Satunnaisia vastauksia

Tässä kirjoituksessa vastaan parhaani mukaan kysymyksiin, joiden kautta tuntemattomat lukijat ovat päätyneet Filologogrammataan mutta joihin täältä ei ole (tähän asti) löytynyt ainakaan yksinkertaisia vastauksia. Olen muotoillut myös fragmentaariset hakulausekkeet kokonaisiksi kysymyksiksi, jotka eivät näin ollen välttämättä täydellisesti vastaa sitä, mitä kyseinen henkilö on oikeastaan halunnut tietää.

Aineistoa.

Miksi Suomenlinnaa kutsutaan Pohjolan Gibraltariksi?

Suomenlinnaa tai oikeammin Viaporia (josta olen kirjoittanut useasti) kutsuttiin Pohjolan Girbaltariksi siksi, että sen katsottiin olevan yhtä valloittamaton kuin varsinainen Gibraltarin linnoitus Espanjan rannikolla. Ilmaisun lienee popularisoinut Runeberg Vänrikki Stoolin tarinoiden Viaporia käsittelevällä runollaan.

Mikä on tähtien merkitys sotilasarvoissa?

Sopimussotilaiden eli varusmiespalveluksen jälkeen määräaikaiseen virkasuhteeseen jääneiden sotilaiden arvomerkeissä käytettiin aikaisemmin tähteä erottamaan heidät varusmiehistä, sotilasammattihenkilöistä ja reserviläisistä. Sotilasammattihenkilöiden arvomerkeissä oli vastaavasti miekka kuten nykyäänkin ammattialiupseerikersantin arvomerkissä. Aiemmin tähtiä ja miekkaa käytettiin sotilasvirkamiesten arvomerkeissä.

Mitä tarkoittaa "sumfatirallaa"?

Kyseessä on filleri, jonka alkuosa luultavasti perustuu ruotsin sanaan sjung 'laula'.

Miten "becherovka" äännetään?

Tähän löytyy oikeastaan ihan suora vastaus, mutta todetaan vielä, että tämän tšekkiläisen liköörin nimi on johdettu saksankielisestä sukunimestä Becher, jossa ch ääntyy kuten h suomen sanassa vihko. Ilmeisesti tšekit kuitenkin ääntävät sen karheampana "ach"-äänteenä. Lisäksi huomattakoon, että v ääntyy k:n edellä soinnittomana, joten nimi ääntyy kokonaisuudessaan suunnilleen [bexerofka].

Mihin vesuria käytetään?

Tätä Agricolan yhteydessä mainitsemaani työkalua käytetään vesakon raivaamiseen ja puiden karsimiseen.

Miten "via crucis" äännetään?

Tähänkin löytyy jo vastaus, mutta se on vähän pitkä. "Via krukis", jos haluaa kuulostaa suomalaiselta latinistilta; "via krutsis" tai "via krusis", jos haluaa kuulostaa astetta valistuneemmalta suomalaiselta latinistilta; "wia kdukis", jos haluaa kuulostaa Cicerolta.

Mitä ovat sanan kulli synonyymit?

Nilkki, nalkki, koinuneuvo, neien turva, vitun vasara, kullan nuppu, seisottaja, kannattaja, yllyttäjä, kyrpä.

(Puukko)junkkarin etymologiaa

Heikki Ylikangas käsittelee kirjassaan Puukkojunkkareitten esiinmarssi (1976) jonkin verran nimityksen puukkojunkkari etymologiaa (s. 117):

Jos ensimmäisiä puukon käyttäjiä kavahdettiin ja kammoksuttiin, yhtään parempi ei ole itse puukkojunkkari-nimityksen varhaisin jäljitettävissä oleva maine. Sanottu nimitys ilmaantuu suomalaiseen kirjallisuuteen pastori Zachris Cygnaeuksen kirjoittamassa Mäntyharjun pitäjänkertomuksessa vuodelta 1780. Cygnaeus kertoo Mäntyharjun asukkaita kutsutun puukkojunkkareiksi (Puucko-Junckarit - Knif-Herrar) sen vuoksi, että he olivat ryöstäneet ja murhanneet pitäjän kautta kulkevia matkustavaisia. Koska teoksessa heti tämän jälkeen otetaan käsiteltäväksi isonvihan aikuiset sissit ja kivekkäät, jotka olivat pääasiassa entisiä sotilaita ja jotka ryöstivät ja surmasivat ensin venäläisiä, sitten keitä hyvänsä, lienee nimityksellä tarkoitettu näitä tavallisiksi rikollisjoukkioiksi taantuneita entisiä sotilasryhmiä. Rauhan palaamisesta huolimatta osa sisseistä kykenemättä tai voimatta enää palata normaaliin yhteiskuntaelämään jäi metsiin elättääkseen itseään rosvoamisella. Tässä valossa puukkojunkkareilla siis ymmärrettiin sotilaista rikollisiksi taantuneita ryöstömurhaajia, jotka käyttelivät puukkoa tappoaseenaan. Mahdollisesti juuri se seikka, että kysymys oli entisistä sotilaista, tuottaa nimityksen suomenkieliseen muotoon "junkkari" ja ruotsinkieliseen 'herr'-sanan.

Viitattu alkuperäislähde löytyy täältä, alkuperäisenä käsikirjoituksena täältä (ks. myös kuva alla).

"Puucko-Junckarit (Knif-Herrar.)"

Yllä olevassa lainauksessa sanaan junkkari liittyvässä huomautuksessa lukee:

Junkkarilla on tarkoitettu Suomen kielessä uhmailevan omavaltaisesti käyttäytyvää nuorta miestä. Lönnrot 1958, s. 384. Junkkarisanan yhteys saksankielen 'jung' sanaan saattaa palauttaa käsitteen aina keskiajan rosvoritareihin saakka. Vrt. Radbuch-Gwinner 1951, s. 62.

Viitattu teos on Gustav Radbruchin ja Heinrich Gwinnerin Geschichte des Verbrechens: Versuch einer historischen Krimonologie (1951), jossa käsitellään pohjimmiltaan aateliston verikosto-oikeuden väärinkäytöstä kummunnutta rikollisuutta.

Yllä lainatut kohdat herättivät mielenkiintoni. Aihe on hieman hankalasti lähestyttävä, mutta yritän tehdä parhaani.

Yhteys saksan sanaan jung toki on, sillä ruotsin junkare on lainattu alasaksan sanasta junker, joka on supistuma yhdyssanasta jungherr 'nuoriherra' (vrt. jungfrau). Rosvoparonit olivat eräänlaisia "junkkereita" eli aatelisherroja, mutta tämä ei vielä anna syytä olettaa mitään erityistä yhteyttä uuden ajan puukkojunkkareiden ja keskiaikaisten rosvoparonien välille. Sanan tarkoite ei ole sama asia kuin sen merkitys. Jotta voitaisiin puhua mielekkäällä tavalla varsinaisesta yhteydestä, olisi sanalla ollut väkivaltarikollisen merkitys saksassa, josta sen olisi täytynyt lainautua ruotsiin ja sitten suomeen saaden tarkennuksen puukko-.

Ylikankaan mukaan suomen junkkari ja ruotsin herr(e) liittyvät mahdollisesti rikollisten sotilaalliseen alkuperään. Sana junkkari on kyllä yhdistettävissä sotilasarvoon faan- tai lippujunkkari eli fanjunkare, mutta arvo perustettiin Ruotsin armeijassa vasta vuonna 1805. Kyseinen arvo myönnettiin ansioituneille aliupseereille. Etymologisesti alimmat upseerinarvot vänrikki ja kornetti viittaavat nekin lipun kantamiseen, ja vänrikki toimikin 1700-luvulla Ruotsin armeijassa lipunkantajana taistelussa, kun taas rauhan aikana tässä virassa toimi aliupseerien ja miehistön väliin sijoittuva lippumies eli förare. Fanjunkare on peräisin saksan sanasta Fahnenjunker, jolle Grimmin sanakirja antaa merkityksen 'subsignifer, ein dem fähnrich beigeordneter fahnenträger' ('alilipunkantaja, vänrikkiä avustava lipunkantaja').

Kronologisesti tässä kohden sopii mainita Helsingissä autonomian aikana toiminut jalkaväen junkkarikoulu (Гельсингфорское пехотное юнкерское училище), jossa sana junkkari on käytetty venäjän sanan юнкер käännösvastineena merkityksessä, jonka voisi kääntää parhaiten ehkä upseerikokelaaksi.

Fahnenjunker on ollut Suomessa käytössä niinkin myöhään kuin itsenäisyyden alkuvuosina. Itsenäisen Suomen ensimmäinen aktiiviupseerikurssi oli saksalaisvetoinen Fahnenjunker-kurssi, joka alkoi Haminassa 14.9.1918. Saksalaisten hyväksymät saksankielentaitoiset oppilaat aloittivat  opintonsa jalkaväen Taistelukoulussa, joka oli perustettu Haminaan saman vuoden elokuussa. Tarkoitus oli, että oppilaat jatkaisivat opintojaan Itämeren divisioonan joukko-osastoissa ja lopuksi Fahnenjunkerschulessa Saksassa, mutta ensimmäisen maailmansodan käänteet ja saksalaisten poistuminen johtivat siihen, että kurssi vedettiin loppuun Haminassa suomalaisvoimin. Tammikuun puolessa välissä valmistuneet oppilaat saivat etuoikeuden tulla hyväksytyiksi 25.1.1919 alkaneelle ensimmäiselle kadettikurssille Helsinkiin. Haminassa jatkoi 1920 perustettu Reserviupseerikoulu.

Mutta takaisin asiaan: mielestäni sekä junkkari että käännösvastineena käytetty herre selittyvät ylempänä mainitulla junkkarin merkityksellä: vaikka junkkari merkitsi tuolloin suomen kielessä pöyhkeilevää nuorukaista, on myös ymmärrettävä, että sanalla ei välttämättä ollut samaa kaikua ruotsissa. Mahdollisesti tästä syystä Cygneus päätyi käyttämään vastineena sanaa herre, jolla on hyvinkin voinut tuolloin olla vastaava sivumerkitys kuin nykyäänkin suomen sanalla herra. Ainakin voisin kuvitella, että jos Cygnaeus olisi ajatellut, että puukkojunkkarit olivat entisiä sotilaita, hän olisi varmaan suoraan sanonut niin. Sen sijaan hän sanoo, että samaan joukkoon luetaan myös "sotilaskarkureista ja uhkarohkeista sälleistä" ("förrymde soldater och öfverdådige sällar") koostuneet sissit eli kivekkäät, jotka toimivat samaan tapaan isonvihan aikana vaanien pahaa-aavistamattomia tienkäyttäjiä, niin varsinaisia vihollisia kuin toisinaan henkilökohtaisia vihamiehiäänkin.

Mitä tulee vielä junkkarin merkitykseen suomessa, Lönnrotin sanakirjan ohella kiinnostavia ovat myös 1700-luvun sanakirjat. Daniel Jusleniuksen Suomalaisen Sana-Lugun Coetus (1745) antaa sanalle junckari johdoksineen seuraavat merkitykset:

Junckari, -rin.	nobilis.	adelsman, ädel.
junckaroitzen, -ta	grandem me gero.	will wara stor.
junckaroitan.	pass. impers.	man giör sig stor.
junckaroitzeminen. -isen.	nobilitatis affectatio.	fåfäng storhet.
junckarus, -uden.	idem.

Junckari on siis Jusleniuksen mukaan yksinkertaisesti aatelisherra, mutta johdoksilla on jo selvästi peijoratiivinen, turhamaisuuteen ja isotteluun viittaava merkitys. Tämän perusteella on täysin uskottavaa, että haukkumanimi on ollut käytössä jo tuolloin.

Christfried Gananderin 1787 valmistuneessa käsikirjoituksessa Nytt finskt lexicon annetaan sanalle junkkari lisäksi vastineet ungkarl ja ogift ('poikamies'). Käyttöesimerkkinä annetaan lause kyllä se on pää junkkareita ja sen ruotsinkielinen selitys en liderlig sälle, ostyrig ('ruokoton sälli, vallaton'). Verbin junkkaroida Ganander selittää ruotisksi wil wara stor ja gå ledig sekä latinaksi grandem & ignavum me gero lisäten Jusleniuksen isotteluun vielä laiskottelunkin.

Sanakirjojen lisäksi on syytä tarkastella saatavilla olevia korpuksia. Vanhan kirjasuomen korpuksesta löytyy 17 osumaa sanalle junkkari (junckari). Kymmenessä tapauksessa kyse on hovi- (6 kpl) tai kamarijunkkarista (4 kpl). Yhdessä asetustekstissä vuodelta 1769 käytetään ilmaisua Junckarit eli Adelsmiehet, ja tuntemattoman tekijän vuonna 1771 kääntämässä Ulosweto, Doctor Johan Philip. Freseniuxen Pastoral-Kokouxista, Tansamisesta Eli Hypystä selitetään Yxi Nuori Junckari lisäyksellä "eli nijnkuin nyt tähään aikaan sanotan Adelsmies".

Hemminki Maskulaisen laulukokoelman Vanhain Suomen maan Pijspain, ja Kircon Esimiesten Latinan kielised laulud  (1616) esipuheessa teos omistetaan muun muassa "Nuorten Junckaritten ja neidzein" haltuun. Tämä on sikäli merkittävää, että junkkarilla ei tässä yhteydessä ole ainakaan mitään kovin peijoratiivista sivumerkitystä, vaan se tarkoittaa yksinkertaisesti naimatonta miestä.

Mielenkiintoisempi tapaus löytyy vuoden 1642 Raamatusta, jossa on seuraava selitys Jeremian kirjan luvun 11 jakeeseen 15:

Nijncuin äiti cudzu poicans junckarixi wihoisans ollesans : nijn cudzu HERra täsä Judalaiset ystäwäxens / hänen hywäxi lapsexens / jotca teit caicke coirutta ja epäjumalan palwelusta / ja tahdoit cuitengin että se oli caicki hywin tehty.

Selitys on peräisin suoraan Martti Lutherilta:

Gleich wie die Mutter im zorn / jr sönlin / Juncker heisst / So heisst er sie auch seine Freunde / die fromen Kindlin / die alle Büberey treiben vnd Abgötterey / Vnd sol doch wolgethan sein.

"Junkkari" on siis nimitys, jolla ainakin saksankielinen äiti saattoi torua poikaansa. Tähän yhteyteen sopien suomenkielinen sana esiintyy yksinään myös Gananderin satukokoelmassa Uudempia Uloswalituita Satuja (1784):

Se waiwainen Maan-Rotta hämmästyi kokonansa nijn oudon hywän elämän yli, ja rupeis jo pitämään itsiänsä korkiasti onnellisna hänen elämä kertansa muutoxen tähen, kuin kaikexi onnettomudexi tapahdui, jotta owet kijruusti awattijn seljällensä, ja yxi joukko kiljuwia junkkareita heidän huowi huorainsa kansa, koirain ja potellien kansa sisälle astuit. (7)

Toisna päiwänä oli kaikki nämät hywäin päiwäin junkkarit wäsyneet, kohmelosa, tylyt ja surulliset --. (104)

Tämä Satuni Sanowi
Ett' on paljo pöllö päitä
Joukossakin junkareitten; (126)

"Junkkarit" siis kiljuvat, juopottelevat ja ovat himojensa sokaisemia. Tällaiset käyttöyhteydet omalta osaltaan vaikuttavat sanan merkityksen muotoutumiseen, oli sanan alkuperäinen merkitys mikä tahansa.

Erään tiedon (requiescat in pace) mukaan yhdyssana puucko junckari tavattaisiin jo 1730-luvulla:

Gen. Sursillianaankin kontribuoinut kempeleläisadjunkti Gabriel Peitzius joutui 1730-luvulla vastaamaan Turun tuomiokapitulille esimiehensä tekemään kanteluun, joutui tämä selittelemään mm. syytöstä siitä, että olisi nimitellyt seurakuntalaisiaan "te puucko junckarit".

Tarvittava alkuperäislähde on luullakseni tämä, mutten ehdi asiaa tähän hätään tutkimaan.

Kaiken edellä sanotun valossa pitäisin todennäköisimpänä sitä, että sanalla junkkari on ollut yhdyssanaa puukkojunkkari muodostettaessa vallattoman ja pöyhkeilevän nuorukaisen merkitys (sana on Aleksis Kivelläkin käytössä haukkumanimenä). Kyse siis ei ole siitä, että entiset faan- eli lippujunkkarit olisivat ryhtyneet puukottamaan ihmisiä ja saaneet siksi nimen "puukkojunkkari": haukkumanimen junkkari olis pitänyt joko lyhentyä tästä tai syntyä puukkojunkkarin ohella erikseen, mitkä molemmat tuntuvat tarpeettoman monimutkaisilta ja epäuskottavilta selityksiltä. Merkityssiirtymän syntyyn on voinut vaikuttaa edellä siteerattu raamatunkohdan selitys, joten siinä mielessä puukkojunkkarilla on ehkä suorempi horisontaalinen yhteys saksan sanaan junker, kuin ensisilmäykseltä voisi kuvitella. Saksankielisen sanan merkitykseen puolestaan on varmasti vaikuttanut kaikenlaisten junkkereiden käytös, joten heikko yhteys rosvoparoneihin voitaneen todeta, vaikkei aivan niin suorana, kuin Ylikankaan viittauksesta voisi ymmärtää.

On vielä syytä mainita saamelaisten jumalolento Suurjunkkari. Tämän jumalolennon nimestä kertoo Johannes Scheffer teoksessaan Lapponia (1673) seuraavasti (s. 96) siteeraten lähteenä käyttämäänsä ruotsalaisen Samuel Rheenin teosta En kortt Relation om Lapparnes Lefwarne och Sedher, wijdskiepellsser, sampt i många Stycken Grofwe wildfarellsser (1671):

Alter Deus ex præcipuis Storjunkare vocatur. Quod vocabulum tametſi non Lapponicum, ſed Norvagicum ſit, ipſi tamen uſurpant Lappones, quod clariſſime teſtatur Samuel Rheen in ſupra indicato capite. Detta ordet Storjunkare ær tagit af thet Norriſka tungomaolet, emedan the kalla ſina Landshoefdingar junkare, altſao kalla Lapparna ſina afgudar Storjunkare. Hoc eſt: Vocabulum hoc Storjunkare captum eſt ex lingua Norvagica, quoniam Norvagi præſides ſuos provinciarum Iunkare vocant, idcirco Lappones ſuos deaſtros nuncupant Storjunkare. Docet manifeſte, ipſos Lapponas [sic] hoc vocabulo eſſe uſos. Quandam forte ſerius hoc factum, & poſtquam aliqui eorum ſub imperium Norvagiæ venerunt.

Alla vastaava, ilmaisultaan hieman tiiviimpi kohta kohta Schefferin teoksen englanninkielisestä käännöksestä vuodelta 1674 (s. 37):

The next of the principal Gods is Storjunkare, which tho it be a Norwegian word, Junkare in that language ſignifying the Governor of a Province, yet is uſed by the Laplanders now; tho perhaps it was not in uſe till ſome of them became ſubjects to Norway.

Hieman tuoreempana lähteenä löytyy Esaias Tegnérin aihetta käsittelevä artikkeli "Hemmets Ord" lehdessä Tidskrift för Hemmet (1881). Tämän jumalan nimi liittyy läheisesti edelläkäsiteltyihin skandinaavisiin virkanimikkeisiin. Ganander antaa nimen Mythologia Fennicassa (1789) muodossa Junkker tai Junkari, jota hänen mukaansa rukoillaan nimillä Stor Junker ja Lill-Junker (s. 27, s. v. Junkker).

Sanojen lisäksi lainautua voivat  myös merkitykset, eivätkä sanan muoto ja merkitys siis välttämättä kulje kiinteänä parina. Sana junkkari on yllä sanotun perusteella kulkeutunut saksasta suomen kieleen peräti kolmea reittiä: ruotsista, venäjästä ja norjasta saamen kautta. Ainakin ruotsista lainattu muoto perustuu saksankielisen muodon ymmärtämiseen tekijänimenä, minkä johdosta er-lopuke on korvattu johtimella -are, josta suomen -ari. Venäjän muoto юнкер olisi toki voinut lainautua muodossa junkkeri, mutta tässä "saman sanan" jo käytössä ollut muoto junkkari on saanut venäjän vaikutuksesta uuden merkityksen ylempänä mainitun junkkarikoulun yhteydessä. Neljäntenä mainittakoon vielä muoto junkkeri, jolla viitataan yksinomaan preussilaiseen maanomistajaluokkaan.

Vihapuheesta

Tässä kirjoituksessa käsittelen sanaa vihapuhe. Innoituksena tälle ekskursiolle toimi Helsingin Sanomissa ollut Tommi Uschanovin kolumni "Uutuusharha hämää kokeneenkin kielentutkijan – ”vihapuhe” ja ”alkaa tekemään” tunnettiin jo 1800-luvulla". Vihapuheen lisäksi jutussa mainitaan otsikossakin esiintyvä alkaa tekemään sekä tyyliin. Jälkimmäistä käsittelen vasta luettuani, mitä Erkki Lyytikäinen on aiheesta kirjoittanut, mutta alkaa tekemään -ilmaisua koskien minulla ei ole ainakaan toistaiseksi lisättävää siihen, mitä kieli poskessa kommentoin eräällä foorumilla.

Vihapuheesta Uschanov kirjoittaa seuraavasti:

Kun [...] sana vihapuhe yleistyi viitisen vuotta sitten, pidin selvänä, että se oli uusi kankea käännös amerikanenglannin ilmaisusta hate speech. Sitten joku huomautti, että sana esiintyi jo Aleksis Kiven Nummisuutareissa vuonna 1864.

Se, että vihapuhe esiintyy Nummisuutareissa ei ole oikeastaan argumentti sitä vastaan, etteikö vihapuhe voisi olla käännös englannista: onhan hiiri tietokoneterminäkin käännöslaina, vaikka hiiri palautuu aina uralilaiseen kantakieleen saakka. Tärkeämpi kysymys on, onko olemassa ollut sana vihapuhe saanut englannin mallin mukaan uuden merkityksen ('vähemmistöä kohtaan kohdistuva panettelu' tms.), vai onko tämän uuden ilmaisun ja jo olemassa olleen muodollinen yhteneväisyys sattumaa siltä osin, mikä ei seuraa luonnostaan yhdyssanan osien merkityksestä.

Lainaan tähän Nummisuutareiden relevantit repliikit SKS:n Edith-editiosta:

Martta. Häpeäksi! Hyväpä jos ei häpeätä suurempaa tällä retkellä kohtais häntä, mutta pelkään, että tusinottain hän pilkkahistorjia peräänsä jättää, sillä hän on tyhmää alkujuurta, näetkös.

Topias. Eskoni tyhmä? Tämä on vale ja vihapuhe kateudesta nousnut. ”Olenko minä hullu vaikka minä hulluksi huuttaan” lauletaan Sionissa. – Eskoa et tyhmäksi maininne, yhtä viisas on hän aina kuin isänsäkin, minä nimittäin; hän on ihan kaltaiseni, niin sielun kuin ruumiin puolesta. Hän ei ole tyhmä, vaan vähän itsepäinen, ja sen taitaa tukastansakin nähdä, joka on valkuinen ja harjaskankea, niinkuin ukolla itse tässä. Sanalla sanoin: hän on oikea isän poika, hän on kuvani elävä.

(Korostus tässä ja myöhemmissä sitaateissa minun.)

Sanaa käytetään selvästi eri merkityksessä kuin nykyään, eikä yllä oleva sitaatti ole merkityksellinen nykyään meneillään olevan vihapuhekeskustelun osalta muuta kuin hauskana kuriositeettina. Asiaa on kuitenkin syytä tarkastella lähemmin.

Päädyin tarkastelemaan Kansalliskirjaston lehtikokoelmaa (KLK) Korpin kautta (suora linkki tekemääni hakuun). Rajasin selvitykseni mainittuun kokoelmaan paitsi ajan ja vaivan säästämiseksi, myös siksi, että lehtikielessä uudentyyppiset ilmaisut oletettavasti ilmenevät nopeammin kuin kirjallisuudessa. 1910-luvulta alkaen käytössä ei ole laajennettua kontekstia eli digitoitua aineistoa, joten tämän lyhyen kirjoituksen puitteissa minulla on riittävä tekosyy käsitellä laadullisesti kattavammin vain varhaisempia tapauksia. (Nämä tapaukset löytyvät suoraan tämän linkin kautta.)

Sana vihapuhe esiintyy Suomettaressa vuonna 1854 (nro 40), kymmenen vuotta ennen Nummisuutareita. Kyseessä on jatkokertomus otsikolla "Neljänpäiwäinen huwitus-matka", jossa käsitellään muun muassa Jääsken kuntaa. (Kuntaa ei enää ole, sillä se luovutettiin suurimmaksi osaksi Neuvostoliitolle toisen maailmansodan päätteeksi.) Kirjoittaja toteaa, että esimerkiksi "wiinan juominen ei ole Jääskessä ollenkaan pahasti walloillaan", ja että jääskeläinen on "yhtä selvä kirjan lukija kuin joku muukin naapuri-pitäjäläisensä". Kiinnostava on seuraava kohta:

Näsäwiisaat Wiipurilaiset sanowat tawallisesti: "tuhma Jääskeläinen!", waan se on "wale ja wihapuhe" että Jääskeläinen on mikään luonnon-tuhma, ainoastaan waan takertunut wanhaan yksinkertaisuuteen ja kehnouteen opissa ja koko elämässään.

(Tuhma 'tyhmä'.)

Tässä sitaatissa sanan merkitys on sattumalta melko lähellä nykyistä siinä mielessä, että kysessä on etniseen ryhmään vertautuvan joukon (jääskeläiset) negatiivinen stereotypisointi. Merkille pantavaa on, että ilmaisu wale ja wihapuhe on lainausmerkeissä. Onko tämä ymmärrettävä niin, että kyseessä on todella sitaatti jostain aikaisemmasta, mahdollisesti yleisesti tunnetusta lähteestä, vai että "vale ja vihapuhe" on muuten vain tunnettu sanonta, jollaiset on tuohon aikaan ollut tapana laittaa lainausmerkkeihin?

Suometar 40/1854.

Sanomissa Turusta (101/1879) "vihapuheen" kohteena on brittien hallitus, Wiipurin Uutisissa (35/1888) vihapuhe esitetään sovinnolle vaihtoehtoisena tulkintana naisten "laklatukselle" torihintaluettelon introdusoivass, vähemmän vakavassa jutussa. Aamulehdessä (88/1890) "vihapuhetta" olisi, jos joku sanoisi muiden lehtien ajatelleen Hämäläisestä kuten "Lode Klingsporista". Lehteen kohdistuvasta vihapuheesta kirjoitetaan myös Oulun Ilmoituslehdessä (nro 74/1889). Oulun Ilmoituslehti oli ottanut Kaiku-lehden tiistain numerossa (104/1889) julkaistun selvityksen tullikamarin tuloista sellaisenaan lähdettä mainitsematta saman viikon keskiviikon numeroonsa (73/1889), mistä Kaiku-lehden torstain numerossa oli luonnollisesti älähdetty: Oulun Ilmoituslehteä syytettiin neljän uutisen kopioimisesta ja "toisen härällä kyntämisestä". Oulun Ilmoituslehdessä vastattiin lauantain numerossa, että tullikamarin ilmoituksia aivan normaalisti julkaistaan lähdettä mainitsematta, ja että syytös uutisten "näykkimisestä" on "suoraan sanoen wale ja wihapuhe". Vastineessa siteerataan jonkin verran raamatullisia sananmuotoja, jotka on asetettu lainausmerkkeihin, mutta wale ja wihapuhe ei ole lainausmerkeissä.

Päivälehdessä (53/1891) vihapuhe on yksittäisen henkilön panettelua, Aamulehdessä (37/1891) kunnan arvon alentamista naapurikuntalaisten toimesta. Ilmaisun esiintymä Kansalaisessa (110/1897) on fraseologialtaan niin lähellä Nummisuutareita, että se tuntuisi olevan viittaus siihen. Kyseessä on "kirje Porista", jossa sanotaan seuraavaa:

On joskus sanottu että muka länsi-Suomi, eritoten Porin ympäristö, olisi se paikkakunta maassamme, jossa laulun ja soiton hengettäret kaikkein wähin wiihtymät. Tämä, sanon minä, on walhe ja kateudesta lähtenyt wihapuhe.

Kuten Suomettaressa mainitussa (ks. ylempänä) jääskeläisiä koskevassa väitteessä, on tässäkin kyse yleistävästä stereotypiasta, jollaisia vihapuheet nykyäänkin pitkälti ovat.

Wiipurin sanomien (340/1898) pakinassa kerrotaan toimitussihteerin tuominneen "valeeksi ja vihapuheeksi" pakinoitsijan edellisessä kirjoituksessa (333/1898) esittämän väitteen, että toimitussihteerillä olisi ollut mustepullona särkyneen kahvikupin pohja.

Koittaren (11/1901) yleisönosastolla tuohtunut haminalainen kokee moraalista paniikkia tavasta, jolla maalta kirkkoon jo lauantaina saapuvat nuoret viettävät aikaa "ympyriäisessä Haminassa":

Kainostelematta ja ihmisiä lainkaan häpeämättä saattaa kuusi-seitsentoista vuotias tyttö tallustaa pitkin kaupungin katuja rinnallaan poika, joka häntä vyötäisistä kiinni pitää. Suurin joukoin, kuten esim. viime lauantainakin, lähdetään samoilemaan ympäri kaupunkia, eikä vastaantulijoita osata edes hävetä.
Tämä tällainen esiintyminen julkisilla paikoilla on todisteena siveyskäsitteiden höllentymisestä. Sen tähden tahdon painaa Vehkalahden tyttöjen mieleen, että siveys ja naisellinen tosikeinous kaunistaa naista, ruokoton ja säädytön ulkonainen esiintyminen paljastaa aina sisäisen ihmisemme ilman että siihen tarvitsee lähemmin tutustuakaan.
Vanhempien tulisi myös valvoa lastensa kirkkoreisuja, muuten voi pianaikaan näistä kirkkoreisuista seurata "kirousreisuja".
Tämä ei ole mitään panettelua tahi vihapuhetta. Pois se!

Vuoden 1902 molemmat tapaukset ovat Päivälehdestä: numerossa 31/1902 Turkin sulttaanin hallituksen kerrotaan ilmoittaneen, että väitteet tuhansien kristittyjen armenialaisten surmaamisesta ovat kaikki "valetta ja vihapuhetta". ("Sulttaanilla on hyvät välit eurooppalaisen sanomalehdistön kanssa".) Numerossa 41/1902 on suomenkielinen käännös Sir Arthur Conan Doylen tanskalaisessa Verdens Gang -lehdessä ilmestyneestä kirjoituksesta, jossa hän siteeraa muuatta herra Grayta, jonka mukaan väitteet brittiläisten sotilaiden julmuuksista buurisodassa ovat "yhtenäistä valhetta ja vihapuhetta" (englanninkielisessä alkutekstissä käytetty ilmaisu on a tissue of falsehoods). Lienee sattumaa, että molemmat tapaukset liittyvät väitteisiin rikoksista ihmisyyttä vastaan, kuten niitä nykyään kutsuttaisiin.

Vuonna 1904 palataan stereotypisointiteemaan. Päivälehdessä 83A/1904 mainitaan nimimerkki A. M:n nimittäneen sanomalehtimiehiä loukkaavasti "tuulen ajelemiksi, haaksirikkoutuneiksi laivoiksi", mutta sanomalehtimiehet itse tietävät, että "tämä kaikki on ollut vihapuhetta ja parjausta". Tuulispäässä (nro 29/1904) vihapuheella parjattava ryhmä ovat urheilijat:

Eräät yksinkertaiset ihmiset rohkenevat tuoda esiin sen väitteen, että urheilijat kehuvat. Sula valhe ja vihapuhe!

Tässä hiljan muuan tuttava, konttoristi Viivanen, moitti minua kerskaajaksi, kun minä kaikessa vaatimattomuudessa sanoin, että huoletta nostaisin hänen 12 vuotiaan, perin laihan poikansa Paavon, suoralla kädellä. Mieleni oli hyvin paha, mutta katsoin olevani pakoitettu heittämään Viivasen ulos ikkunasta käärittynä vanhaan sanomalehteen, johon hän saattoi pyyhkiä verta itsestään alas päästyään.

Todellinen urheilija on nimittäin joka suhteessa gentlemanni.

Raahen Lehdessä (98/1905) nimimerkki Ilkka pakinoitsee muun muassa seuraavasti:

Tosin on Luojan luonto täällä karu ja yksitoikkoinen ja kun silmät ovat käänetyt enemmän merelle kuin maalle päin, ei elämä täällä raskaine vaatimuksineen ja tarmon takaa otettava toimeentulo salli synnynnäisen pohjalaisen perinnöista, vaikka kunnioitettavaa juroutta herahtamaan hyväntahdon hymyyn jokaisen kevyen ja löyhän sukkeluuden kuultua, mutta että täällä ei viatonta, raikasta puhetta ymmärrettäisi, se on vale ja vihapuhe.

Samalla pakinapalstalla (121/1905) kirjoitetaan myöhemmin, ettei "olisi häpeäksi vaikka [Raahessa] kehityttäisi[in] kulkemaan muussakin hiukan etunenässä toisista pikkupaikkakunnista", mihin pakinoitsija lisää loppukaneetiksi: "Se olisi vilpitön toivoni ilman vihapuheita. Dixi." (Dixi 'olen puhunut'.)

Hieman poliittisemmissa merkeissä pakinoitsee samana vuonna nimimerkki Naskali Etelä-Suomessa (111/1905):

"Ankarasti perustuslaillinen ja isänmaallinen" pappa löylytti äskettäin 3 kelwotonta nimismiestä. Se hänelle kunniaksi. Mutta mitä hän sen yhteydessä jutteli minun korkeimman warjeluksessa istumisestani ynnä kaikesta muusta mitä siihen lajiin kuuluu, se oli ilkeä walhe ja wihapuhe, jommoisen harjoittaminen ei ole enää ankarasti perustuslaillisellekaan "papalle" kaunistukseksi ja wielä wähemmin terweellinen asiain yleiselle kululle.

Elämässä (0B/1905) kerrotaan joidenkuiden sanoneen "hulluudeksi, vihapuheeksi" väitteitä "yksityisten ahneuden tyydytykseksi" laillistetun "yhteiskunnallisen myrkytysjärjestelmän" eli alkoholin haitoista.

Raatajassa (31-32/1906) julkaistiin Kyösti Wilkunan "Vastuksien päivä: kuvaus pikkukaupunkien sanomalehtioloista", jossa väite, että joku "Rekke" saisi palkakseen painokoneen pyörittämisestä vain nuuskaa, on "valetta ja vihapuhetta". Kylväjässä (51/1906) puolestaan "panettelua ja ilkeätä vihapuhetta" on se, että joku vihjaa Helsingin Sanomien ja Uuden Suomettaren löytäneen yhteisen vihamiehen Raittiuden Ystävien johtokunnassa.

Tuulispäässä (13/1907) vihapuhe esiintyy seuraavassa wellerismissä:

- Se on vale ja vihapuhe, sano Kirvun lukkari, kun valtion virkamieheksi karahteerattiin.

Tässä voitaneen katsoa epäsuorasti mollattavan valtion virkamiehiä.

Tampereen Sanomissa (301/1908) kauppias V. Tuomala vastaa huhuihin, että hänen jauhonsa olisivat "mätiä, ja niihin olisi myös kalkkia sekoitettu", ilmoittamalla, "että tämä puhe on ainoastaan vihapuhetta ja kateutta".

Kuten todettu, myöhemmistä osumista en pääse laajempaan kontekstiin, mutta ne eivät nähtävästi erityisesti eroa edellä käsitellystä. Kaikista 94:stä osumasta 47 eli tasan puolet liittyy konkordanssinäkymän perusteella kollokaatioon val(h)e ja vihapuhe tai johonkin sen variaatioon. Myöhemmät tapaukset voivat olla Nummisuutarit-viittauksia, joten kyse voi olla tai olla olematta Nummisuutarien popularisoimasta hokemasta. Osumia on suhteellisen tasaisesti vuoteen 1955 asti (ks. kaavio alla), jolloin Länsi-Savon numerossa 188 melko varmasti siteerataan Nummisuutareita: "vale ja vihapuhe, kateudesta noussut" on itse jutussakin lainausmerkkien välissä. Huumorihokemahypoteesia näyttäisi tukevan myös se, että välillä 1854 - 1908 jopa puolet tapauksista on pakinoista tai vastaavista.

Seuraava osuma korpuksessa on vasta vuodelta 1996, edellisen tapaan Länsi-Savosta (nro. 78), jossa sanaa käytetään sen nykymerkityksessä:

Jokaisen kansalaisen on torjuttava ympäristössään vierasmaalaisiin tai muihin vähemmistöihin kohdistuva 'vihapuhe' tai halveksunta, sillä sellaisesta sikiää ymmärtämättömissä mielissä oikeutus rikolliseen kiusaamiseen, jopa väkivaltatekoihin.

"Nykymerkityksellä" viittaan oikeastaan asiayhteyteen (vierasmaalaiset tai vähemmistöt), sillä aikaisemmissa tapauksissa nähty merkitys sopisi oikeastaan tässäkin tapauksessa. Yksinkertaiset lainausmerkit kielinevät siitä, että vihapuhe ei ole vielä täysin vakiintunut kieleen.

Alla oleva kaavio kuvaa osumien absoluuttisien määrien ajallista jakautumista korpuksessa:

Vihapuhe (KLK).

Kaavio ei kerro oikeastaan muuta kuin sen, että 1900-luvun jälkipuoliskolla on ammottava aukko. Hain vihapuhetta vielä 1990- ja 2000-luvun suomalaisista aikakaus- ja sanomalehdistä. Osumia on 21, joista kaikki paitsi yksi käsittelevät vihapuhetta sen kapeammassa nykymerkityksessä. Yksi tapaus on Marko Lambergin vihapuhetta käsittelevästä artikkelista "Puhetta vihasta" (Historiallinen aikakauskirja 109, 2011), jossa on seuraava, tämän kirjoituksen aiheeseen suoraan liittyvä kohta:

[Vihapuhe] vaikuttaa uudissanalta ja epäilemättä se onkin nykykontekstissaan lainattu amerikanenglannista, jossa hate speech yleistyi 1900-luvun lopulla tarkoittamaan juuri johonkin ihmisryhmään kohdistuvaa aggressiivista puhetta. Mutta vihapuhe (kirjoitettuna myös wihapuhe) esiintyi jo viimeistään 1800-luvun suomen kielessä, esimerkiksi Aleksis Kiven Nummisuutareissa ja lukuisissa sanomalehtiartikkeleissa. Merkityssisältö näyttäisi olleen hivenen kepeämpi kuin nykyisin – sana tarkoitti ainakin kirjallisissa yhteyksissä lähinnä herjaamista tai panettelua.

Vihapuhe on siis uusvanha uudissana, jonka käyttöhistoria ei liene täysin katkeamaton.

Mitä tulee englannin kieleen, Oxford English Dictionaryssa mainittu ensimmäinen esiintymä ilmaisulle hate speech on vuodelta 1988, mikä on helppo harjoitusmaali aloittelevalle "predatorille". Vanhin tältä istumalta löytämäni käyttöesimerkki on vuodelta 1918. Tein haun myös COCA:ssa (Corpus of Contemporary American English), josta löytyi 259 aikavälille 1991 - 2015 sijoittuvaa osumaa. Osumien ajallinen jakautuminen näkyy alla olevasta kaaviosta:

Hate speech (COCA).

On tuskin sattumaa, että piikki osuu samoihin aikoihin kuin ensimmäinen nykymerkityksinen esiintymä KLK:ssa. Alla oleva kaavio osoittaa, kuinka suuri osuus korpuksen osumista on lainausmerkeissä:

"Hate speech" (COCA).

Laskeva trendi kielii odotetusti ilmaisun vakiintumisesta englannin kieleen, vaikka joissakin tapauksissa kyse voi olla väitettyyn vihapuheeseen viittaamisesta lainausmerkkejä käyttäen.

Palatakseni suomen kieleen: Lambergin tiedot perustunevat pitkälti samaan aineistoon, jota olen ylempänä käsitellyt. Aineiston valossa vihapuheen yleisin merkitys näyttäsi olevan juurikin yksittäiseen tahoon kohdistuva panettelu, mutta on silti tavallaan kiinnostavaa huomata, että etenkin varhaisemmissa tapauksissa vihapuhe liittyy usein jonkin ihmisryhmän stereotypisointiin, oli kyse sitten jääskeläisistä, länsisuomalaisista, urheilijoista, pohjalaisista tai valtion virkamiehistä. On kuitenkin todettava, että vaikka vihapuheen merkitys olisikin ollut jossain vaiheessa kallistumassa yleistäviä valheita kohtaan, ei asialla ole nykymerkityksen kannalta merkitystä, sillä vihapuhe näyttää ainakin tässä käsitellyn  aineiston perusteella tosiaan "unohtuneen" kollektiivisesta kielitajusta aikavälillä 1956 - 1995. Sen käyttö ei siis vaikuta muodostavan katkeamatonta jatkumoa, jonka aikana sanan merkitys olisi muuttunut. Lisäksi on huomattava, että jos vihapuhe olisi ollut jatkuvassa käytössä, esiintyisi korpuksen loppupäässä vääjäämättä kannanottoja sitä vastaan, että sanaa on alettu käyttää "väärin" englannin kielen vaikutuksesta. Tähän genreen kuuluu oikeastaan myös Uschanovin mainitsema ajatus, että sana olisi "kankea käännös" amerikanenglannista. (On tietysti mahdoton sanoa, onko ensimmäisellä taholla, joka on kääntänyt suomeksi ilmaisun hate speech, ollut jokin mielikuva jo käytössä olleesta ilmaisusta vihapuhe.)

Kuten sanottu, Nummisuutarit ei suinkaan ole ensimmäinen kirjallinen tuotos, jossa sana vihapuhe esiintyy. Edes Korpista löytämistäni vanhin, ylempänäkin mainittu (ja ylimmässä kuvassa näkyvä) Suometar-sitaatti vuodelta 1854 ei sekään ole vanhin tiedossani oleva tapaus. Toistaiseksi varhaisimpana pidettävä attestaatio on C. A. Gottlundin teoksessa Otava eli suomalaisia huvituksia, II osa vuodelta 1832 (s. 19). Kyseessä on helkavirsi Rilvalasta (= Ritvalasta), jonka sisällön Gottlund referoi savolaisvoittoisella kirjakielellään seuraavasti (s. 18 - 20):

Toinen Runo nimitetään Matalenan-Runo. Se lausuupi siitä, etta yks Neito jolla oli tämä nimi, eli suuremmassa hekkumassa ja rikkauvessa, käytti ihtiänsä kopeasti ja ylpiästi, ja oli olevoinansa puhtaina ja parraaina Neitona, ehkä hään Vaimoista oli se pahin ja suurin häväisty. Hään oli jo salassa synnyttänä kolmet lasta, vaan suattana heitä henkettömäksi, ja murrhalla peittänyt pahat työnsä. Niin tapahtui kerran että hään mäni vettä noutamaan lähteeltä kultavarrella kupilla. Sinne tultua näki hään lähteessä kuvansa aivan ouvoksi ja hirmuiseksi. Peläten tätä rupeis hään päivittämään ihtiänsä, sanoillen: "Ohho minua Neito parka, pois on muoto muuttununna, kauniit karvaini kavonna." Jesus lähestyi häntä silloin Paimenen huamussa, tulevoinnaan varvikosta, rukoillen häneltä vettä juuvaksensa. Mutta hään sai häneltä vihapuheita, vuan ei vettä. Jesus sanoi hänellen: siksikö minä olen sinun puheis alainen, josma ilmoitan sinun ilkeyttäis? "Sanok kaikki mitäs tiiät!" vastaisi tämä sovaistu vaimo. Silloin sanoi Jesus: "kussa kolmet poikalastais? Yhen tuiskasit tuleen, toisen viskaisit veteen, kolmannen kaivoit karkeisehen. Sen kuins tuiskasit tuleen, siit ois Ruohissa Ritari; sen kuin viskaisit veteen, siit olis Herra tällä mualla; sen kuin kaivoit karheisehen, siit olis Pappi paras tullut." Nyt vasta puhkeis Matalenan syvän. Itkin ja syntiänsä katuin, sanoi hän: "Itepäs lienet Herra Jesus!" Lankeis muahan polvillensa, pesi kyynäleillänsä Vapahtajan jalat, ja kuivaeli heitä hiuksillansa, suostuva siihen rankaistukseen jonka Vapahtaja löysi hänellen hyväksi.

Yllä oleva on julkaistu myös Suomen kansan vanhojen runojen Hämeen runojen ensimmäisessä niteessä (SKVR IX₁ s. 61-62, 1917). Mainitut "vihapuheet" kuuluvat Gottlundin muistiin merkitsemässä runossa seuraavasti (SKVR IX₁81: 38-43):

"Mitäs puhut Suomen sulha,
"Suomen sulha, mairen orja,
"Isäini ikäinen paimen,
"Ruoti rourulla elänyn,
"Kalan päillä kasvatettu,
"Karjalaisſa kaskismaisſa?" -

Gottlundin vihapuhe on siis ilmeisesti ymmärrettävä herjaamiseksi tai ilkkumiseksi, ei niinkään panetteluksi.

Jos joku tietää vanhempia tapauksia, kuulen niistä mielelläni.

Kahden partiopojan suomennoksesta

Lapsuuteni lempikirja oli Ernest Thompson Setonin kirjoittama ja I. K. Inhan suomentama Kaksi partiopoikaa: kertomus kahdesta pojasta jotka elivät kuin intiaanit ja mitä he oppivat (1917). Kirja kertoo luonnosta kiinnostuneesta kanadalaispojasta Janista, joka lähetetään sairaalloisuutensa vuoksi vuodeksi maalle. Sangerissa hän tutustuu isäntäperheensä poikaan Samiin, jonka kanssa he aloittavat alaotsikon mukaisen harrastuksensa. Seikkailuidensa lomassa pojat oppivat tunnistamaan eri eläin-, lintu- ja kasvilajeja, rakentamaan tiipiin, soveltamaan geometriaa, täyttämään pöllöjä ynnä muita partioaatteen hengen mukaisia tietoja ja taitoja.

Käsittelen tässä kirjoituksessa sitä, miten Inhan kädenjälki näkyy kirjan sivuilla erinäisten käännösratkaisujen ja huomautusten muodossa. Two Little Savages löytyy alkukielellä kokonaisuudessaan Project Gutenbergistä, josta myös alla olevat englanninkieliset sitaatit ovat peräisin. Suomenkielisten otteiden perässä olevat sivunumerot viittaavat luonnollisesti suomennokseen.

Toisin kuin nykyään on tapana, Inha on vaihtelevissa määrin suomalaistanut henkilöhahmojen nimien vieraskielisiä muotoja. Lähinnä kirjoitusasua koskevat Yan → Jan, Guy → Gui, Caleb → Kaleb, mutta suorastaan nimien kääntämisestä voidaan puhua sellaisissa tapauksissa kuin Peter → Pekka, Michel → Mikko. Muuttumattomia ovat mm. William Raften, Dick Pogue, Biddy ja - nykykäytännön vastaisesti - Canada. En äkkiseltään havaitse tässä mitään erityistä logiikkaa, sillä raja ei kulje lasten ja aikuisten, pää- ja sivuhenkilöiden tai edes outoja kirjaimia sisältävien ja sisältämättämien nimien välillä.

Aivan erityisen mielenkiintoinen asia on eri kielimuotojen käyttö niin alkuteoksessa kuin suomennoksessakin kuvaamaan sangerilaisten puheenpartta, jota seuraava ote koskee:

The accent of the Sangerite was mixed. First, there was a rich Irish brogue with many Irish words; this belonged chiefly to the old folks. The Irish of such men as Raften was quite evident in their speech, but not strong enough to warrant the accepted Irish spelling of books, except when the speaker was greatly excited. The young generation had almost no Irish accent, but all had sifted down to the peculiar burring nasal whine of the backwoods Canadian.

Sangerilaisten puheenparsi oli sekalaista. Puhuttiin ensinnäkin mehevää irlantilaista murretta, jossa oli paljon irlantilaisia sanoja seassa; se oli etupäässä vanhain puheenparsi. Raftenin kaltaisten miesten puheessa irlannin kieli oli kylläkin tuntuva, mutta ei kuitenkaan ylivoimainen, paitsi silloin, kun puhuja oli hyvin kiihtynyt. Nuoremman polven puheenparressa tuskin huomasi vähääkään irlantilaista murtamista, vaan kaikki olivat vähitellen omistaneet Canadan takametsäläisten omituisen sorahtavan nenähönötyksen. (93)

(Eroaakohan hönötys jotenkin honotuksesta?)

Oletan, että alkutekstistä alleviivaamani Irish spelling -kohta viittaa juuri siihen, miten Seton on tuottanut "Raftenin kaltaisten miesten" puheen käyttäen säännöllisesti murteellisuuteen viittaavia kirjoitusasuja (ks. seuraava lainaus), vaikka kieltämättä kertoja näyttäisi tässä olevan niiden käyttöä vastaan. Koska Inha ei ole käännöksessään pyrkinyt merkitsemään murteellisia muotoja millään tavalla, on hän jättänyt kirjoitusasuihin viittaavan maininnankin pois.

Kiihtyneisyyden mainitseminen tuntuisi olevan eräänlainen murteellisuuteen liittyvä "Tšehovin ase", josta seuraa myös ainoa kohta, jossa murteellista muotoa on jotenkin pyritty mukailemaan suomennoksessa. Tämä on William Raftenin ph'äijät, jota alkutekstissä vastaa bhise, joka on tässä erotettava vähemmän paksua murretta edustavasta muodosta bhoys (suom. pojat):

Raften had a knack of turning up at any point when something was going on, taking in the situation fully, and then, if he disapproved, of expressing himself in a few words of blistering mockery delivered in a rich Irish brogue. Just what view he would take of their pastime the boys had no idea, but awaited with uneasiness. [...] Raften, after regarding them with a searching look, said slowly: "Bhoys!" (Sam felt easier; his father would have said "Bhise" if really angry.) "Fhat's the good o' wastin' yer time" (Yan's heart sank) "wid Willow withes fur a job like that? They can't be made to howld. Whoi don't ye git some hay woire or coord at the barrun?"

William Raftenin puoliso eli Samin äiti puhuu yleiskieltä, ja muistini mukaan ainakin yhdessä keskustelussa johtolauseiden puutteen vuoksi ainoa keino tietää, kenen puheenvuorosta on kyse, on henkilöhahmojen idiolektit. Tästä johtuen tajusin vasta hiljattain englanninkielistä tekstiä lukiessani, että erään repliikin sanookin William Raften eikä hänen vaimonsa, mutten valitettavasti enää löydä kyseistä kohtaa.

Muutamassa kohdassa voidaan nähdä viime vuosisadan alun Suomestakin tuttu sosiolingvistinen erottelu "hienompien" sanojen ja arkisen kielenkäytön välillä. Kertoessaan ajastaan palvelustyttönä Bonnertonissa Biddy käyttää ilmeisen tietoisesti tavallista hienompaa sanaa:

Granny, this is Yan. Me an' him hed lots o' fun together when I 'resided' with his mamma, didn't we, Yan?

Mummo, tämä on Jan. Me pidimme yhdessä monet lystit, kun minä sellskaapasin hänen mammansa kanssa, eikö totta, Jan? (124)

Alkutekstissä yksinkertaiset lainausmerkit merkinnevät korostetun huoliteltua ääntämystä, mutta suomennoksessa ruotsinkielinen lainasana (sellskaapata) ajaa asian yksinään. Hieman vastaavaa hienostelua Inha näyttää tavoitelleen kohdassa, jossa käsitellään Sangerin siirtokunnan eri "sosiaaliluokkia":

Old Boyle had been a "PASSENGER," old Raften an "EMMY GRANT."

Ukko Boyle oli ollut "PASIERARI", ukko Raften taas EMMY GRANT'ilainen. (92)

Passenger/pasierari viittaa henkilöön, joka on muuttanut Kanadaan omalla rahallaan valtionavustuksen sijaan, ja joka siis edustaa "Emmy Granteja" ylempää yhteiskuntaluokkaa. Ilmaisu Emmy Grant on mitä ilmeisimmin väännös sanasta immigrant tai emigrant, ja on syytä olettaa, että Inha ei ole tajunnut tätä yhteyttä, sillä muuten hän olisi varmasti varustanut kohdan alaviitteellä, joita hän käyttää ahkerasti sellaisissa kohdissa, jotka saattaisivat muuten jäädä suomalaiselle lukijalle epäselviksi. Alla oleva ote on samasta luvusta kuin edellinen:

Thirty years before, Sanger had been "taken up" by a population chiefly from Ireland, sturdy peasantry for the most part, who brought with them the ancient feud that has so long divided Ireland—the bitter quarrel between the Catholics or "Dogans" (why so called none knew) and Protestants, more usually styled "Prattisons." The colours of the Catholics were green and white; of the Protestants orange and blue; and hence another distinctive name of the latter was "Orangemen."

Sangerin oli kolmekymmentä vuotta takaperin anastanut siirtolaisjoukko, joka oli enimmäkseen Irlannista tullut. He olivat suurimmalta osalta jäykkiä talonpoikia, jotka toivat kerallaan Irlannin vuossataiset vihatkin - katolilaisten eli "doganien" (tiesi mistä he sen nimen saivat) ja protestanttien, tavallisessa puheessa "prattisonien", katkerat riidat. Katolilaisten värit olivat viheriä ja valkoinen; protestanttien oranssi ja sininen; ja siitäpä viimemainittuja myös sanottiin "oranjan miehiksi".*

*Englannin kielessä kummankin sanan muoto on "orange", vaikka niiden merkitykset juurtuvat aivan eri käsitteistä, orange-värin appelsiinista ja orange-miesten Wilhelm II:sta, Oranjan prinssistä, joka v. 1689 nousi Englannin valtaistuimelle. (89-90)

Toisaalla Biddy kertoo, kuinka he oranjan miesten juhlaa edeltävänä päivänä tappoivat hämähäkkejä aiheuttaakseen sateen; Pyhän Patrikin päivää ennen protestantit yrittivät samaa, mutta silloin ei ollut juurikaan hämähäkkejä, ja sadekin tuli lumena. Tässä kohden Inha selittää alaviitteessä, että "Biddy oli katolisuskoinen ja vihasi tietysti Ulsterin protestanttisia englantilaisia maananastajia, Oranjan miehiä" ja että Pyhä Patrik "on Irlannin suojeluspyhä" (60).

Suomalaisille vähemmän tuttu historiallinen henkilö on George Plantagenet, johon verrataan ylempänä mainitun mummon hillopurkista löytyneitä kärpäsiä:

And again her finger was employed, this time to scrape off an incrustation of unhappy flies that had died, like Clarence, in their favourite beverage.

Ja taas hän tarvitsi sormiensa apua, tällä kertaa kuoriakseen pois keton kuolleita kärpäsiä, jotka olivat kuolleet mielijuomaansa samoin kuin aikanaan Clarencen herttua.

*Clarencen herttua Yrjö, Englannin kuninkaan veli (1449 - 1478), valtiopetoksesta kuolemaan tuomittuna hukkui tai hukutettiin suureen viinisammioon. (200-201.)

Tässä Inha on alaviitteen lisäksi selventänyt nimen muotoa täydentämällä pelkän Clarencen koko titteliksi. Kyseinen herttua seikkailee muiden päärien tapaan yksinkertaisesti Clarencena myös William Shakespearen näytelmissä Rikhard III ja Henrik VI.

Toisinaan Inha joutuu selostamaan englannin kielen hienouksia. Paikannimestä Downey's Dump hän kertoo, että dump "oikeastaan merkitsee kaatopaikkaa, toisin sanoen ratapengertä" (376). Kilpailevan intiaaniheimon (eli toisen poikaporukan) tullessa kuvioihin mukaan Inhan on selitettävä kaksi nimiin liittyvää sanaleikkiä, ylempänä mainitusta nimestä Boyle johdettu Boiler ja Pekan eli Peterin nimestä johdettu "intiaaninimi" Rantasipi eli Peetweet:

* Engl. kielen sana "boil" merkitsee "keittää" ja "boiler" "keittäjä".
** Peter = Peet; Peetweert [sic] = rantasipi. (491)

Ainakin nykysuomeksi peetweet eli spotted sandpiper on amerikansipi (Actitis macularius), mutta tällaisen vieraannuttavan nimityksen käyttäminen olisi tietysti joka tapauksessa hölmöä. Huomion kiinnittää lisäksi kirjoitusasu Peet normaalimman diminutiivin Pete sijaan.

Koska pohjoisamerikkalainen kulttuuri ei ollut teoksen ilmestymisen aikaan niin tuttua kuin nykyään, on Inha lisännyt asianmukaisiin kohtiin seuraavat selitykset:

* Kun maissitähkä on kehittynyt riittävän maitomaiseksi, niin sitä Amerikassa syödään paahdettuna. (149)

* [Arvuutusluu t]arkoittaa linnun haarukkamaista rintaluuta, jolla arvuutellaan. (210)

"Maitomaisuus" viittaa siihen, että raa'asta maissinjyvästä puristettava neste on kirkasta, kypsästä maitomaista. Hieman ymmärrettävämpi muoto arvuutusluusta on arpaluu tai englanninkielistä muotoa wishbone paremmin vastaava toivomusluu. "Arvuuttelu" tapahtuu niin, että kaksi ihmistä ottaa kiinni kalkkunan hankaluun molemmista haaroista ja vetävät sen poikki, minkä jälkeen se, jonka puoliskoon luun kulma jää, saa toivoa.

Irlantilaista kansanperinnettä valaisee seuraava huomautus:

* Banshii on kelttiläisen taikaluulon mukaan henki, joka ilmestyy perheelle valittaen tai murheellista laulua laulaen, kun jotakuta sen jäsenistä odottaa kuolema. Sana on gaelin kielestä. (452)

Banshii, englanniksi banshee, tulee iirin ilmaisusta bean sídhe (= bean sí), joka merkitsee sananmukaisesti 'keijukaiskummun naista'. (Banshii on siis tavallaan itkijänaisen etiäinen.) Suomeksi on ainakin nykyään tapana puhua irlantilaisten puhumasta gaelista iirinä ja skottien kielestä gaelina, mikä saattaa olla hieman hämäävää, etenkin kun niiden muinaismuotoa kutsutaan muinaisiiriksi, ja koko alaryhmää goideelisiksi kieliksi, joka on etymologisesti sama asia kuin "gaelilainen".

Amerikan alkuperäisasukkaiden kulttuuriin liittyvät puolestaan seuraavat käsitteet selityksineen:

* Skuoo, intiaaninainen. (180)

* Intiaanien "totemit", - sana on ojibwa-kielestä - ovat luonnon esineitä, varsinkin eläimiä, joihin yksityinen, perhe tai heimo luulonsa mukaan läheisesti liittyy; jos totemi on eläin tai kasvi, niin sitä ei syödä. Ihmisryhmä, jolla on sama totemi, nimittää itseään totemin nimellä, he luulevat olevansa veriheimoa eivätkä hyväksy avioliittoja samaan totemiryhmään kuuluvien henkilöiden kesken. Totemien palvelelminen on kansainvälinen tapa luonnonkansain kesken. Totemit esitetään kuvilla, ja kun yksilöllä voi olla sekä heimon, perheen, että oma totemikuvansa, niin tulee niistä korkea leikkauksilla varustettu paalu. Totemipaalut ovat Tyynen meren rannikon intiaanien kesken yleisiä vielä tänä päivänä. (450-451)

(Sanan yksityinen käyttöä merkityksessä 'yksittäinen [henkilö]' sivusin aiemmin täällä.)

Skuoo, englanniksi squaw, tulee massachusettista tai narragansettista, jotka ovat itäisiä algonkin-kieliä; odžibwa kuuluu saman kieliperheen keskiryhmään. Inhan laajahko toteemi-selostus on teoksen ilmestymisen aikaan ollut eittämättä hyödyllinen, kun tällaista tietoa sisältäviä kirjoja ei välttämättä ollut laajasti saatavilla.

(Sivumennen sanoen toteemeista tulee mieleen toinen lapsuuteni kirja, Kaija-Liisan merimatka [1954], jossa alkuasukkaiden kielellä kradabi malouke merkitsee 'hui kauheaa, nyt meitä vietiin, toteemi on ruvennut puhumaan'.)

Muuten alaviitteet ovat pitkälti tekstissä mainittujen eläin- ja kasvilajien tieteellisiä nimiä sekä lyhyitä luonnehdintoja niiden meikäläisistä vastineista poikkeavista ominaisuuksista. Kaikista mielenkiintoisin huomautus liittyy erääseen Inhan hieman kyseenalaiseen käännösratkaisuun:

* Käytän sanaa "hirvas" merkitsemään yleensä hirvieläintä ("deer") ja "sarvas" sanaa koirashirvieläintä ("buck"), vaikka molemmatkin sanat oikeastaan merkitsevät urosporoa. Kansankieli ei voinut tietää, mihin pulaan suomentaja joutuisi, jonka vuoksi hänen täytyy tehdä sille pientä väkivaltaa. (13)

Sana deer esiintyy alkutekstissä kaikkiaan yhdeksänkymmentäyksi kertaa, buck merkityksessä 'koirashirvieläin' viisi kertaa. En keksi mitään erityistä syytä ylläpitää tätä erottelua suomennoksessa, mutta ilmeisesti Inha on vaikeuksista huolimatta halunnut noudattaa tässä suhteessa tiukkaa formaalia ekvivalenssia. Luulin itse asiassa pienenä, että hirvas on jonkinlainen vanhahtava sana (kuten vaikkapa viisikolmatta 'kaksikymmentäviisi') hirvelle, mutta onneksi sentään väärinkäsitykseni korjaantui melko varhaisessa vaiheessa, kun tulin vihdoin lukeneeksi yllä siteeratun huomautuksen.

"Puolentoista tunnin kuluttua ruokitaan siat."

Piispa Henrikistä

Elättelin jossain vaiheessa sellaista ajatusta, että julkaisisin piispa Henrikiä koskevan kirjoituksen hänen muistopäivänään eli heikinpäivänä (19.1.). Unohdin kuitenkin asian tänäkin vuonna, enkä viitsi odottaa ensi vuoteen, joten pitkän hiljaisuuden rikkoakseni kirjoitan lyhyesti aiheesta lähinnä kokoamalla yhteen muutamia mielenkiintoisia lähteitä. Oletukseni on, että tarina itsessään on lukijalle pääpiirteissään tuttu, mutta pääkohdat käyvät joka tapauksessa ilmi tästä kirjoituksesta. Sanomattakin lienee selvää, että kyseessä on jo varhaisessa vaiheessa osaksi mytologiaa tullut tarina, jonka eri versioita ei ole tässä mahdollista käsitellä kattavasti. Ylipäänsä kehotan tutustumaan Lauri Simonsuurin teokseen Kotiseudun tarinoita (2. painos 1984, s. 79 - 83), josta löytyy aiheeseen liittyviä tarinoita, sekä tietenkin Zacharis Topeliuksen Maamme -kirjaan (4. luku). Myös Martti Haavio käsittelee aihetta teoksessaan Suomalaisen muinaisrunouden maailma (1935, s. 281 - 287). Tuoreempi aihetta käsittelevä teos on Tuomas Heikkilän Pyhän Henrikin legenda (2005).

On mielekästä erottaa toisistaan pyhän Henrikin legendan kirkkohistoriallinen versio kansanomaisesta. Jälkimmäistä nimitetään kalevalamittaisessa muodossaan perinteisesti piispa Henrikin surmavirreksi. (Kansanrunoudesta puhuttaessa virsi merkitsi aikaisemmin pitkähköä kertovaa runoa.) Perinteitä kunnioittaen lähden liikkeelle Paavali Juustenin piispainkronikasta (Chronicon episcoporum Finlandensium), jossa piispa Henrikistä todetaan seuraavaa:

Beatus Henricus, oriundus in Britannia majori, hoc est, Anglia, prius episcopus Upsalensis (quartus in eo ordine) antequam illa ecclesia erecta fuit in metropolin. Hic post biennium sanctum Ericum comitans in Finlandiam venit, ut Finnones a paganismo ad agnitionem et cultum veri Dei converteret, et ipse tandem sequenti hyeme martyrio afficitur. Haec acta sunt anno Domini 1150. Quare autem martyrium passus sit, ejus legenda testatur, quae Finnonibus satis est nota.

'Autuas Henrik, syntynyt Isossa-Britanniassa eli Englannissa, ensin Uppsalan piispa (neljäs siinä arvossa) ennen kuin se kirkko ylennettiin arkkipiispanistuimeksi. Kahden vuoden jälkeen hän saapui Pyhän Eerikin kanssa Suomeen käännyttääkseen suomalaiset pakanuudesta tunnustamaan ja palvelemaan oikeaa Jumalaa, ja itse vihdoin seuraavana talvena kärsi marttyyrikuoleman. Tämä tapahtui Herran vuonna 1150. Miksi hän kärsi marttyyrikuoleman, todistaa hänen legendansa, joka on riittävän tuttu suomalaisille.'

Kuten todettua, piispa Henrikin legendasta onkin lukuisia kansanomaisia versioita, jotka kertovat piispasta ja hänen tappajastaan Lallista. Christfrid Gananderin kertoo teoksessaan Mythologia Fennica (1789) viimeksi mainitusta seuraavaa:

LALLI, en finſk bonde ſom mördade St. Hinrik. Sedan han kom hem ifrån Kjulo-träſk, och hade den mördade Biskopens mitra på hufvudet, ſjöng barnflickan vid vaggan: Miſtä Lalli lakin ſaanut, Paha mies hywän hytyrin. Se St. Hinrik.

Tarinan mukaan murhattuaan piispan Lalli otti hänen lakkinsa, ja kun hän yritti myöhemmin ottaa sen päästään, repesi  hänen päänahkansa sen mukana. (Eräiden versioiden mukaan Lalli otti myös Piispan sormuksen, ja hänen ottaessaan sitä pois sormestaan lähtivät sormen lihat sen mukana.) Lalli lakkeineen elää myös sananlaskussa "Lalli etzi lackians/ lallin lacki pään laella" (SKVR VIII.988). Piispa Henrikistä Ganander kertoo puolestaan seuraavasti:

St. HINRIK, En Lärare ifrån England; kom til Sverige med ſin Landsman Cardinalen Nicolaus Albanenſis 1153, och blef af honom förordnad til Biſkop i Upſala. Han fölgde med ERIK den Helige til Finland, där han omvände och döpte många hedningar, och ſtyrkte dem, ſom af Eriks vapen redan voro tvungne til dop och Chriſtendom.

Men när Hendrik på svenſkt ſätt ville gäſta på et gods, ſom tillhörde Lalli, en förnäm Finne, och i ägarens frånvaro uttog det han behövde, blev han af den förtörnade Lalli öfverfallen och ihjälſlagen på iſsen i Kjulo träſk, förſt på året 1158. Lalli avhögg St. Hintiks tumm, varpå var en gallring, ſom flög på iſen, men glittrade fram om våren, då den gjorde mirakel och en blind, ſom förſt blev den varſe, feck ſin ſyn igen. Samma tumm, är nu et inſigne i Åbo Dom-Capitlets Sigill.

Detta dråp gjorde Henrik til en Martyr och uphögde honom till et Helgon. Påfven Adrian IV utgaf en Bulla, at St. Henrik ſkulle blifva Canonicerad, och d. 19 Januarii, kallad Hindriksmeſſa, ſkulle hans åminnelſe heligt firas, och St. Henrik antagas til Sveriges och Finlands Patron. Hans graf i Nouſis kyrka, tre mil ifrån Åbo, blef mycket beſökt. Hans åkallan troddes bota invigd på Unikangar til hans ära, och hennes underlagde Bönder ſe fins av träd, med Biſkops mitra, i Pedersöre kyrkas våkenhus.

(Mythologia Fennica on tietosanakirjan muotoon laadittuna helposti lähestyttävä ja muutenkin varsin viihdyttävä selostus Gananderin käsityksestä suomalaisten uskomuksista ja myyteistä.)

Heittelehtivän oikeinkirjoituksen (Hinrik, Henrdrik, Henrik) lisäksi huomion kiinnittää ilmeisesti kulttuurien kohtaamisesta syntyvä ongelma: ottaessaan Lallin talosta tarvitsemansa tarvikkeet piispa toimii "ruotsalaisen tavan mukaan" (på svenſkt ſätt). Haavion mukaan "ruotsalainen tapa" on tosin vasta se, että piispa ottaa tarvitsemansa vaimon kieltäydyttyä myymästä elintarvikkeita.

Tukkansa menettänyt Lalli piispan mitra kädessään. (Elias Brennerin akvarelli.)

Gustaf Renvallin vuonna 1826 ilmestynyt Suomalainen sana-kirja ei ole tietosanakirja, mutta jostain syystä tämä "kuuluisa (pahamaineinen?) suomalainen" ja "piispa Henrikin tappaja" löytyy siitä hakusanana johdoksineen:

Lalli, in Ns. Finno famosus, Episc. Henrici interfector, it. juopo-lalli homo bibax l. ebriosus, G. Saufhals.

Suomalaisen kirjallisuuden seuran (SKS) kansanrunousarkiston vanhin käsikirjoitus on eräs versio piispa Henrikin surmavirrestä (Reinius, Th. III:1), joka on julkaistu painettuna Suomen kansan vanhat runot -sarjan (SKVR, 1909 - 1948 ja 1997) Varsinais-Suomi-osassa (VIII,990B). Käsikirjoitus on julkaistu myös faksimilenä englanninkielisen käännöksen kanssa (SKS, 2. painos 1999). Runon otsikko on "Runo Laulu Sant henderjkiſtä Enſimäjſeſtä Tuurun piſpaſta joca on ſyndynyt Englandiſa ja ſitten Cunjngahaſta Ruotziſa Erjkj Rjjda riſta. wuona. 1150".

Piispa Henrikin surmavirren otsikko (SKS KRA. Reinius, Th. III:1).

Elias Lönnrot julkaisi surmavirren Kantelettaren kolmannessa kirjassa (1840). Esipuheessa Lönnrot kirjoittaa seuraavasti:

Pispa Henrikki, jonka surmasta 7:männessä virressä kerrotaan, oli Englandista syntysin ja tuli v. 1156 eli 1157 (kumpanako vuonna, siitä ei ole vielä tarkkaa tietoa saatu) Ruotsin kuninkaan Eerikki IX:sännen, liialta nimeltä Pyhän, kanssa Suomeen. Hän oli ensimäinen Kristin uskon saarnaja Suomessa, ja tuli muitaki tietoja myöten Suomen pakanoilta (Köyliöjärven seuduilla) surmatuksi. Hänen poikkioin peukalonsa on vieläki Turun Tuomio-kapitulin sinetissä kuvattuna, ja Henrikin päivä Annakoissa on hänen muistoksensa säädetty.

Lönnrot mainitsee kyseisen virren kuuluvan niihin, jotka ovat "Hämeen ja Satakunnan puolesta". Huomio tekstissä kiinnittyy sellaisiin epälänsisuomalaisiin t:n heikon asteen ilmentymiin kuin "Jo tässä tulevi nälkä, / Eikä syöä, eikä juoa, / Eikä purtua pietä". Lönnrot selittää käytäntöään seuraavasti:

Syy siihen, että Hämeen puolesta saaduissa virsissä d, l, eli r, kuin kussaki paikassa sanavarren muuttuvata keraketta t äännetään, on tullut peräti pois jätetyksi, on se, että emme ole niiden harvalukuisten, sieltä kotoisten virsien tähden luulleet sopivan, tässä kokouksessa muuten yletiensä seurattavata kirjotuslaatua muuttaa. Se joka ylen siitä meille pahastuu, pitäköön kun muinaki kirjotus- eli pränttivirheinä ne poisjääneet kerakkeet ja oikaskoon sanat mieltänsä myöten.

(Nyt jo vanhentunut mutta silti tyylikäs sana kerake merkitsee 'konsonanttia' eli 'keralla ääntyvää'.) Ylipäänsä surmavirsi on ainakin lönnrotilaisesta näkökulmasta selvästi matalampitasoista kun esimerkiksi Kalevalan runot.)

SKVR:ssa on julkaistu useita toisintoja ja fragmentteja surmavirrestä (löytyvät kätevästi täältä). Lähinnä Kantelettaren versiota (ilmeisesti sen lähde) on Hämeestä kerätty IX₁,2, jossa edellä mainittu kohta kuuluu alkuperäisine konsonantteineen "jo täsſä tulepi nälkä, / eikä ſyödä, eikä juoda, / eikä purtua pidetä".

Mainitun nälän ja janon vuoksi piispa pysähtyy palvelijansa kanssa Lallin talon kohdalle hankkiakseen elintarvikkeita, "ruotsalaiseen tapaan", kuten todettua. Isäntä itse ei ole paikalla, mutta piispa maksaa hyvän hinnan talon emännälle. Vanhimman käsikirjoituksen mukaan piispan kehotus palvelijalleen on seuraavanlainen (SKVR VIII.990 B, 66-71):

otta Kyrſä unnjn| pääldä
otta olluta cellariſta
heittä| pennjngit ſijahan|
hejnät hemä huoneheſta
ja caurat| caura hjngaloſta
heittä pennjngit| ſijahan

Köyliössä kyrsä on merkinnyt 'hapanta, rukiista reikäleipää'.

Lallin vaimo valehtelee miehelleen piispan varastaneen heiltä ruokaa ja juomaa (85-94):

jopa on| täſä ſitten Käynyt
Ruoka Ruotzin Syömä Saxa
otti cakon|| cakon uunjn pääldä
otti ollutta cellä|riſtä
hejtti tuhkia ſijahan
heinät hejnä| huoneheſta
caurat caura hingaloſta
heitti tuhkja ſjjahan.

Sanat ruotzi ja saxa lienevät parhaiten ymmärrettävissä viittaamaan ulkomaalaisuuteen yleensä. (Henrikin mainitaan kasvaneen calimaſta eli "Kaalimaasta", minkä on ajateltu viittaavan Walesiin.) Kaurahinkalo on eräänlainen kauran säilytysastia.

On sinänsä mielenkiintoista, että Lalli toki on kiistatta syyllinen itse tekoon, mutta hänen vaimonsa näyttäisi noudattavan Eevan perinteitä toimiessaan miehensä rikoksen liikkeelle panevana voimana.

Piispa Henrikin legenda löytyy kuvattuna Nousiaisten kirkossa sijaitsevan sarkofagin sivuja koristavista kuparilaatoista, jotka on tehty 1400-luvulla. Kopiot kyseisistä laatoista löytyvät Kansallismuseosta Helsingistä (huone 106), ja ne on myös julkaistu värivalokuvina Museoviraston julkaisemassa teoksessa Pyhän Henrikin sarkofagi (1996). Palaan aiheeseen myöhemmin ja luultavimmin toisaalla.

Seposta ja sepästä

Tulin osallistuneeksi toisaalla keskusteluun, jossa pohdittiin seppo- ja seppä-sanaa. Näin juuri lopuillaan olevan Kalevalan päivän kunniaksi on ehkä paikallaan kirjoittaa asiasta lyhyesti tännekin.

Seppo Ilmarinen Vanhassa Kalevalassa.

Nykysuomen sanaan seppä liittyvät muuta kuin sepän ammattiin liittyvää tekemistä ilmaisevat johdokset sepittää ja sepustaa. Sanataituria merkitsevä sanaseppo sisältää etunimikäytöstä ja Kalevalasta tutun muodon seppo. Kalevalassa seppo esiintyy lähes yksinomaan Ilmarisen epiteettinä, mistä onkin seurannut, että jotkut mieltävät hänen koko nimensä olevan "Seppo Ilmarinen". Sanaa seppo käytetään kuitenkin yleisnimenä, ainakin kerran viitaten Väinämöiseen (17,129-140):

Vanha virsikäs Vipunen
ei tuosta totella ollut.
Silloin vanha Väinämöinen
löihen itsensä sepoksi,
rakentihe rautioksi;
painoi paitansa pajaksi,
hiat paian palkehiksi,
turkkinsa tuhottimeksi,
housut hormiksi rakenti,
sukat hormin suulliseksi,
polvensa alasimeksi,
vasaraksi kyynäspäänsä.

Sepon toisintona on tässä rautio, joka merkitsee sekin 'seppää'. Koska Kalevala on kuitenkin ensisijaisesti Elias Lönnrotin kaunokirjallinen tuote (vaikkakin monessa suhteessa Lönnrotia voikin pitää aitona kansanperinteen jatkajana), on varsinainen tutkimus kohdistettava aina varsinaisiin primäärilähteisiin, esimerkiksi Suomen kansan vanhoihin runoihin. Tässä riittänee maininta, että sepoksi on yllä lainatussakin tapauksessa kansanomainen, ja seppo esiintyy muutenkin aineistossa varsin runsaslukuisena.

Karjalan kielen sanakirjan mukaan muoto seppo on runollinen, ja sitä käytetään "leikkisästi seppää puhuteltaessa". Seppää puolestaan käytetään sepän lisäksi muistakin käsityöläisistä sekä merkitsemään 'mestaria', 'taituria' ja 'tietäjää'. Muita merkityksiä ovat 'eräs kovakuoriaislaji' ja 'hiiva'. Eräässä loitsussa sana esiintyy siittimen kiertoilmaisuna. Suomen sanojen alkuperä toteaa sepon olevan diminutiivi; kyseessä on siis sama affektiivinen O-johdin kuin sanoissa koto ja venho. Foneettisesti samankaltainen on myös lapsekas U-johdin sellaisissa muodoissa kuin koiru tai nenu.

Agricolalla sana seppä esiintuu nykymerkityksessään, mutta Tituksen ja heprealaiskirjeen esipuheissa esiintyy johdos sepesti, joka merkitsee 'taitavasti' (alkutekstissä meisterlich): 

TEme on yxi Lyhykeinen Epistola / Mutta quitengin yxi sangen Christilinen Oppi / iossa caikinaiset ouat nin sepesti pätetydh / iota iocu Christittu taruitze tiete / ia ielkin ele.

Wai quinga caikista neiste on / nin hen sijttekin on yxi iwri sangen Jalo Epistola / ioca Christusen Pappiudhesta sepesti ia syuesti Ramatuista puhupi / ia nin hen mös caunijsti / ia runsasti / sen Wanhan Testamentin wlostoimitta.

Myös Renvallin sanakirja tuntee sanan sepästi antaen sille latinankielisen vastineen affabre ja saksankieliset vastineet kunstreich ja geschickt, jotka kaikki merkitsevät 'taitavasti'. Seppo merkitsee Renvallin mukaan samaa kuin seppä mutta on harvinaisempi ja runollinen.

Mielenkiintoinen ilmaisu seppyydellä esiintyy kuningas Kristofer Baijerilaisen (1418 - 1448) maalain ja kaupunginlain suomennoksissa. Alla ote Herra Martin käännöksestä:

Nytt asuuat lapses yhdes talois, iakamat, mitä he sauatt palueluxell eli muilla seppydhellä, nijn ottakan yxi welij nijn palio quin toinengi, ia nin palio yxi Sisar quin toinengin. Nytt sitte quin saatu on iaettu, nijn käypi iakoon se quin he sait Isäldä ia Äitildä, ia ei se quin he palueluxel eli seppydhellä sait ia woitit enämbi iaetta.

...ja vastaava kohta Ljungo Tuomaanpojan käännöksestä vuodelta 1601:

[N]ytt asuat lapset iakamattomas taloudes, mitkä he sauat palueluxell eli muulla seppydellä, nin åttakan yxi welij quiñ toinengi, ia nin yxi sisar quin toineñgi Nin sittä quin saatu on iaettu, Nin käykän iakon sen cansa quin he sait isäldä ia äitildä, Ja eij se quin he palueluxella eli seppydellä sait ia woitit enämbi iaeta

Muinaisruotsinkielisessä alkutekstissä kohta kuuluu näin:

Nu boa sytzkane saman j bo oskipto, huat the afla meth tienist eller androm slögdoom, taki swa broder som broder oc swa syster som syster. Nw sidan skipt ær, tha ganger thet til skiptis som the aff fæderne eller möderne fingo, oc ey thet som the meth tienist eller slöghdoom wnno.

Vanhan kirjasuomen seppydhellä on siis ilmaisun (meth) slög(h)doom käännösvastine. (Muinaisruotsalainen muoto on keinoa tai välikappaletta ilmaiseva monikon datiivi, jonka pääte -om on tuttu myös nykyruotsin sanasta lagom.) Voitaneen siis otaksua, että seppyd(h)ellä on tässä käännettävä 'käsityöläisammattia harjoittamalla'.

Haltioista, kääpiöistä ja örkeistä

Ovatko haltia ja haltija saman sanan eri kirjoitusasuja, joista jompikumpi on oikea, vai erimerkityksisiä sanoja? Tätä kestokysymystä sivuaa Iltalehden juttu "Kääntäjä paljastaa: Sormusten herran haltiat olivat virhe". Juttu perustuu J. R. R. Tolkienin teoksen Taru sormusten herrasta suomentajan Kersti Juvan blogiin, jossa hän paljastaa olevansa syypää siihen, että suomalaiset fantasiaharrastajat kirjoittavat sanan haltia ilman j:tä. Hän kertoo uskoneensa, että sanoilla haltia ja haltija on eri merkitys, ja päätyi tässä uskossa käyttämään myytillisistä olennoista muotoa haltia.

Kari Rydman puolustaa omassa blogissaan Juvan valintaa. Oleellisin havainto on, että muodon haltia  käyttö voidaan rinnastaa Juvan muihin uudissanoihin kuten örkkiin.

Eräs kielen peruspiirre on, että sen käyttö määrää sen muodon. Jokaisen kielen merkityksellisen yksikön merkitys ja muoto, oli sitten kyse morfeemista tai lauserakenteesta, muovautuu jatkuvasti käytön mukaan. Käyttäessään kieltä ihmiset uusintavat ja muokkaavat merkityksiä loppumattomana verkkona. Sanoilla on juuri ne merkitysvivahteet, jotka niillä on, siksi ja vain siksi, että joku on niitä käyttänyt sellaisissa yhteyksissä, joista kyseiset merkitysvivahteet ovat ikäänkuin haalistuneita muistikuvia. Tästä syntyvää vivahteikkuutta pidetään yleensä kielen rikkautena.

On mielestäni kiistatonta, että Kersti Juvan "virhe" on aikanaan näytellyt ratkaisevaa roolia sanan haltia merkityksen muotoutumisessa ja eriytymisessä haltijasta. Synkronisesti tarkasteltuna suomen kielessä on kaksi sanaa, jotka eroavat toisistaan kirjoitusasultaan ja merkitykseltään: haltija on konkreettinen hallussapitäjä, esim. haltijan nimikirjoitus henkilökortissa, tai mahdollisesti mytologinen hahmo, joka hallitsee jotain tiettyä asiaa tai elementtiä, esim. tulenhaltija. Haltia ilman j:tä on puolestaan vakiintunut merkitsemään suunnilleen 'suippokorvaisia ihmismäisiä fantasiahahmoja, joiden kielessä on aksenttimerkkejä ja l-kirjaimia'.

Se, että nykykielessä on tämä ero, ei kuitenkaan kerro mitään siitä, tekikö Juva virheen silloin, kun merkitysero näiden jo silloin olemassaolevien muotojen välillä ei ollut vielä yhtä vakiintunut kuin nykyään. Jos ajatellaan, että Juva olisi halunnut noudattaa sellaista normia, jonka mukaan hän teki virheen, niin silloin hän todella teki virheen, mutta tämä järkeily maistuu kehäpäätelmältä. (Samaa voi toisaalta sanoa kaikesta: tietyt muodot ovat oikein, koska kielenkäyttäjät pitävät niitä oikeina.) Kysymys on joka tapauksessa mielenkiintoinen korkeintaan jonkinlaisena kielihistoriallisena anekdoottina.

En kuitenkaan halua tässä yhteydessä sukeltaa pohtimaan kielenhuollon mielekkyyttä ja merkitystä ylipäänsä. Halti(j)a-kysymyksestä on sanottu kaikki oleellinen Kielikellon numerossa 1/2009. Kysymyksen kielihistoriallista taustaa on silti ehkä hyvä valoittaa tässäkin yhteydessä. E. N. Setälä toteaa Suomen kielioppinsa 12. painoksessa (1930) seuraavasti:

"4. i:n jäljessä on tapana kirjoittaa j: a) n.s. tekijännimissä, esim. ristijä, tekijä, menijä; ilman j:tä tavallisesti kuitenkin kirjoitetaan edelleen-johdannaiset, joissa ei tekijännimen merkitys ole yhtä tuntuva, esim. pääsiäinen, ristiäiset, utelias, kuoliaaksi; huom.! vartia, haltia, vartioida, haltioitunut (ilman j:tä);"

Sanoissa vartia ja haltia tekijännimen merkitys ei ole tuntuva siksi, että ne eivät ole varsinaisesti johdettu mistään suomen kielen verbistä -jA-johtimella: ei voida sanoa, että haltija haltee tai että vartija vartee. Vastaavat verbit ovat nykysuomessa hallita ja vartioida, joista johdetut jA-sanat olisivat hallitsija ja vartioija. (Eikä henkilökortin haltija kai "hallitse" korttiaan.) Tämän ei saa antaa kuitenkaan hämätä, sillä juurihan näimme, että Mikael Agricola käytti nykysuomesta puuttuvaa muotoa nautita rinnakkain tutun muodon nauttia kanssa.

Sanat halti(j)a ja vartija lienevät lainattu suomen kieleen sellaisinaan jostain germaanisesta muinaiskielestä. Gootin kielessä tavataan sanat wardja 'vartija' ja haldan 'paimentaa', joiden perusteella voidaan myös päätellä *haldja 'paimen?'. Johdin -ja muodostaa gootissa muitakin tekijännimiä, esim. fiskja 'kalastaja' ja arbja 'perillinen'. Verbit hallita ja vartioida on lainattu tai johdettu erikseen, vaikka monikielisillä muinaissuomalaisilla on arvatenkin ollut jonkinlainen taju germaanisten johdinten produktiivisesta käytöstä.

Suomen oikeinkirjoituksessa j:n lisääminen yhdistelmään i+vokaali on poikkeuksellista. Tekijänimissä on pyritty johdonmukaisuuteen: jos kerran kirjoitetaan kantaja, kirjoitettakoon myös juoksija. Samaten j:n käyttö erottaa sellaiset sanat kuin sijan ja sian. Oman sukunimeni kirjoitusasu on myös poikkeava. Haltijan kohdalla kysymys on siitä, halutaanko sana yhdistää muihin tekijännimiin vai kirjoittaa sana etymologisoivasti. Kysymykseen "oikeasta" kirjoitusasusta ei siis ole yksiselitteistä vastausta. Kielenhuollossakin saatetaan toisinaan päätyä ratkaisuihin ihan vain siksi, että johonkin ratkaisuun on nyt vain päädyttävä. Tässä tapauksessa molemmat kirjoitusasut ovat jääneet käyttöön ja eriytyneet merkitykseltään, mikä on suomen kielessä poikkeavaa.

Jossain yhteydessä Tolkien mainitsee, ettei halua omia haltioitaan (eng. elves) yhdistettävän nykytarinoiden hassuihin keijukaisiin. Tällainen ajatus olisikin kauhistus kelle tahansa Tolkien-fanille. (Kokonaan toinen kysymys on, miksi elf on ylipäänsä käännetty sanalla haltia eikä vaikkapa keiju.) Voidaan ajatella, että kirjoitusasun haltia käyttö on eräänlainen irtiotto alussa mainituista kotoperäisistä haltijoista. Martti Haavio käyttää kuitenkin teoksessaan Suomalaiset kodinhaltiat (1942) johdonmukaisesti muotoa haltia. Suomalaisen kansanperinteen tontuilla ja halti(j)oilla on hyvin vähän tekemistä tolkienilaisten haltioiden kanssa, vaikkei niitä miksikään yhdeksi "roduksi" voikaan määritellä: halti(j)oita tai tonttuja olivat niin saunatontut kuin räyhähenget ja halkoja varastelevat kykloopitkin.

Joka tapauksessa suomen mielivaltaisella haltia/haltija-erottelulla on eräänlainen ennakkotapaus Tolkienin omassa tuotannossa. Hobitin alkukielisessä esipuheessa hän kirjoittaa:

In English the only correct plural of dwarf is dwarfs, and the adjective is dwarfish. In this story dwarves and dwarvish are used, but only when speaking of the ancient people to whom Thorin Oakenshield and his companions belonged.

Kuninkaan paluun liittessä F asiaa selitetään edelleen seuraavasti:

It may be observed that in this book as in The Hobbit the form dwarves is used, although the dictionaries tell us that the plural form of dwarf is dwarfs. It should be dwarrows (or dwerrows), if singular and plural had each gone its own way down the years, as have man and men, or goose and geese. But we no longer speak of a dwarf as often as we do of a man, or even of a goose, and memories have not been fresh enough among Men to keep hold of a special plural for a race now abandoned to folk-tales, where at least a shadow of truth is preserved, or at last to nonsense-stories in which they have become mere figures of fun. [...] It is to mark this that I have ventured to use the form dwarves, and remove them a little, perhaps, from the sillier tales of these latter days. Dwarrows would have been better; but I have used that form only in the name Dwarrowdelf, to represent the name of Moria in the Common Speech: Phurunargian. For that meant 'Dwarf-delving' and yet was already a word of antique form.

Tolkien siis käyttää tahallaan väärää muotoa omista kääpiöistään. (Ehkä tämä olisi voitu kääntää suomeen kirjoittamalla kääpijö.) En voi sanoa varmasti, mutten yhtään ihmettelisi, jos tämäkin ortografinen outous olisi pesiytynyt yhden jos toisenkin fantasiafanin englannin kieleen. Parempi esimerkki kuin men ja geese olisi ehkä ollut leaf : leaves ja wife : wives, jotka vielä säilyttävät jäänteitä siitä, että v ja f olivat ennen saman foneemin allofoneja. En ole ihan varma, mihin Tolkien viittaa dwerrows-muodolla, sillä muinaisenglanniksi sana on yksikössä dweorg ja monikossa dweorgas, eikä siinä esiinny äänteenmukausta tai muitakaan outouksia. (Muinaisskandinaaviksi vastaavat muodot ovat dvergr ja dvergar.)

Juva mainitsee blogissaan myös sanan orc, jonka hän käänsi uudissanalla örkki. Hän kertoo, ettei löytänyt sanaa sanakirjoista, mutta muisti jostain, että John Milton käyttää sanaa teoksessaan Paradise Lost, jossa se merkitsee jonkinlaista merihirviötä. Tolkien itse selittää sanaa Hobitin esipuheessa seuraavasti:

Orc is not an English word. It occurs in one or two places but is usually translated goblin (or hobgoblin for the larger kinds). Orc is the hobbits' form of the name given at that time to these creatures, and it is not connected at all with our orc, ork, applied to sea-animals of dolphin-kind.

Kuninkaan paluun liitteessä F Tolkien kertoo, että orc on rohanilainen muoto sindarin sanasta orch, joka on epäilemättä sukua mustan kielen sanalle uruk. Tämä on siis sanan selitys Tolkienin luomassa maailmassa ("in universe"), kuten myös yllä oleva, "nykylukijalle" suunnattu selitys. Myös todellisuudessa pitää paikkansa, että sanalla ei ole juurikaan tekemistä tappajavalaita merkitsevän sanan orc (← lat. orca) kanssa, jota Milton tosiaan käyttää mainitussa teoksessa (11,835). Tolkien itse kirjoittaa eräässä kirjeessään seuraavasti:

Orcs (the word is as far as I am concerned actually derived from Old English orc ‘demon’, but only because of its phonetic suitability)

Ei toisaalta ole syytä olettaa, etteikö myös merkitys olisi näytellyt jonkinlaista osaa. Muinaisenglannin sana orc lienee lainattu latinan sanasta Orcus, jonka käännösvastineena se myös esiintyy muinaissanastoissa. Beowulf-runossa esiintyy yhdyssana orcnēas (112), joka merkinnee jonkinlaisia pahoja henkiä. Latinan manalaa ja sen valtiasta merkitsevä sana Orcus lienee lainautunut muinaisenglantiin hirviön tai pirun merkityksessä, vaikka Oxford English Dictionaryn mukaan on epätodennäköistä, että nykyenglannin orc (jonka ensimmäinen käyttäjä Tolkien ei suinkaan ole) olisi säilynyt muinaisenglannista. Todennäköisempänä alkuperänä tarjotaan italian sanaa orco 'ihmissyöjäjättiläinen', joka on yhtälailla peräisin samasta latinan sanasta. Nykyenglannin ranskasta lainattu metateettinen ogre on niin ikään samaa alkuperää.

Palatkaamme kuitenkin vielä haltioihin. On esitetty, että on hyvä erottaa toisistaan fantasiaolento haltia ja todelliseen maailmaan liittyvä, hieman lakitekniseltä kalskahtava haltija. Kuten alussa totesin, myytilliset haltiat saatetaan vieläpä erottaa jonkin tietyn asian (esim. joen) haltijoista. En totta puhuen oikein osaa kuvitella sellaista tilannetta, jossa olisi todellinen vaara, että haltia ja haltija menisivät sekaisin. On myös lähtökohtaisesti ongelmallista yrittää jakaa myytillisiä halti(j)oita ja tonttuja haltioiksi ja haltijoiksi jollain hihasta ravistetulla perusteella. Toisinaan tietysti tyydytään perustelemaan omaa kantaa niinkin absurdin triviaalilla huomiolla kuin "kieli muuttuu".

Ongelma ei kuitenkaan ole onneksi lopulta kovin suuri. Kuten annoin ymmärtää ylempänä, olen täysin tyytyväinen siihen, että meillä on kaksi erimerkityksistä kirjoitusasua samalle sanalle, vaikka tämä onkin täysin poikkeavaa suomen kielessä (vai onko sittenkään). En silti pitäisi vääränä tai paheksuttavana, jos joku haluaa käyttää jompaakumpaa kirjoitusasua molemmissa merkityksissä.