Suomenkielisiä limerikkejä

Tiedotusasia: aloitin hiljattain Helsingin yliopiston blogialustalle varsinaiseen tutkimustyöhöni liittyviin asioihin keskittyvän blogin Studia Dimicatoria.

***

Limerikki on englanninkielisen huumorirunouden laji, jonka klassisella muodolla on tarkat määreet niin tavurakenteen, aiheen kuin ensimmäisen säkeen viimeisen sanan sanaluokankin suhteen. Limerikki rakentuu viidestä säkeestä riimikaavalla aabba, joista a-säkeet muodostuvat kolmesta, b-säkeet kahdesta jalasta. Jalat ovat lähtökohtaisesti anapesteja (ti-ti-TAA), mutta ensimmäinen jalka voi olla myös jambi (ti-TAA); lisäksi etenkin a-säkeiden lopussa voi olla yksi tai kaksi ylimääräistä painotonta tavua. Sisällön osalta ensimmäinen säe päättyy yleensä erisnimeen, ja limerikin aihe itsessään on jollain tavalla seksiin liittyvä. Parhaimmillaan viimeinen säe (punch line) päättyy odottamattomaan riimiin. Rytmin korostaminen ja sanojen ajoittainen väärin painottaminen kuuluvat limerikin humoristiseen luonteeseen.

Limerikin tapaista muotoa tavataan muissakin yhteyksissä, esimerkiksi saksalaisen sotilaslaulun "Bomben auf Engeland" säkeistössä, jossa riimikaava on xabba, ja Hobittiin sisältyvässä kääpiölaulussa "Far over the Misty Mountains Cold", joka koostuu anapestien sijaan jambeista.

Prototyyppinen esimerkki varsinaisesta limerikistä on paremmin tieteiskirjailijana tunnetun Isaac Asimovin kynästä (muistinvaraisesti):

A young lady from South Carolina 
Placed fiddle strings 'cross her vagina. 
With the proper-sized cocks,
What was sex, became Bach's
Tocatta and Fugue in D Minor.

(Vähemmän härski englanninkielinen limerikki löytyy tämän kirjoituksen alusta.) 

Suomen kieli ei erityisen hyvin taivu limerikkimittaan, mutta joka tapauksessa limerikkejä on kirjoitettu myös suomeksi. Olen koonnut tähän muutamia esimerkkejä tapauksista, joihin olen törmännyt niitä erikseen etsimättä.

Ensimmäinen on Roope Ankan elämä ja teot -sarjakuvakirjasta (1997, s. 193, suom. Jukka Lindfors), jossa Roope osallistuu ylämaan kisoihin muun muassa lausumalla Dawsonissa oppimaansa "kertovaa runoutta":

Ol' piikasen koti Nebraska,
hänt' piiritti Sipuli-Jaska.
Hänen henkensä tuoksu
sai neitoset juoksuun,
ol' tarpeeton vihkipumaska.

Erisnimessä Nebraska on painotettava keskimmäistä tavua. Loppuheittoiset muodot (ol', hänt') eivät mielestäni ole tarpeellisia rytmin kannalta, mutta luovat ylätyylisyydessään kieltämättä hauskan kontrastin itse sisältöön.

Toinen, muistinvarainen esimerkki painui mieleeni muistaakseni Suomen kuvalehdestä, luultavasti vuodelta 2002 tai vähän sen jälkeen. Limerikki viittaa Kalervo Palsan mainittuna vuonna pidettyyn näyttelyyn Kiasmassa:

Näky tervehtii katsojia junista:
taidenäyttely painajaisunista!
Arkkitehtuurin kalsan
kruunaa taideteos Palsan,
jossa taiteilija hirtetään munista.

Olisin kiitollinen, mikäli joku osaisi nimetä alkuperäisen lähteen tarkemmin.

Lapsille sopivampaa laatua edustavat Reino Helismaan "väli-limerikit", jotka tahdittivat Kipparikvartetin tähdittämää Kotikunnailta-sarjaa (1964). Alla oleva esimerkki on Italia-jaksosta:

Myös on huolehdittava mahasta!
Välipala ei olisi pahasta.
Saat salaatin makuun
nyt kipparin takuun.
Syö pois - älä huolehdi rahasta.

Viimeinen säe ei sisällä minkäänlaista käännettä, riimi on ennalta-arvattava ja kokonaisuus on muutenkin melko tylsä.

"Old Man with a Nose" (Edward Lear).

Lapsille sopivien limerikkien kirjoittajista tunnetuin on eittämättä Edward Lear (1812 - 1888), jonka Book of Nonsense ilmestyi 1846 sisältäen 115 limerikkiä, joiden muodollisesta ja sisällöllisestä tyylistä riittänee yksi tyhjentävä esimerkki:

There was an Old Man with a nose,
Who said, 'If you choose to suppose,
That my nose is too long,
You are certainly wrong!'
That remarkable Man with a nose.

Kirja on hiljattain ilmestynyt Ville-Juhani Sutisen suomentamana nimellä Hölynpölykirja (2016). Alla yllä olevan suomennos (s. 9):

Olipa kerran vanha herra nenineen,
joka sanoi: "Jos tulette siihen tulokseen,
että nenä mitat ylittää,
erehdytte tykkänään
Se oli tuo ihmeellinen herra nenineen.

Sutisen suomennokset eivät erityisemmin vaikuta tavoittelevan limerikeille ominaista rytmiä, ja riimit ovat laimeita (erisnimienkin tapauksessa loppusointu muodostuu sijapäätteestä eikä itse nimestä), minkä tuloksena Learin hölynpöly on mielestäni menettänyt suurimman osan rakenteellisesta estetiikastaan. Learin limerikkien suomentaminen ylipäänsä on tietysti sellainen herkulestyö, että sitä tuskin on reilua arvioida kovin ankarasti.

Tolkienin riimuista, osa 2

"Suomen parhaaksi sf-lukemistoksi" itseään tituleeranneen Ikaros-lehden numerossa 2/1986 Kirjapakinaa-palstalla nimimerkki Alien käsittelee tolkienilaista runologiaa Kersti Juvan suomennoksen (1985) näkökulmasta seuraavaan tapaan (s. 43):

Selatessani uudelleen Tolkienin kirjaa Hobitti eli sinne ja takaisin alkoivat riimukirjoitukset vaikuttaa loogisilta suomenkieleen verrattuna. Aloin rasittaa aivojani riimujen arvoituksella ja melko pian sainkin aakkoset selville.

Sisäkannessa olevassa Throrin kartassa siis lukee riimuilla kirjoitettuna selvästi suomenkielellä: OVI KAKSI JA PUOAI KYYNÄRÄÄ JA KOLME VOI KÄYDÄ RINNAN. TH. TH. Miksikö puoai? No siksi, että riimujen piirtäjälle on sattunut pieni kirjoitusvirhe. Sivulla 6 riimut ovat oikein ja siellä lukee puoli.

Jos jotakuta kiinnostaa mitä lukee nimiaukean ylä- ja alalaidan riimuissa, eikä jaksa niitä itse tulkita, niin ei siellä sen kummempaa lue kuin HOBITTI ELI SINNE JA TAKAISIN. SE ON KERTOMUS VUODEN MATKASTA JONKA TEKI HOBITTILAN BIMBO REPPULI. HÄNEN MUISTIINPANOISTAAN KOONNUT J.R.R. TOLKIEN JA JULKAISSUT WERNER SÖDERSTRÖM OY. Miltähän tuntuisi lukea koko kirja riimuilla kirjoitettuna?

(Kaikki on sic. Bimbo ei sentään taida olla riimumestarin vaan pakinoitsijan virhe.)

Olen käsitellyt alkukielistä versiota hieman laajemmin täällä. Aikaisemmassa, Alienin sanoin "lapsia varten teh[dyssä] ja Tove Janssonin muumimaisella kuvituksella" (1/86, s. 49) varustetussa Lohikäärmevuoressa (1966, suom. Risto Pitkänen) riimuilla kirjoitettuja tekstejä ei ollut jostain syystä käännetty englannista suomeksi.

Kannen kuva on Jukka Murtosaaren käsialaa.

Edelliseen suoranaisesti liittymättä Ikaroksessa julkaistiin myös rajoja rikkova apokalyptinen novelli "Suomalaisen science fiction kirjailijan, Petri Pekanpoika Puttosen, viimeiset hetket savusaunan rappusilla kolme vuotta atomisodan jälkeen vuonna 2087 jolloin kaikki muu elollinen on kuollut saastepilvien ja hyytävän ydintalven seurauksena ja jolloin viimeinen säilykepurkki on kaivettu esiin savusaunan lauteiden alta ja syöty", jonka lukeakseen kehotan hankkimaan käsiinsä joko Ikaroksen numeron 5/1987 tai Kosmoskynä-lehden 3/1987.

Miten kirjoittaa nykysuomea anglosaksisilla riimuilla muutamin lisäyksin (Ikaros  2/1987).

Palatakseni vielä Kirjapakinaan, numerossa 3/1986 Alien kirjoittaa seuraavasti:

"Kesämökki, etenkin jos se sijaitsee yli 14 km päässä lähimmästä kaljakuppilasta ja muista huvituksista, on siitä merkillinen paikka, että siellä tulee luettua kaikki kirjat, jotka jaksaa mukanaan sinne raahata. Siis erinomainen tilaisuus lukea juuri niitä kirjoja, joiden lukemisen on aikoinaan syystä tai toisesta siirtänyt tulevaisuuteen."

Itse en pääse tänä kesänä nauttimaan aivan vastaavasta, mikä selittänee sen, että olen nyt juhannuksena (pseudo-juhannusaattona) julkaissut peräti kaksi kirjoitusta. Näin ollen siirryn pois tietokoneen äärestä ja toivotan lukijoille hyvää ja turvallista juhannusta!

Tolkienin omistusrunosta

Silmiini osui aamulla uutinen siitä, että J. R. R. Tolkienin teoksen The Hobbit signeerattu kappale oli myyty kovaan hintaan jossain huutokaupassa. Huutokaupan katalogissa oli esitetty, että omistuskirjoitus sisältäisi myös haltiakielisiä säkeitä, minkä väitteen voi todeta virheelliseksi alle liittämäni (rajatun) kuvan perusteella kuka tahansa, joka tietää jotain joko tolkienilaisesta lingvistiikasta tai anglistiikasta. Asian huomasi ja teki tiettäväksi professori Simon Horobin, ja professori Andy Orchard puolestaan kommentoi tekstiä seuraavasti:

It is indeed Old English, and in fact a piece of Old English verse that JRRT obviously coined for the occasion, concocted from bits of Beowulf and other Old English poems that he taught and knew well [...] 

"Bits of Beowulf" kuulostaa siltä, kuin tekstissä olisi suoria Beowulf-sitaatteja kuten Kuninkaan paluun toisaalla käsittelemässäni filmatisoinnissa. Itse teksti näyttää seuraavalta:

Muutaman ortografisen operaation (josta aiheesta olen kirjoittanut jonkin verran täällä) jälkeen teksti näyttää seuraavanlaiselta:

Fela bið on westwegum werum uncuðra
wundra 7 wihta, wlitescyne lond
eardgeard ylfa, eorclanstanar
on dúnscrafum dígle scnínað [sic].

Viimeisen sanan kirjoitusvirhe on joko aito lapsus tai sitten tarkoituksellista anglosaksisessa tekstitraditiossa esiintyvien virheiden jäljittelyä. Käännettynä sanasta sanaan teksti kuuluu näin:

'Monia on länsiteillä miehille tuntemattomia
ihmeitä ja olentoja, säihkyvä maa,
asumus haltioiden, jalokivet
vuoriluolissa piilossa loitstavat.'

En ainakaan itse näe, miten tämä olisi koottu Beowulfista muuten kuin siten, että siinä toki esiintyy samoja sanoja kuin kyseisessä teoksessa. Sen sijaan kaksi ensimmäistä säettä ovat Tolkienin omasta Ælfwine-runosta, joka löytyy kirjasta The Lost Road and Other Writings seuraavassa muodossa (s. 103):

Fela bið on Westwegum werum uncúðra
wundra and wihta, wlitescýne lond,
eardgeard Ylfa and Ésa bliss.
Lýt ǽnig wát hwylc his longað sý
þám þe eftsíðes yldu getwǽfeð.

...josta Tolkienin oma nykyenglanninnos alla (s. 103-104):

Many things there be in the West-regions unknown to Men, many wonders and many creatures: a land lovely to behold, the homeland of the Elves and the bliss of the Valar. Little doth any man understand what the yearning may be of one whom old age cutteth off from returning thither.

Omistuskirjoituksessa kohdan and Ésa bliss... sijalla oleva loppukaneetti eorclanstanar on dúnscrafum dígle scnínað on joko omistuskirjoitusta varten sepitetty tai peräisin jostain minulle tuntemattomasta lähteestä.

Tolkienin riimuista

Sivusin aikaisemmin Linnanmäellä näkemääni riimutaulua käsittelevässä kirjoituksessa J. R. R. Tolkienin teoksen Hobitti (1937) esipuheessa käsittelemiä anglosaksisia riimuja. Tolkienin luomassa fiktiivisessä maailmassa riimujen kaltaisia kirjaimia käyttävät niin haltiat kuin kääpiötkin, mutta Hobitissa hän pyrkii houkuttelemaan lukijansa opettelemaan oikeita anglosaksisia riimuja, joilla hän on korvannut "alkuperäiset" kääpiöriimut teoksen liitteenä olevassa kartassa. Käsittelen tässä kirjoituksessa vain näitä Hobitissa esiintyviä riimuja viitaten kyseisten riimujen todelliseen ja jokseenkin sekavaan historiaan sen verran, kuin on itse asian kannalta välttämätöntä. Tarussa sormusten herrasta esiintyneitä fiktiivisiä riimuja käsittelen toisella kertaa.

Nimistöstä mainittakoon sen verran, että vanhinta 24-merkkistä riimusarjaa on tapana kutsua kuuden ensimmäisen riimun perusteella nimellä vanhempi fuþark, kun taas anglosaksinen laajennettu kirjaimisto tunnetaan nimellä fuþorc (tai futhorc). Tolkien käyttää jälkimmäisestä nimitystä English runes. Mikäli riimut eivät näy oikein, suosittelen (jälleen) esimerkiksi Junicode-fontin lataamista.

Teoksen englanninkielinen nimi riimuilla kirjoitettuna.

Tolkien kirjoittaa Hobitin esipuheessa seuraavasti:

Runes were old letters originally used for cutting or scratching on wood, stone, or metal, and so were thin and angular. At the time of this tale only the Dwarves made regular use of them, especially for private or secret records. Their runes are in this book represented by English runes, which are known now to few people. If the runes on Thror's Map are compared with the transcriptions into modern letters (on pp. 26 and 52), the alphabet, adapted to modern English, can be discovered and the above runic title also read. On the Map all the normal runes are found, except ᛉ for X. I and U are used for J and V. There was no rune for Q (use CW): nor for Z (the dwarf-rune ᛣ may be used if required). It will be found, however, that some single runes stand for two modern letters: th, ng, ee: other runes of the same kind (ᛠ ea and ᛥ st) were also sometimes used.

(Kirjan nimi lukee riimuilla esipuheen yläpuolella.)

Tolkien ei siis tarjoa valmista taulukkoa, vaan pakottaa lukijan perehtymään teksteihin Rosettan kivi -menetelmää käyttäen. On myös merkille pantavaa, että hän ei puolella sanallakaan mainitse, että riimuissa olisi jotain maagista. Tämä on hyvin virkistävää ottaen huomioon, millaisia pitkälti hatusta vedettyjä merkityksiä natsit ja muut uuspakanat ovat riimuille antaneet.

Käsittelen seuraavaksi itse tekstejä viitaten yllä olevassa otteessa ilmeneviin periaatteisiin. Kansisivujen ylä- ja alalaidassa kulkee seuraava teksti:

ᚦᛖ·ᚻᚩᛒᛒᛁᛏ:ᚩᚱ:ᚦᛖᚱᛖ· ᚫᚾᛞ·ᛒᚫᚳᛱ·ᚫᚷᚫᛁᚾ⋮ᛒᛖᛁᛝ·ᚦᛖ·
ᚱᛖᚳᚩᚱᛞ·ᚩᚠ·ᚫ·ᚣᛠᚱᛋ·ᛁᚩᚢᚱᚾᛖᚣ·ᛗᚫᛞᛖ·ᛒᚣ·ᛒᛁᛚᛒᚩ·ᛒᚫᚷᚷᛁᚾᛋ·ᚩᚠ·

ᚻᚩᛒᛒᛁᛏᚩᚾ⋮ᚳᚩᛗᛈᛁᛚᛖᛞ·ᚠᚱᚩᛗ·ᚻᛁᛋ·ᛗᛖᛗᚩᛁᚱᛋ·ᛒᚣ·ᛁ·ᚱ·ᚱ·ᛏᚩᛚᛱᛁᛖᚾ⋮
ᚫᚾᛞ·ᛈᚢᛒᛚᛁᛋᚻᛖᛞ·ᛒᚣ·ᚷᛇᚱᚷᛖ·ᚫᛚᛚᛖᚾ·ᚫᚾᛞ·ᚢᚾᚹᛁᚾ·ᛚᛏᛞ⋮

Translitteroituna perinteisten muinaisenglantilaisten äännearvojen mukaan teksti näyttää tältä:

þe·hobbit:or:þere·ænd·bæck·ægæin⋮beiŋ·þe·
record·of·æ·years·iourney·mæde·by·bilbo·bæggins·of·

hobbiton⋮compiled·from·his·memoirs·by·i·r·r·tolkien⋮
ænd·published·by·george·ællen·ænd·unwin·ltd⋮

Purettuna nykyenglanniksi teksti kuuluu:

'The Hobbit or: There and Back Again, being the record of a year's journey made by Bilbo Baggins of Hobbiton, compiled from his memoirs by J. R. R. Tolkien and published by George Allen & Unwin Ltd.'

Kuten ylempänä lainatussa esipuheessa annetaan ymmärtää, käytännössä Tolkien on kirjoittanut nykyenglantia riimuilla yksinkertaisesti muuttaen latinankieliset aakkoset riimuiksi. Syy lienee siinä, että hän ei ole halunnut tehdä riimuihin tutustumista nuorille lukijoille liian vaikeaksi. Muutenhan vähintään yhtä perusteltu tapa kirjoittaa esim. nykyenglannin hole olisi ᚻᚩᚢᛚ houl kirjaimellisen riimutranslitteraation ᚻᚩᛚᛖ hole sijaan. Eräissä tapauksessa Tolkien on kuitenkin poikennut tästä periaatteista, kuten käy ilmi alempana.

Huomattavaa on Tolkienin itsensä keksimän (?) riimun ᛱ k käyttö k:n vastineena, arvatenkin jotta se erottuisi riimusta ᚳ c, johon se näyttäisi perustuvan (muoto käy ilmi ainakin yllä olevassa kuvassa olevasta toiseksi viimeisestä sanasta). Viimeksi mainitun perustranslitteraatio c perustuu siihen, että latinalaisilla aakkosilla muinaisenglantia kirjoitettaessa käytettiin c-kirjainta yleisesti k-äänteen merkkinä, esim. cwic 'elävä; nopea', cwēn 'nainen; kuningatar'. (Tähän liittyen Tolkien neuvoo käyttämään yhdistelmää ᚳᚹ cw korvaamaan "puuttuvaa" q-riimua eli oikeastaan romaanisperäistä digrafia qu.) Toisaalta anglosaksisien riimujen joukossa on tavattu myös ᛣ k, jota käytettiin merkitsemään kovaa k-äännettä erotuksena palatalisoituneelle äänteelle varatusta riimusta ᚳ c. Voi olla, että Tolkien ei ole voinut käyttää tätä, koska halusi välttämättä käyttää samannäköistä "kääpiöriimua" [z]-äänteen merkkinä. Lisäksi ᛣ k on suhteellisen myöhäinen lisä riimuaakkostoon ja sen käyttö oli nykytiedon valossa maantieteellisesti hyvin rajoittunutta, mikä ei toisaalta riimujen uuskäytössä välttämättä olisi suuri periaatteellinen ongelma (hyväksyyhän Tolkien myös riimun ᛥ st).

Sanan year's alussa oleva puolivokaali [j] on kirjoitettu y-riimulla, vaikka kyseinen riimu oikeastaan merkitsee samaa vokaaliäännettä kuin suomen y. Anglosaksisista riimuista löytyisi myös kirjain ᛡ j, jota Tolkien olisi myös halutessaan voinut käyttää. Latinalaisilla aakkosilla muinaisenglantia kirjoitettaessa kyseinen äänne merkitään g(e), esim. gēar 'vuosi' (vrt. year), geong 'nuori' (vrt. young). Englannin j-kirjaimen, joka merkitsee [dʒ]-äännettä, Tolkien merkitsee ᛁ i -riimulla, mutta samaisen äänteen sisältävässä nimessä George hän käyttää kirjainperiaatteen mukaisesti ᚷ g -riimua.

Kuten Tolkien toteaa, muutamassa kohdassa kahta nykyenglannin kirjainta vastaa yksi riimu. Nämä ovat ᛝ ŋ / ng, ᛠ ea ja ᛇ eo, joita on käytetty englanninkielisten kirjainyhdistelmien vastineina. Viimeksi mainittu riimu on kielihistoriallisesti hieman sekava tapaus, mutta olen tässä kirjoituksessa noudattanut Tolkienin riimulle määrittämää merkitykstä. Muinaisenglanninkielisissä teksteissä riimun ᛠ ea merkitsemä diftongi saatettiin kirjoittaa myös ᚫᚪ æa.

Kartan reunassa on salaisen oven osoittavan sormen yhteydessä seuraava teksti:

ᚠᛁᚢᛖ
ᚠᛟᛏ·ᚻᛁᚷᚻ
ᚦᛖ·ᛞᚩᚱ·ᚫᚾ
ᛞ·ᚦᚱᛟ·ᛗᚫᚣ
ᚹᚩᛚᛱ·ᚫᛒᚱᛖ
ᚫᛋᛏ⋮ .ᚦ.ᚦ.

fiue
fœt·high
þe·dor·æn
d·þrœ·mæy
wolk·æbre
æst⋮ .þ.þ.

'Five feet high the door and three may walk abreast. Th[ror and] Th[rain].' 

Muinaisenglannissa f-kirjain merkitsi vokaalien välissä v-äännettä, mutta kuten todettua, Tolkien on päätynyt käyttämään latinalaisittain ᚢ u -riimua v:n merkkinä. Sanoissa feet ja three hän on käyttänyt vokaalimerkkinä ᛟ œ -riimua. Kyseinen riimu on alkujaan merkinnyt pitkää o-äännettä, sittemmin äänteenmukauksen kautta siitä syntynyttä œ- eli ö-äännettä ja lopulta pitkää e-äännettä, mistä seuraa, että toimii tässä nykyenglannin kirjainjonon ee vastineena. Sanan door vokaali on kirjoitettu yllättäen vain yhdellä ᚩ o -riimulla. Nykyenglannin a on korvattu poikkeuksellisesti sanassa walk riimulla ᚩ o, mikä johtuu luultavasti sanan ääntöasusta. Jostain syystä sanan abreast jälkimmäinen vokaali on kirjoitettu ᛖᚫ eæ eikä ᛠ ea kuten sanassa year's ylempänä. Ainoa mieleentuleva teoreettinen peruste on etymologia: sanassa breast on alunperin ollut diftongi (ei tosin ea), mutta sanassa year ei (muinaisenglannin kirjoitusasu gear kielii joko "palataalidiftongisaatiosta" tai yksinkertaisesti oikeinkirjoituksellisesta käytännöstä, mutta se on toinen juttu).

Kartan sisällä olevat kuuriimut ovat seuraavat:

ᛋᛏᚫᚾᛞ·ᛒᚣ·ᚦᛖ·ᚷᚱᛖᚣ·ᛋᛏ
ᚩᚾᛖ·ᚻᚹᛖᚾ·ᚦᛖ·ᚦᚱᚢᛋᚻ·ᛱᚾ
ᚩᚳᛱᛋ·ᚫᚾᛞ·ᚦᛖ·ᛋᛖᛏᛏᛁᛝ·ᛋ
ᚢᚾ·ᚹᛁᚦ·ᚦᛖ·ᛚᚪᛋᛏ·ᛚᛁᚷᚻᛏ·
ᚩᚠ·ᛞᚢᚱᛁᚾᛋ·ᛞᚫᚣ·ᚹᛁᛚᛚ·ᛋᚻ
ᛁᚾᛖ·ᚢᛈᚩᚾ·ᚦᛖ·ᛱᛖᚣᚻᚩᛚᛖ·

stænd·by·þe·grey·st
one·hwen·þe·þrush·kn
ocks·ænd·þe·settiŋ·s
un·wiþ·þe·last·light·
of·durins·dæy·will·sh
ine·upon·þe·keyhole·

'Stand by the grey stone when the thrush knocks and the setting sun with the last light of Durin's Day will shine upon the keyhole.'

Esipuheessa tekstit ovat muuten samat kuin kartassa, mutta yllä näkyvä, ilmeisesti äänteellisin perustein translitteroitu ᛚᚪᛋᛏ last annetaan siellä muodossa ᛚᚫᛋᛏ læst. Yksinkertaisesta kirjainvastaavuudesta poikkeaa myös sana when, joka on kirjoitettu riimuilla ᚻᚹᛖᚾ hwen. Tässä kahden ensimmäisen kirjaimen erikoinen järjestys vastaa hauskasti wh-sanojen alkuperäistä muotoa, josta esimerkiksi käy muinaisenglannin hwæt 'mitä?' (vrt. latinan quid ja skandinaavinen hvad). Suhuässä olisi muinaisenglannissa kirjoitettu sc tai tai riimuilla ᛋᚳ sc, mutta tässä tapauksessa Tolkien on päätynyt yksinkertaisesti korvaamaan englannin kielen digrafin sh sen muodostavien kirjainten riimuvastineilla ᛋ s ja ᚻ h.

Toisin kuin Risto Pitkäsen suomennoksessa Lohikäärmevuori (1973), Kersti Juvan suomentamassa Hobitissa (1985) myös riimuilla kirjoitettu englanninkielinen teksti on käännetty suomeksi. Anglosaksisia riimuja on siis suomennoksessa käytetty suomen kielen kirjoittamiseen. Kyseessä on englanninkielisen esikuvan tapaan kirjainkohtainen translitteraatio, jossa jokaista suomessa käytettyä latinalaista aakkosta vastaa yksi riimu: ääkköset eli ä ja ö on merkitty riimuilla ᛠ ea ja ᛟ œ, ja a-kirjain alkutekstin tyyliin riimulla ᚫ æ. Äng-äännettä ei ole merkitty omalla merkillään.

Muinaisenglannista Tarussa sormusten herrasta

Mainitsin Viikinkejä koskevan kirjoituksen yhteydessä, että Tarun sormusten herrasta liitteistä ilmi käyvän kehyskertomuksen mukaan J. R. R. Tolkien on "kääntänyt" teoksen westroninkielisistä lähteistä korvaten westronin eli Keskimaan yleiskielen kaikissa yhteyksissä englanilla. Säilyttääkseen hobittien näkökulman Keskimaan kielelliseen ympäristöön hän on vienyt tämän periaatteen hieman tavallista pidemmälle kääntäessään myös westroninkieliset erisnimet englanniksi: esimerkiksi westroninkielisen nimen Karningul käännösvastine on Rivendell, koska alkuperäiseen asuunsa jätettynä nimi olisi ollut (englanninkieliselle) nykylukijalle yhtä vieras kuin haltiakielinen nimi Imladris. Sama periaate pätee myös hobittien nimissä: esimerkiksi Samwise ja lyhyempi Sam vastaavat samanmerkityksistä alkuperäistä nimeä Banazîr ja sen lyhennystä Ban. Nimistön "käännösvastineita" luodessaan Tolkien on hyödyntänyt paljon arkaaista englanninkielistä sanastoa kuten riven, dell 'laakso' ja sam- 'puoli-'. Rohanilaisten tapauksessa Tolkien on mennyt askeleen pidemmälle:

Having gone so far in my attempt to modernize and make familiar the language of the Hobbits, I found myself involved in a further process. The Mannish languages that were related to Westron should, it seemed to me, be turned into forms related to English. The language of Rohan I have accordingly made to resemble ancient English, since it was related both (more distantly) to the Common Speech, and (very closely) to the former tongue of the northern Hobbits, and was in comparison with the Westron archaic. In the Red Book it is noted in several places that when Hobbits heard the speech of Rohan they recognized many words and felt the language to be akin to their own, so that it seemed absurd to leave the recorded names and words of the Rohirrim in a wholly alien style. (1493)

"Made to resemble" tarkoittaa tässä tapauksessa, että käytännössä kaikki rohanilaisten nimet ja muut esimerkit heidän kielestään ovat muinaisenglantia. Osan erisnimistä Tolkien on modernisoinut asultaan nykyenglannin kanssa yhteensopiviksi (esimerkiksi Dunharrow, Snowbourn, Shadowfax ja Wormtongue), osan jättäyt sellaisekseen (esimerkiksi Edoras).

Erisnimien lisäksi kirjoissa ei valitettavasti ole muinaisenglantia edes sen vertaa kuin quenyaa tai sindaria, mutta olen joka tapauksessa koonnut tähän löytämäni esimerkit. Suorissa sitaateissa aksenttimerkki merkitsee pitkää vokaalia, mutta periaatteessa käytän muuten nykyisen käytännön mukaisesti makronia.

Sormusten ritareissa ei esiinny rohanilaisia, joten ensimmäinen esimerkki löytyy Kahdesta tornista (sivunumerot viittaavaat Harper-Collinsin taskukirjoihin):

'Peace, Éothain!' said Éomer in his own tongue. 'Leave me a while. Tell the éored to assemble on the path, and make ready to ride to the Entwade. (565)

Sana ēored merkitsee 'ratsain liikkuvaa joukkoa'. Rohanilaisten erisnimen "käännösten" alkuosanakin esiintyvä éo- pohjautuu sanaan eoh 'hevonen, ratsu'. Loppuosa -thain lienee sana þegn 'palvelija' ja -mer sana mǣr 'kuuluisa'. (Tässä kohden tekisi mieli kääntää nimi Éomer suomeksi muotoon "Hepokuulu".)

'Nor will you again,' said Gandalf. 'That is Shadowfax. He is the chief of the Mearas, lords of horses, and not even Théoden, King of Rohan, has ever looked on a better. (658)

Kuten totesin ylempänä, Shadowfax on nykyaikaistettu muoto: muinaisenglanniksi nimi koostuu kahdesta osasta, jotka ovat sceadu 'varjo' ja feax 'tukka, harja'. Sana mēaras on monikko sanasta mearh, joka merkitsee 'hevosta' tai 'ratsua'. Sanan feminiininen vastine mære on säilynyt englannissa muodossa mare. Théodenin nimi (þēoden) merkitsee 'kuningasta'.

[']Why indeed should we welcome you, Master Stormcrow? Láthspell I name you, Ill-news; and ill news is an ill guest they say.' (669)

Yhdyssanan láthspell = lāþspell molemmat osat ovat säilyneet nykyenglannissa muodoissa loath ja spell. Jälkimmäisen merkitys 'sanoma, uutinen' näkyy sanan gospel 'evankeliumi' pohjalla olevassa muodossa gōdspell, joka merkitsee sananmukaisesti 'hyvää uutista'. Yllä siteeratun repliikin sanojan nimi Wormtongue koostuisi muinaisenglantilaisessa muodossaan sanoista wyrm 'käärme' ja tunge 'kieli'.

Arise now, arise, Riders of Théoden!
Dire deeds awake, dark is it eastward.
Let horse be bridled, horn be sounded!
Forth Eorlingas! (675)

Johtolauseessa mainitaan, että Théoden chanted in the tongue of Rohan, joka on tässä käännetty nykyenglanniksi viimeistä säettä lukuun ottamatta (toki tulkinnasta riippuen). Forð tarkoittaa 'eteenpäin', Eorlingas on monikko (vrt. mearas, Edoras) sanasta Eorling, jonka merkitys on 'Eorlin poika'. Suunnilleen oltermannia vastaava muinasenglantilainen titteli eorl puolestaan on kognaatti suomen skandinaavisperäiselle sanalle jaarli.

'Westu Théoden hál!' cried Éomer. 'It is a joy to us to see you return into your own. Never again shall it be said, Gandalf, that you come only with grief!' (676)

Éomerin toivotus on käytännössä suora Beowulf-sitaatti, sillä Beowulf tervehtii samoilla sanoilla (406: Wæs þū, Hrōðgār, hāl) kuningas Hrothgaria saapuessaan Heorotiin.

The king now rose, and at once Éowyn came forward bearing wine. 'Ferthu Théoden hál!' she said. 'Receive now this cup and drink in happy hour. Health be with thee at thy going and coming!' (682)

Sananmukaisesti 'mene, Théoden, terveenä!' Toivotus on samanmuotoinen kuin edellinen, mutta verbi on eri (feran).

Peter Jacksonin ohjaamissa elokuvissa on hieman enemmän muinaisenglantia kuin kirjoissa. Elokuvien käsittelemistä samassa yhteydessä alkuteoksen kanssa ei pidä tulkita kannanotoksi sen puolesta, että pitäisin elokuvia alkuteoksen arvoisina filmatisaatioina, mutta en viitsi jakaa kirjoitusta kahtia tämän alleviivaamisen vuoksi.

Aikaisemmin kirjoitin hieman yksinkertaistaen, että myös elokuvassa englanti vastaisi westronia ja että muut kielet olisi jätetty ennalleen, mutta käytännössä elokuvissa on lukuisia kohtia, joissa esimerkiksi rohanilaisten voidaan olettaa puhuvan omalla kielellään, vaikka dialogi onkin nykyenglanniksi.

Sanat mēaras ja lāþspell esiintyvät myös Kahdessa tornissa (2002), vaikka ensiksi mainitun sanoo Legolas eikä Gandalf. Huomattavampi on extended editionissa kuultava Éowynin laulu serkkunsa Théodredin hautajaisissa (1'20''):

Bealo-cwealm hafaþ frēone frecan forþ onsended,
gied sculon singan glēo-menn sorgiende
on medu-selde þæt hē mā nō wǣre,
his dryhtne dȳrest and māga dēorost. Bealo...

'Tuhokuolo on jalon soturin lähettänyt, / laulu on laulettava laulajien surren / simasalissa, että häntä ei enää ole, / hänen herralleen rohkeinta ja sukulaisnaisille rakkainta.' Näyttelijätär Miranda Otto ääntää sanan dryhtne muodossa [druhtne] ja sanan maga [maja]. Ensimmäinen säe on mukaelma Beowulfista, jossa bealo-cwealm hafað fela feorh-cynna forð onsended 'kauhukuolo on monta elävää lähettänyt' (2265-2266). Hautajaiskohtauksen lopuksi Gandalf mutisee seuraavan lauseen, joka on ikään kuin ylempänä käsiteltyjen, kirjassa tavattavien toivotusten yhdistelmä (1'22''):

Westū hāl. Ferðu, Théodred, ferðu.

'Ole tervehditty. Mene, Théodred, mene.' Niin ikään vain extended editionissa olevassa kohtauksessa Aragorn juttelee riehaantuneelle hevoselle. Puheesta erottuvat ainakin seuraavat sanat (1'27''):

Stille nū, stille, stille, nā drēfedness, frēond.
Hū nemnaþ þē? Hū nemnaþ þē?
[Éowyn kertoo hevosen nimen.]
Brego? Þīn nama is cynglic.

'Hiljaa nyt, hiljaa, hiljaa, ei hätää, ystävä. Mikä on nimesi? Mikä on nimesi? - Brego? Nimesi on kuninkaallinen.' (Brego merkitsee mm. 'kuningasta' tai 'herraa'.) Viimeinen lause on tekstitetty englanniksi your name is kingly. Kohtaus on sinänsä mielenkiintoinen, että Éowyn kertoo hevosen nimen Aragornille nykyenglanniksi, vaikka kuuleekin tämän puhuvan hevoselle muinaisenglanniksi. Ainoa mieleeni tuleva tulkinta on, että Éowyn on jotenkin ärsyyntynyt ja pyrkii puhuttelemalla Aragornia westroniksi (eli nykyenglanniksi) korostamaan hänen ulkopuolisuuttaan. Tämän perusteella voitaisiin nähdä jonkinlaisena asenteenmuutoksena kohtaus Kuninkaan paluussa (2003), jossa Éowyn sanoo Aragornille seuraavasti:

Westū, Aragorn, hāl.

Lause itsessään on tietenkin toisinto ylempänä käsitellyistä lauseista.

Lopuksi on mainittava vielä eräs seikka. Ylinnä siteeraamaani rohanilaisten kielellistä representaatiota käsittelevään otteeseen Tarun sormuisten herrasta liitteestä F liittyy seuraava alaviite:

This linguistic procedure does not imply that the Rohirrim closely resembled the ancient English otherwise, in culture or art, in weapons or modes of warfare, except in a general way due to their circumstances: a simpler and more primitive people living in contact with a higher and more venerable culture, and occupying lands that had once been part of its domain.

Se, että elokuvissa ei ole oikeastaan noudatettu tätä vaan härskisti käytetty esimerkiksi anglosaksihenkisiä koristekuvioita, ei ole välttämättä varsinainen virhe, sillä rohanilaiset edustivat Tolkienille itselleenkin mitä ilmeisimmin jonkinlaisia fantasia-anglosakseja.

Linnanmäen riimuista

Linnanmäen Salama-laitteen yhteydessä on rautakausiteemaan liittyvä taulu, jossa on kuvattuna joukko  riimukirjaimia latinalaisine vastineineen. Parasta on se, että riimuja ei ole tässä yhteydessä yhdistetty mihinkään (nykyajan) riimumagiaan tai muuhun höpöhöpöön. Toiseksi parasta on tietysti se, että riimut ylipäänsä ovat tällä tavalla kuvattuna, sillä minkäpä muunkaan laiset pienet jutut herättäisivät nuorten ihmisten mielenkiinnon tällaisiin asioihin. Jos voisin tehdä jonkun parannusehdotuksen, voisi jossakin olla varsinaista riimukirjoitusta suomen kielellä eikä pelkästään riimujen näköisiä latinalaisia aakkosia (kuten alla olevassa kuvassa näkyvän taulun otsikossa).

Riimujen käyttö muun kuin niiden natiivikielen kirjoittamiseen on kuitenkin ongelmallista. Vanhassa riimustossa eli fuþarkissa oli 24 merkkiä, jotka vähenivät muinaisskandinaavissa 16 merkkiin, kun taas anglosaksien fuþorcissa saattoi olla jopa 33 merkkiä. Koska muinaisgermaaneilla ei ollut kielitoimistoa määräämässä kuinka kirjoittaa, mukautui heidän kirjoitusjärjestelmänsä kielen fonologisiin tarpeisiin (ja kirjoittajien kyvykkyyteen).

Linnanmäen riimutaulu perustuu vanhimpaan 24-merkkiseen järjestelmään, mutta latinalaisissa vastineissa on joitakin erikoisuuksia, jotka vaativat selitystä. Jos neliöt tms. korvausmerkit häiritsevät, suosittelen lataamaan esim. Junicode-fontin. Riimut olen joka tapauksessa myös translitteroinut käyttäen Linnanmäen riimutaulussa näkyviä vastineita.

Itse kirjainten järjestys on lähes sama kuin 500-luvulta peräisin olevassa Kylveristä löytyneessä hautakivessä (G 88), vaikka kyseisessä kirjoituksessa eräät riimut ovat peilikuvia tässä esitetystä. Riimujen ᛇ e(u) ja ᛈ p sekä kahden viimeisen riimun käänteiset järjestykset vastaavat Vadstenasta löytyneessä c-brakteaatissa (Ög 178) esiintyvää järjestystä. ᚲ k -riimu on tiettävästi piirrettu yleensä pienemmäksi kuin muut riimut, vaikka se esiintyy tässä muiden kanssa samankorkuisena. ᛜ ng-riimu on taulussa kuvattu sivullaan seisovana neliönä (kuten Kylverin kivessä), mutta yleensä se seisoo kulmallaan. ᛖ e -riimun jalat on jostain syystä piirretty hieman avautuviksi, vaikka sen tulisi pääpiirteissään muistuttaa vieressä olevaa ᛗ m -riimua.

Taulu on muodoltaan, kuten odotettavissa on, laadittu riimujen tulkitsemisesta silmällä pitäen sen sijaan, että sen avulla voisi kirjoittaa suomea riimukirjaimilla, vaikka jälkimmäinen aktiviteetti tullee ensimmäisenä mieleen keskivertohuvipuistovierailijalle. Tätä tarkoitusta varten taulusta kuitenkin "puuttuu" lukuisia kirjaimia, mm. ääkköset. J. R. R. Tolkien ratkaisee vastaavan ongelman Hobitin esipuheessa ehdottaen yhdistelmää cw korvaamaan q-riimun puutetta, mikäli lukija sattuisi innostumaan kirjoittamaan nykyenglantia kirjan liitteenä olevasta kartasta löytyvillä anglosaksisilla riimuilla. Tolkien huomauttaa samassa yhteydessä, että jotkut yksittäiset riimut merkitsevät kahta nykyenglannin kirjainta, esimerkiksi ᚦ th, ᛝ ng ja ᛟ ee. Näin on asian laita myös Linnanmäen taulussa, vaikka viimeksi mainittu merkki on translitteroitu alkuperäisen äännearvonsa mukaan o:ksi, ja ng-riimu on ᛜ eikä ᛝ. Tapaukset ᚦ th ja ᛜ ng vaativat kuitenkin hieman selityksiä.

Riimua ᚦ th ei tule käyttää sellaisissa tapauksissa kuin tulethan, jossa esiintyvät peräkkäin konsonantit t ja h. ᚦ th-riimu merkitsee dentaalista frikatiivia, jossa merkityksessä se on myös päässyt latinalaisen aakkoston laajennukseksi eli kirjaimeksi þ, jota ei missään nimessä pidä sekoittaa p:hen (tai y:hyn). Englannissa käytettiin þ-kirjainta kunnes kirjoitustapa ⟨th⟩ syrjäytti sen, esim. þis = this. Foneettisessa kirjoituksessa soinnittomasta variantista käytetään kreikasta lainattua merkintätapaa [θ], soinnillisesta muinaisenglannistakin tuttua merkintää [ð]. Riimu voi merkitä kumpaa tahansa, eikä sillä ole oikeastaan käyttöä suomen kieltä riimuilla kirjoitettaessa. Tavallinen translitteraatio kielestä riippumatta on þ.

Historiallisesti jokseenkin ongelmallinen riimu ᛜ ng ei myöskään oikein toimi suomen kielen kirjoitusasun ⟨ng⟩ suorana vastineena. Ns. äng-äänne eli velaarinen nasaali [ŋ], jota kyseinen riimu mahdollisesti merkitsee, on esiintynyt muinaisissa germaanisissa kielissä tiettävästi lähinnä [n]-äänteen allofonina velaarisen konsonantin edellä: normaalisti hammasvallilla äännettävä [n] on siis sulautunut seuraavaan äänteeseen ääntöpaikan suhteen. Nykyenglannissa äänteet ovat sananlopussa foneettisessa oppositiossa (eli ovat eri äänteitä), minkä osoittaa minimipari king : kin. Suomessa [ŋ] esiintyy paitsi [n]-äänteen allofonina k:n edellä (esim. kenkä [keŋkä]) myös (hieman tulkinnasta riippuen) geminaattana erillisenä foneemina, minkä osoittaa minimipari rangat [raŋŋat] : rannat [rannat]. Riimua ᛜ ng voi siis käyttää tämän [ŋ]-äänteen merkkinä, jolla ei suomen oikeinkirjoituksessa ole foneemisesta periaatteesta huolimatta yksiselitteistä vastinetta.

Riimu ᛇ e(u) on hankalampi tapaus. Riimu esiintyy vanhemman fuþarkin lisäksi ainoastaan muinaisenglannissa, jossa se merkitsee ēo-äännettä. Kirjaimella lienee merkitty siinä germaanisessa kielessä, jota vanhemmalla fuþarkilla on kirjoitettu, jotain vokaalia, joka on ollut mahdollisesti pitkän e:n kaltainen, joko diftongi tai monoftongi. Riimu translitteroidaan alan kirjallisuudessa vaihtelevilla tavoilla.

Lopuksi mainittakoon vielä riimu ᛉ, joka on taulukossa translitteroitu r/z. Kyseessä on alkuperäisen sananloppuisen *s-äänteen soinnillinen germaaninen vastine *z, joka esim. gootissa sulautui eräissä tapauksissa /s/-foneemin kanssa ja skandinaavisissa kielissä /r/-foneemin kanssa. Muinaisskandinaavisessa fuþarkissa käytettiin merkin ympärikäännettyä muotoa ᛦ (jollaisena se itse asiassa näyttäytyy myös yllä mainitussa Kylverin kivessä), joka translitteroidaan tavallisesti kapiteelilla R. Anglosaksisessa fuþorcissa kilvessä kuvatu ᛉ r/z -riimun näköinen riimu merkitsee x- eli ks-äännettä. Koska [z] oli muinaisenglannissa /s/-foneemin allofoni, ei erillistä merkkiä z:lle varsinaisesti tarvittu.

(Mainittakoon nyt vielä, että vaikka näillä eväillä joku voisi kirjoittaa suomen kielen sanan kuningas muodossa ᚲᚢᚾᛁᚾᚷᚫᛊ tai ᚲᚢᚾᛁᛜᛜᚫᛊ, voisi etymologisesti "oikeampi" muoto olla ᚲᚢᚾᛁᛜᚷᚫᛉ.)

Isä meidän quenyaksi

Pastori Petri Tikka lauloi hiljattain psalmeja quenyaksi Temppeliaukion kirkossa. Suurin osa ihmisistä, jotka ylipäänsä tietävät J. R. R. Tolkienin luomien kielten olemassaolosta, tietävät myös, että Tolkien otti quenyaan vaikutteita suomen kielestä. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että quenya olisi mitenkään erityisen suomalais-ugrilaista, kuten hätkähdyttävän monet tuntuvat uskovan. Quenyan ja suomen yhteyksistä on kirjoitettu lukuisten internet-esseiden lisäksi ainakin yksi opinnäytetyö, Maria Bröderbauerin fennougristiikan gradu Finnisch und Quenya: der "fennistische" Aspekt im Schaffen des J. R. R. Tolkien (jota minua on kielletty lukemasta); aihetta on käsitelty Vihreässä lohikäärmeessä.

Quenyan ilmeisestä indoeurooppalaisuudesta (etenkin 1900-luvun alkupuolen näkökulmasta) kirjoitan ehkä tarkemmin toisella kertaa. Tässä kirjoituksessa käsittelen Tolkienin quenyaksi eli suurhaltiakielellä kirjoittamaa versiota isä meidän -rukouksesta keskittyen suomenkielistä lukijaa luultavasti eniten kiinnostaviin seikkoihin. Tolkienilaisen lingvistiikan eli Tolkienin kirjalliseen tuotantoon sisältyvien fiktiivisten kielten tutkimuksen alaan kuuluvista kysymyksistä enemmän kiinnostuneita kehotan kääntymään Helge Fauskangerin Ardalambion-sivustoon, josta myös alla oleva teksti on peräisin.

Átaremma i ëa han ëa
na aire esselya
aranielya na tuluva
na care indómelya
cemende tambe Erumande
ámen anta síra ilaurëa massamma
ar ámen apsene úcaremmar
sív' emme apsenet tien i úcarer emmen.
Álame tulya úsahtienna mal áme etelehta ulcullo.
[Doksologia puuttuu.]
násie

Quenyan ääntäminen on suomalaiselle periaatteessa melko helppoa, mutta huomattavia erojakin on. Paino on toiseksi viimeisellä tavulla, mutta jos toiseksi viimeinen tavu on lyhyt, kolmanneksi viimeisellä. (Sääntö on sama kuin latinassa.) Pitkät vokaalit merkitään aksenttimerkillä. Kirjain c merkitsee /k/-äännettä ja y /j/-konsonanttia. Etuvokaaleita tai vokaaliharmoniaa ei quenyassa ole. Treema eli kaksi pistettä e:n päällä ei merkitse muuta kuin sitä, että vokaalit kuuluvat eri tavuihin. Tarussa sormusten herrasta ë esiintyy säännöllisesti myös sanan lopussa olevan e-kirjaimen päällä, missä se muistuttaa englanninkielisiä lukijoita siitä, että vokaali ei ole mykkä.

Suomen kielestä peräisin olevia verbijuuria ovat tul- 'tulla' ja anta- 'antaa'. Ensiksi mainitusta esiintyy tekstissä myös kausatiivijohdos tulya- 'saattaa'. Toinen tekstissä esiintyvä fennismi on omistusliitteiden käyttö: átaremma 'isämme', esselya 'nimesi', aranielya 'valtakuntasi', indómelya 'tahtosi', massamma 'leipämme', úcaremmar 'syntimme', jossa sananloppuinen -r on monikon tunnus. Toisin kuin suomessa, sijapäätteet ja monikon tunnus tulevat omistusliitteen jälkeen: suomen tie+ssä+ni voisi olla quenyaksi tie+nya+sse (+-merkki ilmaisee morfeemirajaa).

Optatiivipartikkeli na ilmaisee toivetta. Lauseessa aranielya na tuluva 'valtakuntasi tulkoon' verbi tuluva on futuurissa: on mahdollista, että futuurin -uva-pääte liittyy suomen preesenspartisiipin päätteeseen.

Imperatiivipartikkeli á esiintyy tekstissä neljä kertaa. Ensimmäisissä kahdessa tapauksessa se yhdistyy pronominiin men 'meille'. Kolmannella kerralla siihen on yhdistetty negaatiopartikkeli la, jolloin ála 'älä' kuulostaa hieman suomalaiselta. Oikean kielitieteen tapauksessa ei olisi näin ollen mitään syytä pitää muotoa ála lainana suomesta, mutta Tolkien on voinut hyvinkin kehitellä oman kielensä muotoja täysin omien päähänpistojensa mukaan. Álame tulya merkitsee siis 'älä saata meitä', áme etelehta 'päästä meidät'.

Sijataivutus tai oikeastaan sijamuotojen suuri määrä mainitaan usein quenyan suomalaisena piirteenä. Indoeurooppalaishenkisten sijamuotojen lisäksi quenyassa esiintyykin -sse-päätteisen lokatiivin ohella suomalaistyylisestä paikallissijajärjestelmästä muistuttavat ablatiivi ja allatiivi, joita tekstissä edustavat ulcu+llo 'pahasta' ja úsahtie+nna 'kiusaukseen'.

Jo mainittu ensimmäisen persoonan monikon pronomini eroaa suomen vastaavasta klusiviteettinsa osalta. Tekstissä esiintyvä painollinen emme 'me' on eksklusiivinen eikä siis viittaa puhuteltuun (vrt. englantipohjaisen tok-pisinin yumi 'me [inkl.]' < you-me ja mipela 'me [ekskl.]' < me-fellow). Samaten monikon 1. persoonan possessiivisuffiksi -mma on  eksklusiivinen. Inklusiivinen pääte -lma esiintyy genetiivissä omentielmo 'kohtaamisemme' Lord of the Ringsin ensimmäisessä painoksessa. Myöhemmin Tolkien kuitenkin muutti quenyan pronominijärjestelmää, minkä seurauksena päätteestä -lma tuli monikon 1. persoonan eksklusiivinen pääte: korjatussa painoksessa lukee omentielvo, jossa in-universe-selityksen mukaan Frodon käsikirjoituksessa esiintynyt virhe on korjattu oikeaan muotoon. Tolkienin kielet "elivät" jatkuvasti, eivätkä kaikkien säilyneet tekstit siis edusta yhtä yhteensopivaa kielimuotoa. Tolkienin kieliin muuten kuin puhtaan deskriptiivisesti suhtautuvat harrastajat käsittelevät tätä ongelmaa vaihtelevin tavoin.

Quenyassa toiminnan kohde voidaan merkitä verbin yhteyteen päätteellä: emme apsenet merkitsee 'me annamme anteeksi ne (sc. synnit)', jossa apsene- 'antaa anteeksi', -t 'ne, heidät'. Muoto tien 'niille' on datiivi edellä mainittuun päätteeseen liittyvästä pronominista te 'he, ne'. Määräinen artikkeli i toimii myös relatiivipronominina: tien i úcarer emmen 'niille, jotka rikkovat meitä vastaan'. Sanan úcar(e?)- 'rikkoa, tehdä syntiä (?)' pohjalla on verbi car- 'tehdä' ja negaatioprefiksi ú-. Tolkienilla u-vokaali merkitsee yleensä aina jotain pahaa.

Haltioista, kääpiöistä ja örkeistä

Ovatko haltia ja haltija saman sanan eri kirjoitusasuja, joista jompikumpi on oikea, vai erimerkityksisiä sanoja? Tätä kestokysymystä sivuaa Iltalehden juttu "Kääntäjä paljastaa: Sormusten herran haltiat olivat virhe". Juttu perustuu J. R. R. Tolkienin teoksen Taru sormusten herrasta suomentajan Kersti Juvan blogiin, jossa hän paljastaa olevansa syypää siihen, että suomalaiset fantasiaharrastajat kirjoittavat sanan haltia ilman j:tä. Hän kertoo uskoneensa, että sanoilla haltia ja haltija on eri merkitys, ja päätyi tässä uskossa käyttämään myytillisistä olennoista muotoa haltia.

Kari Rydman puolustaa omassa blogissaan Juvan valintaa. Oleellisin havainto on, että muodon haltia  käyttö voidaan rinnastaa Juvan muihin uudissanoihin kuten örkkiin.

Eräs kielen peruspiirre on, että sen käyttö määrää sen muodon. Jokaisen kielen merkityksellisen yksikön merkitys ja muoto, oli sitten kyse morfeemista tai lauserakenteesta, muovautuu jatkuvasti käytön mukaan. Käyttäessään kieltä ihmiset uusintavat ja muokkaavat merkityksiä loppumattomana verkkona. Sanoilla on juuri ne merkitysvivahteet, jotka niillä on, siksi ja vain siksi, että joku on niitä käyttänyt sellaisissa yhteyksissä, joista kyseiset merkitysvivahteet ovat ikäänkuin haalistuneita muistikuvia. Tästä syntyvää vivahteikkuutta pidetään yleensä kielen rikkautena.

On mielestäni kiistatonta, että Kersti Juvan "virhe" on aikanaan näytellyt ratkaisevaa roolia sanan haltia merkityksen muotoutumisessa ja eriytymisessä haltijasta. Synkronisesti tarkasteltuna suomen kielessä on kaksi sanaa, jotka eroavat toisistaan kirjoitusasultaan ja merkitykseltään: haltija on konkreettinen hallussapitäjä, esim. haltijan nimikirjoitus henkilökortissa, tai mahdollisesti mytologinen hahmo, joka hallitsee jotain tiettyä asiaa tai elementtiä, esim. tulenhaltija. Haltia ilman j:tä on puolestaan vakiintunut merkitsemään suunnilleen 'suippokorvaisia ihmismäisiä fantasiahahmoja, joiden kielessä on aksenttimerkkejä ja l-kirjaimia'.

Se, että nykykielessä on tämä ero, ei kuitenkaan kerro mitään siitä, tekikö Juva virheen silloin, kun merkitysero näiden jo silloin olemassaolevien muotojen välillä ei ollut vielä yhtä vakiintunut kuin nykyään. Jos ajatellaan, että Juva olisi halunnut noudattaa sellaista normia, jonka mukaan hän teki virheen, niin silloin hän todella teki virheen, mutta tämä järkeily maistuu kehäpäätelmältä. (Samaa voi toisaalta sanoa kaikesta: tietyt muodot ovat oikein, koska kielenkäyttäjät pitävät niitä oikeina.) Kysymys on joka tapauksessa mielenkiintoinen korkeintaan jonkinlaisena kielihistoriallisena anekdoottina.

En kuitenkaan halua tässä yhteydessä sukeltaa pohtimaan kielenhuollon mielekkyyttä ja merkitystä ylipäänsä. Halti(j)a-kysymyksestä on sanottu kaikki oleellinen Kielikellon numerossa 1/2009. Kysymyksen kielihistoriallista taustaa on silti ehkä hyvä valoittaa tässäkin yhteydessä. E. N. Setälä toteaa Suomen kielioppinsa 12. painoksessa (1930) seuraavasti:

"4. i:n jäljessä on tapana kirjoittaa j: a) n.s. tekijännimissä, esim. ristijä, tekijä, menijä; ilman j:tä tavallisesti kuitenkin kirjoitetaan edelleen-johdannaiset, joissa ei tekijännimen merkitys ole yhtä tuntuva, esim. pääsiäinen, ristiäiset, utelias, kuoliaaksi; huom.! vartia, haltia, vartioida, haltioitunut (ilman j:tä);"

Sanoissa vartia ja haltia tekijännimen merkitys ei ole tuntuva siksi, että ne eivät ole varsinaisesti johdettu mistään suomen kielen verbistä -jA-johtimella: ei voida sanoa, että haltija haltee tai että vartija vartee. Vastaavat verbit ovat nykysuomessa hallita ja vartioida, joista johdetut jA-sanat olisivat hallitsija ja vartioija. (Eikä henkilökortin haltija kai "hallitse" korttiaan.) Tämän ei saa antaa kuitenkaan hämätä, sillä juurihan näimme, että Mikael Agricola käytti nykysuomesta puuttuvaa muotoa nautita rinnakkain tutun muodon nauttia kanssa.

Sanat halti(j)a ja vartija lienevät lainattu suomen kieleen sellaisinaan jostain germaanisesta muinaiskielestä. Gootin kielessä tavataan sanat wardja 'vartija' ja haldan 'paimentaa', joiden perusteella voidaan myös päätellä *haldja 'paimen?'. Johdin -ja muodostaa gootissa muitakin tekijännimiä, esim. fiskja 'kalastaja' ja arbja 'perillinen'. Verbit hallita ja vartioida on lainattu tai johdettu erikseen, vaikka monikielisillä muinaissuomalaisilla on arvatenkin ollut jonkinlainen taju germaanisten johdinten produktiivisesta käytöstä.

Suomen oikeinkirjoituksessa j:n lisääminen yhdistelmään i+vokaali on poikkeuksellista. Tekijänimissä on pyritty johdonmukaisuuteen: jos kerran kirjoitetaan kantaja, kirjoitettakoon myös juoksija. Samaten j:n käyttö erottaa sellaiset sanat kuin sijan ja sian. Oman sukunimeni kirjoitusasu on myös poikkeava. Haltijan kohdalla kysymys on siitä, halutaanko sana yhdistää muihin tekijännimiin vai kirjoittaa sana etymologisoivasti. Kysymykseen "oikeasta" kirjoitusasusta ei siis ole yksiselitteistä vastausta. Kielenhuollossakin saatetaan toisinaan päätyä ratkaisuihin ihan vain siksi, että johonkin ratkaisuun on nyt vain päädyttävä. Tässä tapauksessa molemmat kirjoitusasut ovat jääneet käyttöön ja eriytyneet merkitykseltään, mikä on suomen kielessä poikkeavaa.

Jossain yhteydessä Tolkien mainitsee, ettei halua omia haltioitaan (eng. elves) yhdistettävän nykytarinoiden hassuihin keijukaisiin. Tällainen ajatus olisikin kauhistus kelle tahansa Tolkien-fanille. (Kokonaan toinen kysymys on, miksi elf on ylipäänsä käännetty sanalla haltia eikä vaikkapa keiju.) Voidaan ajatella, että kirjoitusasun haltia käyttö on eräänlainen irtiotto alussa mainituista kotoperäisistä haltijoista. Martti Haavio käyttää kuitenkin teoksessaan Suomalaiset kodinhaltiat (1942) johdonmukaisesti muotoa haltia. Suomalaisen kansanperinteen tontuilla ja halti(j)oilla on hyvin vähän tekemistä tolkienilaisten haltioiden kanssa, vaikkei niitä miksikään yhdeksi "roduksi" voikaan määritellä: halti(j)oita tai tonttuja olivat niin saunatontut kuin räyhähenget ja halkoja varastelevat kykloopitkin.

Joka tapauksessa suomen mielivaltaisella haltia/haltija-erottelulla on eräänlainen ennakkotapaus Tolkienin omassa tuotannossa. Hobitin alkukielisessä esipuheessa hän kirjoittaa:

In English the only correct plural of dwarf is dwarfs, and the adjective is dwarfish. In this story dwarves and dwarvish are used, but only when speaking of the ancient people to whom Thorin Oakenshield and his companions belonged.

Kuninkaan paluun liittessä F asiaa selitetään edelleen seuraavasti:

It may be observed that in this book as in The Hobbit the form dwarves is used, although the dictionaries tell us that the plural form of dwarf is dwarfs. It should be dwarrows (or dwerrows), if singular and plural had each gone its own way down the years, as have man and men, or goose and geese. But we no longer speak of a dwarf as often as we do of a man, or even of a goose, and memories have not been fresh enough among Men to keep hold of a special plural for a race now abandoned to folk-tales, where at least a shadow of truth is preserved, or at last to nonsense-stories in which they have become mere figures of fun. [...] It is to mark this that I have ventured to use the form dwarves, and remove them a little, perhaps, from the sillier tales of these latter days. Dwarrows would have been better; but I have used that form only in the name Dwarrowdelf, to represent the name of Moria in the Common Speech: Phurunargian. For that meant 'Dwarf-delving' and yet was already a word of antique form.

Tolkien siis käyttää tahallaan väärää muotoa omista kääpiöistään. (Ehkä tämä olisi voitu kääntää suomeen kirjoittamalla kääpijö.) En voi sanoa varmasti, mutten yhtään ihmettelisi, jos tämäkin ortografinen outous olisi pesiytynyt yhden jos toisenkin fantasiafanin englannin kieleen. Parempi esimerkki kuin men ja geese olisi ehkä ollut leaf : leaves ja wife : wives, jotka vielä säilyttävät jäänteitä siitä, että v ja f olivat ennen saman foneemin allofoneja. En ole ihan varma, mihin Tolkien viittaa dwerrows-muodolla, sillä muinaisenglanniksi sana on yksikössä dweorg ja monikossa dweorgas, eikä siinä esiinny äänteenmukausta tai muitakaan outouksia. (Muinaisskandinaaviksi vastaavat muodot ovat dvergr ja dvergar.)

Juva mainitsee blogissaan myös sanan orc, jonka hän käänsi uudissanalla örkki. Hän kertoo, ettei löytänyt sanaa sanakirjoista, mutta muisti jostain, että John Milton käyttää sanaa teoksessaan Paradise Lost, jossa se merkitsee jonkinlaista merihirviötä. Tolkien itse selittää sanaa Hobitin esipuheessa seuraavasti:

Orc is not an English word. It occurs in one or two places but is usually translated goblin (or hobgoblin for the larger kinds). Orc is the hobbits' form of the name given at that time to these creatures, and it is not connected at all with our orc, ork, applied to sea-animals of dolphin-kind.

Kuninkaan paluun liitteessä F Tolkien kertoo, että orc on rohanilainen muoto sindarin sanasta orch, joka on epäilemättä sukua mustan kielen sanalle uruk. Tämä on siis sanan selitys Tolkienin luomassa maailmassa ("in universe"), kuten myös yllä oleva, "nykylukijalle" suunnattu selitys. Myös todellisuudessa pitää paikkansa, että sanalla ei ole juurikaan tekemistä tappajavalaita merkitsevän sanan orc (← lat. orca) kanssa, jota Milton tosiaan käyttää mainitussa teoksessa (11,835). Tolkien itse kirjoittaa eräässä kirjeessään seuraavasti:

Orcs (the word is as far as I am concerned actually derived from Old English orc ‘demon’, but only because of its phonetic suitability)

Ei toisaalta ole syytä olettaa, etteikö myös merkitys olisi näytellyt jonkinlaista osaa. Muinaisenglannin sana orc lienee lainattu latinan sanasta Orcus, jonka käännösvastineena se myös esiintyy muinaissanastoissa. Beowulf-runossa esiintyy yhdyssana orcnēas (112), joka merkinnee jonkinlaisia pahoja henkiä. Latinan manalaa ja sen valtiasta merkitsevä sana Orcus lienee lainautunut muinaisenglantiin hirviön tai pirun merkityksessä, vaikka Oxford English Dictionaryn mukaan on epätodennäköistä, että nykyenglannin orc (jonka ensimmäinen käyttäjä Tolkien ei suinkaan ole) olisi säilynyt muinaisenglannista. Todennäköisempänä alkuperänä tarjotaan italian sanaa orco 'ihmissyöjäjättiläinen', joka on yhtälailla peräisin samasta latinan sanasta. Nykyenglannin ranskasta lainattu metateettinen ogre on niin ikään samaa alkuperää.

Palatkaamme kuitenkin vielä haltioihin. On esitetty, että on hyvä erottaa toisistaan fantasiaolento haltia ja todelliseen maailmaan liittyvä, hieman lakitekniseltä kalskahtava haltija. Kuten alussa totesin, myytilliset haltiat saatetaan vieläpä erottaa jonkin tietyn asian (esim. joen) haltijoista. En totta puhuen oikein osaa kuvitella sellaista tilannetta, jossa olisi todellinen vaara, että haltia ja haltija menisivät sekaisin. On myös lähtökohtaisesti ongelmallista yrittää jakaa myytillisiä halti(j)oita ja tonttuja haltioiksi ja haltijoiksi jollain hihasta ravistetulla perusteella. Toisinaan tietysti tyydytään perustelemaan omaa kantaa niinkin absurdin triviaalilla huomiolla kuin "kieli muuttuu".

Ongelma ei kuitenkaan ole onneksi lopulta kovin suuri. Kuten annoin ymmärtää ylempänä, olen täysin tyytyväinen siihen, että meillä on kaksi erimerkityksistä kirjoitusasua samalle sanalle, vaikka tämä onkin täysin poikkeavaa suomen kielessä (vai onko sittenkään). En silti pitäisi vääränä tai paheksuttavana, jos joku haluaa käyttää jompaakumpaa kirjoitusasua molemmissa merkityksissä.