They-pronominista (henestä, osa 2)

Suomessa tavattavan naisten ja miesten tasa-arvon selitykseksi tarjotaan enemmän tai vähemmän tosissaan sitä, että suomessa on vain yksi hän-sana, joka ei tee eroa sukupuolen välillä. Tämä teoria ei ennusta tasa-arvotilannetta Ruotsissa (han, hon 'hän', nykyään myös hen) ja Turkissa (o 'hän, se'), ja antaa jotenkin epäsuorasti ymmärtää, että suomenkieliset eivät erota miehiä naisista.

Tässäkin yhteydessä on hyvä toistaa se totuus, että kielet eivät juurikaan eroa siinä, mitä ne ylipäänsä kykenevät ilmaisemaan, vaan siinä, mitä niiden on pakko ilmaista. Esimerkiksi englannissa on jostain henkilöstä puhuttaessa luonnollisessa kielenkäytössä pakko paljastaa hänen sukupuolensa, mutta suomessa tämä on vapaavalintaista. Ennen vanhaan maskuliini oli tunnusmerkitön suku, mikä näkyy vielä Star Trekin tunnuslauseessa "to boldly go where no man has gone before", jossa sana man siis tarkoittaa oikeastaan epämääräistä subjektia samaan tapaan kuin ruotsista ja saksasta tuttu indefiniittipronominiksi kieliopillistunut man (jonka käyttöä nimitetään usein harhaanjohtavasti "man-passiiviksi"). Nykyenglannin woman 'nainen' tulee muinaisenglannin muodosta wifman, joka on itse asiassa yhdyssana 'vaimoihminen'. Sana wif (kuten vastaava nykysaksan Weib) on neutri, ja wifman yhdyssanojen normaalien sukusääntöjen mukaisesti maskuliini. Sanoilla male ja female ei ulkonäöstään huolimatta vastaavaa historiallista yhteyttä ole, vaan niiden pohjalla ovat ranskan kautta latinan masculus ja femella, jotka ovat diminutiiveja sanoista mas ja femina.

(Feminiini tunnusmerkittömänä sukuna esiintyy "naisammatteihin" viittaavien sanojen ulkopuolella harvemmin, esimerkiksi saksan Geschwister 'sisarukset', vrt. Schwester 'sisko' sekä tavallaan ilmaisutapa liebe LeserInnen 'rakkaat lukijat'.)

Lienee syytä todeta, että tunnusmerkittömyydestä ei välttämättä seuraa oletettua paremmuutta. Astevastakohtien tapauksessa vastakohtaparin jompikumpi jäsen on tunnusmerkitön, mutta tästä tuskin seuraa toisen jäsenen minkäänlaista poissulkemista, esimerkiksi (tunnusmerkitön alleviivattu) pitkä - lyhyt, uusi - vanha, kevyt - painava: kyseessä olevaa ominaisuutta kysyttäessä kysytään oletusarvoisesti kuinka pitkä/vanha/painava jokin asia on, ellei sitten haluta korostaa odotettua tunnusmerkillistä ominaisuutta ("kuinka lyhyt/uusi/kevyt?"). Tieteellisemmän maailmankuvan vaikutuksesta puhutaan lämpötilasta ja valoisuudesta, joissa lämmön ja valon määrä ovat jotain nollasta ylöspäin (täydellinen pimeys on valon puutetta, absoluuttinen nollapiste lämmön puutetta), vaikka arkikielessä kysyttäneen aivan yhtä luontevasti kuinka kylmä tai lämmin ulkona on, tai miten pimeää tai valoisaa siellä on. Sen kysymiselle, kuinka lihava tai laiha joku on, ei taida olla ainakaan suomessa neutraalia keinoa.

Iän perusteella syrjitään niin nuoria kuin vanhojakin, mutta ainakin kielellisesti näyttäisi siltä, että aikuinen on vähemmän tunnusmerkillinen kuin lapsi: sukupuoleksi voidaan vastasyntyneistä ja lapsista puhuttaessa merkitä "tyttö", mutta yleisesti väestöstä puhuttaessa käytetään "naista".  "Ihminen" on myös oletusarvoisesti "aikuinen", mikä näkyy siinäkin, että lapsia kehotetaan päästämään "ihmiset" ensin julkisiin kulkuneuvoihin. Tuttavallisemmassa tai siihen pyrkivässä kielenkäytössä aikuisiakin saatetaan kutsua "pojiksi" ja "tytöiksi", mutta tämä helposti lipsahtaa vähättelyn puolelle, tai ainakin tulkitaan sellaiseksi riippumatta puhujan tarkoitusperistä.

Astevastakohtaesimerkkien relevanssin voisi kyseenalaistaa huomauttamalla, että sukupuolet ovat komplementaarinen vastakohtapari. En ole varma, mikä oikeaoppinen mielipide tästä tällä hetkellä on, sillä sukupuolia (gender) on toki enemmän kuin kaksi, mutta jos niiden ajatellaan muodostavan jatkumon, joiden ääripäässä ovat "mies" ja "nainen", vahvistetaan edelleen heteronormatiivista dikotomiaa määrittelemällä muut sukupuolet näiden kahden perinteisen konstruktion kautta, ja tällainen mikroaggressio voi aiheuttaa toiseuden ja turvattomuuden tunnetta ja saattaa laukaista post-traumaattisia stressireaktioita.

Elokuvan Glen or Glenda (1953) mainosjuliste.

Joka tapauksessa on mielenkiintoista sinänsä, että kanan ja lehmän tapauksessa naaras on ainakin nykykielenkäytössä tunnusmerkitön sukupuoli. Maatalousyhteisössä abstrahointi eläinlajin perusteella on varmaankin tuntunut tarpeettomalta: on kanoja ja kukkoja tai hiehoja, lehmiä, sonneja ja härkiä, joista kullakin on oma funktionsa.

Koska nykyään naisiin tai miehiin viittaamista maskuliinisella sanalla pidetään sopimattomana ja naisia marginalisoivana, ja yhdistelmää he or she kömpelöinä, käytetään suvun kannalta epämääräisenä pronominina sanaa they. Tätä on pitkään pidetty puhekielisyytenä, mutta kyseinen rakenne on hiljattain tullut sisällytetyksi joihinkin tyyliohjeisiin. "Singular they" on siinä mielessä onneton nimi, että sana ei ole yksiköllinen, vaan siihen liittyvä verbi on aina monikossa (tai oikeastaan tunnusmerkittömässä, ei-yksiköllisessä muodossa).

Toisin kuin muissa "muinais"-germaanisissa kielissä, muinaisenglannin persoonapronominin monikko on sukuneutraali hie. Nykenglannissa tämän on korvannut skandinaaviseen maskuliiniseen pronominiin perustuva they, joka on paitsi sukuneutraali, myös neutraali sen suhteen, viitataanko sillä henkilöön vai asiaan (toisin kuin suomen he ja ne tai englannin he, she ja it). Persoonapronominien monikot (we, you) ovat nekin sukuneutraaleja, ja kaikkia kolmea monikollista sanaa käytetään epämääräisinä subjekteina samaan tapaan kuin ruotsin ja saksan man-sanaa:

We drink a lot of coffee in Finland.
You drink a lot of beer in Germany.
They drink a lot of vodka in Russia.

Hieman vanhahtavaa on käyttää yksiköllisiä maskuliinisia kansallisuusilmaisuja kuten "a German likes his beer" tai vielä eksplisiittisempi "a Frenchman likes his wine". Monikossa suvun ilmaisu voidaan kätevästi välttää myös seuraavanlaisissa tapauksissa:

Customers may use their own headphones.
The duty of care ends only when patrons get to a place where they are able to sober up.

Tästä päästäänkin varsinaiseen "singular they" -rakenteeseen, jonka avulla yllä olevissa lauseissa sanat customers ja patrons voitaisiin muuttaa yksikköön (jälkimmäisessä myös verbi get muotoon gets) käyttäen kuitenkin edelleen sanoja their ja they. Voidaan tietysti kysyä, miksei ongelmaa kierretä käyttämällä aina monikkoa alusta alkaen, mutta idiomaattinen kielenkäyttö vaatii toisinaan yksikköä. Alla pari esimerkkiä:

If a customer wants to use their signature, ask if they know their PIN.
The passenger may use their own wheelchair.

Näiden taustalla saattaa olla eräänlainen constructio ad sensum, sillä asiakas tai matkustajä yleensä kuvaavat kuitenkin lopulta ihmisjoukkoa. Parhaiten tämä näkyy, jos tilalle laitetaan muodollisesti yksiköllinen indefiniittipronomini:

If anybody wants to use their signature, ask if they know their PIN.
Everybody may use their own wheelchair.

Lähinnä tällaisissa tapauksissa nykyäänkin tarvitaan sukuneutraalia pronominia. Erityisen uudesta ilmiöstä ei kuitenkaan ole kyse, kuten Tommi Uschanov mainitsi vihapuhekirjoitukseni kommenttiosastossa. Rakenteen "puolustukseksi" mainitaan usein, että se esiintyy jo Chaucerilla ja Shakespearella. Korostan vielä, että on yksi asia perustella jonkin sanan tai rakenteen käyttöä nykyään sillä, että erinomaiset kirjailijat ovat sitä käyttäneet, ja toinen asia vain todeta, että sana tai rakenne ei ole uusi, sillä sitä tavataan jo niin-ja-niin vanhoissa kirjallisissa lähteissä. Niin tai näin, Chaucerilla ja Shakespearilla esiintyvät tapaukset ansaitsevat lähempää huomiota.

(En ole tätä kirjoitusta varten aktiivisesti etsinyt tapauksia vaan käsittelen yksinkertaisesti joskus jossain näkemiäni ja muistiin merkitsemiäni kohtia.)

Kuten sanoin vastauksessani Uschanovin Chaucer-viittaukseen, tietääkseni ainoa Chaurcerilla esiintyvä tapaus on seuraava Canterburyn tarinoiden kohta (Pardoner's tale 385-386):

and whoso fyndeth hym out of swich blame,
they wol come up and offre a Goddes name

Vanhimmassa ja luultavasti alkuperäistä lähimmässä Hengwrt-käsikirjoituksessa (National Library of Wales MS Peniarth 392D, f. 196v) ei kuitenkaan käytetä sanaa they:

and who so fẏndeth hẏm out of swich blame
he wol come up and offre a goddes name
and j assoille hẏm bẏ the auctoritee
which (tha)t bẏ bulle ẏgraunted was to me.

(Faksimile, ks. 4. riviltä alkaen)

Kaikki yllä olevassa otteessa käytetyt pronominit (hym, he, hym) ovat maskuliinisia. Chaucerin kuoleman jälkeen tuotetussa merkittävässä Ellesmere-käsikirjoituksessa (Huntington library EL 26 C 9, f. 137r) kyseinen kohta kuuluu seuraavasti:

and who so fẏndeth hẏm out of swich fame
theẏ wol come up and offre on goddes name
and j assoille hem bẏ the auctoritee
whych that bẏ bulle ẏgraunted was to me.

(Faksimile, ks. 15. riviltä alhaalta lukien.)

Tässä ensimmäinen (refleksiivinen) pronomini (hym) on maskuliininen, loput kaksi (they ja hem) monikollisia. Koska Hengwrt on vanhempi ja tässä kohden johdonmukaisempi, otaksuisin sen vastaavan paremmin Chaucerin omaa käyttöä. Tämä ei siis tietenkään muuta sitä, että rakenne tavataan jo keskiajalla, mutta Chaucerin itsensä nimeen asian suhteen ei välttämättä kannata vannoa.

Whoso 'kuka ikinä' on yksiköllinen, mutta voidaan ymmärtää viittaavan joukkoon ihmisiä, mistä ei ole pitkä matka siihen, että siihen viitataan monikollisella pronominilla ad sensum, kuten ylempänä oli jo puhetta.

Shakespearelta olen kirjannut ylös kolme kohtaa, jotka on jossakin yhteydesä esitetty esimerkkeinä singular they -rakenteesta. Ensimmäinen on Hamletista (3,3):

And, as you said, and wisely was it said,
'tis meet that some more audience than a mother,
since nature makes them partial, should o'erhear the speech.
the speech, of vantage.

Tämä on melkein "varsinainen singular they-rakenne", josta puhuin ylempänä, mutta kyseessä ei ole missään nimessä sukupuolineutraalius, koska viitattava sana on yksiselitteisen feminiininen mother. Seuraava tapaus on Erehdysten komediasta (4,3):

There's not a man I meet but doth salute me
As if I were their well-acquainted friend

Tämä on hyvin samanlainen tapaus kuin edellinen: not a man on muodollisesti yksikkö, mutta merkitykseltään monikollinen (there's not a man I meet on käytännössä all the men I meet). Lisäksi man on luonnolliselta suvultaan maskuliininen. Kolmas esimerkki ei ole näytelmästä, vaan runosta The Rape of Lucrece:

Now leaden slumber with life's strength doth fight;
And every one to rest themselves betake,
Save thieves, and cares, and troubled minds, that wake.

Tässä on ilmeinen constructio ad sensum, sillä every one on muodollisesti yksikkö, mutta merkitykseltään viittaa useampaan ihmiseen.

Mikään yllä olevista ei siis ole täysin rinnasteinen varsinaiseen aiheeseen, eli they-sanan käyttöön he- ja she-sanojen korvikkeena. Tämä ei tarkoita, etteikö sellaisia voisi löytyä Shakespearelta tai joltakulta muulta kirjailijalta. Vanhojen kirjailijoiden käyttö kielenkäytön mallina on tietysti siinä mielessä kyseenalaista, että suurin osa heistä on parempiosaisia miehiä: nykypäivän kieliopillisten rakenteiden tai fraseologisten sapluunoiden perustelu heidän kielenkäytöllään siis kaiketi marginalisoisi historiallisesti sorrettuja ryhmiä myös nykypäivänä.

On yksi kysymys selvittää, millaisia merkityspiirteitä sanoihin liittyy, ja toinen, miten nämä merkityspiirteet ohjaavat mahdollisesti käyttäytymistä ja ajattelua. Kolmas, nykypäivänä luultavasti mielenkiintoisin kysymys on se, missä määrin käyttäytymistä ja ajattelua voidaan edellisen johdosta muokata kielenkäyttöä säätelemällä.

Refleksiivisestä viittaamisesta

Luin läpi jokin aika sitten Marko Lambergin, Anu Lahtisen ja Susanna Niirasen toimittaman teoksen Keskiajan avain (2008). Teos sisältää eri kirjoittajien laatimia lukuja, jotka toimivat sekä tiedollisina että bibliografisina johdatuksina keskiajan tutkimuksen eri osa-alueisiin ja erityyppisiin lähdemateriaaleihin hagiografiasta ja heraldiikasta aina taiteeseen ja tilikirjoihin.

Kirjoitetut lähteet eri muodoissaan on aina kirjoitettu jollakin kielellä, joten onkin paikallaan, että teoksessa on peruskieliopit keskiajan latinasta, Bysantin kreikasta, muinaisranskasta, muinais- ja keskienglannista, keskialasaksasta, muinaisruotsista ja muinaisvenäjästä. Minulla on jonkin verran sanottavaa myös näistä kieliopeista, mutta säästän sen toiseen kertaan.

Ote Tukholman tänkebokista (lähde).

Tässä kirjoituksessa käsittelen dosentti Marko Lambergin kirjoittamassa äärimmäisen mielenkiintoisessa luvussa "Arkea ja maailmankuvaa tavoittamassa" olevaa kohtaa, jossa (muistaakseni ainoana koko teoksessa) huomio kiinnitetään käsiteltävän lähteen asiasisällön lisäksi sen alkuperäiseen kielelliseen muotoon. Aiheena on sitaatti Tukholman kaupunginraadin pöytäkirjasta syyskuun 26. päivältä vuodelta 1491 (s. 224, alaviite 8):

Bødellen. Samma dach stode Erich Laurensson, fødder j Borghaa, medh sin frya vilie ok begerede at ware mesterman her j staden ok badh radit vnne sich tet och merkie sich medh stadzsens klede ferga, huilket han sade sich wilie ware staden hwl och tro j sin gerning och mesterschap.

Suomennettuna ote kuuluu seuraavasti (s. 224):

'Pyöveli. Samana päivänä seisoi Erik Laurensson, syntynyt Porvoossa, vapaasta tahdostaan ja pyysi olla mestarismies täällä kaupungissa ja anoi raatia suomaan itselleen sen ja merkitsemään itsensä kaupungin vaatevärillä, mistä hän sanoi haluavansa olla kaupungille uskollinen ja luotettava toimessaan ja mestariudessaan.'

Tämän otteen mainitaan johdattavan seuraavaan muistiinpanon kielelliseen muotoiluun liittyvään kysymykseen: "Miten sanatarkasti muistiinpanoja oikein tulisi lukea, koska muistiinpanoa kieliopillisesti tulkiten Erik pyysi raatia suomaan pyövelinpestin ja kaupungin vaatevärin itselleen (sich; siis raadin jäsenille) eikä hänelle (hanom)?"

Tämä kommentti herätti luonnollisesti mielenkiintoni. Ainakin huolitellussa nykyruotsissa tulisi kirjoittaa honom, mutta yksi natiivi-informantti, jolle tarjosin tätä lausetta nykyruotsiksi naamioituna, ei aluksi edes huomannut pronominin viittaussuhteen outoutta. Sama päti myös tanskalaiseen koehenkilöön. Refleksiivipronominin viittaussuhde ei ole täysin selvä suomennoksessakaan, mistä on osoituksena  ongelman selityksessä tarpeellinen tarkennus "siis raadin jäsenille". Huolitellussa kirjakielessä ei kirjoitettaisi itselleen tarkoitettaessa Erikiä, mutta kuitenkaan minulle ei tullut suomennosta ensimmäistä kertaa lukiessani mieleenkään, että itselleen viittaisi raatiin.

Tarkistin huvikseni, mitä nykykielten kielioppikirjat sanovat tällaisista tapauksista. Swedish: A Comprehensive Grammar (2013) sanoo, että infinitiivin objektina oleva refleksiivipronomini tavallisesti ("normally") viittaa hallitsevan lauseen objektiin (s. 157); myös Danish: An Essential Grammar (2000) sanoo vastaavassa tapauksessa, että refleksiivipronomini voi ("may") viitata infinitiivin subjektiin (s. 62). Molemmat kieliopit siis näemmä pitävät ainakin mahdollisena, että refleksiivipronomini voi viitata myös hallitsevan finiittilauseen subjektiin. En jostain syystä löytänyt aivan tarkalleen tällaista tapausta Svenska Akedemiens grammatikista, mutta teonnimien yhteydessä esiintyvien refleksiivipronominien osalta todetaan, että esimerkiksi lauseessa Persson kritiserade advokatens skötsel av sina affärer sana sina voi viitata Perssoniin, vaikka tavallisemmin ("oftare") sanaan advokaten (pronomen § 87).

Kuten totesin, ei vastaava tilanne ole suomeksikaan yksiselitteinen. Iso suomen kielioppi antaa (§ 1453) mm. seuraavan esimerkin tapauksesta, jossa refleksiivisen aineksen (lihavoitu) viittauksen kohde (kursiivilla) on epäselvä:

Aki ei antanut [Mian pilata esitystään].

Muodollisesti kyse voi siis olla joko Akin tai Mian esityksestä, vaikka asiayhteydessä on yleensä täysin selvää, kummasta on kyse. Kielenhuollollisesti orientuneille ihmisille todisteeksi siitä, että ylläolevassa lauseessa voi olla kyse vain Mian esityksestä, riittää yleensä se, että on olemassa myös seuraavanlainen rakenne:

Aki ei antanut [Mian pilata hänen esitystään].

...jossa kyse on yksiselitteisesti Akin esityksestä. Näiden suomenkielisten esimerkkilauseiden väliseen eroon viittaa myös Weikko Pakarinen Latinan kieliopissaan (1926) käsitellessään vastaavaa tapausta latinassa (§ 169, 3. b): "Sisäisesti alistetuissa lauseissa [...] on tarkoin ajatusyhteydestä saatava selville, milloin refleksiivipronomini tarkoittaa saman lauseen subjektia (suoranainen refleksiivi; suomessa ei tällöin koskaan esiinny pronominin genetiiviä), milloin taas sitä henkilöä, jonka ajatuskulkuun lause sisältyy (välillinen refleksiivi; suomessa tällöin 3:nnen per. persoonapronomini)." (Korostukset alkuperäisiä.)

Suomen ja latinan ominaisuudet eivät tietenkään suoraan todista mitään muinaisruotsin kielestä, mutta joka tapauksessa voitaneen katsoa, että tämäntyyppisessä tapauksessa yksinkertaistavan rajanvedon tekemisessä on syytä olla varovainen. Lisäksi on huomattava, että refleksiivinen omistus ei välttämättä ole monitulkintaisuutensa kannalta yhdenveroinen accusativus cum infinitivo -rakenteen yhteydessä olevan refleksiivipronominin kanssa. Ylempänä mainituilla natiivi-informanteilla teettämässäni pienimuotoisessa kokeessa käyttämäni toinen esimerkkilause John såg honom sparka sin hund onnistui herättämään epävarmutta niin ruotsin- kuin tanskanpuhujissakin siitä, kumman koirasta on kyse, mutta bad rådet unna sig det ulkittiin tarkemmin ajateltuna virheelliseksi. Ehkä juuri refleksiivisen possessiivielementin käytännön tasolla usein ilmaantuneen epämääräisyyden seurauksena ero on englannissa ja saksassa hävinnyt (saksassa nykyään maskuliininen possessiivipronomini on alkujaan refleksiivinen sein), ja refleksiivinen merkitys pitää tarvittaessa tarkentaa muilla sanoilla.

Mutta mikä siis on oikeastaan se kysymys, joka Tukholman kaupunginraadin pöytäkirjamerkinnän refleksiivipronominin viittaussuhteesta herää? Vaikka kielioppikirjassa (Elias Wessén, Svensk språkhistoria III: Grundlinjer till en historisk syntax, § 47) onkin sellainen sääntö, jonka perusteella refleksiivipronominin olisi tällaisessa tapauksessa viitattava sanaan radit eikä subjektiin Erich Laurensson, näkisin ensisijaisesti tämän otteen osoittavan, että kyseinen sääntö on epätäsmällinen, eli se ei kuvaa kielenkäytön koko todellisuutta. Tämän otaksuman voi tietenkin todistaa vääräksi osoittamalla, että kyseinen pronominin käyttö on selvästi poikkeavaa tässä tietyssä ajallisesti ja paikallisesti rajautuvassa kielimuodossa. Oli miten oli, tässä tapauksessa ei ole asiayhteyden ansiosta mitään todellista epäselvyyttä, mihin sich viittaa, joten kysymyksen esille nostaminen ainakaan muistiinpanon asiasisällön kannalta ei vaikuta oleelliselta. Toki jos jossakin esiintyisi sellainen lause, joka olisi monimerkityksinen tavalla, jota ei voi asiayhteydestä päätellä, olisi kyseisen lauseen tulkinnassa otettava huomioon molemmat vaihtoehdot. Erik Laurenssonin tapauksessa tästä ei kuitenkaan mitä ilmeisimmin ole kyse.

Aivan lopuksi pieni havainto nimestä Borghaa 'Porvoo'. Kaupungin suomenkielinen nimi perustuu muinaisruotsalaiseen muotoon: /b/:tä vastaa suomessa odotetusti /p/, nykyistä ruotsalaista å:ta edeltävää pitkää a-äännettä vastaa pitkä o-äänne, ja kurkkufrikatiivia /γ/, joka kirjoitettiin muinaisruotsissa digrafilla gh, vastaa nykysuomen /v/. Viimeksi mainittu vastaavuus sopii yhteen vanhasta kirjasuomesta tuttuihin tapauksiin kuten lucu : lughun → luku : luvun, jollaisia käsittelin joskus aikaisemmin. Kaupungin nimi on siis hauska esimerkki sekä äännesubstituutioista kielten välillä että äänteenmuutosten eroista eri kielissä: Borghaa on nykyruotsiksi Borgå, mutta suomeksi Porvoo.

Muinaisnorjalaisia kieliohjeita

Sujautan tähän väliin lyhyen matkakertomuksen, joka ei ansaitse (lue: josta en viitsi kirjoittaa) erillistä kirjoitusta. Kävin viime kuussa paitsi Leedsissä tutkimassa erästä käsikirjoitusta ja pitämässä oppitunnin kyseisen käsikirjoituksen aiheesta, myös vanhassa viikinkikaupungissa Yorkissa (York ← Jórvik ← Eoforwic ← Cair Ebrauc ← Eboracum), joka tunnetusti on Alkuinin kotikaupunki. Jorvik Viking Centre oli kohtuullisen hauska kokemus muinaisskandinaavia puhuvien robottien kansoittamassa kaupunkirekonstruktiossa äänineen ja hajuineen. Yorkin kadunnimissä on mukavia muistoja skandinaavisesta ajasta, esim. Kirkgate 'kirkkokatu', Micklegate 'suurkatu' ja helposti väärin ymmärrettävä Coppergate, joka ei ollut alunperin 'kupariportti' vaan 'kupintekijänkatu'. (Sanasta gate 'katu' olikin jo puhetta aikaisemmin.)

Skandinaviska toimii sopivana aasinsiltana itse asiaan.

***

Konungs skuggsjá eli 'kuninkaan peili', latinaksi Speculum regale (1,2:25-), on 1200-luvun puolivälissä kirjoitettu norjalainen oppikirja. Teoksen (mahdollisesti apokryfisessa) esipuheessa tarkoituksella anonyymiksi jättäytyvä kirjoittaja ilmoittaa käsittelevänsä kauppiaita, hovimiehiä, pappeja ja talonpoikia, mutta säilyneessä muodossaan teoksen voidaan katsoa jakautuvan kolmeen osaan, joista ensimmäinen käsittelee kauppiaita, toinen hovimiehiä ja kolmas kuningasta itseään jumalallisen oikeuden käyttäjänä. Teksti etenee dialogin muodossa teoksen kirjoittajaa edustavan pojan (sunr) esittäessä kysymyksiä, joihin isä (faðer) vastaa.

Erään projektin sivutuotteena olen valikoinut tätä kirjoitusta varten muutamia kieliä ja kielenkäyttöä koskevia kommentteja kyseisestä teoksesta. Kuten tavallista, kommentoin muinaisnorjan kieltä sitä mukaan, kun asiat tulevat mieleeni. Otteet alkutekstistä ovat Oscar Brennerin editiosta (Speculum regale. Ein altnorwegischer Dialog nach Cod. Arnamagn. 243 Fol. B und den ältesten Fragmenten herausgegeben von Dr. Oscar Brenner, München 1881), koska en katso tarpeelliseksi tässä yhteydessä kopioida paremmasta mutta typografisesti haastavammasta editiosta.

Viitteissa ensimmäinen numero viittaa lukuun, toinen edellä mainitun edition sivuun ja kaksoispisteen jälkeinen numero riviin. Jotta teksti olisi helpommin lähestyttävää, olen välimerkittänyt sen nykyaikaisten käytäntöjen mukaisesti. Suomenkieliset käännökset olen periaatteessa tarkoittanut luettavaksi yhdessä alkutekstin kanssa, minkä johdosta sanajärjestykset ja -valinnat voivat tuntua välillä oudoilta. Kääntämisen apuna olen käyttänyt muinaisislannin sanakirjojen lisäksi George T. Flomin tutkielmaa "The language of the Konungs skuggsjá (Speculum regale) according to the chief manuscript, AM. 243 B a, fol" (1921).

Ensimmäisessä osassa kauppiasta neuvotaan tuntemaan ammattinsa kannalta relevanttien lakipykälien lisäksi paikalliset tavat. Vieraiden kielten opiskelusta sanotaan seuraavaa:

oc æf þu willt wærđa fullkommenn í frođleic, þa næmđu allar mallyzkur, en alra hælz latinu oc walsku, þwiat þær tungur ganga wiđazt. En þo tynþu æigi at hældr þinni tungo. (3,8:5-7)

'ja jos haluat tulla täydelliseksi viisaudessa, silloin opit kaikkia kieliä, mutta kaikista mieluiten latinaa ja ranskaa, sillä nämä kielet kulkevat laajimmin. Mutta kuitenkaan älä menetä oman kielesi hallintaa.'

(Brennerin edition kirjain đ on sama asia kuin tavallisempi ð, jonka unsiaalisuus hämärtää hieman sen suhdetta puoliunsiaaliseen d-kirjaimeen.)

Perustelut opiskella tiettyjä kieliä ovat samantapaisia kuin puoli vuosituhatta myöhemmin ja nykyäänkin: tärkeimmät kielet ovat lähtökohtaisesti ne, joita ymmärretään laajimmalla alueella, mutta kaikki kielitaito on eduksi. Lisäksi pitäisi osata etenkin omaa äidinkieltä.

Sana walska on mielenkiintoinen. Muinaisskandinaavin valska eli volsk tunga merkitsee 'ranskan kieltä'. Englannin kielessä etymologisesti vastaava sana Welsh merkitsee kuitenkin 'kymrin kieltä' (tai 'walesilaista'). Kyseessä on etymologisesti sama kelttiläinen etnonyymi kuin latinan Volcae tai kreikan Οὐόλκαι.

"Sunr Goðan dag hærra min̄." Yksityiskohta pääkäsikirjoituksesta (KU).

Toisessa osassa neuvotaan, että hovimiesten tulee olla kuninkaan seurassa tarkkaavaisia sen suhteen, mitä kuningas puhuu. Jos käy niin, että kuninkaan puhuessa joku kysyy jotakin, voi hänelle sanoa seuraavasti: biđ litla riđ, gođr, mæđan ec lyđi stunnd æina rœđu konongsens, en ec wil siđan giarna wiđ þec rœđa slict er þer þycki sialfum gott (32,79:30-32) 'odota pieni hetki, hyvä mies, kuuntelen hetken kuninkaan puhetta, mutta sitten puhun kernaasti kanssasi niin paljon kuin sinusta tuntuu hyvältä'. Ohjeet annetaan myös sellaisen tilanteen varalta, jossa ei ole kuultu, mitä kuningas juuri sanoi:

En æf swa kann til at wærđa at konongr mælir til þin noccor orđ, þau er þu næmer æigi, ocþarftu annat sinni æpter at fretta, þa skallt þu hvarki sægia "haa" ne "hvat", hælldr skallt þu æcki meira um hafa en qvæđa swa at orđe "hærra". En æf þu willt hælldr spyria mæđ fleirum orđum: "hærra minn, latiđ yđr æigi firi þikkia at ec spyria hvat þer mælltur til min, þwiat ec nam æi". Gorla oc lat þet þo sæm fæstum sinnum þat hænnda at konongr þurwi optarr en umm sinn orđ at hærma firi þer ađr en þu næmir. (32,80:6-14)

'Ja jos niin voi tapahtua, että kuningas puhuu sinulle jokusen sanan, jota et ymmärtänyt, ja sinun tarvitsee toisen kerran kuulla, silloin sinun ei pidä sanoa "tä" tai "mitä", mieluummin et tee enempää kuin sanot: "herra". Mutta jos haluat mieluummin kysyä useammilla sanoilla: "Herrani, älkää loukkaantuko, että kysyn, mitä sanoitte minulle, koska en ymmärtänyt." Ja pidä huoli, että mahdollisimman harvoin tapahtuu että kuninkaan täytyy useammin kuin kerran toistaa sanansa sinulle ennen kuin ymmärrät.'

Kuten sekä alkutekstistä että käännöksestä käy ilmi, kuningasta teititellään käyttämällä ns. V-muotoina monikon toisen persoonan muotoja latiđ 'antakaa', yđr 'teidän' ja þer 'te' (joista viimeksi mainitun proteettinen þ- saa sen erehdyttävästi muistuttamaan yksikön toisen persoonan pronominin datiivimuotoa). Poika kysyykin tässä kohden, miksi herroja on tapana puhutella monikossa, vaikka Jumalaakin puhutellaan yksikössä (33,80:15-24). Isä vastaa, että Jumalaa puhutellaan siksi yksikössä, ettei monikkoa käyttämällä syyllistyttäisi epähuomiossa epäjumalien palvontaan (33,80:28-81:18). Isä jatkaa, että herroja puhutellaan kunnioittavasti monikossa siksi, että niin on ollut ennenkin tapana, ja siksi, että herrat eivät ole vastuussa vaan itsestään, vaan useammasta ihmisestä, ja hyvän päällikön menettäminen koskee monia; lisäksi kuningasta puhuteltaessa ei varsinaisesti puhutella vain häntä, vaan myös hänen neuvonantajiaan (34,81:30-82:24).

Kuninkaan tervehtimisestä aamulla sanotaan muun muassa seuraavaa:

En æf þat er swa arla um morna, at þu hæfir hann æigi fyrr fynnit, þa biođ hanum gođan dagh mæđ þeim orđum, er ec hæfi þer fyrr sagt (37,96:34-97:1)

'Mutta jos on niin aikaisin aamulla, ettet ole häntä aikaisimmin tavannut, silloin toivota hänelle hyvää päivää niillä sanoilla, jotka olen aikaisemmin sinulle sanonut.'

Nämä mainitut sanat ovat gud gefi ydur godan dag herra kongur (30,77:22-23) 'jumala antakoon teille hyvän päivän, herra kuningas'. (Tämä kohta Brennerin editiossa on eri käsikirjoituksesta, mikä selittää muista lainauksista poikkeavan oikeinkirjoituksen.)

Hovimiehen tulee pysytellä kuninkaan lähettyvillä, muttei kuitenkaan niin lähellä, ettei kuningas voi halutessaan keskustella kahden kesken jonkun kanssa. Mikäli kuningas kutsuu luokseen käymään tällaista keskustelua, on toimittava seuraavalla tavalla:

En æf hann heimter þec nerri ser oc wil tala wiđ þec loeynilegha, þa sætz þu akne firi hanum swa nerri, at þu mæger wæl lyđa hans æin mælum, oc þa skikkio laus. En æf hann biđr þec sitia, þa mattþu læggia yfir þec skickio þina, æf þu willt, oc sitia þar, sæm hann byđr þer. (38,97:3-7)

'Mutta jos hän pyytää sinua lähemmäksi itseään ja haluaa puhua kanssasi yksityisesti, silloin asetu polvellesi hänen eteensä niin lähelle, että pystyt hyvin kuulemaan hänen puheensa, ja sitten viitta pois. Mutta jos hän pyytää sinua istumaan, silloin voit laittaa päälle viittasi, jos haluat, ja istua sinne, minne hän kutsuu sinut.'

Tällaisessa tilanteessa on luonnollisesti tärkeää olla tarpeeksi lähellä kuullakseen, mitä kuninkaalla on sanottavana, jottei tarvitse pyytää häntä toistamaan sanomisiaan, kuten ylempänä ohjeistettiin. Kuten pyydettäessä kuningasta toistamaan sanomansa, ei myöskään hänen kutsuunsa vastattaessa pidä käyttäytyä tuttavallisesti:

Nu kallar konongr a þec mæđ aqvæđno nafni, þa warazt þu þat at þu qvæđer hværki "hu" ne "ha" eđa "hvat" amoti. Tac hælldr swa til orđz: "Ja hærra, ec hœyri giarna". (37,95:25-28)

'Nyt kuningas kutsuu sinua sanomalla nimesi; silloin varo, ettet vastaa "kui?" tai "tä?" tai "mitä?" Sano mielummin näin: "Kyllä herra, kuuntelen kernaasti!"

Viimeisen sanan käännösvastineen olen valinnut osittain etymologisin perustein, sillä suomen adverbi kernaasti perustuu adjektiiviin kernas, jonka pohjalla on germaaninen *gernaz (vrt. saksan gern, ruotsin gärna).

Esiintymisestä ihmisten ilmoilla mainitaan vielä seuraavaa:

Hwart sæm konongs mænn ero stadder isam- | sæti eđa ero þeir ifylghi mæđ konongi eđa ganga | þeir aller saman til sinnar skemtanar þar | sæm þeir wærđa mioc firi augh-um annarra | manna þa æigu þeir iamnan hælldr at wæra i liođara lagi oc siđ pruđer i latœđe sino | faghhryđer oc sia wiđ allu saurmæli. (37,99:3-8)

'Kun kuninkaan miehet ovat istumassa yhdessä tai ovat kuninkaan mukana tai menevät kaikki yhdessä pitämään hauskaa, niin että he ovat paljon muiden silmien edessä, silloin tulee heidän aina olla mieluummin hiljempaa ja hyväkäytöksisiä, kaunopuheisia ja olla kaikkia siivottomuuksia vastaan.'

En näe oikeastaan syytä, miksei tätä voisi pitää vieläkin varsin pätevänä ohjeena julkisilla paikoilla esiintymiseen kenelle tahansa!

Kolmas, kuningasta itseään käsittelevä osa koskee lähinnä jumalallis-kuninkaallisen tuomiovallan käyttöä eikä sisällä kielellisestä näkökulmasta kiinnostavia kohtia. Ylipäänsä voin suositella ainakin teoksen kahta ensimmäistä osaa (luvut 1 - 23 sekä 24 - 41) kaikille keskiajan elämästä ja maailmankuvasta kiinnostuneille. Itse olen tarkemmin perehtynyt lähinnä lukuihin 37 - 39, mutta siitä lisää toisella kertaa.

Taikahuilusta ja muusta

Edellisessä kirjoituksessa käsittelemäni teos sisältää myös seuraavanlaisen kohdan:

"Pooh! I ain't stealing chickens. Do you take me for a nigger? I'm a noble Red-man and Head Chief at that, I want you to know, an' I've a notion to collect that scalp you're wearin' now."

Tämä toimii kätevänä aasinsiltana tämänkertaiseen, väistämättä hieman rönsyilevään aiheeseen. Reilu viikko sitten Hesarin kirja-arviossa kerrottiin, että Harper Leen pöytälaatikon kätköistä paljastuneelle romaanille Go Set a Watchman on ilmestynyt suomennos nimeltään Kaikki taivaan linnut. Jutun otsikko toteaa, että "suomennoksessa ei väistellä mustia solvaavaa sanastoa". Suomentaja Kristiina Drews on jutun mukaan päätynyt käyttämään sanalle nigger kahta eri käännösvastinetta, vähemmän halventavaa mustaa ja halventavampaa neekeriä, riippuen puhujan kulloinkin oletetuista tarkoitusperistä. En osaa kommentoida tämän ratkaisun perusteltuutta tämän kummemmin. Oleellista on kuitenkin se, että ylipäätään pidetään varteenotettavana vaihtoehtona siistiä (sensuroida) teosta kääntämisen yhteydessä.

Sitäkin voidaan ylipäänsä pohtia, muuttuuko teksti vähemmän rasistiseksi muuttamalla loukkaavaksi koettuja sanoja konnotaatioiltaan neutraalimmiksi. Kuolinpesistä tutun Kansojen historian ensimmäisen osan (suom. 1956) alussa todetaan neandertalinihmisen kallonmuodosta, että sen ominaisuudet "tekivät kallon ulkonäöltään kutakuinkin 'eläimelliseksi' ja osoittivat, että sen rakenne oli yksinkertaisempi kuin kaikkein alkukantaisimmilla nykyisillä ihmisroduilla, niin kuin esimerkiksi Australian neekereillä tai tulimaalaisilla". Tämä virke on rasistinen eli rotuopillinen sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä siinä ihmiskunta implisiittisesti jaetaan rotuihin, joista toiset ovat alkukantaisempia kuin toiset. Sanan neekeri korvaaminen nykyään käytettävällä sanalla aboriginaali ei tekisi siitä yhtään vähemmän rasistista, vaikka leksikaaliset ikonoduulit muuta väittäisivätkin.

Mutta en käsittele nyt tieto- vaan kaunokirjallisuutta. Pelkästään halventavina pidettävien sanojen muuttamisen sijaan voidaan toki muuttaa myös itse sisältöä, vaikka esimerkiksi syrjinnän poistaminen teoksesta, jonka yhtenä tärkeänä teemana sitä pidetään, olisi vähintäänkin hölmöä. Erinäisten muutosten tekeminen ei kuitenkaan ole lainkaan tuntematonta silloin, kun kyse on näytelmä- tai oopperakirjallisuudesta: tällöin kynnys uudelleen tulkitsemiseen on luonnostaan paljon matalampi kuin romaanin tekstin muokkaamiseen.

Kävin jokin aika sitten Schönbrunnin marionettiteatterissa katsomassa Wolfgang Amadeus Mozartin Taikahuilun (1791). Tulin myös lueskelleeksi Emanuel Schikanederin kirjoittaman libreton suomennosta. Kuten tunnettua, Taikahuilu tihkuu misogyniaa, rasismia ja valistusideologiaa, joista ainakin kaksi ensiksi mainittua tuottavat toisinaan päänvaivaa teoksen nyky-yleisölle. Huomasin, että Juhani Koiviston ja Jussi Tapolan suomennoksessa on tehty eräitä mielenkiintoisia muutoksia alkutekstiin nähden. Nämä liittyvät orjien johtajaan Monostatokseen, joka on alkuperäisen libreton mukaan musta ja kärsii seksuaalisista patoumista. Eräässä kohdassa Papageno pohtii kohtaamistaan Monostatoksen kanssa seuraavasti:

Bin ich nicht ein Narr, daß ich mich schrecken liess? - Es giebt ja schwarze Vögel in der Welt, warum denn nicht auch schwarze Menschen?

(Saksankieliset otteet ovat oikeinkirjoitukseltaan modernisoidusta Reclam-editiosta, joka perustuu libreton ensipainokseen ja musiikkinumeroiden osalta Mozartin omaan partituuriin.)

Yllä oleva on suomennettu seuraavasti:

Kyllä olin tyhmä kun pelästyin. Onhan maailmassa outoja lintuja, miksei myös outoja ihmisiä.

(Alleviivaukset minun.) Adjektiivi schwarz 'musta' on siis käännetty (~korvattu) sanalla outo. Voisin kuvitella, että nykykatsoja kykenisi täysin perustellusti ja ilman rasistisia konstruktioita pitämään hauskana sitä, että hölmö Papageno ei ole koskaan nähnyt tummaihoista ihmistä. Mustan ihonvärin varsinaiseen arvottamiseen liittyy selkeämmin Monostatoksen aaria:

Alles fühlt der Liebe Freuden,	Muiden luokse rakkaus löytää,
Schnäbelt, tändelt, herzet, küßt;	hyväillään ja suudellaan.
Und ich soll die Liebe meiden,	Meikäläisen kaukaa kiertää,
Weil ein Schwarzer hässlich ist!	muukalaista inhotaan.
Ist mir denn kein Herz gegeben,	Näinköhän en löydä naista?
Bin ich nicht von Fleisch und Blut?	Niille kyllä kelpaisin.
Immer ohne Weibchen leben	Yksin elo puolinaista,
Wäre wahrlich Höllenglut.	pelkkää tuskaa helvetin.
Drum so will ich, weil ich lebe,	Vaadin elämältä muuta,
Schnäbeln, küssen, zärtlich sein!	hyväilyn ja suudelman.
Lieber guter Mond, vergebe,	Taivaalta en pyydä kuuta:
Eine Weiße nahm mich ein!	tahdon naisen vaalean.
Weiß ist schön! - ich muß sie küssen.	Suudelman nyt ryöstän tältä!
Mond! verstecke dich dazu!	Kuu, saat luoda tunnelmaa!
Sollt es dich zu sehr verdrießen,	Jos se näyttää ikävältä,
O so mach die Augen zu!	voithan silmät ummistaa!

Neljännen säkeen weil ein Schwarzer hässlich ist ('koska mustat ovat rumia') suomennoksessa viitataan muukalaisuuteen. (Mieleen tulee parikin mittaan sopivaa ilmaisua, jotka vastaisivat paremmin alkutekstiä.) Jos syy muutokselle on syrjivien asenteiden kitkeminen, en ymmärrä, mitä saavutetaan muuttamalla mustan rumuus muukalaisen inhoamiseksi eli kolorismi ksenofobiaksi. Monostatoksen osattomuuteen rakkaudesta voi olla suhtautumatta vahingoniloisesti riippumatta siitä, miksi (valkoiset) naiset vierovat häntä.

Neljänneksi viimeisen säkeen ensimmäisen puoliskon sisältö (Weiß ist schön! 'valkoinen on kaunista') ei näy suomennoksessa, mutta Paminan vaaleuteen viitataan edellisessä säkeessä, jonka eine Weiße kääntyy mutkitta vaaleaksi naiseksi. Jos mustaihoisuuden mainitseminen jätetään pois, mutta viittaus valkoihoisuuden kauneudesta jätetään paikalleen, on vaikea välttyä ajatukselta, että musta on näiden muokkausten tekijän mielestä rumaa ja valkoinen kaunista, mutta sitä ei vain häveliäisyyden vuoksi sovi ääneen sanoa. Mieleen tulee Jöröjukka, jossa Sulkaukko (Nikolas) moittii murjaania pilkkaavia poikia sanoen, ettei se ole murjaanin vika, ettei hän ole valkoinen ("Was kann denn dieser Mohr dafür, daß er so weiß nicht ist wie ihr?"); lopuksi hän kastaa pojat valtavaan mustepulloon tehden heistä murjaaniakin mustempia.

Pata kattilaa soimaa?

(Voi tietysti olla, että kaikki edellä mainitut muutokset ovat alisteisia ylempää annetulle päätökselle tehdä Monostatoksesta valkoinen, jolloin yksityiskohtien ruotiminen on ehkä vähemmän hyödyllistä.)

Vertailun vuoksi Ingmar Bergmanin filmatisaatiossa (1975) Monostatos laulaa "för min svarta huds skull". Tässä produktiossa lauletaan "weil ein Schwarzer hässlich ist", mutta tekstityksessä lukee kummallisesti "because my servants are ugly". Mainittakoon vielä, että saksankielisessä alkutekstissä tavataan toki muunkinlaista vaihtelua, esimerkiksi bin ich nicht von Fleisch und Blut ~ ich bin auch den Mädchen gut, ich muss sie küssen ~ man muss es küssen ja zu sehr verdrießen ~ zu seh'n verdrießen.

Muutokset eivät kuitenkaan rajoitu vain käännöksiin. Royal Opera Housen tuotannossa (2006) säe "weil ein Schwarzer hässlich ist" kuullaan vähemmän kieliopillisessa muodossa "weil kein Mensch mag mein Gesicht" ('koska kukaan ei pidä naamastani'), säkeessä "eine Weiße nahm mich ein" ('valkoinen nainen lumosi minut') sana Weiße 'valkoinen' on korvattu sanalla Holde 'sievä' ja "Weiß ist schön" ('valkoinen on kaunista') sijaan kuullaan "sie ist schön" ('hän on kaunis').

Eräs näkemys on, että näissä muutoksissa ei ole kyse ns. poliittisesta korrektiudesta vaan yksinkertaisesti siitä, että Monostatoksen näyttelijä ei ole musta. Tämä on tietenkin teoriassa mahdollista, mutta tässä kontekstissa jokseenkin epätodennäköistä. Tämä tulkinta tosin sopii toiseen, juonen kannalta vähemmän oleelliseen seikkaan, eli siihen, että Paminan näyttelijätär Dorothea Röschmann ei ole vaaleaverikkö: kun Papageno tunnistaa hänet vertaamalla hänen piirteitään yön kuningattaren antamaan kuvaan, hän libreton mukaan toteaa "Die Augen schwarz - richtig, schwarz. - Die Lippen rot - richtig, rot - blonde Haare - blonde Haare" ('silmät mustat - oikein, mustat; huulet punaiset - oikein, punaiset; vaaleat hiukset - vaaleat hiukset'), mutta edellä mainitusta syystä tässä versiossa Papageno toteaa vitsikkäästi: "Haare - ja, Haare". Vai onko tästä produktiosta sensuroitu Monostatoksen mustuuden lisäksi Paminan blondius?

Hiustenväri eroaa ihonväristä sikäli, että sen muuttaminen värjäämällä on varsin helppoa. Ihonvärinkään arvosteleminen ei ole ongelma, mikäli kyse on rusketuksesta tai sen puutteesta. Yleisellä tasolla voitaneen sanoa, että mitä pysyvämmistä ominaisuuksista on kyse, sitä vähemmän korrektina pidetään niiden arvottamista esteettisesti, vaikka toisaalta jossakin näkemäni tutkimus kauniimpina pidettävistä kasvonpiirteistä onnistuttiin ilmeisesti julkaisemaan ilman sanottavaa moraalista närkästystä. Liikalihavuuden arvostelemista pidetään "syyllistämisenä", mitä se toki tiukan denotatiivisessa mielessä onkin. On kuitenkin ilmeistä, ettei minkään asian kärkäs arvosteleminen päin asianomaisen naamaa ole erityisen kohteliasta.

Oma kysymyksensä on se, onko syytä pitää lähtökohtaisesti paheksuttavana valkoisen näyttelijän maskeeraamista tummaihoiseksi sen sijaan, että rooliin palkattaisiin yksinkertaisesti tumma- tai mustaihoinen näyttelijä. Jälkimmäisellä logiikalla toimitaan televisiossa ja elokuvissakin valittaessa esimerkiksi keski-ikäisten naisten rooleihin lähinnä keski-ikäisiä naisia (tästäkin logiikasta voidaan taiteellisin perustein tietysti poiketa); ikääntyminen toteutetaan maskeeraamisen keinoin tyypillisesti silloin, kun saman näyttelijän halutaan esittävän samaa roolia kahtena eri ikäkautena (esimerkiksi F. Murray Abraham Amadeuksessa tai Gary Oldman Bram Stokerin Draculassa). Nähdäkseni nykyaikana näyttelijän värjääminen mustaksi ei ole tarpeellista ja tuo muutenkin mieleen lähinnä 1800-luvun hölmöt minstrel show't. Oma lukunsa ovat joulu- ja loppiaisnäytelminä esitettävät tiernapojat ja die Heiligen Drei Könige, joissa murjaanien kuningas ja Balthazar on perinteisesti maskeerattu mustiksi. Jos tiernapojista haluttaisiin poistaa kaikki vähänkin paheksuttavat elementit,  kuten murjaanien kuninkaan pakottaminen polvistumaan Herodeksen edessä ja Knihdin Herodeksen käskystä suorittama lasten joukkomurha, ei jäljelle jäisi oikein muuta kuin surrealistis-anakronistinen hyvänjouluntoivotus, jos sitäkään.

Voitaneen pitää kiistattomana, että Taikahuilu sisältää rasistisia elementtejä, jotka henkilöityvät Monostatokseen, jonka sielu on Sarastron mukaan "yhtä musta kuin hänen ihonsa". Kysymys on lähinnä siitä, onko tällaisten elementtien siivoaminen pois perusteltua vai ei. Yksiselitteistä vastausta lienee mahdoton antaa: vaikka uskollisuus taideteoksen alkuperäiselle muodolle voi olla arvo itsessään, kannattaa voittoa tavoittelevan oopperayhtiön tarvittaessa (?) seurata maksavan asiakaskuntansa mielitekoja. Suuri musiikkikirjakin (1959) mainitsee libretisti Schikanederin osanneen lahjakkaasti vainuta yleisön toiveet, ja ajan muotiin on varmaan kuulunut ajatus vaaleaa naista himoitsevasta eksoottisesta murjaanista samalla tavalla kuin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenellä toimintadraaman pirtaan sopivat joka toisella tuotantokaudella ydinaseita havittelevat islamistiterroristit.

Monostatoksen kaltaiset hahmot aiheuttanevat tänä päivänä rotulakien voimaanpalauttamisen sijaan lähinnä moraalista närkästystä, mutta Taikahuilussa nähtävä naisvihamielisyys, orjuus ja autoritaarinen teknokratia eivät tunnu aiheuttavan edes sitä. Voi toki olla, että oopperassa nähtävä musta Monostatos uusintaa erinäisiä konstruktioita aiheuttaen tummaihoisten syrjintää. Oli miten oli, Monostatoksen problematiikan suhteen moralistien herkkyys näyttäisi kulkeneen eri suuntaan kuin väkivallan ja seksuaalisuuden esittämisen osalta. Ei siitä ole kauaakaan, kun eräitä elokuvaklassikoita ei suinkaan saanut Anttilan alennuslaarista, vaan niitä joutui katsomaan hollanninkielisillä tekstityksillä huonoina VHS-kopioina, koska ne olivat elokuvatarkastamon mukaan "raaistavia" ja "mielenterveydelle haitallisia", Verikekkereiden (1992) johdantoa lainatakseni. Stanley Kubrickin Lolita (1962) ravisteli ilmestyessään vallitsevia moraalikäsityksiä, mutta nykyään "elokuvien tuotantosäännöstöön" eli listaan moraalisesti arveluttavista asioista, joita elokuvissa ei pitäisi näyttää, suhtaudutaan lähinnä huvittuneesti.

Kiellettävät asiat voidaan joka tapauksessa jakaa sellaisiin, joiden voidaan katsoa aiheuttavan paheksuttavaa käytöstä, ja sellaisiin, joiden otaksutaan olevan katsojille tai lukijoille muuten epämiellyttäviä tai ylipäänsä sopimatonta. Ensiksi mainittu peruste edellyttää jonkinlaista kasvattajan roolin ottamista, jälkimmäinen sen sijaan on ainakin kaupalliselta toimijalta odotettavaa käytännöllisyyttä. Näiden perusteiden oikeutettuuden pohdiskelua taiteellisen ilmaisunvapauden näkökulmasta voisi toki jatkaa pitempäänkin.

Lopetan kuitenkin toisenlaiseen esimerkkiin. Klassillisille filologeille tuttu Loeb Classical Library on vanhempien painosten osalta tunnettu taipumuksestaan siistiä alkutekstien rivouksia käännöksissään. Esimerkiksi Aristofaneen näytelmän Naisten juhla (Θεσμοφοριάζουσαι) vanhemmassa Loeb-editiossa (1924) on kohta "καὶ μὴν βεβίνηκας σύ γ᾿, ἀλλ᾿ οὐκ οἶσθ᾿ ἴσως" (35) käännetty "I fear there's much you don't remember, sir", mutta oikea käännös annetaan sentään latinaksi alaviitteessä ("Atqui paedicasti tu eum: sed non noveras fortasse"). Jeffrey Hendersonin englanninnos (2000) vastaa paremmin alkutekstiä: "Well, you must have fucked him, though you might not know it." Nykyään tällaiselle sievistelylle naureskellaan, ja voidaan vain arvailla, mihin suuntaan moraalinen kompassi tulee osoittamaan tulevaisuudessa.

Possessiivisuffikseista ja virheiden tunnistamisesta

Mitenkään mihinkään liittymättä on hauska todeta, että "donotlinkityksen" perusteella jonkun mielestä tämä blogi - ei siis mikään tietty kirjoitus - on ilmeisesti jotenkin eettisesti arveluttava. Mikäpä aihe toisaalta kuumentaisikaan tunteita enempää kuin kieli.

Eräs tunteita herättävä aihe ovat suomen possessiivisuffiksit. Possessiivisuffiksit eli omistusliitteet tai paremmin omistuspäätteet (koska käteni eikä **käsini, ja koska ne liittyvät vain substantiiveihin) ovat päätteitä, jotka ilmaisevat  samoja asioita kuin genetiiviattribuutit, mutta sidottuna päätteen osoittamaan persoonaan: jos voidaan sanoa Antin ja Marian asunto, voi jompikumpi mainituista henkilöistä viitata samaan tarkoitteeseen sanomalla asuntomme, ja jompaakumpaa tai molempia puhuteltaessa voidaan vastaavasti sanoa asuntonne. Kolmannessa persoonassa voidaan erottaa Antti ja Maria asunnossaan, joka viittaa heidän omaan asuntoonsa, sekä Antti ja Maria heidän asunnossaan, joka viittaa joidenkuiden muiden asuntoon. Persoonapronominien genetiivien kanssa käytetään normitetussa kirjakielessä myös omistusliitteitä, jolloin sama asia ilmaistaan ikäänkuin kahteen kertaan: minun asuntoni, sinun asuntosi, meidän asuntomme, teidän asuntonne. Poikkeus sallitaan silloin, kun ilmaistaan "läheistä kuulumista perheeseen tai muuhun vastaavaan yhteisöön", esim. meidän äiti tai meidän luokka.

Koska omistuspäätteet ovat persoonapronominien yhteydessä nykyään ensisijaisesti kirjakielen piirre, on kirjakieleen tottumattomalle luonnollisesti välillä vaikeaa käyttää niitä oikein, ja osa näin syntyvistä virheistä päätyy oikeakielisyysharrastajien Facebook-ryhmien seinille. Joskus käy myös niinkin päin, että possessiivisuffiksin oikeaoppinen käyttö tuotenimessä tai vastaavassa ilahduttaa paatunuttakin kielioppinatsia, mistä esimerkiksi käynee alla oleva kommentti koskien Minun Apteekkini -nimistä älypuhelinsovellusta:

"Oi voi voi! Ja possessiivisuffiksikin siis ihan oikein (eikä mitään näitä Minun Sonera -hapatuksia). En ole eläissäni kännykkäsovellusta itselleni ladannut, mutta nyt voisin tehdä poikkeuksen."

(Voisin kuvitella, että "Minun Sonera" johtuu siitä, että Sonera on haluttu pitää taipumattomassa muodossa.)

Vaikka "Pelastakaamme possessiivisuffiksimme" -ryhmä näyttäisi ainakin nykyään käsittelevän kaikenlaista ärsyttävää kielenkäyttöä yhdyssanavirheistä turhaan englantiin, oli ryhmän kuvauksessa ainakin joskus maininta siitä, että possessiivisuffikseissa olisi jotain objektiivisesti arvioitavissa olevaa hyvää, sillä ne tekevät suomen kielestä muita kieliä "tehokkaamman". Oikeasti näin ei kuitenkaan ole muuten kuin sellaisissa melko teoreettisissa tilanteissa, joissa kirjoittamastaan viestistä joutuu maksamaan sanamäärän perusteella, jolloin omenani on tietysti puolet halvempi kuin my apple.

Kirjoitetun kielen säilyvyyden takia siihen suhtaudutaan yleensä puhuttua kieltä vakavammin, mihin osaltaan lienee vaikuttanut myös se, että kirjoitus- ja lukutaito on pitkään ollut oppineemman kansanosan etuoikeus. Näin ollen kirjoitetun kielen normit edustavat "parempaa" kieltä kuin puhutun kielen normit, vaikka murteissa ei tosiasiallisesti mitään kirjakielen normeja "huonompia" piirteitä olisikaan. (Viestinnällisessä mielessä kirjakielisistä omistuspäätteistä saattaa jopa olla teoriassa haittaa verrattuna esimerkiksi omaan puhekieleeni, joka erottaa toisistaan sellaiset muodot kuin mun omena, mun omenan ja mun omenat, jotka kaikki ovat kirjakielellä omenani.) Kirja- eli yleiskieltä ei pelkästään kirjoiteta, vaan sitä myös puhutaan erityisesti virallisissa yhteyksissä, mikä entisestään tehostaa vaikutelmaa "paremmasta" kielestä.

Kirjakielen puhuttuudesta päästään puhekielen kirjoitettuuteen eli siihen, että myös kirjoitetun kielen maailmassa on sellaisia asiayhteyksiä, joissa kirjakielen normien noudattaminen ei ole tarpeellista. Siitä, mitä nämä asiayhteydet ovat, on aina esiintynyt erimielisyyttä, mutta kiistatonta on, että sellaisiakin tilanteita on. Etenkin pikaviestityskeskusteluissa ja tekstiviesteissä kirjoitettu viestintä on usein lähestulkoon kirjoitettua puhekieltä. Julkisemmissa asiayhteyksissä kirjakielen käytön etu on, että sitä ymmärretään periaatteessa kaikkialla, koska kaikki oppivat sitä viimeistään koulussa, mutta toisinaan on niin, että kielen muotoon liittyvillä valinnoilla voidaan saavuttaa esteettisin perustein määrättyjä päämääriä.

Olen yhtä mieltä siitä, että Helsingin sanomien artikkeleiden kielen tulisi olla kirjakieltä, ja näin ollen myös omistuspäätteiden tulisi ehdottomasti olla kohdallaan. Lisäksi toimittajilta voi myös kielenkäytön ammattilaisina odottaa oikeakielisyysnormien tuntemusta, joten näpäyttäminen ammattitaidon puutteesta on mielestäni toisinaan aivan paikallaan. Varsin hölmönä pidän sen sijaan sitä, kun oikeakielisyysharrastajat eli "kielipoliisit" puuttuvat lempivirheisiinsä sellaisissa asiayhteyksissä, joissa kirjakielen normeilla ei selvästikään ole merkitystä, esimerkiksi seuraavasti:

- Joo ja sit mä aloin tsiigaan et mihi se hävis...
- Tarkoitat varmaan "aloin tsiigata", alkaa-verbin kanssa pitää olla perusmuoto.

Omien havaintojeni perusteella huomattava osa possessiivisuffiksitapauksistakin on juuri tällaisia. Esimerkkinä mainittakoon ohjelma Arvostele mun illallinen, jossa kieltämättä ei ole omistuspäätettä, mutta onko ongelma siinä, että siinä ei ole omistuspäätettä (po. "Arvostele mun illalliseni") vai siinä, että se on puhekielinen (po. "Arvostele illalliseni")?

Lappeenrannan Nuorkauppakamari tuotti lappeenrantalaisille ekaluokkalaisille puuhakirjan nimeltä Miun Lappeenranta, joka ei ainakaan toistaiseksi ole joutunut kielipoliisien hampaisiin, ja on vaikea kuvitella, että joutuisikaan. Syyksi näkisin sen, että miun on tarpeeksi selkeä "varsinaisen" murteellisuuden tunnusmerkki, kun taas mun on "vain yleispuhekieltä", joten miun tulkitaan tiukimmissakin piireissä virheen sijaan tarkoitukselliseksi murteellisuudeksi, eikä huomio kiinnity sen yhteydessä puuttuvaan omistuspäätteeseen.

Esimerkki aivan kelvollisesta kielenkäytöstä, vaikka kielipoliisit toista meiltä olisivatkin.

Pointtini siis on lähinnä se, että omistuspäätteettömiä ilmaisuja kohdattaessa tulisi pyrkiä erottamaan, onko kyse a) tarkoituksellisesta puhekielisen eli murteellisen muodon käytöstä vai b) virheellisesti tuotetusta kirjakielisestä muodosta. Ensimmäisessä tapauksessa voidaan mahdollisesti pohtia sitä, pitäisikö kyseisessä kontekstissa puhekielen tai murteen sijaan käyttää kirjakieltä, eikä keskittyä erityisesti possessiivisuffiksiin; jälkimmäisessä tapauksessa ilmiselvästä virheestä voidaan huomauttaa, ja niitä voidaan kerätä vaikkapa Facebook-sivuille yhdessä ilkuttaviksi varoittaviksi esimerkeiksi. (Jälkimmäisen aktiviteetin mielekkyydestä voidaan tietysti keskustella, mutta se ei liity oikeastaan enää kielitieteen alaan.)

Kanssakäymisen sujuvoittamiseksi hyvä nyrkkisääntö epäselvissä tapauksissa on tulkita kirjoittajan eduksi. Jos yksittäisessä sähköpostissa lukee "kyllä ne teidän lomat on ilmotettu eteenpäin", voidaan olettaa, että kyse on (toki kirjakieltä lähentyneestä) puhekielisestä muodosta, eikä possessiivisuffikseista huomauttelu ole sen järkevämpää kuin puuttuvasta i:stäkään nillittäminen. Sen sijaan jos esimerkiksi Yrittäjät.fi-sivulla kirjoitetaan, että "Virkamiehet ovat kiistäneet, että heidän lomia leikkaamalla yhteiskunta säästäisi miljardi euroa" on yhtälailla päivänselvää, että heidän lomia on virheellinen muoto, sillä tekstin on ilmiselvästi tarkoitus olla kirjakieltä.

Valaisen tätä lähestymistapaa vielä muunkielisillä esimerkeillä aloittaen englannista:

(1) I ain't given 'im nuthin'.
(2) I have not given him nothing.

Yllä olevat lauseet merkitsevät suunnilleen samaa, mutta vain alemman tapauksessa on syytä olettaa, että kyse on aidosta virheestä, sillä tyylikkään kirjakielen normien mukaan tulisi tietysti sanoa I have not given him anything. Koska "kaksoisnegaatio" on eräs kielenhuoltajien lempilapsista, saatetaan sen korjaamiseen tähtäävä kommentti ulottaa myös esimerkin (1) kaltaisiin tapauksiin, vaikka kyse olisi selvästi kirjoitetusta puhekielestä. Yllä olevassa esimerkissä vaikutelmaa tehostavat kaunokirjallisuudesta tutut heittomerkit eräänlaisina eye dialect -indikaattoreina.

Seuraavat esimerkit ovat saksasta:

(3) I håb in Mau an Boi gem.
(4) Ich habe den Mann einen Ball gegeben.

Vaikka molemmissa esimerkeissä on sama "virhe" eli n-päätteinen artikkelin muoto sekä epäsuoraa että suoraa objektia merkitsemässä, on esimerkissä (3) kyse tarkoituksellisesta murteesta, kun taas esimerkki (4) näyttäisi olevan jotain edellisen esimerkin kielimuodon kaltaista murretta äidinkielenään puhuvan henkilön epäonnistunut yritys kirjoittaa saksan yleiskieltä, jossa epäsuoran objektin tapauksessa pitäisi tietenkin käyttää datiivia eli muotoa dem Mann.

Eräänlaisen poikkeuksen edellä kuvatusta periaatteesta muodostaa pedagoginen asiayhteys. Jos esimerkiksi saksanopettaja saa eteensä seuraavanlaisen oppilaan tuottaman virkkeen:

(5) Er sagt, dass du dem Mann einen Ball gegeben habest.

...voi hän perustellusti olettaa, että oppilas on tavoitellut epäsäännöllistä muotoa hast, mutta on taivuttanut verbin virheellisesti säännöllisten verbien tapaan. Mikäli opettaja kuitenkin vähääkään epäilee, että kyseinen oppilas on jostain syystä saattanut osata konjunktiivin, kannattaa hänen tietysti ottaa asia puheeksi. Virke voi siis hieman paradoksaalisesti kertoa puutteesta kielitaidossa, vaikka onkin päällisin puolin täysin oikein. (Jos kyse on kokeesta, jonka aiheena on vaikkapa sivulauseen sanajärjestys eikä haben-verbin taivutus, ei opettajan kannata välttämättä alentaa pisteitä kyseisen muodon vuoksi.)

Palatakseni lopuksi vielä omistuspäätteisiin mainitsen erään mielenkiintoisen seikan. Vaikuttaisi siltä, että yksikön kolmannen persoonan omistuspääte on eräissä tapauksissa saamassa jonkinlaisen adverbijohtimen merkityksen. Alla olevat esimerkit ovat elävästä elämästä:

(6) emmä ny ihan tosissani sitä meinannu
(7) ootsä tosissas?
(8) kyl mä sen ihan tosissaan aattelin
(9) sit mä makasin siinä mahallaan

Esimerkissä (6) tosissani on adverbiaali ja esimerkissä (7) tosissas on predikatiivi, jotka molemmat taipuvat merkityksen edellyttämässä persoonamuodossa. Esimerkeissä (8) ja (9) adverbiaaleissa tosissaan ja mahallaan esiintyy sen sijaan yksikön kolmannen persoonan muoto ensimmäisen persoonan (tosissani ja mahallani) sijaan. On ehkä huomionarvoista, että näissä tapauksissa persoonapronominin genetiivin käyttö olisi suorastaan mahdotonta ainakin kirjakielessä: **minun tosissani, ?mun mahalla. (Jälkimmäisessä tapauksessa tunnustan itse mahdolliseksi myös muodon mahalteen, mutta se on toinen juttu.)

Latinankielinen vai tieteellinen?

Helsingin sanomissa on uutinen otsikolla "Savossa myydään jo kaloja latinaksi". Kuten ingressistä käy ilmi, kyse ei ole mistään uuslatinatempauksesta vaan siitä, että "[t]uore EU-asetus vaatii näkyviin myytävien kalojen pyyntitavat ja latinankieliset nimet." Ilmaisu latinankielinen nimi esiintyy jutussa seitsemän kertaa, tieteellinen nimi kaksi kertaa. Useampi kommentaattori on maininnut, että kyse on tieteellisistä eikä latinankielisistä nimistä.

(Uutinen noteerattiin perjantaina myös Ylen latinankielisissä uutisissa, jonka sanastossa esiintyvät sekä nomen Latinum että nomen scientificum.)

Kirjoitin jo Rillit huurussa -sarjassa kuultavia latinankielisiä fraaseja käsittelevässä kirjoituksessani seuraavasti:

Tieteellisiin nimiin liittyen eräs Brasiliassa tavattava orkideamehiläislaji, Euglossa bazinga, on saanut lajiepiteettinsä Sheldonin bazinga! -huudahduksesta. Tämä nimenomainen nimi on hyvä esimerkki siitä, että tieteellisiä nimiä ei kannata kutsua latinankielisiksi nimiksi: vaikka nimien muoto on latinainen (esim. gryllus eikä γρύλλος tai gryllos), ovat itse sanat usein joko latinisoitua kreikkaa (euglossa ← ευ- 'hyvä' + γλῶσσα 'kieli') tai latinisoituja erisnimiä (fultoni ← Fulton) tai, kuten bazingan tapauksessa, jotain aivan muuta. Kasveilla ja eläimillä on toki myös normaalit latinankieliset nimityksensä, mitä ei pidä sekoittaa suhteellisen normitettuihin tieteellisiin nimityksiin. Myönnettäköön tosin, ettei termi latinankielinen nimi sekään ole mitenkään normaali tapa viitata siihen, mitä jokin on latinaksi, joten sekaannuksen vaara ei ole ehkä kovin todellinen. Ilmaisut muotoa x-kielinen nimi viittaavat yleensä erisnimiin, joten tuskin kukaan sanoisi, että kissan "ruotsinkielinen nimi" on katt.

Lopussa olevan myönnytyksen perusteella voisi siis täysin yksiselitteisesti sanoa, että "hauki on latinaksi esox", mikä tarkoittaa ilman eri asiaa kuin "hauen latinankielinen nimi on Esox lucius" tai "hauen tieteellinen nimi on Esox lucius". Ajattelin yllä lainattua kappaletta kirjoittaessani, että ilmaisua jnkn latinankielinen nimi käytettäisiin vaihtoehtona rakenteelle jku latinaksi vain erisnimien tapauksessa, esim. "Turun latinankielinen nimi on Aboa", mikä tarkoittaa samaa kuin "Turku on latinaksi Aboa". Toisaalta Hesarin artikkelissa on seuraavanlainen lause:

Kalojen latinankieliset nimet ovat nyt hallin kalatiskeillä asiakkaiden luettavissa suomenkielisten nimien alla.

...joka kuulostaa mielestäni täysin luontevalta, vaikka siinä esiintykin ilmaisu suomenkielinen nimi. Fraseemia x-kielinen nimi käytetään siis muutenkin kuin erisnimistä, muttei välttämättä yleisnimistä yleisesti: minun olisi edelleen vaikea kuvitella, että kukaan sanoisi vaikkapa käden saksankielisen nimen olevan Hand.

Kielelliset kategoriat eivät noudata tiukkaa kaksiarvoisuutta, vaan intuitiivisesti jopa niinkin selkeä jako kuin substantiivien jakaminen yleis- (kissa, mies, nainen) ja erisnimiin (Misse, Pekka, Aino) on jokseenkin sumea. Suomessa päivien nimet mielletään kaiketi yleisnimiksi ja kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, mutta lause "kuukauden ensimmäisen päivän latinankielinen nimi on Kalendae" kuulostaa aivan järkevältä, kuten myös ehkä "keskiviikon saksankielinen nimi on Mittwoch". Kamppailulajeista puhuttaessa nousee aina välillä esille se, kirjoitetaanko lajien nimet suomessa isolla vai pienellä alkukirjaimella, mikä liittyy eittämättä siihen, mielletäänkö ne erisnimiksi vai ei. Toisaalta esimerkiksi eläinlajien ja tautien nimitykset ovat tuskin missään mielessä erisnimiä, mutta ne ovat nähdäkseni puheena olevassa rakenteessa suunnilleen samassa paradigmaattisessa suhteessa erisnimien kanssa: "kefalagian suomenkielinen nimi on päänsärky" kuulostaa järkevältä, mutta "cancerin suomenkielinen nimi on syöpä" ei. Tämä johtunee siitä, että ensimmäisessä tapauksessa kyse on termistä, jälkimmäisessä tavallisesta yleisnimestä. Edes eläin- tai kasvilajien nimiä en laskisi tällaisiksi "tavallisiksi yleisnimiksi": ensiksi mainittuja ovat esimerkiksi metsäkuusi ja kirjohylje, jälkimmäisiä kuusi ja hylje (ja ei, en tarkoita tässä heimoja tai sukuja erotuksena lajeista).

Singularis porcus.

Terminologisia asioita lukuun ottamatta edellä sanotut väitteet perustuvat puhtaasti reflektiooni syntyperäisenä suomen kielen puhujana (eli "mutuun"), enkä epäile, etteikö muilla voisi olla poikkeavia näkemyksiä. Asian todellisen laidan toteaminen edellyttäisi korpustutkimusta sekä huolellista käsitteiden määrittelyä. Voisin joka tapauksessa tältä istumalta varovaisesti esittää, että "termi" kuuluu samalle substantiivien piirreakselille kuin "erisnimi" ja "yleisnimi".

Mikään edellä sanottu ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteikö sellaisessa tilanteessa, jossa asiayhteys on päivänselvä, voisi kysyä "mikä se-ja-se on latinaksi?" tarkoittaen juurikin jonkin puheena olleen lajin tieteellistä nimeä. Hieman erikoisena tapauksena mainittakoon Asterix gladiaattorina, jonka alkupuolella Obelix kysyy Asterixilta, mikä villisika on latinaksi, mihin tämä vastaa "singularis porcus". Villisika on kuitenkin latinaksi aper ja sen tieteellinenkin nimi on Sus scrofa; singularis porcus on mahdollisesti vitsinä muodostettu muuttamalla ranskan sanat sanglier 'villisika' ja porc 'sika' alkuperäisiin latinankielisiin muotoihinsa, mutta toisaalta kyseinen muoto ('yksin elävä sika') lyhentyneenä substantivoituun adjektiiviin singularem on mitä ilmeisimmin nykyranskankielisen sanan taustalla.

Palatakseni lyhyesti Hesarin juttuun täytyy vielä sanoa (kuten joku kommenttiosastolla toteaakin), että harhaanjohtavinta jutussa on otsikko, jonka muotoilusta tosiaan saa sen kuvan, että savolaiset piscariukset olisivat vaihtaneet paikallismurteensa "kielten kuningattareen", mistä ei onneksi ole kyse.

Pieni oikeuskielitieteellinen harjoitus

(Oikeuskielitieteellä tarkoitan tietenkin oikeuslääketieteen mallin mukaan "forensista lingvistiikkaa".)

Facebookin uutisvirrassa satuin törmäämään seuraavaan kuvaan:

Kirjoittaja Petra Nyqvist viittaa europarlamentaarikko Jussi Halla-ahon (ps.) sittemmin useiden tahojen jakamaan tilapäivitykseen, jossa on tässä siteeratun tekstin ("olen doulatul ... Finlandi") lisäksi seuraava saate:

Tällainen tuli joitakin päiviä sitten postiini. Pitäisiköhän uusimpien tapausten valossa sittenkin olla huolissaan. Mitä viestin sisältöön tulee, päässäni alkoi soida se Hassisen Koneen biisi, jossa lauletaan: "On maailma miehiä pullollaan, mutta kolme kovaa naamaa."

(Mainitussa kappaleessa esiintyvät kolme kovaa naamaa ovat "Jeesus", "minä" ja "painettu sana", joita "uskoo koko maa".)

Kiinnostavin on osuus, jossa Petra Nyqvist ilmaisee olevansa varma siitä, että kyseessä on väärennös:

Ensinnäkin nobody Seppo Lehdon nimi joka välissä, joo-o. Toisekseen taistelija kirjoitta klassine hoono soomi, mutta osaa yllättäin vanhanajan svetisimejä ja vaikeita muotoja kuten "kontollanne", "armotta". Koalitio kalifaattia vastaan, niin. Lingvistinä Halla-ahon tulisi nähdä että tämä on suomalaisen kirjoittama pastissi, pelleily tai trollaus, mutta antaa kaikessa ilossaan ymmärtää tämän olevan tosijuttu. Täysin edesvastuutonta.

(Kaikki on sic.) Alkuperäinen tilapäivitys ylempänä lainattuine saatteineen ei näyttäisi antavan mitenkään erityisesti ymmärtää, että viesti on jaettu "tosijuttuna", mutta toisaalta ainakin puolet merkityksestä syntyy aina kuulijan päässä. Mielenkiintoisempaa on pohtia Nyqvistin mainitsemia seikkoja, joiden perusteella on hänen mukaansa syytä otaksua, että teksti on suomalaisen kirjoittama trolli.

Nyqvistin mielestä Seppo Lehto on "nobody". Tämä on varmaankin totta tavallisten suomalaisten keskuudessa, mutta voisin helposti kuvitella, että tempauksistaan ehdottoman vankilatuomionkin saanut videotaiteilija nauttii vastaavaa kunnioitusta suomalais-islamistisessa mytologiassa kuin valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin aikanaan antifasistisissa piireissä.

Kieliasua Nyqvist kommentoi epäjohdonmukaiseksi, koska kielimuodon "klassine hoono soomi" seassa esiintyy svetisismejä ja "vaikeita muotoja". (En ole varma, onko muotojen kirjoitta ja klassine tarkoitus toimia esimerkkeinä hoonosta soomesta, mutta tällä ei ole tässä yhteydessä merkitystä.) Teksti itse asiassa ei ole kieliasultaan mitenkään erityisen huonoa suomea ortografisia seikkoja eli välimerkkien ja isojen alkukirjainten virheellistä käyttöä lukuun ottamatta. Tekstistä puuttuvat ns. ääkköset eli kirjaimet ä ja ö, mikä toki saattaa ääneen luettuna tuoda mieleen ulkomaalaisittain äännetyn suomen kielen, mutta tämä piirre selittyy joko kyseisten kirjainten puuttumisella näppäimistöstä tai kyseisen puutteen simuloimisella. Ainoa varsinainen väärä muoto tapamma näyttäisi olevan vain kirjoitusvirhe, sillä edellisessä lauseessa tapamme on kirjoitettu oikeassa muodossa. Jokaikinen pitäisi kirjoittaa erikseen joka ikinen, mutta yhteenkirjoitettu muoto ei ole sekään mitenkään tavaton.

Vaikka teksti ei ole "hoonoa soomea", on siinä kaksi mielenkiintoista muotoa: perheidenne ja lapsienne. Kuten tunnettua, suomessa monikon genetiivi voidaan muodostaa useammalla kuin yhdellä tavalla, joten kumpikaan näistä ei ole varsinaisesti "väärin". Nopean (laiskan) Google-pohjaisen korpustutkimuksen perusteella havaitaan seuraavat jakaumat osumien määrissä:

perheitten	45 500	0,4%
perheiden	12 200 000	99,6%

perheittenne	38 700	74,7%
perheidenne	13 100	25,3%

lasten	42 300 000	98,1%
lapsien	834 000	1,9%

lastenne	54 200	74,6%
lapsienne	18 500	25,4%

Vaikka perheiden on ylivoimaisesti yleisempi kuin perheitten, on jälkimmäinen muoto yleisempi omistuspäätteen -nne kanssa. Vastaavasti lasten on ylivoimaisesti yleisempi kuin lapsien, mutta omistusliitteellisissä muodoissa ero tasaantuu parillakymmenellä prosenttiyksiköllä. Yllättäen jakaumat muotojen perheittenne : perheidenne ja lastenne : lapsienne välillä ovat lähes samat eli 3:1. (On houkuttelevaa ajatella, että nämä kaksi ilmiötä liittyisivät toisiinsa, mutta tämän aineiston pohjalta ei voida tehdä mitään päätelmiä. En pysty tähän hätään tarkistamaan, onko kyseessä tunnettu murrepiirre.)

Joka tapauksessa näiden sanojen osalta kirjoittaja näyttäisi valinneen "maahanmuuttajamaisemmat" muodot tavallisempien omistuspäätteellisten monikon genetiivien sijaan joko ei-äidinkielisen suomen kielen taitonsa vuoksi tai, mikäli kyseessä on väärennös, pettämistarkoituksessa. Jos tehtävänä olisi selvittää jonkin tekstin kirjoittaja tunnettujen epäiltyjen joukosta, voitaisiin tämäntyyppisiä poikkeamia teoriassa käyttää kirjoittajan tunnistamiseen.

Nyqvist antaa esimerkeiksi vanhan ajan svetisismeistä ja "vaikeista muodoista" sanat armotta ja kontollanne. Ilmaisun olla jnkun kontolla pohjalla oleva kontto 'tili' on toki laina ruotsista, mutta miksei suomalainen jihadisti voisi tuntea kyseistä fraasia, jos muutenkin osaa varsin hyvää suomea? Armotta ei sekään ole oikein millään mittarilla sen vaikeampi muoto kuin vaikkapa englannin without mercy. Ilmeisesti ilmaisussa koalitio kalifaattia vastaan on jotain paljastavaa, vaikka Nyqvistin "niin"-kommentista ei käy ilmi, mitä. Lauseke sinänsä näyttäisi sopivan yhteen muun tekstin kielenkäytön kanssa.

Tekstissä on myös kaksi arabiankielistä ilmaisua. Alussa olevan doulatul islamin merkitys on 'islamilainen valtio'. Sana kafir melkitsee 'vääräuskoista' ja esiintyy suomenkielisissä teksteissä toisinaan muodossa kafiiri.

On joka tapauksessa kaiken kaikkiaan hyvin erikoista pitää tekstiä ylempänä mainittuja "poikkeuksia" lukuun ottamatta huonona suomena (tai "hoono soomena"). Maallikot sekoittavat tavallisesti varsinaisen kielitaidon preskriptiivisten oikeakielisyys- ja oikeinkirjoitussääntöjen hallintaan (ns. "kielioppiin"), joten kyseessä lienee lähinnä ääkkösten ja isojen alkukirjainen puutteella selittyvä näköharha, jota muutaman arabiankielisen sanan läsnäolo vahvistaa.

Huolimatta siitä, että Nyqvistin kommentit ovat lähinnä hassuja, on silti täysin mielekästä kysyä, onko kyseessä jonkun todellisen "Abu Hurairahin" laatima uhkaus vai suomalaisen laatima väärennös. Tekstissä ei ole mitään sellaisia piirteitä, jotka nimenomaisesti puhuisivat tätä vastaan, mutta toisaalta en voi verrata sitä varmistetusti aidon suomenkielisen jihadistin uhkaukseen. Toisaalta mikä tahansa piirre, jonka voidaan tulkita puhuvan tekstin aitouden puolesta, voi olla vain ovelan väärentäjän kikka saada teksti näyttämään aidolta.

Mutta jos kyseessä olisikin suomalaisen laatima väärennös, olisiko itse uhkaus kuitenkin aito? Rikoslain pykälä laittomasta uhkauksesta ei tee eroa siinä, tehdäänkö uhkaus omalla vai väärällä nimellä (esim. anonyymisti internetissä); oleellista on se, että uhatulla on perusteltu syy pelätä uhkauksen seurauksena. Tämän uhattuuden tunteen perusteltuuden kannalta on tietenkin oleellista, onko väitetty uhaus ilmiselvästi huono vitsi vai ei. Tekee mieli pohtia, voiko tässä tapauksessa kriteerinä olla se, pitääkö joku bonus pater familias kohtaamaansa uhkausta varteen otettavana, vai arvioidaanko syyn tuntea itsensä uhatuksi perusteltuus objektiivisesti erikseen riippumatta siitä, tunteeko uhkauksen kohde itsensä uhatuksi. Yleensä kai uhkauksiin on tapana lähtökohtaisesti soveltaa jonkinlaista aitousolettamaa, mistä johtuen ei kannata esimerkiksi vitsailla pommeista lentokentällä.

Varsinaisen kompetenssini ulkopuolella olevien lakiteknisisten pohdintojen lisäksi uhkausta on syytä lähestyä puheaktina. Sen lisäksi, että puhuja ilmaisee joko kielellisesti tai ei-kielellisesti aikovansa tehdä teon A, John Searlea mukaillakseni uhkauksen perustavat säännöt (constituent rules t. conditions) ovat nähdäkseni seuraavat:

• valmistava sääntö 1: puhuja uskoo teon A olevan kuulijalle haitallinen
• valmistava sääntö 2: kuulija uskoo teon A olevan hänelle haitallinen
• valmistava sääntö 3: kuulija uskoo puhujan voivan tehdä teon A
• vilpittömyyssääntö: puhuja aikoo tehdä teon A
• perussääntö: puhuja sitoutuu tekemään teon A

Tämä määritelmä koskee kuitenkin uhkausta vain kielifilosofisena objektina, eikä tästä muotoilusta luonnollisestikaan voi johtaa moraalisia tai laillisia ohjenuoria, vaikka se ehkä tarjoaakin kätevän viitekehyksen uhkauksien pohdiskeluun.

Vaikka puhuja ei aikoisikaan toteuttaa uhkaustaan (ts. vilpittömyyssääntö ei päde), ei kuulijan tarvittaviin vastatoimiin ryhtymistä voitane pitää moitittavina, mikäli kielellisen ("nyt saat turpaas!") tai ei-kielellisen (osoittaminen aseella tai sitä erehdyttävästi muistuttavalla esineellä) teon tapahtumisen lisäksi valmistavat säännöt 2 ja 3 ovat voimassa, siis vaikka kyseessä ei ollutkaan "oikeasti" uhkaus. Teatteriesityksessä tai vastaavassa näyttelijä voi luonnollisesti osoittaa toista näyttelijää aseella ja uhata tappaa tämän, mutta tällöin olosuhteiden johdosta luonnollisesti mikään valmistavista säännöistä (ehkä ensimmäistä lukuun ottamatta) eikä vilpittömyyssääntö ole voimassa, eikä todellista uhkausta siis tapahdu. Isävainaalla oli tapana uhata jotain sen suuntaista, että "mä en enää ikinä osta [tuotetta x], jos sitä ei kerran syödä", joka tietenkin kaatuu valmistavan säännön 2 voimassaolemattomuuteen. Tällaiseen "uhkaukseen" voikin luontevasti vastata: "Onko tuo olevinaan uhkaus?"

(Oma keskustelunaiheensa on tietenkin se, tarvitseeko "oikeaksi uhkaukseksi" kutsua vain sellaista tekoa, jonka kautta uhkaaja todella sitoutuu toteuttamaan uhkauksensa.)

Mutta tuoko tämä pragmaattinen näkökanta kuitenkaan mitään lisää käsillä olevan oletetun uhkauksen tarkasteluun? Ehkä uhkausviestin olemusta on hyödyllistä eritellä vielä sen kautta. Merkityksellinen sisältö on ilmaistu ja ymmärretty, ja voitaneen myös olettaa, että sekä kuulija(t) että puhuja (riippumatta hänen henkilöllisyydestään) uskovat sänkyihin, työpaikoille, kaduille ja kouluihin tapetuksi tulemisen olevan äärimmäisen epätoivottavaa ja haitallista. Epäselvää on kaiketi lähinnä se, ovatko valmistava sääntö 3 ja vilpittömyyssääntö voimassa, mutta kuten ylempänä totesin, ainakaan vilpittömyyssääntö ei ole merkityksellinen sen kannalta, onko mielekästä ryhtyä jonkinlaisiin toimenpiteisiin.

Avioliittolaista, osa 2

Lukeeko ministeri Päivi Räsänen tai joku muu kristillisdemokraatti tätä blogia? Tämä kysymys kävi mielessäni tällä viikolla. Julkaisin tiistai-iltana kirjoituksen, jossa käsittelin syitä siihen, miksi mielestäni ilmaisu sukupuolineutraali avioliittolaki on parempi kuin tasa-arvoinen avioliittolaki. Samassa yhteydessä tulin myös ohimennen todenneeksi, että yleismaailmallisessa ihmisoikeusjulistuksessa ilmenevä avioliittokäsitys viittaa mitä ilmeisimmin miehen ja naisen väliseen liittoon. Rinnastin myös ihmisoikeusjulistuksen uskonnollisiin pyhiin teksteihin, minkä rinnastuksen validiutta tällä viikolla käydyn keskustelun seuraaminen on vain vahvistanut.

Post hoc, ergo propter hoc:

Keskiviikkona Päivi Räsänen esitti Radio Helsingissä, että ihmisoikeusjulistuksessa avioliitto määritellään miehen ja naisen väliseksi. Jutun alkuperäinen otsikko oli hieman raflaavampi "Päivi Räsänen: Tasa-arvoinen avioliittolaki olisi YK:n ihmisoikeusjulistuksen vastainen", mutta muutettiin myöhemmin täsmällisempään muotoon "Päivi Räsäsen mukaan YK:n ihmisoikeuksien julistus määritelee [sic] avio­liit­on mie­hen ja nai­sen vä­li­sek­si". Toimittaja Vil­le Blå­fiel­d ilmoittaa kyseessä olevan vain Räsäsen tulkinta ja tulkitsevansa julistuksen itse "eri tavalla" esittämättä tarkempia perusteluja, mitä ei voi tosin radio-ohjelmassa oikein odottaakaan. Todellisuudessahan avioliittoa ei määritellä julistuksessa tiukassa mielessä lainkaan, mutta julistuksessa tarkoitettu avioliitto on pääteltävissä julistuksen sanamuodoista ja sisällöstä, kuten aikaisemmin totesin. Se, mikä merkitys tälle asialle annetaan, on täysin toinen juttu.

Reaktiona Räsäsen kommenttiin ilmestyi torstaina Ylellä juttu, jossa ihmisoikeusprofessori Martin Schein toteaa, että julistuksesta ei seuraa estettä laajentaa avioliiton käsitettä. Olen tästä samaa mieltä, sillä ihmisoikeusjulistukseen ei oikein voi soveltaa exceptio confirmat regulam -periaatetta: siitä, että miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto, ei välttämättä seuraa, että muilla pareilla ei olisi oikeutta solmia avioliittoa. (Kysymys on lopulta siitä, mitä tarkoitetaan "avioliitolla".) Toisaalta Scheinin mukaan se, "että teksti korostaa nimenomaan miehen ja naisen välistä liittoa on sen ajan hengen mukainen, jolloin teksti on kirjoitettu". Tämä on varmasti totta, sillä ihmisoikeusjulistus on useimpein pyhien tekstien tapaan saanut kirjallisen asunsa homovastaisempina aikoina. On erinomaista, että ihmisoikeuspapisto määrittää, missä määrin ihmisioikeusjulistuksen sisältöä voidaan pitää "vain" sen synnyttäneen ajan hengentuotteena. Vastaavia kysymyksiä pohditaan käsittääkseni myös tulkittaessa Yhdysvaltain perustuslakia.

(Käyttämäni uskonnollissävytteinen terminologia on jatkoa edellisessä kirjoituksessa tekemälleni näennäisvitsikkäälle rinnastukselle.)

Kaikesta huolimatta lakivaliokunta hylkäsi torstaina ehdotuksen avioliittolaista äänin 9–8. Aiheeseen liittyvää kirjoitusta julkaistessani en ollut edes tietoinen, että asiasta olisi äänestys pari päivää myöhemmin. Kirjoitukseni ei ollut tarkoitus olla niin ajankohtainen kuin miksi se osoittautui.

Torstaina Nyt-liitteessä oli juttu otsikolla "Kumpi on oikein: sukupuolineutraali vai tasa-arvoinen avioliittolaki? Twitterissä syntyi sanasota Mikael Jungnerin ja Yle-pomon välille". Aiemmin päivällä syttyneen sodan osapuolet ovat otsikostakin ilmenevä Mikael Jungner sekä Ylen uutistoiminnan vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen. Jungner twiittasi:

Kuulin juuri että Atte Jääskeläinen on kieltänyt YLEn toimittajia käyttämästä termiä "tasa-arvoinen avioliittolaki". Nyt hei oikeesti!

...mihin Jääskeläinen vastasi:

Linjamme on entinen. Emme ota kantaa lakiin käyttämällä nimeä, joka on suunniteltu luomaan positiivisia mielikuvia.

Ilman mitään muuta asiayhteyttä näyttäisi siltä, että Jääskeläinen vastustaa kyseistä lakia, sillä muutenhan hän voisi hieman neutraalimmin todeta, että linjana on käyttää neutraalia ilmaisua (vrt. sisällissota pro vapaussota). Toisaalta itse kansalaisaloitteeseen viitattaessa on perusteltua käyttää joka tapauksessa aloitteen otsikkoa, joka on "Kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista". Eduskunnassa virallinen otsikko on kuitenkin "Kansalaisaloite eduskunnalle avioliittolain, rekisteröidystä parisuhteesta annetun lain ja transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta annetun lain muuttamisesta", joka on luonnollisesti hieman kömpelö käytettäväksi muualla.

Mutta takaisin itse juttuun. Jutussa haastatellaan Setan varapuheenjohtaja Mikko Väisästä, joka lausuu seuraavasti:

Käytämme tasa-arvoista avioliittoa [!], joka on Tahdon2013-kampanjan suosima termi. Sukupuolineutraali avioliitto [!] voi olla hieman harhaanjohtava, mutta en pidä sitäkään vaarallisena.

Ymmärrän täysin, miksi kampanjoinnissa pyritään käyttämään positiivisia mielikuvia herättävää nimitystä. En silti oikein ymmärrä, miten sukupuolineutraali on mukamas jotenkin "harhaanjohtava" muuten kuin että kyse on tietenkin avioliittolaista eikä avioliitosta. Kysymykseen "Miten sukupuolineutraali eroaa tasa-arvoisesta avioliittolaista?" Väisänen vastaa näin:

Neutraali kuvastaa enemmän sitä, että sukupuolella ei olisi avioliitossa väliä, vaikka ainakin väestön valtavirran osalta uskon, että sillä on paljonkin merkitystä. Toisaalta sukupuolineutraali-ilmausta on arvosteltu siitä, että se nostaa sukupuolta keskiöön.

Tämä on kaikin puolin hämärä tulokulma. Kyseessähän on sukupuolineutraali avioliittolaki eikä sukupuolineutraali avioliitto -laki (eli laki sukupuolineutraalista avioliitosta). Väisänen ei siis varsinaisesti vastaa kysymykseen, vaikka hänen kommenttinsa ilmaisun sukupuolineutraali avioliitto osalta onkin aivan järkeenkäypä. Mutta miksi "sukupuolen keskiöön nostaminen" on ongelmallista, kun koko asiassa on kyse juurikin sukupuolesta, jolla Väisänenkin myöntää olevan avioliitossa "paljonkin merkitystä".

Jutussa viitataan myös kirjallisuudentutkija Lassen Koskelan blogikirjoitukseen vuodelta 2010, jossa esitetty kritiikki "ikävältä kuulostavaa termiä" sukupuolineutraali avioliitto kohtaan ei hyvällä tahdollakaan liity mitenkään siihen, mitä termiä laista tai lakiehdotuksesta tulisi käyttää.

Myöhemmin samana päivänä julkaistussa jutussa asiaa oli tiedusteltu suomen kielen lautakunnalta. Lautakunnan varapuheenjohtaja, suomen kielen professori Jaakko Leino sanoo jutussa siteeratussa sähköpostissaan mm. seuraavasti:

Sekä "sukupuolineutraali avioliittolaki" että "tasa-arvoinen avioliittolaki" ovat korrekteja tapoja ilmaista asia, joskin "sukupuolineutraali" on täsmällisempi kuin "tasa-arvoinen"

Korrekti on varmasti tässä yhteydessä sopiva adjektiivi. Molemmat ilmaisut ovat eittämättä korrekteja, mutta kuten Leino toteaa, on sukupuolineutraali täsmällisempi (eli kaiketi myös parempi) kuin tasa-arvoinen. Jälkimmäisestä ilmaisusta hän sanoo mm. seuraavaa:

Vastaavasti ehdotettu laki on tasa-arvoinen siinä mielessä, että siinä sekä homo- että heteroseksuaalit ovat keskenään tasa-arvoisia sen suhteen, voivatko he solmia avioliiton kumppaninsa kanssa. Tasa-arvoisuushan ei - sanakirjamääritelmänkään mukaan - rajoitu pelkästään miesten ja naisten keskinäiseen tasa-arvoon.

Sana "tasa-arvoinen" ei kuitenkaan sinänsä ilmaise, keiden kannalta laki on tasa-arvoinen, vaan tarkoitettu merkitys on opittava erikseen. Sen sijaan ilmaus "sukupuolineutraali avioliittolaki" on merkitykseltään läpinäkyvä ja siten täsmällisempi kuin "tasa-arvoinen avioliittolaki".

Kuten näkyy, professori Leino on pitkälti samoilla linjoilla kanssani, vaikka viittaakin aikaisemmin mainitsemaani tasa-arvoiseen liittyvään ongelmaan vain epäsuorasti. Edellisen lisäksi Leino tyrmää termin tasa-arvoinen t. sukupuolineutraali avioliitto, joihin viittasin ylempänä:

Avioliitto ei oikein voi olla 'sukupuolineutraali', ja 'tasa-arvoinen avioliitto' taas tarkoittaa ensisijaisesti tasa-arvoista muuten kuin suhteessa sukupuoleen

Jälkimmäisestä tulee ainakin itselleni mieleen se, että aviopuolisot ovat keskenään tasa-arvoisia eli yhdenvertaisia, kuten nykyisessäkin avioliittolaissa hauskan holhoavasti todetaan.

On silti täysin mahdollista, että joku käyttää sanaa sukupuolineutraali siksi, että vastustaa kyseistä lakiesitystä, eikä halua siksi kutsua sitä "tasa-arvoiseksi" edellisessä kirjoituksessani käsittelemistäni syistä johtuen. Samoin joku saattaa käyttää ilmaisua tasa-arvoinen juuri siksi, että haluaa kutsua sitä positiivisesti latautuneella termillä. Vastaavasti jotkut haluavat kuuluvasti käyttää itsekin oikeasti (vaikkakin vaikeasti osoitettavasti) loukkaaviksi mieltämiään ilmaisuja kuten neekeri ja ryssä perustellen käytäntöään sillä, että ne ovat heidän mielestään mukamas konnotaatioiltaan neutraaleja.

Huomaan edustavani sellaista ainakin äänekkäästä valtavavirrasta poikkeavaa suuntausta, että typerä peruste tai väite on mielestäni aivan yhtä typerä riippumatta siitä, miten se suhtautuu johonkin kannattamaani tai vastustamaani asiaan, tai edes siitä, kuka sen esittää.