Antiikin kielistä ja tutkimuksesta

Viime viikolla Helsingissä järjestettyjen Antiikintutkimuksen päivien erityistä huolta herättäneenä keskustelunaiheena oli paitsi Turun yliopiston aikomus lakkauttaa klassillisten kielten ja antiikin kulttuurin professuuri, myös myöhemmin ilmi käynyt Oulun yliopiston aikomus supistaa vastaavan oppiaineen suoritusmahdollisuudet latinan alkeis- ja jatkokurssiin.

Timo Korkiakangas, Laura Nissin ja Ville Vuolanto kysyivät aiemmin tiedossa olleen Turun yliopiston tapauksen johdosta Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 28.1.2023 julkaistussa kirjoituksessa, onko latinalla ja kreikalla sijaa Suomessa:

Halutaanko Suomessa säilyttää sitä vuosituhantista kulttuuriperintöä, joka yhdistää Suomen muuhun Eurooppaan? Kuka katsoo Suomen ja yliopistolaitoksen kokonaisetua, jos kansainvälisesti tunnettu suomalainen antiikintutkimus lopetetaan?

Sari Mattero vastasi kysymykseen 31.1.2023 julkaistussa kirjoituksessa otsikolla "Latinalla ja kreikalla on tärkeä sija yliopistoissamme". Mattero mainitsee kirjoituksessaan latinan opiskelusta saamansa suunnattoman hyödyn ja ilon sekä antiikin jälkivaikutuksen, mutta tärkein sisältyy nähdäkseni seuraavaan kohtaan:

Suomessa täytyy jatkossakin olla ihmisiä, jotka osaavat syvällisesti latinaa ja kreikkaa, pystyvät suomentamaan antiikin ja keskiajan kirjallisuutta, tekemään korkeatasoista, myös nykyajan kannalta relevanttia ja kiinnostavaa antiikintutkimusta, sekä laatimaan populaareja esityksiä antiikin kulttuurista laajemmalle yleisölle.

Keskiajan tutkimuksen seura Glossa ry julkaisi tänään (1.2.2023) kannanoton ilmaisten syvän huolensa Turun ja Oulun yliopistojen aikeista, sillä asia ei vaikuta vain antiikin vaan myös keskiajan tutkimukseen:

Ilman hyvää kielitaitoa ei ole mahdollista tutkia alkuperäislähteitä, mikä koskee myös oman maamme varhaisempaa kirjallista kulttuuria ja Suomea koskevia asiakirjoja. Klassiset kielet ja niillä tuotetut tekstit ovat näytelleet merkittävää osaa läpi Euroopan historian, minkä vuoksi niiden hallinnalla on edelleen keskeistä käytännöllistä merkitystä tutkimustyössä, oli kyse sitten historiasta, arkeologiasta, kirjallisuudentutkimuksesta, oikeustieteestä, teologiasta, filosofiasta tai kielentutkimuksesta. Näiden alojen tutkimuksen korkean tason säilyttämiseksi on välttämätöntä, että Suomesta löytyy jatkossakin tutkimusta, opetusta ja osaamista antiikin kielissä, kirjallisuudessa ja kulttuurissa.

(Kannanoton lopusta löytyvät linkit asiaan liittyviin adresseihin, jotka ehtii vielä allekirjoittaa.)

Samat huomiot pätevät myös uuden ajan tutkimukseen, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että olen kääntänyt tutkijakollegoiden käyttöön latinasta suomeen niin ruotsalaisia asiakirjoja ja kirjeitä 1600-luvun alusta kuin vuonna 1844 ilmestyneen komin kieliopinkin; jopa vanhan kirjasuomen tutkimuksessa törmää ajoittain tilanteisiin, jotka vaativat vanhimman kirjakielemme osaajaa.

Tulevaisuuden mahdollisuuksien ymmärtäminen edellyttää ymmärrystä nykyisyydestä, ja nykyisyyden ymmärtäminen edellyttää menneisyyden historiallista ymmärrystä. Antiikin kielten, kirjallisuuden ja kulttuurin merkitys kreikkalais-roomalaisen maailman vaikutuspiirissä on valtava, mutta asian merkitys tapaa hukkua korostettaessa latinan (jostain syystä ei kreikan) opiskelun sinänsä kiistatonta hauskuutta ja hyödyllisyyttä.

 

P. Oxy. 39.2891, katkelma Filainiksen lemmenoppaasta. (Kuva: Oxyrhynchus Online).

Kun Ylen latinankielinen viikkokatsaus Nuntii Latini täytti 25 vuotta, toimitukselta kyseltiin muun muassa latinan kielen merkityksestä. Lainaus aihetta käsitelleestä artikkelista:

Antti Ijäs kertoo, että latinaa tarvitaan erityisesti historiassa ja teologiassa, mutta sitä käytetään myös lääketieteessä, oikeustieteessä, kielitieteessä ja biologiassa.  

Tässä tiivistelmässä sekoittuvat omat sanomiseni siihen, että jutun tehnyt toimittaja otti itse puheeksi suurimmalle osalle tässä yhteydessä mieleen tulevat lakimiehet, lääkärit ja biologit. En kiellä, etteikö olisi mukavaa, että tieteelliset nimet osattaisiin edelleen muodostaa jotenkin latinan kielen rakenteita seuraten (edes vitsillä), tai että ei oltaisi tilanteessa, jossa appositio ja adpositio viittaavat aivan eri asioihin, mutta tässä ollaan ennemminkin jonkinlaisen "latinismin" kuin varsinaisen kielitaidon eli käytännössä lähinnä luetun ymmärtämisen äärellä.

Asiassa ei ole kyse vain jostain perinteen vaalimisesta vaan käytännöllisestä välinearvosta. Juuri tämä asia tuntuu olevan suurimmalle osalle epäselvää, eivätkä asiaa oikeastaan auta epämääräisen elitistiset puheet katoavasta yleissivistyksestä tai barbariaan vajoamisesta. Jokaisen yksittäisen pohjoismaisen kirjallisuuden tai sotahistorian tutkijan ei välttämättä tarvitse hallita kreikkaa ja latinaa, mutta tarvittavan asiantuntemuksen on löydyttävä tutkija- ja yliopistoyhteisöstä. Se, että latinan- ja kreikankielisiä tekstejä on jo käännetty nykykielille ei ole mikään lopullisesti kestävä ratkaisu, sillä käännös on aina oman aikansa ja kyseisen kääntäjän tekemien valintojen tuote; jo käännettyjäkin antiikin tekstejä on käännettävä ja selitettävä uudelleen tutkimustiedon ja ymmärryksen lisääntyessä.

Asia ei myöskään ratkea sillä, latinaa voi tarvittaessa lukea verkkokursseilla tai että englantilaisen kirjallisuuden antologian alaviitteessä selitetään, että Herakles oli kreikkalaisen mytologian sankarihahmo. Uuden testamentin omatoiminen tulkitsijakaan ei välttämättä juurikaan hyödy siitä, että osaa katsoa Uuden testamentin sanastosta, että joku sana tarkoittaa sitä, miten se on viimeisimmässä raamatunkäännöksessä käännetty.

Mitä marginaalisemmasta aiheesta on kyse (esimerkkinä yllä oleva kuva), sitä enemmän lähteisiin tai niihin perustuvaan tutkimukseen perehtyvän tutkijan tai kenen tahansa kiinnostuneen lukijan on voitava hyödyntää joko omaa tai edes jonkun saatavilla olevan asiantuntijan alkukielten ja niihin liittyvän kirjallisen kontekstin ja historian ymmärrystä. Tällaisen asiantuntemuksen ja siten korkeatasoisen ja kansainvälistä arvostusta nauttivan suomalaisen humanistisen tutkimuksen ylläpitämiseksi on välttämätöntä, että Suomessa tehdään jatkossakin latinan ja kreikan kielen ja kirjallisuuden yliopistotasoista tutkimusta ja tarjotaan siihen perustuvaa opetusta.

Hortoilusta

Tämänkertainen kirjoitus käsittelee hortoilua ja vastaavaa verbiä hortoilla hiljattain oppimassani horta- eli villivihannesharrastuksen merkityksessä ammentaen kahdesta aihetta käsittelevästä kirjoituksesta.

Esa-Jussi Salminen kirjoittaa Uuden Suomen blogissaan otsikolla "Kieli hortoilee - inhimillinen tekijä kielen kehityksessä" (14.4.2019) seuraavasti:

"Kun villivihannesten keräily tuli muodikkaaksi jokin aika sitten, tuli kansan tietoisuuteen jännä sana kuvaamaan tätä harrastusta: hortoilu, hortoilla. Se juontaa tässä merkityksessä vierasperäisestä sanasta horta, joka tarkoittaa villivihannesta. Meillähän on myös toinen verbi hortoilla, joka tarkoittaa jonkinlaista päätöntä epävakaista kulkemista."

Salminen jatkaa toteamalla, että jos sana on johdettu sanasta horta, sen pitäisi tietysti olla hortailu. Lopussa on toinen anekdootti siitä, miten inhimilliset tekijät vaikuttavat siihen, että kielen muutokset eivät etene aina aivan johdonmukaisesti.

Asiaa kommentoi samana päivänä Jukka Korpela omilla sivuillaan otsikolla "Hortoilla: harhailusta harhatermiksi". Kirjoituksen sisällön tiivistää hyvin ensimmäinen kappale:

"Sanalle hortoilla annettu uusi merkitys ’kerätä villikasveja’ perustuu kuvitelmaan johtamisesta sanasta, jota ei todellisuudessa ole."

Korpela esittää otaksuman, että tämä päämäärättömään harhailuun viittaava, sävyltään lähinnä kielteinen arkikielinen sana on otettu villikasvien keräämisen merkitykseen itseironisesti siksi, että harrastukseen sisältyy luonnossa liikkumista, josta on tietenkin lyhyt matka päämäärättömään vaelteluun. Tämän jälkeen Korpela siteeraa hortoilu.fi-sivulta löytyvää selitystä sanan alkuperästä:

"Horta on kreikkaa ja tarkoittaa kaikkea villiä, kasviperäistä syötävää. Horta on hyvä, suomalaisen makuinen lainasana kreikan kielestä. Kerätä hortaa on luontevasti hortoilla kuten sieni – sienestää ja marja – marjastaa. Keväisessä ja kesäisessä luonnossa käyskentelevä, silloin tällöin herkun löytäessään pyllistävä kasvin kerääjä täyttää hortoilu-sanan merkityksen myös toisessa mielessä!"

Viimeinen virke näyttäisi epäsuorasti vahvistavan yhteyden hortoilun alkuperäiseen merkitykseen. Kuten Korpelakin toteaa, kyse ei tietenkään ole muodollisesti sanoihin sienestää ja marjastaa rinnastuvasta johdoksesta, koska hortoilla on muodostettu aivan eri johtimella. Keräilemisen merkitys ei myöskään ole mitenkään tyypillinen tällaisille le-johdoksille, joiden merkityksestä ja muodostuksesta voi lukea lisää VISK:sta pykälistä 353 ja 358 (ja teonnimen muodostuksesta vielä pykälästä 228). Itselleni hortoilusta tulee muunkin kuin keräilyn kattavana harrastuksen nimityksenä mieleen lähinnä heppailu sekä herppiharrastajien suusta kuultu herppeily, vaikka tällöinkin hortailu kuulostaisi tietysti luontevammalta.

Suhteessaan sanaan horta suomen kielen hortoilu olisi johdoksen sijaan varsin erikoinen äänteelliseen samankaltaisuuteen löyhästi perustuva merkityslaina. Korpela kuitenkin mainitsee, että "sen enempää klassisessa kuin nykyisessäkään kreikassa" ei ole sanaa horta:

"Sen sijaan nykykreikassa on sana hórto, joka tarkoittaa yleisesti ruohoa (ruohovartista kasvia) ja joka on peräisin klassisen kreikan sanasta khórtos, joka tarkoittaa alkujaan rajattua aluetta karjan ruokkimiseen, sitten yleisesti ruokintapaikkaa ja karjanrehua. Toisaalta rajatun alueen merkityksestä on tultu puutarhan merkitykseen, joka on taustalla muun muassa sivistys­sanassa hortonomi. Latinaan lainautuneena, muodossa hortus, sana tarkoittaa ensisijaisesti puutarhaa."

Latinan hortus ei ole lainaa kreikasta, vaikka se onkin sanan χόρτος etymologinen vastine. Mielenkiintoisena sivuhuomiona latinan historian osalta Plinius vanhempi kertoo (19,19) roomalaisissa kahdentoista taulun laeissa käytetyn sanan villa sijasta sanaa hortus, kun taas puutarhaan viitattiin sanalla heredium.

Nykykreikan sanan χόρτο merkityksestä Korpela toteaa vielä seuraavaa:

"Väitetty kreikkalainen kantasana ei tarkoita vain villejä ihmisen syötäväksi sopivia vihreitä kasveja, vaan kaikenlaisia ruohoja, villejä ja viljeltyjä – ja enemmänkin eläinten rehuihin kuin ihmisravintoon."

Sanalla χόρτο on toki yllä mainitut merkitykset, mutta kuten Korpelan linkittämässä sanakirjassa aivan suoraan sanotaan, sen monikkomuodolla χόρτα (hórta) on erityismerkitys (2β) 'διάφορα είδη αυτοφυών ή καλλιεργημένων πράσινων φυτών, που τρώγονται βραστά ως σαλάτα, όπως π.χ. τα ραδίκια' ['erilaisia villinä kasvavia tai viljeltyjä viherkasveja, joita syödään keitettyina salaattina, kuten esimerkiksi voikukka'.

Siitä voidaan tietysti keskustella, onko leksikaalistunut monikkomuoto eri vai sama sana, millä on käytännön merkitystä muun muassa sen kannalta, miten asiat järjestellään sanakirjoissa. Esimerkiksi kielitoimiston sanakirjassa lemman lasi alta löytyvät materiaaliin (1) ja siitä tehtyihin esineisiin (2) liittyvien merkitysten lisäksi erikseen (3) edelliseen liittyvä monikollinen lasit merkityksessä 'silmälasit'. Tässäkin tapauksessa olisi mielestäni liioittelua sanoa, että suomessa ei ole sellaista sanaa kuin lasit.

(Sivuhuomiona mainittakoon vielä se, että nykykreikan neutrisukuisen sanan χόρτο ja klassisen kreikan maskuliinisukuisen sanan χόρτος välissä on merkittävänä välivaiheena keskiaikainen neutrimuoto χόρτον. Neutrisukuisen sanan muodostamisen mallina ovat ilmeisesti olleet merkitykseltään läheiset sanat φυτόν ja λάχανον.)

Lopuksi on syytä huomata, että olemattomaksi esitetty sana horta ei ole suomenkielisten hortoilijoiden keksintö: englanninkielisiä horta-reseptejä löytää nopealla Google-haulla, ja kreikkalaisen keittiön yhteydessä esiintyvät muodot chorta ja horta myös englannin-, saksan- ja katalaaninkielisissä Wikipedioissa.

Persoonasta

Jossain yhteydessä tuli hiljattain puheeksi sana persoona ja sen mahdollinen etruskilainen alkuperä. Koska en tiedä etrusk(e)ista juuri mitään, päätin selvittää, mistä on kyse ja samalla vaivalla katkaista hiljaisuuden kirjoittamalla lyhyesti aiheesta.

Suomen kielessä persoonalla tarkoitetaan joko yksinkertaisesti 'henkilöä', abstraktimmin filosofisessa mielessä 'tietoisesti ja tarkoituksellisesti toimivaa olentoa' ja kieliopillista kategoriaa, joka ilmenee suomessa verbien finiittimuodoissa, persoonapronomineissa ja omistuspäätteissä. Suomen sana tulee muiden kielten myötävaikutuksella latinan sanasta persona, jota on latinan pitkän käyttöhistorian aikana käytetty kaikissa sanan nykykielistä tutuissa merkityksissä. Konkreettisin merkitys, josta muut merkitykset ovat metonyymisesti johdettavissa, on kuitenkin vuosisatojen saatossa painunut unholaan, nimittäin 'naamio'.

Kreikkalais-roomalaisessa teatterissa näyttelijät pitivät naamioita, joten ei ole mitenkään odottamatonta, että sanan merkitys on ulottunut konkreettisesta naamiosta hahmoon ja siitä henkilöön, joka tavalla tai toisella täyttää jotain roolia, ja rooliin itseensä. Kreikaksi naamio oli πρόσωπον, jolla on pitkälti vastaavat lisämerkitykset kuin latinan sanalla persona.

Roomalaisilta grammaatikoilta on peräisin kekseliäs selitys sanan alkuperälle. Aulus Gellius siteeraa teoksessaan Attikan öitä (5,7) grammaatikko Gavius Bassusta, jonka tulkinnan mukaan persona on johdettu sanasta personare 'kaikua, raikua':

caput [...] et os coperimento personae tectum undique unaque tantum vocis emittendae via pervium, quoniam non vaga neque diffusa est, set in unum tantummodo exitum collectam coactamque vocem ciet, magis claros canorosque sonitus facit. Quoniam igitur indumentum illud oris clarescere et resonare vocem facit, ob eam causam "persona" dicta est "o" littera propter vocabuli formam productiore.

'Pää ja suu ovat kaikkialta naamion peittämänä, ja avoinna äänelle päästä ulos vain yhtä kautta; koska ääni ei harhaile ja leviä ympäriinsä, vaan naamio kokoaa äänen yhteen ainoaan ulostuloaukkoon, tekee se äänestä selkeämpää ja soinnukkaampaa. Koskapa siis tuo vaatekappale tekee äänen selkeäksi ja kovaksi, lausutaan "persoona" pitkällä o:lla sanan muodon vuoksi.'

Selitys o-vokaalin pidentymiselle (persōna mutta persǒnare) ei ole erityisen uskottava, ja teoria vaikuttaa muutenkin lähinnä mielivaltaiselta ad hoc -selitykseltä. Koska johdin -ona näyttäisi esiintyvän muissakin yhteyksissä (matrona sanasta mater, Pomona sanasta pomum, annona sanasta annus), vaikuttaisi siltä, että pohjalla oleva aines voisi olla tyyppiä pers(o). (On toki olemassa myös a-vartaloisia verbejä, joita vastaa a-vartaloinen feminiinimuotoinen substantiivi, esim. cena ja cenare tai caupona ja cauponari.)

Mutta nykyään latinan sanan (mahdolliseksi) etymologiaksi tarjotaan etruskin sanaa φersu. Etruski on sen verran vähän ja huonosti tunnettu kieli, että on syytä kysyä, millä perusteilla kyseiseen etymologiaan on päädytty. Tilanne olisi helppo, jos tiedettäisiin varmasti, että etruskin sana φersu merkitsee naamiota, ja jos latinan sanalle persona ei olisi jotain muuta yhtä uskottavaa etymologiaa. Mutta mitä sanasta φersu ylipäänsä tiedetään?

Koska olin muutenkin kirjastossa, aloitin teoksesta Thesaurus linguae etruscae (1978), josta löytyi seuraava lähdetieto:

φersu Tarq. 5328 (TLE 80) (VI sec.); 5335 (TLE 80) (VI sec.)

Teos ei siis kerro sanan merkitystä vaan pelkästään tiedon siitä, mistä primäärilähteistä kyseinen lekseemi löytyy. Tilasin piirtokirjoitusjulkaisun (johon numerot 5328 ja 5335 viittaavat) erikoislukusaliin, mutta teoksen toimitusta odotellessa vilkaisin myös, mitä hyllystä löytyvä Massimo Pallottinon Testimonia linguae etruscae (TLE) asiasta sanoo:

80. φersu
[...]
80. CIE 5328, 5335. Par. sep. "degli Auguri" (VI saec.), iuxta imag. virorum personatorum, p.

Sana löytyy siis Tarquinian etruskinekropolista, tarkemmin auguurien haudasta, "naamioitujen miesten kuvan vierestä", ja on ajoitettu 500-luvulle eaa.

Muutamien hidasteiden jälkeen edessäni oli irtofoliomuotoinen Corpus inscriptionum etruscarum (1936), josta löytyy mustavalkokuvat kyseisistä kirjoituksista:

CIE 5328, "homini personato a sinistra in pariete summo adscriptus".

CIE 5335, "homini personato a sinistra, inter umerum bracchiumque dextrum et avis supra volantis imaginem".

Naamioitujen hahmojen vieressä lukee tosiaan etruskiaakkosilla (luettava oikealta vasemmalle) 𐌖𐌔𐌓𐌄𐌘 eli φersu. Koska nämä ovat sanan ainoat tunnetut esiintymät, on sanan merkityksen liittyminen naamioon päätelty siis siitä, että se voidaan yhdistää latinan sanaan persona, jonka puolestaan on tästä johtuen päätelty olevan peräisin etruskin sanasta φersu tai tästä johdetusta (hypoteettiesta) adjektiivista *φersuna, jossa siis muuten tunnettu etruskin adjektiivijohdin -na yhdistyy sanaan φersu.

Koska kyseessä ei ole edes ainoa sanalle esitetty etymologia, en edellä sanotun perusteella lähtisi esittämään personan etruskietymologiaa erityisen varmana tietona, siis aivan riippumatta siitä, mitä etruskien naamioiden merkityksestä ja hautausriiteistä muuten tiedetään.

Loppukevennyksenä vielä mainittakoon, että Helsingin yliopiston kirjaston etruskologiahyllystä löytyy jostain syystä myös Helmi Poukan Etruskia suomeksi (1972), jonka sanastosta sanaa fersu (Poukan ortografiaa seuratakseni) ei tosin löydy.

Kielten i'istä

Aina silloin tällöin jostakin nykykielestä puhutaan "vanhempana" tai "nuorempana" kuin jokin muu kieli. Samoin kysymys siitä, mikä on kaikista "vanhin" kieli, ei ole mitenkään tavaton. Silloin tällöin olen pysähtynyt pohtimaan, mitä tällöin oikeastaan tarkoitetaan. Sivusin aihetta jo kirjoittaessani kveenistä, mutta tässä kirjoituksessa pyrin kootusti tuomaan esille joitain näistä pohdinnoista. Huomautan heti alkuun, että kyse ei ole oikeasti minkäänlaisesta ongelmasta, johon tulisi löytää ratkaisu.

Mikäli kielen ajatellaan ikääntyvän kuin ihminen, on esimerkiksi ruotsin kieli 1900-luvulla tietysti vanhempi kuin mitä se oli 1300-luvulla. Kuitenkin 1400-luvun ruotsia nimitetään nuoremmaksi muinaisruotsiksi ja 1200-luvun ruotsia vanhemmaksi muinaisruotsiksi. Tämä on perusteltavissa sillä, että konkreettiset kielelliset muistomerkit 1200-luvulta ovat vanhempia kuin 1400-luvulta peräisin olevat, ja onhan tämä on lähellä arkikielistä käyttöä, kun puhutaan vaikkapa vanhemmista ja uudemmista vuosimalleista. Itsekin pidän täysin luontevana nimittää varhaislatinaa klassista latinaa "vanhemmaksi". Tyylikkäämpää olisi puhua "varhaisemmasta" ja "myöhäisemmästä". Sivumennen sanottakoon, että englanninkielinen nimitys Old Latin ja saksankielinen Altlatein kääntyisivät johdonmukaisesti suomeksi "muinaislatinaksi", mutta tämä nimitys ei tietääkseni ole käytössä.

Nykykielten tapauksessa tilanne on kuitenkin ongelmallinen. Jos kieli on säilyttänyt verrattain arkaaisia piirteitä, sitä helposti sanotaan vanhaksi (kuten liettuaa, islantia ja suomea), mutta eihän ihmisiäkään sanota vanhoiksi sillä perusteella, että he näyttävät nuorilta. Selkeintä olisi tietysti se, että kielen ikä voitaisiin laskea siitä hetkestä, kun se on syntynyt, samalla tavalla kuin rakennuksen ikä lasketaan sen valmistumisesta tai ihmisen ikä hänen syntymästään. Mutta milloin kieli syntyy?

Ihminen on koko ikänsä (ainakin juridisesti) sama henkilö, mutta kielten tapauksessa on ihan järkevää ajatella, että italia on eri kieli kuin latina ja ruotsi eri kieli kuin kantaindoeurooppa, vaikka historiallisesti katsottuna kyse on tavallaan "saman" kielen eri kehitysvaiheista. (Hieman tätä "samuutta" sivuten olen joskus Kansallismuseossa pohtinut, mikä oikeastaan on se "Suomi", jonka historia ulottuu jääkauden päättymisestä nykypäivään.)

Kielen historiallista muuttumista voidaan verrata kielen alueelliseen vaihteluun siinä mielessä, että rajanvetojen ongelmat ovat hyvin samantyyppisiä. Jos kielimuodot erotellaan eri kieliksi sillä perusteella, että niiden puhujat eivät ymmärrä toisiaan (tai kirjoitettua kieltä) ilman eri opintoja, olisi keskienglanti eri kieli kuin nykyenglanti siitäkin huolimatta, että raja olisi mahdotonta vetää mihinkään yksiselitteiseen paikkaan. (Nyky)englannin voisi katsoa "syntyneen" joka tapauksessa tällä logiikalla vasta joskus 1400-luvun lopulla. Nykyislantia taas voisi ymmärrettävyyskriteerillä pitää suorastaan samana kielenä kuin viikinkiaikaan puhuttua muinaisislantia (muinaisskandinaavia), mutta tuntuisi hassulta, että englanti olisi islantia "nuorempi" kieli siksi, että se on syystä tai toisesta muuttunut eli ikääntynyt enemmän.

Koska ymmärrettävyyskriteeri ei mahdollista minkään tietyn ajallisen hetken määrittelyä uuden kielimuodon syntymiselle, olisi asteikon kuitenkin oltava portaaton eli sumea: mitä enemmän muutoksia, sitä enemmän uusi kieli. Tällöin (muut piirteet unohtaen) amerikanenglanti olisi standardimuodossaan brittienglantia "vanhempi" vaikkapa siksi, että se on säilyttänyt vokaalinjälkeisen r-äänteen. Muutosten määrää on tietysti melko vaikea objektiivisesti mitata muuten kuin summittaisesti arvioiden. (Käsittelen glottokronologiaa toisella kertaa, jos käsittelen.)

Koska korkea ikä tuo usein ihmisillekin arvokkuutta ja kunnioitusta, voidaan jonkun kielimuodon oletetulla vanhuudella pyrkiä osoittamaan, että se on jotain enemmän kuin "vain murre", kuten edellä mainitun kveenin tapauksessa. Kuten kveenin yhteydessä mainitsin, on eräs mahdollinen syntyhetken määritelmä se, kun kieltä aletaan kirjoittaa. Kielisovinismista kirjoittaessani tulin maininneeksi, että kieliä ei yleensä pidetä hyvinä tai huonoina kielensisäisin vaan -ulkoisin perustein, vaikka hyvinä pidettyjä kieliä yleensä kehutaan myös niiden rakennepiirteistä.

Kielen välinearvo on aina hyvin tilannekohtaista, mutta kirjakielen korkea ikä voi liittyä ainakin yleisellä tasolla sen käytön runsauteen, jonka voidaan katsoa kohottavan kielen käyttöarvoa kahdesta syystä. Ensinnäkin, mikäli jollain kielellä on kirjoitettu paljon eri aloilta, on kyseisessä kielessä luultavasti olemassa vakiintunut sanasto ja muut ilmaisukeinot, joilla käsitellä valtavaa erilaisten asioiden kirjoa ilman, että terminologiaa tarvitsee jatkuvasti keksiä (lainata, muodostaa, selittää) itse. Toiseksi, mikäli jollakin kielellä on kirjoitettu kauan ja paljon, tarjoaa kyseinen kieli sitä osaavalle pääsyn valtavaan määrään tietoa eri aloilta. Mikäli kieli on vielä pysynyt niin samanlaisena, että vanhoja tekstejä pystyy lukemaan ilman eri opintoja, tarjoutuu kieltä osaavalle materiaalin määrän ja aiheiden kirjon lisäksi ajallinen ulottuvuus. Latina toimi pitkään Euroopassa tällaisena yleiskielenä, etenkin siihen aikaan, kun antiikin klassikoista vielä opiskeltiin (pseudo)tieteellistä tietoa.

Latinan itäisempi vastine oli kreikka, joka mainitaan usein vanhimmaksi kieleksi, sillä sen vanhimmat kirjalliset muistomerkit ovat peräisin toisen esikristillisen vuosituhannen jälkipuoliskolta. Tältä ajalta säilyneiden varastokirjanpitoa ja vastaavia aiheita käsittelevien laattojen lineaari-B-kirjoitusjärjestelmällä kirjoitetut tekstit ovat kuitenkin suunnilleen yhtä paljon (nyky)kreikkaa kuin Gallehusin kultatorvien riimukaiverrukset tanskaa.

Tästä päästäänkin lohkeamisajoitusperiaatteen ongelmaan. Jos yksinkertaisuuden vuoksi ajatusleikkinä kuvitellaan, että kielen historiaa voitaisiin kuvata vain yhden lekseemin historiaa tarkastelemalla, voitaisiin kreikan historia typistää mykeneläisen kreikan sanaan 𐀐𐀨 ke-ra[s], muinaiskreikan muotoon κέρας ja nykykreikan sanaan κέρατο. Koska tämä sarvea merkitsevä sana ei ole aivan hirveästi muuttunut historian saatossa, voidaan ajatella, että kyse on samasta sanasta ja siten - tämän esimerkin puitteissa - samasta kielestä. Vastaavasti tanskan historia voitaisiin tiivistää riimuskandinaaviseen sanaan ᚷᚨᛊᛏᛁᛉ gastiʀ, muinaisskandinaavin sanaan gestr ja nykytanskan sanaan gæst. Jos tämä olisi kaikki käytössä oleva tieto, vaikuttaisi tanskan historia hyvin samankaltaiselta kuin kreikan, etenkin jos ei oteta huomioon attestoitujen muotojen ajoituksia: kumpikin kieli on edennyt yhdestä pisteestä toiseen muutaman muutoksen kautta.

Keras.

Tanskan lisäksi on kuitenkin olemassa muitakin pohjoisgermaanisia kieliä, esimerkiksi islanti, jonka historia jakaa tanskan kanssa kaksi ensiksi mainittua muotoa päätyen sitten nykyislantilaiseen muotoon gestur. Vasta muinaisskandinaavin jälkeen voidaan siis puhua erillisestä tanskan tai islannin kielestä, mutta olisi kuitenkin hassua ajatella, että tanskan kieltä jotenkin nuorentaisi se, että on olemassa myös islannin kieli.

Jatkaakseni tämän äärimmäisen yksinkertaistavan esimerkin parissa palaan ylempänä käsittelemääni arkaaisuuskriteeriin. Jos islannin ja tanskan muotoja gestur ja gæst verrataan muinaisskandinaavin muotoon gestr, havaitaan tanskan menettäneen yksikön nominatiivin päätteen -r, kun taas islanti on vain lisännyt sen edelle epenteettisen vokaalin u. Koska islanti on täten kuitenkin lähempänä yhteistä muinaismuotoa, on houkuttelevaa ajatella, että islanti edustaa vanhempaa runkoa, josta tanska on jossain vaiheessa alkanut kasvaa erilleen. Kielenulkoinen historia huomioon ottaen tämä tuntuisi hassulta, sillä Islanti on asutettu mantereelta päin ja muodostanut oman, eristyneen taskunsa, jossa se on ollut suojassa mantereen länsi- ja itäskandinaavisten kielimuotojen tasoittumiselta nykyiseksi mannerskandinaaviksi.

Mitä sanaa sitten käytetäänkin verrattaessa liettuaa latviaan tai goottia nykysaksaan, on pääasia se, että sekä sanan käyttäjä että kuulija ymmärtävät, mistä on kyse. On myös tärkeä muistaa, että ammattikielessä käytetyt termit eivät aina tarkoita samaa kuin vastaavat sanat arkikielessä: esimerkiksi matematiikan alaan kuuluva kaaosteoria ei varsinaisesti ennusta, että dinosaurukset välttämättä pakenevat ja alkavat syödä ihmisiä, mikäli niitä kloonataan eläintarhan tarpeisiin. Vaikka terminologian johdonmukaisuudella on mahdollista edesauttaa erikoisalatiedon välittymistä (esimerkkinä välillä kiihkeitäkin tunteita herättävät eläin- ja kasvilajien nimet ja tietysti gluteiini), voi tosiasioista johdettavia vääriä johtopäätöksiä estää lopulta vain lisäämällä tietoa yleensä.

Tule ottamaan!

Posti toimitti tänään tilaamani suomalaisen Kaaos Gearin valmistaman kangasmerkin, jossa lukee "TULKAA OTTAMAAN - ΜΟΛΩΝ ΛΑΒΕ". Kreikankielinen sitaatti on Thermopylain taistelussa kaatuneelta spartalaiskuningas Leonidaalta, joka Plutarkhoksen mukaan vastasi lakonisesti (eli spartalaisesti) Persian kuninkaan Kserkseen pyyntöön luovuttaa aseensa (Moralia 225c-d). Lausahdus kuullaan sekä kreikaksi että englanniksi elokuvassa The 300 Spartans (1962) ja pelkästään englanniksi elokuvassa 300 (2007).

Toisin kuin merkin suomenkielinen teksti (jonka voi toisaalta ymmärtää myös teitittelyksi), kreikankielinen käsky kohdistuu vain yhteen henkilöön, eli se olisi käännettävä 'tule ottamaan'. (Useampaa henkeä käskettäessä se olisi μολόντες λάβετε.) Englanninkielinen "come and get some", joka kuulemma on suomenkielisen lauseen taustalla, toimii tietysti molemmissa tapauksissa.

Lauserakenteeltaan μολὼν λαβέ on mielenkiintoinen, sillä se on tavallaan vastaavan suomenkielisen rakenteen peilikuva: suomeksi verbi tule on käskymuodossa, ja sen kohteena on MA-infinitiivi ottamaan, mutta kreikaksi verbi λαβέ on käskymuoto verbistä λαμβάνειν 'ottaa' ja μολών puolestaan verbin βλώσκειν 'tulla' aoristipartisiippi, jonka voisi kääntää suomeksi muodossa "tullut". Sananmukainen (eli formaalisti ekvivalentti kökkö)käännös kreikasta olisi siis "tulleena ota!"

("Aoristin" selitykseksi riittänee annettujen käännösten lisäksi tieto, että se vastaa monessa suhteessa latinan perfektiä. Kreikkalaisten kirjainten lukemiseen apua löytyy täältä.)

"Made in Finland, perkele."

Käännös "tule ottamaan" on idiomaattinen, mutta yhtä käypä voisi olla "tule ja ota". Klassisessa kreikassa aoristipartisiipin ja finiittiverbimuodon yhdistelmää käytetään muutenkin ilmaisemaan sitä, että yksi asia tapahtuu ennen toista. Alla esimerkki Ksenofonin Anabasiksesta:

ἀμφιλεξάντων δέ τι ἐνταῦθα τῶν τε τοῦ Μένωνος στρατιωτῶν καὶ τῶν τοῦ Κλεάρχου ὁ Κλέαρχος κρίνας ἀδικεῖν τὸν τοῦ Μένωνος πληγὰς ἐνέβαλεν: ὁ δὲ ἐλθὼν πρὸς τὸ ἑαυτοῦ στράτευμα ἔλεγεν: ἀκούσαντες δὲ οἱ στρατιῶται ἐχαλέπαινον καὶ ὠργίζοντο ἰσχυρῶς τῷ Κλεάρχῳ. (1,5,11)

'Ja sitten Menonin ja Klearkhoksen sotilaiden kiisteltyä jostakin Klearkhos tuomitsi Menonoksen [sotilaan] tehneen väärin ja ruoskitutti [hänet]. Mutta tämä meni oman armeijansa luo ja kertoi [asiasta]; ja kuultuaan [asiasta] sotilaat olivat vihaisia ja vakavasti suuttuneita Klearkhokselle.'

Vielä sananmukaisemmin yllä olevat ilmaisut kääntyisivät jokseenkin seuraavasti: κρίνας ...  πληγὰς ἐνέβαλεν 'tuominneena ... ruoskitutti', ἐλθὼν ... ἔλεγεν 'menneenä ... kertoi' ja ἀκούσαντες ... ἐχαλέπαινον καὶ ὠργίζοντο 'kuulleina ... olivat vihaisia ja suuttuneita'.

Alussa oleva ἀμφιλεξάντων ... στρατιωτῶν 'sotilaiden kiisteltyä' sisältää sekin aoristipartisiipin, mutta kyseinen rakenne on ns. absoluuttinen genetiivi (vastaa latinan absoluuttista ablatiivia), joka kääntyisi sananmukaisesti (huomioimatta mitenkään kreikan genetiivin monimerkityksisyyttä) 'kiistelleiden sotilaiden' mutta muodostaa tosiasiallisesti temporaalisen adverbiaalin, kuten käännöksestä käy ilmi.

Muodollisesti ylempänä käsiteltyä vastaava on teologeille tuttu pleonastinen formula ἀποκριθεὶς εἶπεν (sananmukaisesti 'vastanneena sanoi'), joka vuoden 1933/38 raamatunkäännöksessä on käännetty "vastasi ja sanoi", vuoden 1992 versiossa yksinkertaisesti "vastasi". Tämä rakenne, joka esiintyy sekä Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä (Septuaginta) että Uudessa testamentissa, on seemiläistä vaikutusta eikä sinänsä liity edellä käsiteltyyn rakenteeseen.

Siltä varalta, että joku ihmettelee muotoparien βλώσκειν 'tulla' : μολών 'tullut' ja λαμβάνειν 'ottaa' : λαβέ 'ota' muotojen erinäköisyyttä, on syytä selventää, että kreikassa preesensvartalo tosiaan usein on monimutkaisemman näköinen kuin aoristivartalo. Historiallisesti preesensvartalo on kuvannut jonkinlaista erityistä jatkuvuuden aspektia, ja se on voitu muodostaa varsinaisesta verbijuuresta monilla eri tavoilla. Nasaali-infiksin ja an-suffiksin yhdistelmällä muodostetaan verbijuuresta λαβ- preesensvartalo λαμβαν-. Juuresta μολ- on preesensvartalo puolestaan johdettu sk-johtimella, mutta vartalossa on tapahtunut muitakin äänteellisiä muutoksia (metateesi, epenteesi, prokopee), minkä tuloksena βλωσκ- on sen näköinen kuin on. (Kyse ei siis ole suppleetiosta kuten englannin verbissä go : went, jossa yhdistyvät alkuperäiset verbit gan ja wendan, tai viron verbissä minna : läks, jonka suomenkielinen tulkitsee helposti mennä- ja lähteä-verbien yhdistelmäksi.) Aoristivartalo on sattumalta molempien kreikan verbien tapauksessa samannäköinen kuin verbijuuri eli -μολ- ja -λαβ-.

Latinankielisenä esimerkkinä vastaavista ilmiöistä voitaisiin mainita verbijuuri tag-, josta saadaan nasaali-infiksillä preesensvartalo tang-, reduplikaatiolla eli kahdennuksella perfektivartalo tetig- ja t-päätteellä partisiippivartalo tact-, vaikka erilaiset äänteenmuutokset ovatkin hämärtäneet vartaloiden suhdetta juureen. Läpinäkyvämpänä esimerkkinä mainittakoon juuresta insue- johdettu preesensvartalo insuesc-, perfektivartalo insuev- ja partisiippivartalo insuet-. Käytännön kielenoppimisen kannalta verbijuuren käsite ei ole erityisen tarpeellinen (toisin kuin tietyin varauksin sanskritissa), vaan verbien teemamuodot voidaan opetella rimpsuina, tässä tapauksessa tango, tetigi, tactum, tangere ja insuesco, insuevi, insuetum, insuescere. Kreikassa vartalonmuodostus on jossain määrin läpinäkyvämpää kuin latinassa, mutta yleisempien verbien osalta voi ja kannattaa aluksi ainakin passiivisesti opetella sellaisia rimpsuja kuin βλώσκω, μολοῦμαι, ἔμολον, μέμβλωκα ja λαμβάνω, λήψομαι, ἔλαβον, εἴληφα, εἴλημμαι, ἐλήφθην.

Monesko?

Vastaus kysymykseen elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta on "neljäkymmentäkaksi", mutta mitä on kysyttävä Bill Clintonista saadakseen vastaukseksi ordinaaliluvun "neljäskymmeneskahdes" (tai "neljäskymmenestoinen")?

Suomessa on kätevä sana mones, joka usein esiintyy yhdessä kysymyspartikkelin kanssa muodossa monesko, jolla on siis käytännössä sama merkitys kuin ilmaisulla kuinka mones. Englannista ei löydy kyseiselle sanalle vastinetta, mistä ei kuitenkaan välttämättä seuraa mitään varsinaisia käännösvaikeuksia sen enempää kuin siitäkään, että englannin sanalle the ei löydy suomesta vastinetta. Kuten toivottavasti kaikille on selvää, kääntäminen ei ole yhden kielen sanojen korvaamista toisen kielen sanoilla kuin korkeintaan kielitieteilijän laatimissa apukäännöksissä ja vanhoissa raamatunkäännöksissä.

Yhdysvaltain 42. presidentti Bill Clinton.

Mielenkiintoista kyllä, sanalle löytyy siistit vastineet klassisista kielistä: latinan quotus, kreikan πόστος ja sanskritin कतिथ katitha merkitsevät kaikki 'monesko'. Suomenkielisen vastineensa tapaan nämä liittyvät etymologisesti sanoihin quot, πόσοι ja कति kati, jotka kaikki merkitsevät 'montako'. Näiden sanojen olemassaolo herättää luonnollisesti kysymyksen, miten englanninkieliset sanakirjat määrittelevät näiden sanojen merkityksen. Alla esimerkki kustakin kielestä:

Liddel-Scott (kreikka): which in the ordinal series?

Lewis-Short (latina): which or what in number, order, etc.

Monier-Williams (sanskrit): the how-maniest?

Liddel-Scott tarjoaa mahdollisimman täsmällisen semanttisen määritelmän, Lewis-Short pyrkii samaan hieman epätäsmällisemmin, ja Monier-Williams tarjoaa hauskan etymologisoivan ekvivalentin, joka esiintymättömyydestään huolimatta on yksiselitteisen ymmärrettävä. Muualla olen nähnyt th-päätteisen muodosteen how-manieth, jonka käytön yleistymistä en pitäisi yllättävänä.

Toisin kuin tällä hetkellä englannissa, saksassa on tavanomaisessa käytössä sana wievielter, jonka pohjalla on edellä käsiteltyjen sanojen tapaan wie viele 'kuinka monta'. Kotoani löytyy tiettävästi neljä saksa-englanti-sanakirjaa, joista pienimmistä eli Collins Gem -sarjan taskusanakirjasta sekä vastaavan kokoisesta Langenscheidtin Universalwörterbuchista sana puuttuu kokonaan (sivumennen sanoen mielestäni on typerää karsia sanakirjoja supistettaessa juuri sieltä vaikeammasta tai harvinaisemmasta päästä), mutta kahdessa isommassa sana esiintyy, eikä sille ymmärrettävästi yritetä tarjota yhden sanan vastinetta. Alla oleva lainaus on englanninkielisestä sanakirjasta The New Cassell's German Dictionary (1965):

wie I. adv. [...] -viel, adv. how much, (pl.) how many; [...] der -vielte ist er in seiner Klasse? what is his position in his class? den -vielten haben wir heute? what is the date today?

Käännösvastineen sijaan tarjotaan siis kaksi esimerkkilausetta. Langenscheidtin saksankielinen Großwörterbuch Englisch (2008) on samoilla linjoilla antaen enemmän esimerkkejä:

wie|viel|te(r, s) [vi'fiːltə, 'viː-] INTERROG ADJ das ~ Kind ist das jetzt? how many children is that now?; das ~ Kind bist du? - das zweite which child are you? - the second; der ~ Band fehlt? which volume is missing?; den ~ Platz hat er im Wettkampf belegt? where did he come in the competition?; als Wievielter ging er durchs Ziel? what place did he come?; das ~ Mal or zum ~n Mal bist du schon in England? how often or how many times have you been to England?; am ~n September has du Geburtstag? what date or when in September is your birthday?; das ~ Jahr bist du jetzt in Schottland? how many years have you lived in Scotland now?; ich habe morgen Geburtstag! - der ~ ist es denn? it's my birthday tomorrow! - how old will you be? 

Esimerkkilauseiden eli parhaimmillaan idiomaattisten fraseemien tarjoaminen sanakirjassa on tietysti hyödyllistä siinäkin tapauksessa, että hakusanalla on selvä vastine kohdekielessä. Melkein kaikki yllä olevan sanakirjaotteen saksankieliset fraasit voitaisiin kääntää suomeksi käyttäen sanan mones muotoja.

Lopuksi tarkasteltakoon vielä suomalaisen Uuden suomi-englantisuursanakirjan (1984) sana-artikkelia:

mone|s; kuinka ~, ~ko which; kuinka ~ päivä tänään on? What date is it today? -nneksiko hän tuli (~ko hän oli)? how did he place? [...]

Kahden fraasin lisäksi tarjotaan peruskäännösvastine which. Palatakseni tästä alkuperäiseen kysymykseen: voisiko olla niin, että kysymys olisi yksinkertaisesti "which president was Bill Clinton?" Olisiko ensimmäisenä mieleen tuleva vastaus järjestysluku vai ennemmin jotain Monica Lewinskyyn viittaavaa?

Edinburghin kreikkaa ja latinaa

Kävin toissa viikolla  Edinburghissa. Törmäsin kaupungissa kahteen kreikankieliseen kirjoitukseen, yhteen englanniksi käännettyyn sitaattiin kreikankielisestä kirjallisuudesta sekä erinäisiin latinankielisiin kirjoituksiin. Tämä edellä mainittuja aiheita käsittelevä kirjoitus odotti tähän asti luonnostilassa, koska pyysin viime viikolla tyypilliseen tapaani Jens Nilssonia lähettämään minulle sitaatin omasta hyllystäni puuttuvasta (ja kirjastostakin ainakin tuolloin lainassa olleesta) teoksesta. Toissa päivänä, tiedusteltuani ensin hänen peräänsä hänen viimeisekseen tietämästäni olinpaikastaan, sain kuulla hänen löytyneen kuolleena kotoaan. Kirjoitin tänään aiheesta Facebookiin. Banaaliudestaan huolimatta alla oleva kirjoitus, joka siis mainittua sitaattia lukuun ottamatta valmistui alla olevassa muodossa viime viikolla, on omistettu hänelle.

***

Pitempi kreikankielisistä teksteistä on William Ewart Gladstonen (1809 - 1898) muistomerkissä, joka sijaitsee Coates Crescentin puistossa. Gladstonen patsaan jalustan edessä on kahden pojan pitelemä laakeriseppele, jonka nauhoissa on seuraavat tekstit:

ΟΥ ΠΕΡΙ ΜΕΝ ΠΡΟΦΡΩΝ
ΚΡΑΔΙΗ ΚΑΙ ΘΥΜΟΣ ΑΓΗΝΩΡ

ΤΟΥ ΚΑΙ ΑΠΟ ΓΛΩΣΣΗΣ ΜΕΛΙ
ΤΟΣ ΓΛΥΚΙΩΝ ΡΕΕΝ ΑΥΔΗ

'Hänen sydämensä on miehekäs ja mielensä rohkea, ja hänen kieleltään virtasi hunajaa makeampi puhe'. Nämä kaksi heksametrisäettä ovat sitaatteja Iliaasta: sanoilla οὗ περὶ μὲν πρόφρων κραδίη καὶ θυμὸς ἀγήνωρ (10,244) Diomedes kuvaa Odysseusta, ja τοῦ καὶ ἀπὸ γλώσσης μέλιτος γλυκίων ῥέεν αὐδή (1,249) viittaa Nestorin kaunopuheisuuteen hänen alkaessaan selvitellä Akhilleuksen ja Agamemnonin kiistaa Briseis-tytöstä.

Lyhyempi kirjoitus löytyy Edinburghin linnasta nykyisen sotamuseon sisäänkäynnin vierestä, entisen sotilassairaalan oven yläpuolisesta tympanonista, jossa reliefin poikki kulkee seuraava teksti:

ΑΣΚΛΗΠΙΟΣ

'Asklepios'. Asklepios oli kreikkalaisten lääketieteen jumala, jonka sauvan ympärillä kiemurteleva käärme on kuvattu itse veistoksessa.

Asklepioksen sauva ja käärme.

Niin ikään Edinburghin linnassa, skottien sotamuistomerkiksi rakennetun pyhäkön sisällä on seuraava englanninkielinen sitaatti Peloponnesolaissotien historiasta:

THE WHOLE EARTH IS THE TOMB
OF HEROIC MEN AND THEIR STAY
IS NOT GRAVEN ONLY ON STONE
OVER THEIR CLAY BUT ABIDES
EVERYWHERE WITHOUT
VISIBLE SYMBOL WOVEN
INTO THE STUFF OF
OTHER MEN'S LIVES

THUCYDIDES

Kreikaksi kyseinen kohta kuuluu seuraavasti:

ἀνδρῶν γὰρ ἐπιφανῶν πᾶσα γῆ τάφος, καὶ οὐ στηλῶν μόνον ἐν τῇ οἰκείᾳ σημαίνει ἐπιγραφή, ἀλλὰ καὶ ἐν τῇ μὴ προσηκούσῃ ἄγραφος μνήμη παρ' ἑκάστῳ τῆς γνώμης μᾶλλον ἢ τοῦ ἔργου ἐνδιαιτᾶται. (2.43)

Englanninnos on paikoittain hieman mukaileva, mikä ilmenee vertaamalla sitä sanatarkempaan käännökseen: 'miesten nimittäin kuuluisien koko maa [on] hauta, ja ei hautakivien pelkästään kotimaassa kerro kirjoitus, vaan myös vieraassa [maassa] kirjoittamaton muisto jokaisella tiedosta ennemmin kuin teosta elää.' J. A. Hollon käännös (Peloponnesolaissota I: kirjat I - IV, 1964) välittää sisällön luettavammassa muodossa: 'Sillä kuuluisien miesten hautana on koko maailma, eivätkä heidän mainettaan julista vain muistopatsaisiin piirretyt kirjoitukset, vaan myös vieraissa maissa elää jokaisen ihmisen rinnassa heidän kirjoittamaton muistonsa sydämen eikä kiven säilyttämänä'.

En valitettavasti juurikaan kirjannut ylös näkemiäni latinankielisiä piirtokirjoituksia, joten en voi tehdä niistä vastaavaa selontekoa kuin Helsingin tapauksessa. Mainittakoon kuitenkin tunnuslause nemo me impune lacessit 'kukaan ei hätyytä minua rankaisematta', joka on nähtävissä muun muassa eräissä punnan kolikoissa, Edinburghin linnan portin yläpuolella sekä vanhimman ja jaloimman ohdakkeen ritarikunnan rintatähdessä.

Vieraillessani Holyroodin palatsissa huomasin, että pääsisäänkäynnin yläpuolella olevan vaakunan alla luki lacesset (futuuri) tavanomaiset muodon lacessit (preesens) sijaan. Kysyin asiasta lähimmältä vartijalta, joka ei ollut ikinä huomannut asiaa, mutta kysyi radiopuhelimellaan lisätietoja. Lopulta kaiverrusta tuli ihmettelemään ainakin kaksi muuta henkilökunnan jäsentä, ja johtopäätökseksi jäi, että kyseessä lienee ollut muurarien virhe.

"Nemo me impune lacesset", Holyroodin palatsi.

Seuraavana päivänä kävin Edinburghin linnassa. Sotamuseossa oli näytteillä muun muassa kuninkaallisten skottifusilieerien upseerivyönsolki vuosien 1882 ja 1914 väliltä sekä kuninkaallisten ylämaan fusilieerien 1970-luvulla käytössä ollut C-komppanian lippu, jonka asu on opastekstin mukaan pysynyt muuttumattomana 1600-luvun lopulta saakka. Molemmissa edellä mainituissa näyttelyesineissä lauseen viimeinen sana on muodossa lacesset. Sama muoto löytyi myös Maria Stuartin kammarin yhteydessä olevan pienemmän huoneen seinälle maalatusta vaakunasta, kuten alla olevasta kuvasta näkyy.

"Nemo me impune lacesset", Edinburghin linna.

Lacesset näyttäisi siis mahdollisesti palautuvan jonnekin 1600-luvulle. Raportoin havaintoni palatsille ja odotan lisätietoja.

Taikahuilusta ja muusta

Edellisessä kirjoituksessa käsittelemäni teos sisältää myös seuraavanlaisen kohdan:

"Pooh! I ain't stealing chickens. Do you take me for a nigger? I'm a noble Red-man and Head Chief at that, I want you to know, an' I've a notion to collect that scalp you're wearin' now."

Tämä toimii kätevänä aasinsiltana tämänkertaiseen, väistämättä hieman rönsyilevään aiheeseen. Reilu viikko sitten Hesarin kirja-arviossa kerrottiin, että Harper Leen pöytälaatikon kätköistä paljastuneelle romaanille Go Set a Watchman on ilmestynyt suomennos nimeltään Kaikki taivaan linnut. Jutun otsikko toteaa, että "suomennoksessa ei väistellä mustia solvaavaa sanastoa". Suomentaja Kristiina Drews on jutun mukaan päätynyt käyttämään sanalle nigger kahta eri käännösvastinetta, vähemmän halventavaa mustaa ja halventavampaa neekeriä, riippuen puhujan kulloinkin oletetuista tarkoitusperistä. En osaa kommentoida tämän ratkaisun perusteltuutta tämän kummemmin. Oleellista on kuitenkin se, että ylipäätään pidetään varteenotettavana vaihtoehtona siistiä (sensuroida) teosta kääntämisen yhteydessä.

Sitäkin voidaan ylipäänsä pohtia, muuttuuko teksti vähemmän rasistiseksi muuttamalla loukkaavaksi koettuja sanoja konnotaatioiltaan neutraalimmiksi. Kuolinpesistä tutun Kansojen historian ensimmäisen osan (suom. 1956) alussa todetaan neandertalinihmisen kallonmuodosta, että sen ominaisuudet "tekivät kallon ulkonäöltään kutakuinkin 'eläimelliseksi' ja osoittivat, että sen rakenne oli yksinkertaisempi kuin kaikkein alkukantaisimmilla nykyisillä ihmisroduilla, niin kuin esimerkiksi Australian neekereillä tai tulimaalaisilla". Tämä virke on rasistinen eli rotuopillinen sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä siinä ihmiskunta implisiittisesti jaetaan rotuihin, joista toiset ovat alkukantaisempia kuin toiset. Sanan neekeri korvaaminen nykyään käytettävällä sanalla aboriginaali ei tekisi siitä yhtään vähemmän rasistista, vaikka leksikaaliset ikonoduulit muuta väittäisivätkin.

Mutta en käsittele nyt tieto- vaan kaunokirjallisuutta. Pelkästään halventavina pidettävien sanojen muuttamisen sijaan voidaan toki muuttaa myös itse sisältöä, vaikka esimerkiksi syrjinnän poistaminen teoksesta, jonka yhtenä tärkeänä teemana sitä pidetään, olisi vähintäänkin hölmöä. Erinäisten muutosten tekeminen ei kuitenkaan ole lainkaan tuntematonta silloin, kun kyse on näytelmä- tai oopperakirjallisuudesta: tällöin kynnys uudelleen tulkitsemiseen on luonnostaan paljon matalampi kuin romaanin tekstin muokkaamiseen.

Kävin jokin aika sitten Schönbrunnin marionettiteatterissa katsomassa Wolfgang Amadeus Mozartin Taikahuilun (1791). Tulin myös lueskelleeksi Emanuel Schikanederin kirjoittaman libreton suomennosta. Kuten tunnettua, Taikahuilu tihkuu misogyniaa, rasismia ja valistusideologiaa, joista ainakin kaksi ensiksi mainittua tuottavat toisinaan päänvaivaa teoksen nyky-yleisölle. Huomasin, että Juhani Koiviston ja Jussi Tapolan suomennoksessa on tehty eräitä mielenkiintoisia muutoksia alkutekstiin nähden. Nämä liittyvät orjien johtajaan Monostatokseen, joka on alkuperäisen libreton mukaan musta ja kärsii seksuaalisista patoumista. Eräässä kohdassa Papageno pohtii kohtaamistaan Monostatoksen kanssa seuraavasti:

Bin ich nicht ein Narr, daß ich mich schrecken liess? - Es giebt ja schwarze Vögel in der Welt, warum denn nicht auch schwarze Menschen?

(Saksankieliset otteet ovat oikeinkirjoitukseltaan modernisoidusta Reclam-editiosta, joka perustuu libreton ensipainokseen ja musiikkinumeroiden osalta Mozartin omaan partituuriin.)

Yllä oleva on suomennettu seuraavasti:

Kyllä olin tyhmä kun pelästyin. Onhan maailmassa outoja lintuja, miksei myös outoja ihmisiä.

(Alleviivaukset minun.) Adjektiivi schwarz 'musta' on siis käännetty (~korvattu) sanalla outo. Voisin kuvitella, että nykykatsoja kykenisi täysin perustellusti ja ilman rasistisia konstruktioita pitämään hauskana sitä, että hölmö Papageno ei ole koskaan nähnyt tummaihoista ihmistä. Mustan ihonvärin varsinaiseen arvottamiseen liittyy selkeämmin Monostatoksen aaria:

Alles fühlt der Liebe Freuden,	Muiden luokse rakkaus löytää,
Schnäbelt, tändelt, herzet, küßt;	hyväillään ja suudellaan.
Und ich soll die Liebe meiden,	Meikäläisen kaukaa kiertää,
Weil ein Schwarzer hässlich ist!	muukalaista inhotaan.
Ist mir denn kein Herz gegeben,	Näinköhän en löydä naista?
Bin ich nicht von Fleisch und Blut?	Niille kyllä kelpaisin.
Immer ohne Weibchen leben	Yksin elo puolinaista,
Wäre wahrlich Höllenglut.	pelkkää tuskaa helvetin.
Drum so will ich, weil ich lebe,	Vaadin elämältä muuta,
Schnäbeln, küssen, zärtlich sein!	hyväilyn ja suudelman.
Lieber guter Mond, vergebe,	Taivaalta en pyydä kuuta:
Eine Weiße nahm mich ein!	tahdon naisen vaalean.
Weiß ist schön! - ich muß sie küssen.	Suudelman nyt ryöstän tältä!
Mond! verstecke dich dazu!	Kuu, saat luoda tunnelmaa!
Sollt es dich zu sehr verdrießen,	Jos se näyttää ikävältä,
O so mach die Augen zu!	voithan silmät ummistaa!

Neljännen säkeen weil ein Schwarzer hässlich ist ('koska mustat ovat rumia') suomennoksessa viitataan muukalaisuuteen. (Mieleen tulee parikin mittaan sopivaa ilmaisua, jotka vastaisivat paremmin alkutekstiä.) Jos syy muutokselle on syrjivien asenteiden kitkeminen, en ymmärrä, mitä saavutetaan muuttamalla mustan rumuus muukalaisen inhoamiseksi eli kolorismi ksenofobiaksi. Monostatoksen osattomuuteen rakkaudesta voi olla suhtautumatta vahingoniloisesti riippumatta siitä, miksi (valkoiset) naiset vierovat häntä.

Neljänneksi viimeisen säkeen ensimmäisen puoliskon sisältö (Weiß ist schön! 'valkoinen on kaunista') ei näy suomennoksessa, mutta Paminan vaaleuteen viitataan edellisessä säkeessä, jonka eine Weiße kääntyy mutkitta vaaleaksi naiseksi. Jos mustaihoisuuden mainitseminen jätetään pois, mutta viittaus valkoihoisuuden kauneudesta jätetään paikalleen, on vaikea välttyä ajatukselta, että musta on näiden muokkausten tekijän mielestä rumaa ja valkoinen kaunista, mutta sitä ei vain häveliäisyyden vuoksi sovi ääneen sanoa. Mieleen tulee Jöröjukka, jossa Sulkaukko (Nikolas) moittii murjaania pilkkaavia poikia sanoen, ettei se ole murjaanin vika, ettei hän ole valkoinen ("Was kann denn dieser Mohr dafür, daß er so weiß nicht ist wie ihr?"); lopuksi hän kastaa pojat valtavaan mustepulloon tehden heistä murjaaniakin mustempia.

Pata kattilaa soimaa?

(Voi tietysti olla, että kaikki edellä mainitut muutokset ovat alisteisia ylempää annetulle päätökselle tehdä Monostatoksesta valkoinen, jolloin yksityiskohtien ruotiminen on ehkä vähemmän hyödyllistä.)

Vertailun vuoksi Ingmar Bergmanin filmatisaatiossa (1975) Monostatos laulaa "för min svarta huds skull". Tässä produktiossa lauletaan "weil ein Schwarzer hässlich ist", mutta tekstityksessä lukee kummallisesti "because my servants are ugly". Mainittakoon vielä, että saksankielisessä alkutekstissä tavataan toki muunkinlaista vaihtelua, esimerkiksi bin ich nicht von Fleisch und Blut ~ ich bin auch den Mädchen gut, ich muss sie küssen ~ man muss es küssen ja zu sehr verdrießen ~ zu seh'n verdrießen.

Muutokset eivät kuitenkaan rajoitu vain käännöksiin. Royal Opera Housen tuotannossa (2006) säe "weil ein Schwarzer hässlich ist" kuullaan vähemmän kieliopillisessa muodossa "weil kein Mensch mag mein Gesicht" ('koska kukaan ei pidä naamastani'), säkeessä "eine Weiße nahm mich ein" ('valkoinen nainen lumosi minut') sana Weiße 'valkoinen' on korvattu sanalla Holde 'sievä' ja "Weiß ist schön" ('valkoinen on kaunista') sijaan kuullaan "sie ist schön" ('hän on kaunis').

Eräs näkemys on, että näissä muutoksissa ei ole kyse ns. poliittisesta korrektiudesta vaan yksinkertaisesti siitä, että Monostatoksen näyttelijä ei ole musta. Tämä on tietenkin teoriassa mahdollista, mutta tässä kontekstissa jokseenkin epätodennäköistä. Tämä tulkinta tosin sopii toiseen, juonen kannalta vähemmän oleelliseen seikkaan, eli siihen, että Paminan näyttelijätär Dorothea Röschmann ei ole vaaleaverikkö: kun Papageno tunnistaa hänet vertaamalla hänen piirteitään yön kuningattaren antamaan kuvaan, hän libreton mukaan toteaa "Die Augen schwarz - richtig, schwarz. - Die Lippen rot - richtig, rot - blonde Haare - blonde Haare" ('silmät mustat - oikein, mustat; huulet punaiset - oikein, punaiset; vaaleat hiukset - vaaleat hiukset'), mutta edellä mainitusta syystä tässä versiossa Papageno toteaa vitsikkäästi: "Haare - ja, Haare". Vai onko tästä produktiosta sensuroitu Monostatoksen mustuuden lisäksi Paminan blondius?

Hiustenväri eroaa ihonväristä sikäli, että sen muuttaminen värjäämällä on varsin helppoa. Ihonvärinkään arvosteleminen ei ole ongelma, mikäli kyse on rusketuksesta tai sen puutteesta. Yleisellä tasolla voitaneen sanoa, että mitä pysyvämmistä ominaisuuksista on kyse, sitä vähemmän korrektina pidetään niiden arvottamista esteettisesti, vaikka toisaalta jossakin näkemäni tutkimus kauniimpina pidettävistä kasvonpiirteistä onnistuttiin ilmeisesti julkaisemaan ilman sanottavaa moraalista närkästystä. Liikalihavuuden arvostelemista pidetään "syyllistämisenä", mitä se toki tiukan denotatiivisessa mielessä onkin. On kuitenkin ilmeistä, ettei minkään asian kärkäs arvosteleminen päin asianomaisen naamaa ole erityisen kohteliasta.

Oma kysymyksensä on se, onko syytä pitää lähtökohtaisesti paheksuttavana valkoisen näyttelijän maskeeraamista tummaihoiseksi sen sijaan, että rooliin palkattaisiin yksinkertaisesti tumma- tai mustaihoinen näyttelijä. Jälkimmäisellä logiikalla toimitaan televisiossa ja elokuvissakin valittaessa esimerkiksi keski-ikäisten naisten rooleihin lähinnä keski-ikäisiä naisia (tästäkin logiikasta voidaan taiteellisin perustein tietysti poiketa); ikääntyminen toteutetaan maskeeraamisen keinoin tyypillisesti silloin, kun saman näyttelijän halutaan esittävän samaa roolia kahtena eri ikäkautena (esimerkiksi F. Murray Abraham Amadeuksessa tai Gary Oldman Bram Stokerin Draculassa). Nähdäkseni nykyaikana näyttelijän värjääminen mustaksi ei ole tarpeellista ja tuo muutenkin mieleen lähinnä 1800-luvun hölmöt minstrel show't. Oma lukunsa ovat joulu- ja loppiaisnäytelminä esitettävät tiernapojat ja die Heiligen Drei Könige, joissa murjaanien kuningas ja Balthazar on perinteisesti maskeerattu mustiksi. Jos tiernapojista haluttaisiin poistaa kaikki vähänkin paheksuttavat elementit,  kuten murjaanien kuninkaan pakottaminen polvistumaan Herodeksen edessä ja Knihdin Herodeksen käskystä suorittama lasten joukkomurha, ei jäljelle jäisi oikein muuta kuin surrealistis-anakronistinen hyvänjouluntoivotus, jos sitäkään.

Voitaneen pitää kiistattomana, että Taikahuilu sisältää rasistisia elementtejä, jotka henkilöityvät Monostatokseen, jonka sielu on Sarastron mukaan "yhtä musta kuin hänen ihonsa". Kysymys on lähinnä siitä, onko tällaisten elementtien siivoaminen pois perusteltua vai ei. Yksiselitteistä vastausta lienee mahdoton antaa: vaikka uskollisuus taideteoksen alkuperäiselle muodolle voi olla arvo itsessään, kannattaa voittoa tavoittelevan oopperayhtiön tarvittaessa (?) seurata maksavan asiakaskuntansa mielitekoja. Suuri musiikkikirjakin (1959) mainitsee libretisti Schikanederin osanneen lahjakkaasti vainuta yleisön toiveet, ja ajan muotiin on varmaan kuulunut ajatus vaaleaa naista himoitsevasta eksoottisesta murjaanista samalla tavalla kuin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenellä toimintadraaman pirtaan sopivat joka toisella tuotantokaudella ydinaseita havittelevat islamistiterroristit.

Monostatoksen kaltaiset hahmot aiheuttanevat tänä päivänä rotulakien voimaanpalauttamisen sijaan lähinnä moraalista närkästystä, mutta Taikahuilussa nähtävä naisvihamielisyys, orjuus ja autoritaarinen teknokratia eivät tunnu aiheuttavan edes sitä. Voi toki olla, että oopperassa nähtävä musta Monostatos uusintaa erinäisiä konstruktioita aiheuttaen tummaihoisten syrjintää. Oli miten oli, Monostatoksen problematiikan suhteen moralistien herkkyys näyttäisi kulkeneen eri suuntaan kuin väkivallan ja seksuaalisuuden esittämisen osalta. Ei siitä ole kauaakaan, kun eräitä elokuvaklassikoita ei suinkaan saanut Anttilan alennuslaarista, vaan niitä joutui katsomaan hollanninkielisillä tekstityksillä huonoina VHS-kopioina, koska ne olivat elokuvatarkastamon mukaan "raaistavia" ja "mielenterveydelle haitallisia", Verikekkereiden (1992) johdantoa lainatakseni. Stanley Kubrickin Lolita (1962) ravisteli ilmestyessään vallitsevia moraalikäsityksiä, mutta nykyään "elokuvien tuotantosäännöstöön" eli listaan moraalisesti arveluttavista asioista, joita elokuvissa ei pitäisi näyttää, suhtaudutaan lähinnä huvittuneesti.

Kiellettävät asiat voidaan joka tapauksessa jakaa sellaisiin, joiden voidaan katsoa aiheuttavan paheksuttavaa käytöstä, ja sellaisiin, joiden otaksutaan olevan katsojille tai lukijoille muuten epämiellyttäviä tai ylipäänsä sopimatonta. Ensiksi mainittu peruste edellyttää jonkinlaista kasvattajan roolin ottamista, jälkimmäinen sen sijaan on ainakin kaupalliselta toimijalta odotettavaa käytännöllisyyttä. Näiden perusteiden oikeutettuuden pohdiskelua taiteellisen ilmaisunvapauden näkökulmasta voisi toki jatkaa pitempäänkin.

Lopetan kuitenkin toisenlaiseen esimerkkiin. Klassillisille filologeille tuttu Loeb Classical Library on vanhempien painosten osalta tunnettu taipumuksestaan siistiä alkutekstien rivouksia käännöksissään. Esimerkiksi Aristofaneen näytelmän Naisten juhla (Θεσμοφοριάζουσαι) vanhemmassa Loeb-editiossa (1924) on kohta "καὶ μὴν βεβίνηκας σύ γ᾿, ἀλλ᾿ οὐκ οἶσθ᾿ ἴσως" (35) käännetty "I fear there's much you don't remember, sir", mutta oikea käännös annetaan sentään latinaksi alaviitteessä ("Atqui paedicasti tu eum: sed non noveras fortasse"). Jeffrey Hendersonin englanninnos (2000) vastaa paremmin alkutekstiä: "Well, you must have fucked him, though you might not know it." Nykyään tällaiselle sievistelylle naureskellaan, ja voidaan vain arvailla, mihin suuntaan moraalinen kompassi tulee osoittamaan tulevaisuudessa.

Miksi idiootteja sanotaan idiooteiksi?

"Koska ne on niin tyhmiä."

Otsikko ja yllä oleva vastaus mukailevat lapsenomaista ajatusta, että "sikoja sanotaan sioiksi siksi, että ne ovat niin likaisia eläimiä". Vastaavasta muodon ja merkityksen suhteen väärinymmärryksestä kärsivät varmaan karkeasti arvioiden lähes kaikki ihmiset, vaikka vaihtelu onkin suurta esimerkiksi yksikielisen lapsen ja kosmopoliitin aikuisen välillä. En kuitenkaan tällä kertaa käsittele monimutkaisia semanttisia kysymyksiä vaan sitä, miksi typeryksistä käytetään sanaa idiootti. Välitön motivaatio etymologisen selityksen kirjoittamiselle on eräs jokin aika sitten aiheesta käymäni keskustelu sekä ylipäänsä se, että olen useammin kuin kerran törmännyt sanan yliyksinkertaistaviin ja suorastaan virheellisiin selityksiin.

On syytä muistaa, että vaikka sanan etymologia pohjalla onkin kreikan adjektiivi ἔτυμος, joka merkitsee 'todellista, oikeaa' (ja siitä substantiivi ἔτυμον 'oikea merkitys'), ei kyseessä ole varsinaisesti oppi sanojen oikeista merkityksistä, vaan yksinkertaisesti sanan muodon ja merkityksen historian kuvaus. Sanaa idiootti voikin luontevasti käyttää ihmisistä, jotka tuntevat tarvetta kutsua muita idiooteiksi saivartelemalla sanan jostain enemmän tai vähemmän kuvitellusta "alkuperäisestä merkityksestä". Joissakin yhteyksissä on toki luontevaa käyttää lainasanoja käännösvastineina, vaikka niiden merkitys olisikin nykyään eri kuin käännettävässä alkutekstissä, esim. barbaari.

Muodollisesti sanan historia on suhteellisen yksinkertainen: idiootti on suomenkielinen muoto ruotsin sanasta idiot, joka puolestaan perustuu latinan sanaan idiota, joka on latinisoitu muoto kreikan sanasta ἰδιώτης, joka on johdettu -της-johtimella adjektiivista ἴδιος, joka puolestaan on muodostettu tavallisella -ιος-johtimella juuresta ιδ-. Samasta indoeurooppalaisesta kannasta kuin kreikan ιδ- ovat peräisin myös latinan suus '-nsa, -nsä', gootin swes 'oma' ja sanskritin sva 'oma'. (Vastaavasta äännevastaavuudesta löytyy toinenkin esimerkki: kreikan ἰδίω 'hikoilla' on samaa kantaa kuin sanskritin svedate 'hikoilla', englannin sweat ja latinan sudor 'hiki'.)

Adjektiivi ἴδιος esiintyy jo homeerisessa kreikassa merkityksessä 'yksityinen, oma' vastakohtana adjektiiveille κοινός ja δήμιος, jotka voidaan molemmat kääntää 'julkinen'. Johdos ἰδιώτης esiintyy niinikään vanhemmassa kirjallisuudessa merkityksessä 'yksityishenkilö' erotuksena viranhaltijoista. Gresistien suosikkikirjailijalla Ksenofonilla sana näyttäisi merkitsevän alla olevassa sitaatissa teoksesta Kyyroksen sotaretki (1,3,11) yksittäistä sotilasta (vrt. englannin private):

καὶ ἕως γε μένομεν αὐτοῦ σκεπτέον μοι δοκεῖ εἶναι ὅπως ἀσφαλέστατα μενοῦμεν, εἴ τε ἤδη δοκεῖ ἀπιέναι, ὅπως ἀσφαλέστατα ἄπιμεν, καὶ ὅπως τὰ ἐπιτήδεια ἕξομεν: ἄνευ γὰρ τούτων οὔτε στρατηγοῦ οὔτε ἰδιώτου ὄφελος οὐδέν.

'ja niin kauan kun pysymme täällä, on mielestäni selvitettävä, miten voimme pysyä parhaiten turvassa, ja jos vihdoin päätetään lähteä, miten turvallisimmin lähdemme, ja mistä tulemme saamaan täydennyksiä, sillä ilman täydennyksiä ei päälliköistä eikä sotamiehistä ole mitään hyötyä.'

Saman kirjailijan toisessa teoksessa Ratsuväen komentaja (8,1) sana esiintyy kuitenkin selvästi eri merkityksessä:

τοὺς μέντοι μέλλοντας δυνήσεσθαι ἀσφαλῶς τὸ πολὺ κρεῖττον στράτευμα κακουργεῖν σαφῶς δεῖ τοσοῦτον διαφέρειν ὥστε αὐτοὺς μὲν ἀσκητὰς φαίνεσθαι τῶν πολεμικῶν ἐν ἱππικῇ ἔργων, τοὺς δὲ πολεμίους ἰδιώτας.

'Kuitenkin niiden, jotka haluavat kyetä turvallisesti tuottamaan tappioita suuremmalle joukolle, on selvästi oltava niin paljon parempia, että he näyttävät olevan ammattilaisia hevosopillisessa sotataidossa, vastustajat amatöörejä.'

Hilla Halla-aho kääntää tässä sanan ἰδιώτης ilmaisulla harrastelija (Hevostaito 2003), ja hänen käännöksensä on muutenkin paljon luettavampi kuin yllä oleva. Sotilassanaston kääntämisestä kirjoitin aikaisemmin täällä.

(Yllä olevat esimerkit valaissevat ohimennen sitä, miten paljon alkutekstin merkitysvivahteista hukkuu käännöksessä. Huvittavaa kyllä, yllä siteeratuissa otteissa olevat vastakohtaparit voisi "suomentaa" käyttäen niitä vastaavia lainasanoja strategi - idiootti ja askeetti - idiootti, vaikka tässä yhteydessä se ei missään nimessä olisi luontevaa.)

Jälkimmäiseen Ksenofon-otteeseen liittyen sanaa käytettiin eri yhteyksissä merkityksessä 'maallikko' erotuksena eri alojen ammattilaisesta. Kuten suomenkielisellä vastineella, myös kreikan sanalla on epäilemättä ollut tässä merkityksessä peijoratiivinen merkitysvivahde, mikä selittää johdannaismerkitykset 'taitamaton, oppimaton' ja 'tyhmä'. Seuraava esimerkki on Uudesta testamentista (Αp. t. 4:13):

Θεωροῦντες δὲ τὴν τοῦ Πέτρου παρρησίαν καὶ Ἰωάννου καὶ καταλαβόμενοι ὅτι ἄνθρωποι ἀγράμματοί εἰσιν καὶ ἰδιῶται, ἐθαύμαζον 

'Mutta nähdessään Pietarin ja Johanneksen rohkeuden ja havaittuaan, että he olivat koulua käymättömiä ja oppimattomia miehiä, he ihmettelivät.'

(Käännös muokattu muodollisesti alkutekstiä vastaavammaksi vuoden 1938 raamatunkäännöksestä.)

Merkityksestä 'tyhmä' on latinan kautta johdettu lääketieteellinen, nykyään jo käytöstä poistunut termi. Haukkumakäytössä sanalla idiootti lienee vastaava tausta kuin esimerkiksi sanoilla jälkeenjäänyt ja vammainen sekä sokea ja kuuro. Vammoihin ja rajoitteisiin liittyvät termit muuttuvat tunnetusti ajan mittaa haukkumanimiksi, mikä johtaa uusien termien käyttöönottoon. Voi tietysti myös olla, että ainakin joissakin kielissä sana on lainattu latinasta merkityksessä 'tyhmä' kulkematta varsinaisesti lääketieteellisen termin kautta.

Merkitykseen 'oma, erikoinen' liittyviä sivistyssanoja ovat idiolekti ja idiomi sekä idiosynkrasia ja siihen liittyvä idiosynkraattinen. Myös sanaa idiotismi on käytetty merkityksessä 'ominaispiirre', vaikka nykyään sana viittaa yksinomaan typeryyksiin. Sivumennen sanoen sanasta oma johdettuja sanoja omituinen ja omituisuus käytettiin aikaisemmin samoissa merkityksissä kuin nykyään sanoja ominainen ja ominaisuus, mikä saattaa hämmentää vanhempia suomenkielisiä tekstejä lukevaa. Sama pätee sanaan yksityinen, jota on aikaisemmin käytetty samassa merkityksessä kuin nykyään sanaa yksittäinen.

Loppukevennyksenä ote vanhasta erityispedagogiikan tenttikirjastani Erityispedagogiikan perusteet (2007, s. 37):

Politiikan alueella keskeistä on ollut valtionkansalaisten tuottaminen, jolloin on kuljettu käsi kädessä äänioikeuden laajentumisen kanssa. Mielenkiintoinen yksityiskohta on idiootti-sanan etymologia; alkuaan kreikankielinen termi merkitsi niitä, joitka eivät osallistuneet politiikkaan, vaikka heillä olisi ollut siihen oikeus ja velvollisuus. Kansan yhtenäisyys, yhteenkuuluvuus ja yhteistyökyvyn korostus ovat pysyvää perusdoktriinia; samoin isänmaallisuus ja kiinnittyminen suomalaiskansalliseen identiteettiin ovat jatkuvasti esillä.

(Korostus alkuperäinen.) Toisaalla samassa teoksessa selitetään sana handicap seuraavasti (s. 31):

Ensin jo satoja vuosia sitten on kiinnostuttu impairment-tyyppisistä aistivammaisista, sitten mukaan ovat tulleet laajemmin henkisen kapasiteetin häiriöt (disability) ja vasta viimeksi vuorovaikutuksen häiriöt. Kehä umpeutuu, kun muistetaan, että handicap-sanan etymologia on cap in hand eli kerjäläinen. Ruotsiksi handikapp merkitsee ravikilpailuissa tasoitusta; myös golfin pelaajat ovat omaksuneet termin englanninkielisessä asussaan omaan käyttöönsä.

(Korostukset alkuperäisiä.) Ymmärrän toki, ettei erityispedagogeilta tule edellyttää erityisasiantuntemusta kieliasioissa, mutta kannattaako silti painattaa kirjassa asioita, jotka olisi melko helposti ja nopeasti voinut tarkistaa? Mieleen tulee myös samaisen oppiaineen eräs luento, jonka aikana luennoitsija tuli maininneeksi sanan dysleksia tulevan latinasta ja sanan kognitio kreikasta. Koska asia sattuu olemaan juuri toisinpäin (taustalla ovat δυσλεξία ja cognitio, jotka selvästi muodostuvat kummankin kielen komponenteista), ajattelin olla avulias ja luennon jälkeen mainita asiasta hyvässä hengessä. Luennoitsija ei kuitenkaan ollut tästä mielissään, vaan vakuutti minun olevan väärässä, sillä hän "tuntee kyllä kirjan tekijän". Kun toisella kertaa kysyin häneltä jostain aivan muusta asiasta, hän sattui muistamaan, että minullahan "oli ollut kysymys niistä sanoista", ja ilmoitti tarkistaneensa tutultaan asian olevan juuri niin kuin hän oli sanonut.

Postikorttihassuttelua

Vaimollani on tapana silloin tällöin kirjoittaa entiselle englanninopettajalleen kortteja englanniksi. Idea on ihan hyvä. Viime reissullamme kirjoitin neljä korttia, joiden voi kielivalintojensa johdosta ajatella jollain tavalla kuuluvan tämän blogin aihepiiriin. Koska kyseessä oleva sisältö on postikorttiluonteensa vuoksi melko harmitonta, jäljensin tekstit tähän korteista varmuuden vuoksi ottamieni valokuvien perusteella tällaisesta kirjoittelusta mahdollisesti kiinnostuneiden iloksi. Teksteissä on jonkin verran "huumoria", joka liittyy lähinnä eri kielille tunnusmerkillisten kielioppirakenteiden tai fraseologisten sapluunoiden korostuneeseen käyttöön.

Alla olevan kortin lähetin latinanopettajalleni:

Andreas et Maria sponsa sua nuperrime in matrimonium ducta Georgio et Martinae salutem dicunt plurimam Pragae in capite regni, id est Bohemiae, quo iter nuptiale fecerunt. Christus in tabula altaris ecclesiae Sancti Nicolai depictus libro aperto indicat lingua Slavonica ecclesiastica Bohemicaque se mandatum novum dare nobis, ut diligamus invicem. Vidimus et arcem Pragensem, ubi praefectis Catholicis defenestratis initium belli tricennalis ortum est.

Myönnän, että refleksiivinen possessiivipronomini ei ole kaikkein tyylikkäin valinta, mutta lause pääsi hieman kontaminoitumaan. Samoin alussa olevan latinisoidun etunimen pitäisi olla Gregorius, ei Georgius. Keskivaiheilla oleva epäsuoran esityksen eksemplaari liittyy mainitusta kirkosta (ecclesia Sancti Nicolai) ostetun kortin kuva-aiheeseen.

Seuraavan, vastaanottajan "attikalaiseksi" luonnehtiman kortin lähetin kreikanopettajalleni:

ὁ Ἀνδρέας καὶ ἡ Μαρία γυνὴ αὐτοῦ ἡ νεόγαμος τῷ Ἐρίκῳ χαίρειν. ὡς οὖν ἐκ τούτου τοῦ χαρτίου ἤδη διετεκμήρω, ἐν Πράγᾳ μέν ἐστον - μὰ τὸν Δία, ἧ καὶ Ουινδόβονα ἡ τοῦ πένητός ἐστιν - ὅπου ὁ ζῦθος ἡδὺς καὶ εὐώνητός ἐστιν.

Kaikki virheet ja epäidiomaattisuudet pantakoon yleisesti yllä olevan kortin lopussa mainitun elintarvikkeen (ζῦθος) paikallisten erityispiirteiden (ἡδὺς καὶ εὐώνητος) piikkiin.

Seuraavan kortin kirjoitin entiselle opettajalleni, joka on anglosaksisti, mutta jolle keskiajantutkimuksen peruskurssin lisäksi tentin goottia, mistä johtuen kieli vaihtuu kesken kaiken (hv-ligatuurasta alkaen) muinaisenglannista gootiksi:

Antti Ijäs hateþ gretan Olga luflice ond freondlice fram Prage, heafodstole Bæmalandes, ƕadre is miþ qenai seinai galaiþ, þoei sabbato galiugaida. Ak nu skal ik gameljan sweiban, wit gaggos itan.

Taisimme tosiaan mennä seuraavaksi syömään (itan), mutta ilmaisun päämotivaatio oli, että halusin käyttää jotain duaalimuotoa (wit 'me kaksi', gaggos 'me kaksi menemme'). Viimeisessä, vihkipapillemme lähetetyssä kortissa ei ole relevantilla kielellä muuta kuin alkuformula:

A Phetri suilad o Maria ar Antti o Phraha!

Muotoilu on kuitenkin attestoitu ja mutaatioidenkin pitäisi olla ihan kohdillaan.

Ne defenestraveris!

Muinaiskreikan äänitteistä

Historiallisten kielten opiskelussa voi kirjallisuuden ja historian tutkija melko huoletta keskittyä luetun ymmärtämiseen välittämättä juurikaan rekonstruoidusta ääntöasusta. Kreikan ja latinan tapauksessa tämä ei tule kirjallisuudentutkijan osalta kysymykseen, sillä huomattava osa kirjallisuutta edustaa runoutta, jota arvostaakseen on pakko pyrkiä ymmärtämään ääntämystä, joka on mitan taustalla. Oman kokemukseni mukaan latinan ja kreikan kohdalla tyypillisesti laiminlyödään foneettinen tarkkuus, jolloin metriikan opinnoissa on painettava mieleen kaikenlaisia ylimääräisiä sääntöjä sen sijaan, että runoutta voisi lukea prima vista noudattaen lähinnä vain kielen ääntämissääntöjä.

Huolimatta siitä, missä tarkoituksessa historiallista kieltä opetellaan, on oppimisen kannalta parasta pyrkiä harjaantumaan monipuolisesti kaikilla kielenkäytön osa-alueilla eli lukemisessa, kirjoittamisessa, puhumisessa ja kuuntelemisessa. Jos ja kun päämääränä ei sinänsä ole aktiivinen kielitaito, voidaan puhuminen ja kirjoittaminen korvata ääneen lukemisella ja kopioimisella, mutta pääasia on, että kielellistä materiaalia käsitellään mahdollisimman monella tavalla. Tässä kirjoituksessa käsittelen eräitä muinaiskreikan äänitteitä lähinnä siltä kannalta, miten ne sopivat oppimisen välineiksi eli mitä niitä kuunnellessa on syytä huomioida.

Aloitan helposti kuunneltavista äänitteistä eli niistä, jotka löytyvät Society for the Oral Reading of Greek and Latin -järjestön sivuilta. Suurimmassa osassa lukijana on Stephen G. Daitz, jonka kasetilta The Pronunciation and Reading of Ancient Greek: A Practical Guide (1981) otaksun niiden otteiden olevan, joiden lähdettä ei sivulla erikseen mainita. Sivustolta löytyvät siis seuraavat otteet: Aiskhylos Kahlehdittu Prometheus 1007-1053, Alkman 58, Arkhilokhos 67, Aristofanes Linnut 227-262, Demosthenes De corona 199-208, Euripides Troijan naiset 740-779, Homeros Ilias 1,1-52 ja Sapfo 1.

Daitzin ääntämys noudattaa yllä olevan linkin takaa löytyviä ääntämisohjeita sitä lukuun ottamatta, että  hän ääntää kirjaimet ει säännöllisesti ei-diftongina eikä pitkänä e-äänteenä. Joissakin tapauksissa η aukeaa lähes a:ksi, mikä saattaa olla tarkoituksellista. Daitz ääntää musikaalisella aksentilla ja jättää (Sapfon ja Homeroksen perusteella) digamman ääntämättä.

Kunkin lopuista sivustolta löytyvistä otteista lukee eri henkilö. Mark Minerin lukemana sivulta löytyy Menandroksen Dyskoloksen säkeet 711-747. Hän ääntää oleellisilta osin samalla tavoin kuin Daitz, mutta puhe- eikä lauluäänella, ja sanan sisällä oleva aspiraatta tuntuu vaativan vähän turhankin paljon keskittymistä etenkin säkeessa 717. William Mullenista (Pindaros Olympia 1,1-64) on huomattava, että hän ääntää η-kirjaimen pitkänä e-äänteenä, mutta Rachel Kitzinger (Sofokles Elektra 1126-1170) ääntää ohjeen mukaisesti η-kirjaimen pitkänä ɛ-äänteenä ja digrafin ει pitkänä e-äänteenä.

Internetistä löytyy myös Stanley Lombardon lukema Iliaan ensimmäinen laulu. Hänellä tuntuu olevan hieman vaikeuksia vokaalien ja konsonanttien pituuksissa sekä toisinaan painollisen tavun sijainnissa (jonka hän ääntää painollisena, ei vaihtamalla sävelkorkeutta), mutta hän ääntää digamman esimerkiksi kohdassa Ἀτρεΐδης τε ϝάναξ ἀνδρῶν. Toinen arkaainen piirre on se, että hän ääntää υ-kirjaimen u- eikä y-äänteenä.

Saksalaisempaa suuntausta edustaa Konrat Ziegler (1884 - 1974), joka on julkaissut äänitteen Griechische Verse - Griechische Prosa. Äänite sisältää esipuheen lisäksi seuraavat otteet: Homeros Odysseia 1,1-10 (jonka joku käyttäjä on ladannut YouTubeen); Sofokles Oidipus Tyrannos 1-13, 1524-1530 ja 151 - 189; Aristofanes Akharneis 204-233; Ksenofon Anabasis 1,1,1-6; Thukydides 1,1-2 ja 21-22; Platon Apologia 1 = 17a-18a.

Esipuheessa Ziegler sanoo, että hän pyrkii lukemaan tekstit noudattaen oikeaa tavupituutta ja musikaalista aksenttia. Molemmista piirteistä hän mainitsee, että niiden suhteen kreikkaa on tapana ääntää väärin, vaikka tosiasiat ovat kiistattomasti tiedossa. Koska daktyyli, anapesti ja spondee koostuvat jaloista, joissa pitkä tavu vaihtelee kahden lyhyen kanssa, tulee ne lukea 4/8-tahtisina eikä 3/8-tahtisina, esimerkiksi daktyyli on ♩♫ eikä ♪♪♪. Jambi pitäisi puolestaan lukea 6/8-tahtilajissa eli ♪♩♪♩ eikä 4/8-tahdissa ♪♪♪♪. Ziegler viittaa tässä tapaan lukea runoutta niin, että rytmi muodostuu painollisten ja painottomien tavujen vaihtelusta eikä tavujen pituusvaihteluista. Ziegler on täysin oikeassa siinä, että kvantiteetti on nykygermaanisten kielten puhujille vaikea hahmottaa. Suomalaisille vokaalien ja konsonanttien pituuserot ovat suhteellisen helppo juttu, mutta jostain syystä Suomessakin klassista runoutta on tapana lukea "skandeeraamalla" eli painottamalla runojalkojen iskuja eikä normaaleita painollisia tavuja.

Akharneis-otteen yhteydessä Ziegler mainitsee, että kretikos-mittainen säe tulisi lukea nykymusiikissa harvinaisessa 5/8-tahtilajissa eikä 2/4-tahdissa: rytmi luetaan hänen mukaansa väärin "PAM-pa-DAM, PAM-pa-DAM, PAM-pa-DAM, PAM-pa-DAM", kun se pitäisi lukea " lang-kurz-lang, lang-kurz-lang, lang-kurz-lang, lang-kurz-lang".

Runoudessa Ziegler ääntää ρ-kirjaimen kielenkärjellä, proosassa kurkkuärränä. Molemmissa hän ääntää χ ja φ kirjaimet frikatiiveina eikä hän tunnu kykenevän tekemään johdonmukaista eroa τ- ja θ-kirjainten välillä. Jälkimmäinen ongelma tietysti poistuisi, jos hän ääntäisi myös θ-kirjaimen frikatiivina kuten nykykreikassa: aspiroitujen ja ei-aspiroitujen klusiilien erottamisen vaikeus on ylipäänsä ainoa pitkin hampain hyväksyttävä peruste klassisen kielen frikatiiviääntämiselle. Kirjaimen ζ hän ääntää ikään kuin se olisi saksan (tai suomen) z. Mielenkiintoista on, että levyn kuluessa hän siirtyy runouden lauluäänestä musikaaliseen aksenttiin Ksenofonin kohdalla ja lopulta Thukydidestä lukiessaan puhtaaseen dynaamiseen aksenttiin. Mitään selitystä tälle ei anneta. Puhumista ei pitäisi sekoittaa laulamiseen, ja melodisen aksentin osalta Ziegleriä parempi malli olisi varmaankin jokin nykykieli, jossa sellainen on, kuten vaikkapa liettua.

Kuten tunnettua, klassinen attika ja erilaiset taidekielet eivät ole ainoita muinaiskreikan muotoja. Uuden Testamentin kreikan tapauksessa on käytössä, kuten mainitsin toisaalla, lähinnä kaksi eri ääntämystraditiota, klassinen ja nykykreikkalainen. Klassisella tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että Uuden Testamentin koinee-kreikkaa äännetään samalla tavalla kuin muutakin muinaiskreikkaa. Nykykreikkalainen ääntämys on etenkin Yhdysvalloissa suosittua, ja sitä suosiville koko Koine Greek New Testament onkin tarjolla lukijanaan Kyproksella syntynyt Spiros Zodhiates (1922 - 2009). Vaikka nykykreikkalainen ääntämys ("as the Greek read it today") ei varsinaisesti sovi muinaiskreikkaan, ei se tässä yhteydessä häiritse ainakaan itseäni, mikä tosin lienee tottumiskysymys. YouTubesta ei löydy näytteitä Zodhiatesin lukemisesta, mutta uustestamentillista kreikkaa voi kuunnella laulettuna nykykreikkalaisella ääntämyksellä (tekstitettynä englanniksi ja nykykreikaksi) täältä. Nykykreikan ääntämyksen ominaispiirteet verrattuna klassiseen luokkahuoneääntämykseen ovat lyhyesti sanottuna diftongien puute ("Modern Greek pronunciation … does not split the diphthongs", kuten Zodhiates sanoo), vokaalien pituusopposition katoaminen sekä aspiraattojen ja soinnillisten klusiilien muuttuminen frikatiiveiksi.

Tunnettusta ranskalaisesta Assimil sans peine -sarjasta löytyy myös Grec ancien. Äänitteellä, jossa ei muiden saman sarjan kielipakettien tapaan tarvitse kuulla muuta kuin kohdekieltä, noudatetaan pitkälti Sidney Allenin (Vox Graeca, 1987) suosituksia. Osa lukijoista ääntää kurkkuärrän, osa kielenkärkiärrän, ja aspiraatat tuottavat osalle vaikeuksia. Digrafi ει ääntyy diftongina (vaikka ääntämisohjeessa annetaan éé), η pääsääntöisesti pitkänä e-äänteenä (ääntämisohjeessa èè). Huomattavaa on, että iota subscripum äännetään ja että aksentti on melodinen.

Vaikka kappaleiden teksteissä on mukaelmia kreikkalaisesta kirjallisuudesta, ovat varsinaisista kirjallisuusotteista huomattavimmat rekonstruoiduin melodioin lauletut esimerkit kreikkalaisesta runoudesta. Nämä ovat Anakreonin 22,5-16 (kappale 83), puheäänellä 21 ja 48 sekä laulettuina 21; 2; 18,1-9; 40; 45 ja 48 (kappale 87) ja lopuksi Homeroksen Odysseia 1,1-10 (kappale 101). (Edellä käyttämäni anakreonttisten runojen numerointi perustuu tähän, Assimilin tekstimuodot ovat tosin hieman toisenlaiset.) Tekstit luetaan myös puheäänellä, mutta kappaleessa 87 laulettu osuus on huomattavasti pidempi: varsinaiseen lukukappaleeseen kuuluu vain kaksi ensimmäistä säkeistöä. Odysseian tapauksessa laulettu versio noudattaa arkaaisempaa ääntämystä, eli digamma on oletetulla paikallaan, ja υ ääntyy u:na eikä y:nä: esimerkiksi πολλῶν δ’ ἀνθρώπων ἴδεν ἄστεα on laulettuna πολλῶν δ’ ἀνθρώπων ϝίδε ϝάστεα.

Erkki Sirosen suomeksi toimittaman Ponténin Klassisen kreikan alkeisoppikirjaan (2007) liittyy äänite, jossa hän lukee kaikki oppikirjan lukukappaleet tarkoitukseen hyvin sopivalla äänellä. Johdannossa Sironen luettelee kreikan äänteet mainiten erikseen Sidney Allenin suosituksiin perustuvat poikkeamat perinteisestä kouluääntämyksestä. Hän ääntää aksentilliset tavut totuttuun tapaan painollisina, mutta kouluääntämyksestä poiketen hän ääntää ει-digrafin pitänä suppeana e-äänteenä, φ-kirjaimen aspiraattana eikä f-äänteenä, ja ζ-kirjaimen [zd], mikä vastannee ainakin attikalaista ääntämystä (perinteinen kouluääntämys on ollut [dz] tai [ts]). Kirjain σ ääntyy μ:n edellä soinnillisena. Mainittakoon tosin, että aspiraattojen varsinainen aspiraattaääntämys kuuluu toteutuvan vain sanan alussa: sanansisäisesti aspiraatat realisoituvat klusiilien ja h-äänteen klustereina kuten suomen kielen sanassa tulethan (jota ääntämystä vastaan Allen on, ks. s. 28 alaviite 35). Iota sub- tai adscriptum ei äänny.  Lukukappaleet sisältävät runsaasti lyhyitä otteita kirjallisuudesta ja piirtoikirjoituksista, joiden lähteistä on luettelo teoksen lopussa (tosin listattuna lähteittäin, joten jonkin tietyn lukukappaleen lähteen löytäminen on työlästä).

Suomenkieliselle opiskelijalle Sirosen äänite on monessa suhteessa paras apuväline, sillä teksteihin on saatavilla oppikirjan muodossa valmis suomenkielinen sanasto ja kommentaari, ja ääntämys on sellaista, että suomenkielinen kykenee yhdistämään sen vaikeuksitta kirjoitusasuun opittuaan ensin muutaman säännön koskien sirkumfleksiaksenttia ja painettuaan mieleensä iota subscriptumin tavalliset esiintymisyhteydet. Kaikkia edellä käsiteltyjä äänitteitä voi kuitenkin käyttää kielenoppimisen apuna, kunhan kunkin lukijan ominaispiirteet huomioidaan. Suosittelisin erityisesti Assimilia jo pelkästään tekstien määrän (4 CD:tä) vuoksi.

Kuten Sironen mainitsee oman äänitteensä loppusanoissa, Christos Karvounis (Aussprache und Phonologie im Altgriechischen, 2008) puolustaa nykykreikkalaista ääntämystä sillä perusteella, että muinaiskreikan eri murteet ovat muodostaneet lukuisia eri äännejärjestelmiä, joista on enää mahdotonta saada varmaa tietoa. Vasta-argumenttini tähän on se, että didaktisesti mielekkäämpi valinta muinaiskielen tapauksessa on joka tapauksessa sellainen ääntämys, jossa äänteiden suhde kirjoitusasuun on mahdollisimman yksiselitteinen, mikä ei tietenkään nykykreikan ääntämystä noudatettaessa toteudu.

Uudempaan musiikkiin muinaiskreikkaa on sovitettu mm. Carl Orffin teoksessa Trionfo di Afrodite, jonka osat II (Corteo nuziale ed arrivo della sposa e dello sposo), III (Sposa e sposo) ja VI (Canto dei novelli sposi dal talamo) ovat Sapfoa, VII (Apparizione di Afrodite) Euripidesta. Musikaalishenkiset ihmiset voivat käyttää näitä hyödykseen esimerkiksi tekstien ulkoaopettelun apuvälineinä.