Muinaisnorjalaisia kieliohjeita

Sujautan tähän väliin lyhyen matkakertomuksen, joka ei ansaitse (lue: josta en viitsi kirjoittaa) erillistä kirjoitusta. Kävin viime kuussa paitsi Leedsissä tutkimassa erästä käsikirjoitusta ja pitämässä oppitunnin kyseisen käsikirjoituksen aiheesta, myös vanhassa viikinkikaupungissa Yorkissa (York ← Jórvik ← Eoforwic ← Cair Ebrauc ← Eboracum), joka tunnetusti on Alkuinin kotikaupunki. Jorvik Viking Centre oli kohtuullisen hauska kokemus muinaisskandinaavia puhuvien robottien kansoittamassa kaupunkirekonstruktiossa äänineen ja hajuineen. Yorkin kadunnimissä on mukavia muistoja skandinaavisesta ajasta, esim. Kirkgate 'kirkkokatu', Micklegate 'suurkatu' ja helposti väärin ymmärrettävä Coppergate, joka ei ollut alunperin 'kupariportti' vaan 'kupintekijänkatu'. (Sanasta gate 'katu' olikin jo puhetta aikaisemmin.)

Skandinaviska toimii sopivana aasinsiltana itse asiaan.

***

Konungs skuggsjá eli 'kuninkaan peili', latinaksi Speculum regale (1,2:25-), on 1200-luvun puolivälissä kirjoitettu norjalainen oppikirja. Teoksen (mahdollisesti apokryfisessa) esipuheessa tarkoituksella anonyymiksi jättäytyvä kirjoittaja ilmoittaa käsittelevänsä kauppiaita, hovimiehiä, pappeja ja talonpoikia, mutta säilyneessä muodossaan teoksen voidaan katsoa jakautuvan kolmeen osaan, joista ensimmäinen käsittelee kauppiaita, toinen hovimiehiä ja kolmas kuningasta itseään jumalallisen oikeuden käyttäjänä. Teksti etenee dialogin muodossa teoksen kirjoittajaa edustavan pojan (sunr) esittäessä kysymyksiä, joihin isä (faðer) vastaa.

Erään projektin sivutuotteena olen valikoinut tätä kirjoitusta varten muutamia kieliä ja kielenkäyttöä koskevia kommentteja kyseisestä teoksesta. Kuten tavallista, kommentoin muinaisnorjan kieltä sitä mukaan, kun asiat tulevat mieleeni. Otteet alkutekstistä ovat Oscar Brennerin editiosta (Speculum regale. Ein altnorwegischer Dialog nach Cod. Arnamagn. 243 Fol. B und den ältesten Fragmenten herausgegeben von Dr. Oscar Brenner, München 1881), koska en katso tarpeelliseksi tässä yhteydessä kopioida paremmasta mutta typografisesti haastavammasta editiosta.

Viitteissa ensimmäinen numero viittaa lukuun, toinen edellä mainitun edition sivuun ja kaksoispisteen jälkeinen numero riviin. Jotta teksti olisi helpommin lähestyttävää, olen välimerkittänyt sen nykyaikaisten käytäntöjen mukaisesti. Suomenkieliset käännökset olen periaatteessa tarkoittanut luettavaksi yhdessä alkutekstin kanssa, minkä johdosta sanajärjestykset ja -valinnat voivat tuntua välillä oudoilta. Kääntämisen apuna olen käyttänyt muinaisislannin sanakirjojen lisäksi George T. Flomin tutkielmaa "The language of the Konungs skuggsjá (Speculum regale) according to the chief manuscript, AM. 243 B a, fol" (1921).

Ensimmäisessä osassa kauppiasta neuvotaan tuntemaan ammattinsa kannalta relevanttien lakipykälien lisäksi paikalliset tavat. Vieraiden kielten opiskelusta sanotaan seuraavaa:

oc æf þu willt wærđa fullkommenn í frođleic, þa næmđu allar mallyzkur, en alra hælz latinu oc walsku, þwiat þær tungur ganga wiđazt. En þo tynþu æigi at hældr þinni tungo. (3,8:5-7)

'ja jos haluat tulla täydelliseksi viisaudessa, silloin opit kaikkia kieliä, mutta kaikista mieluiten latinaa ja ranskaa, sillä nämä kielet kulkevat laajimmin. Mutta kuitenkaan älä menetä oman kielesi hallintaa.'

(Brennerin edition kirjain đ on sama asia kuin tavallisempi ð, jonka unsiaalisuus hämärtää hieman sen suhdetta puoliunsiaaliseen d-kirjaimeen.)

Perustelut opiskella tiettyjä kieliä ovat samantapaisia kuin puoli vuosituhatta myöhemmin ja nykyäänkin: tärkeimmät kielet ovat lähtökohtaisesti ne, joita ymmärretään laajimmalla alueella, mutta kaikki kielitaito on eduksi. Lisäksi pitäisi osata etenkin omaa äidinkieltä.

Sana walska on mielenkiintoinen. Muinaisskandinaavin valska eli volsk tunga merkitsee 'ranskan kieltä'. Englannin kielessä etymologisesti vastaava sana Welsh merkitsee kuitenkin 'kymrin kieltä' (tai 'walesilaista'). Kyseessä on etymologisesti sama kelttiläinen etnonyymi kuin latinan Volcae tai kreikan Οὐόλκαι.

"Sunr Goðan dag hærra min̄." Yksityiskohta pääkäsikirjoituksesta (KU).

Toisessa osassa neuvotaan, että hovimiesten tulee olla kuninkaan seurassa tarkkaavaisia sen suhteen, mitä kuningas puhuu. Jos käy niin, että kuninkaan puhuessa joku kysyy jotakin, voi hänelle sanoa seuraavasti: biđ litla riđ, gođr, mæđan ec lyđi stunnd æina rœđu konongsens, en ec wil siđan giarna wiđ þec rœđa slict er þer þycki sialfum gott (32,79:30-32) 'odota pieni hetki, hyvä mies, kuuntelen hetken kuninkaan puhetta, mutta sitten puhun kernaasti kanssasi niin paljon kuin sinusta tuntuu hyvältä'. Ohjeet annetaan myös sellaisen tilanteen varalta, jossa ei ole kuultu, mitä kuningas juuri sanoi:

En æf swa kann til at wærđa at konongr mælir til þin noccor orđ, þau er þu næmer æigi, ocþarftu annat sinni æpter at fretta, þa skallt þu hvarki sægia "haa" ne "hvat", hælldr skallt þu æcki meira um hafa en qvæđa swa at orđe "hærra". En æf þu willt hælldr spyria mæđ fleirum orđum: "hærra minn, latiđ yđr æigi firi þikkia at ec spyria hvat þer mælltur til min, þwiat ec nam æi". Gorla oc lat þet þo sæm fæstum sinnum þat hænnda at konongr þurwi optarr en umm sinn orđ at hærma firi þer ađr en þu næmir. (32,80:6-14)

'Ja jos niin voi tapahtua, että kuningas puhuu sinulle jokusen sanan, jota et ymmärtänyt, ja sinun tarvitsee toisen kerran kuulla, silloin sinun ei pidä sanoa "tä" tai "mitä", mieluummin et tee enempää kuin sanot: "herra". Mutta jos haluat mieluummin kysyä useammilla sanoilla: "Herrani, älkää loukkaantuko, että kysyn, mitä sanoitte minulle, koska en ymmärtänyt." Ja pidä huoli, että mahdollisimman harvoin tapahtuu että kuninkaan täytyy useammin kuin kerran toistaa sanansa sinulle ennen kuin ymmärrät.'

Kuten sekä alkutekstistä että käännöksestä käy ilmi, kuningasta teititellään käyttämällä ns. V-muotoina monikon toisen persoonan muotoja latiđ 'antakaa', yđr 'teidän' ja þer 'te' (joista viimeksi mainitun proteettinen þ- saa sen erehdyttävästi muistuttamaan yksikön toisen persoonan pronominin datiivimuotoa). Poika kysyykin tässä kohden, miksi herroja on tapana puhutella monikossa, vaikka Jumalaakin puhutellaan yksikössä (33,80:15-24). Isä vastaa, että Jumalaa puhutellaan siksi yksikössä, ettei monikkoa käyttämällä syyllistyttäisi epähuomiossa epäjumalien palvontaan (33,80:28-81:18). Isä jatkaa, että herroja puhutellaan kunnioittavasti monikossa siksi, että niin on ollut ennenkin tapana, ja siksi, että herrat eivät ole vastuussa vaan itsestään, vaan useammasta ihmisestä, ja hyvän päällikön menettäminen koskee monia; lisäksi kuningasta puhuteltaessa ei varsinaisesti puhutella vain häntä, vaan myös hänen neuvonantajiaan (34,81:30-82:24).

Kuninkaan tervehtimisestä aamulla sanotaan muun muassa seuraavaa:

En æf þat er swa arla um morna, at þu hæfir hann æigi fyrr fynnit, þa biođ hanum gođan dagh mæđ þeim orđum, er ec hæfi þer fyrr sagt (37,96:34-97:1)

'Mutta jos on niin aikaisin aamulla, ettet ole häntä aikaisimmin tavannut, silloin toivota hänelle hyvää päivää niillä sanoilla, jotka olen aikaisemmin sinulle sanonut.'

Nämä mainitut sanat ovat gud gefi ydur godan dag herra kongur (30,77:22-23) 'jumala antakoon teille hyvän päivän, herra kuningas'. (Tämä kohta Brennerin editiossa on eri käsikirjoituksesta, mikä selittää muista lainauksista poikkeavan oikeinkirjoituksen.)

Hovimiehen tulee pysytellä kuninkaan lähettyvillä, muttei kuitenkaan niin lähellä, ettei kuningas voi halutessaan keskustella kahden kesken jonkun kanssa. Mikäli kuningas kutsuu luokseen käymään tällaista keskustelua, on toimittava seuraavalla tavalla:

En æf hann heimter þec nerri ser oc wil tala wiđ þec loeynilegha, þa sætz þu akne firi hanum swa nerri, at þu mæger wæl lyđa hans æin mælum, oc þa skikkio laus. En æf hann biđr þec sitia, þa mattþu læggia yfir þec skickio þina, æf þu willt, oc sitia þar, sæm hann byđr þer. (38,97:3-7)

'Mutta jos hän pyytää sinua lähemmäksi itseään ja haluaa puhua kanssasi yksityisesti, silloin asetu polvellesi hänen eteensä niin lähelle, että pystyt hyvin kuulemaan hänen puheensa, ja sitten viitta pois. Mutta jos hän pyytää sinua istumaan, silloin voit laittaa päälle viittasi, jos haluat, ja istua sinne, minne hän kutsuu sinut.'

Tällaisessa tilanteessa on luonnollisesti tärkeää olla tarpeeksi lähellä kuullakseen, mitä kuninkaalla on sanottavana, jottei tarvitse pyytää häntä toistamaan sanomisiaan, kuten ylempänä ohjeistettiin. Kuten pyydettäessä kuningasta toistamaan sanomansa, ei myöskään hänen kutsuunsa vastattaessa pidä käyttäytyä tuttavallisesti:

Nu kallar konongr a þec mæđ aqvæđno nafni, þa warazt þu þat at þu qvæđer hværki "hu" ne "ha" eđa "hvat" amoti. Tac hælldr swa til orđz: "Ja hærra, ec hœyri giarna". (37,95:25-28)

'Nyt kuningas kutsuu sinua sanomalla nimesi; silloin varo, ettet vastaa "kui?" tai "tä?" tai "mitä?" Sano mielummin näin: "Kyllä herra, kuuntelen kernaasti!"

Viimeisen sanan käännösvastineen olen valinnut osittain etymologisin perustein, sillä suomen adverbi kernaasti perustuu adjektiiviin kernas, jonka pohjalla on germaaninen *gernaz (vrt. saksan gern, ruotsin gärna).

Esiintymisestä ihmisten ilmoilla mainitaan vielä seuraavaa:

Hwart sæm konongs mænn ero stadder isam- | sæti eđa ero þeir ifylghi mæđ konongi eđa ganga | þeir aller saman til sinnar skemtanar þar | sæm þeir wærđa mioc firi augh-um annarra | manna þa æigu þeir iamnan hælldr at wæra i liođara lagi oc siđ pruđer i latœđe sino | faghhryđer oc sia wiđ allu saurmæli. (37,99:3-8)

'Kun kuninkaan miehet ovat istumassa yhdessä tai ovat kuninkaan mukana tai menevät kaikki yhdessä pitämään hauskaa, niin että he ovat paljon muiden silmien edessä, silloin tulee heidän aina olla mieluummin hiljempaa ja hyväkäytöksisiä, kaunopuheisia ja olla kaikkia siivottomuuksia vastaan.'

En näe oikeastaan syytä, miksei tätä voisi pitää vieläkin varsin pätevänä ohjeena julkisilla paikoilla esiintymiseen kenelle tahansa!

Kolmas, kuningasta itseään käsittelevä osa koskee lähinnä jumalallis-kuninkaallisen tuomiovallan käyttöä eikä sisällä kielellisestä näkökulmasta kiinnostavia kohtia. Ylipäänsä voin suositella ainakin teoksen kahta ensimmäistä osaa (luvut 1 - 23 sekä 24 - 41) kaikille keskiajan elämästä ja maailmankuvasta kiinnostuneille. Itse olen tarkemmin perehtynyt lähinnä lukuihin 37 - 39, mutta siitä lisää toisella kertaa.

Sakset ja saksit

Etymologisiksi dupleteiksi voidaan nimittää kielessä esiintyviä sanoja, jotka ovat etymologisten selitysten perusteella pohjimmiltaan sama sana, mutta joiden muoto ja tavallisesti myös merkitys ovat jostain syystä eri. (Jos etymologisessa mielessä "sama sana" esiintyy eri kielissä, puhutaan kognaateista, esim. englannin king ja ruotsin kung.) Englannissa on lukuisia esimerkkejä tällaisista dubleteista: ranskan eri murteista lainatut warden ~ guardian sekä wile ~ guile sekä kotoperästen anglosaksisten sanojen rinnalle saatujen skandinaavisten lainojen (tai vaikutteiden) muodostamat parit shirt ~ skirt, ditch ~ dike sekä church ~ kirk. Eräs suosikkiesimerkkini saksasta on sanapari Waffen ~ Wappen, joista ensimmäinen merkitsee 'asetta', jälkimmäinen 'vaakunaa'.

Suunnilleen vastaavina ilmiöinä voidaan pitää jo käsittelemiäni sanapareja tarkka-ampuja ja tarkk'ampuja, velallinen ja velvollinen, haltia ja haltija sekä ohimennen mainitsemani viina ja viini. Tällä kertaa käsittelen otsikon mukaisesti sanoja sakset ja saksit sekä jälkimmäiseen hieman selkeämmin liittyvää sanaa Saksa (saksa).

Kuten tunnettua, Saksan nimet eri kielissä vaihtelevat. Nykysuomen etymologinen sanakirja kertoo, että suomenkielinen nimitys Saksa on joko lainattu ruotsista tai saatu suoraan saksilaisilta kauppiailta. Merkitys 'kauppias' esiintyykin sellaisissa sanoissa kuin kauppasaksa tai kamasaksa (vrt. laukkuryssä); sana saksa (Saksa) ei siis viittaa pelkästään maahan vaan myös ihmiseen. Kuitenkin Sachsen-nimen pohjalla oleva germaaniheimo on suomeksi saksit, ja osavaltion nykyiset asukkaat ovat saksilaisia. Tämä johtuu siitä, että sana saksi on lainattu suomen kieleen myöhemmin. (Yleensä pidetään moukkamaisena käyttää muotoa **saksonit, jonka pohjalla on englannin Saxons, joka puolestaan perustuu latinan sanaan Saxones.)

Leikkausvälinettä merkitsevä sakset esiintyy suomen kirjakielessä Ericus Schroderuksen sanakirjassa Lexocon latino-scondicum (1637) muodossa saxit, Henrik Florinuksen sanakirjassa Nomenclatura rerum brevissima latino-sveco-finnonica (1678) nykymuodossaan sakset. Suomen sanojen alkuperän mukaan muoto saksid esiintyy myös vatjassa. Sanan taustalla on muinaisruotsin sax, johon on suomen fonologiasta johtuen lisätty i-vokaali. Sana on samaa kantaa kuin muinaisskandinaavin sax (mon. sǫx 'sakset'), muinaisyläsaksan sahs sekä muinaisenglannin seax, jotka merkitsevät kaikki arkeologisessa mielessä 'väkipuukkoa', germaanien käyttämää lyhyempää miekkaa tai tikaria. (Sakset voidaankin periaatteessa ajatella kahdeksi tällaiseksi työkaluksi, jotka on liitetty yhteen nastaliitoksella.) Erilaisista työkaluista ja aseista tosiasiassa käytetty nimistö ei kuitenkaan mahdollista kovin tarkkaa määritelmää, jolla voitaisiin yksinkertaisesti sovittaa yhteen esinekulttuuri ja kirjalliset lähteet. Joka tapauksessa sanan germaaninen kantamuoto on *sahsam, joka on johdettu samasta *sah- vartalosta kuin 'sahaa' merkitsevät muinaisenglannin sagu, muinaisyläsaksan saga ja muinaisskandinaavin sǫg sekä 'viikatetta' merkitsevät samaisten kielten siþe, sigðr ja segansa. (Sanomattakin lienee selvää, että suomen saha on germaaninen laina.)

Mutta kuinka nämä sanat liittyvät toisiinsa? Saksien nimen on otaksuttu liittyvän heidän suosimaansa aseeseen (ks. esim. Annolied 21,17-24, 11. vuosisadalta). Tällainen nimeämiskäytäntö sopisi hyvin germaaniheimojen mahdollisesti jengiytymispohjaiseen etnogeneesiin: vastaavia tapauksia olisivat frankit, joiden nimi merkinnee 'heittokeihästä' (vrt. muinaisenglannin franca 'heittokeihäs'), sekä keruskit, joiden nimi pohjautunee 'miekkaa' merkitsevään sanaan (vrt. gootin haírus 'miekka'). (Langobardit puolestaan lienevät saaneet tai ottaneet nimensä pitkistä parroistaan.)

Suomen sakset on lainasanana sen verran vanha, että se on mukautunut kotoperäisissäkin sanoissa näkyvään loppuvokaalin i muutokseen e:ksi taivutusvartalossa; kansallisuutta ilmaiseva saksi sen sijaan taipuu kuten kassi : kassit tai viini : viinit. Taivutustyypin ero perusmuodossa homonyymisten sanojen välillä on nähtävissä myös sanassa vuori, joka kotoperäisenä maanpinnan muodon nimityksenä taipuu vuoren, mutta ruotsista lainattu, vaatteen sisäpuolen verhousta merkitsevä vuori taipuu vuorin.

Myös muinaisenglannissa saksia ja sakseja vastaavat sanat taipuvat eri tavoin, vaikkakin eri syystä. Työkalua tai asetta merkitsevä seax on vahva a-vartaloinen neutri, jonka yksikön genetiivi on seaxes ja monikon nominatiivi seax. Historiallisesti taivutustyyppiä vastaa latinan saxum 'kivi, järkäle', joka mahdollisesti jopa pohjautuu samaan kantasanaan. Etnonyymi on puolestaan yleisesti germaanisissa kielissä latinan sanan Saxo : Saxones lailla n-vartalo eli "heikko", esim. muinaisyläsaksan sahso : sahsūn ja tietenkin nykysaksan der Sachse : die Sachsen. Muinaisenglannissa esiintyvät heikkoa taivutusta edustavat monikon nominatiivi seaxan ja genetiivi seax(e)na, mutta tavallisesti nominatiivina esiintyy seaxe.

Mainittakoon vielä lopuksi, että muinaisyläsaksan sahs-sanan vastine jatkaa tiettävästi elämäänsä nykysaksan sanassa Messer, joka lienee kulunut muoto 'ruoka- t. lihaveistä' merkitsevästä yhdyssanasta mezzisahs, jonka kognaatti tavataan muinaisenglannissa muodossa meteseax. Toinen muinaisenglantilainen yhdyssana on scearseax, sananmukaisesti 'leikkausveitsi', oikeammin 'partaveitsi'. Yksinään scear (usein monikossa) merkitsee 'saksia', jonka nykyenglantilaisen muodon shears on pitkälti syrjäyttänyt ranskasta lainattu scissors, jonka kirjoitusasu kertoo hyperkorrektista pyrkimyksestä korjata ranskaa latinaksi: keskiranskan cisoires pohjautuu kuitenkin myöhäislatinan sanaan cisorium, joka on johdos verbistä caedere 'leikata poikki', eikä siis ole välinejohdos verbistä scindere 'leikata'. Nykyranskassa saksista käytetään sanan ciseau (~ eng. chisel) monikkoa ciseaux, joka perustuu niin ikään caedere-verbistä johdettuun myöhäislatinan sanaan cisellum. Lievästä ortografian kanssa säheltämisestä johtuu myös se, että aikaisemmin mainitun muinaisenglannin sanan siþe 'viikate' nykyenglantilainen vastine kirjoitetaan scythe.

(Ja ei, saksofoni ei merkitse 'saksinkielistä'. Soitin on nimetty keksijänsä Antoine-Joseph Saxin mukaan, jonka sukunimi perustunee ylempänä käsiteltyyn kansannimeen.)

Mistä italian sana tedesco tulee

Facebookissa esiintyi taannoin jossain yhteydessä näkemys, että italian sana tedesco 'saksalainen' olisi laina gootista johtuen siitä, että Apenniinien niemimaa oli varhaiskeskiajalla täynnä gootteja ja että kyseisessä sanassa näkyy piirteitä, joiden perusteella se ei voi missään nimessä olla lainattu nykysaksan sanasta deutsch tai vanhemmasta yläsaksan muodosta.

Vaikka yllä luetellut perusteet pitävätkin paikkansa, olin eri mieltä johtopäätöksestä tuolloin ja olen sitä vieläkin.

Raamatullisessa gootin kielessä on attestoitu adverbi þiudisko, joka esiintyy korpuksessa Galatalaiskirjeen jakeessa 2:14:

ake biþe ik gasahv, þatei ni raihtaba gaggand du sunjai aiwaggeljons, qaþ du Paitrau faura allaim: "jabai þu Iudaius wisands þiudisko libais jah ni iudaiwisko, hvaiwa þiudos baideis iudaiwiskon?"
'Mutta kun minä näin, etteivät he vaeltaneet suoraan evankeliumin totuuden mukaan, sanoin minä Keefaalle kaikkien kuullen: "Jos sinä, joka olet juutalainen, noudatat pakanain tapoja etkä juutalaisten, miksi sinä pakotat pakanoita noudattamaan juutalaisten tapoja?"'

(Suomennos vanhemmasta käännöksestä. Keefaa eli כיפא 'kallio' on Pietarin hepreankielinen nimi.)

Kreikaksi ilmaisu þiudisko libais 'elät pakanallisesti' on ὑπάρχων ἐθνικῶς 'ollen pakanallisesti' ja vastaavasti þiudos 'kansat, pakanat' on τὰ ἔθνη 'vieraat kansat, muukalaiset, pakanat'. Nykyaikaisista sivistyssanoista tutun sanan ἔθνος perusmerkitys on 'kansa'. Sanan merkitys on kristinuskon aikana siirtynyt merkitsemään ei-kristittyä kuten latinan paganus, joka merkitsee oikeastaan 'maalaista'. Gootin adverbi þiudisko implikoi adjektiivia þiudisks, joka on johdettu yllä olevassa jakeessakin esiintyvästä sanasta þiuda 'kansa'.

On hieman epäselvää, miksi gootit kutsuivat itseään. Uudessa testamentissa ei puhuta gooteista, mutta osittain säilyneessä kalenterissa on lokakuun kohdalla kaksi relevanttia merkintää:

·kg· þize ana Gutþiudai managaize marwtre jah Friþareikeis.
'23: goottikansan monien marttyyreiden ja Fritharikin [muistopäivä].'

·kþ· gaminþi marwtre þize bi Werekan papan jah Batwin bilaif. aikklesjons fullaizos ana Gutþiudai gabrannidai.
'29: marttyyreiden pappi Werekan ja Batwan kanssa muisto, poltettiin täydessä kirkossa goottien kotimaassa.’

(Jälkimmäinen käännös on suuntaa-antava.)

Kahdella eri tavalla kääntämäni Gutþiuda, joka merkitsee sananmukaisesti 'goottikansaa', merkinnee käytännössä 'goottien kotimaata' tai 'asuinaluetta'. Pietroassan kaularenkaan riimukaiverruksessa tavattu sana gutani tulkitaan monikon genetiiviksi gutane 'goottien', josta on pääteltävissä sana *gutans 'gootit', joka vastaisi muodollisesti latinan sanaa gutones. Joka tapauksessa sanalla þiudisks ei ole oikeastaan syytä olettaa olleen etnonyymin virkaa: jos sana olisi lainautunut italiaan (tai oikeammin silloiseen myöhäislatinan muotoon) goottien aikaan, olisi sen merkitys luultavasti ollut 'kansanomainen, pakanallinen' tai jotain sen suuntaista. Sen olisi luultavasti pitänyt myös säilyttää sopiva merkitys siihen asti, kun saksalaiset ovat alkaneet käyttää itsestään deutsch-tyyppistä adjektiivia, jotta sanasta olisi voinut tulla luonteva italiankielinen vastine sille. Vaikka gootin sana *þiudisks olisikin ollut käytössä gootteihin viittaavana etnonyymina, se tuskin olisi myöhemmin alkanut merkitä 'saksalaisia'.

Kaarle Suuren aikaan ei ollut oikeastaan vielä mitään saksalaista (deutsch) kieltä tai kansaa, vaan sakseja, bajuvaareja, frankkeja, alemanneja ja niin edelleen. Sanan deutsch vastine tavataan ensimmäisen kerran vuodelta 786, jolloin Ostian piispa Georgius ilmoitti paavi Hadrianus I:lle, että Englannissa pidetyn synodin päätökset luettiin tam Latine quam theodisce 'sekä latinaksi että kansankielellä'. Sana theodiscus saattaa olla tässä yhteydessä johdettu tarkoitetun kielen eli muinaisenglannin sanasta þeodisc. Myöhemmin vuonna 788 Kaarle Suuri syytti serkkuaan herttua Tassilo III:ta maanpetturuudesta, sillä tämä oli erään sotaretken yhteydessä omavaltaisesti perääntynyt, quod theodisca lingua harisliz dicitur 'minkä nimitys kansankielellä on harisliz'. Tässä merkitys ei luonnollisestikaan ole 'muinaisenglanniksi'. Harisliz 'karkuruus' on yhdyssana, jonka osat merkitsevät 'sotajoukkoa' ja 'repeämää' tai vastaavaa. Toursin konsiilissa päätettiin 813, että saarnat tulisi lukea latinan sijaan käännettyinä in rusticam romanam linguam aut theodiscam 'maalaiselle roomalaisten tai germaanien kielelle'. Mainitussa päätöksessä tunnustetaan siis sekä latinasta erillisen ranskan kielen että germaanisen puhekielen olemassaolo.

Latinan sana theodiscus on muotonsa perusteella lainattu jostain muusta länsigermaanisesta kielestä kuin muinaisyläsaksasta, jossa sana tunnetaan muodoissa diutisg, dutisg (huomattavat muutokset ovat /θ/ → /d/ sanan alussa ja /d/ → /t/ sanan sisällä). Edelleen keskiyläsaksassa sana tavataan muodoissa tiutsch, diut(i)sch. Italiassa sana tedesco tavataan vasta Danten aikoihin. Ranskassa latinasta tai frankista (tms.) lainattu sana thiois tai 1000-luvulta attestoitu tiedeis (!) viittaa nykyään lähinnä Belgiassa puhuttaviin frankkilaisiin murteisiin.

(Sivumennen mainittakoon, että skandinaavinen tysk 'saksalainen' on lainattu yläsaksasta eikä siis edusta sanan deutsch pohjoisgermaanista kognaattia. Adjektiivin kantasanan pohjoismaisia etymologisia vastineita ovat islannin þjóð ja norjan tjod. Lainasana on myös englannin Dutch, jota käytettiin pitkään yleisnimenä mannergermaaneista, kunnes sana rajautui merkitsemään hollantilaisia näiden kiinnitettyä englantilaisten erityishuomion itsenäisenä merimahtina 1600-luvulla. Jos ylempänä mainittu vastaava muinaisenglannin sana olisi säilynyt käytössä, olisi se luultavasti nykyenglannissa **thedish. Muut kutsuvat saksalaisia ylempänä mainittujen germaanikansojen nimien perusteella milloin miksikin, esim. suomalaiset sakseiksi ja ranskalaiset alemanneiksi. Liettualaiset käyttävät yllättäen saksan sanasta Volk 'kansa' johdettua nimeä Vokietija 'Saksa'.)

Edellä todetun perusteella italian tedesco lienee vulgarisoitu muoto latinan sanasta theodiscus, joka on tavattu jo ennen niiden äänteenmuutoksien vakiintumista, jotka erottavat yläsaksalaisen muodon muista länsigermaanisista kielistä. Sanan etymologia lienee siis it. tedesco ← lat. theodiscus ← germ. *þeodisk. Tämä vaikuttaisi olevan tunnettujen tosiasioiden valossa yksinkertaisin ja siis todennäköisesti oikea selitys.