perjantai 9. maaliskuuta 2018

Persoonasta

Jossain yhteydessä tuli hiljattain puheeksi sana persoona ja sen mahdollinen etruskilainen alkuperä. Koska en tiedä etrusk(e)ista juuri mitään, päätin selvittää, mistä on kyse ja samalla vaivalla katkaista hiljaisuuden kirjoittamalla lyhyesti aiheesta.

Suomen kielessä persoonalla tarkoitetaan joko yksinkertaisesti 'henkilöä', abstraktimmin filosofisessa mielessä 'tietoisesti ja tarkoituksellisesti toimivaa olentoa' ja kieliopillista kategoriaa, joka ilmenee suomessa verbien finiittimuodoissa, persoonapronomineissa ja omistuspäätteissä. Suomen sana tulee muiden kielten myötävaikutuksella latinan sanasta persona, jota on latinan pitkän käyttöhistorian aikana käytetty kaikissa sanan nykykielistä tutuissa merkityksissä. Konkreettisin merkitys, josta muut merkitykset ovat metonyymisesti johdettavissa, on kuitenkin vuosisatojen saatossa painunut unholaan, nimittäin 'naamio'.

Kreikkalais-roomalaisessa teatterissa näyttelijät pitivät naamioita, joten ei ole mitenkään odottamatonta, että sanan merkitys on ulottunut konkreettisesta naamiosta hahmoon ja siitä henkilöön, joka tavalla tai toisella täyttää jotain roolia, ja rooliin itseensä. Kreikaksi naamio oli πρόσωπον, jolla on pitkälti vastaavat lisämerkitykset kuin latinan sanalla persona.

Roomalaisilta grammaatikoilta on peräisin kekseliäs selitys sanan alkuperälle. Aulus Gellius siteeraa teoksessaan Attikan öitä (5,7) grammaatikko Gavius Bassusta, jonka tulkinnan mukaan persona on johdettu sanasta personare 'kaikua, raikua':
caput [...] et os coperimento personae tectum undique unaque tantum vocis emittendae via pervium, quoniam non vaga neque diffusa est, set in unum tantummodo exitum collectam coactamque vocem ciet, magis claros canorosque sonitus facit. Quoniam igitur indumentum illud oris clarescere et resonare vocem facit, ob eam causam "persona" dicta est "o" littera propter vocabuli formam productiore.
'Pää ja suu ovat kaikkialta naamion peittämänä, ja avoinna äänelle päästä ulos vain yhtä kautta; koska ääni ei harhaile ja leviä ympäriinsä, vaan naamio kokoaa äänen yhteen ainoaan ulostuloaukkoon, tekee se äänestä selkeämpää ja soinnukkaampaa. Koskapa siis tuo vaatekappale tekee äänen selkeäksi ja kovaksi, lausutaan "persoona" pitkällä o:lla sanan muodon vuoksi.'

Selitys o-vokaalin pidentymiselle (persōna mutta persǒnare) ei ole erityisen uskottava, ja teoria vaikuttaa muutenkin lähinnä mielivaltaiselta ad hoc -selitykseltä. Koska johdin -ona näyttäisi esiintyvän muissakin yhteyksissä (matrona sanasta mater, Pomona sanasta pomum, annona sanasta annus), vaikuttaisi siltä, että pohjalla oleva aines voisi olla tyyppiä pers(o). (On toki olemassa myös a-vartaloisia verbejä, joita vastaa a-vartaloinen feminiinimuotoinen substantiivi, esim. cena ja cenare tai caupona ja cauponari.)

Mutta nykyään latinan sanan (mahdolliseksi) etymologiaksi tarjotaan etruskin sanaa φersu. Etruski on sen verran vähän ja huonosti tunnettu kieli, että on syytä kysyä, millä perusteilla kyseiseen etymologiaan on päädytty. Tilanne olisi helppo, jos tiedettäisiin varmasti, että etruskin sana φersu merkitsee naamiota, ja jos latinan sanalle persona ei olisi jotain muuta yhtä uskottavaa etymologiaa. Mutta mitä sanasta φersu ylipäänsä tiedetään?

Koska olin muutenkin kirjastossa, aloitin teoksesta Thesaurus linguae etruscae (1978), josta löytyi seuraava lähdetieto:
φersu Tarq. 5328 (TLE 80) (VI sec.); 5335 (TLE 80) (VI sec.)
Teos ei siis kerro sanan merkitystä vaan pelkästään tiedon siitä, mistä primäärilähteistä kyseinen lekseemi löytyy. Tilasin piirtokirjoitusjulkaisun (johon numerot 5328 ja 5335 viittaavat) erikoislukusaliin, mutta teoksen toimitusta odotellessa vilkaisin myös, mitä hyllystä löytyvä Massimo Pallottinon Testimonia linguae etruscae (TLE) asiasta sanoo:
80. φersu
[...]
80. CIE 5328, 5335. Par. sep. "degli Auguri" (VI saec.), iuxta imag. virorum personatorum, p.
Sana löytyy siis Tarquinian etruskinekropolista, tarkemmin auguurien haudasta, "naamioitujen miesten kuvan vierestä", ja on ajoitettu 500-luvulle eaa.

Muutamien hidasteiden jälkeen edessäni oli irtofoliomuotoinen Corpus inscriptionum etruscarum (1936), josta löytyy mustavalkokuvat kyseisistä kirjoituksista:

CIE 5328, "homini personato a sinistra in pariete summo adscriptus".

CIE 5335, "homini personato a sinistra, inter umerum bracchiumque dextrum et avis supra volantis imaginem".

Naamioitujen hahmojen vieressä lukee tosiaan etruskiaakkosilla (luettava oikealta vasemmalle) 𐌖𐌔𐌓𐌄𐌘 eli φersu. Koska nämä ovat sanan ainoat tunnetut esiintymät, on sanan merkityksen liittyminen naamioon päätelty siis siitä, että se voidaan yhdistää latinan sanaan persona, jonka puolestaan on tästä johtuen päätelty olevan peräisin etruskin sanasta φersu tai tästä johdetusta (hypoteettiesta) adjektiivista *φersuna, jossa siis muuten tunnettu etruskin adjektiivijohdin -na yhdistyy sanaan φersu.

Koska kyseessä ei ole edes ainoa sanalle esitetty etymologia, en edellä sanotun perusteella lähtisi esittämään personan etruskietymologiaa erityisen varmana tietona, siis aivan riippumatta siitä, mitä etruskien naamioiden merkityksestä ja hautausriiteistä muuten tiedetään.

Loppukevennyksenä vielä mainittakoon, että Helsingin yliopiston kirjaston etruskologiahyllystä löytyy jostain syystä myös Helmi Poukan Etruskia suomeksi (1972), jonka sanastosta sanaa fersu (Poukan ortografiaa seuratakseni) ei tosin löydy.