They-pronominista (henestä, osa 2)

Suomessa tavattavan naisten ja miesten tasa-arvon selitykseksi tarjotaan enemmän tai vähemmän tosissaan sitä, että suomessa on vain yksi hän-sana, joka ei tee eroa sukupuolen välillä. Tämä teoria ei ennusta tasa-arvotilannetta Ruotsissa (han, hon 'hän', nykyään myös hen) ja Turkissa (o 'hän, se'), ja antaa jotenkin epäsuorasti ymmärtää, että suomenkieliset eivät erota miehiä naisista.

Tässäkin yhteydessä on hyvä toistaa se totuus, että kielet eivät juurikaan eroa siinä, mitä ne ylipäänsä kykenevät ilmaisemaan, vaan siinä, mitä niiden on pakko ilmaista. Esimerkiksi englannissa on jostain henkilöstä puhuttaessa luonnollisessa kielenkäytössä pakko paljastaa hänen sukupuolensa, mutta suomessa tämä on vapaavalintaista. Ennen vanhaan maskuliini oli tunnusmerkitön suku, mikä näkyy vielä Star Trekin tunnuslauseessa "to boldly go where no man has gone before", jossa sana man siis tarkoittaa oikeastaan epämääräistä subjektia samaan tapaan kuin ruotsista ja saksasta tuttu indefiniittipronominiksi kieliopillistunut man (jonka käyttöä nimitetään usein harhaanjohtavasti "man-passiiviksi"). Nykyenglannin woman 'nainen' tulee muinaisenglannin muodosta wifman, joka on itse asiassa yhdyssana 'vaimoihminen'. Sana wif (kuten vastaava nykysaksan Weib) on neutri, ja wifman yhdyssanojen normaalien sukusääntöjen mukaisesti maskuliini. Sanoilla male ja female ei ulkonäöstään huolimatta vastaavaa historiallista yhteyttä ole, vaan niiden pohjalla ovat ranskan kautta latinan masculus ja femella, jotka ovat diminutiiveja sanoista mas ja femina.

(Feminiini tunnusmerkittömänä sukuna esiintyy "naisammatteihin" viittaavien sanojen ulkopuolella harvemmin, esimerkiksi saksan Geschwister 'sisarukset', vrt. Schwester 'sisko' sekä tavallaan ilmaisutapa liebe LeserInnen 'rakkaat lukijat'.)

Lienee syytä todeta, että tunnusmerkittömyydestä ei välttämättä seuraa oletettua paremmuutta. Astevastakohtien tapauksessa vastakohtaparin jompikumpi jäsen on tunnusmerkitön, mutta tästä tuskin seuraa toisen jäsenen minkäänlaista poissulkemista, esimerkiksi (tunnusmerkitön alleviivattu) pitkä - lyhyt, uusi - vanha, kevyt - painava: kyseessä olevaa ominaisuutta kysyttäessä kysytään oletusarvoisesti kuinka pitkä/vanha/painava jokin asia on, ellei sitten haluta korostaa odotettua tunnusmerkillistä ominaisuutta ("kuinka lyhyt/uusi/kevyt?"). Tieteellisemmän maailmankuvan vaikutuksesta puhutaan lämpötilasta ja valoisuudesta, joissa lämmön ja valon määrä ovat jotain nollasta ylöspäin (täydellinen pimeys on valon puutetta, absoluuttinen nollapiste lämmön puutetta), vaikka arkikielessä kysyttäneen aivan yhtä luontevasti kuinka kylmä tai lämmin ulkona on, tai miten pimeää tai valoisaa siellä on. Sen kysymiselle, kuinka lihava tai laiha joku on, ei taida olla ainakaan suomessa neutraalia keinoa.

Iän perusteella syrjitään niin nuoria kuin vanhojakin, mutta ainakin kielellisesti näyttäisi siltä, että aikuinen on vähemmän tunnusmerkillinen kuin lapsi: sukupuoleksi voidaan vastasyntyneistä ja lapsista puhuttaessa merkitä "tyttö", mutta yleisesti väestöstä puhuttaessa käytetään "naista".  "Ihminen" on myös oletusarvoisesti "aikuinen", mikä näkyy siinäkin, että lapsia kehotetaan päästämään "ihmiset" ensin julkisiin kulkuneuvoihin. Tuttavallisemmassa tai siihen pyrkivässä kielenkäytössä aikuisiakin saatetaan kutsua "pojiksi" ja "tytöiksi", mutta tämä helposti lipsahtaa vähättelyn puolelle, tai ainakin tulkitaan sellaiseksi riippumatta puhujan tarkoitusperistä.

Astevastakohtaesimerkkien relevanssin voisi kyseenalaistaa huomauttamalla, että sukupuolet ovat komplementaarinen vastakohtapari. En ole varma, mikä oikeaoppinen mielipide tästä tällä hetkellä on, sillä sukupuolia (gender) on toki enemmän kuin kaksi, mutta jos niiden ajatellaan muodostavan jatkumon, joiden ääripäässä ovat "mies" ja "nainen", vahvistetaan edelleen heteronormatiivista dikotomiaa määrittelemällä muut sukupuolet näiden kahden perinteisen konstruktion kautta, ja tällainen mikroaggressio voi aiheuttaa toiseuden ja turvattomuuden tunnetta ja saattaa laukaista post-traumaattisia stressireaktioita.

Elokuvan Glen or Glenda (1953) mainosjuliste.

Joka tapauksessa on mielenkiintoista sinänsä, että kanan ja lehmän tapauksessa naaras on ainakin nykykielenkäytössä tunnusmerkitön sukupuoli. Maatalousyhteisössä abstrahointi eläinlajin perusteella on varmaankin tuntunut tarpeettomalta: on kanoja ja kukkoja tai hiehoja, lehmiä, sonneja ja härkiä, joista kullakin on oma funktionsa.

Koska nykyään naisiin tai miehiin viittaamista maskuliinisella sanalla pidetään sopimattomana ja naisia marginalisoivana, ja yhdistelmää he or she kömpelöinä, käytetään suvun kannalta epämääräisenä pronominina sanaa they. Tätä on pitkään pidetty puhekielisyytenä, mutta kyseinen rakenne on hiljattain tullut sisällytetyksi joihinkin tyyliohjeisiin. "Singular they" on siinä mielessä onneton nimi, että sana ei ole yksiköllinen, vaan siihen liittyvä verbi on aina monikossa (tai oikeastaan tunnusmerkittömässä, ei-yksiköllisessä muodossa).

Toisin kuin muissa "muinais"-germaanisissa kielissä, muinaisenglannin persoonapronominin monikko on sukuneutraali hie. Nykenglannissa tämän on korvannut skandinaaviseen maskuliiniseen pronominiin perustuva they, joka on paitsi sukuneutraali, myös neutraali sen suhteen, viitataanko sillä henkilöön vai asiaan (toisin kuin suomen he ja ne tai englannin he, she ja it). Persoonapronominien monikot (we, you) ovat nekin sukuneutraaleja, ja kaikkia kolmea monikollista sanaa käytetään epämääräisinä subjekteina samaan tapaan kuin ruotsin ja saksan man-sanaa:

We drink a lot of coffee in Finland.
You drink a lot of beer in Germany.
They drink a lot of vodka in Russia.

Hieman vanhahtavaa on käyttää yksiköllisiä maskuliinisia kansallisuusilmaisuja kuten "a German likes his beer" tai vielä eksplisiittisempi "a Frenchman likes his wine". Monikossa suvun ilmaisu voidaan kätevästi välttää myös seuraavanlaisissa tapauksissa:

Customers may use their own headphones.
The duty of care ends only when patrons get to a place where they are able to sober up.

Tästä päästäänkin varsinaiseen "singular they" -rakenteeseen, jonka avulla yllä olevissa lauseissa sanat customers ja patrons voitaisiin muuttaa yksikköön (jälkimmäisessä myös verbi get muotoon gets) käyttäen kuitenkin edelleen sanoja their ja they. Voidaan tietysti kysyä, miksei ongelmaa kierretä käyttämällä aina monikkoa alusta alkaen, mutta idiomaattinen kielenkäyttö vaatii toisinaan yksikköä. Alla pari esimerkkiä:

If a customer wants to use their signature, ask if they know their PIN.
The passenger may use their own wheelchair.

Näiden taustalla saattaa olla eräänlainen constructio ad sensum, sillä asiakas tai matkustajä yleensä kuvaavat kuitenkin lopulta ihmisjoukkoa. Parhaiten tämä näkyy, jos tilalle laitetaan muodollisesti yksiköllinen indefiniittipronomini:

If anybody wants to use their signature, ask if they know their PIN.
Everybody may use their own wheelchair.

Lähinnä tällaisissa tapauksissa nykyäänkin tarvitaan sukuneutraalia pronominia. Erityisen uudesta ilmiöstä ei kuitenkaan ole kyse, kuten Tommi Uschanov mainitsi vihapuhekirjoitukseni kommenttiosastossa. Rakenteen "puolustukseksi" mainitaan usein, että se esiintyy jo Chaucerilla ja Shakespearella. Korostan vielä, että on yksi asia perustella jonkin sanan tai rakenteen käyttöä nykyään sillä, että erinomaiset kirjailijat ovat sitä käyttäneet, ja toinen asia vain todeta, että sana tai rakenne ei ole uusi, sillä sitä tavataan jo niin-ja-niin vanhoissa kirjallisissa lähteissä. Niin tai näin, Chaucerilla ja Shakespearilla esiintyvät tapaukset ansaitsevat lähempää huomiota.

(En ole tätä kirjoitusta varten aktiivisesti etsinyt tapauksia vaan käsittelen yksinkertaisesti joskus jossain näkemiäni ja muistiin merkitsemiäni kohtia.)

Kuten sanoin vastauksessani Uschanovin Chaucer-viittaukseen, tietääkseni ainoa Chaurcerilla esiintyvä tapaus on seuraava Canterburyn tarinoiden kohta (Pardoner's tale 385-386):

and whoso fyndeth hym out of swich blame,
they wol come up and offre a Goddes name

Vanhimmassa ja luultavasti alkuperäistä lähimmässä Hengwrt-käsikirjoituksessa (National Library of Wales MS Peniarth 392D, f. 196v) ei kuitenkaan käytetä sanaa they:

and who so fẏndeth hẏm out of swich blame
he wol come up and offre a goddes name
and j assoille hẏm bẏ the auctoritee
which (tha)t bẏ bulle ẏgraunted was to me.

(Faksimile, ks. 4. riviltä alkaen)

Kaikki yllä olevassa otteessa käytetyt pronominit (hym, he, hym) ovat maskuliinisia. Chaucerin kuoleman jälkeen tuotetussa merkittävässä Ellesmere-käsikirjoituksessa (Huntington library EL 26 C 9, f. 137r) kyseinen kohta kuuluu seuraavasti:

and who so fẏndeth hẏm out of swich fame
theẏ wol come up and offre on goddes name
and j assoille hem bẏ the auctoritee
whych that bẏ bulle ẏgraunted was to me.

(Faksimile, ks. 15. riviltä alhaalta lukien.)

Tässä ensimmäinen (refleksiivinen) pronomini (hym) on maskuliininen, loput kaksi (they ja hem) monikollisia. Koska Hengwrt on vanhempi ja tässä kohden johdonmukaisempi, otaksuisin sen vastaavan paremmin Chaucerin omaa käyttöä. Tämä ei siis tietenkään muuta sitä, että rakenne tavataan jo keskiajalla, mutta Chaucerin itsensä nimeen asian suhteen ei välttämättä kannata vannoa.

Whoso 'kuka ikinä' on yksiköllinen, mutta voidaan ymmärtää viittaavan joukkoon ihmisiä, mistä ei ole pitkä matka siihen, että siihen viitataan monikollisella pronominilla ad sensum, kuten ylempänä oli jo puhetta.

Shakespearelta olen kirjannut ylös kolme kohtaa, jotka on jossakin yhteydesä esitetty esimerkkeinä singular they -rakenteesta. Ensimmäinen on Hamletista (3,3):

And, as you said, and wisely was it said,
'tis meet that some more audience than a mother,
since nature makes them partial, should o'erhear the speech.
the speech, of vantage.

Tämä on melkein "varsinainen singular they-rakenne", josta puhuin ylempänä, mutta kyseessä ei ole missään nimessä sukupuolineutraalius, koska viitattava sana on yksiselitteisen feminiininen mother. Seuraava tapaus on Erehdysten komediasta (4,3):

There's not a man I meet but doth salute me
As if I were their well-acquainted friend

Tämä on hyvin samanlainen tapaus kuin edellinen: not a man on muodollisesti yksikkö, mutta merkitykseltään monikollinen (there's not a man I meet on käytännössä all the men I meet). Lisäksi man on luonnolliselta suvultaan maskuliininen. Kolmas esimerkki ei ole näytelmästä, vaan runosta The Rape of Lucrece:

Now leaden slumber with life's strength doth fight;
And every one to rest themselves betake,
Save thieves, and cares, and troubled minds, that wake.

Tässä on ilmeinen constructio ad sensum, sillä every one on muodollisesti yksikkö, mutta merkitykseltään viittaa useampaan ihmiseen.

Mikään yllä olevista ei siis ole täysin rinnasteinen varsinaiseen aiheeseen, eli they-sanan käyttöön he- ja she-sanojen korvikkeena. Tämä ei tarkoita, etteikö sellaisia voisi löytyä Shakespearelta tai joltakulta muulta kirjailijalta. Vanhojen kirjailijoiden käyttö kielenkäytön mallina on tietysti siinä mielessä kyseenalaista, että suurin osa heistä on parempiosaisia miehiä: nykypäivän kieliopillisten rakenteiden tai fraseologisten sapluunoiden perustelu heidän kielenkäytöllään siis kaiketi marginalisoisi historiallisesti sorrettuja ryhmiä myös nykypäivänä.

On yksi kysymys selvittää, millaisia merkityspiirteitä sanoihin liittyy, ja toinen, miten nämä merkityspiirteet ohjaavat mahdollisesti käyttäytymistä ja ajattelua. Kolmas, nykypäivänä luultavasti mielenkiintoisin kysymys on se, missä määrin käyttäytymistä ja ajattelua voidaan edellisen johdosta muokata kielenkäyttöä säätelemällä.

Eräästä Turun tuomiokirkon alasaksankielisestä piirtokirjoituksesta

Turun tuomiokirkon Pyhän ristin kuoren lattiasta löytyy alasaksankielinen teksti, jonka jäljensin viimeksi siellä käydessäni:

AVER ICH WET DADT MIN E[R]LOSER LIWET
VND ER WIRT MI HIR NA VHT DER ERDEN VPP
WECKEN VND WERDE DAR NA MIT DIS[E]R
MINER HAVT VMB GEVEN WERDEN VND VER
DE IN [MINEM FL]EISCH GADT SEHIN DEN SVLVEN
WERD ICH M[IR SEHIN] VND MIN[E] OGEN WERD
EN EM SCHO[UEN] VND KEIN FREMBDER HI
OB 19[:25 - 27]

Alasaksalla (Niederdeutsch, Plattdeutsch) tarkoitetaan Pohjois-Saksan alamailla puhuttavaa kieltä erotuksena vuoristoisemman Etelä-Saksan kielestä, johon myös standardiyläsaksa (Hochdeutsch) perustuu. Alasaksa oli myös Itämerellä vaikuttaneen Hansaliiton lingua franca.

Tekstiä on mukava verrata Martti Lutherin (ylä)saksankieliseen raamatunkäännökseen (tässä vuoden 1545 asussa):

Aber ich weis, das mein Erlöser lebet /
und er wird mich hernach aus der Erde auff-
wecken. Vnd werde danach mit dieser
meiner haut umbgeben werden / und wer-
de in meinem fleisch Gott sehen. Den selben
werde ich mir sehen / und meine Augen werd-
en jn schawen / und kein Frembder.

(Oikeinkirjoitus ei vastaa täydellisesti nykykäytäntöjä.)

Vaikka teksti (Job 19:25 - 27) on muodollisesti lähes sanasta sanaan sama kuin Lutherin versio, kiinnittyy huomio silti useisiin (huolitellusta) yläsaksasta poikkeaviin piirteisiin. Lievimmästä päästä on yläsaksankin nykymurteissa tavattava substituutio b > w, esim. aver ~ aber, liwet ~ lebet, geven ~ geben, sulven ~ selben. Yläsaksalaisen äänteensiirtymän puutteesta kertovat muodot wet ~ weis, dadt ~ das, upp- ~ auf-, uht ~ aus. Kaksi viimeistä ovat myös esimerkkejä diftongisaation puuttesta, kuten myös min ~ mein, miner ~ meiner. Vastakkaista ilmiötä eli diftongin monoftongisaatiota kuvastaa Ogen ~ Augen.

Vaikka nykyään alasaksa voidaan katsoa jonkinlaiseksi siirtymämuodoksi yläsaksan ja hollannin välillä, on tilanne historiallisesti hieman toinen. Alasaksa polveutuu muinaissaksista, joka kuuluu samaan länsigermaanisten kielten alaryhmään kuin englanti, kun taas hollanti kuuluu keskisaksalaisten murteiden kanssa toiseen ryhmään ja yläsaksa kolmanteen.

Kirjoitus on aikojen saatossa hieman kärsinyt.

Tekstin alkuperää on luonteva lähteä etsimään alasaksankielisten raamatunkäännösten traditiosta, joka jakautuu käytännössä kahteen linjaan, luterilaisiin ja vanhempiin latinasta käännettyihin. Kummankin linjan edustajat ovat keskenään suhteellisen samanlaisia, mutta olen joka tapauksessa kopioinut tähän kolme esimerkkiä kummastakin (kaikki mahdolliset virheet ovat siis omiani).

Luterilaiset käännökset perustuvat Lutherin kumppanin Johannes Bugenhagenin työhön. Arkaaisehkoa oikeinkirjoitusta edustaa ensimmäinen kokonainen raamatunkäännös alasaksaksi, joka ilmestyi 1533-34 Lyypekissä, yhtaikaa yläsaksankielisen käännöksen kanssa:

Ick weth ydt dat myn uorlo^eser le^evet / unde he wert my hernamals uth der erde upwecken / unde yck werde darna mit desser myner hutt ummegegeuen werden / unde werde in mynem flesche Godt seen. Den su^eluen werde yck my seen / und myne ogen werden en schouwen / unde ne^enen andern.

Barthissa ilmestynyt laitos vuodelta 1588 eroaa edellisestä lähinnä ortografian ja sanan desser puutteen osalta:

Auerst ick weet idt / dat myn Vorlo^eser le^euet / unde h̢e wert my hernamals uth̢ der Erde upwecken. Vnd ick werde darna mit myner h̢uet ummegege^euen werden / unde werde in mynem flesch̢e Godt seh̢en. Densu^eluen werde ick my seh̢en / und myne ogen werden en sch̢owen / unde neen ander.

Uudemmassa, David Wolderin toimittamassa laitoksessa vuodelta 1599 sana disser on kuitenkin alkuperäisellä paikallaan:

Ouerst ick weeth ydt / dat myn / Vorlo^eser le^euet / unde he wert my hernamals uth der Erden upwecken. Vnde ick werde darna mit disser myner Huedt ummege^even werden / unde werde in mynem Flesche Godt sehen. Desu^eluen werde ick my sehen / unde myne ogen werden en schowen / unde neen Fro^emder.

Toisin kuin edellisissä, tässä muodosta ummege^even puuttuu ge-prefiksi ja ander on korvattu sanalla Fro^emder.

Kolme ylempänä käsiteltyä laitosta antanevat riittävän kuvan siitä, miltä Bugenhagenin Luther-pohjainen käännös näyttää eri muodoissaan. Koska tuomiokirkon teksti ei näytä aivan vastaavan tätä tyyppiä, on mielekästä tarkastella myös ei-luterilaisia käännöksiä, joista vanhin, latinasta alasaksaan käännetty laitos ilmestyi Kölnissä vuonna 1478:

Wāt ick weet dat myn wrloeser lefft. ende dat yck to dem iungesten dage up staen sall: wederūb gecleyt werden myt minre huyt ende in minē vlesch sall ich got sien den ick seelffs syen sall ende myn sullen en beschouwen ende niet eyn ander in mynre gestaltenis.

Huomion kiinnittää apuverbi sall : sullen yläsaksastakin tutun verbin wert : werden sijaan. Lyypekissä vuonna 1494 ilmestynyt laitos eroaa edellistä oikeinkirjoituksen ja joidenkin sananmuotojen osalta:

Wēte ik wet dat min uorloser leuet. dat ik to dem iūgestē daghe upstā schal. un̄ scal wedderūme ghekledet werdē mit miner huet. un̄ in mineme uleische schal ik gade seē tē ik suluē see schal. un̄ mine oghē scholē ene beschouwen. un̄ nicht een ander.

(Makroni merkitsee Agricolalta tuttuun tapaan seuraavaa n- tai m-kirjainta, ei pitkää vokaalia, esim. iūgestē = iungesten.) 

Halberstadtissa vuonna 1522 julkaistu laitos ei sekään oikeastaan eroa edellisestä muuten kuin ortografisesti:

Wente ick wet dat myn uorlo^eser leuet / und dat ick tho dē iungesten dage uppstaen schal / und schal wedderumme gekledet werden mit myner huet / und yn mynem fleesche schal ick god seen / den ick su^eluē seen schal un̄ myne ogen scholen o^en beschouwē / und nicht ein ander.

Luterilaisista versioista poikkeava sanamuoto ik to dem iūgestē daghe upstā schal variaatioineen perustuu selvästi Vulgatan sanamuotoon in novissimo de terra surrecturus sim, vaikka de terra 'maasta' puuttuukin jostain syystä. Huomio kiinnittyy myös sanaan wente 'sillä' luterilaisen sanan auerst 'mutta' sijaan sekä prefiksoituun verbiin beschouwen pro schouwen. Toisin kuin hepreankieliseen alkutekstiin perustuvissa luterilaisissa käännöksissä, latinasta käännetyistä versioista "puuttuu" myös sanan זֹ֑את vastine di(e)ser.

Anglistina en pysty välttämään kiusausta luisua hieman sivuraiteille jatkaakseni siitä, mitä kirjoitin ylempänä alasaksan ja englannin (eli "anglosaksin" erotuksena mantereella puhutusta "vanhasaksista") sukulaisuudesta. Alla siis samainen raamatunkohta John Wycliffen keskienglanninkielisestä versiosta vuodelta 1395:

For Y woot, that myn ayenbiere lyueth, and in the laste dai Y schal rise fro the erthe; and eft Y schal be cumpassid with my skyn, and in my fleisch Y schal se God, my sauyour. Whom Y my silf schal se, and myn iyen schulen biholde, and not an other man.

Sanajärjestyksessä ja taivutuspäätteiden puutteessa on havaittavissa selvästi englannille tyypillisiä ilmiöitä, mutta muuten teksti on sanastollisia eroja lukuun ottamatta häkellyttävän samanlainen, esim. in my fleisch Y schal se God ~ yn mynem fleesche schal ick god seen. Muinaisenglanniksi käännettynä kohta löytyy Ælfricin (n. 955 - n. 1010) Jobin kirjaa käsittelevästä saarnasta:

Ic wat soðlice þæt min alysend leofað, and ic on ðam endenextan dæge of eorðan arise, and ic beo eft mid minum felle befangen, and ic on minum flæsce God geseo, ic sylf and na oðer

Nykyenglannissa know onkin jo syjäyttänyt muista germaanisista kielistä tutun wit-verbin. Erikielisten käännösten tarkastelu olisi tietysti mukavaa, mutta palatkaamme vielä lopuksi aiheeseen.

Vaikuttaa siis siltä, että Turun tuomiokirkon teksti on mekaanisesti alasaksaksi transponoitu versio Lutherin yläsaksalaisesta käännöksestä. Tämän puolesta puhuu etenkin muoto frembder, jossa on Lutherillakin esiintyvä ylimääräinen b. Myös partisiippi umb geven on lähempänä Lutherin muotoa umbgeben kuin muissa laitoksissa näkyvää umme(ge)geuen-tyyppiä tai ei-luterilaisten käännösten gekledet-tyyppiä. Samoin myös dar na on lähempänä yläsaksalaista danach-muotoa kuin luterilaisten käännösten hernamals (latinasta käännetyissä versioissa lause on huomattavan erilainen). Luterilaisissa alasaksalaisissa versioissa esiintyy myös sana ydt fraasissa ik wet ydt dat 'tiedän sen, että', joka ei esiinny Lutherilla eikä tuomiokirkon lattiassa saati latinasta käännetyissä versioissa. Tärkein peruste on siis se, että toisin kuin edes Lutherin käännökseen perustuvat alasaksankieliset Raamatut, tuomiokirkon teksti vastaa käytännössä sanasta sanaan Lutherin yläsaksankielistä käännöstä. Epäselväksi jää tosin vielä se, mikä on kirjoituksen välitön lähde.