Näytetään tekstit, joissa on tunniste muinaissaksi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muinaissaksi. Näytä kaikki tekstit

lauantai 23. elokuuta 2014

Huussista

Otsikko on hieman hämäävä, sillä tarkoitukseni on itse asiassa kirjoittaa sanaa huussi vastaavasta germaanisesta sanasta, joka on tuttu nykykielissä sellaisissa muodoissa house, Haus, huis, hus ja hús. Sanottakoon nyt kuitenkin, että suomen 'kuivakäymälää' merkitsevä huussi tai geminoitumaton huusi perustuu ruotsinkieliseen eufemismiin, jollaiset ovat tuttuja viitattaessa käymälöihin kaikissa kielissä. Germaanisten kielten kognaatit ovat mukavia siksi, että ne toimivat hyvänä esimerkkinä erinäisistä ilmiöistä, joita tässä kirjoituksessa käsittelen. (Edellisen toteamuksen kehämäisyys ei haittaa minua eikä toivottavasti lukijaakaan.)

Ulkoisesti sanan eri nykymuodoissa on ensisilmäyksellä nähtävissä ero länsi- ja pohjoisgermaanisten kielten välillä: hollannin huis, saksan Haus ja englannin house sisältävät kaikki diftongin, kun taas ruotsin, tanskan ja norjan hus sekä islannin hús sisältävät alkuperäise(hkö)n monoftongin. Toisaalta alasaksassa sana esiintyy muodossa huus ja skotissa hoose (nykyenglantilaisittain kirjoitettuna).

Muinaiskielissä sana taipuu monikon nominatiivissa käytännössä samalla tavalla: muinaisskandinaavissa hús : hús, muinaisenglannissa hūs : hūs, muinaissaksissa hûs : hûs ja muinaisyläsaksassa hûs : hûs. (Käytän pitkän vokaalin merkitsemiseen kutakin kieltä käsittelevässä kirjallisuudessa tavanomaista merkintätapaa.) Yksikön nominatiivissa alkujaan esiintynyt nasalisoitunut vokaali (vrt. latinasta tuttu -um) on kadonnut kaikista muuten kuin piirtokirjoituksista attestoiduista kielistä, mutta monikon nominatiivi (vrt. latinasta tuttu -a) on säilynyt edellä mainituissakin kielissä kevyen ("lyhyen") tavun perässä, esim. muinaisskandinaavin skip : skipu 'laiva', muinaisenglannin scip : scipu, muinaissaksin skip : skipu. Muinaisyläsaksan skif on tosin monikossakin skif. Monikon pääte tavataan molemmissa vartalotyypeissä gootissa, jossa sanojen skip ja hūs monikot ovat vastaavasti skipa ja hūsa.

(Mainittakoon tosin, että gootissa hūs esiintyy vain ilmeisesti kotoperäisen yhdyssanan jälkiosana ilmaisussa in gudhūsa 'temppelissä', jossa sillä on käännetty alkutekstin ἐν ἱερῷ. Voidaan kuitenkin riittävän varmasti olettaa, että kyseessä on neutrisukuinen a-vartaloinen hūs, joka taipuu kuten muutkin vastaavat painavavartaloiset neutrit.)

Kuten vanhempien kielimuotojen vokaalit osoittavat, on alkuperäinen vokaali ollut monoftongi eli pitkä u. Diftongisaatio ei ole sekään yleislänsigermaaninen piirre, sillä se puuttuu alasaksasta (mitä ei voi tosin aukottomasti päätellä tässä esitetystä aineistosta). Keskienglannista tavataan sekä hus että hous, keskiyläsaksasta vastaavasti hûs ja haus. Hollannissa diftongisaatio on ollut hieman toisenlainen.

Nykykielistä skandinaaviset kielet ovat säilyttäneet monikon vanhemman muodon: islannissa sana taipuu (epämääräisissä muodoissa) edelleen hús : hús, ruotsissa, tanskassa ja norjassa hus : hus. Länsigermaanisten kielten tilanne on kuitenkin hieman kirjavampi: englannissa house : houses, saksassa Haus : Häuser, hollannissa huis : huizen ja alasaksassa huus : hüüs.

Mitä siis on tapahtunut, miksi monikot ovat niin erilaisia? Kuten todettua, skandinaaviset neutrit ovat säilyttäneet alkuperäisen päätteen eli tässä tapauksessa päätteettömyyden. Ala- ja yläsaksan umlaut (äänteenmukaus, tässä yhteydessä tarkemmin i-umlaut eli alunperin päätteessä tai johtimessa sijainneen i:n ennakoinnin aiheuttama regressiivinen assimilaatio), englannin -s ja hollannin -en esiintyvät kaikki germaanisissa muinaiskielissä, eli kyse ei ole sinänsä innovaatiosta. Esimerkki kustakin monikonmuodostustavasta löytyy myös nykyenglannista: umlaut sanassa man : men, pääte -s sanassa stone : stones, ns. heikko pääte sanassa ox : oxen ja päätteetön monikko sanassa deer : deer (muinaisenglannissa vastaavat sanat ovat mann : menn, stān : stānas, oxa : oxan ja dēor : dēor.) Sanojen taivutustyypin muuttumisesta historian saatossa käyvät esimerkeiksi jo mainitun muutoksen hūs > houses lisäksi sellaiset tapaukset kuin bōc : bēc > book : books ja tunge : tungen > tongue : tongues. Englannissa s-pääte on siis yleistynyt monikon päätteeksi muutamia poikkeustapauksia lukuun ottamatta. Hollannissa vastaava on tapahtunut sekä vahvalle päätteelle -s että heikolle päätteelle -en.

Yläsaksa on säilyttänyt vanhat taivutustyypit verrattain (!) hyvin. Alasaksassa sijataivutus on typistynyt, mutta monikonmuodostus on vähintään yhtä kirjavaa kuin yläsaksassa. Sanan huus monikko hüüs muodostuu keskialasaksassa esiintyneen päätteen putoamisen jälkeen pelkällä umlautilla. Nyky-yläsaksan Haus : Häuser -tyyppinen monikonmuodostus on alkanut yleistyä siirryttäessä keskiyläsaksast varhaisnyky-yläsaksaan, vaikka pääte -er esiintyy jo keskiyläsaksassa eräiden muiden neutrien monikon tunnuksena. Konsonantti r on syntynyt z:n kautta *s-vartaloisten neutrien vartalokonsonantista (vrt. latinan tempus : tempora). Alkuperäistä *s-vartaloista neutria edustaa muinaisenglannissa lamb : lambru 'lammas' (huomaa suomeen lainattu muoto, jossa s vielä näkyy),  jonka monikoissa alkuperänen vartalokonsonantti näkyy muuttuneessa muodossaan. Muinaisenglannissa -ru on yleistynyt eräisiin muihinkin neutrisanoihin, esim. cild : cildru 'lapsi' (joka on nykyenglantiin mennessä saanut vielä heikonkin monikon päätteen, mutta se on toinen juttu) luultavasti yksikön ja monikon sekaantumisen paineesta. Muinaisyläsaksassa vastaavan päätteen muoto aiheuttaa umlautin, esim. lamb : lembir, ja tästä kehkeytynyt -er + umlaut on levinnyt sittemmin moniin muihinkin sanoihin.

Toisin kuin monikko, on yksikön genetiivi säilynyt hyvin samanlaisena kautta linjan, vaikka kaikkien nykykielten tapauksessa ei ole välttämättä enää syytä puhua genetiivistä sanan perinteisessä merkityksessä. Muinaisskandinaavin nominatiivin kanssa identtinen genetiivi hús ilmenee nykyislannissa muodossa húss, ruotsissa hus sekä norjassa ja tanskassa hus'. Jokseenkin keinotekoinen heittomerkki on muinaisenglannin muotoa hūses vastaavassa nykyenglannin muodossa house's, jossa heittomerkki lähinnä erottaa sen monikosta houses (ja täysin hämärästä monikon genetiivistä houses'). Yhtä lähellä germaanista kantamuotoa on muinaisyläsaksan hûses ja siitä periytyvä nykysaksan Hauses. Alasaksasta ja hollannista (historiallinen) genetiivi on kadonnut.

torstai 2. toukokuuta 2013

Isä meidän muinaissaksiksi

Aiempiin Isä meidän -käännöksiin verrattuna muinaissaksinkielinen versio on hieman omalaatuinen, koska se on osa 800-luvun alkupuoliskolla kirjoitettua Jeesus-eeposta (Heliand, säkeet 1600-1612). Eepoksen mitta on samankaltainen kuin Beowulfin: puolisäkeissä on kussakin kaksi pääpainoa, ja kaksi tai useampi sana muodostavat alkusoinnun. Koska käännöksen muoto poikkeaa niin paljon totutusta, olen kääntänyt sen suomeksi.

Alla oleva teksti on peräisin Otto Behaghelin editiosta (1882). Teksti perustuu käsikirjoitukseen München C
gm 25. Sirkumfleksi merkitsee pitkää vokaalia. Soinnilliset frikatiivit on merkitty viivalla. Olen lisännyt puolisäkeiden väliin vinoviivan tavanomaisen pitemmän välin tilalle. Käännöksessä vinoviiva merkitsee sekä puolisäkeen että skäeen rajaa.
Fadar ûsa / firiho barno,
thu bist an them hôhon / himilo rîkea,
geuuîhid sî thîn namo / uuordo gehuuilico.
Cuma thin / craftag rîki.
Uuerða thîn uuilleo / oƀar thesa uuerold alla,
sô sama an erðo, / sô thar uppa ist
an them hôhon / himilrîkea.
Gef ûs dago gehuuilikes râd, / drohtin the gôdo,
thîna hêlaga helpa, / endi alât ûs, heƀenes uuard,
managoro mênsculdio, / al sô uue ôðrum mannum dôan.
Ne lât ûs farlêdean / lêða uuihti
sô forð an iro uuilleon, / sô uui uuirðige sind,
ac help ûs uuiðar allun / uƀilon dâdiun.
'Isä meidän, / miesten lasten, / olet korkeassa / taivasten valtakunnassa, / pyhitetty olkoon nimesi / jokaisella sanalla, / tulkoon sinun / mahtava valtakuntasi / tapahtukoon tahtosi / koko tämän maailman päällä, / niin samoin maan päällä / kuin siellä ylhäällä on, / korkeassa / taivaan valtakunnassa.  / Anna meille päivistä jokaisena neuvo / hyvä Herra, / pyhä apusi / ja anna meille anteeksi, taivaan vartija, / monet rikkeet, / kuten me muille ihmisille teemme. / Älä anna meitä johtaa / pahojen olentojen / että tekevät mitä tahtovat, / minkä arvoisia olemme, / vaan auta meitä kaikkia / pahoja tekoja vastaan.'

Seuraava teksti on peräisin Edvard Sieversin editiosta (1878) ja perustuu käsikirjoitukseen Cotton Caligula A VII. Erot edelliseen ovat lähinnä kosmeettisia.

Fader ist usa / firiho barno,
thu bist an them hohen / himilo rikie.

Giuuihid si thin namo / uuordu gehuilicu.
Cume thin craftiga riki.
Uerthe thin uuilleo / oƀar thesa uuerold alla,
so samo an erđu / so thar uppe ist
an them hohon himilo rikie.
Giƀ us dago gihuilices rad, / drohtin thie guodo,
thina helaga helpu, / endi alat us, heƀanes uuard,
managaro mannsculdio, / all so uui ođron mannon duan.
Ni lat us farledean / letha uuihti
so forth an iro uuilleon / so uui uuirdiga sind,
ac hilp us uuiđar all on / ubilon dadeon.
Silmämääräisesti huomio kiinnittyy ensimmäisenä siihen, että pitkiä vokaaleja ei ole erikseen tässä editiossa merkitty. Erona edelliseen on myös kirjaimen đ käyttö kirjaimen ð sijaan.

Yllä olevat eri versiot eivät eroa kuitenkaan toisistaan mitenkään tolkuttomasti. Yhteisenä piirteenä voidaan todeta, että toisin kuin gootissa, [θ]-äänteellä ei ole omaa kirjaintaan, vaan se on merkitty digrafilla th. Nyky ylä- ja alasaksassa äännettä vastaa d. Lisäksi [w]-äänne on merkitty digrafilla uu (vrt. englannin "double-u"). Alkuperäinen ääntämys on saattanut olla jotain seuraavan tapaista (löyhästi Irmengard Rauchin teoksen The Old Saxon Language mukaan):

[fadar u:za firiho barno
θu bist an θem ho:hon himilo ri:kea
jewi:hid si: θi:n namo wordo jehwiliko
kuma θin kraftax ri:ki
werða θi:n willeo ovar θeza werold alla
so: sama an erðo, so: θar uppa ist
an θem ho:hon himilri:kea
jef u:s daγo jehwilikes ra:d drohtin θe γo:do
θi:na he:laγa helpa endi ala:t u:s, hevenes ward
manaγoro me:nskuldio al so: we o:ðrum mannum do:an
ne la:t u:s farle:dean le:ða wihti
so: forð an iro willeon ŝo wi wirðije sind
ak help u:s wiðar allun uvilon da:diun.]
Muinaissaksin ja muinaisenglannin puhujat oletetusti ymmärsivät toisiaan. Muinaisyläsaksasta muinaissaksi poikkeaa erityisesti siinä, että siinä ei ole tapahtunut ns. yläsaksalaista äänteenmuutosta. Nykyään puhuttavat alasaksat polveutuvat muinaissaksista.

Germaanisen runouden tyylille uskollisena Jumalaa puhutellaan useita kertoja: fadar ûsa 'Isä meidän', drohtin the gôdo 'hyvä Herra', heƀenes uuard 'taivaan vartija'. Sanan drohtin vastine esiintyy suomessakin muodossa ruhtinas.


Sanassa managaro 'monien' näkyy adjektiivin monikon genetiivin pääte -aro. Gootiksi vastaava muoto olisi managaize, jossa näkyy rotasismin eli muutoksen s → r esivaihe /z/. Latinassa tämä alunperin pronomineille kuulunut monikon genetiivin pääte on levinnyt kaikkiin a- ja o-vartaloihin, mikä selittää päätteet -arum ja -orum. Kreikassa vastaava mutta rajoittuneempi ilmiö selittää sen, miksi α-vartaloilla on monikon genetiivissä aina sirkumfleksiaksentti: alkuperäinen pääte *-ᾱσων on luonnollisesti vetänyt aksentin toiseksi viimeiselle tavulle, joka on vokaalinvälisen σ:n katoamisen jälkeen kontrahoitunut viimeisen tavun kanssa, jolloin aksentista tulee säännöllisesti sirkumfleksi. Nykyruotsissa vanha monikon genetiivin pääte näkyy fossiloituneena sanassa allra 'kaikkein, kaikista'. Islannissa vastaava muoto on edelleen adjektiivin allur monikon genetiivi.