Kahden partiopojan suomennoksesta

Lapsuuteni lempikirja oli Ernest Thompson Setonin kirjoittama ja I. K. Inhan suomentama Kaksi partiopoikaa: kertomus kahdesta pojasta jotka elivät kuin intiaanit ja mitä he oppivat (1917). Kirja kertoo luonnosta kiinnostuneesta kanadalaispojasta Janista, joka lähetetään sairaalloisuutensa vuoksi vuodeksi maalle. Sangerissa hän tutustuu isäntäperheensä poikaan Samiin, jonka kanssa he aloittavat alaotsikon mukaisen harrastuksensa. Seikkailuidensa lomassa pojat oppivat tunnistamaan eri eläin-, lintu- ja kasvilajeja, rakentamaan tiipiin, soveltamaan geometriaa, täyttämään pöllöjä ynnä muita partioaatteen hengen mukaisia tietoja ja taitoja.

Käsittelen tässä kirjoituksessa sitä, miten Inhan kädenjälki näkyy kirjan sivuilla erinäisten käännösratkaisujen ja huomautusten muodossa. Two Little Savages löytyy alkukielellä kokonaisuudessaan Project Gutenbergistä, josta myös alla olevat englanninkieliset sitaatit ovat peräisin. Suomenkielisten otteiden perässä olevat sivunumerot viittaavat luonnollisesti suomennokseen.

Toisin kuin nykyään on tapana, Inha on vaihtelevissa määrin suomalaistanut henkilöhahmojen nimien vieraskielisiä muotoja. Lähinnä kirjoitusasua koskevat Yan → Jan, Guy → Gui, Caleb → Kaleb, mutta suorastaan nimien kääntämisestä voidaan puhua sellaisissa tapauksissa kuin Peter → Pekka, Michel → Mikko. Muuttumattomia ovat mm. William Raften, Dick Pogue, Biddy ja - nykykäytännön vastaisesti - Canada. En äkkiseltään havaitse tässä mitään erityistä logiikkaa, sillä raja ei kulje lasten ja aikuisten, pää- ja sivuhenkilöiden tai edes outoja kirjaimia sisältävien ja sisältämättämien nimien välillä.

Aivan erityisen mielenkiintoinen asia on eri kielimuotojen käyttö niin alkuteoksessa kuin suomennoksessakin kuvaamaan sangerilaisten puheenpartta, jota seuraava ote koskee:

The accent of the Sangerite was mixed. First, there was a rich Irish brogue with many Irish words; this belonged chiefly to the old folks. The Irish of such men as Raften was quite evident in their speech, but not strong enough to warrant the accepted Irish spelling of books, except when the speaker was greatly excited. The young generation had almost no Irish accent, but all had sifted down to the peculiar burring nasal whine of the backwoods Canadian.

Sangerilaisten puheenparsi oli sekalaista. Puhuttiin ensinnäkin mehevää irlantilaista murretta, jossa oli paljon irlantilaisia sanoja seassa; se oli etupäässä vanhain puheenparsi. Raftenin kaltaisten miesten puheessa irlannin kieli oli kylläkin tuntuva, mutta ei kuitenkaan ylivoimainen, paitsi silloin, kun puhuja oli hyvin kiihtynyt. Nuoremman polven puheenparressa tuskin huomasi vähääkään irlantilaista murtamista, vaan kaikki olivat vähitellen omistaneet Canadan takametsäläisten omituisen sorahtavan nenähönötyksen. (93)

(Eroaakohan hönötys jotenkin honotuksesta?)

Oletan, että alkutekstistä alleviivaamani Irish spelling -kohta viittaa juuri siihen, miten Seton on tuottanut "Raftenin kaltaisten miesten" puheen käyttäen säännöllisesti murteellisuuteen viittaavia kirjoitusasuja (ks. seuraava lainaus), vaikka kieltämättä kertoja näyttäisi tässä olevan niiden käyttöä vastaan. Koska Inha ei ole käännöksessään pyrkinyt merkitsemään murteellisia muotoja millään tavalla, on hän jättänyt kirjoitusasuihin viittaavan maininnankin pois.

Kiihtyneisyyden mainitseminen tuntuisi olevan eräänlainen murteellisuuteen liittyvä "Tšehovin ase", josta seuraa myös ainoa kohta, jossa murteellista muotoa on jotenkin pyritty mukailemaan suomennoksessa. Tämä on William Raftenin ph'äijät, jota alkutekstissä vastaa bhise, joka on tässä erotettava vähemmän paksua murretta edustavasta muodosta bhoys (suom. pojat):

Raften had a knack of turning up at any point when something was going on, taking in the situation fully, and then, if he disapproved, of expressing himself in a few words of blistering mockery delivered in a rich Irish brogue. Just what view he would take of their pastime the boys had no idea, but awaited with uneasiness. [...] Raften, after regarding them with a searching look, said slowly: "Bhoys!" (Sam felt easier; his father would have said "Bhise" if really angry.) "Fhat's the good o' wastin' yer time" (Yan's heart sank) "wid Willow withes fur a job like that? They can't be made to howld. Whoi don't ye git some hay woire or coord at the barrun?"

William Raftenin puoliso eli Samin äiti puhuu yleiskieltä, ja muistini mukaan ainakin yhdessä keskustelussa johtolauseiden puutteen vuoksi ainoa keino tietää, kenen puheenvuorosta on kyse, on henkilöhahmojen idiolektit. Tästä johtuen tajusin vasta hiljattain englanninkielistä tekstiä lukiessani, että erään repliikin sanookin William Raften eikä hänen vaimonsa, mutten valitettavasti enää löydä kyseistä kohtaa.

Muutamassa kohdassa voidaan nähdä viime vuosisadan alun Suomestakin tuttu sosiolingvistinen erottelu "hienompien" sanojen ja arkisen kielenkäytön välillä. Kertoessaan ajastaan palvelustyttönä Bonnertonissa Biddy käyttää ilmeisen tietoisesti tavallista hienompaa sanaa:

Granny, this is Yan. Me an' him hed lots o' fun together when I 'resided' with his mamma, didn't we, Yan?

Mummo, tämä on Jan. Me pidimme yhdessä monet lystit, kun minä sellskaapasin hänen mammansa kanssa, eikö totta, Jan? (124)

Alkutekstissä yksinkertaiset lainausmerkit merkinnevät korostetun huoliteltua ääntämystä, mutta suomennoksessa ruotsinkielinen lainasana (sellskaapata) ajaa asian yksinään. Hieman vastaavaa hienostelua Inha näyttää tavoitelleen kohdassa, jossa käsitellään Sangerin siirtokunnan eri "sosiaaliluokkia":

Old Boyle had been a "PASSENGER," old Raften an "EMMY GRANT."

Ukko Boyle oli ollut "PASIERARI", ukko Raften taas EMMY GRANT'ilainen. (92)

Passenger/pasierari viittaa henkilöön, joka on muuttanut Kanadaan omalla rahallaan valtionavustuksen sijaan, ja joka siis edustaa "Emmy Granteja" ylempää yhteiskuntaluokkaa. Ilmaisu Emmy Grant on mitä ilmeisimmin väännös sanasta immigrant tai emigrant, ja on syytä olettaa, että Inha ei ole tajunnut tätä yhteyttä, sillä muuten hän olisi varmasti varustanut kohdan alaviitteellä, joita hän käyttää ahkerasti sellaisissa kohdissa, jotka saattaisivat muuten jäädä suomalaiselle lukijalle epäselviksi. Alla oleva ote on samasta luvusta kuin edellinen:

Thirty years before, Sanger had been "taken up" by a population chiefly from Ireland, sturdy peasantry for the most part, who brought with them the ancient feud that has so long divided Ireland—the bitter quarrel between the Catholics or "Dogans" (why so called none knew) and Protestants, more usually styled "Prattisons." The colours of the Catholics were green and white; of the Protestants orange and blue; and hence another distinctive name of the latter was "Orangemen."

Sangerin oli kolmekymmentä vuotta takaperin anastanut siirtolaisjoukko, joka oli enimmäkseen Irlannista tullut. He olivat suurimmalta osalta jäykkiä talonpoikia, jotka toivat kerallaan Irlannin vuossataiset vihatkin - katolilaisten eli "doganien" (tiesi mistä he sen nimen saivat) ja protestanttien, tavallisessa puheessa "prattisonien", katkerat riidat. Katolilaisten värit olivat viheriä ja valkoinen; protestanttien oranssi ja sininen; ja siitäpä viimemainittuja myös sanottiin "oranjan miehiksi".*

*Englannin kielessä kummankin sanan muoto on "orange", vaikka niiden merkitykset juurtuvat aivan eri käsitteistä, orange-värin appelsiinista ja orange-miesten Wilhelm II:sta, Oranjan prinssistä, joka v. 1689 nousi Englannin valtaistuimelle. (89-90)

Toisaalla Biddy kertoo, kuinka he oranjan miesten juhlaa edeltävänä päivänä tappoivat hämähäkkejä aiheuttaakseen sateen; Pyhän Patrikin päivää ennen protestantit yrittivät samaa, mutta silloin ei ollut juurikaan hämähäkkejä, ja sadekin tuli lumena. Tässä kohden Inha selittää alaviitteessä, että "Biddy oli katolisuskoinen ja vihasi tietysti Ulsterin protestanttisia englantilaisia maananastajia, Oranjan miehiä" ja että Pyhä Patrik "on Irlannin suojeluspyhä" (60).

Suomalaisille vähemmän tuttu historiallinen henkilö on George Plantagenet, johon verrataan ylempänä mainitun mummon hillopurkista löytyneitä kärpäsiä:

And again her finger was employed, this time to scrape off an incrustation of unhappy flies that had died, like Clarence, in their favourite beverage.

Ja taas hän tarvitsi sormiensa apua, tällä kertaa kuoriakseen pois keton kuolleita kärpäsiä, jotka olivat kuolleet mielijuomaansa samoin kuin aikanaan Clarencen herttua.

*Clarencen herttua Yrjö, Englannin kuninkaan veli (1449 - 1478), valtiopetoksesta kuolemaan tuomittuna hukkui tai hukutettiin suureen viinisammioon. (200-201.)

Tässä Inha on alaviitteen lisäksi selventänyt nimen muotoa täydentämällä pelkän Clarencen koko titteliksi. Kyseinen herttua seikkailee muiden päärien tapaan yksinkertaisesti Clarencena myös William Shakespearen näytelmissä Rikhard III ja Henrik VI.

Toisinaan Inha joutuu selostamaan englannin kielen hienouksia. Paikannimestä Downey's Dump hän kertoo, että dump "oikeastaan merkitsee kaatopaikkaa, toisin sanoen ratapengertä" (376). Kilpailevan intiaaniheimon (eli toisen poikaporukan) tullessa kuvioihin mukaan Inhan on selitettävä kaksi nimiin liittyvää sanaleikkiä, ylempänä mainitusta nimestä Boyle johdettu Boiler ja Pekan eli Peterin nimestä johdettu "intiaaninimi" Rantasipi eli Peetweet:

* Engl. kielen sana "boil" merkitsee "keittää" ja "boiler" "keittäjä".
** Peter = Peet; Peetweert [sic] = rantasipi. (491)

Ainakin nykysuomeksi peetweet eli spotted sandpiper on amerikansipi (Actitis macularius), mutta tällaisen vieraannuttavan nimityksen käyttäminen olisi tietysti joka tapauksessa hölmöä. Huomion kiinnittää lisäksi kirjoitusasu Peet normaalimman diminutiivin Pete sijaan.

Koska pohjoisamerikkalainen kulttuuri ei ollut teoksen ilmestymisen aikaan niin tuttua kuin nykyään, on Inha lisännyt asianmukaisiin kohtiin seuraavat selitykset:

* Kun maissitähkä on kehittynyt riittävän maitomaiseksi, niin sitä Amerikassa syödään paahdettuna. (149)

* [Arvuutusluu t]arkoittaa linnun haarukkamaista rintaluuta, jolla arvuutellaan. (210)

"Maitomaisuus" viittaa siihen, että raa'asta maissinjyvästä puristettava neste on kirkasta, kypsästä maitomaista. Hieman ymmärrettävämpi muoto arvuutusluusta on arpaluu tai englanninkielistä muotoa wishbone paremmin vastaava toivomusluu. "Arvuuttelu" tapahtuu niin, että kaksi ihmistä ottaa kiinni kalkkunan hankaluun molemmista haaroista ja vetävät sen poikki, minkä jälkeen se, jonka puoliskoon luun kulma jää, saa toivoa.

Irlantilaista kansanperinnettä valaisee seuraava huomautus:

* Banshii on kelttiläisen taikaluulon mukaan henki, joka ilmestyy perheelle valittaen tai murheellista laulua laulaen, kun jotakuta sen jäsenistä odottaa kuolema. Sana on gaelin kielestä. (452)

Banshii, englanniksi banshee, tulee iirin ilmaisusta bean sídhe (= bean sí), joka merkitsee sananmukaisesti 'keijukaiskummun naista'. (Banshii on siis tavallaan itkijänaisen etiäinen.) Suomeksi on ainakin nykyään tapana puhua irlantilaisten puhumasta gaelista iirinä ja skottien kielestä gaelina, mikä saattaa olla hieman hämäävää, etenkin kun niiden muinaismuotoa kutsutaan muinaisiiriksi, ja koko alaryhmää goideelisiksi kieliksi, joka on etymologisesti sama asia kuin "gaelilainen".

Amerikan alkuperäisasukkaiden kulttuuriin liittyvät puolestaan seuraavat käsitteet selityksineen:

* Skuoo, intiaaninainen. (180)

* Intiaanien "totemit", - sana on ojibwa-kielestä - ovat luonnon esineitä, varsinkin eläimiä, joihin yksityinen, perhe tai heimo luulonsa mukaan läheisesti liittyy; jos totemi on eläin tai kasvi, niin sitä ei syödä. Ihmisryhmä, jolla on sama totemi, nimittää itseään totemin nimellä, he luulevat olevansa veriheimoa eivätkä hyväksy avioliittoja samaan totemiryhmään kuuluvien henkilöiden kesken. Totemien palvelelminen on kansainvälinen tapa luonnonkansain kesken. Totemit esitetään kuvilla, ja kun yksilöllä voi olla sekä heimon, perheen, että oma totemikuvansa, niin tulee niistä korkea leikkauksilla varustettu paalu. Totemipaalut ovat Tyynen meren rannikon intiaanien kesken yleisiä vielä tänä päivänä. (450-451)

(Sanan yksityinen käyttöä merkityksessä 'yksittäinen [henkilö]' sivusin aiemmin täällä.)

Skuoo, englanniksi squaw, tulee massachusettista tai narragansettista, jotka ovat itäisiä algonkin-kieliä; odžibwa kuuluu saman kieliperheen keskiryhmään. Inhan laajahko toteemi-selostus on teoksen ilmestymisen aikaan ollut eittämättä hyödyllinen, kun tällaista tietoa sisältäviä kirjoja ei välttämättä ollut laajasti saatavilla.

(Sivumennen sanoen toteemeista tulee mieleen toinen lapsuuteni kirja, Kaija-Liisan merimatka [1954], jossa alkuasukkaiden kielellä kradabi malouke merkitsee 'hui kauheaa, nyt meitä vietiin, toteemi on ruvennut puhumaan'.)

Muuten alaviitteet ovat pitkälti tekstissä mainittujen eläin- ja kasvilajien tieteellisiä nimiä sekä lyhyitä luonnehdintoja niiden meikäläisistä vastineista poikkeavista ominaisuuksista. Kaikista mielenkiintoisin huomautus liittyy erääseen Inhan hieman kyseenalaiseen käännösratkaisuun:

* Käytän sanaa "hirvas" merkitsemään yleensä hirvieläintä ("deer") ja "sarvas" sanaa koirashirvieläintä ("buck"), vaikka molemmatkin sanat oikeastaan merkitsevät urosporoa. Kansankieli ei voinut tietää, mihin pulaan suomentaja joutuisi, jonka vuoksi hänen täytyy tehdä sille pientä väkivaltaa. (13)

Sana deer esiintyy alkutekstissä kaikkiaan yhdeksänkymmentäyksi kertaa, buck merkityksessä 'koirashirvieläin' viisi kertaa. En keksi mitään erityistä syytä ylläpitää tätä erottelua suomennoksessa, mutta ilmeisesti Inha on vaikeuksista huolimatta halunnut noudattaa tässä suhteessa tiukkaa formaalia ekvivalenssia. Luulin itse asiassa pienenä, että hirvas on jonkinlainen vanhahtava sana (kuten vaikkapa viisikolmatta 'kaksikymmentäviisi') hirvelle, mutta onneksi sentään väärinkäsitykseni korjaantui melko varhaisessa vaiheessa, kun tulin vihdoin lukeneeksi yllä siteeratun huomautuksen.

"Puolentoista tunnin kuluttua ruokitaan siat."

Possessiivisuffikseista ja virheiden tunnistamisesta

Mitenkään mihinkään liittymättä on hauska todeta, että "donotlinkityksen" perusteella jonkun mielestä tämä blogi - ei siis mikään tietty kirjoitus - on ilmeisesti jotenkin eettisesti arveluttava. Mikäpä aihe toisaalta kuumentaisikaan tunteita enempää kuin kieli.

Eräs tunteita herättävä aihe ovat suomen possessiivisuffiksit. Possessiivisuffiksit eli omistusliitteet tai paremmin omistuspäätteet (koska käteni eikä **käsini, ja koska ne liittyvät vain substantiiveihin) ovat päätteitä, jotka ilmaisevat  samoja asioita kuin genetiiviattribuutit, mutta sidottuna päätteen osoittamaan persoonaan: jos voidaan sanoa Antin ja Marian asunto, voi jompikumpi mainituista henkilöistä viitata samaan tarkoitteeseen sanomalla asuntomme, ja jompaakumpaa tai molempia puhuteltaessa voidaan vastaavasti sanoa asuntonne. Kolmannessa persoonassa voidaan erottaa Antti ja Maria asunnossaan, joka viittaa heidän omaan asuntoonsa, sekä Antti ja Maria heidän asunnossaan, joka viittaa joidenkuiden muiden asuntoon. Persoonapronominien genetiivien kanssa käytetään normitetussa kirjakielessä myös omistusliitteitä, jolloin sama asia ilmaistaan ikäänkuin kahteen kertaan: minun asuntoni, sinun asuntosi, meidän asuntomme, teidän asuntonne. Poikkeus sallitaan silloin, kun ilmaistaan "läheistä kuulumista perheeseen tai muuhun vastaavaan yhteisöön", esim. meidän äiti tai meidän luokka.

Koska omistuspäätteet ovat persoonapronominien yhteydessä nykyään ensisijaisesti kirjakielen piirre, on kirjakieleen tottumattomalle luonnollisesti välillä vaikeaa käyttää niitä oikein, ja osa näin syntyvistä virheistä päätyy oikeakielisyysharrastajien Facebook-ryhmien seinille. Joskus käy myös niinkin päin, että possessiivisuffiksin oikeaoppinen käyttö tuotenimessä tai vastaavassa ilahduttaa paatunuttakin kielioppinatsia, mistä esimerkiksi käynee alla oleva kommentti koskien Minun Apteekkini -nimistä älypuhelinsovellusta:

"Oi voi voi! Ja possessiivisuffiksikin siis ihan oikein (eikä mitään näitä Minun Sonera -hapatuksia). En ole eläissäni kännykkäsovellusta itselleni ladannut, mutta nyt voisin tehdä poikkeuksen."

(Voisin kuvitella, että "Minun Sonera" johtuu siitä, että Sonera on haluttu pitää taipumattomassa muodossa.)

Vaikka "Pelastakaamme possessiivisuffiksimme" -ryhmä näyttäisi ainakin nykyään käsittelevän kaikenlaista ärsyttävää kielenkäyttöä yhdyssanavirheistä turhaan englantiin, oli ryhmän kuvauksessa ainakin joskus maininta siitä, että possessiivisuffikseissa olisi jotain objektiivisesti arvioitavissa olevaa hyvää, sillä ne tekevät suomen kielestä muita kieliä "tehokkaamman". Oikeasti näin ei kuitenkaan ole muuten kuin sellaisissa melko teoreettisissa tilanteissa, joissa kirjoittamastaan viestistä joutuu maksamaan sanamäärän perusteella, jolloin omenani on tietysti puolet halvempi kuin my apple.

Kirjoitetun kielen säilyvyyden takia siihen suhtaudutaan yleensä puhuttua kieltä vakavammin, mihin osaltaan lienee vaikuttanut myös se, että kirjoitus- ja lukutaito on pitkään ollut oppineemman kansanosan etuoikeus. Näin ollen kirjoitetun kielen normit edustavat "parempaa" kieltä kuin puhutun kielen normit, vaikka murteissa ei tosiasiallisesti mitään kirjakielen normeja "huonompia" piirteitä olisikaan. (Viestinnällisessä mielessä kirjakielisistä omistuspäätteistä saattaa jopa olla teoriassa haittaa verrattuna esimerkiksi omaan puhekieleeni, joka erottaa toisistaan sellaiset muodot kuin mun omena, mun omenan ja mun omenat, jotka kaikki ovat kirjakielellä omenani.) Kirja- eli yleiskieltä ei pelkästään kirjoiteta, vaan sitä myös puhutaan erityisesti virallisissa yhteyksissä, mikä entisestään tehostaa vaikutelmaa "paremmasta" kielestä.

Kirjakielen puhuttuudesta päästään puhekielen kirjoitettuuteen eli siihen, että myös kirjoitetun kielen maailmassa on sellaisia asiayhteyksiä, joissa kirjakielen normien noudattaminen ei ole tarpeellista. Siitä, mitä nämä asiayhteydet ovat, on aina esiintynyt erimielisyyttä, mutta kiistatonta on, että sellaisiakin tilanteita on. Etenkin pikaviestityskeskusteluissa ja tekstiviesteissä kirjoitettu viestintä on usein lähestulkoon kirjoitettua puhekieltä. Julkisemmissa asiayhteyksissä kirjakielen käytön etu on, että sitä ymmärretään periaatteessa kaikkialla, koska kaikki oppivat sitä viimeistään koulussa, mutta toisinaan on niin, että kielen muotoon liittyvillä valinnoilla voidaan saavuttaa esteettisin perustein määrättyjä päämääriä.

Olen yhtä mieltä siitä, että Helsingin sanomien artikkeleiden kielen tulisi olla kirjakieltä, ja näin ollen myös omistuspäätteiden tulisi ehdottomasti olla kohdallaan. Lisäksi toimittajilta voi myös kielenkäytön ammattilaisina odottaa oikeakielisyysnormien tuntemusta, joten näpäyttäminen ammattitaidon puutteesta on mielestäni toisinaan aivan paikallaan. Varsin hölmönä pidän sen sijaan sitä, kun oikeakielisyysharrastajat eli "kielipoliisit" puuttuvat lempivirheisiinsä sellaisissa asiayhteyksissä, joissa kirjakielen normeilla ei selvästikään ole merkitystä, esimerkiksi seuraavasti:

- Joo ja sit mä aloin tsiigaan et mihi se hävis...
- Tarkoitat varmaan "aloin tsiigata", alkaa-verbin kanssa pitää olla perusmuoto.

Omien havaintojeni perusteella huomattava osa possessiivisuffiksitapauksistakin on juuri tällaisia. Esimerkkinä mainittakoon ohjelma Arvostele mun illallinen, jossa kieltämättä ei ole omistuspäätettä, mutta onko ongelma siinä, että siinä ei ole omistuspäätettä (po. "Arvostele mun illalliseni") vai siinä, että se on puhekielinen (po. "Arvostele illalliseni")?

Lappeenrannan Nuorkauppakamari tuotti lappeenrantalaisille ekaluokkalaisille puuhakirjan nimeltä Miun Lappeenranta, joka ei ainakaan toistaiseksi ole joutunut kielipoliisien hampaisiin, ja on vaikea kuvitella, että joutuisikaan. Syyksi näkisin sen, että miun on tarpeeksi selkeä "varsinaisen" murteellisuuden tunnusmerkki, kun taas mun on "vain yleispuhekieltä", joten miun tulkitaan tiukimmissakin piireissä virheen sijaan tarkoitukselliseksi murteellisuudeksi, eikä huomio kiinnity sen yhteydessä puuttuvaan omistuspäätteeseen.

Esimerkki aivan kelvollisesta kielenkäytöstä, vaikka kielipoliisit toista meiltä olisivatkin.

Pointtini siis on lähinnä se, että omistuspäätteettömiä ilmaisuja kohdattaessa tulisi pyrkiä erottamaan, onko kyse a) tarkoituksellisesta puhekielisen eli murteellisen muodon käytöstä vai b) virheellisesti tuotetusta kirjakielisestä muodosta. Ensimmäisessä tapauksessa voidaan mahdollisesti pohtia sitä, pitäisikö kyseisessä kontekstissa puhekielen tai murteen sijaan käyttää kirjakieltä, eikä keskittyä erityisesti possessiivisuffiksiin; jälkimmäisessä tapauksessa ilmiselvästä virheestä voidaan huomauttaa, ja niitä voidaan kerätä vaikkapa Facebook-sivuille yhdessä ilkuttaviksi varoittaviksi esimerkeiksi. (Jälkimmäisen aktiviteetin mielekkyydestä voidaan tietysti keskustella, mutta se ei liity oikeastaan enää kielitieteen alaan.)

Kanssakäymisen sujuvoittamiseksi hyvä nyrkkisääntö epäselvissä tapauksissa on tulkita kirjoittajan eduksi. Jos yksittäisessä sähköpostissa lukee "kyllä ne teidän lomat on ilmotettu eteenpäin", voidaan olettaa, että kyse on (toki kirjakieltä lähentyneestä) puhekielisestä muodosta, eikä possessiivisuffikseista huomauttelu ole sen järkevämpää kuin puuttuvasta i:stäkään nillittäminen. Sen sijaan jos esimerkiksi Yrittäjät.fi-sivulla kirjoitetaan, että "Virkamiehet ovat kiistäneet, että heidän lomia leikkaamalla yhteiskunta säästäisi miljardi euroa" on yhtälailla päivänselvää, että heidän lomia on virheellinen muoto, sillä tekstin on ilmiselvästi tarkoitus olla kirjakieltä.

Valaisen tätä lähestymistapaa vielä muunkielisillä esimerkeillä aloittaen englannista:

(1) I ain't given 'im nuthin'.
(2) I have not given him nothing.

Yllä olevat lauseet merkitsevät suunnilleen samaa, mutta vain alemman tapauksessa on syytä olettaa, että kyse on aidosta virheestä, sillä tyylikkään kirjakielen normien mukaan tulisi tietysti sanoa I have not given him anything. Koska "kaksoisnegaatio" on eräs kielenhuoltajien lempilapsista, saatetaan sen korjaamiseen tähtäävä kommentti ulottaa myös esimerkin (1) kaltaisiin tapauksiin, vaikka kyse olisi selvästi kirjoitetusta puhekielestä. Yllä olevassa esimerkissä vaikutelmaa tehostavat kaunokirjallisuudesta tutut heittomerkit eräänlaisina eye dialect -indikaattoreina.

Seuraavat esimerkit ovat saksasta:

(3) I håb in Mau an Boi gem.
(4) Ich habe den Mann einen Ball gegeben.

Vaikka molemmissa esimerkeissä on sama "virhe" eli n-päätteinen artikkelin muoto sekä epäsuoraa että suoraa objektia merkitsemässä, on esimerkissä (3) kyse tarkoituksellisesta murteesta, kun taas esimerkki (4) näyttäisi olevan jotain edellisen esimerkin kielimuodon kaltaista murretta äidinkielenään puhuvan henkilön epäonnistunut yritys kirjoittaa saksan yleiskieltä, jossa epäsuoran objektin tapauksessa pitäisi tietenkin käyttää datiivia eli muotoa dem Mann.

Eräänlaisen poikkeuksen edellä kuvatusta periaatteesta muodostaa pedagoginen asiayhteys. Jos esimerkiksi saksanopettaja saa eteensä seuraavanlaisen oppilaan tuottaman virkkeen:

(5) Er sagt, dass du dem Mann einen Ball gegeben habest.

...voi hän perustellusti olettaa, että oppilas on tavoitellut epäsäännöllistä muotoa hast, mutta on taivuttanut verbin virheellisesti säännöllisten verbien tapaan. Mikäli opettaja kuitenkin vähääkään epäilee, että kyseinen oppilas on jostain syystä saattanut osata konjunktiivin, kannattaa hänen tietysti ottaa asia puheeksi. Virke voi siis hieman paradoksaalisesti kertoa puutteesta kielitaidossa, vaikka onkin päällisin puolin täysin oikein. (Jos kyse on kokeesta, jonka aiheena on vaikkapa sivulauseen sanajärjestys eikä haben-verbin taivutus, ei opettajan kannata välttämättä alentaa pisteitä kyseisen muodon vuoksi.)

Palatakseni lopuksi vielä omistuspäätteisiin mainitsen erään mielenkiintoisen seikan. Vaikuttaisi siltä, että yksikön kolmannen persoonan omistuspääte on eräissä tapauksissa saamassa jonkinlaisen adverbijohtimen merkityksen. Alla olevat esimerkit ovat elävästä elämästä:

(6) emmä ny ihan tosissani sitä meinannu
(7) ootsä tosissas?
(8) kyl mä sen ihan tosissaan aattelin
(9) sit mä makasin siinä mahallaan

Esimerkissä (6) tosissani on adverbiaali ja esimerkissä (7) tosissas on predikatiivi, jotka molemmat taipuvat merkityksen edellyttämässä persoonamuodossa. Esimerkeissä (8) ja (9) adverbiaaleissa tosissaan ja mahallaan esiintyy sen sijaan yksikön kolmannen persoonan muoto ensimmäisen persoonan (tosissani ja mahallani) sijaan. On ehkä huomionarvoista, että näissä tapauksissa persoonapronominin genetiivin käyttö olisi suorastaan mahdotonta ainakin kirjakielessä: **minun tosissani, ?mun mahalla. (Jälkimmäisessä tapauksessa tunnustan itse mahdolliseksi myös muodon mahalteen, mutta se on toinen juttu.)

Kveenistä ja murteista

Helsingin Sanomissa oli marraskuussa juttu kveenin kielestä otsikolla "Norjan pohjoiskolkassa puhutaan suomea hyvin säilyneellä vanhalla murteella". Videolla kveeniä puhuu 70-vuotias Elsa Ingilæ Haldorsen.

Mainitsin kveenin kielen kirjoituksessani kuolleista kielistä, jossa pohdiskelin historiallisiin kieliin liittyviä terminologisia kysymyksiä sivuten myös kielen ja murteen käsitteellistä rajaa. Kirjoitin, että suomen ja kveenin tapauksessa kyse on määrittelystä. Selvensin tätä näkemystä hieman hutaisten kyseisen kirjoituksen kommenttiosiossa, mutta ajattelin, että asia ansaitsee oman kirjoituksensa.

Vanha vitsi on, että kieli on murre, jolla on armeija ja laivasto, ja sivistyskieli on murre, jolla on edellisten lisäksi oma yliopisto. Tämä ei ole kaukana totuudesta. Kieltä pidetään yleensä vähintään implisiittisesti korkea-arvoisempana kuin murretta, mistä johtuen esimerkiksi jostain kielimuodosta saatetaan sanoa, että se on "vain" sen-ja-sen kielen murre: esimerkiksi karjalaa on helppo sanoa "vain suomen murteeksi" ja olenpa nähnyt ruotsiakin kutsuttavan vähättelytarkoituksessa "saksan pohjoiseksi murteeksi", mikä on taksonomisesti suunnilleen yhtä järkevää kuin ihmisten kutsuminen simpansseiksi.

Kielimuotojen valtasuhteisiin vaikuttavat enimmäkseen kielenulkoiset seikat. Apenniinien niemimaalla sikäläisten itaalisten murteiden joukosta johtavaan asemaan nousi Latiumin alueella asustanut heimo, minkä seurauksena myös heidän kielensä eli latina (lingua Latina eli 'Latiumin kieli') nousi prestiisimurteen asemaan oskin, umbrin ja muiden vastaavien kielten häviöksi. Tästä myös seuraa, että klassisessa kirjallisuudessa Latine 'latinaksi' tarkoittaa suorastaan 'hyvällä, oikeaoppisella kielellä'. Kuten tunnettua, latina levittäytyi roomalaisen sotilasmahdin mukana muualle Eurooppaan, ja Rooman valtakunnan tuhon jälkeen latinan paikallismurteet jatkoivat eriytymistä toisistaan, minkä tuloksena nykyään puhutaan sellaisia kieliä kuin italiaa, romaniaa, retoromaania, ranskaa, espanjaaa ja portugalia, unohtamatta tietenkään sellaisia kieliä kuin sisiliaa, oksitaania, aragoniaa ja galegoa.

Viimeksi mainittuijen tyyppisistä "pikkukielistä" niiden harrastajat muistavat usein mainita, että ne ovat ihan omia kieliään eivätkä - kuten valistumaton voisi luulla - "vain" jonkun isomman kielen murteita. Vaikka tämä pitääkin toki paikkansa, on ajatus siitä, että kieli olisi jotenkin arvokkaampi asia kuin murre, aika hassu. (Kielten arvottamisesta olen jo kirjoittanut aikaisemmin.)

Ranskan kirjakieli perustuu Pariisin murteeseen, joka galloromaanisiten kielten d'oïl-kielinä tunnettuun murrejatkumoon kuuluvana ei edusta nimellisestikään vähemmän "murrettua" kieltä kuin d'oc-kieli eli oksitaani: latinan sanan hoc refleksihin perustuvan perinteisen jaottelun mukaanhan alkuperäinen konsonantti on säilynyt juuri etelässä.

Englannissa muinaisenglannin lähinnä standardikieltä oleva muoto oli kuningas Alfredin (849 - 899) kieli eli Wessexin (länsisaksin) murre. Englannin nykyinen standardikieli eli Lontoon yläluokan murre perustuu kuitenkin pohjoisesta etelään levinneeseen, vahvasti skandinavisoituneeseen Itä-Midlandsin murteeseen. Lopputuloksena monia alkuperäisiä muotoja säilyttäneitä puhuttuja kielimuotoja pidetään väärinä ja murteellisina sanan negatiivisessa merkityksessä, esim. muodon be käyttö muodon is tai are sijaan (vrt. muinaisenglannin he biþ, we beoþ) tai verbin see preteritimuoto see muodon saw sijaan (vrt. muinaisenglannin ic seo, ic seah). Vakioesimerkki englannin skandinaavistumisesta on länsigermaanisesta mallista (vrt. länsisaksin hie sind, saksan sie sind ja hollannin zij zind) poikkeava they are (vrt. ruotsin de är ja islannin þeir eru).

En ole vielä tainnut missään blogikirjoituksessa mainita, etten oikeastaan voi sietää suomen sanaa murre, sillä se sisältää implisiittisesti ajatuksen, että kyseessä on jotenkin "murrettu" eli "rikottu" tai muuten "väännetty" kielimuoto, mikä näkyy myös ilmaisussa puhua suomea murtaen eli '(ulkomaalaisittain) väärin'. Standardikieli on toki kirja- ja hallintokielenä puhekieltä konservatiivisempaa, mutta tämä ajan myötä syntyvä seuraus sen saamasta asemasta. Suomessa murteellisa piirteitä ovat mm. pohjalainen h (tekemhän) ja lukuisat kirjakielen d:n vastineet (kären, kälen, käjen, käen), vaikka alkuperäisyysaste on suunnilleen sama ellei jopa korkeampi kuin kirjakielessä.

Saksassakaan kielen standardimuoto ei varsinaisesti edusta mitään erityisen "puhdasta" kielimuotoa: ja alemannilaisissa (sveitsiläisissä) muodoissa Huus ja düütsch esiintyvät alkuperäiset vokaalit toisin kuin muodoissa Haus ja deutsch, alasaksalaisissa muodoissa wat ja ik esiintyvät kovat konsonantit ovat alkuperäisempiä kuin yläsaksalaiset was ja ich, ja lopulta itävaltalais-baijerilaisessa verbimuodossa mia gengan esiintyy verbin alkuperäinen vartalokonsonantti toisin kuin supistuneessa standardimuodossa wir gehen.

Standardi-, kirja- tai yleiskieli on joka tapauksessa "vain" yksi kielen murteista, vaikka standardimurre on toki erikoistapaus päivänselvistä sosiolingvistisistä syistä. Kielensisäisesti eri kielimuotojen väliset eroavaisuudet muodostavat jatkumon: kahden sisaruksen idiolektit voivat poiketa toisistaan hyvin vähän, mutta tieteellinen artikkeli eroaa kieliasultaan huomattavasti satamajätkän rupattelusta työkavereidensa kanssa, vaikka kyse onkin muuten "samasta" kielestä. Ymmärrettävyyskriteeri on periaatteessa käyttökelpoinen, eli kaksi ihmistä puhuvat samaa kieltä, jos he ymmärtävät (samassa rekisterissä) toisiaan ilman eri opintoja. Tämä peruste tosin jakaisi pohjoismaiset kielet murteiksi ja kieliksi tavalla, joka ei muistuttaisi maanrajoihin perustuvaa virallisten kielten karttaa. Kielitieteellisesti tämä ei ole ongelma, mutta käytännön elämän kannalta on hyvin merkitsevää, missä valtakunnanraja kulkee.

Äidinkieleksi mielletään usein hieman epäloogisesti kirjakieli tai jopa sen tiukasti normitettu versio: joku, joka ei muista pilkkusääntöjä, saattaa sanoa, ettei muka "osaa äidinkieltä". Jos taivuttaisin suomen kielen verbin tulla indikatiivin preesensin eri persoonamuodoissa oman murteeni eli äidinkieleni mukaan, taivuttaisin sen seuraavasti: tuun, tuut, tulee, tullaa(n), tuutte, tulee, tullaa(n). Kirjakielessä taivutuskaava on seuraavanlainen: tulen, tulet, tulee, tulemme, tulette, tulevat, tullaan. Jälkimmäisen taivutuskaavan olen alunperin mitä luultavimmin oppinut isoäidiltäni (jonka täysin huoliteltua puhetta on joku saattanut taannoin kuulla Ajankohtaisen kakkosen jaksossa "Aino ja eduskunta") ja minulle lapsena luetuista kirjoista sekä tietenkin viimeistään koulussa. Koulussa opetettava kirjakieli olisi kuitenkin jostain historiallisesta oikusta johtuen voinut hyvinkin olla jotain aivan muuta.

Mitään edellä sanottua ei pidä ymmärtää niin, että pitäisin jotenkin epäselvänä sitä, mikä on murretta ja mikä ei, tai että haluaisin jotenkin muuttaa tavanomaisia tapoja viitata kielen variaatioon. Voisin tosin korvata sanan murre, joka ilman muita määreitä merkitsee 'alueellista (puhekielen) varianttia', sanalla dialekti, jolloin se sopisi cheeseburger-logiikalla yhteen sellaisten termien kuin sosiolekti, idiolekti ja lekti kanssa. Dialekti ei etymologisestikaan (sikäli kuin sillä on väliä) kanna mitään virheellisen puhumisen konnotaatioita, sillä kreikan διάλεκτος pohjautuu verbiin διαλέγομαι, joka merkitsee 'keskustella'. Muinaiskreikan dialektit olivat kaikki elinvoimaisia kirjakieliä, myöhemmin jopa niin, että kirjallisuuden genret yhdistettiin niiden klassikoiden murteisiin. (Kreikkalaisen epiikan homeerisen taidekielen suhteen käypä vartailukohta on kalevalainen runous, jota ei oikein voi kirjoittaa käyttämättä samanlaista karjalaista sanastoa ja rakenteita kuin Kalevalan runokielessä.)

Murresarjakuvaa vai ei? (Lähde.)

Tämän pohjustuksen jälkeen pääsemme vihdoinkin itse kveeniin. Taksonomisesti kyseessä on suomen kielen peräpohjalainen murre, jolla, toisin kuin suurimmalla osalla suomen murteista, on virallisesti tunnustettu kirjakieli. "Riikinsuomen" kirja- eli yleiskieli ei sellaisenaan edusta suoraan mitään murretta vaan on eräänlainen keinotekoisehko kompromissi, vaikkakin huomattavasti lähempänä länsimurteita kuin itämurteita. Kveenin kirjakieli perustuu kuitenkin hyvin kapealla alueella puhuttuun murteeseen. Alla esimerkki sääsivusto yr.no:n kveeninkielisestä versiosta:

Pitkän aijan ennustus oon melkkein sikkari sillon, ko harmaajat alat oon kaitaset, ja siniset tolpat oon lyhykäiset.

Huomio kiinnittyy "murteellisten" muotojen ohella ensisijaisesti sanaan sikkari 'varma'. Muuten teksti on ainakin asiayhteydessään täysin suomenkielisen ymmärrettävissä ilman eri opintoja. Alla lisää otteita samalta sivustolta:

Sääsymbooli koskee koko aikajaksoo. Temperatyyri- ja tuuliennustus oon ensimäisele aijankohale.
...
Tuorestai 29. januaarikuuta 12–18
…
Kova tuuli, 6 m/s alkkain: etelä–vestaetelä
…
Meteogrammi Seuraaviitten 48 tiiman aikana

Ruijan Kaiku -lehdessä Suomalaisen kirjallisuuden seuran tiedottaja Minttu Nikkilä kertoo teoksen Kainun kielen grammatikki (2014) hyväksymisprosessista osaksi Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia -sarjaan:

– Lähätämmä käsikirjoituksen kahđele ulkopuoliselle assiintunttiijale jokka tutkithaan sitä ja ilmoitethaan mikä oon heiđän meininki siitä. Sen jälkhiin meiđän oma komiteea hunteeraa ja päättää ette annethaanko sen kirjan ulos. Se oon iso tietheelinen saavutus ette päässee tähään joukkhoon, Nikkilä praamaa.

Teksti on suomenkieliselle hyvin helppo ymmärtää. Tässä tekstinäytteessä huomio kiinnittyy t:n heikon asteen merkitsemiseen đ-kirjaimella. Kyseessä on riikinsuomen murteista käytännössä kadonnut äänne, jota yleensä merkitään ð-kirjaimella (joka sekin on historiallisesti poikkiviivallinen d), ja jonka Mikael Argicola merkitsi joko d:llä tai dh-digrafilla. Kieliopissa asia selitetään näin: "Konsonantti /đ/ essiinttyy tyhä /t/:n graadivaihetteluparina, eli jos sanan jossaki haamussa on /đ/, se meinaa sitä, ette sanan jossaki toisessa haamusa oon /t/. /đ/:n äänethään niin ko engelskan sanan there ensimäinen ääni. Sen kuulee nykykielessä tyhä Porsangissa, muista varieteetiista se oon kadonu." (s. 34). Myös muodot päättää ja saavutus on tunnistettava murrepiirteiksi, vaikka vokaalit ovatkin samat kuin suomen yleiskielessä (vrt. esim. muualla esiintyvät piättää ja soavutus). Monikon 3. persoonan verbimuodot muistuttavat yleiskielen yleispersoonaa: jokka tutkithaan sitä ja ilmoitethaan 'jotka tutkivat sitä ja ilmoittavat'.

Alla oleva ote Heidi Nilima Monsenin pääkirjoituksesta "Ei senthään niin paha" sisältää lisää tunnusmerkillisiä piirteitä:

Se oon kuitenki sikkari ette haasteita riittää ensi vuonaki. Met häyđymä muistuttaat viranomaisile ette het ei unheeta velvolisuuksia. Tarvittema enämen resurssii ja kieliappuu. Oonko hallitus aivan unheettannu oman seittemän vuotta vanhaan lupauksen mikä oli kirjattu mellinkhiin Mål og meining? Het luvatthiin selvittäät kunka Ruijan Kaijusta tehđhään viikkoaviisi. Vanhaa hallitus ei pitänyt lupausta eikä uusikhaan luppaa mithään. Pelkkii pumpulipuhheita?

Tässä otteessa näkyviä piirteitä ovat muun muassa: monikon persoonapronominien muodot met 'me' ja het 'he'; geminaatio sanoissa appuu 'apua', luppaa 'lupaa' ja puhheita 'puheita'; alunperin vokaalienvälinen h muodoissa mellinkhiin, luvatthiin, uusikhaan ja mithään; monikon 3. persoonan verbimuoto het luvatthiin 'he lupasivat'.

Samassa kirjoituksessa kommentoidaan kveenin kieltä uhkaavaa sammumista seuraavasti:

Ruijan Kaijussa oon kans kirjoitettu paljon kielen kuolemasta ja kunka kainun kielen puhhuujiitten määrä laskee vaaralisen noppeesti. Joku meinaa ette kielen puhhuujiita oon piian tyhä 500 henkkee. Ko yksikhään lapsi ei opi sitä äitinkielenä se oon sikkari ette kuoleman vikatet ođottaa kainun kieltä tyhä muutaman mukan takana.

Kveenin eli kainun kieltä voisi verrata saimaannorppaan, joka eroaa itämeren- ja laatokannorpasta siksi, että se on aikanaan joutunut eristyksiin muista norpista maankohoamisen seurauksena: vaikka saimaannorpat kuolisivat sukupuuttoon, eivät norpat silti häviäisi maailmasta, mutta juuri Saimaan järvialtaaseen sopeutuneet ja siellä vuosituhansien aikana omaksi erilliseksi norppapopulaatiokseen eriytyneet saimaannorpat katoaisivat lopullisesti. Kveenistä tekee mielenkiintoisen tapauksen osittain sekin, että vastaavien murteiden mahdollista häviämistä Suomessa (eli murteiden tasoittumista) ei pidettäne minkäänlaisena erityisenä kielensammumistapahtumana.

Kieli-murrekysymykseen liittyy nominalismin parhaita perinteitä noudattaen se, miksi kveeniä kutsutaan. Kveeniä voisi suomeksikin nimittää "kainun kieleksi" kuten ylemmissä kveeninkielisissä otteissa, mutta tämä on sivuseikka. HS:n jutussa haastateltu Elsa Ingilæ Haldorsen pitää kveeniä haukkumanimenä ja kutsuu kieltään mieluummin "suomeksi". Eira Söderholm kirjoittaa Kainun kielen gramamtikin esipuheessa, ettei ole epätavallista kutsua kieltä "suomeksi" tai "suomen kieleksi":

– Se ei olekhaan kummalinen, sillä ko oonhan siinä paljon sammoi trekkii ko rajan toisela puolela Suomen puolen kielen dialektiissa ja Ruottin puolen itämerensuomen dialektiissa eli meänkielessä

HS:n jutussa kveeniin viitataan myös "vanhana suomena", ja Haldorsen antaa videolla ymmärtää, että kveeni on samaa kieltä, jota suomalaisetkin puhuivat joskus sata vuotta sitten. Söderholm kommentoi asiaa Ruijan kaiussa seuraavasti:

– Norjan puolen dialektiista oon kans sanottu, ette se oon vanhaanaikhaista suomee, ja sillä jokku meinathaan ette nimeksi passais vanhaasuomi. Mutta ei se ole oikhein oikhein. Dialektiista löyttyy kyllä semmoissii vanhoita trekkii, mikkä oon Suomen puolen dialektiista jo häviny eli hävviimässä, mutta kans ommii uussii trekkii. Vielä se oon niinki, ette se ei ole hyvä revitaliseerattavan kielen statukselle, ette sitä käskethään epiteetilä vanhaa. Kielihän pittää olla moderni, ette sitä saattaa nyky-yhtheiskunnassa käyttäät

Edellä sanotun lisäksi karsastaisin itse epiteettiä "vanha" vielä siksikin, että kaikki suomen sukukielet ovat yhtä vanhoja. Usein arkaaisempi eli konservatiivisempi kielimuoto mielletään "vanhemmaksi", mutta ikämetafora on tällöin mieletön, sillä ei ihminenkään ole sitä vanhempi, mitä nuorekkaamman näköinen hän on. Kirjakielien syntyhetket voidaan toki ajoittaa, mutta tällä perusteella kveeni olisi aivan erityisen "nuori" kieli. Ikään liittyvät termit liippaavet myös liian läheltä historiallisia kieliä, joista ei kveenin tapauksessa (vielä) ole kysymys. Suomeen viittaavat nimet eivät sitä paitsi ylipäänsä kelpaa:

Niissä oon se taka-ajatus, ette kieli olis suomen kielen dialekti tahi kuitenki varieteetti. Nyt ko kielestä oon oman kielensuunittelun kautta tullu rakenuskieli, minkä struktuuri ja sanasto rakenuthaan puhthaasti sen omale pohjale, se kielele pittää löyttäät muun nimen.

Tämä on yllättävän epäkielitieteellinen argumentti, mutta sinänsä aivan pätevä, jos kveenin roolia omana kielenään halutaan korostaa. Tämä on kuitenkin puhdas arvovalinta, jollaisiin kielitiede ei valitettavasti (onneksi) voi ottaa kantaa.

Sanan kvääni viaksi Söderholm mainitsee sen, että jotkut kokevat sen loukkaavaksi (minkä merkitysvivahteen hän tosin myöntää ajan myötä luultavasti häviävän, mikäli sanaa käytetään ei-loukkaavissa yhteyksissä) ja sen, että siinä esiintyy kveenissä esiintymätön sananalkuinen konsonanttirypäs, mikä luonnollisesti johtuu siitä, että kyseessä on lainasana norjasta. Nimeä kainun kieli hän perustelee seuraavasti:

– Mie olen tullu siiheen, ette käytän tässä grammatikissa kielestä nimmee kainun kieli. Näyttää, ette nimi kainulainen oon vanhaastansa ollu käytössä siitä itämerensuomalaisesta joukosta, mikä oon asunu Fennoskadinaavian pohjaisella alala ja mistä ruijalaiset oon käyttänheet nimmee kven. Se oon sikkaristi vanhiin tästä joukosta käytetty nimi. Nykyaikhaan tultessa sanat kainu ja kainulainen oli kohta jäänheet pois käytöstä, mutta kokonhansa unheettunnu se ei ole koskhaan.

Vaikka pidän näitä perusteluita täysin oikeana, käytän silti itse muotoa kveeni niin tämän kirjoituksen otsikossa kuin blogini tunnisteissakin. Tällekin käytännölle Söderholm antaa siunauksensa:

– Itte jokhainen saattaa valita sen mikä ittelensä parhaimitten passaa. Joka taphauksessa oon niin, ette vasta aika tullee näyttämhään, mikä nimi jääpi elämhään ja mikä kuolee pois.

Söderholm toteaa vielä, että enemmistön kielelläkin on kaksi eri nimeä, norja ja ruija. (Norjalla on myös kaksi eri kirjakieltä, bokmål ja nynorsk, mutta se on jo oma aiheensa.)

Lopuksi on ehkä syytä mainita, että itse olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että on varsin mukavaa, että suomea puhutaan muuallakin kuin Suomessa, ja näin ollen kannatan lämpimästi kaikenlaisia kveenin ja vastaavien kielten elvyttämistoimia, vaikka ymmärrän toki senkin, että kaikilla tahoilla ei välttämättä ole kiinnostusta antaa rahaa moisiin projekteihin. En silti ole välttämättä pahoillani, että suomella ei ole nykyisen lisäksi toista, savolaismurteisiin pohjautuvaa kirjakieltä, mutta siitäkin aiheesta jatkan ehkä toisella kertaa.