Seposta ja sepästä

Tulin osallistuneeksi toisaalla keskusteluun, jossa pohdittiin seppo- ja seppä-sanaa. Näin juuri lopuillaan olevan Kalevalan päivän kunniaksi on ehkä paikallaan kirjoittaa asiasta lyhyesti tännekin.

Seppo Ilmarinen Vanhassa Kalevalassa.

Nykysuomen sanaan seppä liittyvät muuta kuin sepän ammattiin liittyvää tekemistä ilmaisevat johdokset sepittää ja sepustaa. Sanataituria merkitsevä sanaseppo sisältää etunimikäytöstä ja Kalevalasta tutun muodon seppo. Kalevalassa seppo esiintyy lähes yksinomaan Ilmarisen epiteettinä, mistä onkin seurannut, että jotkut mieltävät hänen koko nimensä olevan "Seppo Ilmarinen". Sanaa seppo käytetään kuitenkin yleisnimenä, ainakin kerran viitaten Väinämöiseen (17,129-140):

Vanha virsikäs Vipunen
ei tuosta totella ollut.
Silloin vanha Väinämöinen
löihen itsensä sepoksi,
rakentihe rautioksi;
painoi paitansa pajaksi,
hiat paian palkehiksi,
turkkinsa tuhottimeksi,
housut hormiksi rakenti,
sukat hormin suulliseksi,
polvensa alasimeksi,
vasaraksi kyynäspäänsä.

Sepon toisintona on tässä rautio, joka merkitsee sekin 'seppää'. Koska Kalevala on kuitenkin ensisijaisesti Elias Lönnrotin kaunokirjallinen tuote (vaikkakin monessa suhteessa Lönnrotia voikin pitää aitona kansanperinteen jatkajana), on varsinainen tutkimus kohdistettava aina varsinaisiin primäärilähteisiin, esimerkiksi Suomen kansan vanhoihin runoihin. Tässä riittänee maininta, että sepoksi on yllä lainatussakin tapauksessa kansanomainen, ja seppo esiintyy muutenkin aineistossa varsin runsaslukuisena.

Karjalan kielen sanakirjan mukaan muoto seppo on runollinen, ja sitä käytetään "leikkisästi seppää puhuteltaessa". Seppää puolestaan käytetään sepän lisäksi muistakin käsityöläisistä sekä merkitsemään 'mestaria', 'taituria' ja 'tietäjää'. Muita merkityksiä ovat 'eräs kovakuoriaislaji' ja 'hiiva'. Eräässä loitsussa sana esiintyy siittimen kiertoilmaisuna. Suomen sanojen alkuperä toteaa sepon olevan diminutiivi; kyseessä on siis sama affektiivinen O-johdin kuin sanoissa koto ja venho. Foneettisesti samankaltainen on myös lapsekas U-johdin sellaisissa muodoissa kuin koiru tai nenu.

Agricolalla sana seppä esiintuu nykymerkityksessään, mutta Tituksen ja heprealaiskirjeen esipuheissa esiintyy johdos sepesti, joka merkitsee 'taitavasti' (alkutekstissä meisterlich): 

TEme on yxi Lyhykeinen Epistola / Mutta quitengin yxi sangen Christilinen Oppi / iossa caikinaiset ouat nin sepesti pätetydh / iota iocu Christittu taruitze tiete / ia ielkin ele.

Wai quinga caikista neiste on / nin hen sijttekin on yxi iwri sangen Jalo Epistola / ioca Christusen Pappiudhesta sepesti ia syuesti Ramatuista puhupi / ia nin hen mös caunijsti / ia runsasti / sen Wanhan Testamentin wlostoimitta.

Myös Renvallin sanakirja tuntee sanan sepästi antaen sille latinankielisen vastineen affabre ja saksankieliset vastineet kunstreich ja geschickt, jotka kaikki merkitsevät 'taitavasti'. Seppo merkitsee Renvallin mukaan samaa kuin seppä mutta on harvinaisempi ja runollinen.

Mielenkiintoinen ilmaisu seppyydellä esiintyy kuningas Kristofer Baijerilaisen (1418 - 1448) maalain ja kaupunginlain suomennoksissa. Alla ote Herra Martin käännöksestä:

Nytt asuuat lapses yhdes talois, iakamat, mitä he sauatt palueluxell eli muilla seppydhellä, nijn ottakan yxi welij nijn palio quin toinengi, ia nin palio yxi Sisar quin toinengin. Nytt sitte quin saatu on iaettu, nijn käypi iakoon se quin he sait Isäldä ia Äitildä, ia ei se quin he palueluxel eli seppydhellä sait ia woitit enämbi iaetta.

...ja vastaava kohta Ljungo Tuomaanpojan käännöksestä vuodelta 1601:

[N]ytt asuat lapset iakamattomas taloudes, mitkä he sauat palueluxell eli muulla seppydellä, nin åttakan yxi welij quiñ toinengi, ia nin yxi sisar quin toineñgi Nin sittä quin saatu on iaettu, Nin käykän iakon sen cansa quin he sait isäldä ia äitildä, Ja eij se quin he palueluxella eli seppydellä sait ia woitit enämbi iaeta

Muinaisruotsinkielisessä alkutekstissä kohta kuuluu näin:

Nu boa sytzkane saman j bo oskipto, huat the afla meth tienist eller androm slögdoom, taki swa broder som broder oc swa syster som syster. Nw sidan skipt ær, tha ganger thet til skiptis som the aff fæderne eller möderne fingo, oc ey thet som the meth tienist eller slöghdoom wnno.

Vanhan kirjasuomen seppydhellä on siis ilmaisun (meth) slög(h)doom käännösvastine. (Muinaisruotsalainen muoto on keinoa tai välikappaletta ilmaiseva monikon datiivi, jonka pääte -om on tuttu myös nykyruotsin sanasta lagom.) Voitaneen siis otaksua, että seppyd(h)ellä on tässä käännettävä 'käsityöläisammattia harjoittamalla'.

Avioliittolaista

Vaikka otsikosta voisi päätellä, että olen livennyt kieliaiheesta politiikkaan, käsittelen kuitenkin tätäkin asiaa lähinnä kielellisestä näkökulmasta. Olisi tietysti perusteltua väittää, että politiikka sinänsä on ihmisten kielellisen toiminnan osa-alue ja siten muitta mutkitta liitettävissä kielitieteelliseen aihepiiriin, mutta käytännössä politiikan erottaminen omaksi aiheekseen on mielestäni ihan perusteltua.

Aluksi lienee paikallaan todeta, etten ole toistaiseksi tullut vakuutetuksi, että etiikkaan liittyviä kysymyksiä voidaan ratkaista järjellä. Lainsäädännön ohjenuorana on ihmisten oikeuskäsitys, joka syntyy mistä syntyy. Järkeä voidaan käyttää lähinnä sen arvioimisessa, miten jokin tietty päätös palvelee ylemmäksi ohjenuoraksi asetettua prinsiippiä: esimerkiksi jos valtion omistaman liikenneyhtiön tarkoitus on tuottaa kansalaisille liikkumispalveluita, ei yhtiön mahdollinen tuottamattomuus ole lähtökohtaisesti ongelma (paitsi jos se johtaa liikkumispalveluiden rahoitusongelmiin); jos taas kyseisen yhtiön funktioksi päätetään rahan tuottaminen valtion kassaan, on sen toiminnot järkeistettävä mahdollisimman tuottaviksi ja mahdollisesti tappiollisina lakkautettava kokonaan.

Avioliittolainsäädännössä avioliitossa voivat olla täysi-ikäinen mies ja nainen, jotka eivät ole ennestään naimisissa tai lähisukulaisia. Ehdotetussa sukupuolineutraalissa muodossaan avioliittolaki ei ottaisi kantaa kihlakumppanien sukupuoleen. Sittemmin sukupuolineutraalia avioliittolakia on alettu tietyissä yhteyksissä kutsua tasa-arvoiseksi avioliittolaiksi. Tässä kirjoituksessa käsittelen (ylempänä luetelluista syistä) näiden nimitysten merkitysten eroa pragmaattis-semanttisesta näkökulmasta, vaikka jonkinasteinen rönsyily ei liene vältettävissä.

Mitä tulee kielelliseen pintatasoon, olen nähnyt useamman kuin yhden ihmisen viittaavan sanan avio alkuperään eli Kaisa Häkkisen Nykysuomen etymologiseen sanakirjaan, jossa sanan avioliitto merkitys on *'avoin, julkinen liitto'. Kuten arvata saattaa, en pidä tätä erityisen relevanttina, kuten en sitäkään, että saksan Ehe viittaa alunperin ikuisuuteen ja englannin marriage vaimon (naisen) ottamiseen.

Yritys määritellä käsitteitä muuten kuin tieteellisen kirjoittamisen yhteydessä aiheuttaa usein vastareaktion: "Ai taas tää menee vaan semantiikan vatvomiseksi." Tällainen semantiikan vatvominen on kuitenkin äärimmäisen oleellista, jotta mahdollisen väittelyn osapuolet puhuisivat samasta asiasta. Tieteellisessä kirjoittamisessa tai millä tahansa erikoisalalla käytettävä termi ensin määritellään, minkä jälkeen sitä käytetään vain määritellyssä merkityksessä, vaikka terminä käytetyllä sanalla tai ilmaisulla olisikin arkikielessä jokin muu merkitys. Tieteellinen kieli ja erikoisalojen kielet (jotka ovat suurimmaksi osaksi päällekkäisiä käsitteitä) ovat kuitenkin kielen erikoistapauksia. "Normaalikielessäkin" sanoilla on tietysti "oikeat" merkitykset, joilla on enemmän tai vähemmän liikkumavaraa: kuka tahansa suomenkielinen hyväksynee, että lauseessa "kissa viipyy tämänkaltaisena oliona, jonka pinta on karhea ja tuon jaloissa on pistävät kaviot" on käytetty lähes jokaista sanaa väärin, vaikka itse asiassa lause onkin käytännössä ymmärrettävissä jotenkuten oikein. Toisaalta jollain keskustelupalstalla voidaan vääntää sivukaupalla siitä, onko jokin tietty ase tikari vai miekka ja miten ylipäänsä lyömämiekka "pitäisi" määritellä.

Tämän kirjoituksen kannalta oleelliset käsitteet ovat tietenkin avioliitto, sukupuolineutraali ja tasa-arvo(inen). Koska käsitteiden määrittely on elimellisesti osa itse asiaa, sulautuvat määrittelyt itse asian käsittelyyn.

Sukupuolineutraali merkitsee sukupuolen kannalta neutraalia eli "puolueetonta": esimerkiksi yksityiskodin yksipönttöinen WC on useimmiten sukupuolineutraali, mutta ravintoloissa on tyypillisesti erikseen miesten- ja naistenvessat. Uimahallien uima-altaat ovat yleensä sukupuolineutraaleita, mutta pukuhuone- ja peseytymistilat eivät. Jossain kulttuureissa myös uimatilat katsotaan kuuluviksi sukupuolijaottelun piiriin. Näissä jaotteluissa on taustalla sukupuolten välinen jännite: ihmiset tuntuvat haluavan suorittaa intiimitoimintojaan (mitä ikinä sellaisina satutaankin missäkin kulttuurissa pitämään) vain sellaisissa paikoissa, joissa ei ole läsnä tai ylipäänsä käy vastakkaisen sukupuolen edustajia eli heihin potentiaalisesti seksuaalista vetoa tuntevia ihmisiä.

Sukupuolineutraali voi olla myös etunimi, joka ei ole erityisesti miehen tai naisen nimi. Sukupuolineutraalissa päiväkodissa ei käyteta sanoja flicka ja pojke tai pronomineja han ja hon, ja lasten kerääntyminen leikkimään sukupuolittuneisiin ryhmiin estetään hoitajien toimesta. Suomen pronomini hän on sukupuolineutraali, kuten myös ruotsin hen.

Lainsäädännön osalta asevelvollisuuslaki ei ole sukupuolineutraali, sillä asevelvollisuus koskee vain miehiä. Perustuslaissa määritelty maanpuolustusvelvollisuus sen sijaan on sukupuolineutraali (mutta ei kansalaisuusneutraali). Perustuslain mukaan "[k]etään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen [...] perusteella". Perustuslaki siis jättää tuomiovallan ratkaistavaksi kysymyksen siitä, millainen "hyväksyttävä syy" voi olla, mutta edellyttää kuitenkin sellaisen olemassaoloa.

Sukupuolineutraali on mielestäni hyvä termi siinä mielessä, että se on (ainakin toistaiseksi) hyvin neutraali: jos jotakin sanoo x-neutraaliksi, ei ainakaan minulle tule ensisijaisesti mieleen, että kyseessä olisi x:n suhteen tavoiteltava tila: esimerkiksi asetyyppineutraali aselaki tuskin herättäisi erityisen positiivisia mielleyhtymiä niin hoplofobien kuin asehivelijöidenkään keskuudessa.

Helsingin yliopisto on tunnetusti sukupuolineutraaliuden edelläkävijä, mutta esimerkiksi promootioon ilmoittauduttaessa kysytään sukupuolta "latinankielistä promootiodiplomia varten": latina nimittäin pakottaa adjektiivien, gerundiivien, perfektiparsisiipin ja passiivin liittomuotojen kohdalla tunnustautumaan joko mieheksi tai naiseksi. (Lisäksi promootiodiplomissa lukee quod Deus optime vertat, joten se ei ole katsomusneutraalikaan.)

Hankalampi käsite on avioliitto. YK:n yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa todetaan seuraavasti: 

"16. artikla.

1. Täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvia rajoituksia. Heillä on yhtäläiset oikeudet avioliittoon, avioliiton aikana ja sen purkamisen jälkeen.

2. Avioliiton solmiminen tapahtukoon vain tulevien aviopuolisoiden vapaasta ja täydestä suostumuksesta.

3. Perhe on yhteiskunnan luonnollinen ja perustava ydinosa ja sillä on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojaan."

[...]

25. artikla.

[...]

2. Äideillä ja lapsilla on oikeus erityiseen huoltoon ja apuun. Kaikkien lasten, riippumatta siitä, ovatko he syntyneet avioliitossa tai sen ulkopuolella, tulee nauttia samaa yhteiskunnan suojaa."

16. artiklan 1. kappaleen sanamuoto miehillä ja naisilla (ra. l'homme et la femme, en. men and women, es. los hombres y las mujeres, ve. мужчины и женщины) ei yksinään ole yksiselitteisesti tulkittavissa merkitsemään, että avioliitto on nimenomaan miehen ja naisen eikä esimerkiksi miehen ja miehen välinen liitto, mutta koska kaikissa muissa artikloissa käytetään sellaisia ilmaisuja kuin kaikki ihmiset, kullakin yksilöllä, ketään jne. mainitsematta sukupuolia erikseen, on syytä olettaa, että julistuksessa on tässä kohden tarkoitettu juurikin miehen ja naisen välistä liittoa. Samoin 2. kappaleen ilmaisu tulevien aviopuolisoiden (ra. des futurs époux, en. of the intending spouses, es. de los futuros esposos) ei oikeastaan ota kantaa lukumäärään. (Venäjäksi kohta on tosin обеих вступающих в брак сторон, joka viittaa "molempiin" osapuoliin.) Viittaus "molempiin" eli eksplisiittisesti kahteen osapuoleen sisältyy suostumusta avioliittoon, vähimmäisavioikää ja avioliittojen kirjaamista koskevaan yleissopimukseen. (Aivan sivuhuomiona mainittakoon, että sloveniaksi julistuksen kohta kuuluu obeh bodočih zakoncev 'molempien tulevien aviopuolisoiden'. Vaikka sloveniassa onkin yksikön ja monikon rinnalla duaali, on duaalin ja monikon genetiivin pääte kuitenkin sama.)

Samaisen artiklan 3. kappaleen luonnehdinta perheen roolista yhteiskunnassa on niinikään ymmärrettävissä parhaiten eri sukupuolta edustavien ihmisten liittona, joka tähtää lasten hankintaan. Vaikutelma vahvistuu verrattaessa tätä 25. artiklan kohtaan 2 (ks. yllä).

Voi tuntua hassulta vedota ihmisoikeusjulistukseen tällaisessa asiassa, mutta toisaalta ihmisoikeusjulistuksen asema perusoikeuksien määrittäjänä on kiistaton ("universaali" se ei tietenkään oikeasti ole). Avioliittolain muutosvaatimusten yhteydessä kuitenkin tyypillisesti vedotaan ihmisoikeuksiin, joten ihmisoikeusjulistuksen relevanttien kohtien tarkastelu sen suhteen, mitä niissä on luultavimmin tarkoitettu, on mielestäni täysin paikallaan. On eri asia pohtia myös sitä, minkä asioiden tulisi olla ihmisoikeuksia, ja onko ihmisoikeusjulistus hyväksyttävä lähtökohdaksi ihmisoikeuksista puhuttaessa.

Olisi tietenkin väärin tulkita, että moniavioisuus ei mahtuisi edellä sanotun perusteella ihmisoikeusjulistuksessa ilmenevään avioliittokäsityksen: edellä siteeratuissa kohdissahan, toisin kuin Suomen lainsäädännössä, ei kielletä jo naimisissa olevaa henkilöä solmimasta uutta avioliittoa. Teoriassa myös kaksi miestä voisivat kumpikin solmia avioliiton kahden saman naisen kanssa, mutta tällöinkään eivät kyseiset naiset eivätkä miehetkään olisi (eivätkä siis voisikaan olla) keskenään naimisissa.

Toki ihmisoikeusjulistuksen tulkinta, kuten mikä tahansa paikallinen lainsäädäntökin, on "vain" tapa konstruoida avioliiton käsitettä: ne instituutiot, jotka niiden yhteisten piirteiden vuoksi miellämme "saman" avioliittoilmiön muodoiksi, vaihtelevat eri maissa ja kulttuureissa. (Miten niin "vain" ja "sama", saattaisi S. I. Hayakawa kysyä.) Ainoa asia, jota ei kielellisistä lähtökohdista pysty dekonstruoimaan, ovat ihmisten lisääntymisen biologiset lähtökohdat. Avioliittoinstituutio mitä ilmeisimmin perustuu suvullisen lisääntymisen ympärille kehittyneeseen kulttuuriin, mutta tästä tosiasiasta ei kuitenkaan voida yksiselitteisesti johtaa mitään eettisiä periaatteita.

Joka tapauksessa "oikeus avioliittoon" on ymmärrettävä oikeutena toteuttaa jotain peri-inhimillistä tarvetta. Toisin kuin ihmisoikeusjulistuksen luomisen aikaisissa länsimaissa, voi nykyään valitsemansa kumppanin kanssa harrastaa huoletta seksiä, asua yhdessä ja tehdä lapsia ilman, että on naimisissa. Lisäksi avioliitto on Suomessa suorastaan naurettavan helppo purkaa. Lainsäädännössä on toki eräitä oikeuksia, joista avioliiton ulkopuolella edelleen jää paitsi, joista eniten esillä ollut on tietenkin adoptio-oikeus. (Adoptoinnin ja ns. luonnollisen lastenteon erossa on toki muitakin lainsäädännöllisiä outouksia, mutten käsittele niitä tässä.)

Avioliiton käsitteen määritteleminen lisääntymispyrkimysten kautta herättää tietenkin kysymyksen, pitäisikö sitten esimerkiksi vanhusten tai muuten lisääntymiskyvyttömien avioliitot kieltää. Olisi toki johdonmukaista, että esivallan kannalta epäonnistumaan tuomitut (eli tässä asiayhteydessä varmasti lapsettomat) liitot eivät saisi esivallalta mitään sellaisia etuuksia, joiden olemassaolon peruste on tukea perheiden perustamista. Esivallan puuttumisesta ihmisten lisääntymisasioihin mainittakoon esimierkkinä, että eugeenisista eli rotuhygienisista lähtökohdista on Suomessa pakkosteriloitu tuhansia ihmisiä vuosien 1935 ja 1970 välillä, eivätkä vielä tänä päivänäkään lähisukulaiset saa mennä naimisiin keskenään. Näitä voidaan pitää johdonmukaisina (keinoiltaan aikansa moraalikäsityksiä kuvastavina) toimina siinä tapauksessa, että esivallalla ylipäänsä katsotaan olevan oikeus säädellä ihmisten lisääntymis- eli sukupuolikäyttäytymistä. Jos avioliitto nähdään vain virallisena leimana kahden ihmisen yhteiselolle, voidaan yhtäältä kysyä, miksi on edes tarpeellista, että esivalta hallinnoi tällaisten yksityisasioiden rekisteröintiä, ja toisaalta, jos kerran pyrkimyksen perheen perustamiseen ja siihen liittyvien toimintojen ei katsota liittyvän millään tavalla avioliittoon sinänsä, millä perusteella avioliitolle on ylipäänsä mitään rajoitteita.

Tasa-arvo on käsitteenä hankala, sillä se voidaan ymmärtää monella tavalla. Yksinkertainen esimerkki on se, että tavoiteltavana tasa-arvona nähdään joko se, että kaikki lähtevät samalta viivalta tai se, että kaikki tulevat maaliin yhtä aikaa. Ensiksi mainittua nimitetään mahdollisuuksien tasa-arvoksi, jälkimmäistä toteutuneeksi tasa-arvoksi. Verotuksen suhteen ei yleensä pidetä tasa-arvoisena ajatusta, että maksettava summa olisi kaikille sama, sillä tämä koskisi vähävaraisempaa paljon kovemmin kuin rikasta. On siis astetta tasa-arvoisempaa, että esimerkiksi kukin maksaa jonkun tietyn osuuden tuloistaan veroina: kymmenesosa on kymmenesosa niin rikkaalle kuin köyhällekin. Jonkun mielestä tasa-arvoista voi olla se, että kaikkia verotetaan niin paljon, että kaikilla on yhtä paljon varallisuutta.

Nykymuotoinen avioliittolaki nähdään epätasa-arvoisena siksi, että se asettaa heterot ja homot eriarvoiseen asemaan. Kyse ei ole tietenkään siitä, etteivätkö homot saisi mennä naimisiin, vaan siitä, että esimerkiksi homomiehelle naisen kanssa naimisiinmeno on hänen seksuaalisen suuntautumisensa vastaista ja siten ei-toivottavaa. Näin ollen tasa-arvon toteutumisena tässä yhteydessä on kiistatta nähtävä se, että "saa solmia avioliiton oman seksuaalisen suuntautumisensa mukaisesti".

Ensimmäinen ongelma on tietysti se, että on olemassa muitakin seksuaalisia suuntautumisia kuin hetero- ja homoseksuaalisuus. Se, mitä näistä pidetään sairauksina tai moraalisesti paheksuttavina vaihtelee eri kulttuureissa: olisi melko tekopyhää pitää yleisesti tasa-arvoisena sellaista näkemystä, joka ei salli tasa-arvoa kaikille. Terminä sukupuolineutraali on siis paljon eksaktimpi ja kuvaavampi kuin tasa-arvoinen.

Edellisen kappaleen tapaisiin näkemyksiin on tapana vastata sanomalla esimerkiksi "ai sä rinnastat homot eläimiinsekaantujiin". Tällaisiin kommentteihin on tietysti vaikea vastata ketään tyydyttävällä tavalla, mutta vielä jokin aika sitten homojen rinnastamista heteroihin pidettiin (ja monessa paikassa pidetään vieläkin) vähintäänkin pyhäinhäväistyksenä ("ai sä rinnastat heterot eläimiinsekaantujiin?"). Joku voisi pitää eläimiinsekaantumisen tuomitsemista siinäkin mielessä tekopyhänä, että eläimiä saa kuitenkin järjestelmällisesti kasvattaa tapettavaksi niiden lihan tai turkin takia ("ai sä rinnastat seksin tappamiseen ja syömiseen?").

Kukaan ei sanoisi, että vähemmän pätevät työnhakijat ovat epätasa-arvoisessa asemassa siksi, että pätevät työnhakijat saavat paikan todennäköisemmin kuin he ("ai sä rinnatat avioliiton työnhakuun?"). Työnhakijoista puhuttaessa tasa-arvolla tarkoitetaan sitä, että ketään ei aseteta huonompaan asemaan jostain työtehtävien hoitoon tosiasiallisesti liittymättömästä syystä. Toisinaan tasa-arvo nähdään puhtaan tilastollisena ilmiönä: tasa-arvo toteutuu silloin, kun jossakin hallituksessa, työtehtävässä tai vaikkapa sosiaalisessa luokassa on jonkin vähemmistön edustajia samassa suhteessa kuin heidän osuutensa väestöstä antaisi muut seikat unohtaen olettaa.

Tasa-arvoinen merkitsee siis käytännössä 'oikeanlaista tasa-arvoa'. Tästä seuraa, että kukaan ei normaalisti ilmoita vastustavansa tasa-arvoa, kuten kukaan ei myöskään ilmoita kannattavansa syrjintää: esimerkiksi ikään perustuvaa syrjintää (neutraalin termin puutteessa) pidetään kaikissa mieleeni tulevissa käytännön tapauksissa hyväksyttävänä eikä siis oikeastaan syrjintänä lainkaan, lukuun ottamatta ehkä steriloinnin alaikärajaa. Suomi myös myöntää inkeriläisille oleskelulupia eksplisiittisesti etnisin perustein, ilmeisesti "hyväksyttävästä syystä". Termi tasa-arvoinen avioliittolaki sisältää siis ajatuksen, että kyseessä on tavoiteltavan lainen avioliittolaki, mikä helposti tyrehdyttää keskustelun (kiihkeydessään kunnostautunut homofoobikko Pentti Oinonenkaan tuskin viittaisi nykyiseen avioliittolakiin "epätasa-arvoisena"), kun taas sukupuolineutraali avioliittolaki kohdistaa huomion ehdotetun lakimuutoksen varsinaiseen erityispiirteeseen, jonka merkitystä olen ylempänä hieman pohtinut.

Huomautan vielä, että tämän kirjoituksen pointti todellakin on se, että pidän muotoilua sukupuolineutraali avioliittolaki paljon onnistuneempana kuin tasa-arvoista avioliittolakia. Asiatasolla pitäisin itse mahdollisesti mielekkäimpänä korvata maallinen avioliittolaki lailla rekisteröidystä parisuhteesta ja tehdä siitä sukupuolineutraali. Tällöin huomio kiinnittyisi aiheellisesti siihen, miksi esivallan ylipäänsä tulee ylläpitää rekisteriä ihmisten parisuhteista.

Lopuksi tulee mieleen vielä eräs seikka. Suhteellisen hiljattain esitettiin näkemys, että uskonnollisia perusteita ei saisi käyttää politiikassa. Eikö ihmisoikeuksiin vetoaminen ole myös uskonnollinen peruste? Ihmisoikeusjulistusta voi verrata pyhiin kirjoituksiin, relevantteja sopimuksia vaikkapa kirkolliskokouksiin ja ihmisoikeustuomioistuinta ja vastaavia elimiä papistoon. Tietenkään yleismaailmallisia ihmisoikeuksia ei ole tapana kutsua uskonnoksi, mutta ei ihmisiäkään ole tapana kutsua eläimiksi (paitsi näsäviisasteltaessa tai perusteltaessa jotain hölmöilyä "olemme vain eläimiä" -argumentilla), vaikka biologisesti ihminen onkin eläin eikä esimerkiksi sieni tai kasvi.

("Ai sä rinnastat ihmisoikeudet uskontoihin?")

Lisää ns. pakkoruotsista

[Lisäys: linkki edelliseen kirjoitukseen aiheesta.]

Latinankielisten piirtokirjoitusten yhteydessä mainitsin Kustaa II Aadolfin, jonka kuolinpäivää 6.11. juhlistetaan Suomessa liputtamalla ja järjestämällä kaikenlaisia ruotsalaisuuteen liittyviä tempauksia. Kyseinen päivä oli Suomessa vuoteen 2010 asti myös Kustaa Aadolfin nimipäivä (ruotsalaisessa kalenterissa Gustav Adolf). Viime ruotsalaisuuden päivänä tulin päätyneeksi folktingetin sivuille, josta löytyi mielenkiintoinen teksti otsikolla "Miksikö ruotsia?". Vaikka unohdin asian joksikin aikaa, on se silti edelleen ajankohtainen. Teksti alkaa:

"Folktinget on luonnut infopankin josta löytyy tietoa siitä miksi ruotsin kieltä kannattaa lukea Suomessa. Lisäksi infopankkiin on kerätty näyttöä, joka osoittaa että vapaaehtoisen ruotsinkielen kannattajien väitteet ruotsinkielestä Suomessa ovat heikkoja tai jopa täysin virheellisiä."

Alku on asiallisesti otettuna sikäli lupaava, että siinä käytetään ilmaisua kannattaa lukea eikä on pakko lukea. Tämä kuitenkin kumoutuu heti seuraavassa lauseessa, joka on selvästi ruotsin vapaaehtoista lukemista vastaan. Seuraava otsikko onkin "Miksi ruotsi on pakollinen suomenkielisissä kouluissa?".

Tekstin mukaan "[pakkoruotsin l]ähtökohta on perustuslaissa ja kielilainsäädännössä". Tämän jälkeen seuraa numeroitu luettelo kolmestatoista argumentista ikään kuin ne olisivat johdettavissa perustuslaista ja kielilaista.

Perustuslaista on hyvä lähteä, sillä relevantissa pykälässä, jonka lainaan kokonaisuudessaan tässä, ei sanota mitään pakkoruotsista:

"Oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin

Suomen kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi.

Jokaisen oikeus käyttää tuomioistuimessa ja muussa viranomaisessa asiassaan omaa kieltään, joko suomea tai ruotsia, sekä saada toimituskirjansa tällä kielellä turvataan lailla. Julkisen vallan on huolehdittava maan suomen- ja ruotsinkielisen väestön sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista samanlaisten perusteiden mukaan.

Saamelaisilla alkuperäiskansana sekä romaneilla ja muilla ryhmillä on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan. Saamelaisten oikeudesta käyttää saamen kieltä viranomaisessa säädetään lailla. Viittomakieltä käyttävien sekä vammaisuuden vuoksi tulkitsemis- ja käännösapua tarvitsevien oikeudet turvataan lailla."

Yllä lainatun pykälän kohta "turvataan lailla" tuo meidät luontevasti kielilakiin. Siinä todetaan perustuslakia mukaillen, että Suomen kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi, ja säädetään sen mukaisesti oikeudesta käyttää omaa jompaakumpaa näistä eri instansseissa: siis oikeudesta käyttää, ei pakosta opiskella.

Todellisuudessa pakkoruotsin kova ydin on perusopetuslaissa, jossa säädetään toisen kotimaisen kielen olevan kaikille yhteinen oppiaine, valtioneuvoston asetuksessa lukiokoulutuksen yleisistä valtakunnallisista tavoitteista ja tuntijaosta, valtioneuvoston asetuksessa yliopistojen tutkinnoista sekä laissa julkisyhteisöjen henkilöstöltä vaadittavasta kielitaidosta.

(Tähän kohti kuuluu tietenkin närkästyneen papiston huomautus siitä, että maallikko ei voi ymmärtää lukemiaan säädöstekstejä.)

Ylipäänsä se, että jokin asia perustuu lakiin, ei ole peruste yleisellä tasolla sille, etteikö lakia voisi muuttaa.

Mutta palatkaamme perusteisiin, miksi ruotsi on pakollinen suomenkielisissä kouluissa. Yleisenä huomiona on sanottava, että totta kai ruotsin kielen taidosta on hyötyä ja että totta kai nimenomaan ruotsista on erityistä hyötyä, jos sitä tarvitsee johonkin. Mutta tämä pätee mihin tahansa kieleen: se, että ruotsin kieltä voi käyttää sellaisissa yhteyksissä, missä ruotsin kielestä on hyötyä, ei ole erityinen peruste opiskella ruotsia, ellei kyetä osoittamaan, miksi juuri ruotsin osaaminen on erityisesti oleellista.

Vertailun vuoksi: liikunnan yleisten hyötyjen luetteleminen ei ole erityinen peruste millekään tietylle liikuntalajille. Mikäli haluaa valmistautua asepalvelukseen, voi liikuntalajinsa valita sen mukaan, että se tarjoaa pitkäkestoista rasitusta tai jopa harjoittaa armeijassa tarvittavia taitoja; mikäli on töissä turvallisuusalalla, voi jokin soveltuva kamppailulaji olla perusteltu valinta; jos haluaa pysyä timmissä kunnossa, kannattaa ehkä mennä johonkin bodyzumba action-pumppiin.

"1. Suomi on kaksikielinen maa, jolla on kaksi virallista kieltä: suomi ja ruotsi."

Tämä on toki totta, mutta näin on ollut myös ennen nykymuotoista pakkoruotsia. Lisäksi, mikäli Suomi olisi oikeasti kaksikielinen maa, ei koko keskustelua tarvitsisi käydä, koska ruotsi tuskin olisi tällöin kellekään mikään ongelma. Se, että maassa on kaksi virallista kieltä, ei automaattisesti tarkoita, että kaikkien on osattava molempia virallisia kieliä.

"2. Ruotsin kielen opiskelu edistää Suomen historian ja kulttuurin tuntemusta. Ruotsi on osa yleissivistystä."

Tämä on varmasti totta, mutta pätee myös viron, karjalan, vanhan kirjasuomen, latinan ja saksan opiskeluun. Silti mikään näistä kielistä ei ole pakollinen suomen kouluissa. Yleissivistys on sikäli huono argumentti, että ruotsi on muiden oppiaineiden lailla osa yleissivistystä juuri siksi, että sitä tarjotaan pakollisena osana yleissivistävää koulutusta. Asiaa ei pitäisi perustella sillä itsellään. Kaikki eivät tule opiskelemaan Suomen yleistä tai kirjallisuushistoriaa.

"3. Ruotsin kielen avulla voi olla kanssakäymisissä suomenruotsalaisten kanssa heidän omalla kielellään."

Somalikielen avulla voi olla kanssakäymisissä somalien kanssa heidän omalla kielellään. Tämä ei ole peruste kielen pakollisuudelle, koska kaikilla ei ole erityistä tarvetta olla kanssakäymisissä suomenruotsalaisten tai somalien kanssa.

(Jos yllä oleva kappale on mielestäsi arveluttava, ole hyvä ja jätä kommentti, jossa kerrot, miksi.)

"4. Ruotsi on helppo, yksinkertainen ja käyttäjäystävällinen kieli (vrt. venäjä)."

Vielä helpompi on viro. Minkään kielen teoreettinen yksinkertaisuus ei ole peruste sinänsä opetella kyseistä kieltä, sillä muutenhan kaikki opettelisivat esperantoa. Kielen helppous ei muodostu pelkästään kielensisäisistä seikoista, vaan myös siitä, onko kieli reaalimaailmassa sellainen, että sen käytön osa-alueissa pääsee luonnostaan harjaantumaan.

"5. Kaikilla oppilailla tulee olla samat mahdollisuudet ja oikeudet jatkaa opintojaan peruskoulun jälkeen."

Tämä viitannee lukiossa vaadittavaan toisen kotimaisen kielen opintoihin, joka on tietenkin osa pakkoruotsin ongelmaa.

"6. Kaikilla tulee olla tasavertaiset mahdollisuudet hakea niihin valtiollisiin ja kunnallisiin virkoihin, joissa vaaditaan ruotsin kielen taitoa."

Virkojen kielitaitovaatimukset ovat osa pakkoruotsiongelmaa. Sitä paitsi moniin työpaikkoihinkin voi hakea vain, jos on koulutettu tietylle alalle tai omaa tiettyä kokemusta tai taitoja. Pitäisikö kaiken olla pakollista kaikille?

"7. Ruotsin kielen taito on etu Suomen työmarkkinoilla."

On varmasti parempi osata ruotsia kuin olla osaamatta sitä, mutta tämä voidaan sanoa mistä tahansa kielestä.

"8. Suomi on osa Pohjolaa, ruotsilla pärjää myös muissa Pohjoismaissa."

Samaa perustelua voisi käyttää norjasta ja tanskasta. Pohjoismaissa pärjää myös englannilla. (Vaikka anekdootit eivät olekaan mitään perusteita, tulee mieleen, että tuntemani tanskalais-ruotsalainen pariskuntakin puhuu keskenään englantia.)

"9. Ruotsinkielentaitoinen saa helposti töitä Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa."

Tämä lienee laajennus edellisestä kohdasta. En usko, että pelkkä ruotsin kielen taito (etenkään Tanskassa ja Norjassa) riittää työllistymiseen sen enempää kuin suomen kielen taito Suomessakaan. Lisäksi kun otetaan huomioon, että pakkoruotsi on valtion taholta määrätty velvoite, on kummallista, että valtion intresseissä ajateltaisiin olevan suomalaisten lähteminen töihin ulkomaille.

"10. Ruotsin kielen taito helpottaa muiden kielten – kuten ranskan, saksan, espanjan ja englannin – oppimista."

Mikä tahansa kieli helpottaa muiden kielten oppimista, mutta ei ole mitään syytä olettaa, että ruotsin kieli olisi mitenkään erityisen hyvä "porttikieli" muiden kielten oppimista varten. (Latinaa voi tietyin varauksin pitää tällaisena romaanisten kielten osalta.)

"11. Ruotsin kieli antaa mahdollisuudet opiskeluun ruotsinkielisissä ammattikorkeakouluissa sekä Åbo Akademissa ja Svenska handelshögskolanissa."

Näin ollen sellaisen, joka mahdollisesti haluaa opiskella kyseisissä oppilaitoksissa, kannattaa lukea ruotsia.

"12. Ruotsin kielen taito mahdollistaa opiskelun Ruotsin yliopistoissa."

Saksan kielen taito mahdollistaa opiskelun Saksan, Itävallan, Sveitsin, Liechtensteinin, Luxemburgin ja Etelä-Tirolin yliopistoissa. Miksi kaikkien suomalaisten pitäisi voida opiskella nimenomaan Ruotsin yliopistoissa?

"13. Ruotsi kieli avaa ovia pohjoismaiseen kulttuuri- ja viihde-elämään."

Tämä tuntuu toisinnolta kohdista kahdeksan ja kolme. Saksan tai venäjän kielen taito avaa ovia äärettömästi suuremman kulttuuri- ja kielialueen viihteeseen. Miksi on erityisen tärkeää, että kaikki suomalaiset osallistuvat pohjoismaiseen kulttuuri- ja viihde-elämään?

Yllä käsitellyn kaltainen lista voitaisiin tehdä lähes mistä tahansa kielestä muutettavat muuttaen. Olisi osoitettava, miksi kaikkien suomalaisten on osattava juuri ruotsia. Esimerkiksi kohta 12 voitaisiin ymmärtää tällaisena perusteena, mikäli Suomessa ei olisi omia yliopistoja, ja muut maat Ruotsia lukuun ottamatta olisivat jonkinlaisen rautaesiriipun takana. (Tällöinkiin voitaisiin toki kysyä, miksi kaikkien suomalaisten pitäisi voida ylipäänsä opiskella yliopistossa.)

Edellä käsiteltyjä argumentteja seuraa "väitteitä, miksi ruotsin kielen pakollisuus tulee poistaa" ja, kuten ylempänä todettiin, "näyttöä, joka osoittaa että vapaaehtoisen ruotsinkielen kannattajien väitteet ruotsinkielestä Suomessa ovat heikkoja tai jopa täysin virheellisiä." Itse väitteille ei ole annettu lähteitä, eivätkä ne muutenkaan ole mielestäni erityisen edustavia ainakaan sen perusteella, mitä olen itse aiheesta lukenut.

"1. Kielitaitovaatimukset Suomessa ovat maailman kovimmat, kaikkien opiskelijoiden tulee osata äidinkielen lisäksi vähintään kahta kieltä.

Belgiassa, Luxemburgissa ja Sveitsissä vaaditaan kaikilta opiskelijoilta vähintään kahden muun kuin oman äidinkielen taitoa. "Mother tongue plus two" on myös EU:n virallinen tavoite. Viimeisimmän, vuonna 2012 monikielisyyttä mitanneen Eurobarometrin mukaan Alankomaat, Tanska, Luxemburg, kolme Baltian maata, Slovenia ja Malta saavuttivat tavoitteen. Suomi ei kuulunut tähän ryhmään."

En löytänyt tätä väitettä tässä muodossa miltään sivustolta. Kaksi vierasta kieltä on sinänsä  mielestäni aivan oikea tavoite, mutta miksi toisen niistä pitäisi olla ruotsi? Toisin kuin Suomessa, mainituissa maissa yli 50% kyllä ilmoittaa kykenevänsä keskustelemaan ainakin kahdella vieraalla kielellä. Suomessa vain 48% vastaa näin, mutta koko Euroopan unionin luku on 25%, joten suomalaisten ei tarvitse erityisemmin hävetä. Mutta edelleen, miten tämä liittyy pakkoruotsiin?

"2. Pakollinen ruotsi ja yksilön rajallinen kyky oppia johtavat käytännössä vieraiden kielten pintapuoliseen osaamiseen ja rajoittavat valinnanvapautta

Mikään ei osoita, että monikieliset lapset oppisivat yhden kielen jonkun toisen kustannuksella. Päinvastoin. Kaksikielisyys auttaa lasta ajattelemaan luovasti ja joustavasti. Euroopan komission raportista Study on the Contribution of Multilingualism to Creativity käy ilmi, että varhainen kaksi- tai useampikielisyys johtaa parempaan suorituskykyyn ja luovempaan ajatteluun, helpottaa ongelmanratkaisua sekä johtaa parempaan koulumenestykseen. Pitkällä tähtäimellä kaksikielisyys avaa lapselle mahdollisuuksia ajatteluun, antaa kokemuksia ja edistää mm. monipuolista sosiaalista kanssakäymistä. Tuore artikkeli Time Magazine-lehdessä (29.7.2013) viittaa useisiin tieteellisiin tutkimuksiin, jotka vahvistavat kaksikielisyyden antavan sekä kielellisiä, luovia että sosiaalisia etuja.

Kielitaitoa tarvitaan työelämässä, se helpottaa yhteydenpitoa kieli- ja valtiorajojen yli ja lisää eri kulttuurien ymmärrystä."

Miten ihmeessä monikieliset lapset liittyvät tähän mitenkään? Eihän kyse ole kaksikielisyydestä vaan pakkoruotsista koulussa.

Viitatussa raportissa kieltämättä todetaan, että monikielisyydestä (multilingualism) on hyötyä, mutta tätä ei varmaan kukaan kiistäkään. Monikielisyydellä viitataan raportissa sekä yksittäisen henkilön kielitaitoon (plurilinguism) että yhteisön monikielisyyteen (varsinainen multilingualism). Tulokset perustuvat kyselytutkimukseen, jolla on selvitetty ihmisten näkemyksiä siitä, miten monikielisyys vaikuttaa luovuuteen ja out of the box -ajatteluun. Alla tiivistelmä suomalais-ugrilaisten (raportissa Ugro-Finnic) vastauksista:

• This group has one of the highest proportions of respondents that think there is no link at all between multilingualism and a person’s ability to think in an original way.
• On the other hand, they have one of the highest proportions of respondents who think multilingualism has a positive influence on the ability to think in the abstract.
• This group has the highest proportion of respondents who believe multilingualism has a positive influence on a person’s ability to think ‘outside the box’ and on a person’s ability to solve problems.
• However, there is an elevated proportion of respondents that are ‘not sure’ about the link between multilingualism and a person’s ability to think critically.

Johtopäätöksiin tapaustutkimuksista kannattaa tutustua myös.

Kielitaidon etua sinänsä ei kukaan tietenkään kiistä. Varsinaisen kaksi- tai monikielisyyden (eli useamman kuin yhden äidinkielen) edut eivät liity mitenkään nimenomaan ruotsiin, ellei osoiteta, että nimenomaan kaksikieliset suomenruotsalaiset ovat luovempia kuin vaikkapa suomen- ja saksankielisten vanhempien kaksikieliset lapset. Tiimien monikielisyys ei sekään edellytä, että kaikkien on pakko opiskella nimenomaan ruotsia.

"3. Pakollinen ruotsin kielen opetus on kansakunnan varojen tuhlausta

Ruotsin ja suomen kielen opetuksen pakollisuus on johdonmukainen seuraus kahdesta kansalliskielestä. Oikeus omaan kieleen on samanlainen perustavanlaatuinen oikeus kuten esimerkiksi oikeus sosiaaliseen turvallisuuteen. Siksi on tärkeää, että maassa on riittävät kielelliset voimavarat. Kaksikielisyys on myös kannanotto maamme pohjoismaisen suuntauksen puolesta. Pohjola on tärkein yhteiskunnallinen ja kulttuurinen viiteryhmämme ja suurin kauppakumppanimme. Molempien kansalliskielten taito tulee nähdä sijoituksena, ei kulueränä."

Vaikka ruotsin opetuksen pakollisuus olisikin johdonmukainen seuraus kahdesta kansalliskielestä (mitä se ei ole), ei se silti tarkoita, etteivätkö kaksi kansalliskieltä olisi tällöin kansakunnan varojen tuhlausta. "Oikeus omaan kieleen" ei liity mitenkään siihen, että muunkielisillä pitäisi olla pakko opiskella kyseistä kieltä. Onhan suomenkielisilläkin oikeus käyttää Euroopan unionissa omaa kieltään, eikä tästä seuraa, että suomi on pakollinen kieli kaikissa Euroopan unionin kouluissa.

Suomen tärkeimmät kauppakumppanit ovat muuten Venäjä, Saksa ja Ruotsi. Pitäisikö harkita pakkosaksaa tai ainakin pakkovenäjää, jotta kaikilla olisi mahdollisuus ryhtyä vaikkapa myymään hitsauskoneita itänaapurillemme?

"4. Ruotsi vie arvokasta aikaa, jota oppilaat voisivat käyttää jonkin hyödyllisemmän maailmankielen opiskeluun.

Siitä lähtien kun ruotsin kielestä tuli vuonna 2005 vapaaehtoinen ylioppilastutkinnossa on ruotsin kielen kirjoittavien suomenkielisten oppilaiden lukumäärä ruotsin pudonnut merkittävästi. Se ei kuitenkaan ole johtanut muiden kielten lisääntyneeseen opiskeluun. Päinvastoin. Saksaa ja ranskaa opiskelevien lukiolaisten määrä puolittui vuodesta 2001 vuoteen 2009. Sama suuntaus koskee venäjää. Vuonna 2001 luki 66 % lukiolaisista kolmea tai useampaa kieltä. Vuonna 2009 enää 53,5 % luki vähintään kolmea kieltä."

Ei ole tietääkseni syytä olettaa, että saksan, ranskan ja venäjän kielten opiskelu lukiossa olisi vähentynyt siksi, että ruotsin kielen ylioppilaskoe ei ole enää pakollinen. Kieltenopiskelun lisääminen ylipäänsä on täysin oikea tavoite, mutta miten se liittyy pakkoruotsiin? Ennemmin voitaisiin säätää, että lukiossa valitsemiaan kahta kieltä on pakko lukea kumpaakin jokin tietty vähimmäismäärä kursseja.

On ylipäänsä täysin käsittämätöntä väittää, etteikö yhden kielen opiskeluun käytetty aika olisi pois jostakin muusta. Jos minulla on illalla tunti aikaa kielen x lukemiseen, voisin ilmeisesti yhtä hyvin lukea tunnissa tunnin vaikka kahdeksaa muutakin kieltä, koska monikielisyys on rikkaus. 

"5. Englannilla pärjää hyvin Pohjolassa, sen vuoksi ei tarvita pakollista ruotsia.

Ruotsin kielen taito avaa ovia ja antaa selviä etuja pohjoismaisessa kanssakäymisessä. Vaikka virallinen konsernikieli monissa pohjoismaisissa yrityksissä on englanti, tapahtuu muu kanssakäyminen yrityksissä ja yhteiskunnassa useimmiten ruotsiksi. Eräs tutkimus osoittaa, että vaikka englanti on ”virallinen” kieli hoitavat suomalaiset yritykset, joilla on emo-, sisar- tai tytäryhtiö Ruotsissa yhteydenpitonsa 63 prosenttisesti ruotsiksi. Yhä syvemmin yhdentyneessä talousyhteistyössä Suomen ja muiden Pohjoismaiden välillä on pula ruotsinkielentaitoisista työntekijöistä. Puutteellinen ruotsin kielen taito saattaa johtaa väärinkäsityksiin, eristäytymiseen ja menetettyihin työtilaisuuksiin."

Mainitsin itsekin ylempänä, että Pohjoismaissa ei tarvitse osata ruotsia tullakseen ymmärretyksi. Suomessa pärjää yllättävän hyvin pelkällä suomellakin, mistä kiitos kuuluu kääntäjille ja vahvalle äidinkielen käytön perinteelle. Eri töissä vaaditaan toki erilaista kielitaitoa, mutta nimenomaan ruotsin kielen tarve ei ole yleisesti Suomessa niin suuri, että sen pakko-opiskelu on perusteltua, ja jos olisi, kukaan tuskin valittaisi asiasta.

Alppilan kohuvideon transkriptio ja muuta relevanttia

Kerään tähän kirjoitukseen joitakin lähinnä lakikielellisesti mielenkiintoisia asioita liittyen Alppilan yläasteen opettajan Antti Korhosen erottamiseen.

Alla oleva transkriptio perustuu Ilta-Sanomien sivuilla olevaan videoon sekä tähän. (Korjailen epätarkkuuksia joutessani.)

A = "oppilas A"
K = Korhonen
N = naisopettaja, entinen erityisluokan opettaja, joka tuntee oppilas A:n

((Video alkaa: N seisoo vasemmalla, A keskellä, K kädet lanteilla oikealla.))
K: (mee ulos)
A: tai mitä?
N: kato (.) jos sä oot fiksu nii sä meet ihan vaa ulos (.) ((taputtaa oikealla kädellään A:ta oikealle olalle etupuolelta)) ole hyvä (                        )
K: mene ulos
A: aikuinen mies käy niinku
K: mene ulos
A: viistoistvuotiaan jätkän päälle
K: mene ulos
A: pidäksäs ittees viel kovana käytsä tuol opettajienki huoneessa vähä niinku lesoilemassa (   )
((K työntää A:n ulos ovesta))
A: KATO NYT (.) IHMISET (.) kato ny (.) ihmiset vittu (.) jumalauta (.) vittu mä mee heti (         )
((Video päättyy))

Ote uuden väliaikaisen rehtorin päätöksestä, joka on nähtävissä Iltalehden sivuilla:

Va. rehtori toteaa, että 25.3.2013 koulun ruokalassa tapahtui mm. seuraavaa:
Ruokailun alettua opettaja Korhonen oli mennyt pyytämään ruokapöydässä istuvaa oppilasta B ottamaan hupun pois päästä. Korhonen oli epäasiallisesti sanonut heittävänsä huppupäässä istuvan oppilaan ulos ruokalasta, jos tämä ei ota huppua pois. Kyseinen oppilas oli poistunut ruokalasta. Tilannetta oli seurannut oppilas A ja tilanne johti väittelyyn opettaja Korhosen ja oppilas A:n välillä. Korhonen oli käynyt kiinni oppilaaseen A saadakseen tämän ulos ruokalasta. Tilanne jatkui vielä ruokalan ovien edessä. Korhonen työnsi oppilas A:n voimalla ulos kohti portaikkoa (tekoa kuvattu liitteessä 1).

[...]

Va. rehtori toteaa, että opettajan menettely hänen poistaessaan oppilaan ruokalasta ei ole ollut puolustettavaa eikä asianmukaista. Asiassa saadun selvityksen perusteella, tilanteen uhkaavuus ja kokonaisarviointi huomioon ottaen, opettaja ei ole toiminut perusopetuslain mukaisesti, vaan hän on toiminut perusopetuslain vastaisesti vaarantamalla oppilaan oikeuden turvalliseen opiskeluympäristöön. Opettaja on työntämällä oppilaan voimalla kohti portaikkoa aiheuttanut vakavan vaaran oppilaan terveydelle sekä fyysiselle että psyykkiselle turvallisuudelle. Koska opettaja työskentelee alaikäisten parissa, työnantajan on voitava luottaa siihen, että opettajan toiminta täyttää lain vaatimukset. Tapauksen jälkeenkään opettaja ei ole ymmärtänyt tekonsa moitittavuutta.

[...]

Opettajankoulutuksen saaneena ja vuosien ajan lasten ja nuorten parissa työskennelleenä opettajan olisi tullut ymmärtää, että ko. tilanteessa oppilaaseen kiinnikäyminen on erittäin vakavaa virkavelvollisuuksien rikkomista sekä virkavelvollisuuksien vastaista menettelyä, eikä työnantajalta voida kohtuudella edellyttää virkasuhteen jatkamista. Kokonaisarvion perusteella työnantaja pitää opettajan toimintaa törkeänä.

(Lihavoinnit minun. Tekoa kuvaava "liite 1" olisi tietenkin mielenkiintoinen luettava.)

Sana epäasiallisesti tuskin viittaa tapaan, jolla Korhonen oli ilmoittanut heittävänsä oppilaan B ulos ruokalasta, vaan itse sanamuotoon, joka on ilmeisesti sisältänyt ilmaisun heittää ulos. Jos Korhonen on valvonut koulun järjestyssääntöjen noudattamista osana kouluyhteisön turvallisuuden ja viihtyisyyden lakisääteistä edistämistä, eikä oppilas B ole totellut käskyä ottaa huppua pois, voitaneen pitää tarkoituksenmukaisena, että Korhonen on varoittanut oppilas B:tä mahdollisuudesta joutua voimakeinojen kohteeksi, kuten poliisikin tekee. (Ilmaisu heittää ulos on tässä yhteydessä melko normaalia puhekieltä eikä uhkaus siitä, että kohdehenkilö konkreettisesti nostetaan ilmaan ja viskataan hengenvaarallisesti ulos ovesta: ilmaisulla viitataan nähdäkseni tavanomaisessa kielenkäytössä sekä käskyihin poistua että varsinaisiin voimakeinoihin.)

Kuten yllä olevassa otteessa viitataan, perusopetuslain 7 luvun 29 §:n mukaan "opetukseen osallistuvalla on oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön". Saman lain ja luvun 35 §:n mukaan "oppilaan on suoritettava tehtävänsä tunnollisesti ja käyttäydyttävä asiallisesti". Edelleen 36 §:n 2 momentin mukaan "opetusta häiritsevä oppilas voidaan määrätä poistumaan jäljellä olevan oppitunnin ajaksi luokkahuoneesta tai muusta tilasta, jossa opetusta annetaan, taikka koulun järjestämästä tilaisuudesta". Tähän viitaten 36 b §:n mukaan "opettajalla on oikeus poistaa luokkahuoneesta tai muusta opetustilasta taikka koulun tilaisuudesta oppilas, joka ei noudata 36 §:n 2 momentissa tarkoitettua poistumismääräystä," ja "[j]os poistettava oppilas koettaa vastarintaa tekemällä välttää poistamisen, rehtorilla ja opettajalla on oikeus käyttää sellaisia oppilaan poistamiseksi välttämättömiä voimakeinoja, joita voidaan pitää puolustettavina oppilaan ikä ja tilanteen uhkaavuus tai vastarinnan vakavuus sekä tilanteen kokonaisarviointi huomioon ottaen." Ruokailua, joka on järjestettävä oppivelvollisille ohjatusti, voitaneen pitää "opetustilana" tai muuna "koulun tilaisuutena".

(Sivuhuomio: Oppilas A on ilmeisesti 15-vuotias. Toisin kuin nuorempi lapsi, 15-vuotias katsotaan kykeneväksi syyllistymään rikoksiin, ja siksi rikoslaissa rikosoikeudellisen vastuun ikäraja onkin 15.)

Oppilas A ei videolla tottele poistumismääräystä, joka toistetaan useita kertoja, eikä myöskään kevyttä ohjaamista kädellä ja vetoamista järkeen. Lopuksi Korhonen työntää oppilaan ovesta ulos.

(Ylen videolla sanotaan, että opetusvirasto "katsoi [Korhosen] turvautuneen voimakeinoihin". Voimakeinoihin turvautumista ei kai kukaan kiistä.)

Voimakeinoista eräänä vastuuvapausperusteena säädetään rikoslaissa seuraavaa: "Voimakeinoja käytettäessä saa turvautua vain sellaisiin tehtävän suorittamiseksi tarpeellisiin toimenpiteisiin, joita on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavina, kun otetaan huomioon tehtävän tärkeys ja kiireellisyys, vastarinnan vaarallisuus sekä tilanne muutenkin." Jos voimakeinojen käytössä ylitetään edellä säädetyt rajat, kuten va. rehtori antaa selvästi ymmärtää tapahtuneen, on kyse virkavelvollisuuden rikkomisen lisäksi pahoinpitelystä: "[j]oka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan, on tuomittava pahoinpitelystä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi". (Törkeä pahoinpitely edellyttäisi teon kokonaisarvioidun törkeyden lisäksi, että "aiheutetaan toiselle vaikea ruumiinvamma, vakava sairaus tai hengenvaarallinen tila" tai että "rikos tehdään erityisen raa’alla tai julmalla tavalla" tai että "käytetään ampuma- tai teräasetta taikka muuta niihin rinnastettavaa hengenvaarallista välinettä".) Pahoinpitely (ja lieväkin pahoinpitely, jos se kohdistuu alle kahdeksantoistavuotiaaseen) on virallisen syytteen alainen rikos.

Todettakoon vielä lopuksi, että pakkokeinolain nojalla kuka tahansa Korhosen väitetyn rikoksen verekseltään todennut olisi voinut ottaa hänet kiinni tarvittavia voimakeinoja käyttäen ja luovuttaa poliisimiehelle.