Kansallismuseon Toista maata -näyttelystä

Kun Kansallismuseo toukokuussa avautui jälleen yleisölle, avautui myös kolmas uudistetuista pysyvistä näyttelyistä, Toista maata. Kuten Valtakunta aiemmin, Toista maata -näyttely käsittelee nykyisen Suomen alueen historiaa keskiajalta autonomian ajan loppuun. Kansallismuseon verkkosivujen mukaan näyttely on tuotettu "uusimman tutkimustiedon ja sisällönesittämisen keinoin". Näyttely "perehtyy ideoiden ja vaikutteiden virtauksiin Suomen alueella ajanjaksona 1100–1917". Lisäksi "menneisyyttä ei esitetä vain yhtenä aikajanana, vaan tuntemiamme tarinoita jopa kyseenalaistetaan, ja historiallisia käänteitä ja valtaa tulkitaan tavallisen ihmisen näkökulmasta". Helsingin yliopiston taannoisesta jutusta luin, että Tuomas Heikkilä oli mukana näyttelyn suunnittelussa, mikä tietysti nosti odotukset korkealle erityisesti keskiajan osalta.

Näyttelyiden uudistuminen on aina haikeaa: olisi mukavaa, jos kaikki esineet, joita on tottunut näkemään, olisivat vuodesta toiseen nähtävissä samoilla paikoilla. Samoin olisi mukavaa, jos näytteillä olisi erityisen paljon juuri niitä esineitä, joista on itse kiinnostunut. Ennen vanhan Valtakunnnan sulkeutumista näyttelyssä oli palauteautomaatti, jolla saattoi jättää toiveita koskien uudistuvaa näyttelyä. Itse käytin toki tilaisuutta hyväkseni, ja tyytyväisenä saatoin huomata, että mitään erityisen järisyttäviä periaatteellisia muutoksia näyttelyssä ei ollut tapahtunut. Yksi merkittävä uudistus oli, että kieli näytteli aiempaa suurempaa roolia. Näin ollen tässä kirjoituksessa käsittelen Toista maata -näyttelyn kieleen ja kirjalliseen kulttuuriin liittyviä näyttelyesineitä. 

Kieli on haastava näyttelyesine. Etenkin historiallisessa mielessä on tietysti helppo asettaa näytteille vaikkapa painettuja ja käsin kirjoitettuja kirjoja tai muita kirjoitusalustoja teksteineen. Kuten (esi)historialliset esineet, myös vanhemmat kielimuodot voidaan tehdä nykykatsojalle kiinnostaviksi kiinnittämällä huomio niiden yhtäläisyyksiin ja eroavaisuuksiin verrattuna nykykieleen. Historiallisia kielimuotoja, joihin päästään käsiksi lähinnä kirjallisten lähteiden ja rekonstruktion kautta, voidaan esitellä myös äänimuodossa tai muuten elävöittäen. Muistan olleeni vaikuttunut Heurekassa kuulemastani myöhäiskantasuomenkielisestä keskustelusta, joka koki myöhemmin uuden tulemisen Ylen taannoisen testin kautta. Nykykielten moninaisuutta Heurekassa taas kuvasi maapallo, johon kuulokkeiden liittimen kytkemällä sai kuunnella eri maissa puhuttavia kieliä. Teknistä viihdearvoa tuotti mahdollisuus tulostaa oma nimensä nuolenpääkirjoituksella. Myöhemmin esillä oli tietokone, joka kertoi, mitkä kaikki sanat jossain suomenkielisessä tekstipätkässä olivat lainasanoja. Heurekassa osa viehätystä onkin aina ollut esillepanon teknisissä ratkaisuissa.

Ylipäänsä näyttelyissä huomio kiinnittyy tavallisesti kolmeen asiaan, jotka kietoutuvat toisiinsa mutta ovat silti ymmärrettävissä erillisinä: sisältö, viestintä ja toteutus. Sisällöllä tarkoitan ylempänä olleessa sitaatissakin mainittua tutkimustietoa. Tutkimukseen perustuva tieto on nähdäkseni juuri sellaista tietoa, jota välittämällä ylläpidetään ja vahvistetaan ymmärrystä kulttuurista, historiasta ja ympäristöstä, kuten museolaki asian ilmaisee. Karkeasti voidaan siis puhua "faktoista".

Viestinnällä viittaan tässä yhteydessä siihen, mitä faktoja esitetään ja millainen narratiivi niistä rakennetaan. Jos tarkoitus on oppia tai ymmärtää jotain, on irralliset faktat hyvä kytkeä toisiinsa jonkinlaiseksi toimijoista, syistä ja seurauksista muodostuvaksi tapahtumasarjaksi eli kertomukseksi. Riippuen kohdeyleisöstä ja tarkoitusperistä voidaan tällaisen kertomuksen esittämisessä hyödyntää kaunokirjallisuudesta tuttuja keinoja. Tarinallisuus ja elämysten tarjoaminen ei siis lähtökohtaisesti ole missään nimessä ristiriidassa historiallisen ymmärryksen edistämisen kanssa.

Kolmas seikka eli (tekninen) toteutus on se, miten sisällön viestintä on käytännnössä toteutettu. Aivan kuten "sinänsä aivan oikeat" tosiasiat voidaan ilmaista niin, että niistä syntyy kuulijalle haluttu käsitys, myös käytännön esitystapa vaikuttaa siihen, miten viesti menee perille. Tämäkin mahtuu elämyksellisyyden alle: on aivan eri asia vaikkapa nähdä esimerkkejä historiallisesta kirjaimistosta  kuin päästä myös kirjoittamaan oma nimensä kyseisellä kirjaimistolla vahatauluun.

Yllä olevan tarkoitus on lähinnä todeta, että pidän tarpeellisena osata erottaa nämä asiat toisistaan, vaikka kirjoitankin tavanomaisella tyylilläni mitä mieleen juolahtaa.

Aloitan muutamalla yleisellä huomiolla. Esineistä annetaan opasteissa oikeastaan vain nimi ja paikka sekä joskus ajoitus. Tällä hetkellä esihistorianäyttely on ainoa näyttely, jossa tarkka tieto esineistä on säännöllisesti nähtävillä, vaikka sielläkin ajoitus ja löytöpaikka annetaan vähemmän tyydyttävästi karttamerkinnän ja aikajanan avulla. Suomen tarina -näyttelyssä tarkempien tietojen puute ei häiritse nykyaikaisten esineiden osalta, mutta yleisesti ottaen mielestäni vähintä, mitä voisi tehdä, olisi laittaa selosteeseen esinenumero, jonka avulla esineestä on ainakin teoriassa mahdollista löytää lisätietoa. Vielä parempi ja suorastaan nykyaikainen ratkaisu olisi QR-koodi, jolla pääsisi suoraan lisätiedon äärelle omalla älylaitteellaan.

Näyttelyn ensimmäinen huone on pyhitetty piispa Henrikille. Vanhat tutut kuparilaattojen kopiot on aseteltu arkun muotoon, mikä on miellyttävä uudistus. Seinällä ne toki olivat helpommin katseltavissa, mutta nyt alkuperäisesineen todellinen luonne tulee paremmin esiin. Tekstissä mainitaan, että Turussa vuoden 1290 paikkeilla kirjoitettu Pyhän Henrikin legenda on ensimmäinen Suomessa kirjoitettu kirjallinen teos. Vanhin käsikirjoituslähde (Tukholma, Kungliga biblioteket, A 129) on ajoitettu 1300-luvun alkupuolelle. Kansanrunousarkiston vanhin, 1600-luvun lopulle ajoitettu käsikirjoitus sisältää piispa Henrikin surmavirren (SKVR VIII 990.B), johon tekstissä myös viitataan. Tekstissä kumotaan tehokkaasti luulo siitä, että legenda eri versioineen olisi varsinainen historiallinen lähde, mikä on perusteltua, sillä ainakin keskustelupalstoilla asiasta esiintyy hyvin paljon väärinkäsityksiä.

(Sivumennen sanoen olisi erinomaista, jos museokaupassa olisi saatavilla Tuomas Heikkilän Pyhän Henrikin legenda ja SKS:n näköispainos Piispa Henrikin surmavirrestä.)

Rokkus- ja oappogirje (Kristiania, 1840), sivu 5.

Kirkkosalissa on tuttujen pyhimysveistosten lisäksi myös myöhempää uskonnollista esineistöä, muun muassa tunturisaamelaisten rukouskirja (SU5080:41). Vaikka asia ei käy ilmi näyttelystä tai näemmä edes Finnasta, kyseessä on Kristianiassa (eli Oslossa) 1840 painettu N. V. Stokflethastin Rokkus- ja oappogirje.

Piispa Henrikin legendan yhteydessä käy epäsuorasti ilmi, että nykyisen Suomen alueen ensimmäinen kirjakieli oli latina. Toisaalla lukee, että kirjakieliä olivat aluksi "latina, saksa, ruotsi ja venäjä – ja lopulta suomi". Samassa tekstikappaleessa mainitaan myös, että suomenkielisiä tekstejä kirjoitettiin ja luettiin jo ennen reformaatiota ja raamatunkääntäjä Mikael Agricolaa. Koska tekstit jäävät helposti museovieraalta huomiotta, olisin tietysti toivonut juuri tämän seikan käyvän ilmi esineiden kautta, etenkin kun myöhemmin näyttelyssä uusinnetaan eräitä tähän liittyviä väärinkäsityksiä. Tässä olisi ehkä ollut juuri hyvä kyseenalaistaa niitä "tuntemiamme tarinoita".

Toinen kyseenalaistamatta jäävä tarina on Kalevala. Ensimmäisen kerroksen pyöreässä huoneessa käsitellään ajanlaskua:

Kuu ja aurinko muodostuivat symboleiksi jo antiikin aikana. Ihminen kuvitteli kuun ukkona selittääkseen sen alati muuttuvaa olemusta. Kuun säännöllinen kierto tarjosi keinon ajan laskemiselle. Suomen kansalliseepoksessa Kalevalassa kerrotaan, että aurinko ja kuu syntyvät veteen vierähtäneistä sotkan munista.

On totta, että Kalevalassa sanotaan näin (I.237–40), muttta mielestäni olisi mielekkäämpää viitata kansanperinteeseen kuin Kalevalaan, joka on Elias Lönnrotin luoma kaunokirjallinen tuote. En tarkoita tällä vähätellä Lönnrotin panosta kansanrunouden kerääjänä tai Kalevalan roolia suomalaiselle taiteelle ja kulttuurille (jolta Kansallismuseon keskihallissakaan ei voi välttyä), mutta Kalevala ei ole lähde muinaissuomalaiseen mytologiaan. Olisi siis toivottavaa, ettei sen annettaisi ymmärtää olevan sellainen.

Pyöreässä huoneessa on myös nähtävillä kappale 1642 painettua ensimmäistä koko Raamatun suomenkielistä käännöstä. Raamattu on auki ensimmäisen kuningasten kirjan alun kohdalla, joka on latinaksi hämäävästi tertius regum eli 'kolmas kuningasten (kirja)'.

Seuraavassa huoneessa on nähtävillä Suomen aluetta esittäviä karttoja Al-Idrisistä ja Olaus Magnuksesta autonomian aikaan. Vuoden 1820 kartan yhteydessä suomalaisiin viitataan "venäläisinä suomalaisina":

Entisestä Itä-Ruotsista tuli nyt laajan Venäjän valtakunnan läntisin kolkka, Venäjän keisarin hallitsema suuriruhtinaskunta. Samalla piirrettiin Suomen edelleen voimassa oleva länsiraja. Kulttuuri, historia, yhteiskuntajärjestys ja valtauskonto sitoivat venäläisiä suomalaisia edelleen länteen.

Eräs suomalaisen historiografian kummajainen on ollut Ruotsi-Suomi, joka synnyttää mielikuvan jostain vastaavasta kuin Puola-Liettua ja Itävalta-Unkari. Toinen ääripää on kai sitten esittää asia tavalla, joka antaa ymmärtää, että Österland olisi ollut kurantti käsite vielä 1800-luvun alussa ja että Finland olisi viitannut tuolloinkin ainoastaan Varsinais-Suomeen.

Toisen kerroksen pyöreässä huoneessa on sarja karttoja, jotka esittävät rajojen muutoksia. Kartat ovat vuosilta 1000, 1323, 1622 ja 1809. Ensimmäisessä ei ole rajoja eikä tekstiä; Käkisalmen ja Stolbovan rauhan jälkeisten rajojen kartoissa Suomen kohdalla lukee "Ruotsi", vuoden 1809 kartassa "Venäjä". Tämä vähän hassu merkintätapa vastaa myöhemmin näkyvässä aikajanassa olevaa ajatusta: vuoteen 1809 asti "oli vain Ruotsi itäalueineen", ja "sitten oltiin osa Venäjää". 

Ruotsalaisilla oli aikanaan motivaatio esittää Suomen suuriruhtinaskunta mahtavana valtakuntana, joka kuitenkin oli alisteinen Ruotsin valtakunnalle. Suomen suuriruhtinaskunnan (magnus ducatus Finlandiae) propagandistinen vaakuna löytyy Kustaa Vaasan hautamuistomerkistä 1500-luvun loppupuolelta. Myös Johan Amos Comeniuksen 1658 ilmestynyt Orbis pictus esittää Ruotsin (Svecia) ja Suomen (Finnia) erikseen Euroopan "merkittävimpien valtakuntien" (regna primaria) luettelossa (ks. vuoden 1689 ruotsinkielisen painoksen s. 224–225). Vaikkei ihan tälle linjalle lähdettäisikään, en myöskään oikein näe mitään erityistä syytä vähätellä ainakaan Suomen suuriruhtinaanmaan autonomiaa edes näin "Suomi 100" -hurmoksen jälkimainingeissa. 

Vuosi 1000.

Kartat liittyvät myös tämän kirjoituksen varsinaiseen aiheeseen eli kieleen. Karttoihin on merkitty pistemäisiä kohtia erilaisilla muodoillla: kärkikolmio merkitsee saamelaisia kielimuotoja (viimeisessä kartassa saamelaiskieliä), ympyrä itämerensuomalaisia kieliä (ensimmäisessä kartassa kielimuotoja), neliö ruotsin murteita (ensimmäisessä kartassa muinaisskandinaavisia kielimuotoja) ja kuusikulmio suomen murteita (puuttuu ensimmäisestä kartasta). Kahdessa viimeisessä kartassa kuvioiden sisällä on tarkentavia kirjaimia, joiden selitykset löytyvät kartan alakulmasta, esim. "karjala", "viro", "hämäläisiä [suomen murteita]", "eteläsaame" ja "Sveanmaan [ruotsin murre]". Ensimmäisessä kartassa on lisäksi pari asteriskia osoittamassa "jäänteitä muinaiskielistä" eli kaiketi paikannimiä.

Huomio kiiinnittyy muutamaan asiaan. Eri alueilla puhuttavia kieliä olisi luontevin kuvata alueina eikä pisteinä. Tiheähkösti asetetut pisteet voivat tietysti osoittaa aluetta, mutta kuviot kartalla tuovat ainakin minulle mieleen kaupungit tai kylät, joihin ne eivät kuitenkaan näyttäisi viittaavan. (Muinaiskielisten paikannimien tapauksessa pistemäisyys olisi tietysti perusteltua.) Toinen outous liittyy siihen, että "muinaisskandinaaviset kielimuodot" näyttävät muuttuvan "ruotsin murteiksi" ja katoavat samalla muualta paitsi Ruotsista ja Suomen (Ruotsin? Venäjän?) rannikolta. Kolmas outous on se, että kartoista saa sen kuvan, että suomi ei ole itämerensuomalainen kieli: toisin kuin muinaisskandinaavin vaihtuessa ruotsiksi, itämerensuomalaiset kielet näyttävät korvautuvan suomen murteilla, joilla on oma, erillinen merkkinsä. Luulisi, että itämerensuomalaisten kielten yhteenkuuluvuutta korostava merkintätapa olisi omiaan osoittamaan sitä, miten kieli- ja kulttuurialueiden sumeat rajat eivät välttämättä noudata mielivaltaisia valtakunnanrajoja.

(Edellä sanottuun sisällytän sen varauksen, etten ehtinyt perehtyä keskellä karttahuonetta oleviin teksteihin. Olin liikkeellä lasten kanssa, eikä kovin tarkka syventyminen ollut mahdollista. Kokemukseni siis tässä suhteessa vastannee keskivertoa museokävijää.)

Ase- ja tautihuonetta (josta kirjoitan ehkä joskus toisaalla) seuraavassa huoneessa on neljä kiinnostavaa kohdetta. Ensimmäinen on taulu, jossa on seuraava teksti:

Mÿnna tachton gernast spuho sōmen gelen Emÿna daÿda

Vanhin suomen kielellä kirjoitettu kokonainen virke, piispa Maunu Tavastin tervehdys vastaantulijalle noin 1470.

Suomen kieli on kehittynyt tuhansien vuosien ajan, mutta sitä on kirjoitettu noin 600 vuotta. Varhaisimmat kirjoitetut suomenkieliset lauseet vaikuttavat nykyään kömpelöiltä. Suomen kieli ei kuitenkaan ollut kömpelöä. Sen kirjoittaminen latinan, ruotsin ja saksan mallien mukaan vain oli vaikeaa.

Latinan, ruotsin ja saksan mallien käyttö koskee tietysti lähinnä oikeinkirjoitusta, eikä suomen kirjoittaminen niiden mukaan ole välttämättä mitenkään erityisen vaikeaa. Tämä näköharha johtuu siitä, että oikeinkirjoitus on ylipäänsä ollut vaihtelevampaa, ja siitä, että nykylukija vertaa kirjoitusasuja tietysti itselleen tuttuun nykyaikaiseen kirjoitustapaan. Esimerkin virkaa toimittava lause olisi kuitenkin hyvin luultavasti ollut kömpelö jo aikalaisen mielestä: gernast spuho selittynee sillä, että kopioitaessa gernaſti puho 'kernaasti puhua' on luettu gernaſt ſpuho: sanan lopussa oleva i olisi siis muuttunut sananalkuiseksi ſ:ksi. Muutenkin virkkeen viesti on, että puhuja ei osaa puhua suomea, joten se ei välttämättä siksikään edusta aikansa sujuvimmaksi koettua suomea.

Kuten esineiden osalta jo mainitsinkin, olisi tietysti mukavaa, jos museovieraan olisi mahdollista saada tietää, että virke on peräisin Nürnbergin kaupunginkirjaston käsikirjoituksesta Ms. Solg. 16,2ᵒ (KdiH 14.0.17) lehdeltä 106r. Vielä tärkeämpää olisi, että lause annettaisiin siinä muodossa, jossa se on kyseisessä lähteessä: sanan tachton pitäisi olla thachton, ja sanan sōmen pitäisi olla som̄en.

Vaikka asia tuntuu vähäpätöiseltä, eikä sitä voi olettaa avattavan suurelle yleisölle tarkoitetussa näyttelyssä, on tarkkuus tällaisissa asioissa mielestäni toivottavaa. Saksankielisen korvaan d:ltä kuulostava aspiroimaton t-äänne on kirjoitettu d-kirjaimella sanan daÿda 'taida' alussa, mutta kuitenkin korostetusti aspiraattana sanan thachton 'tahdon' alussa. Viiva m-kirjaimen päällä sanassa som̄en taas näyttäisi olevan nasaaliviiva, jolloin olisi luettava sommen pitkällä m-äänteellä; onhan myös lauseen ensimmäisessä sanassa mÿnna jostain syystä pitkä n-äänne.

Lisäksi museovieras saattaa hämmentyä siitä, että vuonna 1452 kuollut piispa Maunu Tavasti (bischoff von appow in vinlannd) olisi tervehtinyt jotakuta "noin 1470" ilmoittamalla, ettei osaa puhua suomea. Ajoitus selittyy sillä, että "noin 1470" on oikeastaan paperin ajoitus, jolle kyseinen matkakertomus on kopioitu. Sivulla 95r on päiväys 1471. Sisällön puolesta matkakertomus kertoo muutenkin parikymmentä vuotta aikaisemmista tapahtumista.

Samassa huoneessa on kolme kiinnostavaa esinettä. Ensimmäinen on Mikael Agricolan Tukholmassa 1551 painettu Dauidin Psaltari. Opastekstissä mainitaan kirjasta löytyvä kuuluisa epäjumalaluettelo. Toinen on jälleen vuoden 1642 Raamattu, tällä kertaa auki toisen Samuelin kirjan alun kohdalla, joka on latinaksi secundus regum eli 'toinen kuningasten (kirja)', mikä kätevästi selittää aiemman kappaleen kohdalla mahdollisesti syntyneen hämmennyksen. Näytteillepano on tältä osin nerokasta, ellei kyse sitten ole sattumasta.

F.m.I.85, 13v.

Kolmas esine on Kansalliskirjaston Fragmenta membranea -kokoelman 13. tai 14. vuosisadalle ajoitetun messukirjan sivu (F.m.I.85, lehti 13). Selityksen mukaan latinanopiskelija on tehnyt alareunaan (sivu on ylösalaisin) "muistiinpanoja kolmella kielellä". Olisi ehkä selkeämpää jollakin tavalla vihjata, että marginaalissa on käännnetty latinan sanat etiam ja quando ruotsiksi (och, när) ja suomeksi (mos, coska).  Vaatii aikamoista harrastuneisuutta kyetä ymmärtämään nämä merkinnänt näytteillä olevasta fragmentista, jonka merkitys jää siten todennäköisesti hämäräksi.

Ainoan varsinaisen harmistuksen tuotti suomen kielen oma huone. Seinällä on seuraava teksti:

Suomen kieli on suomalaisten oma kieli*, mutta suurin osa siitä on lainaa. Kaikki kielet ovat sukua toisilleen. Suomen kielessä kaikki on vuorovaikutuksen tulosta eli lainaa. Kaikissa kielissä kaikki on lainaa. Kielen juju ja elinikelpoisuus on muutoksessa eli elämässä. Muuttumaton kieli on laakista vainaa.

(Alaviittessä todetaan: "Nykyisen Suomen alueen vanhimpia kieliä, uralilaisiin kieliin kuuluvia suomea ja saamea on puhuttu tuhansien vuosien ajan." Muotoilu on monitulkintainen eikä siis välttämättä suoraan väitä, että mainitut uralilaiset kielet ovat alueen ensimmäiset eli vanhimmat kielet, mutta tässäkin yhteydessä olisi ehkä voinut mainita jotain niistä kielikartassa mainituista muinaiskielten jäänteistä.)

Onko tässä tarkoitus puhua suomen kielestä erikseen vai kaikista maailman kielistä yleisesti? Kyse on loogiesti ajatellen jälkimmäisestä, jos kerran "kaikissa kielissä kaikki on lainaa". Tämä tekee kuitenkin "lainoista" puhumisen täysin turhaksi. Historiallisessa kielitieteessä on tapana puhua erikseen lainatusta ja peritystä aineksesta. Peritty aines liittyy kielisukulaisuuteen, lainaaminen eri kielimuotojen puhujien vuorovaikutukseen. Kaikki on tietysti suhteellista: latinan vinum on lainautunut jo kantagermaaniin muodossa *wīna, lainattu sieltä kantasuomeen ja peritty lähes sellaisenaan nykysuomeen; historiallisesti sama sana on sittemmin myös lainattu uudestaan ruotsin sanasta vin muodossa viini. On mielestäni karhunpalvelus kielen ilmiöistä mahdollisesti kiinnostuneelle yleisölle esittää asia niin, että käsitteiden ero hämärtyy.

Väite, että kaikki kielet ovat sukua toisilleen, tuntuisi asettuvan monogeneesihypoteesin puolelle, mutta edellä sanottu huomioiden sukulaisuudella tarkoitettaneen tässä kaikenlaista kuviteltavissa olevaa vuorovaikutusta eikä vain kielisukulaisuutta kielitieteellisessä mielessä. Kuten sanottu, tällainen käsitteiden sekoittaminen ei ole jotain, mitä odottaisin näkeväni museossa.

Epäselväksi jää, mitä tarkoitetaan sillä, että kielen on muututtava elääkseen. Kieli kuolee eli sammuu, kun sillä ei ole enää puhujia. Tämä tapahtuu siten, että ihmiset, jotka puhuvat kyseistä kieltä, kuolevat opettamatta kieltään seuraaville polville. Tyypillisesti kielen sammumisen hetkenä pidetään sitä, kun sen viimeinen puhuja kuolee, vaikka toki sen "elinkelpoisuus" voi olla käytännössä mennyttä jo aiemmin. Millaiset syyt sitten johtavat siihen, että ihmiset eivät tule opettaneeksi kieltään eteenpäin vaan alkavat käyttää jotain toista kieltä? Tärkein syy lienee se, että kyseisellä kielellä ei ole käyttöä heidän ympäristössään. Asialla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, muuttuuko heidän puhumansa kieli vai ei.

Kaikki on lainaa.

Kukaan tuskin tosissaan esittäisi, että sellaiset kielen muuttumattomuutta ja yhtenäisyyttä edistävät instituutiot kuin kieliakatemiat, koululaitos, hallintokieli ja vastaavat olisivat merkkejä siitä, että kyseinen kieli on kuolemassa. Tällaiset instituutiot voivat toki olla kuolemaksi paikallisille kielimuodoille, ellei niille sitten onnistuta perustamaan omia instituutioitaan tai niiden käyttö säily muuten paikallisena puhekielenä. Asiayhteyden perusteella arvelisin, että kielen muuttumisella on ajateltu lähinnä lainasanoja: tarkoitus lienee kyseenalaistaa sellainen kielipuristinen ajatus, että lainasanat ovat sinänsä pahasta, minkä ajateltaneen liittyvän jonkinlaiseen ksenofobiseen sulkeutumiseen ulkoisilta vaikutteilta.

Suomen kielessä on ollut tapana suosia uusien sanojen muodostamista johtamalla ja yhdistämällä lainasanojen sijaan. Tästä syystä suomessa on sellaisia sanoja kuin kirjallisuus eikä litteratuuri. Vaikka sanojen läpinäkyvyys voi myötävaikuttaa asioiden oppimiseen, kyseessä on lähinnä esteettinen, toki kansallisromanttisesti motivoitunut valinta, jolla ei ole sinänsä vaikutusta kielen elinkelpoisuuteen. Pääasia on, että kieltä voi käyttää esimerkiksi tieteelliseen keskusteluun eri aiheista, kutsuttiin niitä aiheita sitten lainasanoilla (esim. tekstikritiikki), käännöslainoilla (esim. käsikirjoitus) tai omilla muodosteilla (esim. piirtokirjoitus).

Taulua vastapäisellä seinällä on 42 valkoista ruutua, joista kussakin lukee jokin suomen kielen sana. Kääntämällä napista valo liikkuu (aakkosjärjestyksessä) seuraavaan sanaan. Sanat ovat seinällä satunnaisessa järjestyksessä. Sana kuullaan äännettynä, ja näytöllle tulee sanan merkitystä esittävä kuva sekä etymologisia tietoja. Yhden sanan alla käsitellään välillä useampaa sanaa. Sanan biologia selityksessä todetaan seuraavaa:

Kielenpuhdistuskiihkoilijat halusivat suomalaisen vastineen joka käsitteelle, mutta luopuivat onneksi tästä mahdottomasta leikistä. Suomen kieleen on jäänyt hauska, sulamaton osuus maailman sanalainoista, vierasperäiset sanat eli sivistyssanat. On sangen onnellista, että meillä on tällainen luokka sanoja käytössämme: ne toimivat paitsi tyylillisen variaation lähteenä, myös siltana toisten eurooppalaisten kielten sanaston oppimiseen.

Tyylillisestä variaatiosta olen samaa mieltä: mahdollisuus käyttää sellaisia erikoisempia sanoja kuin koodeksi ja dateeraus antaa mahdollisuuden tarkentaa, että kyse on erikoisalan termistä, mikä tyydyttää tilanteesta riippuen erilaisia viestinnällisiä tarpeita (esim. asiantuntijaposition etablointi, huumori). Minusta on myös mukavaa voida käyttää tilanteesta riippuen joko ilmaisua kannettava tietokone tai lainasanan slangijohdosta läppäri. En kuitenkaan ymmärrä, miksi kyseessä olisi jokin erityisen "mahdoton leikki". Vastaavaa leikkiä on leikitty muissakin euroopan kielissä keskiajalta asti (esim. muinaisenglannin foresetnes merkityksessä 'prepositio'). Käytännön hyötyä on toki siitä, että termit tai "sivistyssanat" ovat muodoltaan kansainvälisiä (eli lähinnä latinaa tai kreikkaa), koska silloin niitä ei tarvitse opetella ihan kaikissa kielissä erikseen. Toisaalta voidaan myös esittää, että tällainen sivistyssanasto on omiaan luomaan juopaa oppineiden ja muiden välille, kuten myös vieraan kielen (kuten latinan) käyttö tieteellisissä yhteyksissä.

Sanaseinä ja operaattori.

Mainitsin ylempänä, että olisin toivonut jonkinlaista pyrkimystä korjata Agricolan työn merkitykseen liittyviä väärinkäsityksiä. Esimerkiksi viime vuonna Kirkko ja kaupunki -lehdessä kirjoitettiin, että Argicola keksi sanan pääsiäinen, vaikkei ole oikeastaan mitään syytä olettaa näin: olihan kristinusko juhlineen saapunut Suomeen Ruotsiin jo satoja vuosia aikaisemmin, eikä kansalle "saarnattu latinaksi", vaikka tätäkin käsitystä näkee toisinaan viljeltävän. Painetun kirjan merkitystä vähättelemättä en myöskään vähättelisi käsinkirjoitetun kirjan merkitystä, suullisesta kielenkäytöstä puhumattakaan. Kai esimerkiksi Westhin koodeksin tai Uppsalan evankeliumikirjan voisi ainakin mainita. Vaikka jonkun sanan ensimmäinen tunnettu kirjallinen lähde olisi Agricola, ei tästä automaattisesti seuraa, että hän olisi keksinyt sen.

Sanaseinä ei tee paljoakaan asian korjaamiseksi. Mikael Agricolan keksimiksi ilmoitetaan yksiselitteisesti jalopeura ja sisu. Lisäksi annetaan ymmärtää hänen keksineen sanat näkypaikka ('teatteri'), luutarha ('kalmisto'), lustitarha ('paratiisi'), toiviojuoni ('pyhiinvaellusmatka') ja virkamies. Suoria käännöksiä ilman aiempia kohdekielisiä malleja tai vanhojen sanojen käyttöä uusissa yhteyksissä voidaan tietysti perustellustikin pitää kääntäjän keksiminä. Edelleen Argicolalta "saaduiksi" mainitaan vissi, yrtti, vimmattu, äkätä, äsken, öykkäri, putkahtaa, kukistaa, nisu, visu, ylenpalttinen, kovakourainen ja tomppeli, mutta tämä menee ehkä lennokkaan ilmaisun piikkiin. Agricolan mainitaan myös "kirjoittaneen ja painatuttaneen" sanat usko, ylösnousemus ja armo. Sanasta puoliso kuitenkin todetaan neutraalisti, että Mikael Agricola tunsi sen (tosin muodossa puolisa). Samoin sanoista laki, rikos ja petos todetaan, että ne esiintyvät jo Agricolalla. Olisin jotenkin odottanut, että sanan laki mainittaisiin olevan laina muinaisruotsista, kun taas rikos ja petos ovat suomenkielisiä johdoksia (rikkoa, pettää). Tässä olisi potentiaalia hauskalle narratiiville.

Ylipäänsä kaikista selkeintä olisi havainnollistaa lainasanoja esimerkeillä kävijöille tutuista kielistä. Nähdäksenin ainoa tapaus, jossa viitataan toisen nykykielen sanoihin, on lusikka, jonka yhteydessä annetaan venäjän sanat порука, место, пирог, спирт ja тоска, sekä niistä lainatut suomen sanat porukka, mesta, piirakka, pirtu ja tuska. Tietysti tässäkin on vähän vinossa se, että tuska ei ole laina venäjän sanasta тоска vaan sen muinaisvenäläisestä muodosta.

Suoranaisten virheellisten väittämien lisäksi tiedoissa on paljon harhaanjohtavia tai hämmentäviä muotoiluja. Esimerkiksi sanan historia kohdalla todetaan ensin, että uralilaisiin kieliin "on maailman sivu lainattu ahkerimmin sanoja indoeurooppalaisen kielikunnan kielistä, sieltä sun täältä". Esimerkkeinä mainitaan, että historia, museo, normaali, numero ja leijona ovat selvästi lainoja kreikan ja latinan aineksista, mutta sata, kaikki ja etsiä on kotiutettu huomaamattomiksi. Tässä hämärtyy ero siinä, onko sana lainattu uralilaisiin kieliin (eli on rekonstruoitavissa uralilaiseen kantakieleen), vai onko kyseessä jokin nykyaikainen "sivistyssana", tai jotain siltä väliltä. Jos kerran leijona on selvästi lainattu latinasta eikä ruotsista, niin miksi sitten sanojen risti, pappi, pakana ja Raamattu ilmoitetaan olevan slaavilaisia lainoja? Sanojen tunneli, muki, pihvi ja timotei osalta lainanantajakieleksi mainitaan englanti, vaikka välissä on luultavimmin ruotsi. Sanan laina ilmoitetaan olevan laina "germaaneilta tai skandinaaveilta", mikä on vähän hölmösti muotoiltu mutta toki linjassa sen kanssa, että suomen murteetkin erotetaan itämerensuomalaisista kielistä.

Kiitosta annettakoon siitä, että sanan kirja yhteydessä mainitaan kirjallisuus ja kirjasto 1800-luvun oppineina muodosteina, kuten myös nykyaika, pääoma, taide, tiede ja sivistys. Viimeksi mainitusta todetaan, että pellavan "sivistäminen" on tässä otettu uusiokäyttöön. Kiinnostava lisähuomio olisi, että jonkinlaisena motiivina lienee ollut pinnallinen yhteys latinan sanaan civis (tämäkin on eräällä taholla ymmärretty väärin); sama pätenee kotoperäisesti johdettuun sanaan lukio, jonka yhtäläisyys sanan lyceum (λύκειον) kanssa tuskin on sattumaa. Juuri 1800-luvulla tehtyä kirjakielityötä ja kirjakielen keinotekoista luonnetta olisin toivonut käsiteltävän enemmän.

Näyttelyssä muistui mieleen, että minulle on vakavalla naamalla esitetty, että mitään suomen kieltä ei ole olemassa, koska siinä on niin paljon lainoja. Tämä on sama ajatusmalli, joka on johtanut kaikenlaiseen hörhöilyyn siitä, että itse asiassa kaikki maailman kielet pohjautuvat suomeen, koska johonkin pohjautuminen tai lainojen saaminen on mukamas jotenkin vähempiarvoista. Voisihan yksittäisille ihmisillekin korostaa, että heidän geeninsä ovat heidän vanhemmiltaan ja kaikki mitä he osaavat ja tietävät on pohjimmiltaan muilta opittua tai "vain" perimän antamien mahdollisuuksien toteutumista. Sinänsä totta, mutta mitä tällä saavutettaisiin? Onko suomenkielisillä liian hyvä, ylilyönteihin johtava kielellinen itsetunto, jota on syytä erityisesti toppuutella? 

Erinomaista on joka tapauksessa myös se, että sanan teatteri alla annetaan esimerkkejä neljästä eri raamatunkäännöksestä, joissa sana esiintyy muodoissa Näkypaicka (1548), Cadzelluspaicka (1642), katseluspaikka (1867), näytelmäpaikka (1938) ja teatteri (1992). Tässä on mahdollisuus tehdä kaikenlaisia oivalluksia liittyen oikeinkirjoitukseen ja käännöslainojen ja lainasanojen käyttöön. Olisi ehkä liikaa vaadittu, että mainittaisiin jakeen olevan Ap. t. 19:29, tai että Agricolan näkypaicka on suora käännös Lutherin sanasta Schauplatz, joka taas on suora käännös kreikan sanasta θέατρον (joka tosin on johdos eikä yhdyssana).

Pidin myös siitä, että rakas äiti annetaan virolaisessa muodossa kallis ema, mikä vastaa suomen ilmaisua kallis emä. Samassa yhteydessä sanojen rakas, armas ja äiti todetaan olevan germaanisia lainoja. Tämä kaipaisi jotain huomioita siitä, esiintyvätkö nämä sanat jossain kävijälle mahdollisesti tutussa germaanisessa kielessä, esimerkiksi ruotsissa ja englannissa, joille näyttelyn opastekstitkin on käännetty. Mikä olisi sen hauskempaa kuin todeta, että armas on historiallisesti sama kuin ruotsin adjektiivi arm?

Mitä tulee sanaseinän toteutukseen, olisi ehkä ollut hauskempi, jos seinällä olevissa ruuduissa olisi sanan sijaan kuva, jonka voisi vapaasti valita. Tällöin motiivi tutkia sanaseinää olisi selvittää ja ehkä yrittää arvata, mikä sana mihinkin kuvaan liittyy. Kuvat vangitsevat katseen helpommin kuin teksti. Kuvien herättämä mielenkiinto ohjautuisi sitten myös itse historiatietoihin (jotka tietysti voisi kirjoittaa pedagogisesti perustellumpaan muotoon). Nykyisellään ruudut eivät oikeastaan tuo kohteeseen mitään lisäarvoa: seinällä on sanoja, mutta nappia kääntäessä viihdearvo muodostuu sen jännittämisestä, mikä niistä tulee seuraavaksi. Jos seinällä näkee jonkun kiinnostavan sanan, joutuu pyörittämään nappia kunnes tulee sen kohdalle tietämättä, monenko sanan yli on kuljettava.

On tietysti selvää, että koskaan ei voi miellyttää kaikkia. Aivan samalla tavalla tämäkään kirjoitus ei kaikkien mielestä keskity oikeisiin asioihin. Uskoakseni kuitenkin esittämäni huomiot näyttelyn puutteista ovat varsin kohtuullisia. En kaipaa tieteellistä tarkkuutta, mutta toivoisin virheiden välttämäistä ja mahdollisuutta saada helposti lisätietoa.

Agricolaanisesta suoneniskennästä

Vaikka Rucouskirian (1544) kalenteriosaan liittyvien kirjoitusten sarja onkin jo aikaa sitten saapunut luonnolliseen päätökseensä, on Mikael Agricolan päivä mainio tekosyy palata asiaan. Tähän kirjoitukseen olen huvikseni koonnut kaiken sen tiedon suoneniskennästä (vks. Sonen iskemys, lat. phlebotomia), joka on suoraan luettavissa tai pääteltävissä Agricolan kalenterista. Kyseessä on tietenkin puhtaasti filologinen harjoitus, enkä ota mitään vastuuta, mikäli joku päättää tämän innoittamana vaihtaa akupunktioneulat tai homeopaattisen veden kuppaussarveen ja suoneniskentärautaan.

Aloitan muutamalla ortografisella huomiolla. Agricola kirjoittaa sanan szoni 'suoni' alkuäänteen säännöllisesti sz-digrafilla kaikkialla paitsi kerran kalenteriosan esipuheessa (jo ylempänä mainittu Sonen iskemys 'suoneniskentä'). S-kirjaimella hän sen sijaan kirjoittaa säännöllisesti sanan sonda 'sonta' johdoksineen: Sonnasa 'sonnassa', sonnitan 'sonnitan', Sondatungioxi 'sontatunkioksi' ja sondan 'sonnan'.

Korpuksen tarkastelu osoittaa, että Agricolalla esiintyvät seuraavat szoni-päätteiset yhdyssanamuodot: pää szonda (pääszonda, pääszonest), maxa szonda, peucalo szonda, polui szonda. Genetiivimuotoisina suonenmääritteinä esiintyvät elliptiset kädhen ja peucalon sekä maxan, täwuyn ja rinnan. Koska peucalo ja maxa esiintyvät myös yhdyssanojen määriteosina, voitaneen analogisesti olettaa sanat *käsiszoni, *täpyszoni ja *rindaszoni; iskentäpaikoista mainitaan huhtikuussa kartettavat silmes, curckus ja caula sekä tammi- ja helmikuussa vältettävä ialghast 'jalasta'. Näiden perusteella voidaan pitää mahdollisina myös nimityksiä *silmeszoni, *curckuszoni, *caulaszoni ja *ialcaszoni.

Näin saatavat suhtellisen varmat seitsemän suonta ovat siis joka tapauksessa pääszoni, maxaszoni, peucaloszoni, poluiszoni, käsiszoni, täpyszoni ja rindaszoni. Tätä tulosta on syytä verrata muihin lähteisiin. Koska Jaakko Gummeruksen Mikael Agricolan Rukouskirja ja sen lähteet (1941) ei käsittele "Kalendarium-osastoa", minulla ei ole suoranaista tietoa siitä, mistä lähteestä Agricola flebotomista oppiaan ammensi.

Michael Ostendorferin laatimassa puupiirroksessa vuodelta 1555 (ks. kuva alla) näytetään suonien paikat sekä nimetään ne saksaksi ja latinaksi: kaulan sivun ja peukalon välillä on molemmilla puolilla kehoa Haupt Adern ('pääsuonet'), latinaksi Cephalica; oikean hartian ja oikean nimettömän välillä leber ader ('maksasuoni'), latinaksi Hepathica; vasemman hartian ja nimettömän välillä miltzader ('pernasuoni'), latinaksi Saluatella; molemmilla puolilla kyynärvarren ja rinnan välillä Lung ader ('kehkosuoni'), latinaksi Mediana; molemmilla puolilla lonkan ja jalkapöydän välillä gicht Ader ('kihtisuoni'), latinaksi Schiatica; sisäreiden yläosan ja nilkan välillä frawen eli roseader ('nais- eli ruususuoni'), latinaksi Saphena; molemmilla puolilla polven ja isovarpaan välilä brandt eli ruckader, latinaksi popletica.

Michael Osterndorfer 1555.

Selviä yhtymäkohtia Ostendorferin ja Agricolan välillä ovat siis vain pääszoni - cephalica, maxaszoni - hepathica, poluiszoni - popletica ja täpyszoni - mediana.

Lähes kaikki Agricolan suonet löytyvät kuitenkin Christopher Wirsungin ja Peter Uffenbachin vuonna 1605 julkaistun teoksen Ein new Artzney Buch yleisestä johdannosta (11v - 13r), jossa otsikoidaan seuraavat suonet: Hauptader ('pääsuoni') eli Cephalica (myös Humeralis eli Schuldterader 'olkasuoni'); Leberader ('maksasuoni') eli Basilica; Mittelader ('keskisuoni') eli Mediana, Universalis eli allgemeine ('yleinen'); Achselader eli Axillaris, joka haarautuu suuresta maksasuonesta, Miltzader ('pernasuoni'), jonka "nuoret lääkärit" erottava vasemman ja oikean käden välillä nimillä Splenetica ja Saluatella, Huffader ('lonkkasuoni') eli Ischiada, Rosen Ader eli Saphena, Knie Ader ('polvisuoni') eli Poplitis, Stirnader ('otsasuoni'), Nasenader ('nenäsuoni'), Adern in Augenwinkeln ('suonet silmäkulmissa'), Leffzen Adern ('huulisuonet'), Gaumen Adern ('iensuonet'), Zungenadern ('kielisuonet') ja Halß Adern ('kaulasuonet'). Teoksen alussa olevasta Dictionariumista löytyy myös kaikenlaisia suonia.

Suomen kannalta relevanttina voidaan pitää mainintaa siitä, että kylmissä maissa veri on paksua ja syvällä ruumiissa, joten suoneniskentä on siellä vaikeampaa (10r). Suoneniskennän mainitaan olevan erityisen tehokasta huhti- ja toukokuussa, mikä ei oikein vastaa Agricolan ohjeita.

Rucouskirian alkupuolella on latinan- ja suomenkielinen teksti, joka on otsikoitu Ptolemeus, mikä epäilemättä viittaa kreikkalaiseen monitieteilijään Klaudios Ptolemaiokseen (n. 86 - n. 165). Teksti kuuluu seuraavasti:

Vir ſapiens dominabitur aſtris que in-
clinant / non neceſſitant. Vnde incli-
nationes eorum precaueri poſſunt uel mi-
tigari ratione conſilio et precatione / imo
fide in verbum dei / nobis propoſitum / cui
omnino parere debemus.
Tämä Canon eli Taulu oſotta mite cuſſa-
ki Merkiſe on tekeminen taicka lackami-
nen ia iettäminen / Joijſſa on ( G ) hyue
( M ) keſkimeijnen / ia ( B ) ſe paha merk-
itze.

Latinankielisen osan käännös: 'Viisas mies hallitsee tähtiä, jotka taivuttavat, eivät pakota. Näin ollen niiden taipumuksia voi torjua tai lievittää järjellä, harkinnalla ja rukouksella, vieläpä uskolla Jumalan meille annettuun sanaan, jota meidän on kaikessa toteltava.' Tekstiä seuraa luettelo eri aktiviteeteista, josta alla relevantti ote (korostus minun):

sanoilla cāpata b g m b g g g b m b m g
Pämiehie vältä m g b g b m g m b g g m
Pämiehie catzo g g m b g m b b g b m b
Szoonda iske g b b m g b g b g b m g
Orin haria leica g g m m g g m b b b b m

Toimintoja seuraavat kaksitoista kirjainta viittaavat siis tähtimerkkeihin, jotka ovat joko hyviä (g), keskinkertaisia (m) tai huonoja (b) hetkiä suorittaa kyseinen teko. (Kirjaimet tulevat ilmeisesti saksasta: gut, mittlere, böse.) Koska merkit eli horoskoopit luetellaan oinaasta alkaen, voitaneen tästä päätellä, että suonta sopii iskeä oinaan, leijonan, vaa'an, jousimiehen ja kalojen hallitessa, mutta ei härän, kaksosten, neitsyen, skorpionin tai kauriin merkissä.

Alla oleva taulukko sisältää suoneniskentään liittyvät kohdat kunkin kuukauden kalenterisäkeistä. kyllä-sarake sisältää ohjeet siitä, mitä tulee tehdä, ei-sarake sisältää kiellot. Kuukausisarakkeessa olevat kuukaudet ovat linkkejä kunkin kuukauden värssyjä käsitteleviin vanhempiin kirjoituksiin, joista Agricolan tekstit löytyvät satunnaisine kommentteineen.

	KYLLÄ	EI
Tammi	maxa szonda / ios hätä käske	weri älä ialghast laske Eyke pää szonda iskemen
Helmi	Ano leuli / ia iske szonda Iske pääszonda / ia kädhen ia peucalon	cartha ialghast
Maalis	-	Ele päästes laske werta Ey pääszonda pide iskettemen eijke peucalo szonda
Huhti	mös szondes loucka	Cartha silmes / curckus / ia caulas Cuppat anda / mutta ey harttijan pälle
Touko	-	äle kedhest ia kesiwardhest werda pääst
Kesä	Joca nyt mös kylpe tachto. Szonda hen mös iske machta...	...Paitzi maxan / täwuyn / ia rinnan
Heinä	-	Ele kylue / eli szonda lö
Elo	-	Ele szonist werta nyt laske ey mös werta laske
Syys	laske mös werta cosca lystendh Ja cupata ia szonda iske	-
Loka	Kylue / coppa / ia szonda löö	-
Marras	-	-
Joulu	pänszonest	Mutta ele löö polui szonda Carta werta laskemast

Sik(k)urista

Hyvää lopuillaan olevaa Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää!

Helsingin sanomissa on päivän teeman kunniaksi testi otsikolla "Hallitsetko suomen kielen vivahteet?", jossa esiintyy sana sikuri 'sikopaimen'. Taannoin Facebookissa joku siteerasi Agricolan käännöstä kohdasta 1. Kor. 13:5 (jossa rakkaus ei ole "Sickuri") selittäen sanan Sickuri tässä kohden merkitsevän "sikopaimenta" eli "huonosti käyttäytyvää henkilöä". Tähän ilmeisen virheelliseen väitteeseen liittyvä keskustelu tuoreessa muistissa ehdin jo asiaa tarkemmin ajattelematta kommentoida HS:n juttua, mutta jouduin hetken päästä jo korjaamaan omaa kommenttiani: myös sana sikuri 'sikopaimen' nimittäin esiintyy Agricolalla, eikä 1. Korinttolaiskirjeessä esiintyvän sanan sickuri selitykseen liittyvä kommenttini siis edes liittynyt siihen, mitä sikuri yleisellä tasolla merkitsee. Korjatakseni harkitsemattoman kommenttini internettiin aiheuttaman vaurion, käsittelen tässä kirjoituksessa tarkemmin sanoja sikuri ja sik(k)uri.

Aloitan ensiksimainitusta eli sanasta sikuri 'sikopaimen'. Agricolalla sana esiintyy yhden ainoan kerran (Mark. 5:14):

Mutta ne sikurit poispakenit / ia sanomansatid Caupungihin ia maan kylijn. Ja he vlosmenit catzoman mite tapachtunut oli /

Sikurin etymologia näyttää muodollisesti selvältä: kyseessä on (U)ri-johtimella johdettu johdos substantiivista sika (vrt. metsuri, nahkuri ja vaatturi sanoista metsä, nahka ja vaate). Toisin kuin esimerkiksi Yle Oppimisen sanapeli otsikolla "Tunnistatko Agricolan keksimiä sanoja?" antaa ymmärtää, ei mielestäni ole syytä olettaa, että kyseessä olisi varsinaisesti Agricolan keksimä sana. On totta, että sanan ensiesiintymä on Agricolalta, mutta tämä antaa lähinnä terminus ante quem -ajoituksen: sana siis esiintyy "jo" Agricolalla, ei "vasta" Agricolalla. Huomattava osa suomen kielen sanoista esiintyy ensi kertaa kirjoitettuna Agricolan teoksissa varsin ymmärrettävistä syistä, mutta tästä ei seuraa, että hän olisi keksinyt kaikkia näitä sanoja, aivan kuten William Shakespearekaan ei keksinyt itse kaikkia niitä sanoja, joiden ensiesiintymäksi Oxford English Dictionaryssa on merkitty jokin hänen teoksistaan.

On totta, että raamatunkääntäjät joutuvat keksimään (eli lainaamaan, yhdistelemään tai johtamaan) uusia sanoja tai uusia merkityksiä vanhoille sanoille, sillä etenkin yksinomaan puhutuissa kansankielissä harvoin on valmiiksi täysin sopivia sanoja juutalais-kristillisille käsitteille tai eksoottisille eläimille. Tässä tapauksessa kyse on kuitenkin niinkin arkisesta asiasta kuin sikopaimenesta, ja on vaikea kuvitella, että Agricola olisi joutunut keksimään tällaisen sanan, etenkin kun sana esiintyy myös lähisukukielissä: inkerissä sikkūri on 'sikopaimen', mutta Viron Inkerinmaan ja vatjan Kukkosin murteessa sikuri merkitsee yllättäen 'lammaspaimenta' (SSA). (Karjalassa sikuri (šikuri, tšiguri) merkitsee samaa kuin sijanmarja 'variksenmarja'.)

Toinen, vähintään ulkoisesti edellistä sanaa muistuttava sana sickuri esiintyy seuraavanlaisessa asiayhteydessä (1. Kor. 13:5):

ei hen [rackaus] ole Sickuri / ei hen omansa etzi / ei hen anna itzens wihan kihoitta / ei hen wahingon ielken seiso / 

Sanaan Sickuri hän on liittänyt reunahuomautuksen:

Nin quin ne Wihaiset / kersimettömet / iulmat / cangiat / ia niskurit Inhimiset tekeuet

Kohta on ainakin vuoden 1776 käännöksestä alkaen käännetty suomeksi niin, että rakkaus ei "käyttäydy sopimattomasti". Kustaa Vaasan käännöksessä kohta kuuluu "han styggies widh ingen", Lutherilla "sie stellet nicht vngeberdig", latinaksi "[caritas] non est ambitiosa" ja alkukielellä kreikaksi [ἡ ἀγάπη] οὐκ ἀσχημόνει.

Se Wsi Testamenti: 1. Kor. 13:4-8.

Yleensä tarkistan vanhempien sanojen merkityksiä ensimmäisenä Renvallin sanakirjasta Suomalainen sana-kirja eli Lexicon linguae Finnicae (1826), joka tosin on Agricolaa lähes kolmesataa vuotta myöhäisempi. Yllä mainitulle sanalle se antaa seuraavan merkityksen:

sikuri l. sikkuri, in Ns. lascivus, venerem appetens ovis, capra etc. G. brünstiges l. läufisches Thier.

Suomeksi latinan- ja saksankielinen selitys voidaan tiivistää merkitykseen 'kiimainen eläin'.

Vanhin varsinainen sanakirja eli Daniel Jusleniuksen Suomalaisen Sana-Lugun Coetus (1745) ei anna sanaa sicuri 'sikopaimen' sanan sanan Sica johdannaisena, mutta sisältää kyllä seuraavanlaisen sanueen:

Sico, -on	lascivia pecudis.	stimtid för små boskap.
sicuri, -in.	lascivus, petulcus.	löpsk.
sicotan, -ottaa	lascivo more caprarum.	är löpsk.
sicotus, -uxen	modus lasciviendi.	löpskhet.

Sico merkitsee siis 'kiimaa', sicuri 'kiimaista' ja sicottaa 'olla kiimassa' (erityisesti "vuohien tapaan", mitä se sitten merkitseekin). Sik(k)uri näyttäisi olevan samantyyppinen affektiivinen johdos kuin esimerkiksi pelkuri ja petturi.

Aikanaan julkaisematta jääneessä Christfrid Gananderin sanakirjassa Nytt Finskt Lexicon, jonka käsikirjoitus valmistui 1787,  toistetaan Jusleniuksen merkitykset, mutta Ganander antaa sanasta siko myös käyttöesimerkin ensimmäisestä Mooseksen kirjasta: "kandawa lauma oli sikoillan" (1. Moos. 30:41). Lisäksi hän antaa sanan siko rinnakkaismuodoksi muodon sikka ja tarjoaa yhden Jusleniukselta puuttuvan johdoksen, joka yllättäen liittyykin sanaan sika (ks. kuva).

SIKO ym. Gananderin käsikirjoituksesta.

Mikäli sana on jo Agricolan aikaan merkinnyt 'kiimaista', voitaisiin ajatella, että Argicola on käsittänyt hänen käyttämissään alkuteksteissä tarkoitetun käyttäytymisen tässä yhteydessä arveluttavaksi nimenomaan seksuaalisessa mielessä. Tämä ei kuitenkaan tunnu täysin sopivan yhteen Agricolan reunahuomautuksen kanssa (ks. ylempänä). Mutta miksi hän ylipäänsä vaivautuisi erikseen selittämään tätä sanaa? Tai ylipäänsä käyttämään mitään erikoisempaa sanaa tässä kohdassa?

[Lisäys 24.5.2015: Reunahuomautus on peräisin Lutherilta, ks. kommentit alla].

Herää tietysti myös kysymys, liittyvätkö tässä käsitellyt sanat toisiinsa. Karjalasta löytyy verbi sikaistoa, jonka merkitys on 'käyttäytyä huonosti, porsastella, sikailla'. Sanomattakin on selvää, että suomen sanoilla porsastella ja sikailla on vastaava etymologia, eli siat liittyvät kyllä suomalaisessa kielitajussa huonosti käyttäytymiseen. Mutta onko tämä vain sattumaa, eli onko kyse samantapaisesta sanojen sekoittumisesta kuin eräässä toisessa tapauksessa? Ganander antaan sanan siko alla johdoksen sikasa, jonka kohdalla on viite sanaan sika, mutta vaikka tämä tarkoittaisi, että Ganander on ymmärtänyt sanan siko liittyvän sanaan sika, vähentää tämän havainnon arvoa hieman se, että hänen etymologiansa eivät ole ylipäänsä erityisen tunnettuja täsmällisyydestään (joitakin niistä olisin voinut siteerata edellisessä kirjoituksessa). Toisaalta sanasta sikasa mainitaan vain, että sikasa se juoksee l. sikollans ("de capris et ovibus coitum petentibus") ja annetaan viittaus sanaan siko.

(Kahvinkorvikkeena käytetyn sikurikasvin nimi tulee lainaketjun kautta lopulta kreikan sanasta κιχώριον 'sikuri' eikä siis liity ylempänä käsiteltyihin sanoihin.)

Seposta ja sepästä

Tulin osallistuneeksi toisaalla keskusteluun, jossa pohdittiin seppo- ja seppä-sanaa. Näin juuri lopuillaan olevan Kalevalan päivän kunniaksi on ehkä paikallaan kirjoittaa asiasta lyhyesti tännekin.

Seppo Ilmarinen Vanhassa Kalevalassa.

Nykysuomen sanaan seppä liittyvät muuta kuin sepän ammattiin liittyvää tekemistä ilmaisevat johdokset sepittää ja sepustaa. Sanataituria merkitsevä sanaseppo sisältää etunimikäytöstä ja Kalevalasta tutun muodon seppo. Kalevalassa seppo esiintyy lähes yksinomaan Ilmarisen epiteettinä, mistä onkin seurannut, että jotkut mieltävät hänen koko nimensä olevan "Seppo Ilmarinen". Sanaa seppo käytetään kuitenkin yleisnimenä, ainakin kerran viitaten Väinämöiseen (17,129-140):

Vanha virsikäs Vipunen
ei tuosta totella ollut.
Silloin vanha Väinämöinen
löihen itsensä sepoksi,
rakentihe rautioksi;
painoi paitansa pajaksi,
hiat paian palkehiksi,
turkkinsa tuhottimeksi,
housut hormiksi rakenti,
sukat hormin suulliseksi,
polvensa alasimeksi,
vasaraksi kyynäspäänsä.

Sepon toisintona on tässä rautio, joka merkitsee sekin 'seppää'. Koska Kalevala on kuitenkin ensisijaisesti Elias Lönnrotin kaunokirjallinen tuote (vaikkakin monessa suhteessa Lönnrotia voikin pitää aitona kansanperinteen jatkajana), on varsinainen tutkimus kohdistettava aina varsinaisiin primäärilähteisiin, esimerkiksi Suomen kansan vanhoihin runoihin. Tässä riittänee maininta, että sepoksi on yllä lainatussakin tapauksessa kansanomainen, ja seppo esiintyy muutenkin aineistossa varsin runsaslukuisena.

Karjalan kielen sanakirjan mukaan muoto seppo on runollinen, ja sitä käytetään "leikkisästi seppää puhuteltaessa". Seppää puolestaan käytetään sepän lisäksi muistakin käsityöläisistä sekä merkitsemään 'mestaria', 'taituria' ja 'tietäjää'. Muita merkityksiä ovat 'eräs kovakuoriaislaji' ja 'hiiva'. Eräässä loitsussa sana esiintyy siittimen kiertoilmaisuna. Suomen sanojen alkuperä toteaa sepon olevan diminutiivi; kyseessä on siis sama affektiivinen O-johdin kuin sanoissa koto ja venho. Foneettisesti samankaltainen on myös lapsekas U-johdin sellaisissa muodoissa kuin koiru tai nenu.

Agricolalla sana seppä esiintuu nykymerkityksessään, mutta Tituksen ja heprealaiskirjeen esipuheissa esiintyy johdos sepesti, joka merkitsee 'taitavasti' (alkutekstissä meisterlich): 

TEme on yxi Lyhykeinen Epistola / Mutta quitengin yxi sangen Christilinen Oppi / iossa caikinaiset ouat nin sepesti pätetydh / iota iocu Christittu taruitze tiete / ia ielkin ele.

Wai quinga caikista neiste on / nin hen sijttekin on yxi iwri sangen Jalo Epistola / ioca Christusen Pappiudhesta sepesti ia syuesti Ramatuista puhupi / ia nin hen mös caunijsti / ia runsasti / sen Wanhan Testamentin wlostoimitta.

Myös Renvallin sanakirja tuntee sanan sepästi antaen sille latinankielisen vastineen affabre ja saksankieliset vastineet kunstreich ja geschickt, jotka kaikki merkitsevät 'taitavasti'. Seppo merkitsee Renvallin mukaan samaa kuin seppä mutta on harvinaisempi ja runollinen.

Mielenkiintoinen ilmaisu seppyydellä esiintyy kuningas Kristofer Baijerilaisen (1418 - 1448) maalain ja kaupunginlain suomennoksissa. Alla ote Herra Martin käännöksestä:

Nytt asuuat lapses yhdes talois, iakamat, mitä he sauatt palueluxell eli muilla seppydhellä, nijn ottakan yxi welij nijn palio quin toinengi, ia nin palio yxi Sisar quin toinengin. Nytt sitte quin saatu on iaettu, nijn käypi iakoon se quin he sait Isäldä ia Äitildä, ia ei se quin he palueluxel eli seppydhellä sait ia woitit enämbi iaetta.

...ja vastaava kohta Ljungo Tuomaanpojan käännöksestä vuodelta 1601:

[N]ytt asuat lapset iakamattomas taloudes, mitkä he sauat palueluxell eli muulla seppydellä, nin åttakan yxi welij quiñ toinengi, ia nin yxi sisar quin toineñgi Nin sittä quin saatu on iaettu, Nin käykän iakon sen cansa quin he sait isäldä ia äitildä, Ja eij se quin he palueluxella eli seppydellä sait ia woitit enämbi iaeta

Muinaisruotsinkielisessä alkutekstissä kohta kuuluu näin:

Nu boa sytzkane saman j bo oskipto, huat the afla meth tienist eller androm slögdoom, taki swa broder som broder oc swa syster som syster. Nw sidan skipt ær, tha ganger thet til skiptis som the aff fæderne eller möderne fingo, oc ey thet som the meth tienist eller slöghdoom wnno.

Vanhan kirjasuomen seppydhellä on siis ilmaisun (meth) slög(h)doom käännösvastine. (Muinaisruotsalainen muoto on keinoa tai välikappaletta ilmaiseva monikon datiivi, jonka pääte -om on tuttu myös nykyruotsin sanasta lagom.) Voitaneen siis otaksua, että seppyd(h)ellä on tässä käännettävä 'käsityöläisammattia harjoittamalla'.

Isä meidän vanhaksi kirjasuomeksi, osa 2

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin lähinnä isä meidän -rukouksen asun (vähäistä) muuttumista Mikael Agricolan myöhempiin raamatunkäännöksiin verrattuna. Tässä kirjoituksessa käsittelen Agricolan itsensä toimittamia versioita kyseisestä rukouksesta kommentoiden eroja ortografiassa, fonologiassa ja sanastossa.

Isä meidän (Ise meiden) -rukous on säilynyt Agricolan tuotannossa kuutena eri versiona. Vanhin näistä sisältyy Abckiriaan, jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1543. Rraamatunkäännöksestä Se Wsi Testamenti rukous löytyy kahtena versiona, Matteuksen evankeliumin standardiversiona sekä Luukkaan evankeliumin hieman lyhyempänä versiona. Loput versiot on löytyvät Rucouskiriasta, jossa rukouksen eri kohdat selitetään kolme kertaa. Näiden välissä on myös likipuhen cansa toijmittu versio, joka on eräänlainen selittävä mukaelma ja jonka olen näin ollen jättänyt tämän käsittelyn ulkopuolelle.

Abckirian versio (otsikkona Se Rucus ja Ise meiden) on seuraavanlainen:

ISe meinen / ioca olet taiuasa.
Pyhetty olkon sinun nimmes.
Lehestulkon sinun waldacunna.
Olcon sinun tactos nijn maasa quin on taiuassa.
Anna miele tenepeiuen / meiden iocapeiuenen leipen.
Ja anna meiden syndinne andexi / nin- [sivu vaihtuu] ninquin me meiden welgolisten anname.
Ja ele iodhatta meite kiusauxen.
Mutta päste meite pahasta.
Sille ette sinun on waldacunda / ia woima / ia cunnia ijancaikisesta
ijancaikisehen Amen

(Kuten muutenkin, olen yhdenmukaistanut rivijaon.)

Muoto meinen pro meiden saattaa herättää ensiksi mielikuvan vaihtelusta, joka voisi selittää murteellisen muodon mein 'meidän' muuna kuin sisäheittona. Kyse lienee kuitenkin painovirheestä, sillä otsikossa käytetään muotoa meiden, eikä meinen esiinny Agricolalla missään muualla. Muita kirjoitusvirheitä ovat syndinne pro syndimme, sivunloppuinen nin- tekstin seassa eikä omalla rivillään sekä iodhatta pro iohdata.

Tässä versiossa ei ole vaihtelua monikon ja yksikön välillä, vaan molemmat sanan taiuas esiintymät ovat yksikössä taiuas(s)a. Waldacunnas pro waldacundas ei liene painovirhe, sillä Agricolalla esiintyy muutenkin muoto waldacunnas/waldakunnas merkityksessä 'valtakuntasi'. Mielenkiintoista on se, että loppuheittoinen omistuspääte -s näyttäisi aiheuttavan heikon asteen sanavartalossa.

Se Wsi Testamenti sisältää, kuten todettua, kaksi eri versiota:

Ise meiden ioca olet Taiuais.
Pyhetty olcon sinun nimes.
Lehestulkon sinun waldakundas.
Olcon sinun tactos nin maasa / quin on Taiuais.
Anna meille tenepeiuenä meiden iocapeiuenen leipen.
Ja anna meille synnime andexi ninquin me annama meiden welgholisten.
Ja ele iohdata meite kiusauxen.
Mutta päste meite pahasta.
Sille ette sinun ombi waldakunda / ia woijma / ia cunnia ijancaikisudhes.
(Matt. 6:9-13)

Ise meiden / ioca olet Taiuahis.
Pyhetty olcon sinun Nimes.
Lehestulkon sinun Waldakundas.
Olcon sinun tactos nin maassa quin on Taiuasa.
Anna meille tenepene meiden iocapeiuenē leipe.
Ja āna meidē syndine andexi / Sille ette meki caikein meidē welgolisten andexi anname.
Ja ele iohdata meit kiusauxē.
Mutta päste meite pahasta.
(Luuk. 11:2-4)

Periaatteessa näiden kahden eri version erot perustuvat alkutekstien eroihin, mutta muitakin poikkeamia on. Syntien ja velkojen sekoittaminen, jonka mainitsin jo edellisessä kirjoituksessa, esiintyy alkutekstissä Luukkaan evankeliumissa (τὰς ἁμαρτίας ἡμῶν ... παντὶ ὀφείλοντι ἡμῖν, latinaksi peccata nostra ... omni debenti nobis), mutta Agricola on tehnyt tämän (ilmeisesti oleellisen) eron myös Matteuksen evankeliumissa.

Ilmaisun tenepeiuenä 'tänä päivänä' supistunut muoto tenepene esiintyy myöhemmässäkin suomen kielessä muodossa tänä päänä. Ortografisista eroista mainittakoon Luukkaan evankeliumin versiossa näkyvä tapa merkitä tavunloppuinen nasaali: iocapeiueinen ~iocapeiueinē, anna ~ āna, meiden ~ meidē. Merkintätapa on tuskin äänteellisesti motivoitunut, koska tavunloppuinen n tai m ei ole mikään vokaalin nasalisaation tai muun tavutason ominaisuuden merkki vaan itsenäinen foneemi. Kyseessä on puhtaasti graafinen lyhennys, minkä osoittaa myös edellä mainittu āna, jossa merkintä <¯n> merkitsee foneemia /nn/.

Luuk. 11:1-4 (Se Wsi Testamenti)

Rucouskiriassa rukous ei esiinny kokonaisuudessaan (sehän on ollut ensimmäisiä asioita, jotka on oletettu opituksi ulkoa), vaan osissa selitettynä yhteensä neljä kertaa. Eri versiot eroavat toisistaan totuttuun tapaan ortografisesti, muutamassa kohdassa morfologisesti, kahdessa kohdassa sanajärjestyksen osalta, ja kuudessa kohdassa on vaihtelua sen suhteen, onko vokaalienvälinen h kadonnut vai ei. Toisinaan etenkin sanajärjestykseen liittyvät seikat saattavat heijastella alkutekstiä, josta Agricola on kunkin otteen kääntänyt. Käyttämäni Rucouskirian lähdetekstit ovat peräisin Jaakko Gummeruksen teoksesta Mikael Agricolan Rukouskirja ja sen lähteet (1955).

Ensimmäinen nimetön selitys (A) on peräisin schwenckfeldiläisestä (luterilaisuudesta irtautunut mystis-spiritualistinen liike) rukouskirjasta nimeltä Bekantnus der sünden. Tätä seuraava selitys (L_a) on myös Agricolalla nimetön, mutta se on käännetty Martti Lutherin teoksesta Betbüchlein. Kolmannen selitys (L_b) on D. Mart. Luth toijmituxen cansa ja neljäs (M) Philip . Mel . likipuhen Cansa toijmitettu. Toisin kuin edelliset, molemmat jälkimmäiset perustuvat latinankielisiin alkuteksteihin.

Sanajärjestyksessä esiintyy hieman mielenkiintoisempaa vaihtelua. Κolmannessa pyynnössä tavataan lähes kaikki kuviteltavissa olevat variaatiot sanojen nijn ja quin käytöstä:

B: nijn maasa quin on taiuahisa
L_a: maasa / nin quin taijuasa.
L_b: nijn maasa / quin on taiuahisa.
M: maasa / quin on taiuasa

Kreikankielinen muoto ὡς ἐν οὐρανῷ καὶ ἐπὶ γῆς olisi sanasta sanaan käännettynä (niin) kuin taivaassa, myös maan päällä. Yllä näkyvä vaihtelu ei johdu alkutekstien vaihtelusta, jotka esimerkiksi L_b:n ja M:n tapauksessa ovat sicut in coelo et in terra 'niin kuin taivaassa, myös maan päällä' ja in terra sicut in coelo 'myös maan päällä niin kuin taivaassa'. Agricolan vakiojärjestys (maa ennen taivasta) vastaa jälkimmäistä.

B:ssä ja L_a:ssa kuudennen pyynnön sanajärjestys on ele meite iodhat(t)a kiusauxe(he)n, L_b:ssä ja M:ssä ele iodhata meite kiusauxen. Jälkimmäinen tyyppi vastaa Se Wsi Testamenitin, Abckirian sekä kreikankielisen alkutekstin (μὴ εἰσενέγκῃς ἡμᾶς) järjestystä. Rucoukirian lähteiden kannalta on mielenkiintoista, että saksankielisen alkutekstin tapauksessa meite tulee tulee ennen verbiä kuten latinassa (ne nos inducas), mutta latinankielisten alkutekstien tapauksessa meite tulee verbin jälkeen kuten saksassa (nit einfür vns, nitt eynfure unss). Tämä alkutekstien ja käännösten khiastinen ekvivalenssi voi tietenkin olla sattumaakin.

Ensimäisessä pyynnössä on A:ssa Pyhitetty kuten nykysuomessa, muissa versioissa pyhetty 'pyhätty'. Rakenne pyhitetty olco(ho)n vastaa joka tapauksessa saksankielistä muotoilua geheyliget werd(e) (formaalisesti ekvivalentti nykykielinen käännös latinankielen verbimuodolle sanctificetur olisi pyhitettäköön tai pyhittyköön).

H:n kadon siihen liittyvien alkujaan heterosyllabisten vokaalien supistumisen pitkäksi vokaaliksi tai diftongiksi koskee imperatiivin yksikön 3. persoonaa (olcon, lehestulcon jne.), yksikön illatiivia kiusauxen ja sanan taiuas inessiivimuotoja monikossa ja yksikössä. Viimeksi mainitun osalta ei Rucouskirian teksteissä esiinny vaihtelua (L_a taijuasa, M taiuasa), mutta h:llinen muoto taiuahas(a) esiintyy kyllä muuten Agricolalla. Monikon inessiivissä esiintyy vaihtelua myös sen suhteen, onko sijapääte loppuheittoinen vai ei: B taiuahisa, L_a taiuaijs, L_b M tai(j)uahisa. Joka tapauksessa nykykieliset muodot johtuvat seuraavasti: *taivasassa > taivahassa > taivaassa (vrt. vepsän taivhas 'taivaassa') ja *taivasissa > taivahissa > taivaissa.

Imperatiivit olcon (ensimmäisessä ja kolmannessa pyynnössä) ja lehestulcon (toisessa pyynnössä) näyttävät vaihtelevan sattumanvaraisesti muotojen olcohon ja lehestulcohon kanssa:

B: olcon, lehestulcon, olcohon
L_a: olcohon lehestulcō, olcohon
L_b: olcohon, lehestulcohon, olcohon
M: olcohon, lehestulcon, olcon

Kiusauxehen esiintyy h:llisena vain L_b:ssä ja on muutenkin Agricolalla selvästi harvinaisempi kuin supistunut muoto.

Evankelista Luukas työssään (Sen Wdhen Testamentin kuvitusta).

Sanan schuld / debitum Agricola on kääntänyt sanalla welka paitsi B:ssä, jossa pyydetään Luukkaan evankeliumin version mukaisesti (ks. ylempänä) antamaan meidē ricoxet andexi, vaikka seuraavaksi puhutaankin taas veloista: ninquin me meidē welhgolisten anname. Voisi tietysti olettaa, että käännettyään rukouksen kerran Agricola noudattaisi johdonmukaisesti itse valitsemiaan sanamuotoja. Hän tuntuu kuitenkin noudattavan itse rukoustekstissäkin materiaalinaan käyttämiään alkutekstejä sen suhteen, tuleeko pyynnön alkuun sana ja vai ei:

La:	Anna meille tenepene meiden iocapeijuenen leijpen	Unser teglich brott gib unss heutt
	Ja anna meille meiden welkam andexi	Und vorlas uns unsere schulde
	Ja ele meite iodhata kiusauxehen	Und nitt eynfure unss ynn vorsuchungen

Lb:	Anna meille tenepene meiden iocapeiuenen leijpen	Panem nostrum quotidianum da nobis hodie
	Anna meille meiden welkam andexi	Dimitte nobis debita nostra
	Ja ele iodhata meite Kiusauxen	Et ne nos inducas in tentationem

Näiden lisäksi aineistossa on myös "ylimääräinen" ja-sana. Joka tapauksessa se, että Agricola on jokseenkin johdonmukaisesti noudattanut alkutekstiä ja-sanan suhteen antaa syyn otaksua, että ylempänä käsitellyllä variaatiolla sicut in coelo -kohdassa saattaa olla jokin syvempikin merkitys.

Mikael Agricola maaliskuusta

Haikein mielin päätän tällä kirjoituksella viime vuoden huhtikuussa alkaneen kirjoitusten sarjan Mikael Agricolan Rucouskirian (1544) kalenteriosasta:

Ilman kiuuta sine elä szaa.
ios sineteghet quin mine manaa.
Ele päästes laske werta.
mutta heltes kylue monda kerta.
Mites tadhot nijn szöö ia ioo.
ios onni sinun cochtudhen szoo.
Telle kwlla sömen pite (ninquin Calenus
sano) makia roca / ia swrustamat Mette
ioman Ia Ruta poleijan cansa iomasa
nautima ia hyuesti rogā keittemen / Mach
ta mös kylpe / mutta ey palauass. Ey pää-
szonda pide iskettemen eijke peucalo szonda.

(Errata: sineteghet > sine teghet, nautima > nautiman)

'Ilman kipua sinä elää saat, / jos sinä teet kuten minä manaan. / Älä päästäsi laske verta, / mutta kuumassa kylve monta kertaa. / Mitä tahdot niin syö ja juo, / jos onni sinulle kohtuuden suo. / Tässä kuussa syömän pitää (kuten Galenos sanoo) makeaa ruokaa ja suurustamatta mettä juoman ja tuoksuruutaa puolanmintun kanssa juomassa nauttiman ja hyvin ruokaa keittämän. Voi myös kylpeä, mutta ei polttavassa. Ei pääsuonta pidä iskeä eikä peukalosuonta.'

Repetitio mater studiorum est, joten käsittelen tässä pitkälti samoja asioita kuin muissakin vastaavissa kirjoituksissa. En kuitenkaan käsittele erikseen ortografiaa, jonka erityispiirteet käyvät ilmi fonologisien ja morfologisien esimerkkien kautta.

Kuten nykyvirossa, vanhassa kirjasuomessa ei ole vielä tapahtunut pitkien vokaalien diftongisoitumista. Tekstissä esiintyvät tällä kertaa seuraavat sanat: szöö > syö, ioo > juo, szoo > suo, sömen > syömän, roca > ruokaa, ioman > juoman, rogā /rooɣan/ > ruoan, mös > myös, szonda > suonta. (Vokaalin edellä pitkä vokaali ei ole diftongisoitunut vaan lyhentynyt ja supistunut seuraavan vokaalin kanssa diftongiksi, mistä seuraavat sellaiset vaihtelut kuin juon : join ja syön : söin.) Vertailun vuoksi virossa esiintyvät sööma 'syödä, jooma 'juoda' ja soon 'suoni'. Toisin kuin virossa, Agricolan kielessä */ee/ on kuitenkin diftongisoitunut muotoon /ie/, esim. Somen kieli vrt. viron soome keel.

Nykykielessä k:n heikkona asteena esiintyvää v:tä (luku : luvun) tai katoa (haku : haun, velka : velan) edustaa Agricolalla soinnillinen hankausäänne [ɣ], jonka hän merkitsee kirjoituksessa joko g:llä tai digrafilla gh, esim. teghet /teɣet/ 'teet', rogā /rooɣan/ 'ruoan'. Samaten nykykielen d:tä t:n heikkona asteena (pato : padon) vastaa Agricolalla soinnillinen dentaalifrikatiivi [ð], jonka hän kirjoittaa niinikään joko yksinkertaisella d:llä tai digrafilla dh, esim. pide /piðä/ 'pidä' ja cochtudhen /koxtuuðen/ 'kohtuuden'. Länsimurteissa t:n heikko aste on [r], ahtaammalle jäänyt [l] (esim. kären, kälen) tai jo kaiketi kadonnut [ð], itämurteissa taas kato (esim. käet), jonka yhteyteen on toisinaan syntynyt siirtymä-äänne [h], [j] tai [v] (esim. käjet). Suomen puhekielelle alkujaan vieras yleiskielen [d] on oikeastaan syntynyt kirjoitusasun perusteella ruotsin kielen vaikutuksesta.

Virolaiseen sekä tietenkin varsinais-suomalaiseen tapaan monet Agricolan muodot ovat suomen nyky-yleiskieleen verrattuna loppuheittoisia: päästes ~ päästäsi, heltes ~ helteessä, swrustamat ~ suurustamatta, palauass ~ palavassa.

Nykyään adverbin hyvästi sijasta pitäisi huolitellussa kielessä käyttää sanaa hyvin, mutta Agricolalla hyuesti/hywesti on ylivoimaisesti yleisempi kuin vain muutaman kerran esiintyvä hyuin/hywin.

Sijamuotojen käyttö eroaa Agricolalla hieman nykyisestä: hän mm. kirjoittaa säännöllisesti telle kwlla ~ tässä kuussa. Nykysuomessa preposition ilman kanssa käytettäisiin partitiivia (esim. ilman kipua), mutta Agricola käyttää nykyviron tapaan abessiivia: ilman kiwutta. Pronomini sinun voi Agricolalla olla possessiivisen lisäksi myös datiivinen: ios onni sinun cochtudhen szoo 'jos onni sinulle kohtuuden suo'.

Calenos on Galenos (129 - 199), tunnettu kreikkalainen lääkäri, jonka nimeä kantoi myös pitkään käytössä ollut Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan pääsykoekirja.

Mikael Agricola helmikuusta

Mikael Agricola sanoo Rucouskirian (1544) kalenteriosassa helmikuusta seuraavaa:

Tuyskun / Lumen / wilun / ia packan.
kylle mine saathan matkan.
Ole lembemes / ia ele szöö.
iosta kylmetauti sinun löö.
Ano leuli / ia iske szonda.
cartha ialghast / quin waywa monda.
Telle kwlla sömen pite (ninquin Ipocras
sanopi) lemminda roca / ia Agrimonian
ia Appiumin siemenite iomassa nauttimā /
ia Raidijn elämen pitämen etteij wilu-
hun tautijn ioku tulis / Hanhen ia Sorsan
lihast weltä Iske pääszonda / ia kädhen ia
peucalon.

'Tuiskun, lumen, vilun ja pakkasen / kyllä minä saatan matkaan. / Ole lämpimässä äläkä syö, / mistä kylmätauti sinut lyö. / Anna löylyä ja iske suonta / karta jalasta, kun vaivaa monta. / Tässä kuussa pitää syödä (kuten Hippokrates sanoo) lämmintä ruokaa ja maarianverijuuren ja sellerin siementä juomassa nauttia, ja raitista elämää pitää, ettei sairastuisi vilutautiin. Hanhen ja sorsan lihaa vältä, iske pääsuonta, sekä käden ja peukalon.'

Jälleen kerran esimerkkeinä tapahtumattomasta diftongisaatiosta ovat szöö 'syö', löö 'lyö', szonda 'suonta', sömen 'syömän', roca 'ruokaa', iomassa 'juomassa'. Koska szonda muodostaa loppusointuparin sanan monda kanssa, voidaan otaksua, että szonda on todella ääntynyt [soonta] eikä [suonta].

Jotten tällä kertaa toistaisi aivan samoja asioita kuin aikaisemmissa kirjoituksissa, käytän tilaisuuden hyväksi ajautua sivuraiteelle. Ano leuli / ia iske szonda 'heitä löylyä ja iske suonta' tuo mieleen perinteisen saunomisen ja kuppauksen yhdistelmän. Eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani mainitsin, miten Ilta-Sanomien jutussa sanojen merkityksistä olisi käsittelemäni hässäkän lisäksi muutakin kommentoitavaa. Sanasta löyly sanotaan kyseisessä jutussa seuraavaa:

"Siinä, missä löyly ymmärretään nykyään saunan kuumalle kiukaalle heitetystä vedestä nousevaksi höyryksi, tarkoitti se aiemmin ihmisen henkeä. Suomalais-ugrilaisten kielten yhteinen alkumuoto on ilmeisesti lewl [sic] merkityksessä henki, henkäys tai sielu."

Vaikka yllä olevassa lainauksessa ei ole tavallaan mitään pielessä, on se kuitenkin kokonaisuutena jokseenkin harhaanjohtava. Asian hahmottaminen vaatii hieman historiallisen kielitieteen metodien ymmärrystä.

On totta, että sanan löyly kantauralilaiseksi muodoksi on rekonstruoitu *lewlV (jossa V = joku vokaali) vertailemalla sukulaiskieliksi (= samasta kantamuodosta periytyviksi) oletettujen tunnettujen kielten muotoja ja päättelemällä todennäköisimmät äänteenmuutokset, jotka selittävät attestoidut muodot. Samalla tavalla voidaan periaatteessa pyrkiä rekonstruoimaan merkityksiä, vaikka vaikeudet kasvavat tällöin huomattavasti. Suomen sanojen alkuperästä löytyy viron leil 'löyly; henki, elämä', liivin läul 'löyly, henki', votjakin lul 'sielu; henki; henkäys', syrjäänin lol (lov, vov) 'sielu; henki; elämä', etelävogulin (-mansin) lält 'elävä', länsivogulin läl 'elämä', itävogulin lil ja pohjoisvogulin lili 'henki, hengitys', itäostjakin  (-hantin) lil ja eteläostjakin tit 'henki, hengitys; sielu' sekä unkarin lélek 'sielu, henki'. Eri haaroissa näkyvän yhteisen sieluun, henkeen ja elämään liittyvän merkityksen voisi ajatella olevan tämän materiaalin perusteella alkuperäinen.

On kuitenkin syytä huomioida eräs seikka, joka vaikuttaa johtopäätöksen tekemiseen. Merkitysten muuttumisen käytännössä universaali suunta on konkreettisesta abstraktimpaan: esimerkiksi ajasta puhutaan tilaan liittyvin metaforin. Muutos 'elämä, sielu' > 'löyly' on tämän periaatteen valossa epätodennäköisempi kuin päinvastainen. Sana henki tarjoaa esimerkin vastaavasta kehityksestä: sanan alkuperäinen konkreettinen merkitys on säilynyt ilmaisussa tuulen henkäys ja verbissä hengittää, jonka ilmaisevaa tekemistä suorittava ihminen on hengissä (eli hänessä henki pihisee): tästä on helppo johtaa elämään ja ihmisen uskonnolliseen olemukseen liittyvä merkitys. Näin ollen on syytä otaksua, että sanan löyly kantamuoto on luultavasti viitannut jonkinlaiseen kaasuilmiöön; mieleen tulee myös se, että talvisin uloshengitysilma näyttää samalta kuin kiukaassa höyrystyvä vesi.

(Vastaava merkityksen muutos on myös latinan sanoilla anima 'tuuli; sielu' ja spiritus 'henkäys; h-kirjain; henki' sekä kiinan sanalla 氣 qi 'kaasu, ilma; haju; olla vihainen; elämän energia', jonka kirjoitusmerkki kuvaa puhallusta ja riisiä, mikä liittynee riisin keittämisestä nousevaan höyryyn.)

Kielihistorialliset rekonstruktiot tarjoavat luonnollisesti lähinnä positiivista näyttöä: rekonstruktio ei voi osoittaa, että sanalla ei olisi ollut jotain merkitystä. Komparatiivinen menetelmä yksinään ei siis tässä tapauksessa tarjoa vastausta, joka kuitenkin vaikuttaa typologisesti todennäköisimmältä.

Imperatiivin weltä 'vältä' objekti Hanhen ja sorsan lihast on elatiivissa eikä partitiivissa kuten nykysuomessa. Vastaava rakenne esiintyy myös Apostolien teoissa (15:29): Ette te welteisitta Epeiumaloidhen Wffrista ia wereste ia Läkectynest ia Salawotest. Yleensä Agricola kuitenkin käyttää kyseisen verbin kanssa tavanomaisia objektin sijoja, esimerkiksi elokuussa welte haureus ia helle sekä Mutta keluottomat ia Ämmeliset Jutudh welte (Tim. 4:7). Elatiivia korostaa pois-prepositio, esim. Welte pois pahasta / ia tee hyue (ps. 37:27). Nykysuomessakin elatiivia käytetään kolmannen eli mA-infinitiivin kanssa, kuten Agricolallakin: em mine welte colemasta (Ap. 25:11).

(Sivuhuomiona sanottakoon, että partitiivin historiallinen merkitys on elatiivis-ablatiivinen, mikä näkyy selvimmin sellaisissa partitiivimuotoisissa kivettymissä kuin ulkoa, takaa ja kaukaa.)

Ipocras on kulunut muoto lääketieteen isänä pidetyn Hippokrateen (n. 460 - 377 eKr.) nimestä. Hippokrateen nimiin on pantu kymmeniä teoksia, joista osa on mahdollisesti hänen kirjoittamiaan, mutta nykyään hänet tunnetaan ehkä parhaiten länsimaisen lääkärietiikan pohjana olevasta Hippokrateen valasta. Hänen mukaansa on tosin nimetty myös juoma, jota valmistetaan sekoittamalla viiniin sokeria ja mausteita. Ehkä lähinnä tätä "ipocrasta" (vinum hippocraticum) olevan juomavinkin Agricola antaa lokakuussa: Joo winan wtista / sille se percka rumin / […] Jomas olcohon pipurita ia neglike.

Mikael Agricola tammikuusta

Viime vuoden huhtikuussa alkanut sarja Mikael Agricolan Rucouskirian (1544) kalenteriosasta on nyt edennyt kolmanneksi viimeiseen osaansa. Käsittelen tällä kertaa jälleen hieman yksityiskohtaisemmin vanhan kirjasuomen oikeinkirjoitukseen ja äänneoppiin liittyviä seikkoja itse sisältöä tietenkään täysin unohtamatta.

Minun Nimen on Tammikw.
iolla on caxi Pää ja szw.
Woosi minussa loppu ia alku.
söö / ioo / hacka hirssiia alkw.
Kylue ia caickia mwta te.
mutta weri älä ialghast laske.
Telle kwlla sömen pite. (ninquin Almāsar
sano) Ingfäria / Pippuroijta / Caligot /
ia Nelike. Ia swrustamata wähä Wina /
ia eij Mettä iooman / Eyke pää szonda is-
kemen / mutta maxa szonda / ios hätä käske

(Otaksuttavasti hirssiia alkw = hirssi ia halkw.)

'Minun nimeni on tammikuu, / jolla on kaksi päätä ja suuta. / Vuosi minussa loppu ja alku. / Syö, juo ja hakkaa hirsiä ja halkoja. / Kylve ja kaikkea muuta te, / mutta verta älä jalasta laske. / Tässä kuussa syödä pitää (niin kuin Al Mansur sanoo) inkivääriä, pippuria, galangalia ja neilikkaa, sekä suurustamatta vähän viiniä eikä sahtia juoda, eikä pääsuonta iskeä, mutta maksasuonta, jos hätä käskee.'

Alkuteksti faksimilenä.

Kirjain i voi merkitä joko lyhyttä /i/-äännettä (esim. caxi, minussa, iskemen), pitkää /i:/-äännettä (esim. hirssi, ninquin, Wina) tai konsonanttista /j/-äännettä (esim. iolla, ia). Vastaavasti kirjain u merkitsee joko lyhyttä /u/-äännettä (esim. Minun, mutta) tai /v/-konsonanttia (esim. kylue). Viimeksi mainittu äänne voidaan merkitä myös w-kirjaimella (esim. wähä Wina), mutta vokaalina w merkitsee vokaalina johdonmukaisesti pitää /u:/-äännettä (esim. Tammikw, szw, mwta). Agricola horjuu /ä/-äänteen merkitsemisessä e- ja ä-kirjainten välillä (esim. Pää, älä, Telle 'tällä', pite 'pitää', wähä, Eyke 'eikä', iskemen 'iskemän'). Sananalkuinen /s/ merkitään välillä saksasta tutulla sz-ligatuuralla (esim. szonda 'suonta', szw 'suu'), välillä s-kirjaimella (esim. sano 'sanoo', sömen 'syömän'). Agricola ei kirjoita yhdyssanoja säännöllisesti yhteen: pää szonda 'pääsuonta', maxa szonda 'maksasuonta'.

Vanhassa kirjasuomessa esiintyy pitkiä vokaaleja, jotka ovat nykysuomessa (toisin kuin virossa) diftongisoituneet: Woosi 'vuosi', söö 'syö', ioo 'juo', sömen 'syömän', iooman 'juoman', szonda 'suonta'. Nykysuomessa mainittujen verbien alkuperäinen vartalovokaali näkyy lyhentyneenä ja diftongin osaksi supistuneena imperfektimuodoissa söi ja joi. (Vrt. viron sööda 'syödä', jooda 'juoda' ja soon 'suoni'.) Toisinaan Agricolan vokaalit eroavat muutenkin nykyisestä kirjakielestä, esim. hirssi 'hirsiä', alkw 'halkoa', caickia 'kaikkea'.

Agricolan käyttämät k:n ja t:n heikkojen asteiden merkitsemiseen käyttämät digrafit gh ja (tässä tekstissä esiintymätön) dh viittaavat nykysuomesta puuttuviin hankausäänteisiin /γ/ ja /ð/: edellistä vastaa nykysuomessa k:n heikkona asteena kato (jalka : jalasta) tai v (luku : luvun), jälkimmäistä yleiskielen d (käsi : käden). Tekstissä esiintyvä ialghast viittaa siis ääntöasuun /jalγast/. (Muutoksesta gh > v ks. myös "Velallinen ja velvollinen".)

Tammikuun latinankielinen nimi Ianuarius viittaa kaksikasvoiseen Janus-jumalaan, siksi tammikuulla on caxi Pää ja szw. Sana szw voi tässä hyvinkin merkitä 'kasvoja' kuten latinan kielen os 'suu, kasvot, sisäänkäynti'. Januksen nimeen liittyy latinan sana ianua 'ovi'.

Kuten lokakuussa tuli jo mainittua, sana Wina ei viittaa viinaan vaan viiniin; molempien nykysuomen sanojen pohjalla on latinan sana vinum, joka on lainautunut suomeen ensin germaanisessa muodossa viina, myöhemmin ruotsin kautta muodossa viini. Ensiksi mainittu on sittemmin vakiintunut merkitsemään vahvaa tislattua alkoholijuomaa (tai toisinaan alkoholijuomia yleensä), jälkimmäinen viiniä.

Agricolan mainitsema Almāsar eli Al Mansur ei nähdäkseni ollut "arabialainen lääkäri", kuten Agricolan yrteissä mainitaan (Häkkinen-Lempiäinen 2007: 25 ja 30), vaan Manṣūr ibn Isḥāq, Rayn kuvernööri vuosina 902 - 908, jolle heinäkuussa mainittu mestari Rasis eli Muhammad ibn Zakariyā Rāzī (865 - 925) omisti lääketieteellisen teoksensa Kitāb al-ṭibb al-Manṣūrī ('lääketieteellinen kirja omistettu Mansurille') tai lyhyemmin Kitāb al-Manṣūrī. Gerard Cremonalaisen laatima latinankielinen käännös tunnettiin nimellä Liber medicinalis ad Almansorem 'lääketieteellinen kirja Al Mansurille' tai Liber Almansoris 'Al Mansurin kirja', mikä saattaa olla syynä Agricolalla esiintyvään virheeseen.