Newtonin kolmannesta laista

Fyysikko Isaac Newton julkaisi klassisen mekaniikan perusteet latinankielisessä teoksessaan Philosophiæ Naturalis Principia Mathematica eli 'luonnonfilosofian matemaattiset periaatteet'. Ensimmäinen painos ilmestyi 1687, toinen 1713 ja kolmas 1726. Newtonin omat kappaleet ensimmäisestä painoksesta löytyvät digitoituina Cambridgen yliopiston sivuilta, sekä lisälehdillä (Adv.b.39.1) että ilman (NQ.16.200). Andrew Motten laatima ensimmäinen englanninkielinen käännös ilmestyi 1729 ja perustui kolmanteen painokseen. Kolmas painos on ilmestynyt vaihtoehtoiset lukutavat kokoavana editiona vuonna 1972 Alexandre Koyrén and I. Bernard Cohenin toimittamana.

Teos tunnettaneen parhaiten liikelaeista, etenkin kolmannen lain alkuosan englanninkielisestä muotoilusta for every action, there is an opposite and equal reaction. Useimmiten lausetta ei kuitenkaan käytetä Newtonin tarkoittamassa merkityksessä vaan kuvaannollisesti puhuttaessa jotakin asiaa seuraavasta "vastareaktiosta". Tämä edellyttää ajallista peräkkäisyyttä, joka ei ole läsnä Newtonin muotoilussa. Alkukielellä eli latinaksi kolmas laki toteaa:

Actioni contrariam ſemper & æqualem eſſe reactionem : ſive corporum
duorum actiones in ſe mutuo ſemper eſſe æquales & in partes contra-
rias dirigi.

'Aktiolle on aina vastakkainen ja yhtäläinen reaktio, eli kahden kappaleen aktiot keskenään ovat aina yhtäläisiä ja suuntautuvat vastakkaisiin suuntiin.'

Olen käyttänyt yllä sanaa aktio lähinnä siksi, etten keksi parempaakaan. Pohjalla olevan verbin agere perusmerkitys on 'ajaa', mutta käytännössä se tarkoittaa kaikenlaista 'tekemistä', 'toimimista' ja 'suorittamista'. Etuliite re- merkitsee usein 'vastaan', 'takaisin' tai 'uudelleen', mutta toisinaan se vain terävöittää verbijuuren merkitystä. Tässä yhteydessä etuliitteen merkitys on ymmärrettävä kuten Newtonin samassa yhteydessä tarjoamassa esimerkissä, jossa hän käyttää verbiä trahere 'vetää' ja siitä johdettua verbiä retrahere: jos hevonen vetää köyteen kiinnitettyä kiveä, tulee hevonen vedetyksi yhtä lailla kohti kiveä (si equus lapidem funi alligatum trahit, retrahetur etiam & equus æqualiter in lapidem). Ut ita dicam, 'niin sanoakseni", kuten Newton on kyseiseen kohtaan käsin lisännyt.

Newtonin oma näkemys kolmannen lain sanamuodosta (NQ.16.200).

Huvittavaa on, että Newton olisi ilmeisesti halunnut poistaa teoksestaan sen luultavasti tunnetuimman yksittäisen lauseen: hän on nimittäin yliviivannut sen (ja korjannut sanaan corporum ison alkukirjaimen) molempiin omiin kappaleisiinsa, kuten yllä olevasta kuvasta näkyy. Harmillista sinänsä, että poisto ei kuitenkaan päätynyt myöhempiin painoksiin.

Suomenkielisiä limerikkejä

Tiedotusasia: aloitin hiljattain Helsingin yliopiston blogialustalle varsinaiseen tutkimustyöhöni liittyviin asioihin keskittyvän blogin Studia Dimicatoria.

***

Limerikki on englanninkielisen huumorirunouden laji, jonka klassisella muodolla on tarkat määreet niin tavurakenteen, aiheen kuin ensimmäisen säkeen viimeisen sanan sanaluokankin suhteen. Limerikki rakentuu viidestä säkeestä riimikaavalla aabba, joista a-säkeet muodostuvat kolmesta, b-säkeet kahdesta jalasta. Jalat ovat lähtökohtaisesti anapesteja (ti-ti-TAA), mutta ensimmäinen jalka voi olla myös jambi (ti-TAA); lisäksi etenkin a-säkeiden lopussa voi olla yksi tai kaksi ylimääräistä painotonta tavua. Sisällön osalta ensimmäinen säe päättyy yleensä erisnimeen, ja limerikin aihe itsessään on jollain tavalla seksiin liittyvä. Parhaimmillaan viimeinen säe (punch line) päättyy odottamattomaan riimiin. Rytmin korostaminen ja sanojen ajoittainen väärin painottaminen kuuluvat limerikin humoristiseen luonteeseen.

Limerikin tapaista muotoa tavataan muissakin yhteyksissä, esimerkiksi saksalaisen sotilaslaulun "Bomben auf Engeland" säkeistössä, jossa riimikaava on xabba, ja Hobittiin sisältyvässä kääpiölaulussa "Far over the Misty Mountains Cold", joka koostuu anapestien sijaan jambeista.

Prototyyppinen esimerkki varsinaisesta limerikistä on paremmin tieteiskirjailijana tunnetun Isaac Asimovin kynästä (muistinvaraisesti):

A young lady from South Carolina 
Placed fiddle strings 'cross her vagina. 
With the proper-sized cocks,
What was sex, became Bach's
Tocatta and Fugue in D Minor.

(Vähemmän härski englanninkielinen limerikki löytyy tämän kirjoituksen alusta.) 

Suomen kieli ei erityisen hyvin taivu limerikkimittaan, mutta joka tapauksessa limerikkejä on kirjoitettu myös suomeksi. Olen koonnut tähän muutamia esimerkkejä tapauksista, joihin olen törmännyt niitä erikseen etsimättä.

Ensimmäinen on Roope Ankan elämä ja teot -sarjakuvakirjasta (1997, s. 193, suom. Jukka Lindfors), jossa Roope osallistuu ylämaan kisoihin muun muassa lausumalla Dawsonissa oppimaansa "kertovaa runoutta":

Ol' piikasen koti Nebraska,
hänt' piiritti Sipuli-Jaska.
Hänen henkensä tuoksu
sai neitoset juoksuun,
ol' tarpeeton vihkipumaska.

Erisnimessä Nebraska on painotettava keskimmäistä tavua. Loppuheittoiset muodot (ol', hänt') eivät mielestäni ole tarpeellisia rytmin kannalta, mutta luovat ylätyylisyydessään kieltämättä hauskan kontrastin itse sisältöön.

Toinen, muistinvarainen esimerkki painui mieleeni muistaakseni Suomen kuvalehdestä, luultavasti vuodelta 2002 tai vähän sen jälkeen. Limerikki viittaa Kalervo Palsan mainittuna vuonna pidettyyn näyttelyyn Kiasmassa:

Näky tervehtii katsojia junista:
taidenäyttely painajaisunista!
Arkkitehtuurin kalsan
kruunaa taideteos Palsan,
jossa taiteilija hirtetään munista.

Olisin kiitollinen, mikäli joku osaisi nimetä alkuperäisen lähteen tarkemmin.

Lapsille sopivampaa laatua edustavat Reino Helismaan "väli-limerikit", jotka tahdittivat Kipparikvartetin tähdittämää Kotikunnailta-sarjaa (1964). Alla oleva esimerkki on Italia-jaksosta:

Myös on huolehdittava mahasta!
Välipala ei olisi pahasta.
Saat salaatin makuun
nyt kipparin takuun.
Syö pois - älä huolehdi rahasta.

Viimeinen säe ei sisällä minkäänlaista käännettä, riimi on ennalta-arvattava ja kokonaisuus on muutenkin melko tylsä.

"Old Man with a Nose" (Edward Lear).

Lapsille sopivien limerikkien kirjoittajista tunnetuin on eittämättä Edward Lear (1812 - 1888), jonka Book of Nonsense ilmestyi 1846 sisältäen 115 limerikkiä, joiden muodollisesta ja sisällöllisestä tyylistä riittänee yksi tyhjentävä esimerkki:

There was an Old Man with a nose,
Who said, 'If you choose to suppose,
That my nose is too long,
You are certainly wrong!'
That remarkable Man with a nose.

Kirja on hiljattain ilmestynyt Ville-Juhani Sutisen suomentamana nimellä Hölynpölykirja (2016). Alla yllä olevan suomennos (s. 9):

Olipa kerran vanha herra nenineen,
joka sanoi: "Jos tulette siihen tulokseen,
että nenä mitat ylittää,
erehdytte tykkänään
Se oli tuo ihmeellinen herra nenineen.

Sutisen suomennokset eivät erityisemmin vaikuta tavoittelevan limerikeille ominaista rytmiä, ja riimit ovat laimeita (erisnimienkin tapauksessa loppusointu muodostuu sijapäätteestä eikä itse nimestä), minkä tuloksena Learin hölynpöly on mielestäni menettänyt suurimman osan rakenteellisesta estetiikastaan. Learin limerikkien suomentaminen ylipäänsä on tietysti sellainen herkulestyö, että sitä tuskin on reilua arvioida kovin ankarasti.

Monesko?

Vastaus kysymykseen elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta on "neljäkymmentäkaksi", mutta mitä on kysyttävä Bill Clintonista saadakseen vastaukseksi ordinaaliluvun "neljäskymmeneskahdes" (tai "neljäskymmenestoinen")?

Suomessa on kätevä sana mones, joka usein esiintyy yhdessä kysymyspartikkelin kanssa muodossa monesko, jolla on siis käytännössä sama merkitys kuin ilmaisulla kuinka mones. Englannista ei löydy kyseiselle sanalle vastinetta, mistä ei kuitenkaan välttämättä seuraa mitään varsinaisia käännösvaikeuksia sen enempää kuin siitäkään, että englannin sanalle the ei löydy suomesta vastinetta. Kuten toivottavasti kaikille on selvää, kääntäminen ei ole yhden kielen sanojen korvaamista toisen kielen sanoilla kuin korkeintaan kielitieteilijän laatimissa apukäännöksissä ja vanhoissa raamatunkäännöksissä.

Yhdysvaltain 42. presidentti Bill Clinton.

Mielenkiintoista kyllä, sanalle löytyy siistit vastineet klassisista kielistä: latinan quotus, kreikan πόστος ja sanskritin कतिथ katitha merkitsevät kaikki 'monesko'. Suomenkielisen vastineensa tapaan nämä liittyvät etymologisesti sanoihin quot, πόσοι ja कति kati, jotka kaikki merkitsevät 'montako'. Näiden sanojen olemassaolo herättää luonnollisesti kysymyksen, miten englanninkieliset sanakirjat määrittelevät näiden sanojen merkityksen. Alla esimerkki kustakin kielestä:

Liddel-Scott (kreikka): which in the ordinal series?

Lewis-Short (latina): which or what in number, order, etc.

Monier-Williams (sanskrit): the how-maniest?

Liddel-Scott tarjoaa mahdollisimman täsmällisen semanttisen määritelmän, Lewis-Short pyrkii samaan hieman epätäsmällisemmin, ja Monier-Williams tarjoaa hauskan etymologisoivan ekvivalentin, joka esiintymättömyydestään huolimatta on yksiselitteisen ymmärrettävä. Muualla olen nähnyt th-päätteisen muodosteen how-manieth, jonka käytön yleistymistä en pitäisi yllättävänä.

Toisin kuin tällä hetkellä englannissa, saksassa on tavanomaisessa käytössä sana wievielter, jonka pohjalla on edellä käsiteltyjen sanojen tapaan wie viele 'kuinka monta'. Kotoani löytyy tiettävästi neljä saksa-englanti-sanakirjaa, joista pienimmistä eli Collins Gem -sarjan taskusanakirjasta sekä vastaavan kokoisesta Langenscheidtin Universalwörterbuchista sana puuttuu kokonaan (sivumennen sanoen mielestäni on typerää karsia sanakirjoja supistettaessa juuri sieltä vaikeammasta tai harvinaisemmasta päästä), mutta kahdessa isommassa sana esiintyy, eikä sille ymmärrettävästi yritetä tarjota yhden sanan vastinetta. Alla oleva lainaus on englanninkielisestä sanakirjasta The New Cassell's German Dictionary (1965):

wie I. adv. [...] -viel, adv. how much, (pl.) how many; [...] der -vielte ist er in seiner Klasse? what is his position in his class? den -vielten haben wir heute? what is the date today?

Käännösvastineen sijaan tarjotaan siis kaksi esimerkkilausetta. Langenscheidtin saksankielinen Großwörterbuch Englisch (2008) on samoilla linjoilla antaen enemmän esimerkkejä:

wie|viel|te(r, s) [vi'fiːltə, 'viː-] INTERROG ADJ das ~ Kind ist das jetzt? how many children is that now?; das ~ Kind bist du? - das zweite which child are you? - the second; der ~ Band fehlt? which volume is missing?; den ~ Platz hat er im Wettkampf belegt? where did he come in the competition?; als Wievielter ging er durchs Ziel? what place did he come?; das ~ Mal or zum ~n Mal bist du schon in England? how often or how many times have you been to England?; am ~n September has du Geburtstag? what date or when in September is your birthday?; das ~ Jahr bist du jetzt in Schottland? how many years have you lived in Scotland now?; ich habe morgen Geburtstag! - der ~ ist es denn? it's my birthday tomorrow! - how old will you be? 

Esimerkkilauseiden eli parhaimmillaan idiomaattisten fraseemien tarjoaminen sanakirjassa on tietysti hyödyllistä siinäkin tapauksessa, että hakusanalla on selvä vastine kohdekielessä. Melkein kaikki yllä olevan sanakirjaotteen saksankieliset fraasit voitaisiin kääntää suomeksi käyttäen sanan mones muotoja.

Lopuksi tarkasteltakoon vielä suomalaisen Uuden suomi-englantisuursanakirjan (1984) sana-artikkelia:

mone|s; kuinka ~, ~ko which; kuinka ~ päivä tänään on? What date is it today? -nneksiko hän tuli (~ko hän oli)? how did he place? [...]

Kahden fraasin lisäksi tarjotaan peruskäännösvastine which. Palatakseni tästä alkuperäiseen kysymykseen: voisiko olla niin, että kysymys olisi yksinkertaisesti "which president was Bill Clinton?" Olisiko ensimmäisenä mieleen tuleva vastaus järjestysluku vai ennemmin jotain Monica Lewinskyyn viittaavaa?

Misogyynisia säkeitä

Selailin pappismies M. Jeremias Simonin teosta Gnomologia proverbialis-poetica (Leipzig 1683), joka sisältää latinankielisiä sitaatteja ja muita viisauksia saksankielisine riimikäännöksineen. Mukaan tarttui muutama tässä jakamisen arvoinen esimerkki, joita voidaan kaikkia luonnehtia misogyynisiksi eli naisvihamielisiksi.

Kaikki latinankieliset säeparit ovat elegisessä distikhon-mitassa, joka lienee ei-klassisisteille tuttu joko Ateenalaisten laulusta tai Thermopylain taistelun muistovärssyistä. Klassiset eli kvantitatiiviset runomitat perustuvat painollisten ja painottomien tavujen rytmien sijaan pitkien ja lyhyiden tavujen vaihteluun: esimerkiksi suomen sana tulee olisi painon perusteella trokee (TA-ti) mutta kvantitatiivisesti jambi (ti-taa). Sananparsien saksankieliset käännökset ovat myös runomuotoisia mutta noudattavat saksan kieleen paremmin soveltuvaa dynaamista säerakennetta loppusointuineen ("rhythmi vulgares"). Osa käännöksistä on Simonin itsensä laatimia, osa lainattu muualta (a 5).

Suorasanaiset suomennokset pohjautuvat latinankieliseen versioon. Käännöksiä seuraavat muutamat kommentit itse sisällöstä sekä mainitsemisen arvoisina pitämistäni kieliasun piirteistä.

Ensimmäinen säepari koskee naisia yleisesti:

Aſpide qvid pejus? Tigris: Qvid Tigride? Dæmon:
Dæmone qvid? Mulier: Qvid muliere? Nihil.

Sehr arg der Teuffel iſt /
die Schlang das Tieger-Thier;
Doch gehet ihnen noch
ein Weib an Boßheit für.

Beelzebub iſt zwar ein alter arger Schalck /
Doch iſt viel ärger noch ein böſer Weiber-Balck. (29)

'Mikä on käärmettä pahempi? Tiikeri. Mikä tiikeriä? Demoni. / Mikä demonia? Nainen. Mikä naista? Ei mikään.'

Latinankielisen säeparin rytmi on "taa-ti-ti taa taa-taa taa-taa taa taa-ti-ti taa-ti / taa-ti-ti taa ti-ti-taa taa ti-ti-taa-ti ti-ti", saksankielisen säkeistön "ti TA ti TA-ti TA / ti TA ti TA-ti-TA / ti TA-ti TA-ti TA / ti TA ti TA-ti TA", riimikaavalla abcb.

Teoksessa viitataan tässä kohden myös Jeesus Siirakin kirjan 25. lukua: Alle Boßheit ist gering gegen der Weiber Boßheit ('kaikki häijyys on vähäistä naisen häijyyden rinnalla') ja Ich wil lieber bey Löwen und Drachen wohnen / denn bey einem bosen Weibe ('ennemmin asuisin yhdessä leijonan ja lohikäärmeen kanssa, kuin asuisin yhdessä pahan vaimon kanssa').

Ensimmäinen saksannos ei sisällä mainittujen olentojen hierarkiaa, vaan ilmoittaa yksinkertaisesti naisten olevan pahempia kuin paholainen, käärme ja tiikeri. Ensimmäisen saksannoksen epäpuhdas riimi Thier-für ei ole tyypiltään mitenkään harvinainen, ja joissakin murteissa suorastaan puhdas. Jälkimmäinen saksannos vertaa naista vain Beelzebubiin, joka on "vanha paha lurjus".

Mainituista asioita mulier 'nainen' on ainoa, jonka nimitys ei ole kreikkalainen lainasana (vrt. ἀσπίς, τίγρις ja δαίμων; myös saksan Teuffel, kuten englannin devil, tulee pohjimmiltaan kreikasta.) Muodot aspide, tigride, daemone ja muliere ovat vertailun ablatiiveja (ablativus comparationis), jotka täydentävät komparatiivin merkitystä ilmaisemalla, mihin verrataan; suomessa käytetään partitiivia (käärmettä, tiikeriä jne.), joka sekin on alkujaan ollut pohjimmiltaan poispäin suuntautumista ilmaiseva muoto, mikä näkyy vieläkin sellaisissa kivettymissä kuin kotoa, takaa ja kaukaa.

Toinen säepari koskee erityisesti huonoa vaimoa:

Eſt mala crux coniux mala, crux tamen illa ferenda eſt,
quâ nemo niſi mors te relevare poteſt.

Haſtu ein böſes Weib /
trag ſolches Creutz und Leiden /
Weil niemand als der Tod /
dich nur von Ihr kan ſcheiden. (132)

'Paha puoliso on paha risti, mutta se risti on kannettava, / josta ei kukaan paitsi kuolema voi sinua vapauttaa.' Tässä on huomattava, että kuolema voi tietysti kohdata kumpaa tahansa osapuolta.

Tähän tematiikkaan liittyen Juha "Watt" Vainio lauloi "perhana kun eukokseni sellaisen sain ristin". Kannettava risti viittaa Raamattuun, jossa Jeesus ilmoittaa, että hänen opetuslasten on kannettava ristinsä (Matt. 16:24, Mark. 8:34, Luuk. 14:27). Mielenkiintoista kyllä, latinankielisessä Raamatussa eli Versio vulgatassa ei käytetä verbiä ferre, vaan accipere, tollere ja baiulare.

Gerundiivi ferenda voidaan kääntää joko 'kannettava' tai jopa 'kestettävä'. Klassisen kieliopin mukaan gerundiivi ilmaisee velvollisuutta tai välttämättömyyttä, mistä hyvänä esimerkkinä Cato Censoriuksen kuuluisa lause ceterum censeo Karthaginem esse delendam 'muuten olen sitä mieltä, että Karthago on tuhottava' eli 'täytyy tuhota'. Varhaiskeskiajalta alkaen gerundiivi laimentui kuitenkin Priscianuksen kieliopinkin hyväksymään passiivin futuuripartisiipin merkitykseen, mikä kannattaa pitää mielessä keskiaikaisia tekstejä lukiessaan. Tulevaisuuden ja velvollisuuden kategorioiden sekoittuminen ja kehittyminen toinen toisistaan ei ole mitenkään tavatonta, mistä esimerkkinä englannin shall 'aikoa', alkujaan 'olla velkaa, täytyä'.

Edellisen tapaan myös seuraava käsittelee nimenomaan huonoa naista:

Eſt mala res ſcabies, mulier mala peſſima res eſt;
Illa cutem mordet, mordet at hæc animum.

Aerger als die Krätz und Raud' /
Iſt ein böſes Weib /
Jene naget nur die Haut, /
Diß das Hertz im Leib. (132)

'On paha asia syyhy, paha nainen on pahin asia; / yksi jäytää ihoa, mutta toinen sielua.'

Sana scabies on nykyäänkin syyhyn lääketieteellinen nimitys. Anaforisista pronomineista illa 'tuo' ja haec 'tämä' ensimmäinen viittaa ensiksi mainittuun, jälkimmäinen viimeksi mainittuun.

Viimeisellä, Aeneas Silviuksen eli paavi Pius II:n nimiin laitetulla säeparilla on jopa kolme saksankielistä käännöstä:

Non audet Stygius Pluto tentare, qvod audet
Effrenis Monachus, plenaqve fraudis anus.

Wo der Teuffel ſelbst nicht hin wil /
da ſchickt er einen Mönch oder alte Frau hin.

Offt Pluto ſelbſt ſich das zu thun nicht unterwindet /
Was manch' alt böſes Weib und Mönch thut und erfindet.

Was Meiſter Satan ſelbſt offt nicht verrichten kan /
Das bringt ein altes Weib und Mönch leicht auf die Bahn. (309)

'Styksiläinen Pluto ei tohdi koettaa, mitä tohtii / hillitön munkki tai juonia täysi akka.'

Tämä latinankielinen epigrammi löytyy myös (tosin virheellisessä muodossa) käsikirjoituksesta Royal Armouries I.33 (kuva alla).

"plenaque dolis"

Ensimmäinen saksannos näyttäisi olevan suorasanainen mukaelma, kun taas kaksi muuta ovat jambisia ja loppusoinnullisia. Ylipäänsä saksankielisissä versioissa sanalla Mönch ei ole mitään määritettä, mikä johtaa merkityksen muuttumiseen, sillä tohtiminen ilmoitetaankin hillittömän munkin (effrenis monachus) sijaan munkin yleensä (Mönch) ominaisuudeksi. "Juonia täysi akka" (plena fraudis anus) on saksannettu vanhaksi ilkeäksi naiseksi tai pelkästään vanhaksi naiseksi. On kai mahdollisuuksien rajoissa, että kääntäjä on ajatellut määritteet effrenis ja plena fraudis munkkien ja vanhojen naisten suorastaan redundanteiksi määreiksi.

Pluto eli Hades (saksaksi tässä myös Teuffel 'paholainen' ja Meister Satan 'mestari Saatana') on kreikkalais-roomalaisessa mytologiassa Manalan hallitsija, Styks puolestaan Manalan ympäri virtaava joki. Stygius 'styksiläinen' voitaneen katsoa siis melko tyhjäksi määritteeksi.

Edinburghin kreikkaa ja latinaa

Kävin toissa viikolla  Edinburghissa. Törmäsin kaupungissa kahteen kreikankieliseen kirjoitukseen, yhteen englanniksi käännettyyn sitaattiin kreikankielisestä kirjallisuudesta sekä erinäisiin latinankielisiin kirjoituksiin. Tämä edellä mainittuja aiheita käsittelevä kirjoitus odotti tähän asti luonnostilassa, koska pyysin viime viikolla tyypilliseen tapaani Jens Nilssonia lähettämään minulle sitaatin omasta hyllystäni puuttuvasta (ja kirjastostakin ainakin tuolloin lainassa olleesta) teoksesta. Toissa päivänä, tiedusteltuani ensin hänen peräänsä hänen viimeisekseen tietämästäni olinpaikastaan, sain kuulla hänen löytyneen kuolleena kotoaan. Kirjoitin tänään aiheesta Facebookiin. Banaaliudestaan huolimatta alla oleva kirjoitus, joka siis mainittua sitaattia lukuun ottamatta valmistui alla olevassa muodossa viime viikolla, on omistettu hänelle.

***

Pitempi kreikankielisistä teksteistä on William Ewart Gladstonen (1809 - 1898) muistomerkissä, joka sijaitsee Coates Crescentin puistossa. Gladstonen patsaan jalustan edessä on kahden pojan pitelemä laakeriseppele, jonka nauhoissa on seuraavat tekstit:

ΟΥ ΠΕΡΙ ΜΕΝ ΠΡΟΦΡΩΝ
ΚΡΑΔΙΗ ΚΑΙ ΘΥΜΟΣ ΑΓΗΝΩΡ

ΤΟΥ ΚΑΙ ΑΠΟ ΓΛΩΣΣΗΣ ΜΕΛΙ
ΤΟΣ ΓΛΥΚΙΩΝ ΡΕΕΝ ΑΥΔΗ

'Hänen sydämensä on miehekäs ja mielensä rohkea, ja hänen kieleltään virtasi hunajaa makeampi puhe'. Nämä kaksi heksametrisäettä ovat sitaatteja Iliaasta: sanoilla οὗ περὶ μὲν πρόφρων κραδίη καὶ θυμὸς ἀγήνωρ (10,244) Diomedes kuvaa Odysseusta, ja τοῦ καὶ ἀπὸ γλώσσης μέλιτος γλυκίων ῥέεν αὐδή (1,249) viittaa Nestorin kaunopuheisuuteen hänen alkaessaan selvitellä Akhilleuksen ja Agamemnonin kiistaa Briseis-tytöstä.

Lyhyempi kirjoitus löytyy Edinburghin linnasta nykyisen sotamuseon sisäänkäynnin vierestä, entisen sotilassairaalan oven yläpuolisesta tympanonista, jossa reliefin poikki kulkee seuraava teksti:

ΑΣΚΛΗΠΙΟΣ

'Asklepios'. Asklepios oli kreikkalaisten lääketieteen jumala, jonka sauvan ympärillä kiemurteleva käärme on kuvattu itse veistoksessa.

Asklepioksen sauva ja käärme.

Niin ikään Edinburghin linnassa, skottien sotamuistomerkiksi rakennetun pyhäkön sisällä on seuraava englanninkielinen sitaatti Peloponnesolaissotien historiasta:

THE WHOLE EARTH IS THE TOMB
OF HEROIC MEN AND THEIR STAY
IS NOT GRAVEN ONLY ON STONE
OVER THEIR CLAY BUT ABIDES
EVERYWHERE WITHOUT
VISIBLE SYMBOL WOVEN
INTO THE STUFF OF
OTHER MEN'S LIVES

THUCYDIDES

Kreikaksi kyseinen kohta kuuluu seuraavasti:

ἀνδρῶν γὰρ ἐπιφανῶν πᾶσα γῆ τάφος, καὶ οὐ στηλῶν μόνον ἐν τῇ οἰκείᾳ σημαίνει ἐπιγραφή, ἀλλὰ καὶ ἐν τῇ μὴ προσηκούσῃ ἄγραφος μνήμη παρ' ἑκάστῳ τῆς γνώμης μᾶλλον ἢ τοῦ ἔργου ἐνδιαιτᾶται. (2.43)

Englanninnos on paikoittain hieman mukaileva, mikä ilmenee vertaamalla sitä sanatarkempaan käännökseen: 'miesten nimittäin kuuluisien koko maa [on] hauta, ja ei hautakivien pelkästään kotimaassa kerro kirjoitus, vaan myös vieraassa [maassa] kirjoittamaton muisto jokaisella tiedosta ennemmin kuin teosta elää.' J. A. Hollon käännös (Peloponnesolaissota I: kirjat I - IV, 1964) välittää sisällön luettavammassa muodossa: 'Sillä kuuluisien miesten hautana on koko maailma, eivätkä heidän mainettaan julista vain muistopatsaisiin piirretyt kirjoitukset, vaan myös vieraissa maissa elää jokaisen ihmisen rinnassa heidän kirjoittamaton muistonsa sydämen eikä kiven säilyttämänä'.

En valitettavasti juurikaan kirjannut ylös näkemiäni latinankielisiä piirtokirjoituksia, joten en voi tehdä niistä vastaavaa selontekoa kuin Helsingin tapauksessa. Mainittakoon kuitenkin tunnuslause nemo me impune lacessit 'kukaan ei hätyytä minua rankaisematta', joka on nähtävissä muun muassa eräissä punnan kolikoissa, Edinburghin linnan portin yläpuolella sekä vanhimman ja jaloimman ohdakkeen ritarikunnan rintatähdessä.

Vieraillessani Holyroodin palatsissa huomasin, että pääsisäänkäynnin yläpuolella olevan vaakunan alla luki lacesset (futuuri) tavanomaiset muodon lacessit (preesens) sijaan. Kysyin asiasta lähimmältä vartijalta, joka ei ollut ikinä huomannut asiaa, mutta kysyi radiopuhelimellaan lisätietoja. Lopulta kaiverrusta tuli ihmettelemään ainakin kaksi muuta henkilökunnan jäsentä, ja johtopäätökseksi jäi, että kyseessä lienee ollut muurarien virhe.

"Nemo me impune lacesset", Holyroodin palatsi.

Seuraavana päivänä kävin Edinburghin linnassa. Sotamuseossa oli näytteillä muun muassa kuninkaallisten skottifusilieerien upseerivyönsolki vuosien 1882 ja 1914 väliltä sekä kuninkaallisten ylämaan fusilieerien 1970-luvulla käytössä ollut C-komppanian lippu, jonka asu on opastekstin mukaan pysynyt muuttumattomana 1600-luvun lopulta saakka. Molemmissa edellä mainituissa näyttelyesineissä lauseen viimeinen sana on muodossa lacesset. Sama muoto löytyi myös Maria Stuartin kammarin yhteydessä olevan pienemmän huoneen seinälle maalatusta vaakunasta, kuten alla olevasta kuvasta näkyy.

"Nemo me impune lacesset", Edinburghin linna.

Lacesset näyttäisi siis mahdollisesti palautuvan jonnekin 1600-luvulle. Raportoin havaintoni palatsille ja odotan lisätietoja.

Taikahuilusta ja muusta

Edellisessä kirjoituksessa käsittelemäni teos sisältää myös seuraavanlaisen kohdan:

"Pooh! I ain't stealing chickens. Do you take me for a nigger? I'm a noble Red-man and Head Chief at that, I want you to know, an' I've a notion to collect that scalp you're wearin' now."

Tämä toimii kätevänä aasinsiltana tämänkertaiseen, väistämättä hieman rönsyilevään aiheeseen. Reilu viikko sitten Hesarin kirja-arviossa kerrottiin, että Harper Leen pöytälaatikon kätköistä paljastuneelle romaanille Go Set a Watchman on ilmestynyt suomennos nimeltään Kaikki taivaan linnut. Jutun otsikko toteaa, että "suomennoksessa ei väistellä mustia solvaavaa sanastoa". Suomentaja Kristiina Drews on jutun mukaan päätynyt käyttämään sanalle nigger kahta eri käännösvastinetta, vähemmän halventavaa mustaa ja halventavampaa neekeriä, riippuen puhujan kulloinkin oletetuista tarkoitusperistä. En osaa kommentoida tämän ratkaisun perusteltuutta tämän kummemmin. Oleellista on kuitenkin se, että ylipäätään pidetään varteenotettavana vaihtoehtona siistiä (sensuroida) teosta kääntämisen yhteydessä.

Sitäkin voidaan ylipäänsä pohtia, muuttuuko teksti vähemmän rasistiseksi muuttamalla loukkaavaksi koettuja sanoja konnotaatioiltaan neutraalimmiksi. Kuolinpesistä tutun Kansojen historian ensimmäisen osan (suom. 1956) alussa todetaan neandertalinihmisen kallonmuodosta, että sen ominaisuudet "tekivät kallon ulkonäöltään kutakuinkin 'eläimelliseksi' ja osoittivat, että sen rakenne oli yksinkertaisempi kuin kaikkein alkukantaisimmilla nykyisillä ihmisroduilla, niin kuin esimerkiksi Australian neekereillä tai tulimaalaisilla". Tämä virke on rasistinen eli rotuopillinen sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä siinä ihmiskunta implisiittisesti jaetaan rotuihin, joista toiset ovat alkukantaisempia kuin toiset. Sanan neekeri korvaaminen nykyään käytettävällä sanalla aboriginaali ei tekisi siitä yhtään vähemmän rasistista, vaikka leksikaaliset ikonoduulit muuta väittäisivätkin.

Mutta en käsittele nyt tieto- vaan kaunokirjallisuutta. Pelkästään halventavina pidettävien sanojen muuttamisen sijaan voidaan toki muuttaa myös itse sisältöä, vaikka esimerkiksi syrjinnän poistaminen teoksesta, jonka yhtenä tärkeänä teemana sitä pidetään, olisi vähintäänkin hölmöä. Erinäisten muutosten tekeminen ei kuitenkaan ole lainkaan tuntematonta silloin, kun kyse on näytelmä- tai oopperakirjallisuudesta: tällöin kynnys uudelleen tulkitsemiseen on luonnostaan paljon matalampi kuin romaanin tekstin muokkaamiseen.

Kävin jokin aika sitten Schönbrunnin marionettiteatterissa katsomassa Wolfgang Amadeus Mozartin Taikahuilun (1791). Tulin myös lueskelleeksi Emanuel Schikanederin kirjoittaman libreton suomennosta. Kuten tunnettua, Taikahuilu tihkuu misogyniaa, rasismia ja valistusideologiaa, joista ainakin kaksi ensiksi mainittua tuottavat toisinaan päänvaivaa teoksen nyky-yleisölle. Huomasin, että Juhani Koiviston ja Jussi Tapolan suomennoksessa on tehty eräitä mielenkiintoisia muutoksia alkutekstiin nähden. Nämä liittyvät orjien johtajaan Monostatokseen, joka on alkuperäisen libreton mukaan musta ja kärsii seksuaalisista patoumista. Eräässä kohdassa Papageno pohtii kohtaamistaan Monostatoksen kanssa seuraavasti:

Bin ich nicht ein Narr, daß ich mich schrecken liess? - Es giebt ja schwarze Vögel in der Welt, warum denn nicht auch schwarze Menschen?

(Saksankieliset otteet ovat oikeinkirjoitukseltaan modernisoidusta Reclam-editiosta, joka perustuu libreton ensipainokseen ja musiikkinumeroiden osalta Mozartin omaan partituuriin.)

Yllä oleva on suomennettu seuraavasti:

Kyllä olin tyhmä kun pelästyin. Onhan maailmassa outoja lintuja, miksei myös outoja ihmisiä.

(Alleviivaukset minun.) Adjektiivi schwarz 'musta' on siis käännetty (~korvattu) sanalla outo. Voisin kuvitella, että nykykatsoja kykenisi täysin perustellusti ja ilman rasistisia konstruktioita pitämään hauskana sitä, että hölmö Papageno ei ole koskaan nähnyt tummaihoista ihmistä. Mustan ihonvärin varsinaiseen arvottamiseen liittyy selkeämmin Monostatoksen aaria:

Alles fühlt der Liebe Freuden,	Muiden luokse rakkaus löytää,
Schnäbelt, tändelt, herzet, küßt;	hyväillään ja suudellaan.
Und ich soll die Liebe meiden,	Meikäläisen kaukaa kiertää,
Weil ein Schwarzer hässlich ist!	muukalaista inhotaan.
Ist mir denn kein Herz gegeben,	Näinköhän en löydä naista?
Bin ich nicht von Fleisch und Blut?	Niille kyllä kelpaisin.
Immer ohne Weibchen leben	Yksin elo puolinaista,
Wäre wahrlich Höllenglut.	pelkkää tuskaa helvetin.
Drum so will ich, weil ich lebe,	Vaadin elämältä muuta,
Schnäbeln, küssen, zärtlich sein!	hyväilyn ja suudelman.
Lieber guter Mond, vergebe,	Taivaalta en pyydä kuuta:
Eine Weiße nahm mich ein!	tahdon naisen vaalean.
Weiß ist schön! - ich muß sie küssen.	Suudelman nyt ryöstän tältä!
Mond! verstecke dich dazu!	Kuu, saat luoda tunnelmaa!
Sollt es dich zu sehr verdrießen,	Jos se näyttää ikävältä,
O so mach die Augen zu!	voithan silmät ummistaa!

Neljännen säkeen weil ein Schwarzer hässlich ist ('koska mustat ovat rumia') suomennoksessa viitataan muukalaisuuteen. (Mieleen tulee parikin mittaan sopivaa ilmaisua, jotka vastaisivat paremmin alkutekstiä.) Jos syy muutokselle on syrjivien asenteiden kitkeminen, en ymmärrä, mitä saavutetaan muuttamalla mustan rumuus muukalaisen inhoamiseksi eli kolorismi ksenofobiaksi. Monostatoksen osattomuuteen rakkaudesta voi olla suhtautumatta vahingoniloisesti riippumatta siitä, miksi (valkoiset) naiset vierovat häntä.

Neljänneksi viimeisen säkeen ensimmäisen puoliskon sisältö (Weiß ist schön! 'valkoinen on kaunista') ei näy suomennoksessa, mutta Paminan vaaleuteen viitataan edellisessä säkeessä, jonka eine Weiße kääntyy mutkitta vaaleaksi naiseksi. Jos mustaihoisuuden mainitseminen jätetään pois, mutta viittaus valkoihoisuuden kauneudesta jätetään paikalleen, on vaikea välttyä ajatukselta, että musta on näiden muokkausten tekijän mielestä rumaa ja valkoinen kaunista, mutta sitä ei vain häveliäisyyden vuoksi sovi ääneen sanoa. Mieleen tulee Jöröjukka, jossa Sulkaukko (Nikolas) moittii murjaania pilkkaavia poikia sanoen, ettei se ole murjaanin vika, ettei hän ole valkoinen ("Was kann denn dieser Mohr dafür, daß er so weiß nicht ist wie ihr?"); lopuksi hän kastaa pojat valtavaan mustepulloon tehden heistä murjaaniakin mustempia.

Pata kattilaa soimaa?

(Voi tietysti olla, että kaikki edellä mainitut muutokset ovat alisteisia ylempää annetulle päätökselle tehdä Monostatoksesta valkoinen, jolloin yksityiskohtien ruotiminen on ehkä vähemmän hyödyllistä.)

Vertailun vuoksi Ingmar Bergmanin filmatisaatiossa (1975) Monostatos laulaa "för min svarta huds skull". Tässä produktiossa lauletaan "weil ein Schwarzer hässlich ist", mutta tekstityksessä lukee kummallisesti "because my servants are ugly". Mainittakoon vielä, että saksankielisessä alkutekstissä tavataan toki muunkinlaista vaihtelua, esimerkiksi bin ich nicht von Fleisch und Blut ~ ich bin auch den Mädchen gut, ich muss sie küssen ~ man muss es küssen ja zu sehr verdrießen ~ zu seh'n verdrießen.

Muutokset eivät kuitenkaan rajoitu vain käännöksiin. Royal Opera Housen tuotannossa (2006) säe "weil ein Schwarzer hässlich ist" kuullaan vähemmän kieliopillisessa muodossa "weil kein Mensch mag mein Gesicht" ('koska kukaan ei pidä naamastani'), säkeessä "eine Weiße nahm mich ein" ('valkoinen nainen lumosi minut') sana Weiße 'valkoinen' on korvattu sanalla Holde 'sievä' ja "Weiß ist schön" ('valkoinen on kaunista') sijaan kuullaan "sie ist schön" ('hän on kaunis').

Eräs näkemys on, että näissä muutoksissa ei ole kyse ns. poliittisesta korrektiudesta vaan yksinkertaisesti siitä, että Monostatoksen näyttelijä ei ole musta. Tämä on tietenkin teoriassa mahdollista, mutta tässä kontekstissa jokseenkin epätodennäköistä. Tämä tulkinta tosin sopii toiseen, juonen kannalta vähemmän oleelliseen seikkaan, eli siihen, että Paminan näyttelijätär Dorothea Röschmann ei ole vaaleaverikkö: kun Papageno tunnistaa hänet vertaamalla hänen piirteitään yön kuningattaren antamaan kuvaan, hän libreton mukaan toteaa "Die Augen schwarz - richtig, schwarz. - Die Lippen rot - richtig, rot - blonde Haare - blonde Haare" ('silmät mustat - oikein, mustat; huulet punaiset - oikein, punaiset; vaaleat hiukset - vaaleat hiukset'), mutta edellä mainitusta syystä tässä versiossa Papageno toteaa vitsikkäästi: "Haare - ja, Haare". Vai onko tästä produktiosta sensuroitu Monostatoksen mustuuden lisäksi Paminan blondius?

Hiustenväri eroaa ihonväristä sikäli, että sen muuttaminen värjäämällä on varsin helppoa. Ihonvärinkään arvosteleminen ei ole ongelma, mikäli kyse on rusketuksesta tai sen puutteesta. Yleisellä tasolla voitaneen sanoa, että mitä pysyvämmistä ominaisuuksista on kyse, sitä vähemmän korrektina pidetään niiden arvottamista esteettisesti, vaikka toisaalta jossakin näkemäni tutkimus kauniimpina pidettävistä kasvonpiirteistä onnistuttiin ilmeisesti julkaisemaan ilman sanottavaa moraalista närkästystä. Liikalihavuuden arvostelemista pidetään "syyllistämisenä", mitä se toki tiukan denotatiivisessa mielessä onkin. On kuitenkin ilmeistä, ettei minkään asian kärkäs arvosteleminen päin asianomaisen naamaa ole erityisen kohteliasta.

Oma kysymyksensä on se, onko syytä pitää lähtökohtaisesti paheksuttavana valkoisen näyttelijän maskeeraamista tummaihoiseksi sen sijaan, että rooliin palkattaisiin yksinkertaisesti tumma- tai mustaihoinen näyttelijä. Jälkimmäisellä logiikalla toimitaan televisiossa ja elokuvissakin valittaessa esimerkiksi keski-ikäisten naisten rooleihin lähinnä keski-ikäisiä naisia (tästäkin logiikasta voidaan taiteellisin perustein tietysti poiketa); ikääntyminen toteutetaan maskeeraamisen keinoin tyypillisesti silloin, kun saman näyttelijän halutaan esittävän samaa roolia kahtena eri ikäkautena (esimerkiksi F. Murray Abraham Amadeuksessa tai Gary Oldman Bram Stokerin Draculassa). Nähdäkseni nykyaikana näyttelijän värjääminen mustaksi ei ole tarpeellista ja tuo muutenkin mieleen lähinnä 1800-luvun hölmöt minstrel show't. Oma lukunsa ovat joulu- ja loppiaisnäytelminä esitettävät tiernapojat ja die Heiligen Drei Könige, joissa murjaanien kuningas ja Balthazar on perinteisesti maskeerattu mustiksi. Jos tiernapojista haluttaisiin poistaa kaikki vähänkin paheksuttavat elementit,  kuten murjaanien kuninkaan pakottaminen polvistumaan Herodeksen edessä ja Knihdin Herodeksen käskystä suorittama lasten joukkomurha, ei jäljelle jäisi oikein muuta kuin surrealistis-anakronistinen hyvänjouluntoivotus, jos sitäkään.

Voitaneen pitää kiistattomana, että Taikahuilu sisältää rasistisia elementtejä, jotka henkilöityvät Monostatokseen, jonka sielu on Sarastron mukaan "yhtä musta kuin hänen ihonsa". Kysymys on lähinnä siitä, onko tällaisten elementtien siivoaminen pois perusteltua vai ei. Yksiselitteistä vastausta lienee mahdoton antaa: vaikka uskollisuus taideteoksen alkuperäiselle muodolle voi olla arvo itsessään, kannattaa voittoa tavoittelevan oopperayhtiön tarvittaessa (?) seurata maksavan asiakaskuntansa mielitekoja. Suuri musiikkikirjakin (1959) mainitsee libretisti Schikanederin osanneen lahjakkaasti vainuta yleisön toiveet, ja ajan muotiin on varmaan kuulunut ajatus vaaleaa naista himoitsevasta eksoottisesta murjaanista samalla tavalla kuin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenellä toimintadraaman pirtaan sopivat joka toisella tuotantokaudella ydinaseita havittelevat islamistiterroristit.

Monostatoksen kaltaiset hahmot aiheuttanevat tänä päivänä rotulakien voimaanpalauttamisen sijaan lähinnä moraalista närkästystä, mutta Taikahuilussa nähtävä naisvihamielisyys, orjuus ja autoritaarinen teknokratia eivät tunnu aiheuttavan edes sitä. Voi toki olla, että oopperassa nähtävä musta Monostatos uusintaa erinäisiä konstruktioita aiheuttaen tummaihoisten syrjintää. Oli miten oli, Monostatoksen problematiikan suhteen moralistien herkkyys näyttäisi kulkeneen eri suuntaan kuin väkivallan ja seksuaalisuuden esittämisen osalta. Ei siitä ole kauaakaan, kun eräitä elokuvaklassikoita ei suinkaan saanut Anttilan alennuslaarista, vaan niitä joutui katsomaan hollanninkielisillä tekstityksillä huonoina VHS-kopioina, koska ne olivat elokuvatarkastamon mukaan "raaistavia" ja "mielenterveydelle haitallisia", Verikekkereiden (1992) johdantoa lainatakseni. Stanley Kubrickin Lolita (1962) ravisteli ilmestyessään vallitsevia moraalikäsityksiä, mutta nykyään "elokuvien tuotantosäännöstöön" eli listaan moraalisesti arveluttavista asioista, joita elokuvissa ei pitäisi näyttää, suhtaudutaan lähinnä huvittuneesti.

Kiellettävät asiat voidaan joka tapauksessa jakaa sellaisiin, joiden voidaan katsoa aiheuttavan paheksuttavaa käytöstä, ja sellaisiin, joiden otaksutaan olevan katsojille tai lukijoille muuten epämiellyttäviä tai ylipäänsä sopimatonta. Ensiksi mainittu peruste edellyttää jonkinlaista kasvattajan roolin ottamista, jälkimmäinen sen sijaan on ainakin kaupalliselta toimijalta odotettavaa käytännöllisyyttä. Näiden perusteiden oikeutettuuden pohdiskelua taiteellisen ilmaisunvapauden näkökulmasta voisi toki jatkaa pitempäänkin.

Lopetan kuitenkin toisenlaiseen esimerkkiin. Klassillisille filologeille tuttu Loeb Classical Library on vanhempien painosten osalta tunnettu taipumuksestaan siistiä alkutekstien rivouksia käännöksissään. Esimerkiksi Aristofaneen näytelmän Naisten juhla (Θεσμοφοριάζουσαι) vanhemmassa Loeb-editiossa (1924) on kohta "καὶ μὴν βεβίνηκας σύ γ᾿, ἀλλ᾿ οὐκ οἶσθ᾿ ἴσως" (35) käännetty "I fear there's much you don't remember, sir", mutta oikea käännös annetaan sentään latinaksi alaviitteessä ("Atqui paedicasti tu eum: sed non noveras fortasse"). Jeffrey Hendersonin englanninnos (2000) vastaa paremmin alkutekstiä: "Well, you must have fucked him, though you might not know it." Nykyään tällaiselle sievistelylle naureskellaan, ja voidaan vain arvailla, mihin suuntaan moraalinen kompassi tulee osoittamaan tulevaisuudessa.

Kahden partiopojan suomennoksesta

Lapsuuteni lempikirja oli Ernest Thompson Setonin kirjoittama ja I. K. Inhan suomentama Kaksi partiopoikaa: kertomus kahdesta pojasta jotka elivät kuin intiaanit ja mitä he oppivat (1917). Kirja kertoo luonnosta kiinnostuneesta kanadalaispojasta Janista, joka lähetetään sairaalloisuutensa vuoksi vuodeksi maalle. Sangerissa hän tutustuu isäntäperheensä poikaan Samiin, jonka kanssa he aloittavat alaotsikon mukaisen harrastuksensa. Seikkailuidensa lomassa pojat oppivat tunnistamaan eri eläin-, lintu- ja kasvilajeja, rakentamaan tiipiin, soveltamaan geometriaa, täyttämään pöllöjä ynnä muita partioaatteen hengen mukaisia tietoja ja taitoja.

Käsittelen tässä kirjoituksessa sitä, miten Inhan kädenjälki näkyy kirjan sivuilla erinäisten käännösratkaisujen ja huomautusten muodossa. Two Little Savages löytyy alkukielellä kokonaisuudessaan Project Gutenbergistä, josta myös alla olevat englanninkieliset sitaatit ovat peräisin. Suomenkielisten otteiden perässä olevat sivunumerot viittaavat luonnollisesti suomennokseen.

Toisin kuin nykyään on tapana, Inha on vaihtelevissa määrin suomalaistanut henkilöhahmojen nimien vieraskielisiä muotoja. Lähinnä kirjoitusasua koskevat Yan → Jan, Guy → Gui, Caleb → Kaleb, mutta suorastaan nimien kääntämisestä voidaan puhua sellaisissa tapauksissa kuin Peter → Pekka, Michel → Mikko. Muuttumattomia ovat mm. William Raften, Dick Pogue, Biddy ja - nykykäytännön vastaisesti - Canada. En äkkiseltään havaitse tässä mitään erityistä logiikkaa, sillä raja ei kulje lasten ja aikuisten, pää- ja sivuhenkilöiden tai edes outoja kirjaimia sisältävien ja sisältämättämien nimien välillä.

Aivan erityisen mielenkiintoinen asia on eri kielimuotojen käyttö niin alkuteoksessa kuin suomennoksessakin kuvaamaan sangerilaisten puheenpartta, jota seuraava ote koskee:

The accent of the Sangerite was mixed. First, there was a rich Irish brogue with many Irish words; this belonged chiefly to the old folks. The Irish of such men as Raften was quite evident in their speech, but not strong enough to warrant the accepted Irish spelling of books, except when the speaker was greatly excited. The young generation had almost no Irish accent, but all had sifted down to the peculiar burring nasal whine of the backwoods Canadian.

Sangerilaisten puheenparsi oli sekalaista. Puhuttiin ensinnäkin mehevää irlantilaista murretta, jossa oli paljon irlantilaisia sanoja seassa; se oli etupäässä vanhain puheenparsi. Raftenin kaltaisten miesten puheessa irlannin kieli oli kylläkin tuntuva, mutta ei kuitenkaan ylivoimainen, paitsi silloin, kun puhuja oli hyvin kiihtynyt. Nuoremman polven puheenparressa tuskin huomasi vähääkään irlantilaista murtamista, vaan kaikki olivat vähitellen omistaneet Canadan takametsäläisten omituisen sorahtavan nenähönötyksen. (93)

(Eroaakohan hönötys jotenkin honotuksesta?)

Oletan, että alkutekstistä alleviivaamani Irish spelling -kohta viittaa juuri siihen, miten Seton on tuottanut "Raftenin kaltaisten miesten" puheen käyttäen säännöllisesti murteellisuuteen viittaavia kirjoitusasuja (ks. seuraava lainaus), vaikka kieltämättä kertoja näyttäisi tässä olevan niiden käyttöä vastaan. Koska Inha ei ole käännöksessään pyrkinyt merkitsemään murteellisia muotoja millään tavalla, on hän jättänyt kirjoitusasuihin viittaavan maininnankin pois.

Kiihtyneisyyden mainitseminen tuntuisi olevan eräänlainen murteellisuuteen liittyvä "Tšehovin ase", josta seuraa myös ainoa kohta, jossa murteellista muotoa on jotenkin pyritty mukailemaan suomennoksessa. Tämä on William Raftenin ph'äijät, jota alkutekstissä vastaa bhise, joka on tässä erotettava vähemmän paksua murretta edustavasta muodosta bhoys (suom. pojat):

Raften had a knack of turning up at any point when something was going on, taking in the situation fully, and then, if he disapproved, of expressing himself in a few words of blistering mockery delivered in a rich Irish brogue. Just what view he would take of their pastime the boys had no idea, but awaited with uneasiness. [...] Raften, after regarding them with a searching look, said slowly: "Bhoys!" (Sam felt easier; his father would have said "Bhise" if really angry.) "Fhat's the good o' wastin' yer time" (Yan's heart sank) "wid Willow withes fur a job like that? They can't be made to howld. Whoi don't ye git some hay woire or coord at the barrun?"

William Raftenin puoliso eli Samin äiti puhuu yleiskieltä, ja muistini mukaan ainakin yhdessä keskustelussa johtolauseiden puutteen vuoksi ainoa keino tietää, kenen puheenvuorosta on kyse, on henkilöhahmojen idiolektit. Tästä johtuen tajusin vasta hiljattain englanninkielistä tekstiä lukiessani, että erään repliikin sanookin William Raften eikä hänen vaimonsa, mutten valitettavasti enää löydä kyseistä kohtaa.

Muutamassa kohdassa voidaan nähdä viime vuosisadan alun Suomestakin tuttu sosiolingvistinen erottelu "hienompien" sanojen ja arkisen kielenkäytön välillä. Kertoessaan ajastaan palvelustyttönä Bonnertonissa Biddy käyttää ilmeisen tietoisesti tavallista hienompaa sanaa:

Granny, this is Yan. Me an' him hed lots o' fun together when I 'resided' with his mamma, didn't we, Yan?

Mummo, tämä on Jan. Me pidimme yhdessä monet lystit, kun minä sellskaapasin hänen mammansa kanssa, eikö totta, Jan? (124)

Alkutekstissä yksinkertaiset lainausmerkit merkinnevät korostetun huoliteltua ääntämystä, mutta suomennoksessa ruotsinkielinen lainasana (sellskaapata) ajaa asian yksinään. Hieman vastaavaa hienostelua Inha näyttää tavoitelleen kohdassa, jossa käsitellään Sangerin siirtokunnan eri "sosiaaliluokkia":

Old Boyle had been a "PASSENGER," old Raften an "EMMY GRANT."

Ukko Boyle oli ollut "PASIERARI", ukko Raften taas EMMY GRANT'ilainen. (92)

Passenger/pasierari viittaa henkilöön, joka on muuttanut Kanadaan omalla rahallaan valtionavustuksen sijaan, ja joka siis edustaa "Emmy Granteja" ylempää yhteiskuntaluokkaa. Ilmaisu Emmy Grant on mitä ilmeisimmin väännös sanasta immigrant tai emigrant, ja on syytä olettaa, että Inha ei ole tajunnut tätä yhteyttä, sillä muuten hän olisi varmasti varustanut kohdan alaviitteellä, joita hän käyttää ahkerasti sellaisissa kohdissa, jotka saattaisivat muuten jäädä suomalaiselle lukijalle epäselviksi. Alla oleva ote on samasta luvusta kuin edellinen:

Thirty years before, Sanger had been "taken up" by a population chiefly from Ireland, sturdy peasantry for the most part, who brought with them the ancient feud that has so long divided Ireland—the bitter quarrel between the Catholics or "Dogans" (why so called none knew) and Protestants, more usually styled "Prattisons." The colours of the Catholics were green and white; of the Protestants orange and blue; and hence another distinctive name of the latter was "Orangemen."

Sangerin oli kolmekymmentä vuotta takaperin anastanut siirtolaisjoukko, joka oli enimmäkseen Irlannista tullut. He olivat suurimmalta osalta jäykkiä talonpoikia, jotka toivat kerallaan Irlannin vuossataiset vihatkin - katolilaisten eli "doganien" (tiesi mistä he sen nimen saivat) ja protestanttien, tavallisessa puheessa "prattisonien", katkerat riidat. Katolilaisten värit olivat viheriä ja valkoinen; protestanttien oranssi ja sininen; ja siitäpä viimemainittuja myös sanottiin "oranjan miehiksi".*

*Englannin kielessä kummankin sanan muoto on "orange", vaikka niiden merkitykset juurtuvat aivan eri käsitteistä, orange-värin appelsiinista ja orange-miesten Wilhelm II:sta, Oranjan prinssistä, joka v. 1689 nousi Englannin valtaistuimelle. (89-90)

Toisaalla Biddy kertoo, kuinka he oranjan miesten juhlaa edeltävänä päivänä tappoivat hämähäkkejä aiheuttaakseen sateen; Pyhän Patrikin päivää ennen protestantit yrittivät samaa, mutta silloin ei ollut juurikaan hämähäkkejä, ja sadekin tuli lumena. Tässä kohden Inha selittää alaviitteessä, että "Biddy oli katolisuskoinen ja vihasi tietysti Ulsterin protestanttisia englantilaisia maananastajia, Oranjan miehiä" ja että Pyhä Patrik "on Irlannin suojeluspyhä" (60).

Suomalaisille vähemmän tuttu historiallinen henkilö on George Plantagenet, johon verrataan ylempänä mainitun mummon hillopurkista löytyneitä kärpäsiä:

And again her finger was employed, this time to scrape off an incrustation of unhappy flies that had died, like Clarence, in their favourite beverage.

Ja taas hän tarvitsi sormiensa apua, tällä kertaa kuoriakseen pois keton kuolleita kärpäsiä, jotka olivat kuolleet mielijuomaansa samoin kuin aikanaan Clarencen herttua.

*Clarencen herttua Yrjö, Englannin kuninkaan veli (1449 - 1478), valtiopetoksesta kuolemaan tuomittuna hukkui tai hukutettiin suureen viinisammioon. (200-201.)

Tässä Inha on alaviitteen lisäksi selventänyt nimen muotoa täydentämällä pelkän Clarencen koko titteliksi. Kyseinen herttua seikkailee muiden päärien tapaan yksinkertaisesti Clarencena myös William Shakespearen näytelmissä Rikhard III ja Henrik VI.

Toisinaan Inha joutuu selostamaan englannin kielen hienouksia. Paikannimestä Downey's Dump hän kertoo, että dump "oikeastaan merkitsee kaatopaikkaa, toisin sanoen ratapengertä" (376). Kilpailevan intiaaniheimon (eli toisen poikaporukan) tullessa kuvioihin mukaan Inhan on selitettävä kaksi nimiin liittyvää sanaleikkiä, ylempänä mainitusta nimestä Boyle johdettu Boiler ja Pekan eli Peterin nimestä johdettu "intiaaninimi" Rantasipi eli Peetweet:

* Engl. kielen sana "boil" merkitsee "keittää" ja "boiler" "keittäjä".
** Peter = Peet; Peetweert [sic] = rantasipi. (491)

Ainakin nykysuomeksi peetweet eli spotted sandpiper on amerikansipi (Actitis macularius), mutta tällaisen vieraannuttavan nimityksen käyttäminen olisi tietysti joka tapauksessa hölmöä. Huomion kiinnittää lisäksi kirjoitusasu Peet normaalimman diminutiivin Pete sijaan.

Koska pohjoisamerikkalainen kulttuuri ei ollut teoksen ilmestymisen aikaan niin tuttua kuin nykyään, on Inha lisännyt asianmukaisiin kohtiin seuraavat selitykset:

* Kun maissitähkä on kehittynyt riittävän maitomaiseksi, niin sitä Amerikassa syödään paahdettuna. (149)

* [Arvuutusluu t]arkoittaa linnun haarukkamaista rintaluuta, jolla arvuutellaan. (210)

"Maitomaisuus" viittaa siihen, että raa'asta maissinjyvästä puristettava neste on kirkasta, kypsästä maitomaista. Hieman ymmärrettävämpi muoto arvuutusluusta on arpaluu tai englanninkielistä muotoa wishbone paremmin vastaava toivomusluu. "Arvuuttelu" tapahtuu niin, että kaksi ihmistä ottaa kiinni kalkkunan hankaluun molemmista haaroista ja vetävät sen poikki, minkä jälkeen se, jonka puoliskoon luun kulma jää, saa toivoa.

Irlantilaista kansanperinnettä valaisee seuraava huomautus:

* Banshii on kelttiläisen taikaluulon mukaan henki, joka ilmestyy perheelle valittaen tai murheellista laulua laulaen, kun jotakuta sen jäsenistä odottaa kuolema. Sana on gaelin kielestä. (452)

Banshii, englanniksi banshee, tulee iirin ilmaisusta bean sídhe (= bean sí), joka merkitsee sananmukaisesti 'keijukaiskummun naista'. (Banshii on siis tavallaan itkijänaisen etiäinen.) Suomeksi on ainakin nykyään tapana puhua irlantilaisten puhumasta gaelista iirinä ja skottien kielestä gaelina, mikä saattaa olla hieman hämäävää, etenkin kun niiden muinaismuotoa kutsutaan muinaisiiriksi, ja koko alaryhmää goideelisiksi kieliksi, joka on etymologisesti sama asia kuin "gaelilainen".

Amerikan alkuperäisasukkaiden kulttuuriin liittyvät puolestaan seuraavat käsitteet selityksineen:

* Skuoo, intiaaninainen. (180)

* Intiaanien "totemit", - sana on ojibwa-kielestä - ovat luonnon esineitä, varsinkin eläimiä, joihin yksityinen, perhe tai heimo luulonsa mukaan läheisesti liittyy; jos totemi on eläin tai kasvi, niin sitä ei syödä. Ihmisryhmä, jolla on sama totemi, nimittää itseään totemin nimellä, he luulevat olevansa veriheimoa eivätkä hyväksy avioliittoja samaan totemiryhmään kuuluvien henkilöiden kesken. Totemien palvelelminen on kansainvälinen tapa luonnonkansain kesken. Totemit esitetään kuvilla, ja kun yksilöllä voi olla sekä heimon, perheen, että oma totemikuvansa, niin tulee niistä korkea leikkauksilla varustettu paalu. Totemipaalut ovat Tyynen meren rannikon intiaanien kesken yleisiä vielä tänä päivänä. (450-451)

(Sanan yksityinen käyttöä merkityksessä 'yksittäinen [henkilö]' sivusin aiemmin täällä.)

Skuoo, englanniksi squaw, tulee massachusettista tai narragansettista, jotka ovat itäisiä algonkin-kieliä; odžibwa kuuluu saman kieliperheen keskiryhmään. Inhan laajahko toteemi-selostus on teoksen ilmestymisen aikaan ollut eittämättä hyödyllinen, kun tällaista tietoa sisältäviä kirjoja ei välttämättä ollut laajasti saatavilla.

(Sivumennen sanoen toteemeista tulee mieleen toinen lapsuuteni kirja, Kaija-Liisan merimatka [1954], jossa alkuasukkaiden kielellä kradabi malouke merkitsee 'hui kauheaa, nyt meitä vietiin, toteemi on ruvennut puhumaan'.)

Muuten alaviitteet ovat pitkälti tekstissä mainittujen eläin- ja kasvilajien tieteellisiä nimiä sekä lyhyitä luonnehdintoja niiden meikäläisistä vastineista poikkeavista ominaisuuksista. Kaikista mielenkiintoisin huomautus liittyy erääseen Inhan hieman kyseenalaiseen käännösratkaisuun:

* Käytän sanaa "hirvas" merkitsemään yleensä hirvieläintä ("deer") ja "sarvas" sanaa koirashirvieläintä ("buck"), vaikka molemmatkin sanat oikeastaan merkitsevät urosporoa. Kansankieli ei voinut tietää, mihin pulaan suomentaja joutuisi, jonka vuoksi hänen täytyy tehdä sille pientä väkivaltaa. (13)

Sana deer esiintyy alkutekstissä kaikkiaan yhdeksänkymmentäyksi kertaa, buck merkityksessä 'koirashirvieläin' viisi kertaa. En keksi mitään erityistä syytä ylläpitää tätä erottelua suomennoksessa, mutta ilmeisesti Inha on vaikeuksista huolimatta halunnut noudattaa tässä suhteessa tiukkaa formaalia ekvivalenssia. Luulin itse asiassa pienenä, että hirvas on jonkinlainen vanhahtava sana (kuten vaikkapa viisikolmatta 'kaksikymmentäviisi') hirvelle, mutta onneksi sentään väärinkäsitykseni korjaantui melko varhaisessa vaiheessa, kun tulin vihdoin lukeneeksi yllä siteeratun huomautuksen.

"Puolentoista tunnin kuluttua ruokitaan siat."

Sik(k)urista

Hyvää lopuillaan olevaa Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää!

Helsingin sanomissa on päivän teeman kunniaksi testi otsikolla "Hallitsetko suomen kielen vivahteet?", jossa esiintyy sana sikuri 'sikopaimen'. Taannoin Facebookissa joku siteerasi Agricolan käännöstä kohdasta 1. Kor. 13:5 (jossa rakkaus ei ole "Sickuri") selittäen sanan Sickuri tässä kohden merkitsevän "sikopaimenta" eli "huonosti käyttäytyvää henkilöä". Tähän ilmeisen virheelliseen väitteeseen liittyvä keskustelu tuoreessa muistissa ehdin jo asiaa tarkemmin ajattelematta kommentoida HS:n juttua, mutta jouduin hetken päästä jo korjaamaan omaa kommenttiani: myös sana sikuri 'sikopaimen' nimittäin esiintyy Agricolalla, eikä 1. Korinttolaiskirjeessä esiintyvän sanan sickuri selitykseen liittyvä kommenttini siis edes liittynyt siihen, mitä sikuri yleisellä tasolla merkitsee. Korjatakseni harkitsemattoman kommenttini internettiin aiheuttaman vaurion, käsittelen tässä kirjoituksessa tarkemmin sanoja sikuri ja sik(k)uri.

Aloitan ensiksimainitusta eli sanasta sikuri 'sikopaimen'. Agricolalla sana esiintyy yhden ainoan kerran (Mark. 5:14):

Mutta ne sikurit poispakenit / ia sanomansatid Caupungihin ia maan kylijn. Ja he vlosmenit catzoman mite tapachtunut oli /

Sikurin etymologia näyttää muodollisesti selvältä: kyseessä on (U)ri-johtimella johdettu johdos substantiivista sika (vrt. metsuri, nahkuri ja vaatturi sanoista metsä, nahka ja vaate). Toisin kuin esimerkiksi Yle Oppimisen sanapeli otsikolla "Tunnistatko Agricolan keksimiä sanoja?" antaa ymmärtää, ei mielestäni ole syytä olettaa, että kyseessä olisi varsinaisesti Agricolan keksimä sana. On totta, että sanan ensiesiintymä on Agricolalta, mutta tämä antaa lähinnä terminus ante quem -ajoituksen: sana siis esiintyy "jo" Agricolalla, ei "vasta" Agricolalla. Huomattava osa suomen kielen sanoista esiintyy ensi kertaa kirjoitettuna Agricolan teoksissa varsin ymmärrettävistä syistä, mutta tästä ei seuraa, että hän olisi keksinyt kaikkia näitä sanoja, aivan kuten William Shakespearekaan ei keksinyt itse kaikkia niitä sanoja, joiden ensiesiintymäksi Oxford English Dictionaryssa on merkitty jokin hänen teoksistaan.

On totta, että raamatunkääntäjät joutuvat keksimään (eli lainaamaan, yhdistelemään tai johtamaan) uusia sanoja tai uusia merkityksiä vanhoille sanoille, sillä etenkin yksinomaan puhutuissa kansankielissä harvoin on valmiiksi täysin sopivia sanoja juutalais-kristillisille käsitteille tai eksoottisille eläimille. Tässä tapauksessa kyse on kuitenkin niinkin arkisesta asiasta kuin sikopaimenesta, ja on vaikea kuvitella, että Agricola olisi joutunut keksimään tällaisen sanan, etenkin kun sana esiintyy myös lähisukukielissä: inkerissä sikkūri on 'sikopaimen', mutta Viron Inkerinmaan ja vatjan Kukkosin murteessa sikuri merkitsee yllättäen 'lammaspaimenta' (SSA). (Karjalassa sikuri (šikuri, tšiguri) merkitsee samaa kuin sijanmarja 'variksenmarja'.)

Toinen, vähintään ulkoisesti edellistä sanaa muistuttava sana sickuri esiintyy seuraavanlaisessa asiayhteydessä (1. Kor. 13:5):

ei hen [rackaus] ole Sickuri / ei hen omansa etzi / ei hen anna itzens wihan kihoitta / ei hen wahingon ielken seiso / 

Sanaan Sickuri hän on liittänyt reunahuomautuksen:

Nin quin ne Wihaiset / kersimettömet / iulmat / cangiat / ia niskurit Inhimiset tekeuet

Kohta on ainakin vuoden 1776 käännöksestä alkaen käännetty suomeksi niin, että rakkaus ei "käyttäydy sopimattomasti". Kustaa Vaasan käännöksessä kohta kuuluu "han styggies widh ingen", Lutherilla "sie stellet nicht vngeberdig", latinaksi "[caritas] non est ambitiosa" ja alkukielellä kreikaksi [ἡ ἀγάπη] οὐκ ἀσχημόνει.

Se Wsi Testamenti: 1. Kor. 13:4-8.

Yleensä tarkistan vanhempien sanojen merkityksiä ensimmäisenä Renvallin sanakirjasta Suomalainen sana-kirja eli Lexicon linguae Finnicae (1826), joka tosin on Agricolaa lähes kolmesataa vuotta myöhäisempi. Yllä mainitulle sanalle se antaa seuraavan merkityksen:

sikuri l. sikkuri, in Ns. lascivus, venerem appetens ovis, capra etc. G. brünstiges l. läufisches Thier.

Suomeksi latinan- ja saksankielinen selitys voidaan tiivistää merkitykseen 'kiimainen eläin'.

Vanhin varsinainen sanakirja eli Daniel Jusleniuksen Suomalaisen Sana-Lugun Coetus (1745) ei anna sanaa sicuri 'sikopaimen' sanan sanan Sica johdannaisena, mutta sisältää kyllä seuraavanlaisen sanueen:

Sico, -on	lascivia pecudis.	stimtid för små boskap.
sicuri, -in.	lascivus, petulcus.	löpsk.
sicotan, -ottaa	lascivo more caprarum.	är löpsk.
sicotus, -uxen	modus lasciviendi.	löpskhet.

Sico merkitsee siis 'kiimaa', sicuri 'kiimaista' ja sicottaa 'olla kiimassa' (erityisesti "vuohien tapaan", mitä se sitten merkitseekin). Sik(k)uri näyttäisi olevan samantyyppinen affektiivinen johdos kuin esimerkiksi pelkuri ja petturi.

Aikanaan julkaisematta jääneessä Christfrid Gananderin sanakirjassa Nytt Finskt Lexicon, jonka käsikirjoitus valmistui 1787,  toistetaan Jusleniuksen merkitykset, mutta Ganander antaa sanasta siko myös käyttöesimerkin ensimmäisestä Mooseksen kirjasta: "kandawa lauma oli sikoillan" (1. Moos. 30:41). Lisäksi hän antaa sanan siko rinnakkaismuodoksi muodon sikka ja tarjoaa yhden Jusleniukselta puuttuvan johdoksen, joka yllättäen liittyykin sanaan sika (ks. kuva).

SIKO ym. Gananderin käsikirjoituksesta.

Mikäli sana on jo Agricolan aikaan merkinnyt 'kiimaista', voitaisiin ajatella, että Argicola on käsittänyt hänen käyttämissään alkuteksteissä tarkoitetun käyttäytymisen tässä yhteydessä arveluttavaksi nimenomaan seksuaalisessa mielessä. Tämä ei kuitenkaan tunnu täysin sopivan yhteen Agricolan reunahuomautuksen kanssa (ks. ylempänä). Mutta miksi hän ylipäänsä vaivautuisi erikseen selittämään tätä sanaa? Tai ylipäänsä käyttämään mitään erikoisempaa sanaa tässä kohdassa?

[Lisäys 24.5.2015: Reunahuomautus on peräisin Lutherilta, ks. kommentit alla].

Herää tietysti myös kysymys, liittyvätkö tässä käsitellyt sanat toisiinsa. Karjalasta löytyy verbi sikaistoa, jonka merkitys on 'käyttäytyä huonosti, porsastella, sikailla'. Sanomattakin on selvää, että suomen sanoilla porsastella ja sikailla on vastaava etymologia, eli siat liittyvät kyllä suomalaisessa kielitajussa huonosti käyttäytymiseen. Mutta onko tämä vain sattumaa, eli onko kyse samantapaisesta sanojen sekoittumisesta kuin eräässä toisessa tapauksessa? Ganander antaan sanan siko alla johdoksen sikasa, jonka kohdalla on viite sanaan sika, mutta vaikka tämä tarkoittaisi, että Ganander on ymmärtänyt sanan siko liittyvän sanaan sika, vähentää tämän havainnon arvoa hieman se, että hänen etymologiansa eivät ole ylipäänsä erityisen tunnettuja täsmällisyydestään (joitakin niistä olisin voinut siteerata edellisessä kirjoituksessa). Toisaalta sanasta sikasa mainitaan vain, että sikasa se juoksee l. sikollans ("de capris et ovibus coitum petentibus") ja annetaan viittaus sanaan siko.

(Kahvinkorvikkeena käytetyn sikurikasvin nimi tulee lainaketjun kautta lopulta kreikan sanasta κιχώριον 'sikuri' eikä siis liity ylempänä käsiteltyihin sanoihin.)

Seposta ja sepästä

Tulin osallistuneeksi toisaalla keskusteluun, jossa pohdittiin seppo- ja seppä-sanaa. Näin juuri lopuillaan olevan Kalevalan päivän kunniaksi on ehkä paikallaan kirjoittaa asiasta lyhyesti tännekin.

Seppo Ilmarinen Vanhassa Kalevalassa.

Nykysuomen sanaan seppä liittyvät muuta kuin sepän ammattiin liittyvää tekemistä ilmaisevat johdokset sepittää ja sepustaa. Sanataituria merkitsevä sanaseppo sisältää etunimikäytöstä ja Kalevalasta tutun muodon seppo. Kalevalassa seppo esiintyy lähes yksinomaan Ilmarisen epiteettinä, mistä onkin seurannut, että jotkut mieltävät hänen koko nimensä olevan "Seppo Ilmarinen". Sanaa seppo käytetään kuitenkin yleisnimenä, ainakin kerran viitaten Väinämöiseen (17,129-140):

Vanha virsikäs Vipunen
ei tuosta totella ollut.
Silloin vanha Väinämöinen
löihen itsensä sepoksi,
rakentihe rautioksi;
painoi paitansa pajaksi,
hiat paian palkehiksi,
turkkinsa tuhottimeksi,
housut hormiksi rakenti,
sukat hormin suulliseksi,
polvensa alasimeksi,
vasaraksi kyynäspäänsä.

Sepon toisintona on tässä rautio, joka merkitsee sekin 'seppää'. Koska Kalevala on kuitenkin ensisijaisesti Elias Lönnrotin kaunokirjallinen tuote (vaikkakin monessa suhteessa Lönnrotia voikin pitää aitona kansanperinteen jatkajana), on varsinainen tutkimus kohdistettava aina varsinaisiin primäärilähteisiin, esimerkiksi Suomen kansan vanhoihin runoihin. Tässä riittänee maininta, että sepoksi on yllä lainatussakin tapauksessa kansanomainen, ja seppo esiintyy muutenkin aineistossa varsin runsaslukuisena.

Karjalan kielen sanakirjan mukaan muoto seppo on runollinen, ja sitä käytetään "leikkisästi seppää puhuteltaessa". Seppää puolestaan käytetään sepän lisäksi muistakin käsityöläisistä sekä merkitsemään 'mestaria', 'taituria' ja 'tietäjää'. Muita merkityksiä ovat 'eräs kovakuoriaislaji' ja 'hiiva'. Eräässä loitsussa sana esiintyy siittimen kiertoilmaisuna. Suomen sanojen alkuperä toteaa sepon olevan diminutiivi; kyseessä on siis sama affektiivinen O-johdin kuin sanoissa koto ja venho. Foneettisesti samankaltainen on myös lapsekas U-johdin sellaisissa muodoissa kuin koiru tai nenu.

Agricolalla sana seppä esiintuu nykymerkityksessään, mutta Tituksen ja heprealaiskirjeen esipuheissa esiintyy johdos sepesti, joka merkitsee 'taitavasti' (alkutekstissä meisterlich): 

TEme on yxi Lyhykeinen Epistola / Mutta quitengin yxi sangen Christilinen Oppi / iossa caikinaiset ouat nin sepesti pätetydh / iota iocu Christittu taruitze tiete / ia ielkin ele.

Wai quinga caikista neiste on / nin hen sijttekin on yxi iwri sangen Jalo Epistola / ioca Christusen Pappiudhesta sepesti ia syuesti Ramatuista puhupi / ia nin hen mös caunijsti / ia runsasti / sen Wanhan Testamentin wlostoimitta.

Myös Renvallin sanakirja tuntee sanan sepästi antaen sille latinankielisen vastineen affabre ja saksankieliset vastineet kunstreich ja geschickt, jotka kaikki merkitsevät 'taitavasti'. Seppo merkitsee Renvallin mukaan samaa kuin seppä mutta on harvinaisempi ja runollinen.

Mielenkiintoinen ilmaisu seppyydellä esiintyy kuningas Kristofer Baijerilaisen (1418 - 1448) maalain ja kaupunginlain suomennoksissa. Alla ote Herra Martin käännöksestä:

Nytt asuuat lapses yhdes talois, iakamat, mitä he sauatt palueluxell eli muilla seppydhellä, nijn ottakan yxi welij nijn palio quin toinengi, ia nin palio yxi Sisar quin toinengin. Nytt sitte quin saatu on iaettu, nijn käypi iakoon se quin he sait Isäldä ia Äitildä, ia ei se quin he palueluxel eli seppydhellä sait ia woitit enämbi iaetta.

...ja vastaava kohta Ljungo Tuomaanpojan käännöksestä vuodelta 1601:

[N]ytt asuat lapset iakamattomas taloudes, mitkä he sauat palueluxell eli muulla seppydellä, nin åttakan yxi welij quiñ toinengi, ia nin yxi sisar quin toineñgi Nin sittä quin saatu on iaettu, Nin käykän iakon sen cansa quin he sait isäldä ia äitildä, Ja eij se quin he palueluxella eli seppydellä sait ia woitit enämbi iaeta

Muinaisruotsinkielisessä alkutekstissä kohta kuuluu näin:

Nu boa sytzkane saman j bo oskipto, huat the afla meth tienist eller androm slögdoom, taki swa broder som broder oc swa syster som syster. Nw sidan skipt ær, tha ganger thet til skiptis som the aff fæderne eller möderne fingo, oc ey thet som the meth tienist eller slöghdoom wnno.

Vanhan kirjasuomen seppydhellä on siis ilmaisun (meth) slög(h)doom käännösvastine. (Muinaisruotsalainen muoto on keinoa tai välikappaletta ilmaiseva monikon datiivi, jonka pääte -om on tuttu myös nykyruotsin sanasta lagom.) Voitaneen siis otaksua, että seppyd(h)ellä on tässä käännettävä 'käsityöläisammattia harjoittamalla'.

Ilmaisun "martial arts" etymologiaa

Historiallisia eurooppalaisia kamppailulajeja käsittelevässä kirjallisuudessa toistuva teema on, että vaikka ilmaisu martial arts viittaa nykyään pääasiassa aasialaisiin kamppailulajeihin, on ennen vanhaan Euroopassakin osattu kamppailla asein ja aseetta. Teoksen Masters of Medieval and Renaissance Martial Arts: Rediscovering the Western Combat Heritage (2008) esipuheessa John Clements kirjoittaa:

While the term "martial arts" itself has become somewhat synonymous today with meaning "East-Asian fighting arts," for centuries highly developed European martial arts existed. It is from the Latin ars (or artes) martiales that the English term "martial art" - referring to the "arts of Mars," the Roman god of war - was formed.

Pari vuotta aikaisemmassa lähteessä hän kirjoittaa samasta aiheesta hieman yksityiskohtaisemmin (Meibukan Magazine, special edition no. 1 January 2006, s. 2):

While the term "martial arts" today is typically synonymous with "Asian fighting art", for centuries highly sophisticated European martial systems existed. It is from the Latin that we actually derive the English term, "martial arts" - from "arts of Mars", the Roman god of war. The term "martial art" was used in regard to fighting skills as early as the 1550s and an English fencing manual of 1639 referred specifically to the science and art of swordplay. In reference to Medieval and Renaissance combat systems the terms "fencing" and "martial arts" should thus be viewed as synonymous. Fencing was in essence the "exercise of arms" - and arms meant more than just using a sword.

Edellisen lainauksen alku löytyy jo aikaisemmin ilmestyneen teoksen Sigmund Ringeck's Knightly Art of the Longsword (2003) esipuheesta:

While the term "martial arts" today is typically synonymous with "Asian fighting art," for centuries highly sophisticated European martial arts existed. It is from the Latin that we actually derive the English term "martial arts" - from "arts of Mars," the Roman god of War.

Ellen erehdy, ajatus näyttäisi olevan, että termi martial arts tai sen latinankielinen vastine (artes martiales) olisi ollut käytössä merkityksessä 'kamppailutaito, kamppailulaji' jo ennen aasialaisten kamppailulajien saapumista länteen. (Muussa tapauksessa en ymmärrä, mitä merkitystä latinankielisen muodon käsittelyllä olisi.) On tietysti muistettava, että sana ei ole sama kuin asia (eikä "termi" ole sama asia kuin "käsite"), eli vaikka Euroopassa on osattu taistella aseetta ja asein vähintään yhtä hyvin kuin Aasiassakin, ei tämä vielä kerro mitään ilmaisun martial arts etymologiasta tai sen "oikeasta merkityksestä". Asia on kuitenkin lähemmän tarkastelun arvoinen.

(Uuslatinaa sivunneen kirjoitukseni lukeneet ymmärtänevät, että vaikka sanojen art ja martial pohjalla ovat - tosin luultavasti ranskan kautta - latinan sanat ars ja martialis, ei tästä seuraa, että lausekkeen martial arts pohjalla olisi latinankielinen ilmaisu artes martiales, kuten ei myöskään ilmaisun nuclear missile pohjalla ole latinankielinen missile nucleare.)

Oxford English Dictionary (OED) esittää, että pääasiallisesti monikossa esiintyvä martial art on käännöslaina joko japanin ilmaisusta bugei tai bujutsu, jotka puolestaan ovat käännöslainoja keskikiinasta. Varhaisin annettu sitaatti on vuodelta 1920 japani-englanti-sanakirjasta, jossa sanan bugei selitykseksi annetaan 'military arts (accomplishments); feats of arms; martial arts.' Tämän tiedon perusteella kyseinen termi viittaisi käytännössä alunperin juuri japanilaisiin lajeihin.

OED:ssa listattuja "ensiesiintymiä" vanhempien esiintymien etsiminen kirjallisuudesta on eräänlainen akateeminen harrastus, ja itsekin tunnustaudun tällaiseksi "predatoriksi". Koska OED:ssä siteerattu sanakirja antaa myös käännösvastineen military arts, tuntuisi oudolta, että martial arts olisi vielä tämän lisäksi keksitty ainakaan sanakirjan tarpeisiin. Toki jos martial arts on muodostettu englannin kielen aineksista martial ja art japaninkielisen ilmaisun mallin mukaan, on se tässä yhteydessä ja tässä merkityksessä käännöslaina, vaikka joku muu olisikin aiemmin käyttänyt samoja sanoja yhdessä jossain muussa merkityksessä. Eräs mahdollisuus voisi olla, että military arts on käännöslaina tai oikeastaan sananmukainen käännös, ja martial arts varsinainen käännös, jossa japaninkielinen ilmaisu on käännetty olemassaolevalla, enemmän tai vähemmän vakiintuneella ilmaisulla. Tässä yhteydessä vertailun vuoksi mainitsemisen arvoinen tapaus on Chinese boxing, joka ei ole käännöslaina mistäään kiinalaisesta ilmaisusta (tosin elokuvassa Way of the Dragon ilmaisua ja sen kantoninkielistä vastinetta 中國拳 jūng-gwok-kỳuhn 'Kiina-nyrkki' käytetään erottamaan kiinalainen kamppailutaito ravintolan työntekijöiden harjoittelemasta karatesta) vaan luonteva, vaikkakin vanhentunut, ilmaisu kuvaamaan kiinalaisia kamppailutaitoja englanninkielisistä lähtökohdista (vrt. thaiboxing, Turkish oil wrestling). 

Ennen ilmaisun martial arts ensiesiintymien tarkastelua on syytä kiinnittää huomiota englanninkielisen ilmaisun nykymerkitykseen. Japanilaisessa mielessä käsite sisältää aseettoman ja aseellisen kamppailun lisäksi myös muita sotilaalta vaadittuja taitoja kuten esimerkiksi ratsatusta, mutta ei joukkojen johtamisen taitoa eli ns. sodankäynnin taitoa. Englanniksi martial arts ei nykyään viittaa myöskään mihinkään yleisempään sotatieteen tasoon eikä edes taistelutekniikkaan, vaan lähinnä nimen omaan aseettomaan tai lyömä- ja teräasein käytävään kamppailutaitoon, joka on järjestynyt jonkinlaiseksi koulukunnaksi. Perinteiset (urheilu)lajit kuten nyrkkeily ja paini näyttäisivät olevan tässä suhteessa edelleen rajatapauksia. Yksikössä martial art viittaa johonkin tiettyyn "lajiin", esim. kendoon (kenjutsuun) tai judoon (jujutsuun), kun taas monikossa martial arts viittaa epämääräisesti näiden lajien muodostamaan kokonaisuuteen tai lajeihin yleisesti.

Jotta voitaisiin todeta, kuinka järkeviä Clementsin kommentit ovat, pitäisi selvittää, onko englannikielistä termiä martial arts tai sen oletettua latinankielistä esikuvaa artes martiales käytetty yleisesti vastaavassa merkityksessä, joka termillä martial arts nykyään on, mutta nykymerkityksestä poiketen viittaamaan eksplisiittisesti eurooppalaisiin kamppailutaitoihin.

Sivuhuomiona mainittakoon, että englannin sanalla art on (yksinkertaistaen) merkitykset 'taito' ja 'taide', joista ensiksi mainittu on alkuperäisempi. Se, että ilmaisussa martial arts pääsana on ymmärrettävä sanan alkuperäisessä merkityksessä, ei kuitenkaan juurikaan auta ilmaisun kronologian suhteen, sillä sanan merkitys ei ole missään vaiheessa täydellisesti muuttunut vaan ainoastaan leventynyt jo joskus ennen 1600-lukua.

Clementsin mainitsema "English fencing manual of 1639", joka eksplisiittisesti viittaa miekkailuun termillä martial art, on Pallas armata (1639). Teoksen esipuheessa on seuraavanlainen kohta:

Not for thy love, or kindnesse showne to me
Doe I commend this Booke, or yet praise thee
For though I know thou art a friend of mine,
I praise this for its own sake, not for thine,
Thou herein to the Reader dost impart
In a plaine way that famous Martiall art
Of fencing, which by charge and toylesome paine
Thou hast attain'd, and striv'st to make us gaine
By thy great labour, and hereby dost prove
That th'art not onely full of skill but love
Of th'common good, for which thy name shall be
Both lov'd of us and our posteritie.

(Lihavointi minun.)

Koska kyse on mitallisesta tekstistä, on varottava tekemästä liian jyrkkiä johtopäätöksiä siinä esiintyvien fraasien perusteella. Relevantti kysymys on, liittyykö adjektiivi martiall sanaan art yhtä kiinteästi kuin nykyisessä lekseemissä martial art, vai onko kyse tilapäisestä muodosteesta, jossa adjektiivi martiall määrittää sanaa art samalla tavalla kuin edellä oleva adjektiivi famous. Jälkimmäisessä tapauksessa lauseke martiall art of fencing osittuisi [martiall] [art of fencing] eikä [martiall art] [of fencing]. Kyseessä voisi tällöin olla runollinen tilapäismuodoste: vaikka jossain runossa esiintyisi kuvitteellinen ilmaisu nautical art of rowing, ei se kuitenkaan välttämättä implikoisi ilmaisun nautical art olemassaoloa omana lekseeminään. Joka tapauksessa ilmaisu martial(l) art ei esiinny muualla teoksessa lainkaan, ja alkusanoissakin itse taitoon ("lajiin") viitataan termillä Art of Defence. Ilmaisu art of x vastaa latinankielistä formulaa, jossa sanaa ars määrittää joko adjektiivi tai gerundin genetiivi (ks. alempana).

En valitettavasti löytänyt tähän hätään 1550-luvulta esimerkkiä sanan martial art (tai ars martialis) käytöstä. Joka tapauksessa todettakoon, että jos termi olisi ollut yleisessä käytössä latinassa, voisi olettaa, että sen vulgaarimuoto tavattaisiin italiassa (nykyitalian arte marziale lienee käännöslaina englannista): en kuitenkaan sattunut löytämään tämän tyyppistä ilmaisua mistään romaanisesta oppaasta huolimatta siitä, että adjektiivi marziale on tavataan italiassa jo 1300-luvun alkupuolella.

Lienee paikallaan tarkastella myös antiikkisia esimerkkejä. Platonin Lakhes-dialogissa käsitellään sitä, pitäisikö nuorukaisen harrastaa asetaitoja; itse taitoon tai oppiin viitataan sellaisilla substantivoituilla adjektiiveilla kuin τὸ ὁπλιτικόν ja τὰ ὁπλιτικά (ὁπλιτικός 'raskasase-') sekä epämääräisemmillä ilmaisuilla μάθημα 'oppi' ja παιδεία 'kasvatus'. Joskus 300-luvulla elänyt Publius Flavius Vegetius Renatus viittaa kokoomateoksessa De re militari ('sotilasasiasta') sotilaallisiin taitoihin usealla eri ilmaisulla. Kaluston käyttöön liittyvät armorum ars (2,12; 3,2), ars armaturae (2,22), ja mechanica ars (4,17; 3,22), merkitykseltään yleisempiä ovat ars bellandi (1,13; 2,18; 4,30), militaris ars (1,13; 2,4), ars bellica (2,23; 3,9; 3,10) sekä scientia et ars pugnandi (3,10). Löytyypä myös sellainen kuin ars proeliorum (3,1) eli 'taisteluiden taito'. Vegetiuksen teoksessa on eräs kohta, joka saattaa huvittaa historiallisten kamppailutaitojen harrastajaa (1,8):

Signatis itaque tironibus per cotidiana exercitia armorum est demonstranda doctrina. Sed huius rei usum dissimulatio longae securitatis aboleuit. Quem inuenias, qui docere possit quod ipse non didicit? De historiis ergo uel libris nobis antiqua consuetudo repetenda est.

'Kun alokkaat on merkitty, oppi on iskostettava päivittäsillä aseharjoituksilla. Pitkän rauhanajan aiheuttamat laiminlyönnit ovat kuitenkin hävittäneet harjaantuneisuuden tähän asiaan. Onko ketään, joka osaisi opettaa sitä, mitä itse ei ole oppinut? Näin ollen meidän on haettava muinainen oppi historioitsijoilta eli kirjoista.'

Uudempaa kirjallisuutta edustavassa, 1300-luvun alusta peräisin olevassa tunnetussa käsikirjoituksessa "Tower Fechtbuch" (Royal Armories, MS I.33) käytetään termiä ars dimicatoria 'kamppailutaito'. Noin sata vuotta myöhemmin Fiore dei Liberi viittaa latinankielisessä esipuheessaan teokseensa sanoilla liber duellandi et dimicandi sekä itse oppiin tai toimintaan ilmaisulla milicie iochalle ('sotilasleikki'?). Latinankielisen käännöksen (Bibliothèque Nationale de France, MS latin 11269) otsikko Florius de arte luctandi ('Fiore taistelutaidosta') on lisätty vasta joskus 1700-luvun alussa.

Vuodelta 1532 peräisin olevassa T. Elyotin laatimassa Plutarkhos-käännöksessä (teoksesta Περὶ παίδων ἀγωγῆς) on seuraavanlainen, aihetta läheltä liippaava kohta:

It shall be most expedient to exercise children in feates of armes, as in rydynge and chasyng, castynge of iauelyns and dartes, shotynge in the longe bowe, and suche other marcial actes.

(Korostus minun.) Tässä adjektiivilla marcial viitataan juurikin sotilaallisiin taitoihin, vaikka pääsana onkin actes. Alkutekstissä käytettävä ilmaisu on στρατιωτικοὶ ἀγῶνες, jonka Friedrich Dübner käänsi (1841) latinaksi ilmaisulla militaria opera. Adjektiivin marcial käyttö englannissa johtunee ennemminkin sanan ranskalaisperäisestä elämästä englannin kielessä: merkitys 'sota-, sotilas-' näkyy myös sellaisissa ilmaisuissa kuin court martial 'sotaoikeus' ja martial law 'sotatilalaki'. Vastaavasta käytöstä käy esimerkiksi myös Edward Polehampton, joka siteeraa teoksessaan The Gallery of Nature and Art; Or, a Tour Through Creation and Science (1821) nuorempaa Pliniusta kääntäen ilmaisun navaliumque ac bellicarum artium (5,67) muodossa naval and martial arts (s. 371). Ehtaan 1600-luvun tyyliin bellicae artes olisi voitu "kääntää" englanniksi muotoon bellic arts, kuten navales artes on tässä käännetty naval arts, mutta adjektiivi bellic ei jostain syystä vaikuta olleen koskaan kovin suosittu sana. Huomattakoon vielä, että tässä kohden joka tapauksessa viitataan 'sodankäynnin taitoon' yleisemmin eikä 'kamppailulajiin'.

Varovainen johtopäätökseni edellä sanotun perusteella on, että ilmaisua martial arts tai sen latinankielistä vastinetta artes martiales ei liene käytetty ennen nykyaikaa sellaisessa merkityksessä, että John Clementsin lausunto olisi kielellisestä näkökulmasta täysin perusteltu. Tämä johtopäätös on helposti falsifioitavissa löytämällä sellaisia tapauksia, jotka ovat minulta jääneet ansaitsemaansa huomiota vaille (esim. se Clementsin mainitsema toinen tapaus). Näyttäisi siltä, että vaikka sanat martial ja art ovat esiintyneet yhdessä ennen aasialaisten lajien leviämistä, on ajatus siitä, että ilmaisun martial arts alkuperäinen merkitys olisi unohtunut ja korvautunut uudella, vahvasti liioiteltu.

On tietysti totta, että teknologisen kehityksen ja kulttuurillisten tekijöiden vuoksi kamppailulajien asema on ollut Euroopassa toisenlainen kuin Itä-Aasiassa. Joillekuille on tästä johtuen saattanut syntyä sellainen mielikuva, että itämaiset taidot ovat korkeampitasoisia kuin mitä Euroopassa on koskaan osattu, mikä ei tietenkään ole erityisen perusteltu näkemys.