Refleksiivisestä viittaamisesta

Luin läpi jokin aika sitten Marko Lambergin, Anu Lahtisen ja Susanna Niirasen toimittaman teoksen Keskiajan avain (2008). Teos sisältää eri kirjoittajien laatimia lukuja, jotka toimivat sekä tiedollisina että bibliografisina johdatuksina keskiajan tutkimuksen eri osa-alueisiin ja erityyppisiin lähdemateriaaleihin hagiografiasta ja heraldiikasta aina taiteeseen ja tilikirjoihin.

Kirjoitetut lähteet eri muodoissaan on aina kirjoitettu jollakin kielellä, joten onkin paikallaan, että teoksessa on peruskieliopit keskiajan latinasta, Bysantin kreikasta, muinaisranskasta, muinais- ja keskienglannista, keskialasaksasta, muinaisruotsista ja muinaisvenäjästä. Minulla on jonkin verran sanottavaa myös näistä kieliopeista, mutta säästän sen toiseen kertaan.

Ote Tukholman tänkebokista (lähde).

Tässä kirjoituksessa käsittelen dosentti Marko Lambergin kirjoittamassa äärimmäisen mielenkiintoisessa luvussa "Arkea ja maailmankuvaa tavoittamassa" olevaa kohtaa, jossa (muistaakseni ainoana koko teoksessa) huomio kiinnitetään käsiteltävän lähteen asiasisällön lisäksi sen alkuperäiseen kielelliseen muotoon. Aiheena on sitaatti Tukholman kaupunginraadin pöytäkirjasta syyskuun 26. päivältä vuodelta 1491 (s. 224, alaviite 8):

Bødellen. Samma dach stode Erich Laurensson, fødder j Borghaa, medh sin frya vilie ok begerede at ware mesterman her j staden ok badh radit vnne sich tet och merkie sich medh stadzsens klede ferga, huilket han sade sich wilie ware staden hwl och tro j sin gerning och mesterschap.

Suomennettuna ote kuuluu seuraavasti (s. 224):

'Pyöveli. Samana päivänä seisoi Erik Laurensson, syntynyt Porvoossa, vapaasta tahdostaan ja pyysi olla mestarismies täällä kaupungissa ja anoi raatia suomaan itselleen sen ja merkitsemään itsensä kaupungin vaatevärillä, mistä hän sanoi haluavansa olla kaupungille uskollinen ja luotettava toimessaan ja mestariudessaan.'

Tämän otteen mainitaan johdattavan seuraavaan muistiinpanon kielelliseen muotoiluun liittyvään kysymykseen: "Miten sanatarkasti muistiinpanoja oikein tulisi lukea, koska muistiinpanoa kieliopillisesti tulkiten Erik pyysi raatia suomaan pyövelinpestin ja kaupungin vaatevärin itselleen (sich; siis raadin jäsenille) eikä hänelle (hanom)?"

Tämä kommentti herätti luonnollisesti mielenkiintoni. Ainakin huolitellussa nykyruotsissa tulisi kirjoittaa honom, mutta yksi natiivi-informantti, jolle tarjosin tätä lausetta nykyruotsiksi naamioituna, ei aluksi edes huomannut pronominin viittaussuhteen outoutta. Sama päti myös tanskalaiseen koehenkilöön. Refleksiivipronominin viittaussuhde ei ole täysin selvä suomennoksessakaan, mistä on osoituksena  ongelman selityksessä tarpeellinen tarkennus "siis raadin jäsenille". Huolitellussa kirjakielessä ei kirjoitettaisi itselleen tarkoitettaessa Erikiä, mutta kuitenkaan minulle ei tullut suomennosta ensimmäistä kertaa lukiessani mieleenkään, että itselleen viittaisi raatiin.

Tarkistin huvikseni, mitä nykykielten kielioppikirjat sanovat tällaisista tapauksista. Swedish: A Comprehensive Grammar (2013) sanoo, että infinitiivin objektina oleva refleksiivipronomini tavallisesti ("normally") viittaa hallitsevan lauseen objektiin (s. 157); myös Danish: An Essential Grammar (2000) sanoo vastaavassa tapauksessa, että refleksiivipronomini voi ("may") viitata infinitiivin subjektiin (s. 62). Molemmat kieliopit siis näemmä pitävät ainakin mahdollisena, että refleksiivipronomini voi viitata myös hallitsevan finiittilauseen subjektiin. En jostain syystä löytänyt aivan tarkalleen tällaista tapausta Svenska Akedemiens grammatikista, mutta teonnimien yhteydessä esiintyvien refleksiivipronominien osalta todetaan, että esimerkiksi lauseessa Persson kritiserade advokatens skötsel av sina affärer sana sina voi viitata Perssoniin, vaikka tavallisemmin ("oftare") sanaan advokaten (pronomen § 87).

Kuten totesin, ei vastaava tilanne ole suomeksikaan yksiselitteinen. Iso suomen kielioppi antaa (§ 1453) mm. seuraavan esimerkin tapauksesta, jossa refleksiivisen aineksen (lihavoitu) viittauksen kohde (kursiivilla) on epäselvä:

Aki ei antanut [Mian pilata esitystään].

Muodollisesti kyse voi siis olla joko Akin tai Mian esityksestä, vaikka asiayhteydessä on yleensä täysin selvää, kummasta on kyse. Kielenhuollollisesti orientuneille ihmisille todisteeksi siitä, että ylläolevassa lauseessa voi olla kyse vain Mian esityksestä, riittää yleensä se, että on olemassa myös seuraavanlainen rakenne:

Aki ei antanut [Mian pilata hänen esitystään].

...jossa kyse on yksiselitteisesti Akin esityksestä. Näiden suomenkielisten esimerkkilauseiden väliseen eroon viittaa myös Weikko Pakarinen Latinan kieliopissaan (1926) käsitellessään vastaavaa tapausta latinassa (§ 169, 3. b): "Sisäisesti alistetuissa lauseissa [...] on tarkoin ajatusyhteydestä saatava selville, milloin refleksiivipronomini tarkoittaa saman lauseen subjektia (suoranainen refleksiivi; suomessa ei tällöin koskaan esiinny pronominin genetiiviä), milloin taas sitä henkilöä, jonka ajatuskulkuun lause sisältyy (välillinen refleksiivi; suomessa tällöin 3:nnen per. persoonapronomini)." (Korostukset alkuperäisiä.)

Suomen ja latinan ominaisuudet eivät tietenkään suoraan todista mitään muinaisruotsin kielestä, mutta joka tapauksessa voitaneen katsoa, että tämäntyyppisessä tapauksessa yksinkertaistavan rajanvedon tekemisessä on syytä olla varovainen. Lisäksi on huomattava, että refleksiivinen omistus ei välttämättä ole monitulkintaisuutensa kannalta yhdenveroinen accusativus cum infinitivo -rakenteen yhteydessä olevan refleksiivipronominin kanssa. Ylempänä mainituilla natiivi-informanteilla teettämässäni pienimuotoisessa kokeessa käyttämäni toinen esimerkkilause John såg honom sparka sin hund onnistui herättämään epävarmutta niin ruotsin- kuin tanskanpuhujissakin siitä, kumman koirasta on kyse, mutta bad rådet unna sig det ulkittiin tarkemmin ajateltuna virheelliseksi. Ehkä juuri refleksiivisen possessiivielementin käytännön tasolla usein ilmaantuneen epämääräisyyden seurauksena ero on englannissa ja saksassa hävinnyt (saksassa nykyään maskuliininen possessiivipronomini on alkujaan refleksiivinen sein), ja refleksiivinen merkitys pitää tarvittaessa tarkentaa muilla sanoilla.

Mutta mikä siis on oikeastaan se kysymys, joka Tukholman kaupunginraadin pöytäkirjamerkinnän refleksiivipronominin viittaussuhteesta herää? Vaikka kielioppikirjassa (Elias Wessén, Svensk språkhistoria III: Grundlinjer till en historisk syntax, § 47) onkin sellainen sääntö, jonka perusteella refleksiivipronominin olisi tällaisessa tapauksessa viitattava sanaan radit eikä subjektiin Erich Laurensson, näkisin ensisijaisesti tämän otteen osoittavan, että kyseinen sääntö on epätäsmällinen, eli se ei kuvaa kielenkäytön koko todellisuutta. Tämän otaksuman voi tietenkin todistaa vääräksi osoittamalla, että kyseinen pronominin käyttö on selvästi poikkeavaa tässä tietyssä ajallisesti ja paikallisesti rajautuvassa kielimuodossa. Oli miten oli, tässä tapauksessa ei ole asiayhteyden ansiosta mitään todellista epäselvyyttä, mihin sich viittaa, joten kysymyksen esille nostaminen ainakaan muistiinpanon asiasisällön kannalta ei vaikuta oleelliselta. Toki jos jossakin esiintyisi sellainen lause, joka olisi monimerkityksinen tavalla, jota ei voi asiayhteydestä päätellä, olisi kyseisen lauseen tulkinnassa otettava huomioon molemmat vaihtoehdot. Erik Laurenssonin tapauksessa tästä ei kuitenkaan mitä ilmeisimmin ole kyse.

Aivan lopuksi pieni havainto nimestä Borghaa 'Porvoo'. Kaupungin suomenkielinen nimi perustuu muinaisruotsalaiseen muotoon: /b/:tä vastaa suomessa odotetusti /p/, nykyistä ruotsalaista å:ta edeltävää pitkää a-äännettä vastaa pitkä o-äänne, ja kurkkufrikatiivia /γ/, joka kirjoitettiin muinaisruotsissa digrafilla gh, vastaa nykysuomen /v/. Viimeksi mainittu vastaavuus sopii yhteen vanhasta kirjasuomesta tuttuihin tapauksiin kuten lucu : lughun → luku : luvun, jollaisia käsittelin joskus aikaisemmin. Kaupungin nimi on siis hauska esimerkki sekä äännesubstituutioista kielten välillä että äänteenmuutosten eroista eri kielissä: Borghaa on nykyruotsiksi Borgå, mutta suomeksi Porvoo.

Tule ottamaan!

Posti toimitti tänään tilaamani suomalaisen Kaaos Gearin valmistaman kangasmerkin, jossa lukee "TULKAA OTTAMAAN - ΜΟΛΩΝ ΛΑΒΕ". Kreikankielinen sitaatti on Thermopylain taistelussa kaatuneelta spartalaiskuningas Leonidaalta, joka Plutarkhoksen mukaan vastasi lakonisesti (eli spartalaisesti) Persian kuninkaan Kserkseen pyyntöön luovuttaa aseensa (Moralia 225c-d). Lausahdus kuullaan sekä kreikaksi että englanniksi elokuvassa The 300 Spartans (1962) ja pelkästään englanniksi elokuvassa 300 (2007).

Toisin kuin merkin suomenkielinen teksti (jonka voi toisaalta ymmärtää myös teitittelyksi), kreikankielinen käsky kohdistuu vain yhteen henkilöön, eli se olisi käännettävä 'tule ottamaan'. (Useampaa henkeä käskettäessä se olisi μολόντες λάβετε.) Englanninkielinen "come and get some", joka kuulemma on suomenkielisen lauseen taustalla, toimii tietysti molemmissa tapauksissa.

Lauserakenteeltaan μολὼν λαβέ on mielenkiintoinen, sillä se on tavallaan vastaavan suomenkielisen rakenteen peilikuva: suomeksi verbi tule on käskymuodossa, ja sen kohteena on MA-infinitiivi ottamaan, mutta kreikaksi verbi λαβέ on käskymuoto verbistä λαμβάνειν 'ottaa' ja μολών puolestaan verbin βλώσκειν 'tulla' aoristipartisiippi, jonka voisi kääntää suomeksi muodossa "tullut". Sananmukainen (eli formaalisti ekvivalentti kökkö)käännös kreikasta olisi siis "tulleena ota!"

("Aoristin" selitykseksi riittänee annettujen käännösten lisäksi tieto, että se vastaa monessa suhteessa latinan perfektiä. Kreikkalaisten kirjainten lukemiseen apua löytyy täältä.)

"Made in Finland, perkele."

Käännös "tule ottamaan" on idiomaattinen, mutta yhtä käypä voisi olla "tule ja ota". Klassisessa kreikassa aoristipartisiipin ja finiittiverbimuodon yhdistelmää käytetään muutenkin ilmaisemaan sitä, että yksi asia tapahtuu ennen toista. Alla esimerkki Ksenofonin Anabasiksesta:

ἀμφιλεξάντων δέ τι ἐνταῦθα τῶν τε τοῦ Μένωνος στρατιωτῶν καὶ τῶν τοῦ Κλεάρχου ὁ Κλέαρχος κρίνας ἀδικεῖν τὸν τοῦ Μένωνος πληγὰς ἐνέβαλεν: ὁ δὲ ἐλθὼν πρὸς τὸ ἑαυτοῦ στράτευμα ἔλεγεν: ἀκούσαντες δὲ οἱ στρατιῶται ἐχαλέπαινον καὶ ὠργίζοντο ἰσχυρῶς τῷ Κλεάρχῳ. (1,5,11)

'Ja sitten Menonin ja Klearkhoksen sotilaiden kiisteltyä jostakin Klearkhos tuomitsi Menonoksen [sotilaan] tehneen väärin ja ruoskitutti [hänet]. Mutta tämä meni oman armeijansa luo ja kertoi [asiasta]; ja kuultuaan [asiasta] sotilaat olivat vihaisia ja vakavasti suuttuneita Klearkhokselle.'

Vielä sananmukaisemmin yllä olevat ilmaisut kääntyisivät jokseenkin seuraavasti: κρίνας ...  πληγὰς ἐνέβαλεν 'tuominneena ... ruoskitutti', ἐλθὼν ... ἔλεγεν 'menneenä ... kertoi' ja ἀκούσαντες ... ἐχαλέπαινον καὶ ὠργίζοντο 'kuulleina ... olivat vihaisia ja suuttuneita'.

Alussa oleva ἀμφιλεξάντων ... στρατιωτῶν 'sotilaiden kiisteltyä' sisältää sekin aoristipartisiipin, mutta kyseinen rakenne on ns. absoluuttinen genetiivi (vastaa latinan absoluuttista ablatiivia), joka kääntyisi sananmukaisesti (huomioimatta mitenkään kreikan genetiivin monimerkityksisyyttä) 'kiistelleiden sotilaiden' mutta muodostaa tosiasiallisesti temporaalisen adverbiaalin, kuten käännöksestä käy ilmi.

Muodollisesti ylempänä käsiteltyä vastaava on teologeille tuttu pleonastinen formula ἀποκριθεὶς εἶπεν (sananmukaisesti 'vastanneena sanoi'), joka vuoden 1933/38 raamatunkäännöksessä on käännetty "vastasi ja sanoi", vuoden 1992 versiossa yksinkertaisesti "vastasi". Tämä rakenne, joka esiintyy sekä Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä (Septuaginta) että Uudessa testamentissa, on seemiläistä vaikutusta eikä sinänsä liity edellä käsiteltyyn rakenteeseen.

Siltä varalta, että joku ihmettelee muotoparien βλώσκειν 'tulla' : μολών 'tullut' ja λαμβάνειν 'ottaa' : λαβέ 'ota' muotojen erinäköisyyttä, on syytä selventää, että kreikassa preesensvartalo tosiaan usein on monimutkaisemman näköinen kuin aoristivartalo. Historiallisesti preesensvartalo on kuvannut jonkinlaista erityistä jatkuvuuden aspektia, ja se on voitu muodostaa varsinaisesta verbijuuresta monilla eri tavoilla. Nasaali-infiksin ja an-suffiksin yhdistelmällä muodostetaan verbijuuresta λαβ- preesensvartalo λαμβαν-. Juuresta μολ- on preesensvartalo puolestaan johdettu sk-johtimella, mutta vartalossa on tapahtunut muitakin äänteellisiä muutoksia (metateesi, epenteesi, prokopee), minkä tuloksena βλωσκ- on sen näköinen kuin on. (Kyse ei siis ole suppleetiosta kuten englannin verbissä go : went, jossa yhdistyvät alkuperäiset verbit gan ja wendan, tai viron verbissä minna : läks, jonka suomenkielinen tulkitsee helposti mennä- ja lähteä-verbien yhdistelmäksi.) Aoristivartalo on sattumalta molempien kreikan verbien tapauksessa samannäköinen kuin verbijuuri eli -μολ- ja -λαβ-.

Latinankielisenä esimerkkinä vastaavista ilmiöistä voitaisiin mainita verbijuuri tag-, josta saadaan nasaali-infiksillä preesensvartalo tang-, reduplikaatiolla eli kahdennuksella perfektivartalo tetig- ja t-päätteellä partisiippivartalo tact-, vaikka erilaiset äänteenmuutokset ovatkin hämärtäneet vartaloiden suhdetta juureen. Läpinäkyvämpänä esimerkkinä mainittakoon juuresta insue- johdettu preesensvartalo insuesc-, perfektivartalo insuev- ja partisiippivartalo insuet-. Käytännön kielenoppimisen kannalta verbijuuren käsite ei ole erityisen tarpeellinen (toisin kuin tietyin varauksin sanskritissa), vaan verbien teemamuodot voidaan opetella rimpsuina, tässä tapauksessa tango, tetigi, tactum, tangere ja insuesco, insuevi, insuetum, insuescere. Kreikassa vartalonmuodostus on jossain määrin läpinäkyvämpää kuin latinassa, mutta yleisempien verbien osalta voi ja kannattaa aluksi ainakin passiivisesti opetella sellaisia rimpsuja kuin βλώσκω, μολοῦμαι, ἔμολον, μέμβλωκα ja λαμβάνω, λήψομαι, ἔλαβον, εἴληφα, εἴλημμαι, ἐλήφθην.

Englannin taivutuksesta, osa 2

Pitkähkön hiljaisuuden rikkoakseni lupasin itselleni kirjoittaa tällä viikolla jotain. Ehkä räikein edellisessä kirjoituksessa mainitsemani jatko-osattomuustapaus on turhankin eksplisiittisesti nimetty "Englannin taivutuksesta, osa 1". Näin ollen tämä kirjoitus jatkaa ensimmäisen osan aihetta siirtyen pronomineihin ja heittäytyen hieman historiallisemmaksi.

Koska varsinaisesta pronominien taivutuksesta minulla ei ole erityisen paljon sanottavaa, aloitan lauseopillisella ekskursiolla. Edellisen kirjoituksen lopussa käytin termiä substantiivilauseke, joka merkitsee substantiivin ja mahdollisesti sitä määrittävän tarkenteen, adjektiivin, prepositiolausekkeen ja relatiivilauseen muodostamaa kokonaisuutta, joka voi toimia lauseenjäsenenä. Lienee paikallaan selventää muutamia käsitteitä.

Lause jakautuu lauseenjäseniin, ja lauseenjäseninä voivat puolestaan toimia lausekkeet, jotka koostuvat pääsanasta ja määritteistä. Kullakin lauseketyypillä on omanlaisensa rakenne sen suhteen, millaisia määritteitä se voi saada. Yleisesti määritteet voivat olla yksittäisiä tarkenteita, upotettuja lausekkeita tai kokonaisia lauseita. Alla esimerkki lauseesta:

The man who gives people books has stolen my best friend's apple.

Tämä jakaantuu subjektiin ('siihen mistä sanotaan') the man who gives people books ja predikaattiin ('siihen mitä sanotaan') has stolen my best friend's apple. Subjekti koostuu tässä substantiivilausekkeesta, jossa pääsana on man ja määritteinä tarkenne the sekä relatiivilause who gives people books, joka puolestaan koostuu sekin subjektina toimivasta nominilausekkeesta who ja predikaatin virkaa toimittavasta pitkästä verbilausekkeesta gives people books, joka sisältää verbilausekkeen gives lisäksi epäsuorana objektina toimivan substantiivilausekkeen people ja suorana objektina toimivan substantiivilausekkeen books. Koko lauseen predikaatti koostuu verbilausekkeesta has stolen ja sen suorana objektina toimivasta substantiivilausekkeesta my best friend's apple, jossa pääsanaa apple määrittää possessiivirakenne my best friends's, joka muodostuu 's-elementillä laajennetusta substantiivilausekkeesta my best friend, joka puolestaan koostuu pääsanasta friend ja sen määritteinä toimivasta tarkenteesta my ja adjektiivista best.

Jonkin sanan sanaluokka voidaan määrittää sen mukaan, missä asemassa se voi esiintyä. Pronominit eli "asemosanat" voivat esiintyä substantiivilausekkeen asemassa: esimerkiksi relatiivilauseessa who gives people books relatiivipronomini who on ikään kuin asettunut substantiivilausekkeen the man tilalle. Asiaa on helppo havainnollistaa muuttamalla yllä käsitelty lause erilaisiksi kysymyksiksi muuttamalla siinä olevia substantiivilausekkeita kysymys- eli interrogatiivipronomineiksi:

Who has stolen my best friend's apple? (The man who gives people books → who?)
What has the man who gives people books stolen? (My best friend's apple → what?)
Whose apple has the man who gives people books stolen? (My best friend's → whose?)

Tällaisiin kysymyksiin vastattaisiin tietysti oikeasti vain kysytyllä lausekkeella, ei "kokonaisilla lauseilla", jollaisia kieltenopettajat ainakin alkeisvaiheessa oppilailta usein edellyttävät.

A man gives people books.

Astetta  suoraviivaisemmin (eli ilman sanajärjestyksen muuttamista) lauserakennetta havainnollistaa substantiivilausekkeiden korvaaminen persoonapronomineilla:

He has stolen my best friend's apple. (The man who gives people books → he)
The man who gives people books has stolen it. (My best friend's apple → it)
The man who gives people books has stolen his apple (My best friend's → his)

Etenkin lekseemien historiasta puhuttaessa on mielekästä luokitella sanoja perinteiseen tapaan niiden taivutustyypin mukaan. Tämänkertaisen kirjoituksen aihe eli pronominit tyypillisesti säilyttävät indoeurooppalaisissa kielissä paremmin vanhoja taivutusmuotoja kuin substantiivit. Tästä johtuen persoonapronomienien osalta voidaan nykyenglannissakin laatia taulukko, jossa on kolmen sijamuodon lisäksi peräti kolme eri sukua:

	mask.	fem.	neutr.	mon.
Nom.	he	she	it	they
Akk.	him	her	it	them
Gen.	his	her	its	their

Näitä vastaavat interrogatiivipronominin muodot who, whom, whose ja what.

Alla vertailun vuoksi vastaava taulukko muinaisenglannista:

	mask.	fem.	neutr.	mon.
Nom.	hē	hēo	hit	hīe
Akk.	hine	hie	hit	hīe
Gen.	his	hire	his	hira
Dat.	him	hire	him	him

Kuten näkyy, nykyenglannissa taivutus on yksinkertaistunut siltä osin, että suoraa objektia ilmaiseva akkusatiivi ja epäsuoraa ilmaiseva datiivi ovat maskuliinissa ja feminiinissä yhdistyneet alkuperäisen akkusatiivin häviöksi, neutrissa datiivin häviöksi: nykyenglannin lauseissa I saw him ja I gave him a book käytetään samaa muotoa, mutta muinaisenglannin vastaavissa ic seah hine ja ic geaf him boc ei. (Nykyenglannin passiivilauseissa nominatiivimuotoinen subjekti voi vastata sekä suoraa että epäsuoraa objektia, esim. he was given a book ja he was seen, mutta muinaisenglannissa - teoriassa - him wæs gifen boc ja he wæs sewen.) Monikon muodot ovat (muotoa 'em lukuun ottamatta) korvautuneet skandinaavisilla muodoilla (they, their, them), ja it on saanut uusmuodosteisen genetiivin its, jonka oikea kirjoitusasu ilman heittomerkkiä (muiden pronominien tapaan, vrt. yours, hers, theirs jne.) on paremman puutteessa eräs englanninkielisten kielioppinatsien lempiaiheista.

Ensimmäisen ja toisen persoonan persoonapronominit yksikössä ja monikossa taipuvat myös eri muodoissa:

Nom.	I	we	(thou)	you
Akk.	me	us	(thee)	you
Gen.	my	our	(thy)	your

Vertailun vuoksi vastaava muinaisenglanninkielinen taulukko (yksinkertaisuuden vuoksi ilman rinnakkais- ja duaalimuotoja):

Nom. ic wē þū gē Akk. mē ūs þē ēow Gen. mīn ūre þīn ēower Dat. mē ūs þē ēow

Nykyenglannissa kaikkia "teititellään", joten toisen persoonan yksikkö ja monikko ovat identtisiä kaikissa suhteissa. (Puhekielen eri muodot ovat alkaneet kiertää tästä syntyviä ongelmia käyttämällä monikossa sellaisia muotoja kuin y'all ja yous.) Vanhanaikaisemmassa kielessä käytetään monikon toisesta persoonasta muotoa ye sekä tietenkin ylempänä sulkeissa listattuja muotoja thou, thee ja thy. Sanasta thy on käytetty vokaalien edellä muotoa thine, ja samalla logiikalla muodon my sijaan muotoa mine, mutta viimeksi mainittu on nykyään varattu sellaisiin asemiin, joissa sana esiintyy yksinään, esimerkiksi subjektina (esim. your mother is dead but mine isn't) tai predikatiivina (she is mine). Nämä pidemmät muodot (mine, yours, ours, theirs, his ja hers) voivat ottaa siis 's-päätteisen nominilausekkeen paikan itsenäisenä lauseenjäsenenä (vrt. your mother is dead but Bob's isn't ja she is Bob's).

Englanninkielisessä kirjallisuudessa puhutaan muotojen my, your, our, their, his ja her tapauksessa joskus "possessiiviadjektiiveista", mutta tämä on hämäävä termi, sillä ne eivät toimi lauseessa adjektiivien lailla eivätkä saa adjektiiveille ominaisia vertailumuotoja. Muinaisenglannissa tosin mīn, þīn, ūre ja ēower taipuvat samoilla päätteillä kuin adjektiivi, mutta his ja hire eivät (sama pätee latinassa, jossa esim. meus, mea, meum 'minun' taipuu pääsanansa suvussa ja luvussa, mutta us-päätteistä sanaa pinnallisesti muistuttava eius 'hänen' ei).

Syntaksiin palatakseni ja edellä sanotun havainnollistamiseksi alla olevat pudotusvalikot muodostavat yksinkertaisen lauseen, jossa subjektina on substantiivilauseke (1-3), joka koostuu vapaavalintaisesta tarkenteesta (1), adjektiivista (2) ja substantiivista (3), sekä predikaatista (4-5), jossa varsinaisena verbinä on be vapaavalintaisesssa yksinkertaisen aspektin tempuksessa tai modaalimuodossa (4) ja komplementtina predikatiivi, joksi voidaan valita jokin nomini- (eli substantiivi- tai adjektiivilauseke) tai prepositiolauseke (5):

1:  a the Anne Elk's her that  2:  nice little silly rather silly  3:  child church day deer theory stone  4:  can be could be is may be should be was will be would be  5:  a joke Bob's good hers of little use the best

Koska olen ottanut kongruenssin ja siihen rinnastettavat semanttisesti redundantit ilmiöt huomioon vaihtoehtoja valitessani, ovat kaikki mahdolliset yhdistelmät kieliopillisia, vaikkeivät välttämättä merkitykseltään erityisen järkeviä.

Tämä pieni (eikä missään nimessä tyhjentävä) koe havainnollistaa, että syntaktisesti 's-päätteinen substantiivi voi olla joko tarkenteen tai (ainakin predikatiivina toimivan) kokonaisen nominilausekkeen paikalla eli kohdissa 1 ja 5. Tämä eroaa varsinaisista adjektiiveista, jotka sopivat kohtiin 2 ja 5. (Huomattakoon, että vaihtamalla kohdat 1-3 ja 5 päittäin saadaan myös kieliopillisia, vaikkakin ehkä vielä oudompia lauseita; lausekkeet good ja of little use tosin pysyvät tällöinkin predikatiivina muuttaen sanajärjestyksen runolliseksi.)

On totta, että edellä mainittujen asemien lisäksi 's-muoto sopisi myös kohtaan 2, esim. Anne Elk's son's theory jne. Tällainen lause tulisi kuitenkin analysoida niin, että Anne Elk's son's kuuluu kokonaisuudessa kohtaan 1. Tässä kohden on syytä muistaa jo edellisessä osassa mainitsemani seikka, että pääte -'s ei toimi nykyenglannissa kuin perinteinen sijapääte, jollainen kiinnittyisi substantiiviin, vaan se sijoittuu koko substantiivilausekkeen perään. Substantiivilauseke voi olla yhdistetty tai sisältää erinäisiä määritteitä: me and Anne's 'minun ja Annan', the Queen of England's 'Englannin kuningattaren'.

Yllä olevan pudotusvalikkojonon ulkopuolelle jäävät vielä sellaiset tapaukset kuin a children's toy, mutta 's-muotojen eron adjektiiveista toteamiseen se riittänee näinkin. (Halusin oikeastaan vain kokeilla, voiko pudotusvalikoita ylipäänsä käyttää tällaiseen.)

Jatkan vielä englannin pronominiaiheesta toisella kertaa käsitellen ns. yksiköllistä they-pronominia, mikä on oikeastaan jatkoa kirjoitukselle ruotsin hen-pronominista.

Kielitajuttomuudesta

Kuten hyvin tiedetään, ihmiset eivät tyypillisesti hahmota suuria lukuja tai monia muitakaan matematiikkaan liittyviä asioita. Tätä ongelmaa käsittelee John Allen Paulosin teos Innumeracy (1988), suomeksi Numerotaidottomuus. Matemaattisesti tai lingvistisesti suuntautunut ihminen huomannee välittömästi, että kirjan suomenkielinen nimi on hieman outo, sillä kysehän ei itse asiassa ole numeroista vaan luvuista. Alkuperäisessä otsikossa oleva termi innumeracy, jonka merkityksen teoksen alaotsikko avaa ilmaisulla mathematical illiteracy, tulisi lähtökohtaisesti kääntää tietenkin sanan illiteracy suomenkielisen vastineen mallin mukaan. Ongelma on kuitenkin ensinnäkin siinä, että englannin illiteracy kattaa sekä kirjoitus- että lukutaidottomuuden, ja toiseksi siinä, että sanalla luku on suomessa valitettavasti kaksi eri merkitystä. Etymologisesti illiteracy viittaa kirjaimiin ja innumeracy lukuihin (tai numeroihin), mutta edellä mainitut suomenkieliset termit viittaavat tekoihin eli lukemiseen ja kirjoittamiseen: lukuihin liittyvä lukutaidottomuuden vastine olisi laskutaidottomuus, mutta tämä ei välitä lainkaan samoja lukutaidottomuuteen rinnastuvia ymmärtämättömyysongelmia, joihin otsikko innumeracy viittaa. Numerotaidottomuus on siis eräänlainen kompromissi.

Asia tuli mieleen, kun törmäsin etäisesti vastaavanlaiseen ongelmaan miettiessäni otsikkoa tälle kirjoitukselle. Tarkoitukseni on kirjoittaa jotain siitä, miten ihmiset eivät tyypillisesti hahmota kieltä ilmiönä sen jokapäiväisyydestä huolimatta (tai ehkä juuri siitä johtuen). Koska kyse on kielestä (kieli₁) yleensä eikä mistään tietystä kielestä (kieli₂), en voinut käyttää ilmaisua kielitaidottomuus: kielitaidoton on henkilö, joka ei osaa jotain tietyssä asiayhteydessä oleellista kieltä₂ tai kieliä₂. Koska kielen₁ ja kielen₂ erottaminen toisistaan alaindeksejä käyttämällä on vähän hankalaa, tyydyin ilmaisuun kielitajuttomuus, vaikka sekään ei ole täysin tyydyttävä: kielitaju on joko vähemmän ärsyttävä nimitys kielikorvalle tai sitten vanhemmassa kirjallisuudessa esiintyvä ja hieman epämääräinen nimitys suunnilleen sille, että jossain kielessä käytetään tietynlaisia metaforia: esimerkiksi aine, josta jokin tehdään, ymmärretään joidenkin kielten puhujien kielitajussa meraforisesti liikkeen lähtöpisteeksi.

On oireellista, että useimmat ihmiset eivät edes ymmärrä eroa kielen₁ ja kielen₂ tai niihin liittyvän tietämyksen laadun välillä: kielitiede saatetaan ymmärtää jonkinlaiseksi pilkun paikan mietiskelyksi tai muuksi kielenhuollolliseksi pelleilyksi. Kielitieteilijöiltä kysytään yleensä ensimmäisenä, montako kieltä hän osaa. Kysymys on hankala, koska kielitieteilijä voi osata alastaan riippuen todella montaa kieltä, muttei erityisen hyvin välttämättä muita kuin niitä, joita hän aktiivisesti lukee, puhuu ja kirjoittaa. (Koen, että muoto montaa on tarpeellinen ja käyttökelponen muoto ilmaisemaan sitä, mitä tarkoitan; se, että kyseessä on "kaksoispartitiivi", ei ole mitenkään oleellista minkään kannalta.) Ei matemaatikkokaan ole välttämättä hyvä päässälaskija, eikä fyysikko erityisen hyvä tikanheittäjä.

Kirjoitan tässä blogissa sekä kielistä että kielestä. (Tässä on muuten yksi harvoista tapauksista, joissa ero kielen₁ ja kielen₂ välillä on tehtävissä luontevasti.) Kielitaitoiset ihmiset eivät kokemukseni mukaan ymmärrä jälkimmäisestä välttämättä yhtään sen enempää kuin kielitaidottomatkaan, eikä heillä ole oletusarvoisesti edellytyksiä vertailla kielten ominaispiirteitä keskenään. Toisaalta kielitaito sinänsä on ehdoton edellytys kielitieteilijälle, sillä muuten hän ei pysty hallitsemaan tutkimusaineistoaan eikä kykyene lukemaan alansa tutkimuskirjallisuutta. Kielitiede on siinä hauskaa, että se vaatii paitsi tolkuttoman paljon lähes mekaanista työskentelyä kielitaidon kartuttamiseksi, myös kykyä jäsennellä tietoa ja ymmärtää suurten kokonaisuuksien rakenteita ja säännönmukaisuuksia: ensiksi mainittu antaa parhaimmillaan samanlaista tyydytystä kuin vaativa urheilusuoritus, jälkimmäinen puolestaan tarjoaa vastaavia esteettisiä elämyksiä kuin matemaattinen todistus.

Luultavasti kelle tahansa ensimmäisenä mieleen tulevat kieliammattilaiset ovat kieltenopettajat ja kääntäjät. Kieli on toki läsnä kaikkialla, joten on olemassa lukemattomia ammatteja, joissa kielenkäyttö sinänsä näyttelee merkittävää osaa, mutta käsittelen tässä vain niitä, jotka eksplisiittisesti toimivat kielen parissa.

Opettajan ammattitaito koostuu karkeasti kahdesta asiasta: opetettavan asian hallinnasta (kielitaito) sekä opetustaidosta. Opetustaito voidaan edelleen mielekkäästi jakaa kahteen erilliseen osa-alueeseen, jotka ovat yleinen opetus- ja kasvatustaito (pedagogiikka), joka kattaa kaiken kehityspsykologiasta etiikkaan, sekä didaktiikka, jolla tarkoitan tässä oppiainekohtaista tietämystä siitä, miten kyseisen aiheen tieto- ja taitosisällöt kannattaa esittää, mikäli tarkoitus on saada aikaan "pysyviä muutoksi oppijan käyttäytymisessä". Kieliaineen tapauksessa didaktinen ymmärrys edellyttää kielitaidon lisäksi myös ymmärrystä opetettavan kielen säännönmukaisuuksista. Vaikka opettaja ei kommunikatiivisuuden ja subliminaalisuuden vuoksi aikoisikaan opettaa sellaisia sääntöjä kuten "konsulikiepre", "spotpa" tai "dürfenkönnenmögenmüssensollenwollen" (saati näitä juttuja), on kuitenkin syytä osata vastata tarvittaessa sellaisiin kysymyksiin kuin "milloin tule was ja milloin were" tai "miksi I didn't saw him on väärin".

Muistan erään ranskansijaisen, jonka oppitunnilla tuli esille kysymys siitä, mitä eroa on ilmaisuilla je n'ai pas d'argent ja je n'ai pas l'argent. Sijaisopettaja mutristi huuliaan ja sanoi, että "kyllä teidän kielikorvanne kertoo teille sen eron". (Ero on sama kuin jos englanniksi sanoisi I don't have any money tai I don't have the money.) Tällaisesta vastauksesta ei ole juurikaan hyötyä sellaiselle, jonka "kielikorva" nimenomaan ei vielä sano, kumpaa pitäisi milloinkin käyttää. Ilmeisestä kielitaidostaan huolimatta kyseinen sijainen ei osannut eritellä eri lauseiden merkityssisältöä.

Opettajien alalaji on oppikirjojen tekijät. Oppikirjat sisältävät tekstejä ja niihin liittyviä tehtäviä. Toisin kuin ennen, nykyään oppikirjatekstit eivät ole samalla tavalla kytkettyjä johonkin tiettyyn kieliopin seikkaan, joka niiden on tarkoitus opettaa. Päinvastoin, joskus saattaa olla hankaluuksia löytää tekstistä esimerkkejä siitä rakenteesta, joka kyseisen kappaleen on tarkoitus opettaa tai kerrata. Eri tavalla hämmentävä ja pahimmillaan suorastaan vahingollinen on eräs toisinaan havaitsemani piirre täyttötehtävissä. Jos aukkoihin täytettävän aineksen laatu on määritelty tehtävänannossa, esim. "täytä artikkelin oikea muoto" tai "täytä sopiva prepositio", on harjoitukseksi tarkoitetussa tehtävässä mielestäni mieletöntä olla kohtia, jotka edellyttävät oikeaksi vastaukseksi jotain muuta kuin artikkelia tai prepositiota. Jonkinlaisessa jyvät akanoista erottavassa kokeessa tällainen kompakysymys on ehkä jotenkin perusteltavissa, mutta muuten tällainen sekoilu vain haittaa oppijaa ymmärtämästä edes intuitiivisesti, mistä rakenteissa on kyse. Esimerkkinä suosikkisekaannuksestani olkoon alla oleva kuvitteellinen esimerkki englannin prepositiotäydennystehtävästä:

He is looking __ the table
He is sitting __ the table

Oikea vastaus voisi olla molemmissa tapauksissa at tähän tapaan:

He is looking at the table
He is sitting at the table

Äkkisteltään voisikin ajatella, että ainoa ero lauseiden välillä on yksi sana: ensimmäisessä on looking, jälkimmäisessä sitting. Ero on kuitenkin pintaa syvemmällä, sillä look at on ns. fraasiverbi (saksassa näitä vastaavat eriävät yhdysverbit, vrt. er schaut den Tisch an), joka saa suoran objektin, kun taas sit on tiettyä olotilaa ilmaiseva intransitiiviverbi, jonka merkityksen täydentää adverbiaalina toimiva prepositiolauseke at the table (vrt. er sitzt an dem Tisch). Syntaktisesti lauseet jakautuvat siis seuraavaan tapaan:

[He] [[[is] [looking at]] [the table]]
[He] [[[is] [sitting]] [at [the table]]]

Ensimmäinen rakenneosa on subjekti he, jälkimmäinen predikaatti eli pitkä verbilauseke (sinisissä sulkeissa), johon sisältyy varsinainen verbi (punaisissa sulkeissa) täydennyksineen (vihreissä sulkeissa), joka on ensimmäisessä tapauksessa objekti, jälkimmäisessä adverbiaali.

Eron huomaa käytännön tasolla, kun lauseet muutetaan kysymyslauseiksi, joissa verbin komplementti (tässä tapauksessa sanan table sisältävä lauseke) korvataan kysymys- eli wh-sanalla:

What is he looking at?
Where is he sitting?

Kysymykseen what? vastaa the table, kysymykseen where? vastaa at the table. Ylemmässä lauseessa at pysyy sanan looking yhteydessä, mutta alemmassa tapauksessa where sisältää sen ilmaiseman paikallismerkityksen. (Ja saksaksi vastaavasti was schaut er an? ja wo sitzt er?)

Kielenoppijan ei tietenkään kieltä oppiakseen tarvitse osata jakaa lauseita rakenneosiinsa tai nimetä asioita niiden kielitieteellisillä nimillä. Korostan kuitenkin, että ylempänä käsiteltujen lauseiden eron ymmärtää intuitiivisesti kuka tahansa englantia osaava ihminen, vaikkei osaisikaan sitä sanallisesti selittää. Opettajan on luonnollisesti ymmärrettävä tällaiset asiat tietoisella tasolla osatakseen auttaa oppilaita mahdollisissa ongelmatilanteissa muutenkin kuin tarjoamalla oikean eli kieliopillisen (kielen sääntöjen mukaisen) vastauksen. Tämä on tyypillinen ongelma natiivi-informanteissa opettajina: he osaavat sanoa, että jokin ilmaisu on epäkieliopillinen, mutteivät tyypillisesti osaa antaa mitään selitystä, jonka avulla vastaavat virheet voisi välttää jatkossa. Tähän sopisi vertaus kalan antamisesta nälkäiselle sen sijaan, että opettaisi hänet kalastamaan.

Toki kielen rakenteet opitaan parhaiten ja syvimmiten harjaantumalla niiden käyttöön luonnollisissa käyttöyhteyksissä, mutta on silti sellaisiakin oppijoita, jotka haluavat tietoa säännönmukaisuuksista voidakseen oikeita muotoja tuottamalla harjaantua oikeiden muotojen tuottamiseen. Ylipäänsä muilla kuin lapsilla ei ole normaalisti aikaa ja mahdollisuutta ensikielen omaksumisen kaltaiseen kielenoppimiseen.

(Alkuperäiseen "tehtävään" voisi toki täydentää myös esimerkiksi looking for the table ja sitting next to the table, mutta näissäkin tapauksissa ensimmäisessä on kyse verbiin kiinteästi liittyvästä partikkelista, jälkimmäisessä prepositiosta, eikä lauseiden rakenne siis muutu.)

Muistan yliopisto-opintojeni ensimmäiseltä vuodelta erään kommelluksen, kun englannin kielioppikurssin opettaja ei ollut itse täysin sisäistänyt eroa käsitteiden adverbi ja adverbiaali välillä. Ensimmäinen viittaa sanaluokkaan (esim. well, very, badly), jälkimmäinen lauseenjäseneen, jossa virassa adverbi voi toki toimia, mutta samassa asemassa voi olla myös esimerkiksi prepositiolauseke. (Adverbi voi toimia myös nominilausekkeen osana, esim. a very nice hat.) Käsitteiden ero on siis sama kuin vaikkapa substantiivin (sanaluokka) ja subjektin (lauseenjäsen) tai luutnantin ja komppanianpäällikön välillä. Tämä erhe johti luonnollisesti hieman eriskummallisesti korjattuihin välikokeisiin, joiden arvosanoja hän sitten korjasi enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti, kun asiasta oli huomautettu.

Kääntäjät ovat ehkä opettajia paremmassa asemassa ymmärtämään kielten välisiä eroja ja siten myös kielen perusluonnetta, etenkin kun kääntämistä ei enää pidetä kielenoppimisen kannalta relevanttina harjoitusmuotona eikä sen opettamista siten osana opettajan ammattitaitoa. Kääntäjä ymmärtää, että ei ole yhtä "oikeaa" tapaa kääntää jotain tiettyä tekstiä, vaan käännöksen lopulliseen muotoon vaikuttaa aina käännöksen tarkoitus ja - tietenkin - asiakkaan toiveet.

Kerron tähänkin liittyvän anekdootin. Eräs asiakas halusi käännöksen englannista saksaan tekstistä, jossa esiintyi ilmaisu carbon footprint. Englannin carbon footprint voi Oxford English Dictionaryn mukaan merkitä kahta eri asiaa: 1) hiilidioksidipäästöjen ympäristövaikutuksia ja 2) hiilidioksidipäästöjen määrää. Saksan kielessä on kaksi ilmaisua, CO₂-Bilanz ja CO₂-Fußabdruck, joista Dudenin mukaan ensimmäinen merkitsee hiilidioksidipäästöjen ympäristövaikutuksia ja jälkimmäinen hiilidioksidipäästöjen määrää. (Suomessa molemmista lähikäsitteistä käytettäneen sanaa hiilijalanjälki, eikä saksassakaan käytännössä jako ole täysin kiveen hakattu.) Koska asiakkaan omilla nettisivuilla käytettiin ilmaisua CO₂-Fußabdruck, ja koska lähdetekstin carbon footprint liittyi taulukkoon, jonka pystyakseli kuvasi hiilidioksidipäästöjen määrää, oli luonnollinen käännösvastine näistä lähtökohdista CO₂-Fußabdruck.

Tämä ei kuitenkaan yllättäen kelvannut asiakkaan saksankieliselle edustajalle, joka totesi aggressiiviseen sävyyn ja kielioppivirheiden höystämänä, että CO₂-Bilanz on paljon tavallisempi ilmaisu kuin CO₂-Fußabdruck, mutta valitettavasti tekstiä ei ehditä enää käännättää uudestaan "järkeväksi saksaksi". Epäilen asiakkaan edustajan reaktion selittyvän sillä, että CO₂-Fußabdruck vaikuttaa käännöslainalta englannista eli lievältä "anglismilta". Tätä tulkintaa tukee vertailu suomenkielisestä internetistä tuttuun ilmiöön, jossa jonkun mitättömän kielioppivirheen tehneestä toimittajasta sanotaan, että hän "ei osaa suomea"; tässä tapauksessa saksaa äidinkielenään puhuva kääntäjä, joka käytti paheksuttavaa ilmaisua CO₂-Fußabdruck, ei mukamas osannut "järkevää saksaa". Se, että yksi ilmaisu on tavallisempi kuin toinen, ei ole tässä yhteydessä sen järkevämpi toteamus kuin että omena on suomessa yleisempi sana kuin päärynä, mikä ei sentään kerro vielä mitään siitä, miten Birne pitäisi kääntää suomeksi.

Ratkaisu tilanteeseen oli tietenkin (silkasta ammattiylpeydestä) kohteliaasti esittää edellä käsitellyt perustelut käännösratkaisulle (vaikka sanakirjat eivät lähtökohtaisesti mitään lingvistisiä lakikirjoja olekaan) ja huomauttaa, että mikäli asiakas toivoo jotain aivan tiettyä sanastoa käytettävän, on se syytä kertoa toimeksiannon yhteydessä, ja että käännös voidaan toki tarvittaessa muuttaa helposti asiakkaan toiveiden mukaiseksi. (Takaraivossani elää silti epäilys, että kyseessä oli ovela yritys saada alennusta.)

Kääntäminen ei kohdistu muotoon, vaan sisältöön: näin ollen kääntäjän on kielitaidon lisäksi tunnettava aihepiiri, johon käännettävä teksti liittyy. Tuttuun aihealueeseen kohdistuva asiantuntemus toki kasvaa kokemuksen myötä, mutta yleisenä taitona voidaan pitää kykyä tunnistaa intuitiivisesti sanonnat ja ilmaisut, jotka mahdollisesti tarkoittavatkin jotain muuta kuin mitä ensivaikutelma antaisi ymmärtää, ja taitoa apuvälineitä käyttäen selvittää, mitä ne merkitsevät. Kielitajuinen ihminen esimerkiksi ymmärtää, että ylempänä käyttämäni lauseke, rakenneosa ja lause eivät välttämättä ole englanniksi clause, component ja sentence, vaan osaa selvittää vaikkapa hakukoneella, että oikeat vastineet ovat tässä yhteydessä järjestyksessä phrase, constituent ja clause. On sinänsä kiehtova kysymys, kuuluuko kielitaidon vai asiatiedon piiriin tietää, että tohtorin- tai upseerimiekka ei ole saksaksi Schwert vaan Degen. Joka tapauksessa yleisen kielitajun (ja kääntäjän ammattitaidon) piiriin kuuluu tietää, että se ei välttämättä ole Schwert.

Ainakin äänekkäimmät kääntäjät tyypillisesti ruikuttavat siitä, miten kääntäminen on aliarvostettua ja -palkattua. Tämä on valitettavan totta. Tähän liittyen lisään vielä, että olisi hienoa, jos käännöstöiden toimeksiantajat ymmärtäisivät, että kääntämiseen ei kaikissa oloissa riitä edes se, että osaa lähde- ja kohdekieltä, tuntee relevantin erikoissanaston sekä ymmärtää jotain käytännön tasolla kääntämisen teoriasta, vaan kääntäjä tarvitsee työstämälleen kieliainekselle välttämättä myös kontekstin, etenkin jos kyse on vain irrallisista sanoista. Tämän ymmärtävät kaikki ne, joille on joskus esitetty kysymys tyyppiä "hei mitä on stick suomeksi". Valitettavasti käännöstöiden tilaajilla ei vaikuta olevan juurikaan estoja antaa käännettäväksi epämääräisiä listoja sanoja, jotka pahimmassa tapauksessa ovat jo kertaalleen käännetty toisen kääntäjän toimesta. Toki kääntäjän tulee pyytää tarvittaessa lisätietoja tai ainakin jättää käännökseen kommentti, mutta asiakkaan kiire ja kiinnostuksen puute voivat usein tehdä tyhjäksi tällaiset yritykset käännöksen laadun parantamiseksi. Lopputuloksena voi olla, että esimerkiksi kopiokoneen kosketusnäppäimistössä vaihdetaan kirjain- ja numeronäppäinten välillä painamalla "aakkosnum." tai "tunnus".

Mutta mitä Sinä voit tehdä? Kun näet jossain kökkökäännöksiä, älä valita kääntäjän huonoudesta, vaan suuntaa some-raivosi firmaan, joka on mitä ilmeisimmin kulunsa minimoidakseen ostanut käännöksen halvimmalta ja nopeimmalta käännöstoimistolta, jonka työntekijät eivät ole oikeita (koulutettuja ja/tai ammattitaitoisia) kääntäjiä vaan pahimmassa tapauksessa (kuvaannollisesti) banaanipalkattuja apinoita, jotka hihkuvat innosta saadessaan ilmaista työkokemusta.