Reskasta, osa 2

Edellisen Reskaa käsittelevän kirjoituksen jälkeen on paljastunut lisätietoa sekä Backuksesta että Reskan identifikaatiosta 1920-luvun lopulla.

Eräs kommentaattori toi esille, että Backus saattaisi olle Backmanin ravintola, joka toimi Säästöpankin talon (Raatihuoneenkatu 17) toisessa kerroksessa. Vastasin, että ainakin Backman & Tyrylä O/Y on ollut kaupparekisterissä vasta 11.3.1930 alkaen, ja kyseinen talokin on rakennettu vasta 1929. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö Backman olisi voinut toimia ravintola-alalla aiemminkin. Ainakin nimi vaikuttaisi olevan toistaiseksi todennäköisin etymoni.

Joka tapauksessa Jazztyttö kirjoittaa 23.5.1927 (tai oikeastaan yöllä seuraavan päivän puolella):

½ 9 tiden kommo Hilkka och jag från Kauppakoulu och när vi gingo förbi Kirkkopuisto så sågo vi att de sutto där. Vi gick nedför reskan och förbi Panu till "Backus", sedan vände vi om oss och sågo att Steni och Hocku kommo nedåt Rådhusgatan.

(Lihavoinnit minun.)

Tämän perusteella vaikuttaisi vahvasti siltä, että Reska olisi vielä 1927 ollut Hallituskadun (entisen Residenssikadun) eikä Raatihuoneenkadun nimitys. Alla olevaan karttaan (karttapohja lainattu Lydiasta) olen merkinnyt tyttöjen reitin tekstissä mainittuine, numeroituine kiintopisteineen:

Kauppakoulu on sijainnut yhteensä kolmessa eri osoitteessa, jotka ovat Raatihuoneenkatu 6 sekä Birger Jaarlin katu 6 ja 2. Kysyin näiden muuttojen ajankohdista Hämeenlinnan kaupunginmuseosta, mutten ole toistaiseksi saanut vastausta. Lähden siitä oletuksesta, että Kauppakoulu sijaitsi tuolloin Birger Jaarlin kadulla (1, molemmat vaihdoehdot merkitty), josta tytöt tulevat Hallituskadulle Rauhankatua pitkin (myös Kirkkokatu eli nykynen Linnankatu on mahdollinen). Tytöt kävelevät Hallituskatua länteen Kirkkopuiston ohi, jossa he näkevät poikien istuvan (2). He jatkavat "pitkin Reskaa" (3) eli Hallituskatua torin pohjoispuolella ja siitä elokuvateatteri Panun ohi (4). (Elokuvateatteri sijaitsi Kansallisosakepankin talossa eli Raatihuoneenkadun ja Linnankadun eli nykyisen Sibeliuksenkadun kulmassa; konjunktio och mahdollistaa sen, että Panu ei välttämättä sijaitse Reskan varrella.) Tytöt jatkavat "kohti Backusta", kääntyvät ympäri (5) ja näkevät poikien tulevan pitkin Raatihuoneenkatua. Sanan Rådhusgatan käyttö tässä tukee oletusta, että Reska on eri katu.

Tämän perusteella toistaiseksi tunnistamaton "Backus" vaikuttaisi sijainneen Raatihuoneenkadulla torin länsipuolella eli nykyisellä kävelykadulla.

Ns. pakkoruotsista, osa 4

"Pakkoruotsi" pulpahti taas esille jossakin, ja seuraamani ajatustenvaihdon sävy toi mieleen erään sosiaalisessa mediassa käymäni keskustelun, jonka olin jostain syystä tallentanut. Lainaan keskustelun tähän kokonaisuudessaan siksi, että se on omien kokemusteni valossa kohtuullisen edustava, ja antaa hyvän syyn kerrata muutamia mielestäni oleellisia aiheeseen liittyviä seikkoja. Lukijat, jotka eivät halua lukea keskustelureferaattia, voivat hypätä suoraan toiseksi viimeiseen kappaleeseen (merkitty punaisella).

Ilman ruotsin kielen taitoa jäisivät Augustin Ehrensvärdinkin päiväkirjat lukematta.

Keskustelu lähti siitä, että huomasin alla lainatut kappaleet, jotka olivat kommentteja sivistysvaliokunnan päätöstä tyrmätä kansalaisaloite ruotsin kielen valinnaisuudesta koskeneeseen uutiseen:

Itse opetan lukiossa pakkohistoriaa, naapurissa pakkoyhteiskuntaoppia ja pakko englantia, yläkerrassa pakkomatikkaa, pakkofysiikka. Eli lopettakaa jo jauhaminen pakkoaineista. Lukiossa on 75 pakollista kurssia, jotka kaikki ovat pakollisia. Ne EIVÄT OLE RUOTSINKURSSEJA.

Pienenä lisänä vielä kaikille työttömyydestä huolestuneille. Ruotsissa ja Norjassa yhteensä lähes 10 miljoonaa työpaikkaa. Valitettavasti niitä täytetään pakkoruotsin taitajilla ja vastustajat täyttävät työttömyystilastoja. Katsokaa millaisiin hommiin kietaidottomat suomalaiset ovat ajautuneet Ruotsissa. Savolla ja suomenkielellä ei pitkälle pötkitä.

Tässä siis pakkoruotsia perustellaan (1) sillä, että on muitakin pakollisia aineita, ja (2) sillä, että ruotsin taito auttaa hakemaan töihin Ruotsiin ja Norjaan. Vastasin näihin perusteluihin seuraavasti:

Tuskin kiistät, että kieliaineilla on periaatteellinen ero matematiikkaan ja reaaliaineisiin? Minkään yksittäisen kielen pakollisuutta ei voi perustella sillä, että koulussa on pakollisina aineina esim. historiaa, yhteiskuntaoppia, matematiikkaa ja fysiikkaa. Näihin yleishyödyllisiin aineisiin rinnaistuisi parhaiten nähdäkseni kieliaineiden pakollisuus yleensä, joiden suhteen kaikin puolin järkevintä olisi, että pakolliset kielet saisi valita itse (käytännön rajoitteet huomioiden toki). Koska asiat eivät tietenkään ole mustavalkoisia, on myös syytä tunnustaa se tosiasia, että englanti *on* aivan erityisessä asemassa vieraiden kielten joukossa, vaikken henkilökohtaisesti kannattaisi senkään pakollisuutta. Jos pakkoruotsia perustellaan sillä, että Ruotsissa on työpaikkoja, joiden hakemiseen tarvitaan ruotsin kielen taitoa, voidaan perustellusti kysyä, miksi valtiovallan kannalta olisi mielekästä varmistaa, että kaikki suomalaiset voivat hakea töihin nimenomaan Ruotsiin.

Kuten todettua, kannatan itse perusopetuksessa kahta pakollista kieltä, jotka voi valita opetuksen järjestäjän tarjonnasta. Itse pakkoruotsiasian purkaminen pitäisi oikeastaan aloittaa virkamiesten ja ylempien oppilaitosten kielitaitovaatimusten tarkistamisesta, mutta se on toinen asia. (Oma keskustelunsa on se, että pakollinen ruotsi edistää tasa-arvoa juuri ruotsin kielen taidon vaatimusten vuoksi.) Sain seuraavan vastauksen:

Suurin osa suomalaisista ulkomaille lähtijöistä on matkannut juuri Ruotsiin. Tällä hetkellä heitä on siellä runsaat 300.000. Ruotsissa ja Suomessa on lähinnä toisiaan muistuttavat yhteiskuntajärjestelmät, eikä Norjakaan ole kovin kaukana. Pakko-sana tuntuu olevan pahasti juurtunut suomenkieleen. Suomi on edelleen kaksikielinen maa ja kumpaakin kieltä tarvitaan monissa eri yhteyksissä. Kielen oppiminen ei ole vaikeata, pystyyhän tänne tulleet ulkomaalaisetkin oppimaan suomen kielen. Tosin 750 vuotta Ruotsin yhteydessä ei ole riittänyt osalle meistä omaksua ruotsinkieli. Kieli on rikkaus. Itse olen saanut aina halutessani töitä Ruotsista juuri kielen ansiosta. Lamavuosina työttömyyden kasvaessa jopa 500.000 tuhanteen, jäi Ruotsin työmarkkinat monelta haaveeksi juuri kielitaidon puutteen vuoksi. Heja Sverige B)

Vastasin yllä olevaan seuraavasti:

En kiistä oikeastaan mitään esittämistäsi asioista (vaikka pidän rivien välistä lukemaani asennetta itselleni vieraana), mutta en näe sitä mekanismia, millä näistä voidaan johtaa kaikkien suomenkielisten velvollisuus opiskella ruotsia sen sijaan, että voisi ruotsin sijaan opiskella vaikkapa saksaa, ranskaa tai venäjää.

En tosiaankaan kiistä mitään kanssakeskustelijani esittämiä seikkoja: (1) suurin osa emigranteista on lähtenyt Ruotsiin; (2) Ruotsi, Norja ja Suomi ovat yhteiskuntajärjestyksiltään suhteellisen lähellä toisiaan; (3) Suomi on kaksikielinen maa; (4) uuden kotimaan kielen oppiminen ei ole yleisesti ottaen vaikeaa; (5) satoja vuosia kestäneen valtioyhteyden aikana Ruotsin kanssa kaikki suomalaiset eivät vaihtaneet kieltään ruotsiksi; ja (6) kielitaidosta on hyötyä. Rivien välistä lukemallani asenteella viittaan kommenttiin, että vaikka ruotsi ei ole vaikeata oppia, ei 750 vuotta silti ole kaikille suomalaisille riittänyt, vaikka tänne muuttaneet ulkomaalaisetkin oppivat (tunnetusti "vaikeaa") suomea: tässä on vaikea olla näkemättä sitä samaa ylimielistä asennetta, jota käsittelin jo ensimmäisessä kirjoituksessani aiheesta.

Kielet on aina rikkaus. Vastauksena kysymykseesi kielistä toteaisin, että kaikki opiskelu on hyvästä. Tosin harva meistä saa töitä Espanjasta, Ranskasta tai Saksasta. Venäjälle en ole kuullut olevan jo tämän hetkisestä poliittisesta tilanteesta johtuen mitään ryntäystä. Ruotsiin meillä on vuosisataiset yhteydet ja se yhteiskunta on lähinnä meitä. Tuskin ensimmäisenä työttömyysuhan tullessa kodeissa pohditaan lähtöä Espanjaan tai Ranskaan. Viimeiseksi varmasti Venäjälle. B)

Itsestäänselvyyksien (lihavointi minun) lisäksi keskustelu kääntyy sivuraiteille eli siihen, mihin maahan suomalaiset lähtisivät töihin työttömyyden uhatessa, ikään kuin tämä olisi relevantein seikka kielten pakollisuudesta puhuttaessa. Vastasin seuraavasti:

Totta kai minkä tahansa kielen osaaminen on rikkaus. Tämä on päivänselvä asia, jota en ole nähnyt kenenkään varteen otettavasti kyseenalaistavan. Kyse on siitä, miksi *ruotsin* taito on sellainen erityisnen [sic]rikkaus, että sen hankkimisen (tai ainakin yrittämisen) tulee olla pakollista. (Vertailun vuoksi kirjoitus- ja lukutaitoa voidaan pitää sellaisena yleissivistyksenä, mistä periaatteessa kenelläkään ei voida katsoa olevan oikeutta vapaaehtoisesti kieltäytyä, eikä tästä edes vallitse merkittävää erimielisyyttä.) Kysyn edelleen: miksi siitä, että suomalaisen on maantieteellisistä ja kulttuurillisista syistä helpointa lähteä Ruotsiin töihin, seuraisi se, että ruotsin kielen opiskelun on oltava *kaikille* suomalaisille *pakollista*?

"Yrittämisellä" viittaan siihen, että minkään tietyn tasoinen ruotsin taito ei varsinaisesti ole pakollinen, vaan ainoastaan sen opiskelu: pakollisten kurssien läpäisyä alimmalla mahdollisella arvosanalla ei voida pitää merkkinä minkäänlaisesta mielekkäästä kielitaidosta. (Työpaikkojen ja virkojen kielitaitovaatimukset ovat asia erikseen.) Sain kysymykseeni vastaukseksi, että vastasin juuri itse kysymykseeni.

Lopputulemaksi siis ilmeisesti jää, että tässäkin tapauksessa pakkoruotsin perusteeksi riittää se, että suomalaisten on muista kuin kielellisistä syistä helpointa lähteä Ruotsiin töihin, ja näin ollen ruotsin pakollisella opetuksella asia on tehtävä vielä helpommaksi. Kieltämättä hieman epätavalliseksi tämän keskustelun tekee se, että yleensä asiaa yritetään perustella Suomen ruotsinkielisen väestön, ei Ruotsin ruotsinkielisen väestön olemassaololla. Esimerkiksi Folktingetin perustelut yrittävät lähtökohtaisesti perustua perustuslakiin ja yleisiin sivistysnäkökulmiin.

Rapakivi on myös ruotsia (14.8.1747).

Viimeksi mainittuun eli yleisiin sivistysnäkökulmiin liittyen palaan siihen teemaan, että koulussa tosiaan on muitakin pakollisia aineita kuin ruotsi. On totta, että koulun oppiaineet eivät perustu mihinkään aksiomaattiseen logiikkaan, vaan oppiainejaon ja opetussuunnitelman taustalla on pitkä historiallinen prosessi. Se, mitä perusopetuksessa opetetaan osana kaikille pakollista yleissivistystä on ihmisoikeussopimuksien puitteissa päätettävissä demokraattisin mekanismein lainsäädännön tasolla. Kuten jo todettua, oikeuteen saada perusopetusta liittyy läheisesti oppivelvollisuus: perusopetuksen oppimäärän (matalimmalla hyväksytyn suorituksen tasolla) katsotaan olevan jotain sellaista, mistä kellään ei ole oikeutta kieltäytyä, koska hän olisi silloin kyvytön selviytymään yhteiskunnassa ja jäisi siis rasitteeksi muille. (Toki tällaiseksi "rasitteeksi" voi päätyä myös itsestä riippumattomista syistä, esimerkiksi vammautumisen seurauksena, joten on eettisesti suotavaa, että on olemassa jonkinlainen turvaverkko.) Luontevin ääriesimerkki on tietysti ylempänä mainitsemani luku- ja kirjoitustaito sekä laskutaito, joita ilman nyky-yhteiskunnassa ei yksinkertaisesti pärjää, joten huoltajilla ei katsota voivan olla oikeutta päättää, että heidän lapsestaan tulee luku- ja laskutaidoton. Monien muiden asioiden tärkeydestä voidaan tietysti keskustella, viimeisimpänä mieleen tulevana asiana ohjelmoinnin opetuksen sisällyttäminen perusopetukseen, jossa suunta on mielestäni oikea.

Edustuksellisessa demokratiassa asioista ei päätetä huutoäänestyksillä eikä (onneksi) somemöhinällä: poliitikkojen ja virkamiesten kokonaisuus edustaa ainakin ideaalitilassaan asiantuntijuuden ja kansan poliittisen tahdon (tekno- ja demokratian) tasapainoa. Jos ruotsin kielen taito olisi oikeasti niin välttämätöntä kuin virallisilta tahoilta jatkuvasti kerrotaan, voisi olettaa, ettei "pakkoruotsi" kohtaisi niin paljon vastustusta. (Minulle henkilökohtaisesti ruotsin kielen taito on tietysti välttämätön.) Jos ruotsin kieli olisi yleisesti välttämätön rikkaus, voisin myös kuvitella, että se olisi helposti asiantuntijoiden perusteltavissa joillain järjellä ymmärrettävillä, ylemmistä periaattesta johdetuilla argumenteilla. Näin ei kuitenkaan näytä olevan, koska jopa Folktingetin, jonka lakisääteisenä tehtävänä on toimia "ruotsin kielen aseman edistämiseksi Suomessa", perustelut pakkoruotsille ovat pääpiirteissään yhtä omituisia kuin ylempänä siteeratussa keskustelussa tai Juha Itkosen taannoisessa kolumnissa.

Vanhankirkon puiston piirtokirjoituksia

Helsingin keskustan läheisyydessä sijaitsee Bulevardin, Annankadun, Lönnrotinkadun ja Yrjönkadun rajaama Vanhankirkon puisto eli kansanomaisesti Ruttopuisto. Jälkimmäinen nimitys tulee siitä, että puiston paikalla Kampilla olleelle hautausmaalle haudattiin muun muassa vuoden 1710 ruttoepidemian uhrit, ensiksi mainittu nimitys (virallisemmin Vanha kirkkopuisto) tulee puolestaan siitä, että puistossa sijaitsee vuonna 1826 käyttöön vihitty Vanha kirkko, Nikolain- eli nykyisen Tuomiokirkon valmistumiseen asti alunperin väliaikaiseksi tarkoitettu "uusi luterilainen kirkko", joka on (vuoden 2009 anneksion Helsingin yhteyteen tuomaa sipoolaista Östersundomin kirkkoa lukuun ottamatta) nykyisellään Helsingin vanhin kirkko. Helsingin ensimmäisen, vuoden 1553 tietämillä rakennetun kirkon perustukset löytyvät Vanhastakaupungista, ja Vironniemelle siirretyn kaupungin keskustaan vuonna 1727 valmistuneen Ulrika Eleonoran kirkon entinen paikka löytyy Helsinki-seuran vuonna 1938 merkitsemänä nykyiseltä Senaatintorilta.

Vanhankirkon puisto on tietääkseni ainoa hautausmaa, jossa vietetään aikaa hautakivien seassa kuin missä tahansa puistossa. Lukuun ottamatta Suomen ja Viron sisällissodissa kaatuneita sotilaita puistoon ei ole haudattu ihmisiä vuoden 1829 jälkeen, jolloin nykyinen Hietaniemen hautausmaa otettiin käyttöön ruumiiden löyhkästä huolestuneiden asuntosijoittajien suureksi helpotukseksi. Puistossa on säilynyt 48 hautakiveä vuosilta 1790 - 1829. Lisätietoa näistä haudoista löytyy Sirkka Impolan teoksesta Vanhan kirkon varjossa: Ulrikan kirkkomaalta Vanhaan kirkkopuistoon (1987), Sylvi Möllerin vihkosesta Vanhankirkon puisto (1956) sekä Sveaborg-Viapori-projektin blogista.

Tässä kirjoituksessa ja sen jatko-osissa tulen julkaisemaan ainakin osan Vanhankirkon puiston kirjoituksista. Siltä osin kuin en etenkään vanhempien hautakivien koluttuuden johdosta tuo varsinaisesti mitään uutta tietoa päivänvaloon, on kyseessä tekosyy vietttää vapaa-aikaa puistossa harrastamassa eräitä epigrafiikan käytännöllisiä puolia. Kommenttieni runsaus ja rönsyily heijastelevat totuttuun tapaan omia kiinnostuksen kohteitani.

Puisto jakautuu kulmasta kulmaan kulkevien teiden avulla neljään osaan. Aloitan tässä kirjoituksessa Bulevardin puoleisesta neljänneksestä, jonka rajaavat Bulevardin lisäksi Bulevardin ja Yrjönkadun sekä Bulevardin ja Annankadun kulmasta lähtevät tiet jättäen kuitenkin pois portista oikealle, hautausmaan tien ja Bulevardin väliin jäävän ruohoalueen yksitoista kiveä.

Hautausmaan portti, taustalla Bulevardi 10 ja 12.

Vaikka puistolla ei ole enää aitaa ympärillään, on keskellä Bulevardin puoleista sivua kuitenkin 1828 valmistunut portti, jonka molemmilla sivuilla on vuonna 1938 Helsinki-seuran kiinnittämät taulut suomeksi ja ruotsiksi:

TÄLLÄ PAIKALLA	HÄR LAG DEN
OLI SE HAUTAUSMAA	BEGRAVNINGSPLATS
JOHON VUONNA 1710	DÄR ÅR 1710 UNDER
NELJÄN KUUKAUDEN	FÖRLOPPET AV FYRA
AIKANA HAUDATTIIN	MÅNADER 1185 INNEVÅNARE
1185 HELSINGIN ASUKASTA	I HELSINGFORS BLEVO
ULKOA TULLUT	JORDADE
KAUHEA RUTTO	AV EN UTIFRÅN KOMMANDE
SURMASI SILLOIN	HEMSKA PEST
KAKSI KOLMANNESTA	BORTRYCKTES DÅ
HELSINGIN	TVÅ TREDJEDELAR AV
ASUJAMISTOSTA.	HELSINGFORS
	BEFOLKNING.
SINUN TURVASI ON IKIAIKAINEN	EN TILLFLYKT ÄR HAN URTIDENS
JUMALA	GUD
SINUA KANNATTAVAT IANKAIKKISET	OCH HÄRNERE RÅDA HANS EVIGA ARMAR
KÄSIVARRET
5.MOOS 33:27	5.MOS 33:27

Helsingin kantahistorijoitsijalta Henrik Forsiukselta (1733 - 1813) peräisin olevaan vainajalukuun sisältyy myös ulkopaikkakunta- ja -maalaisia: helsinkiläisiä ruttoon kuoli vain noin 650. Alla ote Forsiuksen pro gradu -väitöskirjasta Historisk och oeconomisk beskrifning öfwer stapel-staden Helsingfors uti Nyland (1757):

År 1710. i början af Auguſti månad, begynte en ſtark Päſt fwärma här i Staden, och warade til begynnelſen af December månad ſamma år. Par ſtyckna qwinfolck, ſom ifrån Lifländſka ſidan kommo hit öfwer, berättes hämtat denne ſwåra gäſt hit med ſig; ty de hus, der de togo ſit härbärge, hade förſta känning häraf. Hwilken alt mer och mer utbredde ſig, ſen wårt krigsfolk ifrån ſamme ort kommit tilbaka til Porkala. I denne ſot afled härftädes 1185. perſoner, med främmande inberäknade, af hwilka en ſtor del på kampen äro begrafne, hwareft ännu förekomma tydeliga ſpår och wedermälen häraf. På det ingen må tänka, at man efter behag utnämnt antalet af de genom peſten mördade perſoner, och, at man nog ſtort tilſkurit, wil jag til wiſſhet nämna, at detta ſå wäl, ſom ſtörſta delen af det ſom följer, är anteknadt uti förſamlingens Kyrkoböcker.

"Ulkoa tullut" viittaa siis siihen, että rutto tuli ensin eräiden naisten ja sitten sotilaiden mukana Liivinmaalta. Tähän ruttoepidemiaan kuolleiden hautakiviä ei valitettavasti Ruttopuistosta löydy.

Ensimmäinen hautakivi löytyy käännyttäessä portilta vasemmalle:

HÄR HVILA ÖFVERSTE-LÖJTNANTEN
CARL JOHAN NORDENSTAM.
FÖDD I STOCKHOLM 1754
OCH DÖD HÄRSTÄDES
DEN 6 SEPTEMBER 1825
OCH
HANS HUSTRU
MARIA CHARLOTTA
STANDERTSKJÖLD
FÖDD PÅ VANNANTAKA GÅRD I TAVASTLAND
DEN 22 DECEMBER 1776
OCH DÖD PÅ SVEABORG DEN 6 JULI 1807

Tässä lepäävän everstiluutnantti Carl Johan Nordenstamin ja hänen (ilmeisesti oikeasti Viaporissa syntyneen) vaimonsa Maria Charlotta Standertskjöldin poika Johan Mauritz Nordenstam adoptoi vanhoilla päivillään Herman Standertskjöldin. Herman Standerskjöd-Nordenstam tunnetaan ehkä parhaiten "Laukon paronina", joka hääti torppareita Laukon kartanon mailta vuonna 1907, mutta hänen muistonsa elää myös Hermannin kaupunginosan nimessä. Hermanstad I oli alunperin yksi hänen omistamansa Kumpulan kartanon maista erotettuja vuokratonttialueita, mutta Helsingin kaupunki osti alueen vuonna 1893 ja liitti sen Helsinkiin 1906. Hermannissa toimi sittemmin luultavasti Suomen tunnetuin nuorisoseura.

Jatkettaessa eteenpäin oikealla on Helsingin valtauksessa kuolleiden saksalaisten sotilaiden 1920 paljastettu muistomerkki. Bulevardinpuoleisella sivulla on veistoksen molemmille puolille jaettuna on teksti:

DEN·IM·KAMPF·UM		HELDEN·ER-
HELSINGFORS		RICHTETE
UM·APRIL·1918		DIESES·DENK-
GEFALLENEN		MAL·DIE·DANK-
DEUTSCHEN		BARE·STADT·

'Helsingin taistelussa huhtikuussa 1918 kaatuneille saksalaisille sankareille pystytti tämän muistomerkin kiitollinen kaupunki.' Muilta sivuilta löytyvät vainajien nimet, sotilasarvot ja yksiköt. Muistomerkin tekstissä u ja v on molemmat kirjoitettu V-kirjaimella, mutta olen tässä erottanut ne toisistaan. Annankadun puoleinen sivu:

ALFR. HÖPPNER✠E. GRAICHEN✠PIUS GERWECK
GEFREIT. KARAB.REG·OB.MATR. S.M.S. WESTF.·KRAFTFAHR.A.KRFTW.K.208
A. HOFFMANN✠HERM. VOGES✠ERICH RASCHIG
KARAB. KARAB.REG.·OB.MAAT. S.M.S. POSEN·FL.ZG. MATR, FL.ST.HFORS
WALT. MÖBIUS✠HANS LANGE✠M. KRETSCHMAR
GEFREIT. KARAB.REG.·LEUTN.D.R. KAR.REG.·JÄGER RES.JÄG.3.3
ARNO SIEGEL✠A. SCHINDEWOLF✠HEINR. ZIEMER
KARAB. KARAB. REG.·TELEGR. FERNSPER.ABT.512·JÄGER RES.JÄG.3.3
F. GUMNICR✠JOSEPH HÖTTE✠HERM. BOCK
ULAN 1.GARD.UL.REG.·ULAN 3.GARD.UL.REG.·GEFREIT. RES.JÄG. 3.3
ERNST RICHTER✠MAX THOMAS✠WALT HEMPEL
GEFREIT. KARAB.REG.·OB.JÄG. RES.JÄG.B.3·KARAB. KAR.REG.1.SCHW.
RICH. NIENDORF✠J. KÄSEMEYER✠R. CH. R. WOLF
JÄGER JÄG.BAT. 4·ULAN 3.GARD.UL.REG.·OB.MART. 5.MIN.R.HALBFL
ADOLF STOLTZ✠OTTO PARLOW✠OSK. KIPPING
OB.JÄG. JÄG.BAT. 14·OB.MATR. S.M.S. BEOWULF·GEFR. KAR.REG.4.SCHW.

Kuudennella, kahdeksannella ja kymmenennellä rivillä lukee lopussa virheellisesti "RES.JÄG.3.3", eikä "RES.JÄG.B.3" (3. reservijääkäripataljoona). Syy lienee ollut konseptin epäselvä käsiala yhdistettynä kaivertajan ajattelemattomuuteen. Itse kaiverruksen kirjasinlajissa B ja 3 ovat selvästi erilaisia.

Lönnrotinkadun puoleinen sivu:

✠C.GOTTLASS✠C.ROSENKRANZ✠HEINR.BUNTE✠A.WILDGRUBER✠
·LANDST. JÄG.BAT.4·GEFR. RES.JÄG.B.3·JÄGER JÄG.BAT.4·SERG. GEB.ART.ABT. 2·
O.HEINEMANN✠G.BLAUFUSS✠S.KACZMAREK✠J. MAJEWSKI✠OTTO BURWITZ✠MAX STEINER
GEFREIT. JÄG. BAT. 4·OB.JÄG.JÄG.BAT.4·JÄGER RES.JÄG.B.3·JÄGER RES.JÄG.B.3·SERG.GARD.UL.REG.·JÄGER JÄG.BAT.6
F.BACZKEVIZ✠OTTO ASMUS✠MAX VOIGT✠HERM. WEDLER✠EUG. PLÜSCHKE✠HEINR. KLOOKE
LANDW. JÄG. BAT. 4·JÄGER JÄG. BAT.4·UNT.OFF. KARAB. REG.·B.MAAT. S.M.S. POSEN·GEFR. 1. GARD. UL.REG.·JÄGER. JÄG.BAT.14
WALT. ENGEL.✠ALFR. VEHSE✠A. SPENGLER✠ADOLF FEHSKE✠HELM.RUMP✠EMIL THIELE
JÄGER JÄG. BAT. 4·JÄGER JÄG. BAT. 4·KARAB. KARAB. REG.·OB.MATR. S.M.S. POSEN·ULAN 1.GARD.UL.REG.·SERG. RES.JÄG.B.3.
F. DITTMAR✠HEINR. BOLLIG✠W. ZÄNGLER✠W. HIRSCHFELD✠KARL NEHLER✠FR. WEGENER
GEFREIT.JÄG.BAT.4·JÄGER RES.JÄG.B.3·GEFR.GEB.ART.ABT. 2·OB.SIGN.G. S.M.S. POSEN·ULAN 1.GARD.UL.REG.·GEFR. 3.GARD.UL.REG
F. KÖHLER✠KARL ULLRICH✠AUG. MICKEL✠KURT WITTIG✠RICH.KIRSTEN✠KARL BITTER
JÄGER JÄG.BAT.4·JÄGER RES.JÄG.B.3·KARAB. KARAB.REG.·OB.B.MAAT. S.M.S. POSEN·OFF.STELLV. JÄG.BAT.14·V.WCHTM.KARAB.REG.
OTTO GUTH✠JOH. SCHMIDT✠ADOLF RIPPICH✠HUGO MATTEN✠A. BORUTZKI✠KURT KREISEL
JÄGER JÄG. BAT. 4·JÄGER RES.JÄG.B.3.·UNT.OF.FLIEG.ABT.·MATR. S.M.S.WESTFALEN·OB.JÄG.JÄG.BAT.14·KARAB.KARAB.REG.
✠RICH. HOPPENZ✠HANS SCHIDLEWSKI✠JOSEF BRÜNE✠
·SERGEANT RES.JÄG.B.3·SCHÜTZE GEB.M.G.ABTLG.229·JÄGER JÄGER-BAT.14·

Yrjönkadun puoleinen sivu:

CARL MATTHES✠FRIEDR. EBERT✠GUST. GERCKE
GEFR. 1. GARD.UL.REG.·ULAN 1. GARD.UL.REG.·ULAN 1. GARD.UL.REG.
WALT. KRIEGER✠MAX ROSKI✠PAUL WIRTH
ULAN 1. GARD.UL. REG·ULAN 1. GARD.UL.REG.·ULAN 1. GARD.UL.REG.
GEORG RAABE✠H. RAV.ENBERG✠WERN. WOLFF
ULAN 1. GARD.UL. REG·ULAN 1. GARD.UL.REG.·GEFR. 1. GARD.UL.REG.
ROBERT GAND✠ERNST WOLF✠HUB. HÖHNE
ULAN 1. GARD.UL.REG.·ULAN 1. GARD.UL.REG·ULAN 1. GARD.UL.REG.
ALFR. GÖRLITZ✠LEO GRZENIA✠C. SCHNEIDER
ULAN 1. GARD.UL.REG.·ULAN 1. GARD.UL.REG.·GEFREIT. JÄG.BAT. 4
WILH. SCHMITZ✠JOH. HINRICH✠OSK. NAUMAN
ULAN 1. GARD.UL.REG.·V.WCHTM. 1.GARD.UL.REG.·GEFREIT. JÄG. BAT. 4
H. WIECKHORST✠PAUL JÜTTNER✠WALTER MAX
ULAN 1. GARD.UL.REG·GEFR. 1. GARD.UL.REG.·GEFREIT. JÄG.BAT. 4
ERWIN THURAU✠MAX KUHN✠ARTUR VATER
GEFR. 1. GARD.UL.REG.·V.WCHTM. 1. GARD.UL.REG.·LANDST. JÄG.BAT. 4

Lisäksi tällä sivulla on jalustassa upseerin nimi erillään muista:

WOLFGANG V. GRUBEN
LEUTNANT 1. GARD.UL.REG. GEF. 12. IV. 1918.

Yllä olevissa luetteloissa on eräitä sotilaslingvistisesti huomionarvoisia seikkoja. Puolustushaara, aselaji- tai joukkotyyppikohtaisia alimman sotilasarvon nimityksiä ovat sotamies (Schütze), jääkäri (Jäger), karabinieeri (Karabinier), ulaani (Ulan), nostoväkimies (Landsturmmann) ja matruusi (Matrose). Seuraavaa miehistön arvoa edustavat korpraali (Gefreiter) ja laivaston ylimatruusi (Obermatrose). Viestittämiseen erikoistunut ylimatruusi on kuitenkin yliviestimies (Obersignalgast). Nuorempia aliupseereita ovat alikersantti (Unteroffizier), sitä vastaava ylijääkäri (Oberjäger) ja kersantti (Sergeant) sekä laivaston pursimies (Bootsmannsmaat), yliperämies (Obermaat) ja ylipursimies (Oberbootsmannsmaat), vanhempia varavääpeli (Vizewachtmeister) ja sijaisupseeri (Offizierstellvertreter). Upseeristoa edustavat reserviluutnantti (Leutnant der Reserve) ja muista erillään mainittu luutnantti (Leutnant).

On sinänsä huomionarvoista, että reserviluutnantti rinnastuu sijoittelunsa suhteen miehistöön ja aliupseeristoon. Suomessahan reserviupseerien ja upseerien muodollinen ero poistui vuonna 1939, vaikka termi reserviupseeri elää edelleen Reserviupseerikoulun nimessä: aikaisemmin reserviupseereita puhuteltiin käyttäen reservi-etuliitettä, ja heidän arvomerkkinsä olivat kultaisen sijasta hopeisia, mistä on myös peräisin vanha termi tinanappi.

(Sotilasarvojen kääntämiseen liittyviä kysymyksiä olen käsitellyt täällä.)

Vainajien edustamat joukot ovat 1. ja 3. kaartin ulaanirykmentti, 4., 6., ja 14. jääkäripataljoona, karabinieerirykmentti, 3. reservijääkäripataljoona, 2. vuoristotykistöosasto ja 229. vuoristokonekivääriosasto. Laivastosta mainitaan 5. miinanraivaajapuolilaivue, taistelulaivat SMS Posen ja SMS Westfalen sekä rannikkopanssarilaiva SMS Beowulf. Muista joukoista mainitaan Helsingin lentoasema (Flugstation Helsingfors) ja 228. autokolonna (A. Kraftwagenkolonne 228).

"Den deutschen Helden".

Henkilötietoja on syytä verrata Jarmo Niemisen laatimaan luetteloon Helsingin sotasurmat -sivustolla tai Jari Eerolan luetteloon, joka kattaa kaikki Suomen sotatoimissa kuolleet tai kadonneet saksalaissotilaat. Lisätietoja muistomerkissä mainituista henkilöistä löytyy myös Suomen sotasurmat 1914 - 1922 -projektin sivuilta. Näistä lähteistä käy muun muassa ilmi, että kaikki muistomerkkiin merkityt henkilöt eivät kaatuneet Helsingin valtauksessa, vaikka kirjoituksesta voisi niin päätellä.

Saksalaisen laivasto-osaston tappiot selittyvät Helsingin taistelun osalta sillä, että Posenin ja Westfalenin miehistöstä koottiin maihinnousuosasto, joka sai tehtäväkseen ottaa haltuunsa Katajanokan. Tervaluodon luo ankkuroituneen Beowulfin miehistöön kuulunut Otto Parlow ja Posenin miehistöön kuulunut Hermann Voges eivät kaatuneent taistelussa.

Helsingin valtauksen yhteydessä saksalaiset valtasivat punaisilta kaksi tykkivenettä, Golubin ja Pingvinin, jotka he nimesivät oletettavasti rannikkopanssarilaiva Beowulfin mukaan kekseliäästi Beoksi ja Wulfiksi. Myöhemmin nämä alukset luovutettiin Suomen merivoimille, minkä jälkeen ne nimettiin uudelleen Uusimaaksi ja Hämeenmaaksi vanhan saaristolaivaston perinteitä noudattaen. Molemmat alukset palvelivat sekä talvi- että jatkosodassa. Merisotakoulun ensimmäistä johtajaa Rudolf Dillströmiä (1885 - 1928) mytologiset nimet kiinnostivat siinä määrin, että hän innostui kääntämään muinaisenglanninkielistä Beowulf-eeposta suomeksi. Työ jäi valitettavasti kesken hänen ennenaikaisen kuolemansa vuoksi, mutta hän ehti julkaisemaan myös teoksen Kalevala ja meri (1927), joka on yksi erään aiemman kirjoitukseni esikuvista.

Toisin kuin suomalaisten muistomerkkiin (ks. alempana), ei saksalaisten monumenttiin ole kirjattu sen suunnittelijoiden nimiä. Nimeämättömät taiteilijat ovat kuvanveistäjä Gunnar Finne (1886 - 1952) ja arkkitehti Johan Sigfrid Sirén (1889 - 1961), mikä ehkä selittää kiven ulkoisen yhtäläisyyden eduskuntataloon.

Saksalaisten muistomerkin takana on vanhempaa kautta edustava hautakivi:

HÄR UNDER HVILAR
FRAML. MAJOREN O. RIDD:
JOHAN G: FOCKS
ENKA
FRIHERRINNAN
Ulrica Beata
Rehbinder
FÖDD D. 7. OCTOB: 1747.
DÖD D. 9. MAJ 1825.

Af ett tacksamt barnbarn
U. J. F. F.

Kiitollisen lapsenlapsen nimi on Ulrika Johanna Fredrika Furuhjelm.

Lähellä Annankadun ja Bulevardin kulmaa makaa seuraava hautakivi:

Trädgårds Mästaren
A. J. Lönnroths
kära Maka
M. C. Bollström
hvilken efter 4 års sammanlefnad
och uti dess 33 ålders år afled
d. 8 Oct 1826

Huolimatta näennäisen vaatimattomasta puutarhurin ammatistaan Anders Johan Lönnroth ei erityisemmin säästellyt vaimonsa hautajaiskuluissa, mistä todistuksena tämä Margaretha Christina Bollströmin hautakivi on säilynyt.

Palattaessa portille ja käännyttäessä oikealla näkyy vasemmalla Helsingin valtauksessa kuolleiden suomalaisten sotilaiden muistomerkki. Annankadun puoleisella sivulla on värssyjä suomeksi ja ruotsiksi:

Kaunis on, Isänmaa
Elo, kuolo sun kasvojes
eessä
Helppoa Nukkua on
Mullassa Maan vapa-
han.

FALLNA FÖR FINLAND
SÖNERNA SLUMRE
LUNGT I DEN FRIKÖPTA
FÄDERNEJORDEN

Etenkin suomenkielinen teksti sisältää kaikuja elegisestä distikhon-mitasta. Ruotsinkieliset säkeet ovat jonkinlaista katalektista daktyylista dimetriä (kolmas säe on tosin akatalektinen). Jalustassa on seuraava teksti suomeksi ja ruotsiksi:

KIITOLLISUUDELLA HELSINGIN KAUPUNGILTA

MED TACKSAMHET AV HELSINGFORS STAD

Yrjönkadun puoleisella sivulla on luettelo kaatuneista, jotka haudattiin tälle paikalle 19.4.1918:

LAURI ILMARI PUHAKKA
IVAR HELENIUS
NIILO WALFRID ESKOLA
ALBERT HOLMGREN
PAAVO LIETARE
HARALD JOHANNES OHLSTRÖM
EMIL PITKÄNEN
HJALMAR WALLENIUS
OSKARI LYYTINEN
JOHN CAMPBELL
ILMARI AIRAKSINEN
KAARLO TURIA
YRJÖ KORHONEN
ELON HÄLLUND
AXEL WESTERLUND
LAURI PALMROOS
KAARLE AUGUST KURKELIN
GUNNAR SALIN
KAATUIVAT HELSINGIN VAPAUTUKSESSA
STUPADE VID
HELSINGFORS
BEFRIELSE 12/IV 1918

Myös yllä olevat suomalaisten nimet yksityiskohtaisempine tietoineen löytyvät Jarmo Niemisen laatimasta luettelosta. Jalustan Yrjönkadun puoleiselta sivulta löytyy kaiverrettuna tämän funktionalistis-klassillisen muistomerkin suunnittelijoiden nimet:

ELIAS ILKKA
ERIK BRYGGMAN

Elias Ilkka (1889 - 1968) oli kuvanveistäjä, Erik Bryggman (1891 - 1955) puolestaan arkkitehti.

Muistomerkin takana on yksi pystyssä oleva hautakivi:

Här hvilar
Commerce Rådet
Jacob Wendelius
med fyra barn
Marie, Berndt, Lars och Wendla.
Han var född d. 20 Nov. 1762; död d. 27 Jan. 1817,
I tjugu år var han den huslig sällhetens
föresyn såsom Make och Far.
Dens stoft
förtjenar tacksamhet,
som i medmenniskors lycksalighet
sökt och funnit sin egen.

Kauppaneuvos Jacob Wendelius aloitti uransa laivastossa yleten kapteeniksi (ru. kapten), ryhtyen sitten kauppalaivan kapteeniksi ja lopulta merkittäväksi teollisuusyrittäjäksi ehtien toimia vielä Helsingin uudelleenrakentamiskomiteassakin.

Edellisen hautakiven läheisyydessä makaa kivi, josta erottuu heikosti siihen kaiverrettu kruunu ja kilpi. Möllerin mukaan kyseessä on aatelisvaakuna, joka "ei kuulu millekään maassamme tunnetulle aatelissuvulle". Muistomerkin edustalla on kaksi muuta makaavaa hautakiveä, joista toisessa on seuraava kirjoitus:

Rad och Handelsmannen
G. Gardberg,
Född 17 24/1 46 död 18 22/12 25
Dess kära Maka
C. Hellström,
Född 17 15/10 död 18 28/1 24,
jemte Dotter
C.E: Gardberg
Född 17 13/2 79 död 18 19/3 22.
blefvo här åter förenade.

Haudassa lepäävät raatimies ja kauppias Gustaf Gardberg vaimonsa Christina Hellströmin ja heidän tyttärensä Christina Elisabeth Gardbergin kanssa. Edellisen vieressä olevassa, vaikeammin luettavassa kivessä on puolestaan seuraava teksti:

Referendarie Sekreteraren
Mag. Carl. Georg. Ekmark
hvilar här med två förutgångna Barn
han föddes den 18 Maji 1783.
Afsomnade den 17 Nov 1822.
Åt dett växande slägtets bildning och em[-]
betsmanna värf egnades hans korta lefnad[s]
dagar. I en bättre verld beskäres honoṃ
lönen för troget fyllda pligter.
-
Hans minne lefver kärt hos maka,
barn, anförvandter och vänner.

Huomattavan yksityiskirjaston omistaneen esittelijäsihteeri Carl Georg Ekmarkin hautakirjoitus viittaa hänen virantoimitukseensa Porvoon kymnaasin filosofian ja luonnonhistorian lehtorina sekä senaatin kirkollisasiaintoimituskunnan virkamiehenä.

Ekmarkin pro gradu -väitöskirja De difficultate proprietatem vocabulorum in lingua Hebraea constituendi (1805) käsittelee heprean sananjohto-oppia, mutta hän toimi myöhemmin praeseksenä (eli varsinaisena tekijänä) kaksiosaisessa pro exercitio -väitöskirjassa Elegantioris latinitatis theoria e Cicerone & Quintiliano (1811), joka käsittelee roomalaista retoriikkaa pohjaten Ciceroon ja Quintilianukseen. Väitöskirjassa käsitellään muun muassa latinan ortografiaa, jonka määritelmäksi annetaan "recte scribendi ac pronuntiandi scientia" ('oikein kirjoittamisen ja ääntämisen tiede', 9) viitaten Quintilianukseen, mutta viitatussa kohdassa (Inst. 1,7,1) puhutaan suoranaisesti vain kirjoittamisesta eikä ääntämisestä. Quintilianuksen luettelemista lähteistä (1,6,1) auctoritas eli (auktoreiden) auktoriteetti on Ekmarkin mukaan ääntämyksen tapauksessa ongelmallinen, sillä antiikin kirjailijat eivät luonnollisesti ole enää keskuudessamme, ja heidän kirjallisiin tuotoksiinsa perustuvat tiedot osoittavat heidän ääntämyksensä olleen hyvin erilaista kuin Ekmarkin aikana ("a noſtra loquendi conſuetudine maxime abhorrentem fuisſe"). Yksityiskohdista mainitaan seuraavat:

Sic novimus in consonantibus: B cum P, D cum T, ſæpisſime confusa; H in medio & M in fine vix audita fuisſe; C ut vernacula K, minime ut Z, T ubique, etiam ante I, ſequente vocali, dure, non molliter ut Z, pronuntiata fuisſe, cet. In vocalibus: A in E & I, E in I, U in O, ſæpe commutata fuisſe. In diphthongis: utramque vocalem, in primis priorem auditam fuisſe. In tono ſ. accentu; omnes breves ſyllabas ita correptas fuisſe, ut vix audirentur; longas contra ſic productas, ut vocalis dupliciter pronuntiaretur. (10)

'Tiedämme konsonanttien osalta: b ja d sekoittuivat usein p:n ja t:n kanssa; sanansisäinen h ja sananloppuinen m ovat ääntyneet heikosti; c on ääntynyt kuten kansankielen k, ei kuten z; t on ääntynyt kaikkialla, myös i:n edellä, vokaalin seuratessa kovana eikä pehmeänä kuten z. Vokaalien osalta: a muuttui usein e:ksi ja i:ksi, e i:ksi ja u o:ksi. Diftongien osalta: molemmat vokaalit, etenkin ensimmäinen, ääntyivät. Toonin eli aksentin osalta: kaikki lyhyet tavut olivat niin lyhennettyjä, että tuskin kuuluivat; pitkät tavut olivat puolestaan niin venytettyjä, että vokaali ääntyi kaksinkertaisena.'

Lopun maininta lyhyistä ja pitkistä tavuista näyttäisi sekoittavan tavun pituuden vokaalin pituuteen ja vielä sanapainoonkin, mikä ei ole oikeastaan yllättävää. Yllä olevan lainauksen perusteella vaikuttaisi siltä, että Ekmarkin aikaan olisi äännetty esimerkiksi "tseesar" ja "tsiitsero". Nykyään suomalaiset latinistit ääntävät c:n ja t:n aina kovina, mutta diftongit ae ja oe on edelleen tapana ainakin Turun ulkopuolella ääntää pitkinä e-äänteinä ("keesar" ja "kikeroo"): consuetudo on toisinaan vahvempi voima kuin ratio. Latinan historiallista ääntämystä, konventionaalista kouluääntämystä ja keskiajan latinan kansallisia erityispiirteitä käsittelen lisää ehkä toisella kertaa.

Näissä merkeissä toivotan lukijoille hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!

Piispa Henrikistä

Elättelin jossain vaiheessa sellaista ajatusta, että julkaisisin piispa Henrikiä koskevan kirjoituksen hänen muistopäivänään eli heikinpäivänä (19.1.). Unohdin kuitenkin asian tänäkin vuonna, enkä viitsi odottaa ensi vuoteen, joten pitkän hiljaisuuden rikkoakseni kirjoitan lyhyesti aiheesta lähinnä kokoamalla yhteen muutamia mielenkiintoisia lähteitä. Oletukseni on, että tarina itsessään on lukijalle pääpiirteissään tuttu, mutta pääkohdat käyvät joka tapauksessa ilmi tästä kirjoituksesta. Sanomattakin lienee selvää, että kyseessä on jo varhaisessa vaiheessa osaksi mytologiaa tullut tarina, jonka eri versioita ei ole tässä mahdollista käsitellä kattavasti. Ylipäänsä kehotan tutustumaan Lauri Simonsuurin teokseen Kotiseudun tarinoita (2. painos 1984, s. 79 - 83), josta löytyy aiheeseen liittyviä tarinoita, sekä tietenkin Zacharis Topeliuksen Maamme -kirjaan (4. luku). Myös Martti Haavio käsittelee aihetta teoksessaan Suomalaisen muinaisrunouden maailma (1935, s. 281 - 287). Tuoreempi aihetta käsittelevä teos on Tuomas Heikkilän Pyhän Henrikin legenda (2005).

On mielekästä erottaa toisistaan pyhän Henrikin legendan kirkkohistoriallinen versio kansanomaisesta. Jälkimmäistä nimitetään kalevalamittaisessa muodossaan perinteisesti piispa Henrikin surmavirreksi. (Kansanrunoudesta puhuttaessa virsi merkitsi aikaisemmin pitkähköä kertovaa runoa.) Perinteitä kunnioittaen lähden liikkeelle Paavali Juustenin piispainkronikasta (Chronicon episcoporum Finlandensium), jossa piispa Henrikistä todetaan seuraavaa:

Beatus Henricus, oriundus in Britannia majori, hoc est, Anglia, prius episcopus Upsalensis (quartus in eo ordine) antequam illa ecclesia erecta fuit in metropolin. Hic post biennium sanctum Ericum comitans in Finlandiam venit, ut Finnones a paganismo ad agnitionem et cultum veri Dei converteret, et ipse tandem sequenti hyeme martyrio afficitur. Haec acta sunt anno Domini 1150. Quare autem martyrium passus sit, ejus legenda testatur, quae Finnonibus satis est nota.

'Autuas Henrik, syntynyt Isossa-Britanniassa eli Englannissa, ensin Uppsalan piispa (neljäs siinä arvossa) ennen kuin se kirkko ylennettiin arkkipiispanistuimeksi. Kahden vuoden jälkeen hän saapui Pyhän Eerikin kanssa Suomeen käännyttääkseen suomalaiset pakanuudesta tunnustamaan ja palvelemaan oikeaa Jumalaa, ja itse vihdoin seuraavana talvena kärsi marttyyrikuoleman. Tämä tapahtui Herran vuonna 1150. Miksi hän kärsi marttyyrikuoleman, todistaa hänen legendansa, joka on riittävän tuttu suomalaisille.'

Kuten todettua, piispa Henrikin legendasta onkin lukuisia kansanomaisia versioita, jotka kertovat piispasta ja hänen tappajastaan Lallista. Christfrid Gananderin kertoo teoksessaan Mythologia Fennica (1789) viimeksi mainitusta seuraavaa:

LALLI, en finſk bonde ſom mördade St. Hinrik. Sedan han kom hem ifrån Kjulo-träſk, och hade den mördade Biskopens mitra på hufvudet, ſjöng barnflickan vid vaggan: Miſtä Lalli lakin ſaanut, Paha mies hywän hytyrin. Se St. Hinrik.

Tarinan mukaan murhattuaan piispan Lalli otti hänen lakkinsa, ja kun hän yritti myöhemmin ottaa sen päästään, repesi  hänen päänahkansa sen mukana. (Eräiden versioiden mukaan Lalli otti myös Piispan sormuksen, ja hänen ottaessaan sitä pois sormestaan lähtivät sormen lihat sen mukana.) Lalli lakkeineen elää myös sananlaskussa "Lalli etzi lackians/ lallin lacki pään laella" (SKVR VIII.988). Piispa Henrikistä Ganander kertoo puolestaan seuraavasti:

St. HINRIK, En Lärare ifrån England; kom til Sverige med ſin Landsman Cardinalen Nicolaus Albanenſis 1153, och blef af honom förordnad til Biſkop i Upſala. Han fölgde med ERIK den Helige til Finland, där han omvände och döpte många hedningar, och ſtyrkte dem, ſom af Eriks vapen redan voro tvungne til dop och Chriſtendom.

Men när Hendrik på svenſkt ſätt ville gäſta på et gods, ſom tillhörde Lalli, en förnäm Finne, och i ägarens frånvaro uttog det han behövde, blev han af den förtörnade Lalli öfverfallen och ihjälſlagen på iſsen i Kjulo träſk, förſt på året 1158. Lalli avhögg St. Hintiks tumm, varpå var en gallring, ſom flög på iſen, men glittrade fram om våren, då den gjorde mirakel och en blind, ſom förſt blev den varſe, feck ſin ſyn igen. Samma tumm, är nu et inſigne i Åbo Dom-Capitlets Sigill.

Detta dråp gjorde Henrik til en Martyr och uphögde honom till et Helgon. Påfven Adrian IV utgaf en Bulla, at St. Henrik ſkulle blifva Canonicerad, och d. 19 Januarii, kallad Hindriksmeſſa, ſkulle hans åminnelſe heligt firas, och St. Henrik antagas til Sveriges och Finlands Patron. Hans graf i Nouſis kyrka, tre mil ifrån Åbo, blef mycket beſökt. Hans åkallan troddes bota invigd på Unikangar til hans ära, och hennes underlagde Bönder ſe fins av träd, med Biſkops mitra, i Pedersöre kyrkas våkenhus.

(Mythologia Fennica on tietosanakirjan muotoon laadittuna helposti lähestyttävä ja muutenkin varsin viihdyttävä selostus Gananderin käsityksestä suomalaisten uskomuksista ja myyteistä.)

Heittelehtivän oikeinkirjoituksen (Hinrik, Henrdrik, Henrik) lisäksi huomion kiinnittää ilmeisesti kulttuurien kohtaamisesta syntyvä ongelma: ottaessaan Lallin talosta tarvitsemansa tarvikkeet piispa toimii "ruotsalaisen tavan mukaan" (på svenſkt ſätt). Haavion mukaan "ruotsalainen tapa" on tosin vasta se, että piispa ottaa tarvitsemansa vaimon kieltäydyttyä myymästä elintarvikkeita.

Tukkansa menettänyt Lalli piispan mitra kädessään. (Elias Brennerin akvarelli.)

Gustaf Renvallin vuonna 1826 ilmestynyt Suomalainen sana-kirja ei ole tietosanakirja, mutta jostain syystä tämä "kuuluisa (pahamaineinen?) suomalainen" ja "piispa Henrikin tappaja" löytyy siitä hakusanana johdoksineen:

Lalli, in Ns. Finno famosus, Episc. Henrici interfector, it. juopo-lalli homo bibax l. ebriosus, G. Saufhals.

Suomalaisen kirjallisuuden seuran (SKS) kansanrunousarkiston vanhin käsikirjoitus on eräs versio piispa Henrikin surmavirrestä (Reinius, Th. III:1), joka on julkaistu painettuna Suomen kansan vanhat runot -sarjan (SKVR, 1909 - 1948 ja 1997) Varsinais-Suomi-osassa (VIII,990B). Käsikirjoitus on julkaistu myös faksimilenä englanninkielisen käännöksen kanssa (SKS, 2. painos 1999). Runon otsikko on "Runo Laulu Sant henderjkiſtä Enſimäjſeſtä Tuurun piſpaſta joca on ſyndynyt Englandiſa ja ſitten Cunjngahaſta Ruotziſa Erjkj Rjjda riſta. wuona. 1150".

Piispa Henrikin surmavirren otsikko (SKS KRA. Reinius, Th. III:1).

Elias Lönnrot julkaisi surmavirren Kantelettaren kolmannessa kirjassa (1840). Esipuheessa Lönnrot kirjoittaa seuraavasti:

Pispa Henrikki, jonka surmasta 7:männessä virressä kerrotaan, oli Englandista syntysin ja tuli v. 1156 eli 1157 (kumpanako vuonna, siitä ei ole vielä tarkkaa tietoa saatu) Ruotsin kuninkaan Eerikki IX:sännen, liialta nimeltä Pyhän, kanssa Suomeen. Hän oli ensimäinen Kristin uskon saarnaja Suomessa, ja tuli muitaki tietoja myöten Suomen pakanoilta (Köyliöjärven seuduilla) surmatuksi. Hänen poikkioin peukalonsa on vieläki Turun Tuomio-kapitulin sinetissä kuvattuna, ja Henrikin päivä Annakoissa on hänen muistoksensa säädetty.

Lönnrot mainitsee kyseisen virren kuuluvan niihin, jotka ovat "Hämeen ja Satakunnan puolesta". Huomio tekstissä kiinnittyy sellaisiin epälänsisuomalaisiin t:n heikon asteen ilmentymiin kuin "Jo tässä tulevi nälkä, / Eikä syöä, eikä juoa, / Eikä purtua pietä". Lönnrot selittää käytäntöään seuraavasti:

Syy siihen, että Hämeen puolesta saaduissa virsissä d, l, eli r, kuin kussaki paikassa sanavarren muuttuvata keraketta t äännetään, on tullut peräti pois jätetyksi, on se, että emme ole niiden harvalukuisten, sieltä kotoisten virsien tähden luulleet sopivan, tässä kokouksessa muuten yletiensä seurattavata kirjotuslaatua muuttaa. Se joka ylen siitä meille pahastuu, pitäköön kun muinaki kirjotus- eli pränttivirheinä ne poisjääneet kerakkeet ja oikaskoon sanat mieltänsä myöten.

(Nyt jo vanhentunut mutta silti tyylikäs sana kerake merkitsee 'konsonanttia' eli 'keralla ääntyvää'.) Ylipäänsä surmavirsi on ainakin lönnrotilaisesta näkökulmasta selvästi matalampitasoista kun esimerkiksi Kalevalan runot.)

SKVR:ssa on julkaistu useita toisintoja ja fragmentteja surmavirrestä (löytyvät kätevästi täältä). Lähinnä Kantelettaren versiota (ilmeisesti sen lähde) on Hämeestä kerätty IX₁,2, jossa edellä mainittu kohta kuuluu alkuperäisine konsonantteineen "jo täsſä tulepi nälkä, / eikä ſyödä, eikä juoda, / eikä purtua pidetä".

Mainitun nälän ja janon vuoksi piispa pysähtyy palvelijansa kanssa Lallin talon kohdalle hankkiakseen elintarvikkeita, "ruotsalaiseen tapaan", kuten todettua. Isäntä itse ei ole paikalla, mutta piispa maksaa hyvän hinnan talon emännälle. Vanhimman käsikirjoituksen mukaan piispan kehotus palvelijalleen on seuraavanlainen (SKVR VIII.990 B, 66-71):

otta Kyrſä unnjn| pääldä
otta olluta cellariſta
heittä| pennjngit ſijahan|
hejnät hemä huoneheſta
ja caurat| caura hjngaloſta
heittä pennjngit| ſijahan

Köyliössä kyrsä on merkinnyt 'hapanta, rukiista reikäleipää'.

Lallin vaimo valehtelee miehelleen piispan varastaneen heiltä ruokaa ja juomaa (85-94):

jopa on| täſä ſitten Käynyt
Ruoka Ruotzin Syömä Saxa
otti cakon|| cakon uunjn pääldä
otti ollutta cellä|riſtä
hejtti tuhkia ſijahan
heinät hejnä| huoneheſta
caurat caura hingaloſta
heitti tuhkja ſjjahan.

Sanat ruotzi ja saxa lienevät parhaiten ymmärrettävissä viittaamaan ulkomaalaisuuteen yleensä. (Henrikin mainitaan kasvaneen calimaſta eli "Kaalimaasta", minkä on ajateltu viittaavan Walesiin.) Kaurahinkalo on eräänlainen kauran säilytysastia.

On sinänsä mielenkiintoista, että Lalli toki on kiistatta syyllinen itse tekoon, mutta hänen vaimonsa näyttäisi noudattavan Eevan perinteitä toimiessaan miehensä rikoksen liikkeelle panevana voimana.

Piispa Henrikin legenda löytyy kuvattuna Nousiaisten kirkossa sijaitsevan sarkofagin sivuja koristavista kuparilaatoista, jotka on tehty 1400-luvulla. Kopiot kyseisistä laatoista löytyvät Kansallismuseosta Helsingistä (huone 106), ja ne on myös julkaistu värivalokuvina Museoviraston julkaisemassa teoksessa Pyhän Henrikin sarkofagi (1996). Palaan aiheeseen myöhemmin ja luultavimmin toisaalla.

Ns. pakkoruotsista, osa 3

Pakkoruotsin vastustaminen on tympeää. Riippumatta siitä, miten asiallisesti ja perusteellisesti jokin argumentti lytätään, ponnahtaa se taas hetken päästä jostakin esiin käytännössä täysin samassa muodossa kuin ennenkin. Pakkoruotsiaiheesta olen pöhissyt aikaisemminkin, ja tämänkertaisen kirjoituksen varsinainen inspiraatio on Helsingin yliopiston joulukuinen uutinen "Koululaiset eivät opiskele kieliä vapaaehtoisesti." Kuvateksti (ingressi?) liittää otsikon pakkoruotsiaiheeseen:

Kansalaisaloitteesta uutta virtaa saanut pakkoruotsikeskustelu harmittaa kieliprofessoreita. Pohjoismainen yhteistyö vahvistuu, ja monikielisyydelle riittää kysyntää, tähdentää professori Hanna Lehti-Eklund.

Ensimmäisen virkkeen muotoilu on omiaan antamaan ymmärtää, että kyseessä on jokin aika vähäpätöinen juttu, josta nyt taas professoreiden harmiksi on alettu kohkaamaan. Pohjoismaisen yhteistyön työkielet ovat toki ruotsi, norja ja tanska, mutta neuvostojen kokouksissa tulkataan tarvittaessa kyseisistä kielistä suomeen (ja islantiin) ja toisin päin. Pohjoismaisen yhteistyön alalle suuntautuvan kannattaa tietenkin opetella relevantti työkieli, mutta monikielisyyden kysyntä ei liity erityisesti pakkoruotsiin: monikielisyys on monen kielen osaamista, ei nimenomaan ruotsin osaamista. Varsinainen ingressi vie asiaa vielä enemmän sivuraiteille:

Suomalaiskoulujen kielitarjonnasta kannattaa olla ylpeä ja pitää kiinni, kieliprofessorit sanovat. Monikielisyys on iso etu, vaikka puhe välillä takeltelisi. 

Olen itsekin iloinen, että saatoin Helsingin normaalilyseossa lukea äidinkielen lisäksi ruotsia, englantia, saksaa, latinaa, ranskaa ja venäjää. On tietenkin parempi osata jotain kieltä vähän kuin ei ollenkaan, ja koulussa opittu vähäpätöinenkin passiivinen pohja on myöhemmin mitä suurin etu, kun jotain jo unohtunutta kieltä pitäisi alkaa kertaamaan. Mutta miten tämä liittyy pakkoruotsiin?

Saatan olla vainoharhainen, mutta nähdäkseni ensimmäinen leipätekstikappale huokuu pakkoruotsikeskustelun merkityksen vähättelyä:

Jo 150 vuotta Suomessa käyty kielipoliittinen kiista suomen ja ruotsin kielten asemasta jatkuu yhä, eikä loppua näy. Eduskunnan sivistysvaliokunta otti 11.11. käsittelyyn kansalaisaloitteen, jonka tavoitteena on lopettaa pakollinen ruotsinopiskelu.

Nykymuotoisesta pakkoruotsista ei ole sentään keskusteltu 150 vuotta, vaikka yllä olevasta voisi sellainen mielikuva syntyä. Vuonna 1863 eli reilut 150 vuotta sitten suomen kieli sai keisarillisella asetuksella virallisen aseman ruotsin rinnalla. Sen jälkeen suomen kielen asema parantui Suomen suuriruhtinaanmaassa ja sittemmin Suomen tasavallassa heijastelemaan sitä tosiasiaa, että ylivoimainen enemmistö suomalaisista puhuu äidinkielenään suomea. Nykymuotoinen, kaikkia oppivelvollisuuden piiriin kuuluvia suomenkielisiä koskeva pakkoruotsi on syntynyt vasta peruskoulun myötä.

(Ylempien oppilaitosten tai erinäisten virkojen kielivaatimukset eivät ole peruste perusopetukseen kuuluvalle pakkoruotsille, sillä ne ovat pohjimmiltaan osa samaa ongelmaa.)

Professori Hanna Lehti-Eklund pitää ideaa pakollisen ruotsinopiskelun lopettamisesta huonona. Jutussa esitetyt perusteet ovat mielenkiintoisia:

– Ulkomailla Suomen kieliratkaisuja kadehditaan. Olemme kielellisten oikeuksien edelläkävijöitä. Meidän pitäisi korostaa tätä saavutusta, ei häivyttää sitä.

En ole vielä kuullut tai nähnyt, että ulkomailla kadehdittaisiin pakkoruotsia, suomalaisten yleistä kielitaitoa kylläkin. Pakkoruotsia ei voi hyvällä tahdollakaan pitää esimerkkinä kielellisten oikeuksien edelläkävijyydestä, sillä kyseessä on ensisijaisesti velvollisuus, ei oikeus. Toki oikeus ja velvollisuus voivat olla myös päällekkäisiä, mistä käy esimerkiksi oikeus saada opetusta ja oppivelvollisuus: perusopetuksessa on lähtökohtaisesti kyse välttämättömänä pidettävän yleissivistyksen saavuttamisesta, josta kellään ei ole periaatteessa oikeutta kieltäytyä, koska hän jäisi silloin tietyssä mielessä yhteiskunnan riippakiveksi. Perusopetuksen sisällöstä esimerkiksi pakkoruotsin osalta voidaan ja pitääkin keskustella. (Vertailun vuoksi maanpuolustusvelvollisuuteen ei sisälly oikeutta saada sotilaskoulutusta.)

Ainoa (!) jutussa esitetty pakkoruotsin vastainen peruste on se, että "vapaaehtoisuus lisäisi kiinnostusta ruotsin kielen opiskelua kohtaan". Professori Heini-Marja Järvinen toteaa tähän, että tutkimustulosten valossa tämä ei pidä paikkaansa viitaten Opetushallituksen Kielitivoli!-selvitykseen (2012). Kyseisessä selvityksessä todetaankin muun muassa, että kielten muuttuminen vapaaehtoiseksi on vähentänyt niiden valintaa, ja että opetuksen järjestäjän velvoitteen tarjota valinnaisia kieliä keventyminen on vähentänyt niiden tarjontaa. Nämä asiat tuskin tulevat kellekään yllätyksenä, eikä pakkoruotsin vastustuksen ydin tietenkään ole siinä, että vapaaehtoisuuden oletettaisiin lisäävän ruotsinopiskelua: tarkoitus on, että ruotsin pakollisuuden poistuessa muiden kielten opiskelu lisääntyy ruotsin kustannuksella. Ainoa järkevä toteutustapa olisi pakollisen toisen kotimaisen muuttaminen pakolliseksi vapaavalintaiseksi vieraaksi kieleksi.

Seuraavaksi pakkoruotsia perustellaan puolustusyhteistyöllä Ruotsin kanssa, yliopistojen lisääntyvällä yhteistyöllä ja Pohjoismaiden neuvoston sitoutuneisuudella lisätä pohjoismaista kieliyhteistyötä. Miten näistä seikoista saadaan johdettua perusteita nimenomaan pakkoruotsille, jää epäselväksi. Ruotsin kielen taidon merkitystä professori Lehti-Eklund arvioi seuraavasti:

Totta kai pohjoismaisten kollegojen kanssa tulee toimeen englanniksikin, mutta ruotsia taitamaton jää paljosta paitsi. Jos haluaa solmia syvempiä, tuloksellisempia ja pysyvämpiä poliittisia, taloudellisia ja sosiaalisia suhteita Pohjoismaissa, on puhuttava ruotsia tai skandinaaviskaa.

Pakkoruotsin vastustuksessa ei ole kyse siitä, että ruotsin kielen opiskelu Suomessa pitäisi kieltää. Yllä olevat perusteet pätevät mihin tahansa muuhunkin kielialueeseen: yhdentyvässä Euroopassa tällä argumentilla voitaisiin perustella yhtä hyvin vaikka pakkosaksaa. On tärkeää, että Suomesta löytyy ruotsinkielentaitoisia ihmisiä, mutta on vähintään yhtä tärkeää, että Suomesta löytyy myös esimerkiksi saksan- ja venäjäntaitoisia ihmisiä. Juuri kokonaisuuden kannalta laajan kielitaitopohjan vuoksi olisi tärkeää, että ne, joilla ei ole mahdollisuutta syystä tai toisesta lukea montaa kieltä, voisivat valita ruotsin sijaan jonkin muun kielen.

Loppujuttu ei oikeastaan liity enää mitenkään pakkoruotsiin, vaikka sellainen mielikuva lukijalle saattaa syntyäkin:

Järvinen puhuu uudesta kielitaidon määrittelystä: monikielisyydestä eli plurilingvaalisuudesta. Monikielisen ihmisen taidot vaihtelevat kielestä toiseen. Hän saattaa osata kirjoittaa erinomaisesti sellaisella kielellä, jossa suulliset taidot ovat heikot. Toisessa kielessä taas puhuminen sujuu mutta kirjoittaminen ei niinkään, Järvinen selittää.

Edellä oleva, sinänsä täysin oikeaa asiaa sisältävä kappale on sisällöllisen antinsa puolesta lähes absurdin triviaali, kuten myös edu.fi:stä löytyvä plurilingvaalisuuden määritelmä. Minun on vaikea nähdä, mitä  "uutta" tällaisessa kielitaidon määrittelyssä ylipäänsä on: kaikille vieraista kielistä joskus jotain kuulleille lienee päivänselvää, että joitakin kieliä osaa paremmin, joitakin huonommin, ja että keskustelu ja asiakirjoittaminen sujuvat eri kielillä eri tavalla. Tieteellistä käsitteenmäärittelyä tarvitaan, jos aihetta aiotaan tutkia, jolloin tarvitaan luonnollisesti jokin määritelmä käytettävälle käsitteelle.

(Toki toisinaan pelkällä käsitteiden nimeämisellä voi olla informatiivinen funktio: jos esimerkiksi sanon, että vastakohdat voivat olla "asteittaisia", "komplementaarisia" tai "kontekstuaalisia", saattaa kuulija, joka ei näitä termejä tässä yhteydessä ole ennen kuullut, välittömästi keksiä, millaisista vastakohtaisuuden lajeista on kysymys.)

Oikeasti yllä lainattu kappale liittyy siihen alempana epäsuorasti mainittuun seikkaan, että kielenopetuksessa pitäisi vaatia vähempää täydellisyyttä, koska muuten oppilaat eivät virheiden pelossa uskalla sanoa mitään.

Edelliseen liittymättä lainataan professori Lehti-Eklundia, joka siteeraa tutkimustuloksia oppilaiden suhtautumisesta ruotsin kieleen:

– Tutkimuksessamme 49 prosenttia haastatelluista yhdeksäsluokkalaisista kertoi suhtautuvansa positiivisesti ruotsinopetukseen, 31 prosenttia neutraalisti ja 20 prosenttia negatiivisesti, Lehti-Eklund kertoo: useimmille ruotsi on kouluaine muiden joukossa.

Näin äkkiä arvioituna veikkaisin, että 99% latinanlukijoista suhtautuu latinanopetukseen positiivisesti, mutta tätä tuskin kukaan pitäisi perusteena pakkolatinalle. Toiseksi se, että yhdeksäsluokkalaisten mielestä ruotsinopiskelu on kivaa tai tylsää on kohtuullisen epärelevanttia pakkoruotsikysymyksen osalta, sillä asiasta päättäminen ei ole oppivelvollisten, vaan äänioikeutettujen ja vaalikelpoisten aikuisten asia: me päätämme kansainälisten velvoitteiden rajoissa demokraattisten mekanismien kautta, millaisia pakkoja haluamme ala-ikäisille asettaa. Mielipiteitä voi aina kysyä, ja kuuluukin kysyä lapsia ja nuoria koskevissa asioissa, mutta jos yhdeksäsluokkalaisten katsotaan olevan riittävän kokeneita ja kypsiä päättämään tällaisista asioista, voitaisiin harkita täysi-ikäisyyden rajan laskemista vaikka neljääntoista vuoteen.

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta jutun loppuosa, joka ei sekään liity mitenkään pakkoruotsiin, on täyttä asiaa:

Opettajat ovat avainroolissa oppilaiden motivoimisessa, Lehti-Eklund ja Järvinen summaavat. Oppilaille pitää näyttää, miksi kielten osaaminen on tärkeää.

Kielitaito on siitä mielenkiintoinen asia, että kielitaitoiset keksivät aina sille käyttöä, mutta kielitaidottomat yleensä sanovat, että ovat "tähänkin asti ihan hyvin pärjänneet" opettelematta vieraita kieliä. Opettaja voi yrittää kertoa, että kielitaidosta on hyötyä, mutta yksilöllisen kokemuksen ja sisäisen motivaation synnyttäminen ulkoapäin on äärimmäisen vaikeaa.

 – Kielenopettajiksi kouluttautuvat tuntevat kieltenopetuksen uuden näkökulman. Kouluopetuksessa ja yhteiskunnassa ylipäätään elää silti yhä sitkeässä se ajatus, että kieltä täytyy osata täydellisesti, Järvinen pahoittelee.

Tämä on valitettavan totta: ihmiset tuntuvat usein perustelevan omaa laiskuuttaan opetella asioita siksi, etteivät kuitenkaan pysty (joko oikeasti tai mielikuvituksessaan) saavuttamaan virtuoosimaista tasoa. (Tähän liityen ajattelin itse opetella soittamaan pianoa, vaikka on päivänselvää, etten tule ikinä oppimaan niin hyväksi kuin jos olisin aloittanut 5-vuotiaana.)

– Emme voi vaatia, että kaikki kouluaikana saavuttaisivat äidinkielen tasoiset taidot vieraassa kielessä. Uudessa kieltenopetuksessa on tärkeää, että oppilas saa valmiudet ja riittävästi itseluottamusta jatkaa kielen opiskelua koulun ulkopuolisessa elämässään, Lehti-Eklund määrittelee.

Vaikea kuvitella, että tämä olisi mikään erityisen uusi ajatus, mutta kaikkea ei voi tietenkään korostaa yhtaikaa, ja opetusopin suuntaukset tuntuvatkin vaihtuvan jokseenkin syklisesti. Luottamus oman puuttellisenkin kielitaidon käytettävyyteen on tärkeää, mutta sisäisen motivaation tapaan vaikeasti ulkoapäin herätettävissä.

Palatakseni vielä pakkoruotsiaiheeseen mainitsen Ilta-Sanomissa niin ikään joulukuussa ilmestyneen STT:n uutisen Åbo Akademin ja yhteistyöyliopistojen tekemästä tutkimuksesta, jonka mukaan "kolme neljäsosaa suomea äidinkielenään puhuvista kannattaa pakkoruotsista luopumista". Valtaosa vastaajista suhtautui "kuitenkin" myönteisesti suomenruotsalaiseen kulttuuriin. Lisäksi "70 prosenttia vastanneista oli sitä mieltä, että olisi sääli, jos ruotsin kieli ja kulttuuri häviäisivät Suomesta" ja "noin 60 prosenttia piti tärkeänä sitä, että ruotsinkielisille turvataan palvelut äidinkielellä". Suomenruotsalaisen kulttuurin ja ruotsinkielisten palveluiden olemassaolo eivät tietenkään edellytä nykymuotoista pakkoruotsia, mutta eittämättä näitäkin tuloksia tullaan lukemaan niin, että valtaosa suomalaisista itse asiassa kannattaa pakkoruotsia, etenkin kun "Suomelle on kaksikielisyydestä taloudellista hyötyä", vaikka tähänkään pakkoruotsi ei liity oikeastaan mitenkään.

Toisenlainen taulukko

Suomen erilaisuus indoeurooppalaisiin kieliin verrattuna voi olla väsynyt vitsi, mutta tämä hiljattain Facebookissa näkemäni kuva on silti kiva. Tiedonvälitystarkoituksessa ajattelin koota hieman toisenlaisen taulukon, joka vaihtelun vuoksi korostaa suomen kielen yhteyksiä eurooppalaisiin kieliin, joista tässä taulukossa olen esimerkeiksi valinnut englannin, saksan ja ruotsin.

Kullakin rivillä olevat sanat ovat pohjimmiltaan etymologisesti sama sana, vaikka ne eivät eri kielissä välttämättä enää tarkoitakaan samaa asiaa. Taulukko ei ota kantaa siihen, kuinka vanhasta lainasta on kyse tai mistä kielestä sana on lainattu. (Onpa mukana yksi latinastakin peräisin oleva sana.) Olen tarkoituksella jättänyt pois kaikenlaiset helposti lainasanoiksi tunnistettavat kansainväliset sanat ja tylsät "sivistyssanat".

Englanti	Saksa	Ruotsi	Suomi
flesh	Fleisch	fläsk	läski
gate (murt.)	Gasse	gata	katu
king	König	k(on)ung	kuningas
lamb	Lamm	lamm	lammas
Monday	Montag	måndag	maanantai
loaf	Laib	lev	leipä
ring	Ring	ring	rengas
red	rot	röd	rauta
sheen (vanh.)	schön	skön	kaunis
snithe (murt.)	schneiden	snida	niittää
whale	Wal	val	valas
wine	Wein	vin	viina, viini
Yule	Jul	jul	juhla, joulu

Maanantain lisäksi vastaavan rivin voisi laatia myös torstaista (Thursday ~ Donnerstag ~ Torsdag), perjantaista (Friday ~ Freitag ~ Fredag) ja sunnuntaista (Sunday ~ Sonntag ~ Söndag).

Eräiden ikivanhojen lainojen tapauksessa näkyy, että suomalaisessa vastineessa on pääte -as. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että suomalaiset olisivat ennen i-päätettä (posti, pankki, modeemi) laittaneet kaikkien lainasanojen loppuun -as, vaan kyseessä on latinan us-päätettä vastaava muinaisgermaaninen maskuliinin nominatiivin pääte, joka on säilynyt suomeen lainatuissa sanoissa mutta kadonnut nykygermaanisista kielistä lukuun ottamatta islantia ja fääriä, joissa se on säilynyt hieman muuttuneessa muodossa -ur.

Kahdella alimmalla rivillä kyse on eri-ikäisistä etymologisista kaksoiskappaleista: sanoista viina ja viini kirjoitin ohimennen täällä.

Muistutan vielä, että etymologista yhteyttä ei osoita pelkästään se, että sanat näyttävät samalta ja tarkoittavat jotain samantapaista. Todennäköisintä alkuperää selvitettäessä on otettava huomioon säännömukaiset äänteenmuutokset ja erinäisiä muitakin asioita: esimerkiksi englannin county ja suomen kunta eivät hyvällä tahdollakaan liity toisiinsa. Sivusin hieman metodologisia kysymyksiä (ja sanaa kuningas) aikaisemmin täällä.

Henestä (sanakirjaan pääsemisestä, osa 3)

Vähän aikaa sitten uutisoitiin siitä, että Ruotsin akatemia on virallistanut sukupuolineutraalin persoonapronominin hen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että sana on tulee listatuksi Ruotsin akatemian sanalistan (Svenska Akademiens ordlista, SAOL) seuraavassa painoksessa. Sanalistan tarkoitus on antaa tietoa oikeinkirjoituksesta, taivutuksesta, merkityksestä ja käyttöyhteyksistä. Siltä osin kuin kielenkäytössä esiintyy vaihtelua, ottaa sanalista kantaa yhdenmukaisuuden puolesta. Kielenkäyttöä koskevan tiedon lähde on kuitenkin lähtökohtaisesti korpustutkimus, eivät minkään viisaiden neuvoston mietinnöt siitä, millaista kielenkäytön pitäisi olla. Sanalistan esipuheessa (s. xi) sanotaan osuvasti eräs asia, johon olen itsekin viitannut:

"Alla lexikaliska källor är normerande i den meningen att den som använder en ordbok ser informationen som riktlinjer för hur språket skall användas. Detta gäller oavsett om det är en ordbok som deklarerar att man ”beskriver” språket eller en som har uttalade normerande syften. Normering kan alltså betyda olika saker: antingen att läsaren betraktar en ordbok som norm eller att en ordbok klart deklarerar att den innehåller normerande information."

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, sanakirjaan listatuksi tuleminen on luonnollinen seuraus siitä, että jokin sana on käytössä eli olemassa. On siis varsin luultavaa, että sana hen löytyy pian myös Ruotsin akatemian sanakirjasta. Akatemian sivuilla sanakirjasta sanotaan seuraavasti:

"Svensk ordbok utgiven av Svenska Akademien (SO) är en ingående beskrivning av modern svenska med tyngdpunkten på ordens betydelse och användning i kombination med historiska uppgifter. Ordboken är utformad som ett hjälpmedel för att förstå orden i en text, för att skriva en löpande text och för att få upplysning om ordens härkomst."

(Korostukset minun.)

Kyseessä on siis lähtokohtaisesti deskriptiivinen sanakirja eli kuvaus (beskrivning) käytössä olevasta kielestä, jolloin sitä voi käyttää apuvälineenä (hjälpmedel) kielen käyttöön. Jos jokin kielellinen ilmiö on olemassa muttei sisälly sanakirjaan, on kyseessä sanakirjan puute. Tätä ei voine yleisellä tasolla korostaa liikaa.

Puheet kulttuurimarksistien toimeenpanemasta feministis-kastraattisesta homosaatiosta kannattaa siis tarvittaessa kohdistaa ruotsin kielen käyttäjiin, ei suinkaan Ruotsin akatemiaan, jonka suurin kontribuutio aiheessa tullee olemaan sanan taivutuksen yhdenmukaistaminen ja muu vastaava pilkunnuohoaminen.

Haluan kiinnittää kuitenkin huomiota erääseen seikkaan. Aihetta käsittelevässä ruotsinkielisessä uutisessa sanotaan seuraavasti:

"Det kommer finnas två betydelser knutna till hen. Dels som en beskrivning av ett tredje kön och dels som en könsobestämt uttryck, det vill säga varken man eller kvinna."

Tarve kolmanteen sukupuoleen viittaavalle sanalle on varmasti todellinen. Mielestäni on kuitenkin erikoista, että sana sekä merkitsee kolmatta sukupuolta että toimii sukupuolineutraalina pronominina sellaisissa tapauksissa, joissa ei haluta viitata joko mieheen tai naiseen. Merkitysten 'kolmas sukupuoli' ja 'joko nainen tai mies' (tai 'ei nainen eikä mies [erityisesti]') ilmaiseminen samalla sanalla määrittää kolmannen sukupuolen nimenomaan naisen ja miehen kautta, ja asiantilasta tekee täysin epäsymmetrisen se, että maskuliinisella pronominilla ei kuitenkaan voitaisi viitata joko naiseen tai kolmanteen sukupuoleen tai vastaavasti feminiinisellä joko mieheen tai kolmanteen sukupuoleen. Nykyisellään hen itse asiassa siis vain uusintaa heteronormatiivisen dikotomian sosiaalisia konstruktioita. Oikeaoppisten tavoitteiden saavuttamiseksi tarvittaisiin neljä pronominia: yksi miehille, yksi naisille, yksi kolmannelle sukupuolelle (jota pitäisi samalla lakata kutsumasta "kolmanneksi" sukupuoleksi) ja neljäs sukupuolineutraaliin käyttöön.

Suomenlinnan ruotsinkielisiä piirtokirjoituksia, osa 1 (täydennys)

Jostain syystä yksi Kustaanmiekasta löytyvä melko keskeinen kirjoitus on päässyt täysin unohtumaan. Korjaan puutteen tässä kirjoituksessa, joka luonnollisesti on täydennys ensimmäiseen aihetta käsittelevään kirjoitukseen, josta löytyy myös esittely aiheeseen yleisesti.

Pizzeria Nikolaita vastapäätä sijaitsevan, Johan Gustaf Kyhlenbeckin mukaan nimetyn tenalji Kyhlenbeckin (A11) seinämässä olevassa laatassa lukee seuraava teksti:

Kyhlenbeks Utanwärk

Kyhlenbek till Heder, som med

en oförtuten hand i de wärsta ti-

der hielpte mig Resa första Sten

på Sweaborg, han dör under Ar-

bete och Försynen unnar mig Re-

sa honom ett tacksamt Minne.

Sweaborg d: 25 October. 1753.

A:E:

'Kyhlenbeckin ulkovarustus. Kylenbeckin kunniaksi, joka lannistumattomalla kädellä pahimpina aikoina auttoi minua pystyttämään ensimmäisen kiven Viaporissa, hän kuoli työn aikana ja Kaitselmus vaatii minua pystyttämään hänelle kiitollisen muiston. Viaporissa 25. lokakuuta 1753. Augustin Ehrensvärd.'

Teksti on sisällöltään hyvin samanhenkinen kuin muutkin Suomenlinnasta löytyvät muistolaatat.

Kielten historiallisesta nimeämisestä

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin ohimennen skandinaavisten muinaiskielten nimistöä. Tässä blogissa vilahtelee muutenkin kaikenlaisia etuliitteitä ja määritteitä, joten ajattelin yrittää tehdä niistä jonkinlaista selkoa tässä kirjoituksessa. Kirjoitus ei valitettavasti sisällä esimerkkejä eri kielimuodoista ja on muutenkin pitkäliti tylsä luettelo. Englannin-, saksan- ja ruotsinkielisistä vastineista en kuitenkaan pyri missään nimessä antamaan kattavia listoja. Jos olen vetänyt mutkia suoraksi tai unohtanut mainita jotain oleellista, kuulen siitä mielelläni kommenteissa.

Etuliite kanta- viittaa tunnettujen kielimuotojen pohjalta historiallis-vertailevalla menetelmällä rekonstruoituun kantakieleen: esimerkiksi germaanisten kielten kantakieli on kantagermaani ja uralilaisten kielten kantakieli on kantaurali. Kantakieli on siis tyypillisesti esihistoriallinen, vaikka poikkeuksiakin on: esimerkiksi romaanisen kieliryhmän kantakieli on latina, josta on säilynyt lukuisia kirjallisia muistomekkejä, vaikka romaaniset kielet eivät tietenkään tiukassa mielessä perustu klassiseen kirjalatinaan vaan Rooman valtakunnan puhekieliin. Koska kantakieli on kuitenkin määritelmällisesti historiallis-vertailevan menetelmän luoma konstruktio, voidaan nykyromaanisten kielten pohjalta rekonstruoida kantaromaaninen kieli, joka luonnollisesti on oleellisilta osin melko lähellä tuntemaamme latinaa.

Historiallisena aikana kielet voidaan jakaa karkeasti kolmeen vaiheeseen, joita ilmaistaan etuliitteillä muinais-, keski- ja nyky-. Keski- viittaa jonkinlaiseen välimuotoon nyky- ja muinaismuotojen välillä, ja jos todellinen historia ei salli mielekästä kolmijakoa, putoaa keskivaihe pois. Jakoa voidaan tarkentaa etuliitteillä varhais- ja myöhäis-, esimerkiksi myöhäiskeskienglanti. Karkeasti ottaen varhais- ja myöhäismuodot suhtautuvat toisiinsa ymmärrettävyyden kannalta kuten murteet, muinais-, keski- ja nykymuodot kuten eri kielet. (Vaikka, kuten arvata saattaa, myöhäismuinais- ja varhaiskeskimuodot saattavat olla hyvin lähellä toisiaan.) Yksinään käytettynä nyky- eroaa tässä yhteydessä arkikielisestä merkityksestään, sillä useita tuttuja kieliä on puhuttu "nykymuodossaan" jo satojen vuosien ajan.

Hieman hankalampi on määrite esi-, jolla voidaan viitata joko jonkin (kanta)kielen esimuotoon, tai kyseistä kieltä samalla alueella edeltäneeseen kieleen, joka on tyypillisesti jättänyt enemmän tai vähemmän tuntuvan substraatin tulokkaiden kieleen. Molemmissa merkityksissä käytetään myös etuliitettä paleo-, esim. paleogermaaninen ja esigermaaninen viittaavat molemmat kantagermaania edeltävään kielen tasoon, mutta paleoeurooppalainen viittaa niihin kieliin, joita Euroopassa puhuttiin ennen indoeurooppalaisten kielten leviämistä.

Alla olevassa taulukossa näkyvät edellä käsitellyt määritteet muutamine erikielisine vastineineen:

suomi	englanti	saksa	ruotsi
esi-	Pre-	Vor-, Prä-	pre-
kanta-	Proto-	Ur-	ur-
muinais-	Old	Alt-	forn-
keski-	Middle	Mittel-	medel-
nyky-	Modern	Neu-	ny-, nu-
varhais-	Early	Früh-	äldre
myöhäis-	Late	Spät-	yngre

(Ruotsin osalta on huomattava, että myöhäiskeskiaika on kuitenkin senmedeltid, jota edeltävät äldre medeltid tai högmedeltid ja tidig medeltid.)

Jos esimerkiksi yhdistelmä varhaismuinais- tai myöhäismuinais- tuntuu hassulta, voi tietysti käyttää myös ilmaisua varhainen muinais- tai myöhäinen muinais-.

Koska kaikkien kielten historia ei noudata aivan samanlaisia kehityslinjoja, ja koska kaikista kielistä ei ole jäänyt samanlaista aineistoa, ei kaikkiin kieliin voida soveltaa täysin samaa terminologiaa aivan samalla tavalla. Toisaalta myös eri kielissä saatetaan käyttää tärkeimmän julkaisukielen mukaisia käännöslainoja, mikä osaltaan tekee nimistöstä kokonaisuutena vaikeammin hahmotettavaa. Yllä olevaa taulukkoa voi siis pitää vain eräänlaisena ideaalimallina. Aihetta on syytä lähestyä tapausesimerkkien kautta.

Nykyenglantia (Modern English) edeltää keskienglanti (Middle English), jota edeltää muinaisenglanti (Old English) eli anglosaksi (Anglo-Saxon). Viimeksi mainitun nimityksen ajatellaan usein viittaavan siihen, että kieli on anglien, saksien ja juuttien maahanmuuttoa seuranneen kielimuodon ääripääpohjainen (vrt. suomalais-ugrilainen) nimitys, mutta itse asiassa termin käyttö juontaa erotteluun mantereelle jääneiden saksien ja englantilaisten saksien välillä. Termin Old Saxon (Altsächsisch) voi siis tietyssä mielessä kääntää myös "vanhasaksiksi".

Muinaisenglannin historiallinen aika jakautuu suunnilleen puoliksi varhais- ja myöhäisvaiheeseen, joita edeltää esivaihe, johon yleensä viitataan temillä Prehistoric Old English, etenkin vanhemmissa teoksissa temillä Primitive Old English. Keskienglannin tarina alkaa periaatteessa vuoden 1066 normannivalloituksesta, mutta kielelliset muutokset eivät tietenkään tapahdu hetkessä. Oxford English Dictionary mainitsee, että ennen 1800-luvun loppupuolta keskienglannista (tai erityisesti varhaiskeskienglannista) käytettiin termiä Old English, ja muinaisenglannista termiä Anglo-Saxon. OED vetää muinaisenglannin rajan vuoteen 1150. Muinaisenglanti eroaa keskienglannista taivutusmuotojen runsaudessa sekä ranskalais- ja latinalaisperäisten lainojen vähäisyydessä.

Modern English eli nykyenglanti viittaa suuren vokaalimuutoksen (Great Vowel-Shift) jälkeiseen kielimuotoon, josta lähes kaikki taivutuksen rippeet ovat kuluneet pois ja jonka oikeinkirjoitus pitkälti vakiintui kirjapainotekniikan myötä. Keski- ja nykyenglannin raja asettuu suunilleen vuosiin 1450 - 1500. Koska nykyenglanti voi näin ollen viitata sekä 1900-luvun alun että King James Biblen kieleen thou art -muotoineen, käytetään selkeyden vuoksi "nykynykyenglannista" usein ilmaisua Present-Day English.

Saksan kielen historialliset vaiheet jakautuvat nimellisesti samalla logiikalla kuin englannin: nyky-yläsaksaa (Neuhochdeutsch) edeltävät muodot ovat keskiyläsaksa (Mittelhochdeutsch) ja muinaisyläsaksa (Althochdeutsch). Englanniksi käytetään nykymuodosta etymologisoivaa käännöstä New High German, mikä tekee lyhenteiden käytön yksinkertaisemmaksi. Alkuosa ylä- (hoch-, High) viittaa äänteenmuutosten motivoimaan maantieteelliseen jakoon: yläsaksa viittaa vuoristoisessa etelässä puhuttavaan saksaan, alasaksa (Niederdeustch) puolestaan pohjoisen alamailla puhuttavaan kieleen, joka itse asiassa polveutuu muinaissaksista. Alasaksa muodostaa murrejatkumon sekä hollannin että yläsaksan kanssa. Yläsaksa jakautuu lisäksi keskisaksaan (Mitteldeutsch) ja ylisaksaan (Oberdeustch). Keskisaksankielisen alueen erottaa ylisaksankielisestä Maine-joen tasalla kulkeva linja, jota voidaan nimittää joko Appel/Apfel-isoglossiksi, Speyer-linjaksi tai valkomakkaraekvaattoriksi. Keskisaksan sumeahkon pohjoisrajan määrittävät puolestaan maken/machen-isoglossi eli Benrather-linja ja ik/ich-isoglossi eli Uerdinger-linja. Luonnollisesti myös englanti jää näiden isoglossien pohjoispuolelle (vrt. muinaisenglannin æppel, macian ja ic).

Termiä Hochdeutsch käytetään usein merkityksessä 'saksan yleiskieli' erotuksena puhekielistä, vaikka tietenkin myös eteläiset puhekielet (ml. sveitsinsaksa) lukeutuvat historiallisesti (äännelaillisesti) yläsaksan piiriin.

Alla saksan kieleen liittyvä nimistö taulukkomuodossa:

saksa	englanti	suomi	ruotsi
Althochdeutsch	Old High German	muinaisyläsaksa	fornhögtyska	800 - 1050
Mittelhochdeutsch	Middle High German	keskiyläsaksa	medelhögtyska	1050 - 1350
Frühneuhochdeutsch	Early New High German	varhaisnyky-yläsaksa	äldre nyhögtyska	1350 - 1650
Neuhochdeutsch	New High German	nyky-yläsaksa	nyhögtyska	1650 -
Oberdeutsch	Upper German	ylisaksa	övertyska?
Mitteldeutsch	Central German	keskisaksa	mellantyska?
Niederdeutsch	Low German	alasaksa	lågtyska

Ruotsin vaiheiden nimistö on astetta monimutkaisemi. 1900-luvun alusta puhuttuun "nykynykyruotsiin" viitataan termillä nusvenska, joka siis on vastaava termi kuin ylempänä käsitelty Present-Day English. Tätä edeltävä kielimuoto nysvenska jakaantuu varhais- ja myöhäisvaiheisiin, joihin viitataan ilmaisuilla äldre ja yngre nysvenska. Vaikka etuliitettä ny- käytetään muiden kielten tapauksessa samassa merkityksessä kuin suomen nyky-, on ruotsin tapauksessa esimerkiksi Kotuksen sivuilla noudatettu ruotsalaista tapaa ja käytetty (mielestäni hieman kömpelöä) käännösvastinetta uusruotsi erotuksena nykyruotsista. Muinaisruotsin myöhäisvaiheesta käytetään johdonmukaisesti termiä yngre fornsvenska, mutta varhaismuoto on normaalisti klassisk fornsvenska (äldre fornsvenska on toki myös käytössä). Suomeksi on ruotsin kielen vaikutuksesta tapana puhua "nuoremmasta" ja "vanhemmasta" varhaisemman ja myöhäisemmän sijaan.

Muinaisruotsia edeltävä muinaisskandinaavi jakautuu kahteen eri kieleen (murteeseen?), muinaislänsiskandinaaviin (islannin, fäärin ja norjan kantamuotoon) ja muinaisitäskandinaaviin (tanskan ja ruotsin kantamuotoon), joiden yhteinen kantamuoto on kantaskandinaavi. Muinaisitäskandinaavia edustaa riimuruotsi eli runsvenska. (Riimuista puheen ollen mainittakoon, että skandinaavinen äldre/yngre-jaottelu on lainautunut riimuista puhuttaessa myös muihin kieliin, esimerkiksi englanniksi sanotaan elder, younger futhark ja saksaksi das ältere, das jüngere Futhark.)

Alla olevassa taulukossa ovat sellaiset ruotsin kielen vaiheiden nimitykset, joita muistan nähneeni käytettävän:

ruotsi	saksa	englanti	suomi
urnordiska	Urnordisch	Proto-Norse	kantaskandinaavi	150 - 800
fornnordiska	Altnordisch	Old Norse	muinaisskandinaavi	800 - 1225
fornöstnordiska	Altostnordisch	Old East Norse	muinaisitäskandinaavi	800 - 1225
runsvenska	Runenschwedisch	Rune Swedish	riimuruotsi	800 - 1225
äldre fornsvenska	Frühaltschwedisch	Early Old Swedish	vanhempi muinaisruotsi	1225 - 1375
yngre fornsvenska	Spätaltschwedisch	Late Old Swedish	nuorempi muinaisruotsi	1375 - 1526
äldre nysvenska	Frühneuschwedisch	Early Modern Swedish	vanhempi uusruotsi	1526 - 1732
yngre nysvenska	Spätneuschwedisch	Late Modern Swedish	nuorempi uusruotsi	1732 - 1906
nusvenska	?	Contemporary Swedish	nykyruotsi	1906 -

(Tarkat vuosiluvut kaivannevat selityksiä: yksinkertaisuuden vuoksi muinaisskandinaavin takarajaksi merkitsemänäni vuonna 1225 ilmestyi ensimmäinen latinalaisilla aakkosilla kirjoitettu ruotsinkielinen teksti, 1526 ilmestyi raamatunkäännös, 1732 ilmestyi ensimmäinen numero Then Swänska Argus -lehteä, ja 1906 astui voimaan oikeinkirjoitusreformi.)

Suomen kieleenkin liittyy muutama hauska yksityiskohta. Kuten tunnettua, Suomen historia on edennyt monessa suhteessa kuin pikakelauksella verrattuna eräiden muiden maiden historiaan. Sama pätee myös suomen kieleen, jonka kirjakielen vaiheet alkavat Mikael Agricolan Abckiriasta, joka ilmestyi 1542. Suomen kirjakielen ensimmäistä vaihetta nimitetään vanhaksi kirjasuomeksi. Tätä seuranneen varhaisnykysuomen katsotaan alkavan 1820-luvulla, jolloin kirjakieli alkoi saada enemmän vaikutteita itämurteista. Nykysuomen katsotaan puolestaan alkavan kirjakielen vakiinnuttua vuoteen 1880 mennessä, vaikka tämänkin jälkeen on tapahtunut lukuisia kosmeettisia muutoksia.

Vanhaa kirjasuomea edeltänyttä, kirjallisia muistomerkkejä jälkeensä jättämätöntä kautta kutsutaan varhaissuomeksi. Varhaissuomi ja muut itämerensuomalaiset kielet pohjautuvat yhteiseen kantakieleen eli kantasuomeen. Nykyään kiistanalaisen teorian mukaan itämerensuomalaisten kielten kantamuoto on myöhäiskantasuomi ja sitä edeltänyt kielimuoto eli varhaiskantasuomi olisi itämerensuomalaisten kielten ja saamelaisten kielten yhteinen kantamuoto: tätä kantamuotoa voidaan nimittää hieman läpinäkyvämmin (ja nähdäkseni johdonmukaisemminkin) suomalais-saamelaiseksi kantakieleksi.

Edellisiestä kappaleesta saattaa huomata, että termit suomi ja itämerensuomi johdoksineen ovat itse asiassa tietyissä yhteyksissä synonyymejä. Termi itämerensuomalainen on sikäli redundantti, että ei ole mitään muita suomalaisia kuin itämerensuomalaisia kieliä, mutta kieltämättä se pehmentää hieman suomen kielen nimellistä valta-asemaa suhteessa esimerkiksi viroon, võruun ja karjalaan. Englanniksi voidaan tehdä asiaankuuluva ero käyttämällä termejä Finnish 'suomen kieli' ja Finnic 'itämerensuomalainen'. Jälkimmäinen on mielestäni parempi kuin Itämereen viittaava Baltic-Finnic tai Balto-Finnic, sillä englanniksi termit saattavat luoda mielikuvan "balttilais-suomalaisista kielistä", vaikka balttilaiset kielet (latvia, liettua, muinaispreussi) eivät indoeurooppalaisina kielinä ole geneettistä sukua itämerensuomalaisille kielille.