Huussista

Otsikko on hieman hämäävä, sillä tarkoitukseni on itse asiassa kirjoittaa sanaa huussi vastaavasta germaanisesta sanasta, joka on tuttu nykykielissä sellaisissa muodoissa house, Haus, huis, hus ja hús. Sanottakoon nyt kuitenkin, että suomen 'kuivakäymälää' merkitsevä huussi tai geminoitumaton huusi perustuu ruotsinkieliseen eufemismiin, jollaiset ovat tuttuja viitattaessa käymälöihin kaikissa kielissä. Germaanisten kielten kognaatit ovat mukavia siksi, että ne toimivat hyvänä esimerkkinä erinäisistä ilmiöistä, joita tässä kirjoituksessa käsittelen. (Edellisen toteamuksen kehämäisyys ei haittaa minua eikä toivottavasti lukijaakaan.)

Ulkoisesti sanan eri nykymuodoissa on ensisilmäyksellä nähtävissä ero länsi- ja pohjoisgermaanisten kielten välillä: hollannin huis, saksan Haus ja englannin house sisältävät kaikki diftongin, kun taas ruotsin, tanskan ja norjan hus sekä islannin hús sisältävät alkuperäise(hkö)n monoftongin. Toisaalta alasaksassa sana esiintyy muodossa huus ja skotissa hoose (nykyenglantilaisittain kirjoitettuna).

Muinaiskielissä sana taipuu monikon nominatiivissa käytännössä samalla tavalla: muinaisskandinaavissa hús : hús, muinaisenglannissa hūs : hūs, muinaissaksissa hûs : hûs ja muinaisyläsaksassa hûs : hûs. (Käytän pitkän vokaalin merkitsemiseen kutakin kieltä käsittelevässä kirjallisuudessa tavanomaista merkintätapaa.) Yksikön nominatiivissa alkujaan esiintynyt nasalisoitunut vokaali (vrt. latinasta tuttu -um) on kadonnut kaikista muuten kuin piirtokirjoituksista attestoiduista kielistä, mutta monikon nominatiivi (vrt. latinasta tuttu -a) on säilynyt edellä mainituissakin kielissä kevyen ("lyhyen") tavun perässä, esim. muinaisskandinaavin skip : skipu 'laiva', muinaisenglannin scip : scipu, muinaissaksin skip : skipu. Muinaisyläsaksan skif on tosin monikossakin skif. Monikon pääte tavataan molemmissa vartalotyypeissä gootissa, jossa sanojen skip ja hūs monikot ovat vastaavasti skipa ja hūsa.

(Mainittakoon tosin, että gootissa hūs esiintyy vain ilmeisesti kotoperäisen yhdyssanan jälkiosana ilmaisussa in gudhūsa 'temppelissä', jossa sillä on käännetty alkutekstin ἐν ἱερῷ. Voidaan kuitenkin riittävän varmasti olettaa, että kyseessä on neutrisukuinen a-vartaloinen hūs, joka taipuu kuten muutkin vastaavat painavavartaloiset neutrit.)

Kuten vanhempien kielimuotojen vokaalit osoittavat, on alkuperäinen vokaali ollut monoftongi eli pitkä u. Diftongisaatio ei ole sekään yleislänsigermaaninen piirre, sillä se puuttuu alasaksasta (mitä ei voi tosin aukottomasti päätellä tässä esitetystä aineistosta). Keskienglannista tavataan sekä hus että hous, keskiyläsaksasta vastaavasti hûs ja haus. Hollannissa diftongisaatio on ollut hieman toisenlainen.

Nykykielistä skandinaaviset kielet ovat säilyttäneet monikon vanhemman muodon: islannissa sana taipuu (epämääräisissä muodoissa) edelleen hús : hús, ruotsissa, tanskassa ja norjassa hus : hus. Länsigermaanisten kielten tilanne on kuitenkin hieman kirjavampi: englannissa house : houses, saksassa Haus : Häuser, hollannissa huis : huizen ja alasaksassa huus : hüüs.

Mitä siis on tapahtunut, miksi monikot ovat niin erilaisia? Kuten todettua, skandinaaviset neutrit ovat säilyttäneet alkuperäisen päätteen eli tässä tapauksessa päätteettömyyden. Ala- ja yläsaksan umlaut (äänteenmukaus, tässä yhteydessä tarkemmin i-umlaut eli alunperin päätteessä tai johtimessa sijainneen i:n ennakoinnin aiheuttama regressiivinen assimilaatio), englannin -s ja hollannin -en esiintyvät kaikki germaanisissa muinaiskielissä, eli kyse ei ole sinänsä innovaatiosta. Esimerkki kustakin monikonmuodostustavasta löytyy myös nykyenglannista: umlaut sanassa man : men, pääte -s sanassa stone : stones, ns. heikko pääte sanassa ox : oxen ja päätteetön monikko sanassa deer : deer (muinaisenglannissa vastaavat sanat ovat mann : menn, stān : stānas, oxa : oxan ja dēor : dēor.) Sanojen taivutustyypin muuttumisesta historian saatossa käyvät esimerkeiksi jo mainitun muutoksen hūs > houses lisäksi sellaiset tapaukset kuin bōc : bēc > book : books ja tunge : tungen > tongue : tongues. Englannissa s-pääte on siis yleistynyt monikon päätteeksi muutamia poikkeustapauksia lukuun ottamatta. Hollannissa vastaava on tapahtunut sekä vahvalle päätteelle -s että heikolle päätteelle -en.

Yläsaksa on säilyttänyt vanhat taivutustyypit verrattain (!) hyvin. Alasaksassa sijataivutus on typistynyt, mutta monikonmuodostus on vähintään yhtä kirjavaa kuin yläsaksassa. Sanan huus monikko hüüs muodostuu keskialasaksassa esiintyneen päätteen putoamisen jälkeen pelkällä umlautilla. Nyky-yläsaksan Haus : Häuser -tyyppinen monikonmuodostus on alkanut yleistyä siirryttäessä keskiyläsaksast varhaisnyky-yläsaksaan, vaikka pääte -er esiintyy jo keskiyläsaksassa eräiden muiden neutrien monikon tunnuksena. Konsonantti r on syntynyt z:n kautta *s-vartaloisten neutrien vartalokonsonantista (vrt. latinan tempus : tempora). Alkuperäistä *s-vartaloista neutria edustaa muinaisenglannissa lamb : lambru 'lammas' (huomaa suomeen lainattu muoto, jossa s vielä näkyy),  jonka monikoissa alkuperänen vartalokonsonantti näkyy muuttuneessa muodossaan. Muinaisenglannissa -ru on yleistynyt eräisiin muihinkin neutrisanoihin, esim. cild : cildru 'lapsi' (joka on nykyenglantiin mennessä saanut vielä heikonkin monikon päätteen, mutta se on toinen juttu) luultavasti yksikön ja monikon sekaantumisen paineesta. Muinaisyläsaksassa vastaavan päätteen muoto aiheuttaa umlautin, esim. lamb : lembir, ja tästä kehkeytynyt -er + umlaut on levinnyt sittemmin moniin muihinkin sanoihin.

Toisin kuin monikko, on yksikön genetiivi säilynyt hyvin samanlaisena kautta linjan, vaikka kaikkien nykykielten tapauksessa ei ole välttämättä enää syytä puhua genetiivistä sanan perinteisessä merkityksessä. Muinaisskandinaavin nominatiivin kanssa identtinen genetiivi hús ilmenee nykyislannissa muodossa húss, ruotsissa hus sekä norjassa ja tanskassa hus'. Jokseenkin keinotekoinen heittomerkki on muinaisenglannin muotoa hūses vastaavassa nykyenglannin muodossa house's, jossa heittomerkki lähinnä erottaa sen monikosta houses (ja täysin hämärästä monikon genetiivistä houses'). Yhtä lähellä germaanista kantamuotoa on muinaisyläsaksan hûses ja siitä periytyvä nykysaksan Hauses. Alasaksasta ja hollannista (historiallinen) genetiivi on kadonnut.

Eräästä Turun tuomiokirkon alasaksankielisestä piirtokirjoituksesta

Turun tuomiokirkon Pyhän ristin kuoren lattiasta löytyy alasaksankielinen teksti, jonka jäljensin viimeksi siellä käydessäni:

AVER ICH WET DADT MIN E[R]LOSER LIWET
VND ER WIRT MI HIR NA VHT DER ERDEN VPP
WECKEN VND WERDE DAR NA MIT DIS[E]R
MINER HAVT VMB GEVEN WERDEN VND VER
DE IN [MINEM FL]EISCH GADT SEHIN DEN SVLVEN
WERD ICH M[IR SEHIN] VND MIN[E] OGEN WERD
EN EM SCHO[UEN] VND KEIN FREMBDER HI
OB 19[:25 - 27]

Alasaksalla (Niederdeutsch, Plattdeutsch) tarkoitetaan Pohjois-Saksan alamailla puhuttavaa kieltä erotuksena vuoristoisemman Etelä-Saksan kielestä, johon myös standardiyläsaksa (Hochdeutsch) perustuu. Alasaksa oli myös Itämerellä vaikuttaneen Hansaliiton lingua franca.

Tekstiä on mukava verrata Martti Lutherin (ylä)saksankieliseen raamatunkäännökseen (tässä vuoden 1545 asussa):

Aber ich weis, das mein Erlöser lebet /
und er wird mich hernach aus der Erde auff-
wecken. Vnd werde danach mit dieser
meiner haut umbgeben werden / und wer-
de in meinem fleisch Gott sehen. Den selben
werde ich mir sehen / und meine Augen werd-
en jn schawen / und kein Frembder.

(Oikeinkirjoitus ei vastaa täydellisesti nykykäytäntöjä.)

Vaikka teksti (Job 19:25 - 27) on muodollisesti lähes sanasta sanaan sama kuin Lutherin versio, kiinnittyy huomio silti useisiin (huolitellusta) yläsaksasta poikkeaviin piirteisiin. Lievimmästä päästä on yläsaksankin nykymurteissa tavattava substituutio b > w, esim. aver ~ aber, liwet ~ lebet, geven ~ geben, sulven ~ selben. Yläsaksalaisen äänteensiirtymän puutteesta kertovat muodot wet ~ weis, dadt ~ das, upp- ~ auf-, uht ~ aus. Kaksi viimeistä ovat myös esimerkkejä diftongisaation puuttesta, kuten myös min ~ mein, miner ~ meiner. Vastakkaista ilmiötä eli diftongin monoftongisaatiota kuvastaa Ogen ~ Augen.

Vaikka nykyään alasaksa voidaan katsoa jonkinlaiseksi siirtymämuodoksi yläsaksan ja hollannin välillä, on tilanne historiallisesti hieman toinen. Alasaksa polveutuu muinaissaksista, joka kuuluu samaan länsigermaanisten kielten alaryhmään kuin englanti, kun taas hollanti kuuluu keskisaksalaisten murteiden kanssa toiseen ryhmään ja yläsaksa kolmanteen.

Kirjoitus on aikojen saatossa hieman kärsinyt.

Tekstin alkuperää on luonteva lähteä etsimään alasaksankielisten raamatunkäännösten traditiosta, joka jakautuu käytännössä kahteen linjaan, luterilaisiin ja vanhempiin latinasta käännettyihin. Kummankin linjan edustajat ovat keskenään suhteellisen samanlaisia, mutta olen joka tapauksessa kopioinut tähän kolme esimerkkiä kummastakin (kaikki mahdolliset virheet ovat siis omiani).

Luterilaiset käännökset perustuvat Lutherin kumppanin Johannes Bugenhagenin työhön. Arkaaisehkoa oikeinkirjoitusta edustaa ensimmäinen kokonainen raamatunkäännös alasaksaksi, joka ilmestyi 1533-34 Lyypekissä, yhtaikaa yläsaksankielisen käännöksen kanssa:

Ick weth ydt dat myn uorlo^eser le^evet / unde he wert my hernamals uth der erde upwecken / unde yck werde darna mit desser myner hutt ummegegeuen werden / unde werde in mynem flesche Godt seen. Den su^eluen werde yck my seen / und myne ogen werden en schouwen / unde ne^enen andern.

Barthissa ilmestynyt laitos vuodelta 1588 eroaa edellisestä lähinnä ortografian ja sanan desser puutteen osalta:

Auerst ick weet idt / dat myn Vorlo^eser le^euet / unde h̢e wert my hernamals uth̢ der Erde upwecken. Vnd ick werde darna mit myner h̢uet ummegege^euen werden / unde werde in mynem flesch̢e Godt seh̢en. Densu^eluen werde ick my seh̢en / und myne ogen werden en sch̢owen / unde neen ander.

Uudemmassa, David Wolderin toimittamassa laitoksessa vuodelta 1599 sana disser on kuitenkin alkuperäisellä paikallaan:

Ouerst ick weeth ydt / dat myn / Vorlo^eser le^euet / unde he wert my hernamals uth der Erden upwecken. Vnde ick werde darna mit disser myner Huedt ummege^even werden / unde werde in mynem Flesche Godt sehen. Desu^eluen werde ick my sehen / unde myne ogen werden en schowen / unde neen Fro^emder.

Toisin kuin edellisissä, tässä muodosta ummege^even puuttuu ge-prefiksi ja ander on korvattu sanalla Fro^emder.

Kolme ylempänä käsiteltyä laitosta antanevat riittävän kuvan siitä, miltä Bugenhagenin Luther-pohjainen käännös näyttää eri muodoissaan. Koska tuomiokirkon teksti ei näytä aivan vastaavan tätä tyyppiä, on mielekästä tarkastella myös ei-luterilaisia käännöksiä, joista vanhin, latinasta alasaksaan käännetty laitos ilmestyi Kölnissä vuonna 1478:

Wāt ick weet dat myn wrloeser lefft. ende dat yck to dem iungesten dage up staen sall: wederūb gecleyt werden myt minre huyt ende in minē vlesch sall ich got sien den ick seelffs syen sall ende myn sullen en beschouwen ende niet eyn ander in mynre gestaltenis.

Huomion kiinnittää apuverbi sall : sullen yläsaksastakin tutun verbin wert : werden sijaan. Lyypekissä vuonna 1494 ilmestynyt laitos eroaa edellistä oikeinkirjoituksen ja joidenkin sananmuotojen osalta:

Wēte ik wet dat min uorloser leuet. dat ik to dem iūgestē daghe upstā schal. un̄ scal wedderūme ghekledet werdē mit miner huet. un̄ in mineme uleische schal ik gade seē tē ik suluē see schal. un̄ mine oghē scholē ene beschouwen. un̄ nicht een ander.

(Makroni merkitsee Agricolalta tuttuun tapaan seuraavaa n- tai m-kirjainta, ei pitkää vokaalia, esim. iūgestē = iungesten.) 

Halberstadtissa vuonna 1522 julkaistu laitos ei sekään oikeastaan eroa edellisestä muuten kuin ortografisesti:

Wente ick wet dat myn uorlo^eser leuet / und dat ick tho dē iungesten dage uppstaen schal / und schal wedderumme gekledet werden mit myner huet / und yn mynem fleesche schal ick god seen / den ick su^eluē seen schal un̄ myne ogen scholen o^en beschouwē / und nicht ein ander.

Luterilaisista versioista poikkeava sanamuoto ik to dem iūgestē daghe upstā schal variaatioineen perustuu selvästi Vulgatan sanamuotoon in novissimo de terra surrecturus sim, vaikka de terra 'maasta' puuttuukin jostain syystä. Huomio kiinnittyy myös sanaan wente 'sillä' luterilaisen sanan auerst 'mutta' sijaan sekä prefiksoituun verbiin beschouwen pro schouwen. Toisin kuin hepreankieliseen alkutekstiin perustuvissa luterilaisissa käännöksissä, latinasta käännetyistä versioista "puuttuu" myös sanan זֹ֑את vastine di(e)ser.

Anglistina en pysty välttämään kiusausta luisua hieman sivuraiteille jatkaakseni siitä, mitä kirjoitin ylempänä alasaksan ja englannin (eli "anglosaksin" erotuksena mantereella puhutusta "vanhasaksista") sukulaisuudesta. Alla siis samainen raamatunkohta John Wycliffen keskienglanninkielisestä versiosta vuodelta 1395:

For Y woot, that myn ayenbiere lyueth, and in the laste dai Y schal rise fro the erthe; and eft Y schal be cumpassid with my skyn, and in my fleisch Y schal se God, my sauyour. Whom Y my silf schal se, and myn iyen schulen biholde, and not an other man.

Sanajärjestyksessä ja taivutuspäätteiden puutteessa on havaittavissa selvästi englannille tyypillisiä ilmiöitä, mutta muuten teksti on sanastollisia eroja lukuun ottamatta häkellyttävän samanlainen, esim. in my fleisch Y schal se God ~ yn mynem fleesche schal ick god seen. Muinaisenglanniksi käännettynä kohta löytyy Ælfricin (n. 955 - n. 1010) Jobin kirjaa käsittelevästä saarnasta:

Ic wat soðlice þæt min alysend leofað, and ic on ðam endenextan dæge of eorðan arise, and ic beo eft mid minum felle befangen, and ic on minum flæsce God geseo, ic sylf and na oðer

Nykyenglannissa know onkin jo syjäyttänyt muista germaanisista kielistä tutun wit-verbin. Erikielisten käännösten tarkastelu olisi tietysti mukavaa, mutta palatkaamme vielä lopuksi aiheeseen.

Vaikuttaa siis siltä, että Turun tuomiokirkon teksti on mekaanisesti alasaksaksi transponoitu versio Lutherin yläsaksalaisesta käännöksestä. Tämän puolesta puhuu etenkin muoto frembder, jossa on Lutherillakin esiintyvä ylimääräinen b. Myös partisiippi umb geven on lähempänä Lutherin muotoa umbgeben kuin muissa laitoksissa näkyvää umme(ge)geuen-tyyppiä tai ei-luterilaisten käännösten gekledet-tyyppiä. Samoin myös dar na on lähempänä yläsaksalaista danach-muotoa kuin luterilaisten käännösten hernamals (latinasta käännetyissä versioissa lause on huomattavan erilainen). Luterilaisissa alasaksalaisissa versioissa esiintyy myös sana ydt fraasissa ik wet ydt dat 'tiedän sen, että', joka ei esiinny Lutherilla eikä tuomiokirkon lattiassa saati latinasta käännetyissä versioissa. Tärkein peruste on siis se, että toisin kuin edes Lutherin käännökseen perustuvat alasaksankieliset Raamatut, tuomiokirkon teksti vastaa käytännössä sanasta sanaan Lutherin yläsaksankielistä käännöstä. Epäselväksi jää tosin vielä se, mikä on kirjoituksen välitön lähde.

Mikael Agricola elokuusta ym.

Suomalaiset kuukausien nimet eivät onneksi ole korvautuneet latinalaisperäisillä vaan muistuttavat edelleen selvällä suomen kielellä, mitä tiettyinä kuukausina on tarkoitus tehdä: heinäkuussa leikataan heinät, elokuussa suoritetaan elonkorjuu. Agricola kirjoittaa:

Nyt elos leicka / ia Rihes tappa.
taluen waraxi / pidhe hyve tapa.
Ele szonist werta nyt laske.
ele mös Saunas käydhe raski.
Waaralinen on mös haureus.
nijn mös ylen palio makaus.
Telle kwlla eij soui otta siseliset läkityxet
(ma Seneca se mestari sano) sille ette met-
ekw silloin ombi / ia ey mös werta laske.
Joo Calia / welte haureus ia helle / Polleya
Coijroho / ia Appium on iomasa hyue.

'Nyt elosi leikkaa ja riihessä tapa, / talven varaksi pidä hyvä tapa. / Älä suonista verta nyt laske, / älä myöskään saunassa käydä raaski. / Vaarallinen on myös haureus, / niin myös ylen paljon makaus. / Tällä kuulla ei sovi ottaa sisälliset lääkitykset (kuten Seneca mestari sanoo) sillä että mätäkuu silloin ompi, ja ei myös verta laskee. Juo kaljaa, vältä haureus ja helle. Puolanminttu, koiruoho ja selleri on juomassa hyvä.'

Elo eli korjuukelpoinen sato leikattiin sirpillä ja vietiin alustavan ilmakuivatuksen jälkeen riiheen kuivumaan, minkä jälkeen jyvät lyötiin irti varstoilla.

Metekw eli mätäkuu on loppukesän kuumimman ajan (23.7. - 23.8.) nimitys. Roomalaiset kutsuivat aikaa nimellä dies caniculares 'koirapäivät', sillä Ison koiran tähdistön kirkkaimman tähden Siriuksen (lat. Canicula) ajateltiin tuovan näkyviin tullessan kuumia ilmoja. Runoilija ja viininystävä Quintus Horatius Flaccus ylistää sabiinilaisretriittiään seuraavin sanoin (od. 1,17,17-18):

Hic in reducta valle Caniculae
vitabis aestus, et fide Teia
dices laborantis in uno
Penelopen vitreamque Circen.

'Täällä kaukaisessa laaksossa
vältät Koirantähden helteet ja teoslaisella lyyralla
kerrot samaa miestä ikävöivistä
Penelopesta sekä hehkeästä Kirkestä.'

Viileässä laaksossa runoilija voi ottaa rennosti ja runoilla anakreonttisin sanankääntein rakastuneista naisista. Penelopen ja Kirken rakkautta Odysseukseen kuvataan verbillä laboro, joka nätisti yhdistää naisten tunteman kärsimyksen peltotöihin ja siihen liittyvään kuumuuteen.

Esimerkkinä tähden valovoimasta käy seuraava Akhilleuksen hyökkäystä kuvaava kohta Ilias-eepoksessa (Hom. Il. 22,25-31):

τὸν δ᾽ ὃ γέρων Πρίαμος πρῶτος ἴδεν ὀφθαλμοῖσι
παμφαίνονθ᾽ ὥς τ᾽ ἀστέρ᾽ ἐπεσσύμενον πεδίοιο,
ὅς ῥά τ᾽ ὀπώρης εἶσιν, ἀρίζηλοι δέ οἱ αὐγαὶ
φαίνονται πολλοῖσι μετ᾽ ἀστράσι νυκτὸς ἀμολγῷ,
ὅν τε κύν᾽ Ὠρίωνος ἐπίκλησιν καλέουσι.
λαμπρότατος μὲν ὅ γ᾽ ἐστί, κακὸν δέ τε σῆμα τέτυκται,
καί τε φέρει πολλὸν πυρετὸν δειλοῖσι βροτοῖσιν.

'Ja hänet vanha Priamos ensimmäisenä näki silmillään,
syöksyvän kentällä loistavana kuin tähti,
joka syksyllä tulee, ja kirkkaina säteet
näkyvät monien tähtien joukossa keskellä yötä;
sitä Orionin koiran liikanimellä kutsutaan,
kirkkain se on, mutta huonon enteen tekee
ja tuo paljon kuumuutta raukoille kuolevaisille.'

Suomessa nimen ajatellaan liittyvän siihen, että ruoat pilaantuvat herkimmin ja haavat parantuvat huonommin. Suomenkielinen nimi on luultavasti käännöslaina ruotsin sanasta rötmånad. Toiston kautta vakiintuneen selityksen mukaan (esim. Suomen sanojen alkuperä) sana rötmånad on käännösvirhe: alasaksan yhdyssanan rodendage 'koirapäivät' alkuosa on yhdistetty tanskassa sanaan, joka merkitsee 'mätää' (nykytanskaksi rådden).

Emeritusprofessori Ilkka Hirvonen haastoi tämän näkemyksen Turun sanomissa muutama vuosi sitten vuonna 2005 julkaistun tutkimuksensa pohjalta. Hänen mukaansa tanskan rodendage on täysin attestoimaton ja alasaksankin edelleen käytössä oleva hundedage on luultavasti ollut paljon tavallisempi kuin rodendage. (Standardisaksaksi sanotaan Hundetage.) On siis todennäköisempää, että nimitys mätäkuu, jolle on "täysin luontaiset edellytykset", on syntynyt täysin itsenäisesti kuvaamaan loppukesän kuumaa ajanjaksoa.

Olisiko siis sattumaa, että 'koira' ja 'mätä' ovat ylipäänsä yhdistettävissä? Todennäköisyyksien arvioiminen eli yksinkertaisimman selityksen määrittäminen ei ole aina yksioikoisen helppoa.

Hieman erikoisemman mutta silti mainitsemisen arvoisen selityksen mukaan kyse on muuten samasta lainaketjusta, mutta pohjalla onkin saksan Rodenmonat 'kaskeamiskuukausi' (saks. roden 'kasketa'). Kyseinen sana näyttäisi kuitenkin esiintyvän ainoastaan suomenkielisissä mätäkuuselityksissä.

Oma käsitteensä on ns. mätäkuun juttu, josta käynee esimerkkinä vaikkapa tämä mielenkiintoinen uutinen.