Emojeista, hieroglyfeista ja kiinalaisista kirjoitusmerkeistä

Netin syövereissä on pari kertaa tullut vastaan vitsi, jonka mukaan emojien kautta on päädytty kirjoittamaan samalla tavalla kuin muinaiset egyptiläiset. On myös puhuttu emojien kielestä, merkkien oikeista merkityksistä ja siitä, miten niiden merkitykset muuttuvat riippuen ympäristöstä, jossa niitä luetaan. Esimerkiksi silmäniskuhymiö ;) saattaa ilmetä muodossa 😉 tai 😜, jotka välittävät ehkä hieman erilaisen viestin.

(Tämä kirjoitus sisältää välttämättä kaikenlaisia erikoismerkkejä. Toivottavasti ne näkyvät oikein.)

Hymiöt täyttävät sen aukon, jonka kirjallisesta viestinnästä puuttuvat äänenpainot ja -sävyt jättävät. Tämä koskee lähinnä puhutun viestinnän piirteitä lainaavaa kirjoittelua keskustelupalstoilla ja pikaviestimissä: toki kaikki on ilmaistavissa myös ilman hymiöitä, mutta tekstistä saattaa tulla turhan raskasta. Hymiöitä ovat täydentäneet sittemmin kaikenlaiset emojit, jotka esittävät erilaisia asioita, esimerkiksi ruokaa:

Näitä käytetään viestinnässä pitkälti ideogrammeina, eli kuvat tarkoittavat sitä mitä ne esittävät, eivätkä siis ole tapa kirjoittaa mitään tiettyä kieltä. Esimerkkinä seuraava joskus saamani viesti:

📱?

Puhelimen kuva ja kysymysmerkki on tulkittava kysymyksenä, joka liittyy puhelimen (ainakin alunperin) ensisijaiseen käyttöön eli soittamiseen. Asiayhteydestä selvinnee, onko kysymys ymmärrettävä pyyntönä soittaa vai tiedusteluna, onko nyt hyvä hetki soittaa tai jotain muuta. Viestin muotokieli antaa ymmärtää, että kyseessä ei ole mikään vakava asia, koska lähettäjä on nähnyt tarpeeksi vaivaa kaivaakseen esiin sanallista viestiä hauskemman muodon. Yksinkertainen 'Voitko soittaa?' saattaisi tuoda ensimmäisenä mieleen, että jotain ikävää on sattunut.

Samaan tapaan esimerkiksi liikennemerkissä tai vastaavassa yhteydessä nähtävä nuoli oikealle on ideogrammi, koska sitä ei voi yksiselitteisesti lukea ääneen millään kielellä toisin kuin vaikkapa turn right, oikealle tai 向右.

Viimeisestä esimerkistä päästäänkin kiinalaisiin kirjoitusmerkkeihin. Niiden sanotaan usein kuvaavan asioita sanojen sijaan, mutta oikeastaan tämä pitää vain osittain paikkansa. Etymologiansa osalta osa kirjoitusmerkeistä kyllä voidaan luokitella ideogrammeiksi tai piktogrammeiksi: esimerkiksi 二 on ideogrammi, joka kuvaa lukumäärää kaksi, ja 人 on pohjimmiltaan ihmishahmoa esittävä kuva. Samoin 馬 esittää hevosta, mutta kiinassa kysymyspartikkelia merkitsevä 嗎 on yhdistelmä suuta ja hevosta esittäviä kuvia, mikä viittaa siihen, että kysymyspartikkeli ma kuulostaa samalta kuin hevosta tarkoittava sana mǎ.

Tästä päästäänkin siihen, että merkit tosiaan viittaavat sanoihin eivätkä pelkästään asioihin: ihmishahmoa kuvaava piktogrammi 人 merkitsee sanaa rén eikä sanaa nán, ja ideogrammi 二 merkitsee sanaa èr eikä sanaa liǎng, vaikka niiden pikto- ja ideograafinen luonne periaatteessa mahdollistaisi molemmat merkitykset. Kiinalaiset kirjoitusmerkit ovat siis sanamerkkejä.

On kuitenkin huomattava, että kiinalaisten kirjoitusmerkkien suhde merkitykseen ei ole yhtä mielivaltainen kuin latinalaisilla aakkosilla. Esimerkiksi merkkijono sun on ties, sun on villas merkitsee aivan eri asioita riippuen siitä, luetaanko se suomeksi vai englanniksi, mutta ylempänä mainitut merkit 人, 二 ja 馬 merkitsevät suunnilleen samaa ('mies', 'kaksi', 'hevonen') riippumatta siitä, luetaanko ne kantoniksi (yàhn, yih, máh), mandariiniksi (rén, èr, mǎ) tai jopa japaniksi (hito, ni, uma). Kuten japania, teoriassa myös suomea voitaisiin kirjoittaa kiinalaisilla kirjoitusmerkeillä, mutta tällöin olisi japanin tapaan käytännössä turvauduttava lisämerkkeihin morfologian osalta. Jos lisämerkistönä käytettäisiin latinalaisia aakkosia, voitaisiin suomenkielinen lauseke miehen kaksi hevosta kirjoittaa seuraavasti:

人n 二 馬ta

Tässä siis edellä mainitut merkit merkitsevät sanoja mies, kaksi ja hevonen; substantiiveihin on lisätty latinalaisin aakkosin yksikön genetiivin pääte -n ja yksikön partitiivin pääte -ta.

Vastaavasti talossa asuu kaksi perhettä voitaisiin kirjoittaa näin:

 家ssa 住u 二 戶tä.

Tässä siis 家 merkitsee suomen kielen sanaa talo (aivan kuten merkkijono ⟨talo⟩ merkitsee sanaa talo), 住 merkitsee asua,  二 merkitsee kaksi ja 戶 merkitsee perhe. Kieliopilliset päätteet on jälleen merkitty latinalaisilla aakkosilla. Tämä käytäntö liippaa läheltä kaikille tuttua tapaa kirjoittaa vaikkapa viidelletoista muodossa 15:lle.

Egyptiläsissä hieroglyfeissa on jonkin verran samaa kuin kiinalaisissa kirjoitusmerkeissä. Hieroglyfien tulkinta edellytti aikanaan paitsi Rosettan kiveä, jossa sama teksti on egyptin lisäksi kreikaksi, myös muinaisegyptin nuorimman muodon eli koptin tuntemusta sekä aimo annoksen luovaa mielikuvitusta. Tulokset eivät kuitenkaan ole mitenkään mielivaltaisia tai sattumanvaraisia.

Yksinkertaistaen voisi sanoa, että hieroglyfeilla merkittiin joko konsonantteja tai asioita. Konsonantteja merkittiin joko niin, että tiettyä konsonanttia merkitsi tietty hieroglyfi, esimerkiksi 𓆑 on f ja 𓂋 on r, tai niin, että tietty hieroglyfi kuvasi jotain tiettyä sanaa ja siten kaikkia siihen sisältyviä konsonantteja, esimerkiksi 𓄤 nfr. Molempia saatettiin käyttää selvyyden vuoksi yhdessä, esimerkiksi 𓄤𓆑𓂋 nfr.

Muinaisegyptin vokaaleista ei siis ole oikein mitään tietoa, ja hieroglyfien transkriptioiden ääntöasut edustavat luokkahuoneääntämystä puhtaimmillaan: esimerkiksi 𓋴𓄤𓆑𓂋𓅱 snfrw voidaan lukea ääneen "seneferu", "sneferu" tai "seneferwi". Hieroglyfien tulkitsemista ja lukemista tukevat egyptistä saadut lainasanat muissa muinaiskielissä sekä tietenkin se, että muinaisegyptin nuorinta muotoa eli koptia kirjoitettiin kreikkalaisilla aakkosilla. Esimerkiksi 𓈗 mw 'vesi' on sama kuin koptin ⲙⲟⲟⲩ.

Jos emojeilla haluttaisiin kirjoittaa kuten hieroglyfeillä, olisi kuitenkin aivan ensimmäiseksi päätettävä, mitä kieltä ollaan kirjoittamassa. Yksinkertaisuuden vuoksi käytän esimerkkinä englannin kieltä ja klassista esimerkkiä, jonka mukaan englanninkielinen lause I believe voitaisiin kirjoittaa kuvakirjoituksella seuraavassa muodossa:

👁🐝🍁

Tässä siis merkit vastavat sanoja eye, bee ja leaf, jotka yhdessä äännettynä kuulostavat suunnilleen samalta kuin edellä mainittu lause.

Jos haluttaisiin tarkemmin noudattaa egyptin kirjoitustapoja, voitaisiin sana hot kirjoittaa antamalla konsonantit h ja t ja sitten merkitystä tarkentava ideogrammi, esimerkiksi HT🔥. Vastaavasti sana hat voitaisiin kirjoittaa HT🎩. Molemmissa tapauksissa kaksi ensimmäistä merkkiä merkitsevät sanan konsonantteja, joihin merkitykseen viittaava ideogrammi ohjaa täydentämään oikean vokaalin. Käytin selvyyden vuoksi latinalaisia aakkosia apukirjaimistona, mutta tietenkin kirjainten h ja t sijaan voitaisiin käyttää niitä merkitseviä kuvakkeita. Sopivia kuvakkeita olisivat ainakin 🦊 f, 🏌️‍♀️ g, 🏨 h, 👨‍👦‍👦 p, 🥃 w ja 🦓 z. Näillä eväillä voitaisiin kirjoittaa englannin sana hog muodossa 🏨🏌️‍♀️🐖 ja weep muodossa 🥃👨‍👦‍👦😢.

Konsonantit voitaisiin merkitä myös yhdellä kuvakkeella, joka merkitsee sanaa, joka sisältää tarvittavat konsonantit. Näin ollen voitaisiin kirjoittaa esimerkiksi seuraavat sanat:

🍁😂  laugh
🍁🍞  loaf
🍁❤️  love

Yllä olevissa sanoissa ensimmäinen kuvake antaa sanan leaf konsonantit l-f (tai l-v), ja jälkimmäinen kuvake selventää semanttisin perustein, millaisilla vokaaleilla konsonantit on täydennettävä. Luonnollisesti tällaisen järjestelmän tehokas käyttö edellyttää vakiintuneita käytäntöjä, jotta lukemisesta ei tule jatkuvaa kuva-arvoitusten ratkaisemista.

Vähän kielisovinismia

Terttu Nevalainen käsitteli jokin aika sitten Otto Jespersenin (1860 - 1943) näkemystä englannin kielen miehekkyydestä. Miehekkyydessä ei ole sinänsä mitään vikaa, jos sitä ei pidetä oletusarvoisesti naisellisuutta parempana, jolloin voidaan puhua sovinismista (male chauvinism). Jespersen kuitenkin viittasi miehekkyydellä juuri englannin kielen erinomaisuuteen, joka näkyy mm. kielen sanajärjestyksessä ja taivutuspäätteiden vähäisyydessä. Jälkimmäisen piirteen erinomaisuuteen viittaa myös eräs englanninopiskelija, joka jokin aika sitten kirjoitti Sub ry:n Facebook-ryhmässä seuraavasti:

"Englanti kehittyi juuri oikeaan suuntaan esim. turhan sijapääte ja artikkelineppailun heivaamisen myötä. On muuten tullut mietyttyä, enkä vaan keksi, mitä käytännön hyötyä on paikoin täysin mielivaltaiselta ja logiikattomalta vaikuttavasta sanojen maskuliini/feminiini-jaottelusta (ja saksassa vielä neutri). Ruotsinkin sanaluokissa on turhaa ilmaa, samoin taivutuksissa."

Tähän kirjoitukseen olen koonnut muutamia satunnaisia sitaatteja, jotka liityvät jollakin tavalla yhden kielimuodon pitämiseen toisia parempana muista kuin kielenulkoisista syistä.

Eräs muodikas teoria oli jakaa kielet isoloiviin (esim. kiina), joissa muuttumattomia sanoja asetetaan peräkkäin, agglutinoiviin (esim. suomi), joissa sanoihin liitetään erilaisia liitteitä, ja flekteeraaviin eli fuusiokieliin (esim. latina ja saksa), joissa myös sanavartalo saattaa muuttua, eli taivutuspäätteet eivät ole täysin erotettavissa vartalosta. Rotuteorioiden tapaan tähän käsitykseen sisältyi arvottava ajatus siitä, että kielet "kehittyvät" primitiivisestä isoloivasta vaiheesta agglutinoivaan ja lopulta flekteeraaviksi kieliksi. Tunnettujen kielten kehitys jakaantuisi näin ollen esihistorialliseen kehitysvaiheeseen, jota seuraa historiallinen rappeutumisvaihe: klassiset kielet edustaisivat siis flekteeraavaa huippua, josta alkaen kielet ovat aikojen saatossa rappeutuneet nykykieliksi. Tästä romanttisesta ajattelusta poiketen edellä mainittu anglofiili Jespersen oli sitä mieltä, että kielen muutos vie sitä jatkuvasti parempaan suuntaan, mistä paras esimerkki on luonnollisesti englanti, joka on hankkiutunut eroon kaikenlaisista turhuuksista eikä kärsi sellaisista epätarkkuuksista kuin muut nykykielet. Samaan tapaan ajatteli myös näyttelijä Bruce Lee, jonka mielestä kiina on saavuttanut kielellisen kehityksen huipun:

About half a century ago, most language experts called the Chinese language "baby talk". They apparently didn't appreciate the word simplicity because they were schocked to find out that the Chinese language has no genders, no cases, no tenses, no voices, no numbers, etc. (Actually what the Chinese language does not have is rather unbelievable!). However, after years of research, the language experts finally found out that this "grammerless" language did have a complicated grammar system like theirs but was later on simplified into the present-day streamlined, smooth-flowing language. Instead of a "baby talk" language, Chinese is the most natural grown-up language in the world.

In school the Chinese children do not have to face the headache of grammar and what they learn is to put the right character into the right order of a sentence - and that's all.

Observe some basic simplification. Instead of saying "two men," the Chinese would say "two man" because here the number "two" already signifies how many. in correct English one says "yesterday I went," but in Chinese, they say "Yesterday I go" for the word "yesterday" has already suggested an event that has occurred in the past. If the Chinese wanted to say "I did that," they said "I finish do that"; for "a man of inability" they say "a no ability man," etc. (These are but a few examples and if the readers are interested they can find out more information from books on that subject.)

Bruce Lee unohtaa tässä mainita, että vaikka 'kaksi' on hänen äidinkielellään 二 yih ja 'mies' on 人 yàhn, on 'kaksi miestä' 兩個人 léuhng go yàhn, jossa lukusanaa seuraa geneerinen mittasana go: lukusanojen ja vastaavien kanssa on välttämätöntä käyttää yhtä kymmenistä (kieliopillisista) mittasanoista, jonka valinta perustuu pääsanan merkitykseen eli siihen, onko kyseessä esimerkiksi kirja, vaate tai pitkulainen esine. (Lee viitannee yllä lainatussa kohdassa kantonin sijaan oikeastaan mandariinikiinaan, jossa 了 le merkitsee sekä perfektiivistä aspektia että leksikaalisena verbinä 'päättää, lopettaa'.) Ja kuten tunnettua, kiinan kirjoitusjärjestelmä ei ole erityisen oppijaystävällinen. Joka tapauksessa hänen kommenttinsa englannin kielestä ovat mielenkiintoisia:

The English language, interestingly enough, is doing just the same as the Chinese - moving to simplify its structure and construction. Among the Western languages, English is the most flexible, simple, and practical (note, for instance, the grammar of French and Latin). It is now approaching the stage that the Chinese achieved several thousand years ago.

Jonkin verran tällaista kielten arvottamista esiintyy nykyäänkin, vaikka kaikenlaiseen syrjintään ja rotuajatteluun muuten suhtaudutaankin äärimmäisen kielteisesti. Esimerkiksi suomea pidetään "tasa-arvoisena" siksi, että kolmannen persoonan pronominissa ei eroteta miestä ja naista kuten indoeurooppalaisissa nykykielissä. Latinanlukijat pitävät usein latinan ("linguarum regina") kielioppia aivan erityisen loogisena, mutta tämä näköharha selittyy sillä, että nykykieliin vain osittain soveltuvat perinteisen kieliopin käsitteet loksahtelevat paikalleen parhaiten tietenkin latinassa, jonka opetuksen tarpeisiin ne ovat alunperin (kreikan mallin mukaan) kehittyneet. Kreikkalaisen filosofian synnyn eräänä syytekijänä pidetään määräistä artikkelia τό, joka lätkäistynä jonkin lausekkeen eteen tekee siitä käsiteltävissä olevan käsitteen. Liian pitkälle vietynä tällainen ajattelu varmaan johtaisi sellaiseenkin johtopäätökseen, että Preussin sotilasmahti selittyy saksan kielen erityisellä soveltuvuudella komentojen antamiseen.

Klassisten kielten erinomaisuutta sivuaa Sir William Jonesin kuuluisa lausunto vuodelta 1786:

The Sanscrit language, whatever be its antiquity, is of a wonderful structure; more perfect than the Greek, more copious than the Latin, and more exquisitely refined than either, yet bearing to both of them a stronger affinity, both in the roots of verbs and the forms of grammar, than could possibly have been produced by accident; so strong indeed, that no philologer could examine them all three, without believing them to have sprung from some common source, which, perhaps, no longer exists; there is a similar reason, though not quite so forcible, for supposing that both the Gothic and the Celtic, though blended with a very different idiom, had the same origin with the Sanscrit; and the old Persian might be added to the same family.

(Gothic 'germaaninen'.)

Tämänkertaisen aiheen kannalta merkityksellinen on tietenkin vain ensimmäinen virke arvottavine perfect ja exquisitely refined -ilmaisuineen. Indoeuropeistiikan alkutaipaleilla sanskritia ehdittiinkin pitää suorastaan kantaindoeurooppalaisena (tai kanta-arjalaisena) kielenä, mikä näkyy esimerkiksi tarkasteltaessa Schleicherin faabelia, jota voisi ymmärrettävyyskriteerin perusteella pitää jopa sanskritin (keinotekoisena) murteena. Jotkut uskovat, että sanskrit on kaikkien ihmisten kielten kantakieli ja että sen resitoimisella on erityisiä parantavia voimia.

Edellä käsitellyt esimerkit (englanti, kiina, kreikka, latina, sanskrit) tuntuvat viittaavan siihen, että kielen erinomaisuus itse asiassa onkin seurausta sitä puhuneen kulttuurin erinomaisuudesta: "paremman" kulttuurin edustajat puhuvat myös "parempaa" kieltä, vaikka kielellistä paremmuutta ilmentävä ominaisuus voikin olla oikeastaan mikä tahansa. Paavo Ravilan Johdatus kielihistoriaan (4. painos, 1975) sisältää kansanluonteeseen perustuvan selityksen sille, miksi "[l]änsilappalaisissa murteissa on nasaalien eteen erinäisissä tapauksissa kehittynyt homorgaaninen klusiili, ns. klusiilinen esilyönti, esim. jiednâ 'ääni', ibmel 'jumala'". Selitys on ilmaisutavaltaan varsin viihdyttävä:

"Kun kitapurje sulkee nenäväylän, se on aktiivisesti toiminnassa. Se vaatii tiettyä voimanponnistusta, energiaa. Kun kitapurje riippuu alhaalla, se on kokonaan passiivinen. Voisimme tuntea nyt houkutusta verrata länsi- ja itälappalaisia psyykkisiltä ominaisuuksiltaan toisiinsa. Ehkäpä psyykkiset seikat antavat ratkaisun, kun fyysiset eivät sitä voineet. Poronhoitajina ja tunturien miehinä länsilappalaiset ovat tuntuvasti tarmokkaampia ja aktiivisempia kuin itälappalaiset. Huomattava on myös tässä suhteessa edullisesti vaikuttanut läheinen kosketus skandinaaveihin. Käytöksen yleinen tarmokkuus kuvastuu tietysti myös puhetoiminnassa. Yksilö, joka suorittaa toimensa ripeästi, puhuu myös reippaammin ja ponnekkaammin kuin laiska ja veltto. On perin mielenkiintoista tässä yhteydessä todeta, että eräissä suurkaupungeissa sellaisten alempien yhteiskuntaluokkien keskuudessa, jotka elävät velttoudessa ja laiskudessa, honottaminen on suorastaan muotiasia. Yleinen velttous on aiheuttanut sen, että puhe-elintenkin toiminnat koetetaan suorittaa mahdollisimman pienin ponnistuksin. Kitapurjetta ei kohoteta tarpeeksi voimakkaasti, jotta nenäväylä tukkeutuisi riittävän hyvin."

Viimeksi mainittu huomio kaupunkilaisten honotuksesta voitaneen panna turvallisesti huumorin piikkiin. Rehellisyyden nimissä on mainittava, että Ravila esittää varsin selkeitä argumentteja edellä mainitun tarmokkuusteorian todistettuutta vastaan:

"Saattaa siis olla hyvinkin mahdollista, että tunturilappalaisilla esiintyvä klusiilinen esilyönti voidaan asettaa heidän yleisen tarmokkuutensa yhteyteen. Kitapurjeen kohottamiseen on käytetty enemmän energiaa kuin on ollut tarpeen, ja seurauksena on ollut liian kauan kestävä umpiasema. Tämä kaikki voi sekin kuitenkin olla enintään yleisenä edellytyksenä. Emme voi mitenkään osoittaa, että klusiilinen esilyönti syntyy kaikkialle, missä tarmokkuutta tavataan, ja että laiskuus synnyttäisi honottamista. Tarmokkuus ja laiskuus ovat siis vain yleisiä edellytyksiä, joiden vallitessa eräänlaiset äänteenmuutokset ovat mahdollisia, kenties yleisiäkin, mutta liikkeelle panevia, vaikuttavia syitä ne eivät ole. Äänteenmuutosten syitä etsiessämme olemme kenties samassa asemassa, kuin jos seuraisimme erämään hiekkaan häviävää jokea."

Murteisiin liitetään usein ajatus siitä, että niiden puhujat ovat jotenkin huolimattomia muutenkin kuin kielellisesti. On syytä muistaa, että murteet eivät perustu yleiskieleen, vaikka yleiskieli (kirjakieli) onkin yleensä konservatiivisesta luonteestaan johtuen lähempänä sitä kielimuotoa, johon muutkin kielen sosiaaliset ja alueellisen murteet perustuvat. Suomen tapauksessa murteissa esiintyy toisinaan alkuperäinen h, joka yleiskielestä puuttuu: tekem(ä)hän ~ tekemään. Yleiskielen puhuminen vaatii useimmiten hieman ponnisteluja, sillä harva ihminen on oppinut sitä varsinaisena äidinkielenään, mutta tämä ei suinkaan tarkoita, että ns. huoliteltu yleiskieli olisi kielenä sinänsä parempaa ja puhekieli huonoa. Asiaa voi verrata pukeutumiseen: joissakin tilaisuuksissa esimerkiksi tumma puku edustaa hyvää pukeutumista, mutta suoja- ja mukavuusominaisuuksiltaan se ei ole välttämättä parempi kuin jokin arkisempi vaate.

Lopuksi on paikallaan lainata Allan Saratietä, jonka kielioppaassa Hyvää suomea (1927) on kaikenlaisia kiehtovia sääntöjä kuten se, että "yli prepositio vaatii genetiiviä", joten on sanottava "kuorossa on nyt yli sadan miehen" eikä "yli sata miestä". Hänen arvionsa suomen kielestä sinänsä on varsin mairitteleva ja mukailee ajan fennomaanien näkemyksiä:

"Suomen kielellä on rikkaat luonnonvarat, ei ainoastaan kantasanojen lukuisuuteen, vaan myöskin eri muodostelmien ja sanontatapojen moninaisuuteen nähden. Kuinka moni muu kieli esim. yhdestä laatusanasta johtaa niin monta erivivahteista muotoa kuin: pieni, pienoinen, pikku, pikkuinen, pikkarainen, pikkuruinen. Ja esim. K. A. Gottlund on huomauttanut, että monesta suomen kantasanasta syntyy useampia satoja johdannaisia (erittäin yhdyssanat); niin esim. seison, seisoelen, seisoskelen, seisotan, seisottelen, seisottaudan, seisottaudun, seisahdan, seisahtelen, seisahdun, seisautan, seisauttelen j. n. e. Samaa rikkautta lisäävät lukuisat sijapäätteet ja verbinmuodot. Kansanomaisten lausetapojen lähteet taas ovat miltei pohjattomat."

Saratie sanoo lisäksi, että "näin rikkailla varoilla" on mahdollista ilmaista "mitä hienoimpia vivahduksia", mikäli niitä vain osattaisiin käyttää. Murteista hän kirjoittaa seuraavasti:

"Tavallinen määritelmä, että 'kirjakielestä on syntynyt todellinen yleiskieli, joka on sivistyneiden puhekielenä', ei valitettavasti meihin nähden pidä vielä läheskään paikkaansa. Kaikki sivistyneen nimellä kulkevat eivät teoreettisestikaan (s. o. kirjoituksessa) kirjakieltä osaa, ja varsin yleisesti sivistynyt luokkamme käyttää puhekielenän kotimurteitaan. Jaksamatta murteista kirjakielen hyväksi luopua suuri osa varsinaisen oppiarvon saavuttaneistakin antaa ainakin samanpuolelaisten kesken puheensa kulkea vanhaa lapsuuden latuaan, joka on kotiseudun kansalta perutty. Tämä kieli otetaan usein miltei sellaisenaan muistoksi mukaan, minne maan kolkkaan siirrytäänkin, tai jos uusi ympäristö saakin ajan pitkään hiotuksi sen päällimäistä kuorta ohuemmaksi, syntyy jonkinlainen välikieli, jossa on suotu vaatimaton sija kirjakielenkin aineksille."

Syynä kirjakielen käytön laiminlyöntiin on ilmeisesti tarmokkuuden puute:

"Meillä vallitsee väärä suhde, velttous ja välinpitämättömyys, kirjakieleen nähden, johon velttouteen lienee suurena syynä äidinkielen rakkauden yleinen puute. Syytä on myskin siinä, että kirjakieli asettaa sivistyneellekin joukon pieniä vaikeuksia (esim. d:n ääntäminen) ja että murteen lasketteleminen on mukavampaa."

Maininta d:n ääntämisestä on sinänsä mielenkiintoinen, sillä kyseinen äänne onkin käytännössä keinotekoinen tulokas suomen yleiskielessä. Onneksi kaikki Saratien kommentit eivät sentään liity pinnallisiin asioihin, vaan myös itse sisältöön ja siten tekstin viestinnällisiin ominaisuuksiin. Näitäkin asioita koskevalla, oikeakielisyysharrastuksen yleiseen alennustilaan viittaavalla sitaatilla päädytään mukavasti vielä sovinismiin sanan nykymerkityksessä:

"Entäs yksityiskirjeemme! Sivistyneidenkin kirjeet ovat tavallisesti kielen puolesta ala-arvoisia. Niissä esim. yhdyssanain osat kirjoitetaan erikseen ja tarpeettomia vieraskielisiä lainoja vilisee tämän tästä. Sisällys ei ole tavallisimmin yhtään järjestyksessä, samaan asiaan palataan monta kertaa, ja lauseiden oikeasta kokoonpanosta, välimerkeistä ja muista sellaisista 'joutavuuksista' ei puhettakaan. Suurimmat syntiset tällä alalla lienevät naiset. Miten suorastaan 'rikolliseksi' osoittautuukaan moni mitä viattomin rakkauskirje oikeakielisyyden harrastajan silmissä."

Ajanpuutteeseen vetoavien osalta Saratie antaa ymmärtää, että heidät voitaisiin heittää mereen ilman, että maailma tulisi siitä yhtään köyhemmäksi.

Ylimääräisistä ärristä

Vaikka otsikko onkin suhteellisen eksakti, tuo se kieliharrastajille luultavasti mieleen jotain aivan muuta kuin mitä aion käsitellä. Tunnetuin ylimääräinen r esiintyy englannin ei-roottisissa murteissa, siis sellaisissa kielimuodoissa, joissa sanojen car ja bore sananloppuinen [r] ei äänny muuten kuin seuraavan sanan alkaessa vokaalilla. Tämän [r]-äänteen kadon kumoavan sandhi-ilmiön nimi on linking r, ja se vastaa ranskan mykkien loppukonsonanttien ääntymistä vastaavissa tilanteissa. Vokaalien välinen [r] voi kuitenkin tunkeutua sellaisiinkin paikkoihin, joihin se ei alkujaan kuulu, esim. I saw-r-it tai the idea-r-is. Tällöin kyseessä on intrusive r. Vastaava ilmiö esiintyy myös itävallan- ja baijerinsaksassa, esim. des dua-r-i dā-r-awā gean (standardisaksaksi das tu ich dir aber gerne), jossa vain jälkimmäinen [r] on etymologinen.

Mutta kuten sanottua, tällä kertaa aiheena on aivan eri ilmiö. Minut tuntevat tiennevät, ettei minulla ole varsinaisia kielenhuollollisperäisiä inhokkeja, vaikka vaikeasti määriteltävistä esteettisistä syistä käytän mielelläni esimerkiksi suomessa konsonanttivartaloita vokaalivartaloiden sijaan silloin kun on valinnanvaraa. Tietoisuus historiallisten outouksien alkuperästä helpottaa välttämään täysin perusteetonta tuomitsemista. Yksi outous on Myanmar eli entinen Burma.

Burman eli nykyisen Myanmarin nimen eri rekistereihin kuuluvat muodot äännetään paikallisella burman kielellä [bəmà] ja [mjəmà], jotka suomalainen voisi kuulohavainnon perusteella kirjoittaa kaiketi ⟨Bömaa⟩ ja ⟨Mjömaa⟩. (Tämä sopisi itse asiassa yhteen naapurimaa Thaimaan kanssa; lisäbonuksena oikeakielisyysharrastajat voisivat riemuita osatessaan sanoa "Thaimaahan" mutta "Bömaaseen".) Englantilaisen siirtomaaherran silmille sopi kuitenkin paremmin kirjoitusasu ⟨Burma⟩. Sotilasjuntan käyttöön ottama (schwa-äänteeksi heikentyneen nasalisoituneen vokaalin taustalla alunperin ollutta nasaalia heijastaneva) ⟨Myanmar⟩ on vastaavasti ei-roottisen englannin mukainen. Kummassakaan ei ole siis tarkoitus ääntää [r]-konsonanttia. Amerikkalaisittain ääntämykset ovat odotettavissa olevien äännesubstituutioiden jälkeen [ˈbɜrmə] ja [ˈmjɑːnˌmɑr], joissa molemmissa on ylimääräinen [r]-äänne. Suomalaiset korostavat tätä kirjoitusasuperäistä kummallisuutta entisestään ääntämällä vokaalin [y] puolivokaalin [j] sijaan.

(Eräs vaihtoehtoinen englanninkielinen kirjoitusasu /ə/-foneemille esiintyy 'burmalaista' merkitsevässä kissarodun nimessä Birman 'pyhä birma'.)

Toinen vastaava mutta pienemmässä piirissä esiintyvä tapaus löytyy kamppailulajien maailmasta.

Wingtsunin ja mahdollisesti muidenkin kantoninkielisten kamppailulajien terminologia on toisinaan kirjavaa. Yksi kirjavuuden lähde on oikeinkirjoitus, joka useimmiten ei perustu mihinkään foneemisesti tarkkaan translitteraatiojärjestelmään (poikkeuksiakin on, esim. David Peterson). Kun eräitä kantonin äänteitä on pyritty kirjoittamaan latinalaisella aakkostolla englannin kielen mallin mukaan, on tuloksena sellaisia merkintätapoja kuin ⟨er⟩ [œː], ⟨ar⟩ [aː] ja ⟨or⟩ [ɔː], esimerkiksi gerk, dar ja gor. Yale-romanisaatiolla vastaavat vokaaliäänteet merkittäisiin ⟨eu⟩, ⟨a⟩ ja ⟨o⟩, joten edellä mainitut sanat olisivat geuk, dá ja g(w)o. R-kirjainta ei siis näissäkään tapauksissa kuulu ääntää, vaan se toimii jälleen vain tiettyjen vokaaliäänteiden approksimoinnin apuna.

Edellisestä seuraa, että jotkut wingtsun-harrastajat ääntävät suhteellisen tavallisen 'jalkaa' merkitsevän sanan 腳 geuk englantilaisperäisen kirjoitusasun ⟨gerk⟩ mukaan [gerk], vaikka suomalaiseen suuhun sopisi vähintään yhtä hyvin varsinaista ääntämystä [kœːk˧] vastaava [köök]. Sama pätee 'lyöntiä' merkitsevään sanaan 打 dá [taː˧˥], joka etenkin taivutetuissa muodoissa ääntyy esimerkiksi adessiivissa lievästi häiritsevästi [darilla] eikä [taalla].

Pyhä birma (ei burma).

Mitä wingtsun (wingchun) tarkoittaa

Ville Kukonlehto ehdotti, että kirjoittaisin wingtsunin kirjoitusasun lisäksi myös sen merkityksestä. Edellisessä kirjoituksessani käänsin  詠春  wihng-chēun 'laulaa+kevät' ja vaihtoehtoisen muodon 永春 wíhng-chēun 'ikuinen+kevät'. Käytin +-merkkiä ilmaisemaan morfeemirajaa käännöksessä siksi, etten halunnut erityisemmin ottaa kantaa siihen, miten yhdyssana olisi kokonaisuutena ymmärrettävä. Tässä kirjoituksessa käsittelen lajin nimen merkitystä kielelliseltä ja historialliselta kannalta. Koska en ole kiinan kielen asiantuntija, toivon asiaan perehtyneiden lukijoiden antavan palautetta tekemistäni virheistä.

(Tietämättömille tiedoksi, että kyseessä on kiinalainen kamppailulaji.)

Alkuperäinen nimi 永春 wíhng-chēun on oikeastaan hyvin helppo kääntää adjektiiviattribuutin ja pääsanan yhdistelmänä 'ikuinen kevät'. Näin saadaan tosin välitettyä ehkä se, mitä nimi tarkoittaa, mutta ei sitä, mitä se merkitsee laajemmassa mielessä.

Complete Wing Chun (CWC) kertoo useita eri tarinoita nimen alkuperästä (107-108). Nimi saattaa viitata tarinoissa liikkuvaan Shaolin-temppelin Ikuisen kevään saliin (永春堂 wíhng-chēun-tòhng), jossa Ji Sin (至善 Zhìshàn) opetti, tai Fujianissa sijaitsevaan Yongchunin  (永春 Yǒngchūn 'ikuinen kevät') maakuntaan, jossa lajia on harjoiteltu.

Pan Nam -koulukunnan mukaan nimen alkuosa on peräisin vallankumousjohtajan Chan Wing-Wah nimestä, ja loppuosa 春 chēun 'kevät' on muodostettu yhdistämällä merkit 日 yaht 'aurinko', 天 tīn 'taivas' ja 大 daaih 'suuri'. (Tämä pitää osittain paikkansa sikäli, että merkki 春 kuvaa etymologisesti aurinkoa, joka kasvattaa versoista kasveja. Yhtäläisyys myöhempään vallankumoussymboliikkaan on sattumaa.)

Pao Fa Lien -koulukunnan mukaan nimi olisi lyhenne vallankumouksellisesta iskulauseesta 永言矢志, 毋忘漢族, 大地回春 wíhng yìhn chí ji, mòuh mòhng hon juhk, daaih deih wùih chēun 'puhu aina päättäväisesti, älä unohda Han-kansaa, kevät tulee takaisin'. (矢志 merkitsee myös 'vannoa'. CWC:n sanaston mukaan sloganin kolmas merkki on 失 sāt 'menettää', mutta kantoniksi koko lause annetaan muodossa Wing yun chi jee; mo mong Hon juk; Dai day wui chun).

Nimen muuttuminen muodosta 永春 wíhng-chēun muotoon 詠春 wihng-chēun saattaa johtua joko halusta piilottaa Qing-dynastian vastaisuus tai yksinkertaisesti suullisessa traditiossa syntyneestä väärinkäsityksestä. Leung Ting tuntuu toisaalta olevan sitä mieltä, että 永春 wíhng-chēun viittaa aivan eri lajiin (Weng Chun 'ever-spring boxing' mainitaan erikseen Roots and Branches of Wing Tsun -kirjan sanastossa).

Joka tapauksessa Yip Man kirjoitti lajin ja sen legendaarisen perustajatytön nimen muodossa 詠春 (Roots and Branches of Wing Tsun 33-34), ja tämä on hänen opeistaan juontavan koulukunnan yleisesti käyttämä kirjoitusasu. (Horjuvuuttakin esiintyy, esim. Wayne Belonoha kirjoittaa lajin nimen teoksessaan A Wing Chun Compendium (2004) käyttäen merkkiä 詠 wihng 'laulaa', vaikka kirjan sanastosta löytyy ainoastaan sana 永 wíhng 'ikuinen'.) Tästä pääsemme siis oleelliseen kysymykseen: Mitä 詠春 wihng-chēun tarkoittaa?

Yip Manin pojan Yip Chunin oppilas Shaun Rawcliffe väistää kirjassaan Simply... Wing Chun (2003) kätevästi koko käännösongelman kirjoittaessaan "Wing Chun Kuen means the 'empty hands training of the Wing Chun Kung Fu system'" (16), mutta hänen kirjansa alussa olevassa "omistuskirjoituksessa" nimi on joka tapauksessa odotetussa muodossa 詠春 wihng-chēun. Wong Shun Leungin tyyliä edustava Alan Gibson kääntää kirjassaan Beginning Wing Chun (2006) melko vapaasti 'beautiful springtime' (18).

Leung Ting selittää nimen osat teoksessaan Wing Tsun Kuen (1978) jokseenkin runolliseen tapaan seuraavasti:

'Wing' is to Praise or Eulogize,
'Tsun' a fair Spring,
'Kuen' denotes a Fist or the Art of Fist-Fighting.
But 'Wing Tsun' was a lady of the Ching Dynasty, who had
A Fair name that carries a sense of poesy, [sic] [...] (25)

Yip Chunin ja Michael Tsen lähes New Age -henkisessä kirjassa Wing Chun: Traditional Chinese Kung Fu for Self-defence & Health (1998) on seuraava selostus:

In the Chinese language,  the word 'wing' means humming. It should not be confused with the English word 'wing'. In Chinese words can sound very similar, but the meanings are completely different. Although they are written the same way in English, in Chinese the writing for each word will be different according to its meaning. For example, one often sees a lot of Chinese restaurants and supermarkets with the name 'wing'. Although this is written the same in English, it might not have the same meaning in Chinese. One has to look at the Chinese characters to discover the actual meaning. 'Chun' means springtime. So the name Wing Chun can be translated as 'Humming a song in the springtime'. It means that a girl with the name should be happy and enjoy life. (16)

(Lihavoinnit minun.)

Lajin nimen yhdistäminen tytönnimeen on tietenkin kyseenalaista, jos otetaan huomioon legendan todennäköinen paikkansapitämättömyys. Jos toisaalta ajattelemme, että 詠春 wihng-chēun on vanhemman muodon 永春 wíhng-chēun äänteellinen variantti, on kysymys sen merkityksestä melko hankalasti lähestyttävä, etenkin kun tietoa siitä, miten eri sukupolvet ovat nimen merkityksen mieltäneet, on vaikea ellei mahdoton saada. Äänteellisen sekaannuksen puolesta näyttäisi puhuvan se, että Roy T. Cowlesin A Pocket Dictionary of Cantonese (1914) antaa uudemmasta sanakirjasta poikkeavan ääntämyksen 詠 wìhng (pro wihng) (5053). Sanakirjasta löytyy kuitenkin odotetusti 永 wíhng (5051) ja lisäksi mahdollisesti ylempänä siteerattuun Leung Tingin selitykseen liittyvä 榮 wihng (pro wìhng) merkityksessä 'glory, splendor' (5049).

Äidinkielenään kantonia puhuvien näkemykset ovat tietysti hyvä lähtökohta, mutta on välttämättä tarkasteltava myös kielihistoriaa sekä kielen yleisiä tendenssejä yhdyssananmuodostuksessa sikäli kuin se on mahdollista.

Cowlesin vanha sanakirja antaa kirjoitusmerkeille 詠春 merkitykset 'to sing, hum, chant' ja 'the spring season' (5053 ja 629). Ensiksi mainittu on hieman erikoistuneempi sana kuin tavallisempi 歌 gō 'laulaa' (esim. 唱歌 cheung-gō 'laulaa', mandariiniksi kuitenkin 歌唱 gēchàng 'laulaa'), jolla, mielenkiintoista kyllä, on myös merkitys 'ylistää'. Cowles antaa sille sunnilleen saman määritelmän kuin sanalle 詠 wihng, eli 歌 gō 'to recite, sing, chant' (1729).

Alkuosa on siis joka tapauksessa verbi, jonka merkitykseksi on ymmärrettävä 'hyräillä, laulaa' ja jopa 'ylistää', mutta miten se liittyy loppuosana olevaan substantiiviin?

Kiinassa esiintyy kielen isoloivasta rakenteesta johtuen hieman samanlaista joustavuutta sanaluokkien rajojen suhteen kuin englannissakin (esim. Shakespearen grace me no grace, nor uncle me no uncle 'älä sinä armottele tai sedittele minua', Rikhard II 2,3). Tämä ei kuitenkaan päde automaattisesti kaikkiin sanoihin, eikä siis voida olettaa, että mikä tahansa verbi toimii kuten englannin hate tai love (I love you vs. my love for you). Lajin nimi ei kuitenkaan voi olla ainakaan käännettynä verbi, koska nimet (eli nominit) ovat määritelmällisesti substantiivieja. On silti pohdittava verbin ilmaiseman tekemisen suhtautumista siihen yhdistettyyn substantiiviin, koska tämä suhde tietenkin säilyy, vaikka verbi ajateltaisiin ja käännettäisiinkin substantivoidussa muodossa.

Ylempänä olevista lainauksista ilmenee kaksi hieman poikkeavaa tulkintaa. Leung Tingin tulkinta vaikuttaa olevan, että teko eli laulaminen kohdistuu kevääseen, koska käännösvastineiksi on valittu selvästi transitiivisia verbejä (praise, eulogize), kun taas Michael Tsen ja Yip Chunin tulkinnan mukaan laulaminen tai oikeastaan hyräily tapahtuu keväällä ("humming a song in the springtime"). On mielenkiintoista, jos sana on tulkittavissa näin, sillä ainakin mandariiniksi 春耕 chūngēng, jossa siis kevät on alkuosana eikä loppuosana, merkitsee 'kyntää keväällä'; määriteosa on siis tässä tapauksessa pääsanansa edellä, kuten kiinassa on tapana. Lienee siis parempi ajatella niin, että kevät on verbin kohde (perussanajärjestys on SVO). Merkitys 'ylistää' sopii tällön ehkä paremmin, mutta myös neutraalimpaa merkitystä 'laulaa' on aivan mahdollista käyttää.

Itse päädyin vuosia sitten (en enää tarkkaan muista milloin ja miksi) substantivoimaan verbin lauluksi ja yhdistämään siihen kevään ensimmäisellä mieleeni tulleella tavalla: lopputuloksena oli 'laulu keväälle', jossa on tiettyä sointia ja juhlallisuutta verrattuna vaikkapa kevätlauluun tai ylipäänsä mihinkään hyräilyyn. Jälkimmäinen sopisi nähdäkseni paremmin, jos wingtsun-koulu olisi (Lars Lindin, tanskalaisen wingtsun- ja escrimaopettajan, sanoja lainatakseni) "a bloody knitting club".

Erään kiinalaisen kamppailulajin nimen kirjoitusasusta

Käsittelen tässä kirjoituksessa kiinalaisen kamppailulajin nimeltä 詠春拳, pinyinillä yǒngchūnquán (IPA:lla [i̯ʊŋ˨˩˦tʂʰun˥tɕʰu̯an˧˥]), kirjoitusasua latinalaisilla aakkosilla. Koska lajin nimi tyypillisesti lyhennetään kahteen tavuun jättämällä 拳 quán 'nyrkki, kamppailulaji' pois, käsittelen ensisijaisesti kahta ensimmäistä merkkiä, joiden transkriptiokäytännöt ovat lievästi sanottuna kirjavia.

Lajin perinteitä kunnioittaen aloitan siitä, mitä kaikkia enemmän tai vähemmän virheellisiä käsityksiä maallikoilla ja pitempäänkin harrastaneilla on kirjoitusasun vaihtelusta:

• kyse on kiinan eri murteista
• kyse on siitä, että kiinan äänteet voi kirjoittaa latinalaisilla aakkosilla miten haluaa
• eri kirjoitusasut viittaavat eri lajeihin

Kiinan "murteisiin" eli oikeammin kiinalaisiin kieliin asia liittyy sikäli, että 詠春拳 yǒngchūnquán on historiansa puolesta kantoninkielinen laji, eikä virallinen romanisaatio eli mandariinikiinan mukainen pinyin tunnu sen kohdalla luontevalta. Kantonilla ei valitettavasti ole vastaavaa virallista ja yleisesti hyväksyttyä transkriptiojärjestelmää: ulkomailla yleisin on Yale-järjestelmä, jolla nimi olisi wihng-chēun-kỳuhn, Hongkongissa puolestaan kantonin ääntämystä noudattava pinyin, jolla nimi olisi wingtsoenkyn. (En löytänyt äkkiseltään tietoa sävelkorkomerkinnöistä kantoninpinyinissä; teknisistä syistä käytetään siinä kuten Yale-järjestelmässäkin diakriittisten merkkien ja matalia tooneja merkitsevän h-kirjaimen sijaan numeroita, jotka olisivat tässä tapauksessa 6, 1 ja 4.)

Kantoniksi nimi ääntyy joka tapauksessa suunnilleen [wɪŋ˨t͡sʰɵn˥kʰyn˨˩]. (Käytän tässä, kuten ylempänä, havainnollisia toonikirjaimia diakriittisten merkkien sijaan, koska ne ovat helpompia kirjoittaa tietokoneella.) Suomalaiselle, joka on ehkä tottunut korvaamaan oe:n ö:llä, kirjoitusasu wingtsoenkyn ohjaa melko luonnollisesti suhteellisen oikeaan ääntämykseen.

On totta, että kiinaa tai mitä tahansa kieltä kuuleva maallikko tai kielitieteilijä saattaa kirjoittaa kuulemansa nimen tai muun sanan käyttäen omaa tuttua kirjoitusjärjestelmäänsä parhaaksi katsomalla tavallaan. Tämä on myös osittain syynä erilaisten järjestelmien olemassaoloon. Hyllystäni löytyvä A Pocket Dictionary of Cantonese (1914) käyttää lähetystyöntekijöiden 1888 omaksumaa järjestelmää, jonka mukaan nimi kirjoitettaisiin wîng-ch'un-k'uēn. Kirjoitusasu wing chun kuen on ilmeisesti varhaisin käytössä ollut romanisaatio, ja sitä käyttää myös Bruce Lee postuumisti julkaistussa teoksessaan The Tao of Gung Fu (1997), vaikka hänen käyttämä muotonsa onkin totuttuun tapaan lyhennetty Wing Chun. Toisaalta hän kirjoittaa (toisen käden lähteen mukaan) wing chuing kirjassaan Chinese Gung Fu: The Philosophical Art of Self-Defense (1963) ja myöhemmin sanan 拳, kuten tunnettua, muodossa kune (vrt. Jeet Kune Do).

Sanotaan, että hongkongilaiset harrastajat eivät olleet tyytyväisiä siihen, että heidän lajinsa lyhenee muotoon WC, ja muuttivat siksi kirjoitusasun muotoon Ving Tsun, mikä näkyy myös 1964 perustetun järjestön Ving Tsun Athletic Association nimessä. Tämä on kuitenkin sikäli hämäävä kirjoitusasu, että v merkitsee yleisesti aivan eri äännettä (soinnillista labiodentaalista frikatiivia tai approksimanttia), joka ei edes esiinny kantonissa. Tästä syystä Leung Ting omaksui kirjoitusasun Wing Tsun tai WingTsun erottuakseen joukosta ja viitatakseen erityisesti omaan tyyliinsä (ks. Roots and Branches of Wing Tsun, 210).

Koska Leung Ting käyttää kirjoissaan säännöllisesti kirjoitusasua Wing Chun viitatessaan "huonompiin" tyyleihin, ovat hänen joukostaan erinäisistä syistä omille teilleen lähteneet halunneet käyttää kirjoitusasua, joka lyhenee WT eikä WC. Koska useimmat ovat eläneet siinä ilmeisesti virheellisessä uskossa, että kirjoitusasu Wing Tsun on jollakin tavalla suojeltu, on yleensä päädytty muuttamaan jälkimmäisen sanan sisällä olevia kirjaimia. Esimerkkeinä mainittakoon Emin Boztepen Wing Tzun, Edgar Zimmermannin WingTczun, Tam Yiu Mingin ja Sergio Iadarolan Wing Tjun, Hans-Jörg Reimersin Wing Tsung, Thommy Böhligin Wing Tsjun, Francesco Bevilacquan (alias Fighterman) Wing Tchun Do ja vieläpä ruodusta poikkeava Heinrich Pfaffin mandariinikiinaan perustuva Yong Tjun.

Suomessa harjoiteltavia tyylejä ovat Wing Tsun Finlandin wingtsun, Practical Wing Chun Finlandin Wing Chun, Jeet Kune Do Finlandin Wing Chun, Bernardo Rodriguezin Wing Tsung (jossa on myös vaikutteita Victor Gutierrezin täysin perinteestä irtautuneesta Wing Revolutionista), sekä uutena tulokkaana Oulussa harjoiteltava Traditional Wing Chun kungfu.

Yksin kirjoitusasusta ei voi päätellä juuri mitään eri koulujen tyyleistä. Yleinen kysymys "mitä eroa on wing chunilla ja wing tsunilla" onkin käytännössä mieletön, ja into vastata tällaisiin kysymyksiin on muutenkin useimmiten kääntäen verrannollinen vastaajan pätevyyteen. Wing Tsun Finland käyttää kirjoitusasua wingtsun historiallisista syistä, vaikka harjoiteltava tyyli onkin lähempänä sellaista, mikä maailmalla saattaa tavata muodossa Ving Tsun. Suomessa harjoiteltava Wing Tsung ei taas liity mitenkään edellisessä kappaleessa mainittuun Hans-Jörg Reimersin Wing Tsungiin. Suomen eri Wing Chunit, joiden tarkempia määritteitä em. järjestyksessä ovat Wan Kam Leung, Francis Fong ja William Cheung, ovat niin ikään keskenään erilaisia.

Olen onnistunut tähän asti kirjoittamaan lajista ottamatta kantaa siihen, mitä kirjoitusasua siitä pitäisi käyttää. Suomenkielinen Wikipedia käyttää epäjohdonmukaisesti joissakin artikkeleissa muotoa Wing Tsung, mikä ei ole oikein mitenkään perusteltua, koska tunnusmerkillinen kirjoitusasu viittaa luonnollisesti johonkin tiettyyn kouluun. Itse karsastan isoja alkukirjaimia, koska kaikkien muidenkin lajien nimet kirjoitetaan pienellä, esim. kickboxing, taijiquan, karate. En myöskään erityisemmin pidä tässä tapauksesta yhdyssanan kirjoittamisesta erikseen, sillä koen nimen kotoutuneen suomeen ainakin jollain tasolla. Siksi suosin itse kirjoitusasuja wingtsun ja wingchun. Nämä eivät ole ristiriidassa suomen oikeinkirjoituksen kanssa eivätkä ole liian hankalia tunnistaa vakiintuneen käytännön valossa.

Mainittakoon lopuksi, että myös kiinalaisissa kirjoitusmerkeissä esiintyy vaihtelua sen välillä, kirjoitetaanko 詠春 vai 永春. Molemmat ovat pinyinillä yǒngchūn, mutta kantoniksi ensimmäinen on Yale-järjestelmällä wihng-chēun ja jälkimmäinen wíhng-chēun. Ensimmäinen tavu eroaa siis toonin osalta, joka on ensimmäisessä tasainen, jälkimmäisessä nouseva. Myös lajin nimi muuttuu tällöin, sillä ensiksi mainittu merkitsee 'laulaa+kevät' ja jälkimmäinen 'ikuinen+kevät'. Jälkimmäistä ja mahdollisesti alkuperäisempää (ks. Complete Wing Chun 107-108) kirjoitusasua käyttävät tyypillisesti ne, joiden kantaopettajaksi nimetään legendaarinen Ji Sin (至善 Zhìshàn), esim. Andreas Hoffman, jonka opettaman lajin nimessä toonin ero on merkitty täysin mielivaltaisesti vokaalin laadulla transkriboimalla 永春 muodossa Weng Chun. Leung Tingin mukaan Pan Nam käytti ilmeisesti molempia muotoja sekaisin (Roots and Branches of Wing Tsun, 302), mutta ainakin mottokokoelmassaan hän kirjoitti 永春 (307).