yrittää etsiä eräässä aiemmassa kirjoituksessani mainitsemani sanan irrumare merkitystä, löytää seuraavanlaisen määritelmän:

irrumō ~āre ~āuī ~ātum, tr. inr-. [dub.] FORMS: irrim- A.Epig.39.162. To practice irrumatio on.

Tämä on melko hyödytön selitys, koska mikäli henkilö tietää, mitä verbistä johdettu tio-loppuinen substantiivi merkitsee, tietänee hän myös, mitä itse verbi merkitsee. Lopullisen ratkaisun voisi luulla löytyvän substantiivin irrumatio kohdalta, mutta näin ei olekaan:

irrumātiō ~ōnis, f. [IRRVMO+-TIO] The action of an irrumator.

Johtimella -tor muodostetut tekijäsanat ovat suunnilleen yhtä yleisiä ja läpinäkyviä kuin tio-päätteiset substantiivit. joten tämäkin määritelmä on käytännössä hyödytön. Vasta agenttinominin määritelmä katkaisee uhkaavan kierteen:

irrumātor ~ōris, m. inr-. [IRRVMO+-TOR] One who submits to fellatio.

Sana fellatio on kursivoitu, mikä merkitsee, että kyseessä on periaatteessa latinan eikä englannin sana, vaikka se on toki lainautunut sellaisenaan myös englantiin. Koska fellatio ei ilmeisesti esiinny klassisissa lähteissä, sitä ei löydy Oxford Latin Dictionarysta lainkaan. Verbi fellare tosin löytyy, merkityksessä 'to suck (milk); to suck the milk of' sekä johdannaismerkityksessä, johon viitataan vain luonnehdinnalla 'as a sexual perversion'. Tiedonjanoinen Catulluksen-lukija joutuu siis pahimmassa tapauksessa epätietoisuuteen. Tämä tapahtuu itse asiassa jopa siinäkin tapauksessa, että tuntee sanan fellatio merkityksen, sillä määritelmän sisältämä sana submit saattaa luoda mielikuvan, että irrumaattori itse olisi jotenkin passiivinen osapuoli, mikä ei oikein sovi asiayhteyteen (ks. Catullus 16).

Vertailun vuoksi ylempänä mainittu Lewis & Short antaa verbille irrumare ensisijaisen merkityksen 'to extend the breast to, to give suck' ilman kirjallisuusviitettä tai kovin ilmeistä etymologista perustetta, sillä sanan pohjalla oleva ruma l. rumen merkitsee 'kurkkua' tai 'ruokatorvea'. (Analogisesti ajatellen OLD:n mainitsema epigrafinen kirjoitusasu irrimare saattaa viitata myös toiseen ruumiinaukkoon, josta käytetään myös sanaa rima 'vako', mutta en tarkistanut, mitä lähteessä varsinaisesti lukee. Joka tapauksessa tietääkseni ainoa lähde sanan ruma merkitykselle 'rinta' tai 'nisä' löytyy hämäristä etymologioistaan tunnetun Varron teoksesta De agricultura 2,1 ja 2,11.)

Edellä mainitun tapaisiin alatyylisiin sanoihin viittaa jo aiemmin siteeraamani teoksen A Sanskrit-English Dictionary (1899) esipuhe, jossa Monier Monier-Williams puolustaa sanakirjansa sisältämiä rumia sanoja ja kertoo samalla hauskan anekdootin (xvi):

In regard to what may be thought a needless multiplication of indecent words and meanings, offensive to European notions of delicacy, I am sorry to say that they had to be inserted, because in very truth Sanskṛit, like all oriental languages, abounds with words of that character, and to such an extent, that to have omitted them, would have been to cut out a large percentage of the language. A story is told of a prudish lady who complimented Dr. Johnson on having omitted all bad words from his English Dictionary; whereupon he replied: 'Madam, it is true that I have done so, but I find that you have been looking for them.' In point of fact students of Sanskṛit literature cannot sometimes avoid looking for such words. Nor have I, except in rare instances, veiled their meaning under a Latin translation which only draws attention to what might otherwise escape notice.

Onko Oxford Latin Dicrionaryn ylempänä nähty fellatio esimerkki merkityksen kätkemisestä latinankielisen sanan taakse vai ei? Monier-Williams käyttää säännöllisesti latinankielisiä lainasanoja kuten anus, vulva ja penis niiden kotoperäisten vastineiden sijaan, mutta kyseiset lainasanat toki voidaan ajatella jo niin vakiintuneiksi, että kyse ei oikeastaan ole latinankielisistä käännöksistä. Ainoa tähän hätään löytämäni selvempi tapaus erään sanan häveliäästä välttämisestä on verbi yabh- 1. yabhati, jonka määritelmäksi annetaan lääketieteelliseltä kuulostavan käännöksen to have sexual intercourse ohella latinankielinen verbi futuere 'nussia, panna'.

Verbillä on myös desideratiivimuoto.

Sanakirjojen käytettävyyden kannalta olisi tietenkin toivottavaa, että selitettävän sanan rekisteri kävisi ilmi joko valituista käännösvastineista tai vähintään jostain erillisestä merkinnästä.

Edellisessä sitaatissa mainittu leksikografi Samuel "Dr." Johnson oli muutenkin huumorimies, kuten käy ilmi seuraavasta otteesta hänen kuuluisasta sanakirjastaan Dictionary of the English Language (1755):

LEXICO´GRAPHER. n. ſ. [λεξικὸν and γράφω; lexicographe, French.] A writer of dictionaries; a harmleſs drudge, that buſies himſelf in tracing the original, and detailing the ſignification of words.

(Lyhenne n. ſ. on 'nomen substantivum' eli 'substantiivi'.) Anglistipiireissä vähintään yhtä kuuluisa on seuraava vitsikäs määritelmä:

OATS. n. ſ. [aten, Saxon.] A grain, which in England is generally given to horſes, but in Scotland ſupports the people.

Vähemmän tunnettu tapaus on sanan patron määritelmä:

PA'TRON. n. ſ. [patron, Fr. patronus, Latin.] 1. One who countenances, ſupports or protects. Commonly a wretch who ſupports with inſolence, and is paid with flattery.

Tämä saattaa viitata Chesterfieldin jaarliin Philip Stanhopeen, jolta Johnson kyllä sai kymmenen punnan sijoituksen mutta koki tulleensa muuten kaltoin kohdelluksi.

On mielenkiintoista huomata, että fart ei ole "bad word" tai edes korkeakirjallisuudelle vieras, kuten sanan määritelmän yhteydessä olevasta John Sucklingin nokkelasta runositaatista käy ilmi:

FART. n. ſ. [fert, Saxon.] Wind from behind.
Love is the fart
Of every heart;
It pains a man when 'tis kept cloſe;
And others doth offend, when 'tis let looſe.

Loppusointupari close-loose vaikuttaisi olevan hieman ontuva. Voi olla, että runoilija on ajatellut sanat äännettäviksi niin, että ne rimmaavat, mutta luettuna nyky(standardi)ääntämykselläkin epäpuhdas riimi luo ikään kuin akustisen vastineen loppusoinnun muodostavien sanojen merkitysten kontrastille.

Taikahuilusta ja muusta

Edellisessä kirjoituksessa käsittelemäni teos sisältää myös seuraavanlaisen kohdan:

"Pooh! I ain't stealing chickens. Do you take me for a nigger? I'm a noble Red-man and Head Chief at that, I want you to know, an' I've a notion to collect that scalp you're wearin' now."

Tämä toimii kätevänä aasinsiltana tämänkertaiseen, väistämättä hieman rönsyilevään aiheeseen. Reilu viikko sitten Hesarin kirja-arviossa kerrottiin, että Harper Leen pöytälaatikon kätköistä paljastuneelle romaanille Go Set a Watchman on ilmestynyt suomennos nimeltään Kaikki taivaan linnut. Jutun otsikko toteaa, että "suomennoksessa ei väistellä mustia solvaavaa sanastoa". Suomentaja Kristiina Drews on jutun mukaan päätynyt käyttämään sanalle nigger kahta eri käännösvastinetta, vähemmän halventavaa mustaa ja halventavampaa neekeriä, riippuen puhujan kulloinkin oletetuista tarkoitusperistä. En osaa kommentoida tämän ratkaisun perusteltuutta tämän kummemmin. Oleellista on kuitenkin se, että ylipäätään pidetään varteenotettavana vaihtoehtona siistiä (sensuroida) teosta kääntämisen yhteydessä.

Sitäkin voidaan ylipäänsä pohtia, muuttuuko teksti vähemmän rasistiseksi muuttamalla loukkaavaksi koettuja sanoja konnotaatioiltaan neutraalimmiksi. Kuolinpesistä tutun Kansojen historian ensimmäisen osan (suom. 1956) alussa todetaan neandertalinihmisen kallonmuodosta, että sen ominaisuudet "tekivät kallon ulkonäöltään kutakuinkin 'eläimelliseksi' ja osoittivat, että sen rakenne oli yksinkertaisempi kuin kaikkein alkukantaisimmilla nykyisillä ihmisroduilla, niin kuin esimerkiksi Australian neekereillä tai tulimaalaisilla". Tämä virke on rasistinen eli rotuopillinen sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä siinä ihmiskunta implisiittisesti jaetaan rotuihin, joista toiset ovat alkukantaisempia kuin toiset. Sanan neekeri korvaaminen nykyään käytettävällä sanalla aboriginaali ei tekisi siitä yhtään vähemmän rasistista, vaikka leksikaaliset ikonoduulit muuta väittäisivätkin.

Mutta en käsittele nyt tieto- vaan kaunokirjallisuutta. Pelkästään halventavina pidettävien sanojen muuttamisen sijaan voidaan toki muuttaa myös itse sisältöä, vaikka esimerkiksi syrjinnän poistaminen teoksesta, jonka yhtenä tärkeänä teemana sitä pidetään, olisi vähintäänkin hölmöä. Erinäisten muutosten tekeminen ei kuitenkaan ole lainkaan tuntematonta silloin, kun kyse on näytelmä- tai oopperakirjallisuudesta: tällöin kynnys uudelleen tulkitsemiseen on luonnostaan paljon matalampi kuin romaanin tekstin muokkaamiseen.

Kävin jokin aika sitten Schönbrunnin marionettiteatterissa katsomassa Wolfgang Amadeus Mozartin Taikahuilun (1791). Tulin myös lueskelleeksi Emanuel Schikanederin kirjoittaman libreton suomennosta. Kuten tunnettua, Taikahuilu tihkuu misogyniaa, rasismia ja valistusideologiaa, joista ainakin kaksi ensiksi mainittua tuottavat toisinaan päänvaivaa teoksen nyky-yleisölle. Huomasin, että Juhani Koiviston ja Jussi Tapolan suomennoksessa on tehty eräitä mielenkiintoisia muutoksia alkutekstiin nähden. Nämä liittyvät orjien johtajaan Monostatokseen, joka on alkuperäisen libreton mukaan musta ja kärsii seksuaalisista patoumista. Eräässä kohdassa Papageno pohtii kohtaamistaan Monostatoksen kanssa seuraavasti:

Bin ich nicht ein Narr, daß ich mich schrecken liess? - Es giebt ja schwarze Vögel in der Welt, warum denn nicht auch schwarze Menschen?

(Saksankieliset otteet ovat oikeinkirjoitukseltaan modernisoidusta Reclam-editiosta, joka perustuu libreton ensipainokseen ja musiikkinumeroiden osalta Mozartin omaan partituuriin.)

Yllä oleva on suomennettu seuraavasti:

Kyllä olin tyhmä kun pelästyin. Onhan maailmassa outoja lintuja, miksei myös outoja ihmisiä.

(Alleviivaukset minun.) Adjektiivi schwarz 'musta' on siis käännetty (~korvattu) sanalla outo. Voisin kuvitella, että nykykatsoja kykenisi täysin perustellusti ja ilman rasistisia konstruktioita pitämään hauskana sitä, että hölmö Papageno ei ole koskaan nähnyt tummaihoista ihmistä. Mustan ihonvärin varsinaiseen arvottamiseen liittyy selkeämmin Monostatoksen aaria:

Alles fühlt der Liebe Freuden,	Muiden luokse rakkaus löytää,
Schnäbelt, tändelt, herzet, küßt;	hyväillään ja suudellaan.
Und ich soll die Liebe meiden,	Meikäläisen kaukaa kiertää,
Weil ein Schwarzer hässlich ist!	muukalaista inhotaan.
Ist mir denn kein Herz gegeben,	Näinköhän en löydä naista?
Bin ich nicht von Fleisch und Blut?	Niille kyllä kelpaisin.
Immer ohne Weibchen leben	Yksin elo puolinaista,
Wäre wahrlich Höllenglut.	pelkkää tuskaa helvetin.
Drum so will ich, weil ich lebe,	Vaadin elämältä muuta,
Schnäbeln, küssen, zärtlich sein!	hyväilyn ja suudelman.
Lieber guter Mond, vergebe,	Taivaalta en pyydä kuuta:
Eine Weiße nahm mich ein!	tahdon naisen vaalean.
Weiß ist schön! - ich muß sie küssen.	Suudelman nyt ryöstän tältä!
Mond! verstecke dich dazu!	Kuu, saat luoda tunnelmaa!
Sollt es dich zu sehr verdrießen,	Jos se näyttää ikävältä,
O so mach die Augen zu!	voithan silmät ummistaa!

Neljännen säkeen weil ein Schwarzer hässlich ist ('koska mustat ovat rumia') suomennoksessa viitataan muukalaisuuteen. (Mieleen tulee parikin mittaan sopivaa ilmaisua, jotka vastaisivat paremmin alkutekstiä.) Jos syy muutokselle on syrjivien asenteiden kitkeminen, en ymmärrä, mitä saavutetaan muuttamalla mustan rumuus muukalaisen inhoamiseksi eli kolorismi ksenofobiaksi. Monostatoksen osattomuuteen rakkaudesta voi olla suhtautumatta vahingoniloisesti riippumatta siitä, miksi (valkoiset) naiset vierovat häntä.

Neljänneksi viimeisen säkeen ensimmäisen puoliskon sisältö (Weiß ist schön! 'valkoinen on kaunista') ei näy suomennoksessa, mutta Paminan vaaleuteen viitataan edellisessä säkeessä, jonka eine Weiße kääntyy mutkitta vaaleaksi naiseksi. Jos mustaihoisuuden mainitseminen jätetään pois, mutta viittaus valkoihoisuuden kauneudesta jätetään paikalleen, on vaikea välttyä ajatukselta, että musta on näiden muokkausten tekijän mielestä rumaa ja valkoinen kaunista, mutta sitä ei vain häveliäisyyden vuoksi sovi ääneen sanoa. Mieleen tulee Jöröjukka, jossa Sulkaukko (Nikolas) moittii murjaania pilkkaavia poikia sanoen, ettei se ole murjaanin vika, ettei hän ole valkoinen ("Was kann denn dieser Mohr dafür, daß er so weiß nicht ist wie ihr?"); lopuksi hän kastaa pojat valtavaan mustepulloon tehden heistä murjaaniakin mustempia.

Pata kattilaa soimaa?

(Voi tietysti olla, että kaikki edellä mainitut muutokset ovat alisteisia ylempää annetulle päätökselle tehdä Monostatoksesta valkoinen, jolloin yksityiskohtien ruotiminen on ehkä vähemmän hyödyllistä.)

Vertailun vuoksi Ingmar Bergmanin filmatisaatiossa (1975) Monostatos laulaa "för min svarta huds skull". Tässä produktiossa lauletaan "weil ein Schwarzer hässlich ist", mutta tekstityksessä lukee kummallisesti "because my servants are ugly". Mainittakoon vielä, että saksankielisessä alkutekstissä tavataan toki muunkinlaista vaihtelua, esimerkiksi bin ich nicht von Fleisch und Blut ~ ich bin auch den Mädchen gut, ich muss sie küssen ~ man muss es küssen ja zu sehr verdrießen ~ zu seh'n verdrießen.

Muutokset eivät kuitenkaan rajoitu vain käännöksiin. Royal Opera Housen tuotannossa (2006) säe "weil ein Schwarzer hässlich ist" kuullaan vähemmän kieliopillisessa muodossa "weil kein Mensch mag mein Gesicht" ('koska kukaan ei pidä naamastani'), säkeessä "eine Weiße nahm mich ein" ('valkoinen nainen lumosi minut') sana Weiße 'valkoinen' on korvattu sanalla Holde 'sievä' ja "Weiß ist schön" ('valkoinen on kaunista') sijaan kuullaan "sie ist schön" ('hän on kaunis').

Eräs näkemys on, että näissä muutoksissa ei ole kyse ns. poliittisesta korrektiudesta vaan yksinkertaisesti siitä, että Monostatoksen näyttelijä ei ole musta. Tämä on tietenkin teoriassa mahdollista, mutta tässä kontekstissa jokseenkin epätodennäköistä. Tämä tulkinta tosin sopii toiseen, juonen kannalta vähemmän oleelliseen seikkaan, eli siihen, että Paminan näyttelijätär Dorothea Röschmann ei ole vaaleaverikkö: kun Papageno tunnistaa hänet vertaamalla hänen piirteitään yön kuningattaren antamaan kuvaan, hän libreton mukaan toteaa "Die Augen schwarz - richtig, schwarz. - Die Lippen rot - richtig, rot - blonde Haare - blonde Haare" ('silmät mustat - oikein, mustat; huulet punaiset - oikein, punaiset; vaaleat hiukset - vaaleat hiukset'), mutta edellä mainitusta syystä tässä versiossa Papageno toteaa vitsikkäästi: "Haare - ja, Haare". Vai onko tästä produktiosta sensuroitu Monostatoksen mustuuden lisäksi Paminan blondius?

Hiustenväri eroaa ihonväristä sikäli, että sen muuttaminen värjäämällä on varsin helppoa. Ihonvärinkään arvosteleminen ei ole ongelma, mikäli kyse on rusketuksesta tai sen puutteesta. Yleisellä tasolla voitaneen sanoa, että mitä pysyvämmistä ominaisuuksista on kyse, sitä vähemmän korrektina pidetään niiden arvottamista esteettisesti, vaikka toisaalta jossakin näkemäni tutkimus kauniimpina pidettävistä kasvonpiirteistä onnistuttiin ilmeisesti julkaisemaan ilman sanottavaa moraalista närkästystä. Liikalihavuuden arvostelemista pidetään "syyllistämisenä", mitä se toki tiukan denotatiivisessa mielessä onkin. On kuitenkin ilmeistä, ettei minkään asian kärkäs arvosteleminen päin asianomaisen naamaa ole erityisen kohteliasta.

Oma kysymyksensä on se, onko syytä pitää lähtökohtaisesti paheksuttavana valkoisen näyttelijän maskeeraamista tummaihoiseksi sen sijaan, että rooliin palkattaisiin yksinkertaisesti tumma- tai mustaihoinen näyttelijä. Jälkimmäisellä logiikalla toimitaan televisiossa ja elokuvissakin valittaessa esimerkiksi keski-ikäisten naisten rooleihin lähinnä keski-ikäisiä naisia (tästäkin logiikasta voidaan taiteellisin perustein tietysti poiketa); ikääntyminen toteutetaan maskeeraamisen keinoin tyypillisesti silloin, kun saman näyttelijän halutaan esittävän samaa roolia kahtena eri ikäkautena (esimerkiksi F. Murray Abraham Amadeuksessa tai Gary Oldman Bram Stokerin Draculassa). Nähdäkseni nykyaikana näyttelijän värjääminen mustaksi ei ole tarpeellista ja tuo muutenkin mieleen lähinnä 1800-luvun hölmöt minstrel show't. Oma lukunsa ovat joulu- ja loppiaisnäytelminä esitettävät tiernapojat ja die Heiligen Drei Könige, joissa murjaanien kuningas ja Balthazar on perinteisesti maskeerattu mustiksi. Jos tiernapojista haluttaisiin poistaa kaikki vähänkin paheksuttavat elementit,  kuten murjaanien kuninkaan pakottaminen polvistumaan Herodeksen edessä ja Knihdin Herodeksen käskystä suorittama lasten joukkomurha, ei jäljelle jäisi oikein muuta kuin surrealistis-anakronistinen hyvänjouluntoivotus, jos sitäkään.

Voitaneen pitää kiistattomana, että Taikahuilu sisältää rasistisia elementtejä, jotka henkilöityvät Monostatokseen, jonka sielu on Sarastron mukaan "yhtä musta kuin hänen ihonsa". Kysymys on lähinnä siitä, onko tällaisten elementtien siivoaminen pois perusteltua vai ei. Yksiselitteistä vastausta lienee mahdoton antaa: vaikka uskollisuus taideteoksen alkuperäiselle muodolle voi olla arvo itsessään, kannattaa voittoa tavoittelevan oopperayhtiön tarvittaessa (?) seurata maksavan asiakaskuntansa mielitekoja. Suuri musiikkikirjakin (1959) mainitsee libretisti Schikanederin osanneen lahjakkaasti vainuta yleisön toiveet, ja ajan muotiin on varmaan kuulunut ajatus vaaleaa naista himoitsevasta eksoottisesta murjaanista samalla tavalla kuin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenellä toimintadraaman pirtaan sopivat joka toisella tuotantokaudella ydinaseita havittelevat islamistiterroristit.

Monostatoksen kaltaiset hahmot aiheuttanevat tänä päivänä rotulakien voimaanpalauttamisen sijaan lähinnä moraalista närkästystä, mutta Taikahuilussa nähtävä naisvihamielisyys, orjuus ja autoritaarinen teknokratia eivät tunnu aiheuttavan edes sitä. Voi toki olla, että oopperassa nähtävä musta Monostatos uusintaa erinäisiä konstruktioita aiheuttaen tummaihoisten syrjintää. Oli miten oli, Monostatoksen problematiikan suhteen moralistien herkkyys näyttäisi kulkeneen eri suuntaan kuin väkivallan ja seksuaalisuuden esittämisen osalta. Ei siitä ole kauaakaan, kun eräitä elokuvaklassikoita ei suinkaan saanut Anttilan alennuslaarista, vaan niitä joutui katsomaan hollanninkielisillä tekstityksillä huonoina VHS-kopioina, koska ne olivat elokuvatarkastamon mukaan "raaistavia" ja "mielenterveydelle haitallisia", Verikekkereiden (1992) johdantoa lainatakseni. Stanley Kubrickin Lolita (1962) ravisteli ilmestyessään vallitsevia moraalikäsityksiä, mutta nykyään "elokuvien tuotantosäännöstöön" eli listaan moraalisesti arveluttavista asioista, joita elokuvissa ei pitäisi näyttää, suhtaudutaan lähinnä huvittuneesti.

Kiellettävät asiat voidaan joka tapauksessa jakaa sellaisiin, joiden voidaan katsoa aiheuttavan paheksuttavaa käytöstä, ja sellaisiin, joiden otaksutaan olevan katsojille tai lukijoille muuten epämiellyttäviä tai ylipäänsä sopimatonta. Ensiksi mainittu peruste edellyttää jonkinlaista kasvattajan roolin ottamista, jälkimmäinen sen sijaan on ainakin kaupalliselta toimijalta odotettavaa käytännöllisyyttä. Näiden perusteiden oikeutettuuden pohdiskelua taiteellisen ilmaisunvapauden näkökulmasta voisi toki jatkaa pitempäänkin.

Lopetan kuitenkin toisenlaiseen esimerkkiin. Klassillisille filologeille tuttu Loeb Classical Library on vanhempien painosten osalta tunnettu taipumuksestaan siistiä alkutekstien rivouksia käännöksissään. Esimerkiksi Aristofaneen näytelmän Naisten juhla (Θεσμοφοριάζουσαι) vanhemmassa Loeb-editiossa (1924) on kohta "καὶ μὴν βεβίνηκας σύ γ᾿, ἀλλ᾿ οὐκ οἶσθ᾿ ἴσως" (35) käännetty "I fear there's much you don't remember, sir", mutta oikea käännös annetaan sentään latinaksi alaviitteessä ("Atqui paedicasti tu eum: sed non noveras fortasse"). Jeffrey Hendersonin englanninnos (2000) vastaa paremmin alkutekstiä: "Well, you must have fucked him, though you might not know it." Nykyään tällaiselle sievistelylle naureskellaan, ja voidaan vain arvailla, mihin suuntaan moraalinen kompassi tulee osoittamaan tulevaisuudessa.

Kahden partiopojan suomennoksesta

Lapsuuteni lempikirja oli Ernest Thompson Setonin kirjoittama ja I. K. Inhan suomentama Kaksi partiopoikaa: kertomus kahdesta pojasta jotka elivät kuin intiaanit ja mitä he oppivat (1917). Kirja kertoo luonnosta kiinnostuneesta kanadalaispojasta Janista, joka lähetetään sairaalloisuutensa vuoksi vuodeksi maalle. Sangerissa hän tutustuu isäntäperheensä poikaan Samiin, jonka kanssa he aloittavat alaotsikon mukaisen harrastuksensa. Seikkailuidensa lomassa pojat oppivat tunnistamaan eri eläin-, lintu- ja kasvilajeja, rakentamaan tiipiin, soveltamaan geometriaa, täyttämään pöllöjä ynnä muita partioaatteen hengen mukaisia tietoja ja taitoja.

Käsittelen tässä kirjoituksessa sitä, miten Inhan kädenjälki näkyy kirjan sivuilla erinäisten käännösratkaisujen ja huomautusten muodossa. Two Little Savages löytyy alkukielellä kokonaisuudessaan Project Gutenbergistä, josta myös alla olevat englanninkieliset sitaatit ovat peräisin. Suomenkielisten otteiden perässä olevat sivunumerot viittaavat luonnollisesti suomennokseen.

Toisin kuin nykyään on tapana, Inha on vaihtelevissa määrin suomalaistanut henkilöhahmojen nimien vieraskielisiä muotoja. Lähinnä kirjoitusasua koskevat Yan → Jan, Guy → Gui, Caleb → Kaleb, mutta suorastaan nimien kääntämisestä voidaan puhua sellaisissa tapauksissa kuin Peter → Pekka, Michel → Mikko. Muuttumattomia ovat mm. William Raften, Dick Pogue, Biddy ja - nykykäytännön vastaisesti - Canada. En äkkiseltään havaitse tässä mitään erityistä logiikkaa, sillä raja ei kulje lasten ja aikuisten, pää- ja sivuhenkilöiden tai edes outoja kirjaimia sisältävien ja sisältämättämien nimien välillä.

Aivan erityisen mielenkiintoinen asia on eri kielimuotojen käyttö niin alkuteoksessa kuin suomennoksessakin kuvaamaan sangerilaisten puheenpartta, jota seuraava ote koskee:

The accent of the Sangerite was mixed. First, there was a rich Irish brogue with many Irish words; this belonged chiefly to the old folks. The Irish of such men as Raften was quite evident in their speech, but not strong enough to warrant the accepted Irish spelling of books, except when the speaker was greatly excited. The young generation had almost no Irish accent, but all had sifted down to the peculiar burring nasal whine of the backwoods Canadian.

Sangerilaisten puheenparsi oli sekalaista. Puhuttiin ensinnäkin mehevää irlantilaista murretta, jossa oli paljon irlantilaisia sanoja seassa; se oli etupäässä vanhain puheenparsi. Raftenin kaltaisten miesten puheessa irlannin kieli oli kylläkin tuntuva, mutta ei kuitenkaan ylivoimainen, paitsi silloin, kun puhuja oli hyvin kiihtynyt. Nuoremman polven puheenparressa tuskin huomasi vähääkään irlantilaista murtamista, vaan kaikki olivat vähitellen omistaneet Canadan takametsäläisten omituisen sorahtavan nenähönötyksen. (93)

(Eroaakohan hönötys jotenkin honotuksesta?)

Oletan, että alkutekstistä alleviivaamani Irish spelling -kohta viittaa juuri siihen, miten Seton on tuottanut "Raftenin kaltaisten miesten" puheen käyttäen säännöllisesti murteellisuuteen viittaavia kirjoitusasuja (ks. seuraava lainaus), vaikka kieltämättä kertoja näyttäisi tässä olevan niiden käyttöä vastaan. Koska Inha ei ole käännöksessään pyrkinyt merkitsemään murteellisia muotoja millään tavalla, on hän jättänyt kirjoitusasuihin viittaavan maininnankin pois.

Kiihtyneisyyden mainitseminen tuntuisi olevan eräänlainen murteellisuuteen liittyvä "Tšehovin ase", josta seuraa myös ainoa kohta, jossa murteellista muotoa on jotenkin pyritty mukailemaan suomennoksessa. Tämä on William Raftenin ph'äijät, jota alkutekstissä vastaa bhise, joka on tässä erotettava vähemmän paksua murretta edustavasta muodosta bhoys (suom. pojat):

Raften had a knack of turning up at any point when something was going on, taking in the situation fully, and then, if he disapproved, of expressing himself in a few words of blistering mockery delivered in a rich Irish brogue. Just what view he would take of their pastime the boys had no idea, but awaited with uneasiness. [...] Raften, after regarding them with a searching look, said slowly: "Bhoys!" (Sam felt easier; his father would have said "Bhise" if really angry.) "Fhat's the good o' wastin' yer time" (Yan's heart sank) "wid Willow withes fur a job like that? They can't be made to howld. Whoi don't ye git some hay woire or coord at the barrun?"

William Raftenin puoliso eli Samin äiti puhuu yleiskieltä, ja muistini mukaan ainakin yhdessä keskustelussa johtolauseiden puutteen vuoksi ainoa keino tietää, kenen puheenvuorosta on kyse, on henkilöhahmojen idiolektit. Tästä johtuen tajusin vasta hiljattain englanninkielistä tekstiä lukiessani, että erään repliikin sanookin William Raften eikä hänen vaimonsa, mutten valitettavasti enää löydä kyseistä kohtaa.

Muutamassa kohdassa voidaan nähdä viime vuosisadan alun Suomestakin tuttu sosiolingvistinen erottelu "hienompien" sanojen ja arkisen kielenkäytön välillä. Kertoessaan ajastaan palvelustyttönä Bonnertonissa Biddy käyttää ilmeisen tietoisesti tavallista hienompaa sanaa:

Granny, this is Yan. Me an' him hed lots o' fun together when I 'resided' with his mamma, didn't we, Yan?

Mummo, tämä on Jan. Me pidimme yhdessä monet lystit, kun minä sellskaapasin hänen mammansa kanssa, eikö totta, Jan? (124)

Alkutekstissä yksinkertaiset lainausmerkit merkinnevät korostetun huoliteltua ääntämystä, mutta suomennoksessa ruotsinkielinen lainasana (sellskaapata) ajaa asian yksinään. Hieman vastaavaa hienostelua Inha näyttää tavoitelleen kohdassa, jossa käsitellään Sangerin siirtokunnan eri "sosiaaliluokkia":

Old Boyle had been a "PASSENGER," old Raften an "EMMY GRANT."

Ukko Boyle oli ollut "PASIERARI", ukko Raften taas EMMY GRANT'ilainen. (92)

Passenger/pasierari viittaa henkilöön, joka on muuttanut Kanadaan omalla rahallaan valtionavustuksen sijaan, ja joka siis edustaa "Emmy Granteja" ylempää yhteiskuntaluokkaa. Ilmaisu Emmy Grant on mitä ilmeisimmin väännös sanasta immigrant tai emigrant, ja on syytä olettaa, että Inha ei ole tajunnut tätä yhteyttä, sillä muuten hän olisi varmasti varustanut kohdan alaviitteellä, joita hän käyttää ahkerasti sellaisissa kohdissa, jotka saattaisivat muuten jäädä suomalaiselle lukijalle epäselviksi. Alla oleva ote on samasta luvusta kuin edellinen:

Thirty years before, Sanger had been "taken up" by a population chiefly from Ireland, sturdy peasantry for the most part, who brought with them the ancient feud that has so long divided Ireland—the bitter quarrel between the Catholics or "Dogans" (why so called none knew) and Protestants, more usually styled "Prattisons." The colours of the Catholics were green and white; of the Protestants orange and blue; and hence another distinctive name of the latter was "Orangemen."

Sangerin oli kolmekymmentä vuotta takaperin anastanut siirtolaisjoukko, joka oli enimmäkseen Irlannista tullut. He olivat suurimmalta osalta jäykkiä talonpoikia, jotka toivat kerallaan Irlannin vuossataiset vihatkin - katolilaisten eli "doganien" (tiesi mistä he sen nimen saivat) ja protestanttien, tavallisessa puheessa "prattisonien", katkerat riidat. Katolilaisten värit olivat viheriä ja valkoinen; protestanttien oranssi ja sininen; ja siitäpä viimemainittuja myös sanottiin "oranjan miehiksi".*

*Englannin kielessä kummankin sanan muoto on "orange", vaikka niiden merkitykset juurtuvat aivan eri käsitteistä, orange-värin appelsiinista ja orange-miesten Wilhelm II:sta, Oranjan prinssistä, joka v. 1689 nousi Englannin valtaistuimelle. (89-90)

Toisaalla Biddy kertoo, kuinka he oranjan miesten juhlaa edeltävänä päivänä tappoivat hämähäkkejä aiheuttaakseen sateen; Pyhän Patrikin päivää ennen protestantit yrittivät samaa, mutta silloin ei ollut juurikaan hämähäkkejä, ja sadekin tuli lumena. Tässä kohden Inha selittää alaviitteessä, että "Biddy oli katolisuskoinen ja vihasi tietysti Ulsterin protestanttisia englantilaisia maananastajia, Oranjan miehiä" ja että Pyhä Patrik "on Irlannin suojeluspyhä" (60).

Suomalaisille vähemmän tuttu historiallinen henkilö on George Plantagenet, johon verrataan ylempänä mainitun mummon hillopurkista löytyneitä kärpäsiä:

And again her finger was employed, this time to scrape off an incrustation of unhappy flies that had died, like Clarence, in their favourite beverage.

Ja taas hän tarvitsi sormiensa apua, tällä kertaa kuoriakseen pois keton kuolleita kärpäsiä, jotka olivat kuolleet mielijuomaansa samoin kuin aikanaan Clarencen herttua.

*Clarencen herttua Yrjö, Englannin kuninkaan veli (1449 - 1478), valtiopetoksesta kuolemaan tuomittuna hukkui tai hukutettiin suureen viinisammioon. (200-201.)

Tässä Inha on alaviitteen lisäksi selventänyt nimen muotoa täydentämällä pelkän Clarencen koko titteliksi. Kyseinen herttua seikkailee muiden päärien tapaan yksinkertaisesti Clarencena myös William Shakespearen näytelmissä Rikhard III ja Henrik VI.

Toisinaan Inha joutuu selostamaan englannin kielen hienouksia. Paikannimestä Downey's Dump hän kertoo, että dump "oikeastaan merkitsee kaatopaikkaa, toisin sanoen ratapengertä" (376). Kilpailevan intiaaniheimon (eli toisen poikaporukan) tullessa kuvioihin mukaan Inhan on selitettävä kaksi nimiin liittyvää sanaleikkiä, ylempänä mainitusta nimestä Boyle johdettu Boiler ja Pekan eli Peterin nimestä johdettu "intiaaninimi" Rantasipi eli Peetweet:

* Engl. kielen sana "boil" merkitsee "keittää" ja "boiler" "keittäjä".
** Peter = Peet; Peetweert [sic] = rantasipi. (491)

Ainakin nykysuomeksi peetweet eli spotted sandpiper on amerikansipi (Actitis macularius), mutta tällaisen vieraannuttavan nimityksen käyttäminen olisi tietysti joka tapauksessa hölmöä. Huomion kiinnittää lisäksi kirjoitusasu Peet normaalimman diminutiivin Pete sijaan.

Koska pohjoisamerikkalainen kulttuuri ei ollut teoksen ilmestymisen aikaan niin tuttua kuin nykyään, on Inha lisännyt asianmukaisiin kohtiin seuraavat selitykset:

* Kun maissitähkä on kehittynyt riittävän maitomaiseksi, niin sitä Amerikassa syödään paahdettuna. (149)

* [Arvuutusluu t]arkoittaa linnun haarukkamaista rintaluuta, jolla arvuutellaan. (210)

"Maitomaisuus" viittaa siihen, että raa'asta maissinjyvästä puristettava neste on kirkasta, kypsästä maitomaista. Hieman ymmärrettävämpi muoto arvuutusluusta on arpaluu tai englanninkielistä muotoa wishbone paremmin vastaava toivomusluu. "Arvuuttelu" tapahtuu niin, että kaksi ihmistä ottaa kiinni kalkkunan hankaluun molemmista haaroista ja vetävät sen poikki, minkä jälkeen se, jonka puoliskoon luun kulma jää, saa toivoa.

Irlantilaista kansanperinnettä valaisee seuraava huomautus:

* Banshii on kelttiläisen taikaluulon mukaan henki, joka ilmestyy perheelle valittaen tai murheellista laulua laulaen, kun jotakuta sen jäsenistä odottaa kuolema. Sana on gaelin kielestä. (452)

Banshii, englanniksi banshee, tulee iirin ilmaisusta bean sídhe (= bean sí), joka merkitsee sananmukaisesti 'keijukaiskummun naista'. (Banshii on siis tavallaan itkijänaisen etiäinen.) Suomeksi on ainakin nykyään tapana puhua irlantilaisten puhumasta gaelista iirinä ja skottien kielestä gaelina, mikä saattaa olla hieman hämäävää, etenkin kun niiden muinaismuotoa kutsutaan muinaisiiriksi, ja koko alaryhmää goideelisiksi kieliksi, joka on etymologisesti sama asia kuin "gaelilainen".

Amerikan alkuperäisasukkaiden kulttuuriin liittyvät puolestaan seuraavat käsitteet selityksineen:

* Skuoo, intiaaninainen. (180)

* Intiaanien "totemit", - sana on ojibwa-kielestä - ovat luonnon esineitä, varsinkin eläimiä, joihin yksityinen, perhe tai heimo luulonsa mukaan läheisesti liittyy; jos totemi on eläin tai kasvi, niin sitä ei syödä. Ihmisryhmä, jolla on sama totemi, nimittää itseään totemin nimellä, he luulevat olevansa veriheimoa eivätkä hyväksy avioliittoja samaan totemiryhmään kuuluvien henkilöiden kesken. Totemien palvelelminen on kansainvälinen tapa luonnonkansain kesken. Totemit esitetään kuvilla, ja kun yksilöllä voi olla sekä heimon, perheen, että oma totemikuvansa, niin tulee niistä korkea leikkauksilla varustettu paalu. Totemipaalut ovat Tyynen meren rannikon intiaanien kesken yleisiä vielä tänä päivänä. (450-451)

(Sanan yksityinen käyttöä merkityksessä 'yksittäinen [henkilö]' sivusin aiemmin täällä.)

Skuoo, englanniksi squaw, tulee massachusettista tai narragansettista, jotka ovat itäisiä algonkin-kieliä; odžibwa kuuluu saman kieliperheen keskiryhmään. Inhan laajahko toteemi-selostus on teoksen ilmestymisen aikaan ollut eittämättä hyödyllinen, kun tällaista tietoa sisältäviä kirjoja ei välttämättä ollut laajasti saatavilla.

(Sivumennen sanoen toteemeista tulee mieleen toinen lapsuuteni kirja, Kaija-Liisan merimatka [1954], jossa alkuasukkaiden kielellä kradabi malouke merkitsee 'hui kauheaa, nyt meitä vietiin, toteemi on ruvennut puhumaan'.)

Muuten alaviitteet ovat pitkälti tekstissä mainittujen eläin- ja kasvilajien tieteellisiä nimiä sekä lyhyitä luonnehdintoja niiden meikäläisistä vastineista poikkeavista ominaisuuksista. Kaikista mielenkiintoisin huomautus liittyy erääseen Inhan hieman kyseenalaiseen käännösratkaisuun:

* Käytän sanaa "hirvas" merkitsemään yleensä hirvieläintä ("deer") ja "sarvas" sanaa koirashirvieläintä ("buck"), vaikka molemmatkin sanat oikeastaan merkitsevät urosporoa. Kansankieli ei voinut tietää, mihin pulaan suomentaja joutuisi, jonka vuoksi hänen täytyy tehdä sille pientä väkivaltaa. (13)

Sana deer esiintyy alkutekstissä kaikkiaan yhdeksänkymmentäyksi kertaa, buck merkityksessä 'koirashirvieläin' viisi kertaa. En keksi mitään erityistä syytä ylläpitää tätä erottelua suomennoksessa, mutta ilmeisesti Inha on vaikeuksista huolimatta halunnut noudattaa tässä suhteessa tiukkaa formaalia ekvivalenssia. Luulin itse asiassa pienenä, että hirvas on jonkinlainen vanhahtava sana (kuten vaikkapa viisikolmatta 'kaksikymmentäviisi') hirvelle, mutta onneksi sentään väärinkäsitykseni korjaantui melko varhaisessa vaiheessa, kun tulin vihdoin lukeneeksi yllä siteeratun huomautuksen.

"Puolentoista tunnin kuluttua ruokitaan siat."

Tolkienin omistusrunosta

Silmiini osui aamulla uutinen siitä, että J. R. R. Tolkienin teoksen The Hobbit signeerattu kappale oli myyty kovaan hintaan jossain huutokaupassa. Huutokaupan katalogissa oli esitetty, että omistuskirjoitus sisältäisi myös haltiakielisiä säkeitä, minkä väitteen voi todeta virheelliseksi alle liittämäni (rajatun) kuvan perusteella kuka tahansa, joka tietää jotain joko tolkienilaisesta lingvistiikasta tai anglistiikasta. Asian huomasi ja teki tiettäväksi professori Simon Horobin, ja professori Andy Orchard puolestaan kommentoi tekstiä seuraavasti:

It is indeed Old English, and in fact a piece of Old English verse that JRRT obviously coined for the occasion, concocted from bits of Beowulf and other Old English poems that he taught and knew well [...] 

"Bits of Beowulf" kuulostaa siltä, kuin tekstissä olisi suoria Beowulf-sitaatteja kuten Kuninkaan paluun toisaalla käsittelemässäni filmatisoinnissa. Itse teksti näyttää seuraavalta:

Muutaman ortografisen operaation (josta aiheesta olen kirjoittanut jonkin verran täällä) jälkeen teksti näyttää seuraavanlaiselta:

Fela bið on westwegum werum uncuðra
wundra 7 wihta, wlitescyne lond
eardgeard ylfa, eorclanstanar
on dúnscrafum dígle scnínað [sic].

Viimeisen sanan kirjoitusvirhe on joko aito lapsus tai sitten tarkoituksellista anglosaksisessa tekstitraditiossa esiintyvien virheiden jäljittelyä. Käännettynä sanasta sanaan teksti kuuluu näin:

'Monia on länsiteillä miehille tuntemattomia
ihmeitä ja olentoja, säihkyvä maa,
asumus haltioiden, jalokivet
vuoriluolissa piilossa loitstavat.'

En ainakaan itse näe, miten tämä olisi koottu Beowulfista muuten kuin siten, että siinä toki esiintyy samoja sanoja kuin kyseisessä teoksessa. Sen sijaan kaksi ensimmäistä säettä ovat Tolkienin omasta Ælfwine-runosta, joka löytyy kirjasta The Lost Road and Other Writings seuraavassa muodossa (s. 103):

Fela bið on Westwegum werum uncúðra
wundra and wihta, wlitescýne lond,
eardgeard Ylfa and Ésa bliss.
Lýt ǽnig wát hwylc his longað sý
þám þe eftsíðes yldu getwǽfeð.

...josta Tolkienin oma nykyenglanninnos alla (s. 103-104):

Many things there be in the West-regions unknown to Men, many wonders and many creatures: a land lovely to behold, the homeland of the Elves and the bliss of the Valar. Little doth any man understand what the yearning may be of one whom old age cutteth off from returning thither.

Omistuskirjoituksessa kohdan and Ésa bliss... sijalla oleva loppukaneetti eorclanstanar on dúnscrafum dígle scnínað on joko omistuskirjoitusta varten sepitetty tai peräisin jostain minulle tuntemattomasta lähteestä.

Possessiivisuffikseista ja virheiden tunnistamisesta

Mitenkään mihinkään liittymättä on hauska todeta, että "donotlinkityksen" perusteella jonkun mielestä tämä blogi - ei siis mikään tietty kirjoitus - on ilmeisesti jotenkin eettisesti arveluttava. Mikäpä aihe toisaalta kuumentaisikaan tunteita enempää kuin kieli.

Eräs tunteita herättävä aihe ovat suomen possessiivisuffiksit. Possessiivisuffiksit eli omistusliitteet tai paremmin omistuspäätteet (koska käteni eikä **käsini, ja koska ne liittyvät vain substantiiveihin) ovat päätteitä, jotka ilmaisevat  samoja asioita kuin genetiiviattribuutit, mutta sidottuna päätteen osoittamaan persoonaan: jos voidaan sanoa Antin ja Marian asunto, voi jompikumpi mainituista henkilöistä viitata samaan tarkoitteeseen sanomalla asuntomme, ja jompaakumpaa tai molempia puhuteltaessa voidaan vastaavasti sanoa asuntonne. Kolmannessa persoonassa voidaan erottaa Antti ja Maria asunnossaan, joka viittaa heidän omaan asuntoonsa, sekä Antti ja Maria heidän asunnossaan, joka viittaa joidenkuiden muiden asuntoon. Persoonapronominien genetiivien kanssa käytetään normitetussa kirjakielessä myös omistusliitteitä, jolloin sama asia ilmaistaan ikäänkuin kahteen kertaan: minun asuntoni, sinun asuntosi, meidän asuntomme, teidän asuntonne. Poikkeus sallitaan silloin, kun ilmaistaan "läheistä kuulumista perheeseen tai muuhun vastaavaan yhteisöön", esim. meidän äiti tai meidän luokka.

Koska omistuspäätteet ovat persoonapronominien yhteydessä nykyään ensisijaisesti kirjakielen piirre, on kirjakieleen tottumattomalle luonnollisesti välillä vaikeaa käyttää niitä oikein, ja osa näin syntyvistä virheistä päätyy oikeakielisyysharrastajien Facebook-ryhmien seinille. Joskus käy myös niinkin päin, että possessiivisuffiksin oikeaoppinen käyttö tuotenimessä tai vastaavassa ilahduttaa paatunuttakin kielioppinatsia, mistä esimerkiksi käynee alla oleva kommentti koskien Minun Apteekkini -nimistä älypuhelinsovellusta:

"Oi voi voi! Ja possessiivisuffiksikin siis ihan oikein (eikä mitään näitä Minun Sonera -hapatuksia). En ole eläissäni kännykkäsovellusta itselleni ladannut, mutta nyt voisin tehdä poikkeuksen."

(Voisin kuvitella, että "Minun Sonera" johtuu siitä, että Sonera on haluttu pitää taipumattomassa muodossa.)

Vaikka "Pelastakaamme possessiivisuffiksimme" -ryhmä näyttäisi ainakin nykyään käsittelevän kaikenlaista ärsyttävää kielenkäyttöä yhdyssanavirheistä turhaan englantiin, oli ryhmän kuvauksessa ainakin joskus maininta siitä, että possessiivisuffikseissa olisi jotain objektiivisesti arvioitavissa olevaa hyvää, sillä ne tekevät suomen kielestä muita kieliä "tehokkaamman". Oikeasti näin ei kuitenkaan ole muuten kuin sellaisissa melko teoreettisissa tilanteissa, joissa kirjoittamastaan viestistä joutuu maksamaan sanamäärän perusteella, jolloin omenani on tietysti puolet halvempi kuin my apple.

Kirjoitetun kielen säilyvyyden takia siihen suhtaudutaan yleensä puhuttua kieltä vakavammin, mihin osaltaan lienee vaikuttanut myös se, että kirjoitus- ja lukutaito on pitkään ollut oppineemman kansanosan etuoikeus. Näin ollen kirjoitetun kielen normit edustavat "parempaa" kieltä kuin puhutun kielen normit, vaikka murteissa ei tosiasiallisesti mitään kirjakielen normeja "huonompia" piirteitä olisikaan. (Viestinnällisessä mielessä kirjakielisistä omistuspäätteistä saattaa jopa olla teoriassa haittaa verrattuna esimerkiksi omaan puhekieleeni, joka erottaa toisistaan sellaiset muodot kuin mun omena, mun omenan ja mun omenat, jotka kaikki ovat kirjakielellä omenani.) Kirja- eli yleiskieltä ei pelkästään kirjoiteta, vaan sitä myös puhutaan erityisesti virallisissa yhteyksissä, mikä entisestään tehostaa vaikutelmaa "paremmasta" kielestä.

Kirjakielen puhuttuudesta päästään puhekielen kirjoitettuuteen eli siihen, että myös kirjoitetun kielen maailmassa on sellaisia asiayhteyksiä, joissa kirjakielen normien noudattaminen ei ole tarpeellista. Siitä, mitä nämä asiayhteydet ovat, on aina esiintynyt erimielisyyttä, mutta kiistatonta on, että sellaisiakin tilanteita on. Etenkin pikaviestityskeskusteluissa ja tekstiviesteissä kirjoitettu viestintä on usein lähestulkoon kirjoitettua puhekieltä. Julkisemmissa asiayhteyksissä kirjakielen käytön etu on, että sitä ymmärretään periaatteessa kaikkialla, koska kaikki oppivat sitä viimeistään koulussa, mutta toisinaan on niin, että kielen muotoon liittyvillä valinnoilla voidaan saavuttaa esteettisin perustein määrättyjä päämääriä.

Olen yhtä mieltä siitä, että Helsingin sanomien artikkeleiden kielen tulisi olla kirjakieltä, ja näin ollen myös omistuspäätteiden tulisi ehdottomasti olla kohdallaan. Lisäksi toimittajilta voi myös kielenkäytön ammattilaisina odottaa oikeakielisyysnormien tuntemusta, joten näpäyttäminen ammattitaidon puutteesta on mielestäni toisinaan aivan paikallaan. Varsin hölmönä pidän sen sijaan sitä, kun oikeakielisyysharrastajat eli "kielipoliisit" puuttuvat lempivirheisiinsä sellaisissa asiayhteyksissä, joissa kirjakielen normeilla ei selvästikään ole merkitystä, esimerkiksi seuraavasti:

- Joo ja sit mä aloin tsiigaan et mihi se hävis...
- Tarkoitat varmaan "aloin tsiigata", alkaa-verbin kanssa pitää olla perusmuoto.

Omien havaintojeni perusteella huomattava osa possessiivisuffiksitapauksistakin on juuri tällaisia. Esimerkkinä mainittakoon ohjelma Arvostele mun illallinen, jossa kieltämättä ei ole omistuspäätettä, mutta onko ongelma siinä, että siinä ei ole omistuspäätettä (po. "Arvostele mun illalliseni") vai siinä, että se on puhekielinen (po. "Arvostele illalliseni")?

Lappeenrannan Nuorkauppakamari tuotti lappeenrantalaisille ekaluokkalaisille puuhakirjan nimeltä Miun Lappeenranta, joka ei ainakaan toistaiseksi ole joutunut kielipoliisien hampaisiin, ja on vaikea kuvitella, että joutuisikaan. Syyksi näkisin sen, että miun on tarpeeksi selkeä "varsinaisen" murteellisuuden tunnusmerkki, kun taas mun on "vain yleispuhekieltä", joten miun tulkitaan tiukimmissakin piireissä virheen sijaan tarkoitukselliseksi murteellisuudeksi, eikä huomio kiinnity sen yhteydessä puuttuvaan omistuspäätteeseen.

Esimerkki aivan kelvollisesta kielenkäytöstä, vaikka kielipoliisit toista meiltä olisivatkin.

Pointtini siis on lähinnä se, että omistuspäätteettömiä ilmaisuja kohdattaessa tulisi pyrkiä erottamaan, onko kyse a) tarkoituksellisesta puhekielisen eli murteellisen muodon käytöstä vai b) virheellisesti tuotetusta kirjakielisestä muodosta. Ensimmäisessä tapauksessa voidaan mahdollisesti pohtia sitä, pitäisikö kyseisessä kontekstissa puhekielen tai murteen sijaan käyttää kirjakieltä, eikä keskittyä erityisesti possessiivisuffiksiin; jälkimmäisessä tapauksessa ilmiselvästä virheestä voidaan huomauttaa, ja niitä voidaan kerätä vaikkapa Facebook-sivuille yhdessä ilkuttaviksi varoittaviksi esimerkeiksi. (Jälkimmäisen aktiviteetin mielekkyydestä voidaan tietysti keskustella, mutta se ei liity oikeastaan enää kielitieteen alaan.)

Kanssakäymisen sujuvoittamiseksi hyvä nyrkkisääntö epäselvissä tapauksissa on tulkita kirjoittajan eduksi. Jos yksittäisessä sähköpostissa lukee "kyllä ne teidän lomat on ilmotettu eteenpäin", voidaan olettaa, että kyse on (toki kirjakieltä lähentyneestä) puhekielisestä muodosta, eikä possessiivisuffikseista huomauttelu ole sen järkevämpää kuin puuttuvasta i:stäkään nillittäminen. Sen sijaan jos esimerkiksi Yrittäjät.fi-sivulla kirjoitetaan, että "Virkamiehet ovat kiistäneet, että heidän lomia leikkaamalla yhteiskunta säästäisi miljardi euroa" on yhtälailla päivänselvää, että heidän lomia on virheellinen muoto, sillä tekstin on ilmiselvästi tarkoitus olla kirjakieltä.

Valaisen tätä lähestymistapaa vielä muunkielisillä esimerkeillä aloittaen englannista:

(1) I ain't given 'im nuthin'.
(2) I have not given him nothing.

Yllä olevat lauseet merkitsevät suunnilleen samaa, mutta vain alemman tapauksessa on syytä olettaa, että kyse on aidosta virheestä, sillä tyylikkään kirjakielen normien mukaan tulisi tietysti sanoa I have not given him anything. Koska "kaksoisnegaatio" on eräs kielenhuoltajien lempilapsista, saatetaan sen korjaamiseen tähtäävä kommentti ulottaa myös esimerkin (1) kaltaisiin tapauksiin, vaikka kyse olisi selvästi kirjoitetusta puhekielestä. Yllä olevassa esimerkissä vaikutelmaa tehostavat kaunokirjallisuudesta tutut heittomerkit eräänlaisina eye dialect -indikaattoreina.

Seuraavat esimerkit ovat saksasta:

(3) I håb in Mau an Boi gem.
(4) Ich habe den Mann einen Ball gegeben.

Vaikka molemmissa esimerkeissä on sama "virhe" eli n-päätteinen artikkelin muoto sekä epäsuoraa että suoraa objektia merkitsemässä, on esimerkissä (3) kyse tarkoituksellisesta murteesta, kun taas esimerkki (4) näyttäisi olevan jotain edellisen esimerkin kielimuodon kaltaista murretta äidinkielenään puhuvan henkilön epäonnistunut yritys kirjoittaa saksan yleiskieltä, jossa epäsuoran objektin tapauksessa pitäisi tietenkin käyttää datiivia eli muotoa dem Mann.

Eräänlaisen poikkeuksen edellä kuvatusta periaatteesta muodostaa pedagoginen asiayhteys. Jos esimerkiksi saksanopettaja saa eteensä seuraavanlaisen oppilaan tuottaman virkkeen:

(5) Er sagt, dass du dem Mann einen Ball gegeben habest.

...voi hän perustellusti olettaa, että oppilas on tavoitellut epäsäännöllistä muotoa hast, mutta on taivuttanut verbin virheellisesti säännöllisten verbien tapaan. Mikäli opettaja kuitenkin vähääkään epäilee, että kyseinen oppilas on jostain syystä saattanut osata konjunktiivin, kannattaa hänen tietysti ottaa asia puheeksi. Virke voi siis hieman paradoksaalisesti kertoa puutteesta kielitaidossa, vaikka onkin päällisin puolin täysin oikein. (Jos kyse on kokeesta, jonka aiheena on vaikkapa sivulauseen sanajärjestys eikä haben-verbin taivutus, ei opettajan kannata välttämättä alentaa pisteitä kyseisen muodon vuoksi.)

Palatakseni lopuksi vielä omistuspäätteisiin mainitsen erään mielenkiintoisen seikan. Vaikuttaisi siltä, että yksikön kolmannen persoonan omistuspääte on eräissä tapauksissa saamassa jonkinlaisen adverbijohtimen merkityksen. Alla olevat esimerkit ovat elävästä elämästä:

(6) emmä ny ihan tosissani sitä meinannu
(7) ootsä tosissas?
(8) kyl mä sen ihan tosissaan aattelin
(9) sit mä makasin siinä mahallaan

Esimerkissä (6) tosissani on adverbiaali ja esimerkissä (7) tosissas on predikatiivi, jotka molemmat taipuvat merkityksen edellyttämässä persoonamuodossa. Esimerkeissä (8) ja (9) adverbiaaleissa tosissaan ja mahallaan esiintyy sen sijaan yksikön kolmannen persoonan muoto ensimmäisen persoonan (tosissani ja mahallani) sijaan. On ehkä huomionarvoista, että näissä tapauksissa persoonapronominin genetiivin käyttö olisi suorastaan mahdotonta ainakin kirjakielessä: **minun tosissani, ?mun mahalla. (Jälkimmäisessä tapauksessa tunnustan itse mahdolliseksi myös muodon mahalteen, mutta se on toinen juttu.)

Hakarististä

Suomen ilmavoimien vanhalla tunnuksella varustettu pienoismalli on ilmeisesti johtanut rikostutkintaan Venäjällä. Ilta-Sanomien Arja Paananen kirjoittaa seuraavasti:

Hakaristi oli Suomen ilmavoimien lentokoneiden tunnuksena 1918–1945. Suomalaisella hakaristillä ei ole mitään tekemistä vastaavaan natsien symbolin kanssa. Saksalaisilla hakaristi oli väriltään musta ja se seisoi ”kärjellään”, Suomen ilmavoimilla hakaristi oli sininen ja aina "suorassa". Adolf Hitlerin tiedetään luonnostelleen hakaristin puolueensa symboliksi ensi kerran 1919.

(Linkki alkuperäinen.)

Kuten linkin takaa käy ilmi, on hakaristi ollut käytössä ilmavoimilla sekä ilmatorjunta- ja panssarijoukoilla. Hakaristi esiintyi ennen myös tasavallan presidentin käädyissä. Nykyään hakaristi esiintyy vapaudenristissä, sen sisältävässä tasavallan presidentin lipussa sekä ilmavoimien joukko-osastolipuissa ja eräissä merkeissä.

Ilmavoimien vanha hakaristi on sininen ja seisoo suorassa, ja sen haat ovat yhtä pitkät kuin ristin sakarat. Nykyään ilmavoimien lipuissa esiintyvä hakaristi on musta. Panssarijoukkojen vanha hakaristi on musta (sekä "varjostettu" valkoisella) ja suorassa, mutta haat ovat lyhyempiä kuin sakarat. Haat ovat lyhyempiä myös Lotta Svärd -järjestön tunnuksessa, edellä mainitussa vapaudenristissä sekä Isänmaallisen Kansanrintaman tunnuksessa.

4. luokan vapaudenristi miekkojen kera (omasta kokoelmastani).

Se, minkä värinen hakaristi on tai missä asennossa se seisoo, on mekityksellistä vain tiettyyn pisteeseen asti. Myös natsihakaristi seisoo nimittäin suorassa esimerkiksi Adolf Hitlerin henkilökohtaisessa standaarissa sekä natsien veksilloideissa puoluekotkan alla, ja toisaalta Suomen tasavallan presidentin entisten käätyjen alin hakaristi seisoo ilmiselvästi kärjellään.

On ymmärrettävää, että suomalaiset haluavat korostaa sitä tosiasiaa, että suomalainen hakaristi ei ole natseilta lainattu. Suomi taisteli jatkosodassa Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan, mistä johtuen etenkin ulkomaalaisille saattaa aivan perustellusti syntyä virheellinen mielikuva, että museoissa nähtävät panssarivaunut ja lentokoneet olisi maalattu hakaristitunnuksilla tämän liittolaisuuden vuoksi. Toki Suomesta löytyi ennen sotia myös oikeasti kansallissosialistisia järjestöjä, joita on käsitelty tarkemmin Henrik Ekbergin teoksessa Führerns trogna följeslagare: den finländska nazismen 1932-1944 (1991).

Hakaristin päällä seisova puoluekotka kuvattuna Suomenlinnassa.

Ilmavoimien tunnukseksi hakaristi päätyi sen jälkeen, kun kreivi Eric von Rosen lahjoitti Suomelle vuonna 1918 ilmavoimien ensimmäisen lentokoneen. Koneen kylkeen kreivi oli maalauttanut "henkilökohtaisen onnenmerkkinsä" eli saman merkin, jota hän käytti myös muun muassa matkatavaroidensa merkitsemiseen omien nimikirjaimiensa sijaan. Siihen, että tästä merkistä tuli ilmavoimien tunnus, vaikutti osaltaan varmasti se, että hakaristi oli Suomessa jo ennestään vakiintunut osa kansallisromanttista symboliikkaa: Akseli Gallen-Kallela suunnitteli samoihin aikoihin jo ylempänä mainitun vapaudenristin, ja Suomen Pankin hallussa oleva Aino-triptyykin ensimmäinen versio vuodelta 1889 on kehystetty (lyhytsakaraisilla) hakaristeillä. (Myös Eric Vasströmin vuonna 1921 suunnittelema Lotta Svärdin tunnus kummunnee ennemmin kansallisromantiikasta kuin ilmavoimien tunnuksesta.) Jos kreivi von Rosen olisi maalannut koneensa kylkeen vaikkapa "EvR", olisi tästä tuskin tullut ilmavoimien tunnusta, vaikka mistäpä sen tietää - tuntee sotilasperinteiden historia oudompiakin tapauksia.

On siis joka tapauksessa erotettava kaksi asiaa: yhtäältä ilmavoimien hakaristin välitön lähde eli kreivi von Rosen ja toisaalta suomalaisen hakaristin yleiset kansallisromanttiset juuret.

Eric von Rosen, joka siis käytti hakaristia omana tunnuksenaan, oli itse aktiivinen natsi, ja hänen vaimonsa sisar oli naimisissa itsensä Hermann Göringin kanssa. Ei ole kuitenkaan sentään syytä olettaa, että Göring olisi nähnyt Ruotsissa von Rosenin hakaristin ja innostunut ehdottamaan sitä Hitlerille, sillä Göring liittyi vuonna 1920 perustettuun natsipuolueeseen vasta vuonna 1923. Hitler otti hakaristin käyttöön siksi, että se oli jo pitkään ollut käytössä saksalaisissa kansallishenkisissä ja okkultistisissa piireissä, joissa se yhdistettiin tuolloin suosittuun teutoonis-arjalaiseen käsitykseen pohjoisten kansojen historiasta. Ei ole kaiketi syytä olettaa, etteikö von Rosenilla olisi ollut samanlaisia ajatuksia mielessään hänen ottaessaan käyttöön ilmeisesti Gotlannissa riimukivessä näkemänsä symbolin.

800-luvulta peräisin olevan Snoldelevin riimukiven (DR 248) hakaristi kuvattuna Kööpenhaminassa.

Yhteenvetona voidaan siis todeta, että vaikka suomalaiset hakaristit eivät ole peräisin natseilta, ovat ne joka tapauksessa aatehistoriallisesti kytkettyjä natsisymboleihin. Väite, että näillä ei muka olisi "mitään tekemistä" toistensa kanssa, on siis liioittelua. Vaikka lööppikielellä tästä saisi mehevän otsikon, ei asialla todellisuudessa pitäisi olla juurikaan mitään merkitystä: eihän silläkään, että englannissa queen merkitsee 'kuningatarta', ole mitään merktitystä sen kannalta, että sen kognaatti kvinna merkitsee ruotsissa 'naista', eikä todennäköisin merkitys 'vaimo, nainen' kantakielen rekonstruoidulle muodolle *kwēniz kerro mitään siitä, mitä sanat queen ja kvinna "oikeasti" merkitsevät. Ilmavoimien lipuissa esiintyvästä hakaristista luopumista onkin äänekkäästi vaatinut lähinnä elämäntapataiteen piiriin kuuluneva Euraasian Kansanrintama.

Mainittakoon vielä lopuksi, että hakaristi löytyy unicode-merkistöstä muodoissa 卐 ja 卍, mutta näiden tapauksessa kyse on hakaristiä merkitsevästä kiinalaisista kirjoitusmerkeistä eikä varsinaisesta hakaristisymbolista, vaikka etymologisesti kyse onkin piktogrammista. Etelä- ja Itä-Aasiassa hakaristi ei nauti samanlaista tabuasemaa kuin lännessä, minkä ovat kokeneet ainakin Nintendo-klassikkoa The Legend of Zelda (1986) pelanneet. 

Sik(k)urista

Hyvää lopuillaan olevaa Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää!

Helsingin sanomissa on päivän teeman kunniaksi testi otsikolla "Hallitsetko suomen kielen vivahteet?", jossa esiintyy sana sikuri 'sikopaimen'. Taannoin Facebookissa joku siteerasi Agricolan käännöstä kohdasta 1. Kor. 13:5 (jossa rakkaus ei ole "Sickuri") selittäen sanan Sickuri tässä kohden merkitsevän "sikopaimenta" eli "huonosti käyttäytyvää henkilöä". Tähän ilmeisen virheelliseen väitteeseen liittyvä keskustelu tuoreessa muistissa ehdin jo asiaa tarkemmin ajattelematta kommentoida HS:n juttua, mutta jouduin hetken päästä jo korjaamaan omaa kommenttiani: myös sana sikuri 'sikopaimen' nimittäin esiintyy Agricolalla, eikä 1. Korinttolaiskirjeessä esiintyvän sanan sickuri selitykseen liittyvä kommenttini siis edes liittynyt siihen, mitä sikuri yleisellä tasolla merkitsee. Korjatakseni harkitsemattoman kommenttini internettiin aiheuttaman vaurion, käsittelen tässä kirjoituksessa tarkemmin sanoja sikuri ja sik(k)uri.

Aloitan ensiksimainitusta eli sanasta sikuri 'sikopaimen'. Agricolalla sana esiintyy yhden ainoan kerran (Mark. 5:14):

Mutta ne sikurit poispakenit / ia sanomansatid Caupungihin ia maan kylijn. Ja he vlosmenit catzoman mite tapachtunut oli /

Sikurin etymologia näyttää muodollisesti selvältä: kyseessä on (U)ri-johtimella johdettu johdos substantiivista sika (vrt. metsuri, nahkuri ja vaatturi sanoista metsä, nahka ja vaate). Toisin kuin esimerkiksi Yle Oppimisen sanapeli otsikolla "Tunnistatko Agricolan keksimiä sanoja?" antaa ymmärtää, ei mielestäni ole syytä olettaa, että kyseessä olisi varsinaisesti Agricolan keksimä sana. On totta, että sanan ensiesiintymä on Agricolalta, mutta tämä antaa lähinnä terminus ante quem -ajoituksen: sana siis esiintyy "jo" Agricolalla, ei "vasta" Agricolalla. Huomattava osa suomen kielen sanoista esiintyy ensi kertaa kirjoitettuna Agricolan teoksissa varsin ymmärrettävistä syistä, mutta tästä ei seuraa, että hän olisi keksinyt kaikkia näitä sanoja, aivan kuten William Shakespearekaan ei keksinyt itse kaikkia niitä sanoja, joiden ensiesiintymäksi Oxford English Dictionaryssa on merkitty jokin hänen teoksistaan.

On totta, että raamatunkääntäjät joutuvat keksimään (eli lainaamaan, yhdistelemään tai johtamaan) uusia sanoja tai uusia merkityksiä vanhoille sanoille, sillä etenkin yksinomaan puhutuissa kansankielissä harvoin on valmiiksi täysin sopivia sanoja juutalais-kristillisille käsitteille tai eksoottisille eläimille. Tässä tapauksessa kyse on kuitenkin niinkin arkisesta asiasta kuin sikopaimenesta, ja on vaikea kuvitella, että Agricola olisi joutunut keksimään tällaisen sanan, etenkin kun sana esiintyy myös lähisukukielissä: inkerissä sikkūri on 'sikopaimen', mutta Viron Inkerinmaan ja vatjan Kukkosin murteessa sikuri merkitsee yllättäen 'lammaspaimenta' (SSA). (Karjalassa sikuri (šikuri, tšiguri) merkitsee samaa kuin sijanmarja 'variksenmarja'.)

Toinen, vähintään ulkoisesti edellistä sanaa muistuttava sana sickuri esiintyy seuraavanlaisessa asiayhteydessä (1. Kor. 13:5):

ei hen [rackaus] ole Sickuri / ei hen omansa etzi / ei hen anna itzens wihan kihoitta / ei hen wahingon ielken seiso / 

Sanaan Sickuri hän on liittänyt reunahuomautuksen:

Nin quin ne Wihaiset / kersimettömet / iulmat / cangiat / ia niskurit Inhimiset tekeuet

Kohta on ainakin vuoden 1776 käännöksestä alkaen käännetty suomeksi niin, että rakkaus ei "käyttäydy sopimattomasti". Kustaa Vaasan käännöksessä kohta kuuluu "han styggies widh ingen", Lutherilla "sie stellet nicht vngeberdig", latinaksi "[caritas] non est ambitiosa" ja alkukielellä kreikaksi [ἡ ἀγάπη] οὐκ ἀσχημόνει.

Se Wsi Testamenti: 1. Kor. 13:4-8.

Yleensä tarkistan vanhempien sanojen merkityksiä ensimmäisenä Renvallin sanakirjasta Suomalainen sana-kirja eli Lexicon linguae Finnicae (1826), joka tosin on Agricolaa lähes kolmesataa vuotta myöhäisempi. Yllä mainitulle sanalle se antaa seuraavan merkityksen:

sikuri l. sikkuri, in Ns. lascivus, venerem appetens ovis, capra etc. G. brünstiges l. läufisches Thier.

Suomeksi latinan- ja saksankielinen selitys voidaan tiivistää merkitykseen 'kiimainen eläin'.

Vanhin varsinainen sanakirja eli Daniel Jusleniuksen Suomalaisen Sana-Lugun Coetus (1745) ei anna sanaa sicuri 'sikopaimen' sanan sanan Sica johdannaisena, mutta sisältää kyllä seuraavanlaisen sanueen:

Sico, -on	lascivia pecudis.	stimtid för små boskap.
sicuri, -in.	lascivus, petulcus.	löpsk.
sicotan, -ottaa	lascivo more caprarum.	är löpsk.
sicotus, -uxen	modus lasciviendi.	löpskhet.

Sico merkitsee siis 'kiimaa', sicuri 'kiimaista' ja sicottaa 'olla kiimassa' (erityisesti "vuohien tapaan", mitä se sitten merkitseekin). Sik(k)uri näyttäisi olevan samantyyppinen affektiivinen johdos kuin esimerkiksi pelkuri ja petturi.

Aikanaan julkaisematta jääneessä Christfrid Gananderin sanakirjassa Nytt Finskt Lexicon, jonka käsikirjoitus valmistui 1787,  toistetaan Jusleniuksen merkitykset, mutta Ganander antaa sanasta siko myös käyttöesimerkin ensimmäisestä Mooseksen kirjasta: "kandawa lauma oli sikoillan" (1. Moos. 30:41). Lisäksi hän antaa sanan siko rinnakkaismuodoksi muodon sikka ja tarjoaa yhden Jusleniukselta puuttuvan johdoksen, joka yllättäen liittyykin sanaan sika (ks. kuva).

SIKO ym. Gananderin käsikirjoituksesta.

Mikäli sana on jo Agricolan aikaan merkinnyt 'kiimaista', voitaisiin ajatella, että Argicola on käsittänyt hänen käyttämissään alkuteksteissä tarkoitetun käyttäytymisen tässä yhteydessä arveluttavaksi nimenomaan seksuaalisessa mielessä. Tämä ei kuitenkaan tunnu täysin sopivan yhteen Agricolan reunahuomautuksen kanssa (ks. ylempänä). Mutta miksi hän ylipäänsä vaivautuisi erikseen selittämään tätä sanaa? Tai ylipäänsä käyttämään mitään erikoisempaa sanaa tässä kohdassa?

[Lisäys 24.5.2015: Reunahuomautus on peräisin Lutherilta, ks. kommentit alla].

Herää tietysti myös kysymys, liittyvätkö tässä käsitellyt sanat toisiinsa. Karjalasta löytyy verbi sikaistoa, jonka merkitys on 'käyttäytyä huonosti, porsastella, sikailla'. Sanomattakin on selvää, että suomen sanoilla porsastella ja sikailla on vastaava etymologia, eli siat liittyvät kyllä suomalaisessa kielitajussa huonosti käyttäytymiseen. Mutta onko tämä vain sattumaa, eli onko kyse samantapaisesta sanojen sekoittumisesta kuin eräässä toisessa tapauksessa? Ganander antaan sanan siko alla johdoksen sikasa, jonka kohdalla on viite sanaan sika, mutta vaikka tämä tarkoittaisi, että Ganander on ymmärtänyt sanan siko liittyvän sanaan sika, vähentää tämän havainnon arvoa hieman se, että hänen etymologiansa eivät ole ylipäänsä erityisen tunnettuja täsmällisyydestään (joitakin niistä olisin voinut siteerata edellisessä kirjoituksessa). Toisaalta sanasta sikasa mainitaan vain, että sikasa se juoksee l. sikollans ("de capris et ovibus coitum petentibus") ja annetaan viittaus sanaan siko.

(Kahvinkorvikkeena käytetyn sikurikasvin nimi tulee lainaketjun kautta lopulta kreikan sanasta κιχώριον 'sikuri' eikä siis liity ylempänä käsiteltyihin sanoihin.)