Ajattelin kommentoida muutamalla sanalla sattumalta silmiini osunutta Helsingin sanomien uutista siitä, miten "verkkokielen legendat" ovat "päässeet" sanakirjaan. Ymmärrän toki, että uutinen on kirjoitettu kepeään sävyyn, mutta uskon sen silti heijastelevan yleisestikin ihmisten mielissä eläviä käsityksiä sanakirjojen luonteesta. Toimittaja Juho-Pekka Pekonen kirjoittaa:
Taustaksi mainittakoon, että toisin kuin Kotuksen kielenhuolto-osasto Suomessa ja Académie française Ranskassa, ei Englannissa ole varsinaista valtiollista tahoa, jonka tehtävänä olisi huoltaa englannin kieltä, ellei sitten BBC:tä pidetä tällaisena, sillä sen kuninkaallinen peruskirja määrittelee sen erääksi tarkoitukseksi koulutuksen (education).
Oxford English Dictionary nauttii suurta arvostusta, mutta sillä ei ole varsinaista virallista asemaa. Kielenkäyttöä ohjaava eli preskriptiivinen (tai normatiivinen) asema sotisi myös sen tieteellistä arvoa vastaan: kyseisen sanakirjan (joka on laajuudessaan ainutlaatuinen) tehtävä on kuvata ja dokumentoida todellista kielenkäyttöä, ei säädellä sitä. Näin ollen se, että jokin käytössä oleva sana puuttuu kyseisestä sanakirjasta, on yksinomaan puute sanakirjan osalta, eikä osoitus siitä, että sanaa ei pitäisi käyttää. Kuinka vakavasta puutteesta on kyse, riippuu tietenkin siitä, kuinka harvinaisesta tai jopa ohimenevästä tilapäissanasta on kyse.
Mitä laajemmassa käytössä sana on, sitä todennäköisemmin se tulee sisällytetyksi sanakirjaan. Sanan tulee siis olla käytännössä hyväksytty ennen kuin se sisällytetään sanakirjaan. Vai tarkastavatko englannin puhujat aika ajoin OED:sta, onko sinne ilmestynyt uusia sanoja, joita voisi alkaa käyttää?
En tietenkään vastusta preskriptiivisiä sanakirjoja ja kielioppeja sinänsä. Mikäli kielenhuolto ylipäänsä hyväksytään oikeutetuksi toiminnaksi, on tällaisten lähdeteosten olemassaolo sen luonnollinen seuraus. Vastustan kuitenkin jyrkästi sitä, että preskriptiivinen ja deskriptiivinen funktio sekoitetaan. On tietenkin myös tapauksia, joissa deskriptiivisyys ja preskriptiivisyys sekoittuvat luonnostaan: jos esimerkiksi elokuvaa varten halutaan luoda uskottavaa muinaiskieltä, muuttuu kyseisen muinaiskielen deskriptiivinen kuvaus elokuvan tarpeisiin preskriptiiviseksi ohjeeksi siitä, millaista kielen tulee olla. Samoin vierasta kieltä opiskelevalle ainoa tietolähde siihen, mitä jokin sana tarkoittaa, voi hyvinkin olla sanakirja; paremman tiedon puutteessa sanakirjalle on tällöinkin annettava kielenkäyttöä ohjaava rooli. Käsitteiden ero on kuitenkin periaatteessa selkeä.
Koska kieli on jokseenkin sumea ilmiö, on joskus myös tarpeellista määritellä termit tarkasti epäselvyyksien välttämiseksi. Tällainen tulee kysymykseen lakitekstissä ja tieteellisessä terminologiassa. Arkisempana esimerkkinä vaikkapa Scrabblea pelattaessa on mielekästä, että epäselvissä tapauksissa ylin auktoriteetti on jokin tietty sanakirja (vaikka tällöin kyse onkin lähinnä siitä, onko jokin sana olemassa vai ei).
Sanakirjan luonne määräytyy siitä, mitä tarkoitusta varten se on kirjoitettu. Saksa-suomi-saksa sotilassanasto ja lyhenteet luetteloi mm. puolustushallinnon organisaatioiden virallista saksankielistä nimistöä; Kielitoimiston sanakirja antaa virallisia ohjeita sanojen taivutuksesta, oikeinkirjoituksesta ja uusimmista kielenhuollon suosituksista; samaten Österreichisches Wörterbuch antaa tietoa oikeinkirjoituksesta, oikeista kielioppirakenteista ja ääntämyksestä. Oxford English Dictionary toimii myös oikeinkirjoituksen, ääntämisen ja rakenteiden hakuteoksena, mutta ensisijaisesti se dokumentoi todellista käyttöä. Kirjastonpölyisestä luonteestaan johtuen OED jopa poikkeaa toisinaan "normaaleista" brittienglannin käytännöistä mm. suosiessaan hakusanoissa kirjoitusasua -ize kirjoitusasun -ise sijaan etymologisin perustein. OED on vertaansa vailla oleva hakuteos, mutta sitä ei pidä pitää varsinaisena auktoriteettina. On totta, että sanakirja itse mainitsee olevansa "widely regarded as the accepted authority on the English language", mutta tässä tapauksessa sana authority on ymmärrettävä merkityksessä 8b: 'One whose opinion on or upon a subject is entitled to be accepted; an expert in any question'.
(Toinen tyypillinen virhekäsitys on se, että jokin sana on mukamas tullut englannin kieleen silloin, kun sen käyttö on ensi kertaa dokumentoitu Oxford English Dictionaryssa: tästä seuraa esimerkiksi se, että William Shakespearen sanotaan "ensimmäisenä" käyttäneen yhtä jos toistakin englannin kielen sanaa tai ilmaisua. Tästä lisää ehkä toisella kertaa.)
"Merkittävä englanninkielen sanakirja Oxford English Dictionary on nostanut jälleen lehdilleen uusia sanoja. Tällä kertaa kunnia lankesi muun muassa useiden internetkäyttäjien perussanastoon kuuluville sanoille selfie ja unlike."Syy sille, miksi sanakirjaan sisällytetyksi tuleminen on "kunnia", selviää artikkelin lopusta:
"Jo 150 vuoden ajan koottu sanakirja lisää joka vuosi satoja uusia sanoja verkkosanakirjaansa. Sanojen katsotaan tämän jälkeen saaneen hyväksynnän viralliseksi englannin kielen sanaksi."Sana tulee siis hyväksytyksi silloin, kun se dokumentoidaan sanakirjassa. Ajatus on mielestäni jokseenkin hassu.
Taustaksi mainittakoon, että toisin kuin Kotuksen kielenhuolto-osasto Suomessa ja Académie française Ranskassa, ei Englannissa ole varsinaista valtiollista tahoa, jonka tehtävänä olisi huoltaa englannin kieltä, ellei sitten BBC:tä pidetä tällaisena, sillä sen kuninkaallinen peruskirja määrittelee sen erääksi tarkoitukseksi koulutuksen (education).
Oxford English Dictionary nauttii suurta arvostusta, mutta sillä ei ole varsinaista virallista asemaa. Kielenkäyttöä ohjaava eli preskriptiivinen (tai normatiivinen) asema sotisi myös sen tieteellistä arvoa vastaan: kyseisen sanakirjan (joka on laajuudessaan ainutlaatuinen) tehtävä on kuvata ja dokumentoida todellista kielenkäyttöä, ei säädellä sitä. Näin ollen se, että jokin käytössä oleva sana puuttuu kyseisestä sanakirjasta, on yksinomaan puute sanakirjan osalta, eikä osoitus siitä, että sanaa ei pitäisi käyttää. Kuinka vakavasta puutteesta on kyse, riippuu tietenkin siitä, kuinka harvinaisesta tai jopa ohimenevästä tilapäissanasta on kyse.
Mitä laajemmassa käytössä sana on, sitä todennäköisemmin se tulee sisällytetyksi sanakirjaan. Sanan tulee siis olla käytännössä hyväksytty ennen kuin se sisällytetään sanakirjaan. Vai tarkastavatko englannin puhujat aika ajoin OED:sta, onko sinne ilmestynyt uusia sanoja, joita voisi alkaa käyttää?
En tietenkään vastusta preskriptiivisiä sanakirjoja ja kielioppeja sinänsä. Mikäli kielenhuolto ylipäänsä hyväksytään oikeutetuksi toiminnaksi, on tällaisten lähdeteosten olemassaolo sen luonnollinen seuraus. Vastustan kuitenkin jyrkästi sitä, että preskriptiivinen ja deskriptiivinen funktio sekoitetaan. On tietenkin myös tapauksia, joissa deskriptiivisyys ja preskriptiivisyys sekoittuvat luonnostaan: jos esimerkiksi elokuvaa varten halutaan luoda uskottavaa muinaiskieltä, muuttuu kyseisen muinaiskielen deskriptiivinen kuvaus elokuvan tarpeisiin preskriptiiviseksi ohjeeksi siitä, millaista kielen tulee olla. Samoin vierasta kieltä opiskelevalle ainoa tietolähde siihen, mitä jokin sana tarkoittaa, voi hyvinkin olla sanakirja; paremman tiedon puutteessa sanakirjalle on tällöinkin annettava kielenkäyttöä ohjaava rooli. Käsitteiden ero on kuitenkin periaatteessa selkeä.
Koska kieli on jokseenkin sumea ilmiö, on joskus myös tarpeellista määritellä termit tarkasti epäselvyyksien välttämiseksi. Tällainen tulee kysymykseen lakitekstissä ja tieteellisessä terminologiassa. Arkisempana esimerkkinä vaikkapa Scrabblea pelattaessa on mielekästä, että epäselvissä tapauksissa ylin auktoriteetti on jokin tietty sanakirja (vaikka tällöin kyse onkin lähinnä siitä, onko jokin sana olemassa vai ei).
Sanakirjan luonne määräytyy siitä, mitä tarkoitusta varten se on kirjoitettu. Saksa-suomi-saksa sotilassanasto ja lyhenteet luetteloi mm. puolustushallinnon organisaatioiden virallista saksankielistä nimistöä; Kielitoimiston sanakirja antaa virallisia ohjeita sanojen taivutuksesta, oikeinkirjoituksesta ja uusimmista kielenhuollon suosituksista; samaten Österreichisches Wörterbuch antaa tietoa oikeinkirjoituksesta, oikeista kielioppirakenteista ja ääntämyksestä. Oxford English Dictionary toimii myös oikeinkirjoituksen, ääntämisen ja rakenteiden hakuteoksena, mutta ensisijaisesti se dokumentoi todellista käyttöä. Kirjastonpölyisestä luonteestaan johtuen OED jopa poikkeaa toisinaan "normaaleista" brittienglannin käytännöistä mm. suosiessaan hakusanoissa kirjoitusasua -ize kirjoitusasun -ise sijaan etymologisin perustein. OED on vertaansa vailla oleva hakuteos, mutta sitä ei pidä pitää varsinaisena auktoriteettina. On totta, että sanakirja itse mainitsee olevansa "widely regarded as the accepted authority on the English language", mutta tässä tapauksessa sana authority on ymmärrettävä merkityksessä 8b: 'One whose opinion on or upon a subject is entitled to be accepted; an expert in any question'.
(Toinen tyypillinen virhekäsitys on se, että jokin sana on mukamas tullut englannin kieleen silloin, kun sen käyttö on ensi kertaa dokumentoitu Oxford English Dictionaryssa: tästä seuraa esimerkiksi se, että William Shakespearen sanotaan "ensimmäisenä" käyttäneen yhtä jos toistakin englannin kielen sanaa tai ilmaisua. Tästä lisää ehkä toisella kertaa.)