sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Hieman sanakirjaan pääsemisestä

Ajattelin kommentoida muutamalla sanalla sattumalta silmiini osunutta Helsingin sanomien uutista siitä, miten "verkkokielen legendat" ovat "päässeet" sanakirjaan. Ymmärrän toki, että uutinen on kirjoitettu kepeään sävyyn, mutta uskon sen silti heijastelevan yleisestikin ihmisten mielissä eläviä käsityksiä sanakirjojen luonteesta. Toimittaja Juho-Pekka Pekonen kirjoittaa:
"Merkittävä englanninkielen sanakirja Oxford English Dictionary on nostanut jälleen lehdilleen uusia sanoja. Tällä kertaa kunnia lankesi muun muassa useiden internetkäyttäjien perussanastoon kuuluville sanoille selfie ja unlike."
Syy sille, miksi sanakirjaan sisällytetyksi tuleminen on "kunnia", selviää artikkelin lopusta:
"Jo 150 vuoden ajan koottu sanakirja lisää joka vuosi satoja uusia sanoja verkkosanakirjaansa. Sanojen katsotaan tämän jälkeen saaneen hyväksynnän viralliseksi englannin kielen sanaksi."
Sana tulee siis hyväksytyksi silloin, kun se dokumentoidaan sanakirjassa. Ajatus on mielestäni jokseenkin hassu.

Taustaksi mainittakoon, että toisin kuin Kotuksen kielenhuolto-osasto Suomessa ja Académie française Ranskassa, ei Englannissa ole varsinaista valtiollista tahoa, jonka tehtävänä olisi huoltaa englannin kieltä, ellei sitten BBC:tä pidetä tällaisena, sillä sen kuninkaallinen peruskirja määrittelee sen erääksi tarkoitukseksi koulutuksen (education).

Oxford English Dictionary nauttii suurta arvostusta, mutta sillä ei ole varsinaista virallista asemaa. Kielenkäyttöä ohjaava eli preskriptiivinen (tai normatiivinen) asema sotisi myös sen tieteellistä arvoa vastaan: kyseisen sanakirjan (joka on laajuudessaan ainutlaatuinen) tehtävä on kuvata ja dokumentoida todellista kielenkäyttöä, ei säädellä sitä. Näin ollen se, että jokin käytössä oleva sana puuttuu kyseisestä sanakirjasta, on yksinomaan puute sanakirjan osalta, eikä osoitus siitä, että sanaa ei pitäisi käyttää. Kuinka vakavasta puutteesta on kyse, riippuu tietenkin siitä, kuinka harvinaisesta tai jopa ohimenevästä tilapäissanasta on kyse.

Mitä laajemmassa käytössä sana on, sitä todennäköisemmin se tulee sisällytetyksi sanakirjaan. Sanan tulee siis olla käytännössä hyväksytty ennen kuin se sisällytetään sanakirjaan. Vai tarkastavatko englannin puhujat aika ajoin OED:sta, onko sinne ilmestynyt uusia sanoja, joita voisi alkaa käyttää?

En tietenkään vastusta preskriptiivisiä sanakirjoja ja kielioppeja sinänsä. Mikäli kielenhuolto ylipäänsä hyväksytään oikeutetuksi toiminnaksi, on tällaisten lähdeteosten olemassaolo sen luonnollinen seuraus. Vastustan kuitenkin jyrkästi sitä, että preskriptiivinen ja deskriptiivinen funktio sekoitetaan. On tietenkin myös tapauksia, joissa deskriptiivisyys ja preskriptiivisyys sekoittuvat luonnostaan: jos esimerkiksi elokuvaa varten halutaan luoda uskottavaa muinaiskieltä, muuttuu kyseisen muinaiskielen deskriptiivinen kuvaus elokuvan tarpeisiin preskriptiiviseksi ohjeeksi siitä, millaista kielen tulee olla. Samoin vierasta kieltä opiskelevalle ainoa tietolähde siihen, mitä jokin sana tarkoittaa, voi hyvinkin olla sanakirja; paremman tiedon puutteessa sanakirjalle on tällöinkin annettava kielenkäyttöä ohjaava rooli. Käsitteiden ero on kuitenkin periaatteessa selkeä.

Koska kieli on jokseenkin sumea ilmiö, on joskus myös tarpeellista määritellä termit tarkasti epäselvyyksien välttämiseksi. Tällainen tulee kysymykseen lakitekstissä ja tieteellisessä terminologiassa. Arkisempana esimerkkinä vaikkapa Scrabblea pelattaessa on mielekästä, että epäselvissä tapauksissa ylin auktoriteetti on jokin tietty sanakirja (vaikka tällöin kyse onkin lähinnä siitä, onko jokin sana olemassa vai ei).

Sanakirjan luonne määräytyy siitä, mitä tarkoitusta varten se on kirjoitettu. Saksa-suomi-saksa sotilassanasto ja lyhenteet luetteloi mm. puolustushallinnon organisaatioiden virallista saksankielistä nimistöä; Kielitoimiston sanakirja antaa virallisia ohjeita sanojen taivutuksesta, oikeinkirjoituksesta ja uusimmista kielenhuollon suosituksista; samaten Österreichisches Wörterbuch antaa tietoa oikeinkirjoituksesta, oikeista kielioppirakenteista ja ääntämyksestä. Oxford English Dictionary toimii myös oikeinkirjoituksen, ääntämisen ja rakenteiden hakuteoksena, mutta ensisijaisesti se dokumentoi todellista käyttöä. Kirjastonpölyisestä luonteestaan johtuen OED jopa poikkeaa toisinaan "normaaleista" brittienglannin käytännöistä mm. suosiessaan hakusanoissa kirjoitusasua -ize kirjoitusasun -ise sijaan etymologisin perustein. OED on vertaansa vailla oleva hakuteos, mutta sitä ei pidä pitää varsinaisena auktoriteettina. On totta, että sanakirja itse mainitsee olevansa "widely regarded as the accepted authority on the English language", mutta tässä tapauksessa sana authority on ymmärrettävä merkityksessä 8b: 'One whose opinion on or upon a subject is entitled to be accepted; an expert in any question'.

(Toinen tyypillinen virhekäsitys on se, että jokin sana on mukamas tullut englannin kieleen silloin, kun sen käyttö on ensi kertaa dokumentoitu Oxford English Dictionaryssa: tästä seuraa esimerkiksi se, että William Shakespearen sanotaan "ensimmäisenä" käyttäneen yhtä jos toistakin englannin kielen sanaa tai ilmaisua. Tästä lisää ehkä toisella kertaa.)

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Linnanmäen riimuista

Linnanmäen Salama-laitteen yhteydessä on rautakausiteemaan liittyvä taulu, jossa on kuvattuna joukko  riimukirjaimia latinalaisine vastineineen. Parasta on se, että riimuja ei ole tässä yhteydessä yhdistetty mihinkään (nykyajan) riimumagiaan tai muuhun höpöhöpöön. Toiseksi parasta on tietysti se, että riimut ylipäänsä ovat tällä tavalla kuvattuna, sillä minkäpä muunkaan laiset pienet jutut herättäisivät nuorten ihmisten mielenkiinnon tällaisiin asioihin. Jos voisin tehdä jonkun parannusehdotuksen, voisi jossakin olla varsinaista riimukirjoitusta suomen kielellä eikä pelkästään riimujen näköisiä latinalaisia aakkosia (kuten alla olevassa kuvassa näkyvän taulun otsikossa).

Riimujen käyttö muun kuin niiden natiivikielen kirjoittamiseen on kuitenkin ongelmallista. Vanhassa riimustossa eli fuþarkissa oli 24 merkkiä, jotka vähenivät muinaisskandinaavissa 16 merkkiin, kun taas anglosaksien fuþorcissa saattoi olla jopa 33 merkkiä. Koska muinaisgermaaneilla ei ollut kielitoimistoa määräämässä kuinka kirjoittaa, mukautui heidän kirjoitusjärjestelmänsä kielen fonologisiin tarpeisiin (ja kirjoittajien kyvykkyyteen).


Linnanmäen riimutaulu perustuu vanhimpaan 24-merkkiseen järjestelmään, mutta latinalaisissa vastineissa on joitakin erikoisuuksia, jotka vaativat selitystä. Jos neliöt tms. korvausmerkit häiritsevät, suosittelen lataamaan esim. Junicode-fontin. Riimut olen joka tapauksessa myös translitteroinut käyttäen Linnanmäen riimutaulussa näkyviä vastineita.




Itse kirjainten järjestys on lähes sama kuin 500-luvulta peräisin olevassa Kylveristä löytyneessä hautakivessä (G 88), vaikka kyseisessä kirjoituksessa eräät riimut ovat peilikuvia tässä esitetystä. Riimujen 
e(u) ja ᛈ sekä kahden viimeisen riimun käänteiset järjestykset vastaavat Vadstenasta löytyneessä c-brakteaatissa (Ög 178) esiintyvää järjestystä. k -riimu on tiettävästi piirrettu yleensä pienemmäksi kuin muut riimut, vaikka se esiintyy tässä muiden kanssa samankorkuisena. ng-riimu on taulussa kuvattu sivullaan seisovana neliönä (kuten Kylverin kivessä), mutta yleensä se seisoo kulmallaan. e -riimun jalat on jostain syystä piirretty hieman avautuviksi, vaikka sen tulisi pääpiirteissään muistuttaa vieressä olevaa ᛗ -riimua.

Taulu on muodoltaan, kuten odotettavissa on, laadittu riimujen tulkitsemisesta silmällä pitäen sen sijaan, että sen avulla voisi kirjoittaa suomea riimukirjaimilla, vaikka jälkimmäinen aktiviteetti tullee ensimmäisenä mieleen keskivertohuvipuistovierailijalle. Tätä tarkoitusta varten taulusta kuitenkin "puuttuu" lukuisia kirjaimia, mm. ääkköset. J. R. R. Tolkien ratkaisee vastaavan ongelman Hobitin esipuheessa ehdottaen yhdistelmää cw korvaamaan q-riimun puutetta, mikäli lukija sattuisi innostumaan kirjoittamaan nykyenglantia kirjan liitteenä olevasta kartasta löytyvillä anglosaksisilla riimuilla. 
Tolkien huomauttaa samassa yhteydessä, että jotkut yksittäiset riimut merkitsevät kahta nykyenglannin kirjainta, esimerkiksi th ng ja ᛟ ee. Näin on asian laita myös Linnanmäen taulussa, vaikka viimeksi mainittu merkki on translitteroitu alkuperäisen äännearvonsa mukaan o:ksi, ja ng-riimu on ᛜ eikä ᛝ. Tapaukset ᚦ th ja ᛜ ng vaativat kuitenkin hieman selityksiä.

Riimua th ei tule käyttää sellaisissa tapauksissa kuin tulethan, jossa esiintyvät peräkkäin konsonantit t ja h. th-riimu merkitsee dentaalista frikatiivia, jossa merkityksessä se on myös päässyt latinalaisen aakkoston laajennukseksi eli kirjaimeksi þ, jota ei missään nimessä pidä sekoittaa p:hen (tai y:hyn). Englannissa käytettiin þ-kirjainta kunnes kirjoitustapa ⟨th⟩ syrjäytti sen, esim. þis = this. Foneettisessa kirjoituksessa soinnittomasta variantista käytetään kreikasta lainattua merkintätapaa [θ], soinnillisesta muinaisenglannistakin tuttua merkintää [ð]. Riimu voi merkitä kumpaa tahansa, eikä sillä ole oikeastaan käyttöä suomen kieltä riimuilla kirjoitettaessa. Tavallinen translitteraatio kielestä riippumatta on þ.

Historiallisesti jokseenkin ongelmallinen riimu ng ei myöskään oikein toimi suomen kielen kirjoitusasun ⟨ng⟩ suorana vastineena. Ns. äng-äänne eli velaarinen nasaali [ŋ], jota kyseinen riimu mahdollisesti merkitsee, on esiintynyt muinaisissa germaanisissa kielissä tiettävästi lähinnä [n]-äänteen allofonina velaarisen konsonantin edellä: normaalisti hammasvallilla äännettävä [n] on siis sulautunut seuraavaan äänteeseen ääntöpaikan suhteen. Nykyenglannissa äänteet ovat sananlopussa foneettisessa oppositiossa (eli ovat eri äänteitä), minkä osoittaa minimipari king : kin. Suomessa [ŋ] esiintyy paitsi [n]-äänteen allofonina k:n edellä (esim. kenkä [keŋkä]) myös (hieman tulkinnasta riippuen) geminaattana erillisenä foneemina, minkä osoittaa minimipari rangat [raŋŋat] : rannat [rannat]. Riimua ng voi siis käyttää tämän [ŋ]-äänteen merkkinä, jolla ei suomen oikeinkirjoituksessa ole foneemisesta periaatteesta huolimatta yksiselitteistä vastinetta.

Riimu ᛇ e(u) on hankalampi tapaus. Riimu esiintyy vanhemman fuþarkin lisäksi ainoastaan muinaisenglannissa, jossa se merkitsee ēo-äännettä. Kirjaimella lienee merkitty siinä germaanisessa kielessä, jota vanhemmalla fuþarkilla on kirjoitettu, jotain vokaalia, joka on ollut mahdollisesti pitkän e:n kaltainen, joko diftongi tai monoftongi. Riimu translitteroidaan alan kirjallisuudessa vaihtelevilla tavoilla.

Lopuksi mainittakoon vielä riimu ᛉ, joka on taulukossa translitteroitu r/z. Kyseessä on alkuperäisen sananloppuisen *s-äänteen soinnillinen germaaninen vastine *z, joka esim. gootissa sulautui eräissä tapauksissa /s/-foneemin kanssa ja skandinaavisissa kielissä /r/-foneemin kanssa. Muinaisskandinaavisessa fuþarkissa käytettiin merkin ympärikäännettyä muotoa ᛦ (jollaisena se itse asiassa näyttäytyy myös yllä mainitussa Kylverin kivessä), joka translitteroidaan tavallisesti kapiteelilla R. Anglosaksisessa fuþorcissa kilvessä kuvatu ᛉ r/z -riimun näköinen riimu merkitsee x- eli ks-äännettä. Koska [z] oli muinaisenglannissa /s/-foneemin allofoni, ei erillistä merkkiä z:lle varsinaisesti tarvittu.

(Mainittakoon nyt vielä, että vaikka näillä eväillä joku voisi kirjoittaa suomen kielen sanan kuningas muodossa ᚲᚢᚾᛁᚾᚷᚫᛊ tai ᚲᚢᚾᛁᛜᛜᚫᛊ, voisi etymologisesti "oikeampi" muoto olla ᚲᚢᚾᛁᛜᚷᚫᛉ.)

lauantai 14. syyskuuta 2013

Vertaamisesta (kommentti erääseen kirjalliseen kysymykseen)

Kansanedustaja Tuula Väätäinen (sd.) kysyi kirjallisessa kysymyksessään, miten Suomi ja suomalainen sosiaaliturva suhtautuvat niihin mahdollisiin Suomen kansalaisiin, jotka yksityishenkilöinä osallistuvat aseellisiin konflikteihin kuten Syyrian sisällissotaan ja sieltä palatessaan tarvitsevat sotavammojensa vuoksi lääketieteellistä hoitoa sekä kuntoutusta, ja mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä varmistaakseen näiden henkilöiden asianmukaisen kohtelun. Kysymyksensä johdannossa hän toteaa:
"[...] Kriisinhallintapalvelukseen, kuten rauhanturvaajiksi kutsutut vakuutetaan ensisijaisesti Valtiokonttorin Sotilastapaturmalain mukaan, jonka piiriin kuuluvat sekä sotilastapaturmat että palvelussairaudet.
Sotilastapaturmana korvataan palveluksen yhteydessä sekä palvelusajaksi katsotulla palvelusvapaalla tapahtuneet tapaturmat, joiksi lasketaan odottamattoman ja tahattoman ulkoisen tekijän aiheuttamat vammat ja sairaudet. Palvelussairautena korvataan mm. palveluksen yhteydessä saatu sairaus edellyttäen, että voidaan todistaa sairauden ilmaantuneen jo palvelusta suoritettaessa.
Kuitenkin yhä useampi maamme kansalainen osallistuu ulkomailla käytäviin konflikteihin ilman sotilastapaturmalain tuomaa suojaa."
(Korostukset minun.)

Kansanedustaja Sofia Vikman (kok.) kommentoi kysymystä Verkkouutisten mukaan seuraavasti:
"[...] Väätäisen käsitys siitä, että sotavammalain ja Suomen sosiaaliturvan olisi automaattisesti suojattava omatoimisesti sotimaan lähtenyttä, on vähintäänkin kyseenalainen, Sofia Vikman sanoo.

Vikmanin mukaan Väätäinen sivuuttaa mahdolliset sotarikokset. Hänen kirjallisessa kysymyksessään ei ole mainittu mitään niihin liittyvää.

– On mahdollista, että Syyriasta ehkä jossain vaiheessa Suomeen palaava taistelija on ollut osallisena hyvin kyseenalaisiin tekoihin. Väätäinen unohtaa kokonaan pohtia, miten henkilö saatetaan oikeudelliseen vastuuseen teoistaan, Vikman toteaa.

Sofia Vikmanin mukaan tilannetta ei voida verrata siihen, että suomalainen lähtee puolustusvoimien kansainväliseen kriisinhallintaoperaatioon."
Väätäinen kommentoi kysymyksestä syntynyttä "kalapaliikkia" seuraavasti:
"[...] Kysymyksessäni en ehdota asiaan ratkaisuja, enkä vertaa heitä suomalaisiin rauhanturvaajiin, totean että lainsäädäntömme ei ulotu näihin omaehtoisiin lähtijöihin.

En myöskään pui mahdollisia sotarikollisuuksia kysymyksessäni, koska niiden toteaminen tai vaikuttavuus ei ole sosiaali- ja terveydenhuollon tehtävä arvioida. [...]"
On totta, että Vikman oikoo mutkia antaessaan ymmärtää, että Väätäisen mukaan Suomen sosiaaliturvan olisi automaattisesti suojattava omatoimisesti sotimaan lähtenyttä. Väätäinen ei kirjallisessa kysymyksessään suoraan sano näin. Mutta mitä hän oikeastaan sanoo? Hän mainitsee, että rauhanturvaajat nauttivat sotilastapaturmalain antamaa turvaa, vaikka "kuitenkin" yhä useampi maamme kansalainen osallistuu konflikteihin ulkomailla ilman sitä, ja kysyy, mitä hallitus aikoo tehdä varmistaakseen yksityishenkilöinä sotaan lähteneiden "asianmukaisen kohtelun". "Asianmukainen kohtelu" tarkoittaa tässä tuskin neutraalisti sitä, mikä on nykyisellään lakien ja asetusten mukaista, koska silloin koko kysymys olisi täysin turha, vaan sellaista kohtelua, johon yksityissotureiden tulisi olla oikeutettuja.

Lisäksi, jos Väätäinen ei "vertaa" näitä kahta ryhmää (heidän saamansa kohtelun osalta), miksi hän ylipäänsä mainitsee rauhanturvaajat? Mihin sana "kuitenkin" viittaa? Kuvitellaanpa seuraavanlainen väittämä: "Suomessa murhasta ja taposta tuomitaan vankeuteen, mutta sotaveteraanit ovat kunniakansalaisia ja linnanjuhlien vieraita." Jo pelkästään asioiden sanominen peräkkäin luo kokonaisuudelle merkityksen, joka on enemmän kuin osiensa summa, vaikka lauseiden välillä ei olisikaan mitään konjunktiota tai muuta partikkelia. Tämän kieltäminen on lähinnä sofistista saivartelua.

Vertaaminen on eräänlainen abstraktin ajattelun kulmakivi. Ympäröivää maailma jäsennetään vertaamalla havaintoja toisiinsa ja löytämällä yhteisiä ja erottavia piirteitä. Metaforat ovat kielessä niin läpitunkevia, ettei niitä edes huomaa: ajastakin puhuttaessa "tuleva" on "edessä", "mennyt" aika on "takana", ja koko ajan ollaan "lähempänä" jotain hetkeä.

Aivan arkikäytössäkin vertaaminen ymmärretään joko erojen tai yhtäläisyyksien löytämiseksi. Abstraktiotasojen vaihtelu tekee vertailusta joskus hämmentävää: poliittissävytteisessä keskustelussa voi joku esimerkiksi kysyä, miksi harrastus A on luvanvaraista ja säädeltyä, jos harrastus B ei ole, vedoten siihen, että molemmat ovat harrastuksia. Yksinkertaisessa tilanteessa ongelma voidaan ratkaista abstrahoimalla eri aiheesta, esim. mainitsemalla, että harrastus A edellyttää välinettä, joka väärissä käsissä aiheuttaa vakavan uhan toisten ihmisten hengelle ja terveydelle, mutta harrastus B ei, ja koska ihmisiä on syytä suojella hengen ja terveyden uhkia vastaan, on perusteltua luoda rajoituksia harrastukselle A. (Harrastus A olkoon vaikka autoilu ja harrastus B pitsinnypläys.)

Yhteisten, tietyssä tilanteessa relevanttien piirteiden toteamista sanotaan myös rinnastamiseksi. Yleensä, jos kaksi asiaa rinnastetaan jonkin piirteen suhteen, ja toinen asia herättää kielteisiä mielikuvia, aiheuttaa rinnastus suuttumusta. Tähän liittyy ns. natsikortti eli reductio ad Hitlerum, jota toisinaan käytetään argumenttina. Samoin, kuten useimmat lienevät huomanneet, yleensä kaikenlaiset ohjeet siitä, miten voi omalla toiminnallaan vähentää riskiä tulla raiskatuksi, tulkitaan uhrien syyllistämiseksi ja siten täysin asiattomiksi; kun aiheesta keskusteltaessa mainitsee, että kyllähän ihmisiä neuvotaan välttämään humalassa rahoillaankin leveilemistä ilman, että se tulkitaan ryöstön uhrien syyllistämiseksi, on vastaus lähes poikkeuksetta "ai sä rinnastat raiskauksen ja varkauden" tai jokin vastaava älyttömyys. Kyllähän ne tässä yhteydessä rinnastuvat, mutteivät tietenkään vakavuuden tai tuomittavuuden vaan aivan muun asian eli uhrin "syyllistettävyyden", jos sellaisesta sopii edes puhua, suhteen.

Tästä pääsemme takaisin alkuperäiseen aiheeseen. Ylempänä esitetyin perustein on ilmeistä, että Väätäinen vertasi Syyriaan sotimaan lähteneitä Suomen kansalaisia rauhanturvaajiin. Tämä ei ole mielestäni minkäänasteinen ongelma, mutta voin silti kuvitella, että joku kokee tällaisenkin rinnastuksen loukkaavana. Väätäinen itse ei välttämättä kokenut loukkaavana sitä, että Vikman antoi ymmärtää hänen verranneen rauhanturvaajia mainittuihin yksityishenkilöihin, mutta hän kiisti vertailun joka tapauksessa, vaikka se kiistatta on oleellinen osa hänen kirjallista kysymystään.

Se, ovatko Syyrian soturit ja rauhanturvaajat Suomen valtion näkökulmasta rinnasteisia kansallisen väkivaltakoneiston osina ja siten oikeutettuja samanlaisiin etuihin, on poliittinen arvokysymys, joka kuuluu poliitikkojen ratkaistavaksi.

torstai 5. syyskuuta 2013

Mikael Agricola syyskuusta

Agricola kirjoittaa Rucouskiriassa (1544) syyskuusta seuraavasti:
Märcke Syyss / ia pehme maa.
tulee / quin palio hedhelme iaka.
Nyt sine kyluä Talui siemendh.
laske mös werta cosca lystendh.
Sisellyxet szolet / ia mw.
eij läkita salli Syyszkw.
Telle kwlla sopi södhe (ma Isaach läkeri)
wohen ia lammasten reska leijue' cansa sw-
rustamata / Ja cupata ia szonda iske / Ja
iwrija södhe / Perunat / Omenat / ia he-
dhelmet / Jooma olcohen Noculaisilla
sekoijtettu.
'Märkä syys ja pehmeä maa / tulee, joka paljon hedelmää jakaa. / Nyt sinä kylvät talvisiementä, / laske myös verta koska lystäät. / Sisälmykset, suolet ja muut / ei tulla lääkityksi salli syyskuu. / Tällä kuulla sopii syödä (lääkäri Iisakin mukaan) vuohen ja lampaiden rieskaa leivän kanssa suurustamatta, ja kupata ja suonta iskeä, ja juuria syödä, päärynät, omenat ja hedelmät. Juoma olkoon nokkosilla sekoitettu.'

Tämänkertainen teksti on diftongisaatioesimerkkien aarreaitta: mös /möös/ > myös, szolet /soolet/ > suolet, södhe /sööðä/ > syödä, wohen /voohen/ > vuohen, reska /reeskaa/ > rieskaa, jooma /jooma/ > juoma. Tässä mielessä vanha kirjasuomi on kuten nykyviro, jossa esim. sooled 'suolet', sööda 'syödä'.

Reska ei merkitse tässä 'rieskaa' kuten nykyään vaan 'tuoretta maitoa'. Vastaavalla sanalla on nämä merkitykset myös muissa itämerensuomalaisissa kielissä. Myöskään perunat ei viittaa perunoihin, joita ei tuolloin vielä Suomessa tunnettu, vaan päärynöihin. Kuten todettua, peruna ja päärynä ovat alkujaan sama ruotsin kielen sana, jonka suomeen lainautuneet eri asut ovat eriytyneet merkityksiltään.

Kirjoitusasu <syyss> on erikoinen. Sananloppuinen <ss> esiintyy Agricolalla loppuheittoisissa inessiivimuodoissa less 'lähellä', palauass ja Templiss, kolossalaiskirjeen lyhenteessä Co(l)loss sekä kerran sanoissa ioss 'jos' ja auuss 'apusi', jotka molemmat esiintyvät normaalisti muodoissa ios tai jos sekä auus tai apus. Sana syys 'syksy' esiintyy Agricolalla vain kolme kertaa, kahdessa tapauksessa yhdyssanan alkuosana: Syyskwla, syyss ja syyszkw. Sekä s että saksasta tuttu sz (ß) tiettävästi merkitsevät samaa foneemia /s/. On teoriassa mahdollista, että Agricola on käyttänyt eri kirjoitustapoja erottamaan esimerkiksi sanat sonda 'sonta' ja szonda 'suonta'. Muutenkin useat Agricolan szo-alkuiset sanat vaikuttavat olevan nykysuomessa suo-alkuisia, mutta se onkin jo kokonaan toinen aihe.

Agricola käyttää tavallisesti pitkää i-äännettä merkitsevää kirjoitustapaa <ij> vapaammin kuin nykysuomessa on tapana: eij 'ei', leijue[n] 'leivän', iwrija 'juuria', sekoijtettu 'sekoitettu'. Tästä saattaa herätä kysymys, miten "suomen kirjakielen isä" olisi suhtautunut halti(j)a-kysymykseen. Agricolan teoksissa kirjoitusasut <haltia> ja <haltija> esiintyvät kuitenkin vaihdellen asiayhteydestä riippumatta.

Mainittu ravintosuositusten antaja lienee arabiaksi kirjoittanut egyptinjuutalainen Isaac Israeli ben Solomon (n. 832 - 932) eli Iisak Juutalainen. Latinaksi käännetty opera omnia ilmestyi Lyonissa vuonna 1515.


sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Svartholman piirtokirjoituksia

Helsingin edustalle rakennettu Viapori ei ollut suinkaan ainoa hattujen sodan seurauksena Suomeen rakennettu linnoitus Venäjän uhkaa vastaan. Suojaamaan uutta rajaa, jonka taakse Kaakkois-Suomen linnoitukset olivat jääneet Turun rauhassa vuonna 1743, päätettiin rakentaa linnoitus nykyisen Loviisan alueelle, silloiseen Degerbyhyn. Loviisan maalinnoituksen mittavat suunnitelmat eivät toteutuneet bastioneja Rosen ja Ungern pidemmälle, mutta Loviisanlahden suulee maalinnoitusta suojaamaan rakennettu merilinnoitus Svartholma rakennettiin viimeisiä viimeistelyjä lukuun ottamatta vuosien 1748 - 1781 aikana. Linnoitustyöt aloitettiin, kuten Viaporissakin, Augustin Ehrensvärdin johdolla. Rantavarustusten ja keskeneräisiksi jääneiden ulkovarustusten ympäröimä päälinnoitus koostui neljästä bastionista ja niitä yhdistävistä kurtiineista, joista eteläinen toimi komendantin talona, itäinen kasarmina ja läntinen leipomona ja varastona. Pääportti oli pohjoisella sivulla, poispäin vihollisen oletetusta tulosuunnasta.

Kustaan sodassa Svartholma toimi mm. voitokkaaseen Ruotsinsalmen taisteluun matkanneen laivaston tukikohtana ja täydennyssatamana. Suomen sodassa Svartholma antautui parin viikon piirityksen ja pommituksen jälkeen majuri (myöhemmin Venäjän armeijan everstiluutnantti) Carl Magnus Gripenbergin (1754 - 1818) johdolla ainakin osittain puutteellisten muonavarastojen ja sopimattoman tykkikaluston vuoksi.

Venäjän vallan aikana tapahtuneiden Suomen suuriruhtinaskunnan rajamuutosten kautta Loviisa menetti merkityksensä rajalinnoituksena, ja Svartholma aloitti toimintansa vankilana. Vankien tehtäviin kuului hartaushetkiin osallistumisen lisäksi linnoituksen puhtaanapito ja erilaiset huoltotyöt (hieman kuten Suomenlinnassa nykyäänkin). Svartholman vartiotupa toimi myös poliittisten vankien säilytyspaikkana, ja sinne sijoitettiin seitsemän dekabristia vuoden 1825 kapinan jälkeen. Vankila lakkautettiin vuonna 1847 ja vangit siirrettiin Viaporiin.

Krimin sodassa englantilais-ranskalaisen laivaston ei varsinaisesti tarvinnut pommittaa Svartholmaa samaan tapaan kuin Bomarsundia ja Viaporia, sillä linnoitus oli puutteittensa vuoksi päätetty tyhjentää. Kapteeni Hastings Reginald Yelvertonin (1808 - 1878) komentama eskaaderi räjäytti Svartholman linnoituksen heinäkuun 4. päivänä 1855. Seuraavana päivänä Loviisassa syttyi tulipalo, joka tuhosi yli puolet kaupungin rakennuksista. Yelverton lyötiin ansioistaan Itämerellä Bathin ritariksi samana vuonna.

Nykyään suojeltuun ja jo vuosikymmenten ajan restaurointitoimenpiteiden kohteena olleeseen Svartholmaan pääsee kesäisin lautalla Loviisan Laivasillalta. Käytännössä saari on vierailukohteena hyvin samantapainen kuin Suomenlinna, ainoastaan pienempi ja räjähtäneempi.

Käsittelen tässä kirjoituksessa Svartholman linnoitteista löytämiäni piirtokirjoituksia samaan tapaan kuin Suomenlinnaa käsittelevissä kirjoituksissani, vaikka materiaali onkin melko vaatimatonta.

Laiturin lähellä olevan bastioni Nordenskjöldin seinällä on uudehko puulaatta, jossa on seuraava teksti:
Svartholm
1748 - 1764
Huvudkonstruktör   Augustin Ehrensvärd
Pääsuunnittelija
Vuosi 1764 viittaa päälinnoituksen valmistumiseen.


Restauroidun ja katetun pohjoisen kurtiinirakennuksen yläkerrassa sijaitsevassa näyttelyssä on yllä olevassa kuvassa näkyvä kivitaulu, jossa on teksti:
Bastion
Qvickfeldt
'Bastioni Qveckfelt.' Kyseessä on epäilemättä bastioni Qveckfeltin nimikyltti. Bastioni sijaitsee pääportin itäpuolella (eikä länsipuolella, kuten näyttelyn karttaan oli virheellisesti merkitty) ja se on nimetty rakennustöiden johtajana toimineen Eric Henric Qveckfeltin (1720 - 1757) mukaan. Bastionin ulkoseinässä on eräässä kivessä haparoivalla käsialalla tehty kaiverrus:
AB HE
WR 1753.

WRB
AB ja HE ovat ligatuuria, kuten alla olevasta kuvasta näkyy. Muutkin lukutavat lienevät mahdollisia. Merkitys ja tekstin ikä jäävät hämäriksi, vaikka 1753 (ensimmäinen numero näkyy melko huonosti) vaikuttaisi olevan vuosiluku.
Kaiverruksia bastioni Qveckfeltin seinässä.
Bastioni Schanzin seinässä on 26.6.1945 paljastettu kivilaatta Svartholmassa toimineen Henrik Renqvistin (s. Heikki Kukkonen, 1789 - 1866) muistoksi:
PÅ SVARTHOLMSVARTHOLMASSA
LEVDE ÅRENASUI VUOSINA
1826 - 18361826 - 1836
PASTORPASTORI
HENRIK RENQVISTHENRIK RENQVIST
VÄCKELSEHENGELLINEN
PREDIKANTHERÄTTÄJÄ
RELIGIÖSKIRJOJEN
FÖRFATTAREJULKAISIJA
BRINNANDEUSKOLLINEN
I BÖNRUKOILIJA
FÄNGELSETSVANKILAN
MURARMUURIT
FÖRMÅDDE ICKEEIVÄT VOINEET
HINDRA HANSESTÄÄ
ANDLIGAHÄNEN
VÄCKELSEVAIKUTUSTAAN
ATT UDBREDA SIGLEVIÄMÄSTÄ
ÖVER LANDETYLI MAAN
"Asuminen" on tässä tapauksessa ymmärrettävä eräänlaisena eufemismina. Esivallan silmissä Renqvistin edustama herännäisyys nähtiin mahdollisena ongelmana, ja hänet määrättiin Svartholman vankilasaarelle ilman oikeutta poistua sieltä eli de facto vangiksi. Hänen kirjalliset harrastuksensa kuitenkin myötävaikuttivat hänen tunnettuuteensa.

Erikieliset tekstit on asemoitu laatassa vierekkäisille palstoille. Kullakin rivillä oleva ruotsin- ja suomenkielinen teksti vastaavat lähes täysin toisiaan, mutta erojakin on: religiös författare on sananmukaisesti 'uskonnollinen kirjailija', brinnande i bön 'kiihkeä rukouksessa'. Suomenkieliset vastineet kirjojen julkaisija ja uskollinen rukoilija ovat hieman värittömämpiä. Mahdollisesti sanojen pituuksista johtuu vastaavuuden puute kohdassa, jossa hans andliga väckelse 'hänen hengellinen herätyksensä' on suomeksi hänen vaikutustaan.
Näkymä eteläisen rantavarustuksen ulkopuolelta.
Muualla bastioni Schantzin seinissä on nuorehkoja kaiverruksia, jotka vaikuttavat olevan nimikirjaimia: löysin sellaisia kuin K. O. S. 62, V. L., P. N. ja E.K. Näiden merkityksen tulkitseminen lienee käytännössä mahdotonta.