Seposta ja sepästä

Tulin osallistuneeksi toisaalla keskusteluun, jossa pohdittiin seppo- ja seppä-sanaa. Näin juuri lopuillaan olevan Kalevalan päivän kunniaksi on ehkä paikallaan kirjoittaa asiasta lyhyesti tännekin.

Seppo Ilmarinen Vanhassa Kalevalassa.

Nykysuomen sanaan seppä liittyvät muuta kuin sepän ammattiin liittyvää tekemistä ilmaisevat johdokset sepittää ja sepustaa. Sanataituria merkitsevä sanaseppo sisältää etunimikäytöstä ja Kalevalasta tutun muodon seppo. Kalevalassa seppo esiintyy lähes yksinomaan Ilmarisen epiteettinä, mistä onkin seurannut, että jotkut mieltävät hänen koko nimensä olevan "Seppo Ilmarinen". Sanaa seppo käytetään kuitenkin yleisnimenä, ainakin kerran viitaten Väinämöiseen (17,129-140):

Vanha virsikäs Vipunen
ei tuosta totella ollut.
Silloin vanha Väinämöinen
löihen itsensä sepoksi,
rakentihe rautioksi;
painoi paitansa pajaksi,
hiat paian palkehiksi,
turkkinsa tuhottimeksi,
housut hormiksi rakenti,
sukat hormin suulliseksi,
polvensa alasimeksi,
vasaraksi kyynäspäänsä.

Sepon toisintona on tässä rautio, joka merkitsee sekin 'seppää'. Koska Kalevala on kuitenkin ensisijaisesti Elias Lönnrotin kaunokirjallinen tuote (vaikkakin monessa suhteessa Lönnrotia voikin pitää aitona kansanperinteen jatkajana), on varsinainen tutkimus kohdistettava aina varsinaisiin primäärilähteisiin, esimerkiksi Suomen kansan vanhoihin runoihin. Tässä riittänee maininta, että sepoksi on yllä lainatussakin tapauksessa kansanomainen, ja seppo esiintyy muutenkin aineistossa varsin runsaslukuisena.

Karjalan kielen sanakirjan mukaan muoto seppo on runollinen, ja sitä käytetään "leikkisästi seppää puhuteltaessa". Seppää puolestaan käytetään sepän lisäksi muistakin käsityöläisistä sekä merkitsemään 'mestaria', 'taituria' ja 'tietäjää'. Muita merkityksiä ovat 'eräs kovakuoriaislaji' ja 'hiiva'. Eräässä loitsussa sana esiintyy siittimen kiertoilmaisuna. Suomen sanojen alkuperä toteaa sepon olevan diminutiivi; kyseessä on siis sama affektiivinen O-johdin kuin sanoissa koto ja venho. Foneettisesti samankaltainen on myös lapsekas U-johdin sellaisissa muodoissa kuin koiru tai nenu.

Agricolalla sana seppä esiintuu nykymerkityksessään, mutta Tituksen ja heprealaiskirjeen esipuheissa esiintyy johdos sepesti, joka merkitsee 'taitavasti' (alkutekstissä meisterlich): 

TEme on yxi Lyhykeinen Epistola / Mutta quitengin yxi sangen Christilinen Oppi / iossa caikinaiset ouat nin sepesti pätetydh / iota iocu Christittu taruitze tiete / ia ielkin ele.

Wai quinga caikista neiste on / nin hen sijttekin on yxi iwri sangen Jalo Epistola / ioca Christusen Pappiudhesta sepesti ia syuesti Ramatuista puhupi / ia nin hen mös caunijsti / ia runsasti / sen Wanhan Testamentin wlostoimitta.

Myös Renvallin sanakirja tuntee sanan sepästi antaen sille latinankielisen vastineen affabre ja saksankieliset vastineet kunstreich ja geschickt, jotka kaikki merkitsevät 'taitavasti'. Seppo merkitsee Renvallin mukaan samaa kuin seppä mutta on harvinaisempi ja runollinen.

Mielenkiintoinen ilmaisu seppyydellä esiintyy kuningas Kristofer Baijerilaisen (1418 - 1448) maalain ja kaupunginlain suomennoksissa. Alla ote Herra Martin käännöksestä:

Nytt asuuat lapses yhdes talois, iakamat, mitä he sauatt palueluxell eli muilla seppydhellä, nijn ottakan yxi welij nijn palio quin toinengi, ia nin palio yxi Sisar quin toinengin. Nytt sitte quin saatu on iaettu, nijn käypi iakoon se quin he sait Isäldä ia Äitildä, ia ei se quin he palueluxel eli seppydhellä sait ia woitit enämbi iaetta.

...ja vastaava kohta Ljungo Tuomaanpojan käännöksestä vuodelta 1601:

[N]ytt asuat lapset iakamattomas taloudes, mitkä he sauat palueluxell eli muulla seppydellä, nin åttakan yxi welij quiñ toinengi, ia nin yxi sisar quin toineñgi Nin sittä quin saatu on iaettu, Nin käykän iakon sen cansa quin he sait isäldä ia äitildä, Ja eij se quin he palueluxella eli seppydellä sait ia woitit enämbi iaeta

Muinaisruotsinkielisessä alkutekstissä kohta kuuluu näin:

Nu boa sytzkane saman j bo oskipto, huat the afla meth tienist eller androm slögdoom, taki swa broder som broder oc swa syster som syster. Nw sidan skipt ær, tha ganger thet til skiptis som the aff fæderne eller möderne fingo, oc ey thet som the meth tienist eller slöghdoom wnno.

Vanhan kirjasuomen seppydhellä on siis ilmaisun (meth) slög(h)doom käännösvastine. (Muinaisruotsalainen muoto on keinoa tai välikappaletta ilmaiseva monikon datiivi, jonka pääte -om on tuttu myös nykyruotsin sanasta lagom.) Voitaneen siis otaksua, että seppyd(h)ellä on tässä käännettävä 'käsityöläisammattia harjoittamalla'.

Nimien (k)ääntämisestä

Puutun tässä kirjoituksessa monimutkaiseen kokonaisuuteen, jonka lähestymisen koen aiheen ilahduttavan helposta otsikoitavuudesta huolimatta väsyttäväksi ja vaikeaksi. En pyri tässä kirjoituksessa vastaamaan siihen, miten vieraskieliset nimet "pitäisi" ääntää: kielenhuollollisten direktiivien antamisen jätän mielelläni siitä vastaaville tahoille. Pyrin lähinä tuomaan esille aiheen problematiikkaan liittyviä esimerkkejä, jotka eivät välttämättä tule ainakaan ihan kaikille ensimmäisenä mieleen. Pitkälti tästä lähestymistavasta johtuen kirjoitus on muodollisesti tajunnanvirtaa.

Jos vieraassa kielessä käytetään eri kirjoitusjärjestelmää, voidaan transkriptiota pitää eräänlaisena käännöksenä: esimerkiksi Владимир Путин on suomeksi Vladimir Putin, saksaksi Wladimir Putin ja ranskaksi Vladimir Poutine. Jo antiikin aikana Gaius Iulius Caesar oli kreikaksi Γάιος Ιούλιος Καῖσαρ ja Marcus Tullius Cicero vastaavasti Μᾶρκος Τύλλιος Κικέρων, jotka, kuten jo mainitsin toisaalla, ovat myös esimerkkejä etymologisesta nativisaatiosta, sillä latinan us-pääte on korvattu sen kreikkalaisella vastineella -ος, ae-diftongi αι:lla ja latinan on-vartaloiden nominatiivin taivutuspääte -o on kreikkalaisessa muodossaan -ων. On syytä toistaa, että nykykieltenkään tapauksessa kyse ei siis ole yleisesti esimerkiksi kyrillisen kirjaimiston translitteroinnista latinalaiseen aakkostoon, sillä kukin kieli käyttää latinalaisia aakkosia enemmän tai vähemmän omien periaatteidensa mukaisesti. Mandariinikiinan virallinen latinisaatio- eli romanisaatiojärjestelmä muodostaa eräänlaisen poikkeuksen, sillä esimerkiksi 鄧小平 on käytännössä kaikilla latinalaisia aakkosia käyttävillä kielillä Deng Xiaoping riippumatta siitä, missä merkityksessä grafeemeja ng ja x on kussakin kielessä tapana käyttää. Venäjäksi nimi on kuitenkin Дэн Сяопин (Den Sjaopin) ja nykykreikaksi Ντενγκ Σιαοπίνγκ.

Antiikin auktoreiden nimistä on eurooppalaisissa sivistyskielissä omat muotonsa: Homeros, Vergilius, Horatius ja Livius ovat englanniksi Homer, Virgil, Horace ja Livy, ranskaksi Homère, Virgile, Horace ja Tite-Live sekä saksaksi Homer, Vergil, Horaz ja Livius. Suomeksi latinankieliset nimet on tapana kirjoittaa noudattaen alkukielen kirjoitusasua, kreikkalaiset nimet translitteroituna kreikasta. Vastaavalla tavalla käsitellään myös monarkkien nimiä:  Yrjö V ja Johannes Paavali II ovat englanniksi George V ja John Paul II, ranskaksi George V ja Jean-Paul II, saksaksi Georg V. ja Johannes Paul II. Jonkinlaista horjuvuutta esiintyy englannissa sen suhteen, onko ruotsalainen monarkki Charles vai Carl tai saksankielinen Franz vai Francis. Englannin seuraavan kuninkaan nimi tulee tuskin olemaan suomeksi Kaarle vaan englannin mukaisesti Charles olettaen, että nykyisestä kruununprinssistä koskaan tulee kuningasta.

Nykyään on tapana ajatella, että erisnimiä (propreja) ei "tietenkään" käännetä, vaikka yleisnimet (appellatiivit) totta kai käännetään. Lastenkirjallisuus tehnee tässä suhteessa tapauksesta riippuen edelleen poikkeuksen. Jos kuitenkin Александр-nimisestä henkilöstä puhutaan "Aleksanterina" eikä "Aljeksandrina", onko kyse venäjänkielisen nimen suomalaisittain äännetystä muodosta vai sen suomenkielisestä muodosta eli käännöksestä? Nimen John tapauksessa ensiksi mainittua edustaisi ääntämys "Tson(i)", jälkimmäistä vaikkapa "Jussi". Vaikeammin lokeroitava substituutio olisi "Joni", joka voisi periaatteessa olla kirjoitusasun suomenkielinen lukutapa (höystettynä tiedolla siitä, että h ei äänny) tai vastaava suomenkielinen nimi eli eräänlainen käännös.

Latinisteilla on toisinaan latinankielisissä yhteyksissä tapana latinantaa nimensä, esimerkiksi muuttamalla Antti Ijäs muotoon Andreas Ijäs. Latinaksi taipuvien muotojen käyttö on helpotus etenkin klassisille puristeille, joiden ei tällöin tarvitse turvautua prepositioihin sekaannusten välttämiseksi. Latinankielisissä uutisissa käytetään hyvin harvoin latinisoituja muotoja, mistä poikkeuksena esimerkiksi elokuvaa Perikato (2004) käsittelevä uutinen:

Pellicula de Adolfo Hitler

In Germania pellicula cinematographica producta est, quae dictatorem Adolfum Hitler in munimento subterraneo Berolinensi ultimis vitae diebus degentem facit. Quod opus nomine "Der Untergang" a criticis quidem laudatur, sed multi Germani naturam dictatoris in illa taeniola nimis humanam figuratam esse reprehendunt. Bernd Eichinger autem, productor pelliculae, respondit sibi ne propositum quidem fuisse spectaculo suo Adolfum Hitler diabolum describere.

(Lihavoinnit minun.)

Nimi Adolfus ei tietenkään ole pohjimmiltaan latinankielinen nimi, vaan tyypillinen germaaninen yhdyssananimi, joka merkitsee 'jalosutta'. Samassa uutisessa esiintyvän ohjaajan yhtä lailla germaanista etunimeä Bernd ei ole kuitenkaan muutettu pyhimysnimistä tuttuun muotoon Bernardus. (Syynä saattaa tietysti olla se, että Hitlerin kastetodistuksessa hänen etunimekseen todella on merkitty Adolfus.) Usein onkin niin, että latinisoidut nimet kuten vaikkapa nimien Reijo ja Tuomo latinankielisinä vastineina käytettävät Gregorius ja Thomas eivät ole latinankielisiä nimiä tiukimmassa mielessä, sillä näidenkin pohjalla ovat itse asiassa kreikkalaiset muodot Γρηγόριος ja Θωμᾶς.

Kreikkalaiset nimet kuten Γρηγόριος (Gregorius), Γεώργιος (Georgius) ja Ἀριστοτέλης (Aristoteles) koostuvat vanhojen germaanisten nimien tapaan omankielisistä elementeistä, jollaisina ne siis selvästi merkitsevät jotain samaan tapaa kuin myös monet suomenkieliset sukunimet, kliseisistä (ja lähes aina käännetyistä) intiaaninimistä nyt puhumattakaan. Ylempänä mainittu Θωμᾶς (Thōmas) ei kuitenkaan ole etymologisesti edes kreikankielinen nimi, sillä kyseessä on kreikkalaistettu versio aramealaisesta nimestä תאומא, joka merkitsee 'kaksosta' (vrt. Joh. 11:16, Θωμᾶς ὁ λεγόμενος δίδυμος 'kaksoseksi kutsuttu Tuomas'). Suomenkielisen nimen Tuomas kotouttamisprosessissa agricolaaninen Tomas /Toomas/ on altistunut samalle äänteenmuutokselle kuin muutkin pitkän o:n sisältäneet sanat, esim. szoni, josta on tullut suoni (lisää aiheesta).

Kristinuskon levitessä raamatulliset nimet ovat ehkä näytelleet jotain osaa siinä kehityksessä, että nimien ei yleisesti ajatella tarkoittavan mitään. Toisaalta vähintään yhtä merkittävä tekijä lienee kielten historiallinen muuttuminen, joka on tehnyt alkujaan merkityksellisistä nimistä tunnistamattomia: esimerkistä käy nykyenglannin läpinäkymätön Alfred verrattuna muinaisenglannin muotoon Ælfræd, joka ilmiselvästi koostuu sanoista ælf 'halti(j)a' ja rǣd 'neuvo'. (Sivumennen sanottuna edellä käsitellyn Adolfin muinaisenglanninkielinen vastine on Æþelwulf, jonka osat ovat æþel 'jalo' ja wulf 'susi'.) Kuten Butch ('teurastaja', 'miehekäs lesbo') toteaa elokuvassa Pulp Fiction (1994) meksikolaiselle taksikuskilleen Esmeraldalle ('smaragdi'): "I'm an American, honey. Our names don't mean shit." Toinen aihetta sivuava elokuvakohtaus on Kummisedässä (1972), jossa Michael Corleonen henkivartijana ja tulkkina toimiva Fabrizio ilmoittaa hänen etunimensä Apollonian isälle muodossa Miguel.

Michael-tapaukseen liittyen joitakin antteja ärsyttää, jos englanninkieliset kutsuvat heitä andyiksi, toiset taas pitävät sitä luontevana, koska sekä Andy että Antti edustavat etymologisesti samaa nimeä (Ἀνδρέας), vieläpä hyvin samaan tapaan lyhennettynä (muodoista Andrew ja Antero). Nimien kääntäminen voidaan nähdä merkkinä kuulijan oletetusta kielitaidottomuudesta, ja nimien ääntäminen oman äidinkielen mukaisesti puolestaan puhujan kielitaidon puutteena. Toki myös nimien kääntämättä jättäminen sellaisissa tapauksissa, joissa vakiintunut käännösvastine on olemassa (esim. Homeros, Vergilius), nähdään helposti moukkamaisena kielitaidon puutteena, vaikka periaatteessa kansankielisten nimien olemassaolo itsessään johtuu alkujaan pitkälti (moukkamaisesta) kielitaidon puutteesta. Toisaalta omankielisten vastineiden olemassaolo voidaan ymmärtää merkiksi aiheen tuttuudesta ja siten syvästä sivistyksestä.

Ääntämiskysymyksessä tyypillinen vastareaktio on todeta, että suomeksi on "oikeus" ääntää nimet "niin kuin ne kirjoitetaan" (= perustaa ääntöasu kirjoitusasuun suomenkielisten konventioiden mukaan): näin ollen suomenkielinen saisi ääntää vaikka sanan Bordeaux muodossa ['bordeauks], vaikka ranskankielinen ääntämys olisi [bɔʁ'do]. Suositus on kuitenkin ääntää sana muodossa ['bordoo] ja taivuttaa se lisäämällä ääntöasuun sopivat päätteet heittomerkillä vartalosta erotettuina.

Bordeaux'sta päästään bordeaux'n 'bordeauxviini' kautta lainasanoihin yleensäkin: joskus lainataan ääntöasu, jonka kirjoitusasu määräytyy oman kielen konventioiden mukaan, esim. ruotsin byrå ja nivå ranskan sanoista bureau ja niveau, toisinaan lainataan kirjoitusasu ja säilytetään lainanantajakielen mukainen ääntämys, esim. tanskan bureau ja niveau. Joskus lainataan kirjoitusasu (lisäten tarvittavat johtimet) ja äännetään oman kielen konventioiden mukaan, esim. suomen journalismi (myös [surnalismi] tms.), olympialaiset tai erisnimi Burma. Ersinimien suhteen pyrkimys alkuperäisen kirjoitusasun säilyttämiseen näyttäisi olevan voimakkaampi kuin yleisnimien tapauksessa.

Kuten totesin alussa, tarkoitukseni ei ole selvittää, miten vieraskielisiä nimiä pitäisi ääntää, kääntää tai olla kääntämättä. Mielenkiintoni kohdistuu lähinnä otsikon nokkelasti ilmaisemaan ilmiöön itseensä, eli siihen, miten ihmiset luonnostaan kohtelevat vieraskielisiä erisnimiä, ja miten asia eroaa yleisnimien käsittelystä.

Loppukaneettina aiheeseen liittyyvä Klingon Mailing Listiltä aikanaan poimittu kysymys How do I translate "Bubba" (or any name) into Klingon? ja Mark Shoulsonin vastaus vuodelta 1996:

I may have more to say on this thread later, but just think about it a second. How do I say "Mark Shoulson" in Japanese? What does that question mean? Does it mean how would a Japanese speaker pronounce my name to fit the language (maruku shyurusan or something)? Or translate the old, nearly forgotten meanings? Or what? In what sense can you ever say a proper name in a foreign language? What is Binyamin Netanyahu's name in English? Binyamin Netanyahu? Benjamin? "Son-of-the-right-hand God-has-given"?

Languages aren't some simple process you can apply to all spoken items to get one appropriate for each language. A name, usually, is just a name.

Tässä lainauksessa esitetyt kysymykset ovat samoja, joita olen uskoakseni tässä kirjoituksessa käsitellyt. On muistettava, että nimet eivät kuitenkaan ole niitä ympäröivästä kielestä erillinen ilmiö, joten tietyssä mielessä voidaan puhua nimienkin kohdalla kääntämisestä.

Nimipäivistä

Ylen sivuilla pohditaan jälleen, pitäisikö nimi Mohammed (Muhammad) lisätä suomalaiseen nimipäiväkalenteriin. Helsingin yliopiston Minna Saarelma-Paukkalan mukaan asia on ajankohtainen, koska "maahanmuuttajatkin vaikuttavat entistä enemmän suomalaiseen väestöön". Kotimaisten kielten keskuksen Vesa Heikkinen pohtii tähän liittyen, "välittävätkö nimet valtioiden, uskontokuntien tai kielten rajoista".

Selailin asiasta käytyä Facebook-keskustelua ja Vesa Heikkisen blogimerkinnän kommentteja. Useimmin esille nostettu asia tuntuu olevan se, että Mohammed ei ole suomalainen nimi. Tämä on toki helppo kumota sillä, että eivät Antti, Jyrki ja Juhanikaan ole suomalaisia nimiä: ensiksi mainittu on  kreikkalainen Ἀνδρέας, toinen niin ikään kreikkalainen Γεώργιος ja viimeksi mainittu kreikankielisen muodon Ἰωάννης kautta heprealainen יוֹחָנָן Jōḥanan. Koko kysymys kulminoituu siihen, mitä nimen suomalaisuus oikeastaan on (eli miten "suomalaisuutta tuotetaan" ja "konstruoidaan").

Tässä välissä on syytä mainita, että Suomessa on käytössä useampi kuin yksi nimipäiväkalenteri: suomalaisen nimipäiväkalenterin lisäksi on ruotsalainen, ortodoksinen ja saamelainen nimipäiväkalenteri. Voidaan siis hyvällä syyllä kysyä, miksei kasvava muslimiväestö ota käyttöön kokonaan omaa nimipäiväkalenteriaan, jos heillä on sellaiselle tarvetta. Helsingin yliopisto voi sitten tarpeen vaatiessa alkaa ylläpitää luetteloa muslimien nimipäivistä. Ehkä tässä tapauksessa koko järjestelmän älyttömyyskin tulisi esille. Kuten joku nimimerkki toteaa Heikkisen blogissa, on "ongelma" lopulta tekemällä tehty. On jokseenkin erikoista, että meillä on instituutio, jonka tehtävä on, hieman kärjistäen, sijoittaa uussuomalaisia nimiä kalenteriin, jotta (teoriassa) Frodo-Janica ja Melena-Avatar voisivat myös viettää nimipäivää.

Vaikka suomalaisuus tai sen puute toimii ehtymättömänä keskustelunaiheena, ei se ole nimipäiväasiassa mielestäni erityisen relevantti kysymys. Itse pidän hassuna sitäkin kehitystä, että kalevalaisia ja muinaissuomalaisia nimiä on alettu lisätä nimipäiväkalenteriin. Syyni tähän ovat puhtaan esteettis-sentimentaalisia ja liittyvät käsitykseeni koko nimipäiväinstituution luonteesta.

Nimipäivät perustuvat vanhaan kristilliseen pyhimyskalenteriin, joka käytännössä merkitsee kirkkovuoden päivien omistamista yhden tai useamman pyhimyksen muistamiselle. Koska lapsia on kristillisessä maailmassa nimetty pyhimysten mukaan, on seurauksena ollut, että näin nimetyillä on oma nimipäivänsä eli sen pyhimyksen muistopäivä, jonka mukaan henkilö on nimetty. Käytännössä pyhimysten nimet ovat toimineet myös päivien nimityksinä, esimerkiksi juhannus, martinpäivä ja tapaninpäivä; nykyään nämä esiintyvät lähinnä myrskyjen nimissä, esim. toissavuotinen tapaninpäivän myrsky ja viimevuotinen antinpäivän myrsky (Ruotsia ja Suomea hiljattain riepotellutta simonpäivän myrskyä unohtamatta).

Nimipäivät ovat näytelleet myös osaa monissa agraarielämään liittyvässä muistisäännössä, esim. Jaakko heittää kylmän kiven ja jos kaisanpäivänä hanki hiiren kantaa, niin keväällä hevosen. Vastaavia maanviljelyssääntöjä löytyy myös saksankieliseltä alueelta (Bauernregeln), esim. Andreas hell und klar, verspricht ein gutes Jahr 'valoisa antinpäivä lupaa hyvää vuotta'. Saksaksi päivien nimet voivat olla identtisiä etunimen kanssa (esim. Silvester 'sylvesterinpäivä'), yhdyssanoja kuten suomessa (esim. Martinstag 'martinpäivä') tai latinasta lainattuja (esim. Martini 'martinpäivä').

Antti ja Antero ovat saman nimen eri muotoja, ja niillä on sama nimipäivä 30. marraskuuta, joka on Andreas Apostolin kuolinpäivä. Jani, Janne, Juha, Juhani, Juho, Jussi, Johannes, Hannes ja Hannu ovat samaten "sama nimi", vaikka kahden viimeksi mainitun nimipäivä on 27. joulukuuta toisin kuin muiden, jotka viettävät nimipäiväänsä 24. kesäkuuta. (J-alkuisten nimipäivään liittyvä juhla eli juhannus on tosin siirretty lauantaille, mikä jo pelkästään juhlapäivän nimen perusteella on lähes yhtä typerää kuin helatorstain siirtäminen lauantaille; juhannushan sentään välillä osuu oikealle päivälle.) Tämä johtuu siitä, että 24. kesäkuuta on Johannes Kastajan syntymäpäivä, 27. joulukuuta puolestaan Johannes Apostolin muistopäivä. Suomalaisessa kalenterissa Johannes on siis jaettu kutakuinkin keskeltä kahtia eri nimiksi.

Vertailun vuoksi Suomessa käytettävässä ortodoksisessa kalenterissa on useampi antinpäivä, sillä Andreas Apostolin lisäksi muistetaan Andreas Kreetalaista (4.7.), Andreas Stratelatesta eli Sotajoukkojenjohtajaa (19.8.), Andreas Konstantinopolilaista (2.10.) ja Andreas Krisiläistä (17.10.). Hannun- eli johanneksenpäiviä on liian paljon tässä lueteltavaksi, mutta pelkästään Johannes Kastajalla on kuusi muistopäivää: sikiäminen (23.9.), syntyminen (24.6.), loppiaista seuraava päivä (7.1.), mestaaminen (29.8.), pään löytyminen ensimmäisen ja toisen kerran (24.2.) sekä vielä  kolmannen kerran (25.5.).

(Vanhojen suomalaisten merkkipäivien tapauksessa on samannimiset päivät voitu erotella lisämääreillä, esim. Marian ilmestyspäivä 25. maaliskuuta oli Kevät-Maria ja etsikkopäivä 2. heinäkuuta Heinä-Maria, Mattias Apostolin muistopäivä 24. helmikuuta oli kevät-Matti ja Matteus Apostolin muistopäivä 21. syyskuuta syys-Matti.)

Kun käytössä oleva nimi perustuu pyhimysnimeen tai vastaavaan, on nimipäivän määrittäminen suhteellisen selkeää: kaikki Johannes-pohjaisten nimien kantajat voivat periaatteessa viettää nimipäiväänsä (jonakin) johanneksenpäivänä riippumatta nimen tarkasta muodosta. (Nykyään kutsumanimet ovat eriytyneet omiksi nimikseen, ja nimet Johannes ja Jussi mielletään virallisesti ja usein arkikäytössäkin eri nimiksi.) Näin ollen myös Ibrahim-nimiset voisivat viettää nimipäivää aaponpäivänä, sillä Aapo perustuu nimeen Abraham, jonka arabialainen muoto Ibrahim on. Mohammedeilla (Muhammadeilla) ei tällaista mahdollisuutta ole, sillä kalenterissa ei ole yhtään heprealaisperäistä nimeä, joka edes osittain pohjautuisi חמד ḥmd -juureen (mikä olisi jo muutenkin aika kaukaa haettu yhteys).

Pientä vilunkia on harrastettu ortodoksisessakin kalenterissa. Nimi Nuutti perustuu skandinaaviseen nimeen Knut, jonka nimipäivää on alkujaan vietetty 7. tammikuuta Knud Lavardin muistoksi. Tästä juontuu myös joulun päättyminen loppiaisen jälkeiseen nuutinpäivään. Nykyään nuutinpäivä on 13. tammikuuta Tanskan suojeluspyhimyksen Knuut Pyhän muistoksi; myöhempään nuutinpäivään viittaa nimitys Hiiva-Nuutti, koska tässä vaiheessa oluttynnyrit ovat jo pohjia myöten tyhjiä. Skandinaavisesta alkuperästään huolimatta nimi Nuutti esiintyy myös ortodoksisessa kalenterissa, ei tosin kenenkään Knuutin, vaan Pafnut Borovskilaisen (1.5.) ja Pafnutioksen (19.4.) muistopäivinä.

Aiemmin mainitsemani suomalaisperäisten nimien (Aino, Kalevi, Ilmari jne.) mielivaltaisehko lisäily nimipäiväkalenteriin kansallistunteen heräämisen aikoina on varmasti tuntunut mielekkäältä, kun nimipäiviä on aktiivisemmin vietettykin. Joka tapauksessa muhammadinpäivän sijoittaminen suomalaiseen nimipäiväkalenteriin vaikkapa syyskuun 11. päiväksi saattaisi hyvinkin olla harkitsemisen arvoinen ajatus: militantit islamistit olisivat tyytyväisiä siihen, että eräs heidän suurimmista aikaansaannoksistaan sodassa länsimaita vastaan on saanut arvoisensa muistopäivän; maltilliset muslimit ja islamofiilit olisivat tyytyväisiä siihen, että jihadistien ei anneta terroriteoillaan määrittää islamin luonnetta; jopa islamofobit olisivat tyytyväisiä päästessään vastaansanomattomasti meuhkaamaan siitä, miten Suomessa ollaan jälleen kerran "rähmällään muslimien edessä". Kaikki olisivat tyytyväisiä!

Mutta leikki sikseen. Olen nimipäiväasioissa pitkälti perinteen puolella, koska näen perinteet (tietyin varauksin) itseisarvona. Tähän on helppo todeta, että perinteetkin muuttuvat ajan myötä, mutta jos tätä aletaan käyttää perusteena perinteen muuttamiselle, liikutaan hieman oudolla ja kaltevalla pinnalla. En näe mitään oikeaa syytä lisätä Muhammadia suomalaiseen nimipäiväkalenteriin, mutta toisaalta kyseisen nimipäiväluettelon laatijat voivat toimia parhaaksi katsomallaan tavalla.

Jos jonkinlainen väestön nimistöön perustuva sekulaaris-rationaalinen nimipäiväkalenteri nähdään tarpeellisena instituutiona (miksi?), voitaisiin Väestörekisterikeskuksen nimitietojen perusteella generoida vuosittain uusi kalenteri seuraavalle vuodelle jakaen käytössä olevat nimet eri päivämäärille satunnaisessa järjestyksessä. Tällöin kukaan ei joutuisi kärsimään siitä, ettei hänellä ole nimipäivää, tai siitä, että se osuu aina samaan ikävään vuodenaikaan.

Samalla voitaisiin pohtia, miksi viikonpäivien nimiä ei selkiytettäisi ensipäiväksi, toispäiväksi, kolmanneksi päiväksi ja niin edelleen: tämä voitaisiin nähdä paranneltuna versiona kiinassa (星期一, 星期二, 星期三, 星期四, 星期五, 星期六, 星期日), virossa (esmaspäev, teisipäev, kolmapäev, neljapäev, reede, laupäev, pühapäev) ja nykykreikassa (Κυριακή, Δευτέρα, Τρίτη , Τετάρτη, Πέμπτη, Παρασκευή, Σάββατο) tavattavista osittain järjestysnumeroihin pohjautuvista nimityksistä. Näin voitaisiin hankkiutua eroon nykyään käytössä olevista uskonnollissävytteisistä viikonpäivien nimistä.