Nuntii Latini loppuu, osa 2

Edellisen kirjoituksen jälkeen on tapahtunut käänne, johon ovat varmasti vaikuttaneet Janne Wariksen adressi, Ylen saama palaute ja muualla julkaistut yleisönosastokirjoitukset. Nuntii Latinin toimittajat Reijo Pitkäranta ja Tuomo Pekkanen olivat eilen torstaina tapaamassa Ylen toimitusjohtajaa ja paria muuta henkilöä, minkä tuloksena syntyi (tai kerrottiin) päätös, että ohjelma päättyykin vasta täytettyään 30 vuotta jatkuen kesään 2019 asti. Ohjelma siis loppuu joka tapauksessa, mutta loppumisen ajankohta siirtyi puolellatoista vuodella.

Yle julkaisi klo 15.07 asiasta uutisen otsikolla "Maailman ainoa latinankielinen uutisohjelma Nuntii Latini sai jatkoaikaa":

Vaikka "maailman ainoa" on tietysti liioittelua, huomio kiinnittyy erityisesti leipätekstin toiseen kappaleeseen, jonka kautta annetaan ymmärtää, että lopettamisen taustalla olisi Reijo Pitkärannan, Tuomo Pekkasen ja Virpi Seppälä-Pekkasen arvio, että Nuntii Latini "on tulossa elinkaarensa päähän". Tätä seuraa tieto, että he ovat "kuitenkin halukkaita jatkamaan ohjelman tekemistä vuoden 2019 kevääseen saakka", ikään kuin Yle olisi jotenkin onnistunut taivuttelemaan heidät tähän.

Reijo Pitkäranta lähetti samana päivänä vastineen koskien tiedotteen sisältöä, minkä jälkeen tiedotetta päivitettiin tänään klo 11.20 muuttamalla toinen ja kolmas kappale muotoon "Ylen Luovien sisältöjen johtajan Ville Vilénin mukaan ohjelmaa alusta asti tehneet dosentti Reijo Pitkäranta, professori Tuomo Pekkanen ja Virpi Seppälä-Pekkanen ovat halukkaita jatkamaan ohjelman tekemistä vuoden 2019 kevääseen saakka. Ohjelma täyttää tuolloin 30 vuotta".

On tietysti hyvä asia, että tiedotteen sanamuotoa korjattiin, mutta herää silti kysymys, miksi alkuperäinen muotoilu oli sellainen kuin oli. Oletan, että kyseessä oli tiedotteen ja siihen perustuvan uutisen kirjoittajien tietämättömyydestä syntynyt väärinkäsitys.

Ylen sivuilta löytyy myös varsinainen tiedote samasta asiasta (julkaistu torstaina 15.04), jossa on seuraavat lainaukset Ville Viléniltä:

Olemme saaneet paljon kiitosta Nuntii Latinista ja moni on myös pahoitellut sen päättymistä. Nyt voimme tyydyttää latinaa arvostavien kuuntelijoidemme toiveet ja kenties motivoida ohjelmalle jatkoa maailmalla.

Yle arvostaa professoreiden ja heidän latinistitiimiensä panosta. Ohjelma on elänyt kaikki nämä vuodet heidän henkilökohtaisen ja huippulaadukkaan työnsä varassa.

Ohjelman jatkuminen on tietysti mukava käänne, mutta kuten alussa totesin, ohjelma on edelleenkin päättymässä, eivätkä tähän liittyvät argumentit ole muuttuneet miksikään, joten latinaa arvostavien kuuntelijoiden toiveet tuskin tulivat ainakaan täysin tyydytetyiksi. Tämäkin tapaus kuitenkin todistaa, että palautteella ja aktiivisuudella on merkitystä.

Nuntii Latini loppuu

Nykyisen Suomen alueen ensimmäinen kirjakieli on latina. Huomattava osa Suomeen liittyvistä keskiaikaisista asiakirjoista ja muista suomalaisista tai Suomea koskevista keskiaikaisista käsikirjoituksista on kirjoitettu latinaksi, puhumattakaan Suomessa keskiajalla luetusta kirjallisuudesta. Latina on ollut kansainvälinen tieteen kieli pitkälle 1800-luvulle: jopa Elias Lönnrotin ensimmäinen kalevalaista runoutta koskeva teos on kirjoitettu latinan kielellä. Keisarillisessa Aleksanterin-yliopistossa Helsingissä väitöskirjan saattoi tehdä vuodesta 1852 alkaen myös ruotsiksi. Viimeinen jäänne yliopistossa pakollisesta latinasta oli käännöskoe latinasta äidinkieleen pro exercitio.

Vaikka latinan kieli on ollut varhaiskeskiajalta asti sammunut kieli siinä mielessä, että sillä ei ole ollut äidinkielisten puhujien muodostamaa yhteisöä, kuollut se ei ole kuin vasta sitten, kun sen aktiivinen käyttö lakkaa. Latinan luonne enemmän tai vähemmän vakaana kirjakielenä antaakin sille ajallisen ulottuvuuden, joka esimerkiksi englannilta puuttuu. Kieltäkin pitemmälle ulottuu klassisen latinankielisen kirjallisuuden ja antiikin mytologian vaikutus, joka on koululaitoksen kautta muovannut eurooppalaista ajattelutapaa ja taidetta satojen vuosien ajan.

Latinan taito on varmasti edelleenkin välttämätön Euroopan historian, kirjallisuuden ja kirjakielien tutkijalle, mutta sen käyttö varsinaisena kielenä rajoittuu nykyään erikoisaloja (esim. biologia, lääketiede) lukuun ottamatta tatuointeihin ja rakennusten seiniin kirjoitettaviin latinankielisiin lauseisiin. Suomessa latinan aktiivisen käytön vuosisataista traditiota on edustanut Ylen vuodesta 1989 lähettämä latinankielinen viikkokatsaus Nuntii Latini, jota ovat toimittaneet vuoroviikoin Reijo Pitkäranta ja Tuomo Pekkanen. Pitkäranta ja Pekkanen ovat myös toimittaneet SKS:n kustantaman Nykylatinan sanakirjan (2006), joka sisältää nykypäivän asioista puhuttaessa tarvittavaa sanastoa. SKS on julkaissut myös viisi Nuntii Latini -nidettä (1992 - 1999), jotka sisältävät latinankieliset uutistekstit englanninkielisine tiivistelmineen ajalta 1.9.1989 - 27.8.1999.

Yle uutisoi viime torstaina, että "Nuntii Latinin viimeinen lähetys kuullaan joulukuun lopulla". (Uutinen löytyy myös englanniksi.) Timo Järvi Yleltä kirjoitti seuraavana päivänä otsikolla "Nuntii Latini ja ohjelman päättymisen murhe". Kirjoituksessa mainitaan "joitakin perusteluja päätöksen taustaksi". Ensimmäinen on strateginen linjaus:

Mediankäyttö muuttuu hurjaa vauhtia, ja Yle haluaa panostaa voimakkaasti uuteen. Tämä on yhtiön strateginen linjaus.

Tämä on tietysti locus communis, sillä uuteen panostamisella voidaan perustella minkä tahansa vanhan lopettaminen. Toinen kohta koskee kuuntelijamääriä:

Nuntii Latinin tavoittavuus radio-ohjelmana on ollut melko marginaalinen. Kuuntelijoita on muutama kymmenentuhatta henkeä viikoittain. Myös kuuntelu Yle Areenan kautta on ollut varsin pientä, vain muutamia satoja kuunteluita viikossa. Toki ohjelmilla on ansioita ja arvoja, joita ei voi mitata kuuntelumäärillä.

Yllä sanotussa ei tietenkään ole mitään odottamatonta. Kommenttikentässä Järvi itse mainitsee vastauksena palautteeseen, että "[p]elkät kuulija- tai katsojamäärät eivät tietenkään yksin vaikuta Ylen sisältöjen jatkumis- tai lopettamispäätöksiin, eivät varsinkaan Yle Radio1:n ohjelmien kohdalla". Viimeinen seikka liittyy Yle Oppimisen tarkoitukseen:

Ylen oppimisen sisältöjä on viime aikoina suunnattu kieltenopetuksesta yleiseen oppimiseen. Latinistien palvelu säännöllisillä uutisilla on ollut poikkeuksellisen hieno oppimisen projekti. Nyt erilaisten kansalaistaitojen ja esimerkiksi digitaitoja kehittävien sisältöjen kysyntä on kovaa.

Tähän on huomautettava, että Nuntii Latini siirtyi vuoden 2014 alusta Yle Oppimiseen, "jotta voisimme tarjoilla paremmin Nuntii Latinin hienon sisällön yleisöillemme", kuten silloinen tuottaja asian muotoili.

Ylempänä siteeratun kirjoituksen kommenttikenttä on auki jouluaattoon asti. Nuntii Latinin pelastamiseksi on ohjelman ulkopuolinen taho perustanut adressin, joka löytyy täältä (englanniksi täältä). Itse ohjelma on kuunneltavissa Yle Areenassa. Laatimani latina-suomi-englanti-saksa-sanasto löytyy Yle Oppimisen verkkopalvelusta.

Kolme vuotta sitten juhlistettiin ohjelman 25-vuotista taivalta. Aiheesta löytyy Ylen sivuilta useampikin juttu: "Nuntii Latini 25 vuotta" sekä "Lahjakkaat latinistit toimittavat uutisia Suomesta maailmalle" ja siitä tekemäni latinankielinen käännös.

Mikäli aihe kiinnostaa enemmän, olen sivunnut tai käsitellyt Nuntii Latinia tässä blogissa seuraavissa kirjoituksissa:

• Latinankielinen vai tieteellinen?
• Nimien (k)ääntämisestä
• Latinankielisistä uutisista
• Miten ääntää Via Crucis? Tai Franciscus?

Latinankielinen vai tieteellinen?

Helsingin sanomissa on uutinen otsikolla "Savossa myydään jo kaloja latinaksi". Kuten ingressistä käy ilmi, kyse ei ole mistään uuslatinatempauksesta vaan siitä, että "[t]uore EU-asetus vaatii näkyviin myytävien kalojen pyyntitavat ja latinankieliset nimet." Ilmaisu latinankielinen nimi esiintyy jutussa seitsemän kertaa, tieteellinen nimi kaksi kertaa. Useampi kommentaattori on maininnut, että kyse on tieteellisistä eikä latinankielisistä nimistä.

(Uutinen noteerattiin perjantaina myös Ylen latinankielisissä uutisissa, jonka sanastossa esiintyvät sekä nomen Latinum että nomen scientificum.)

Kirjoitin jo Rillit huurussa -sarjassa kuultavia latinankielisiä fraaseja käsittelevässä kirjoituksessani seuraavasti:

Tieteellisiin nimiin liittyen eräs Brasiliassa tavattava orkideamehiläislaji, Euglossa bazinga, on saanut lajiepiteettinsä Sheldonin bazinga! -huudahduksesta. Tämä nimenomainen nimi on hyvä esimerkki siitä, että tieteellisiä nimiä ei kannata kutsua latinankielisiksi nimiksi: vaikka nimien muoto on latinainen (esim. gryllus eikä γρύλλος tai gryllos), ovat itse sanat usein joko latinisoitua kreikkaa (euglossa ← ευ- 'hyvä' + γλῶσσα 'kieli') tai latinisoituja erisnimiä (fultoni ← Fulton) tai, kuten bazingan tapauksessa, jotain aivan muuta. Kasveilla ja eläimillä on toki myös normaalit latinankieliset nimityksensä, mitä ei pidä sekoittaa suhteellisen normitettuihin tieteellisiin nimityksiin. Myönnettäköön tosin, ettei termi latinankielinen nimi sekään ole mitenkään normaali tapa viitata siihen, mitä jokin on latinaksi, joten sekaannuksen vaara ei ole ehkä kovin todellinen. Ilmaisut muotoa x-kielinen nimi viittaavat yleensä erisnimiin, joten tuskin kukaan sanoisi, että kissan "ruotsinkielinen nimi" on katt.

Lopussa olevan myönnytyksen perusteella voisi siis täysin yksiselitteisesti sanoa, että "hauki on latinaksi esox", mikä tarkoittaa ilman eri asiaa kuin "hauen latinankielinen nimi on Esox lucius" tai "hauen tieteellinen nimi on Esox lucius". Ajattelin yllä lainattua kappaletta kirjoittaessani, että ilmaisua jnkn latinankielinen nimi käytettäisiin vaihtoehtona rakenteelle jku latinaksi vain erisnimien tapauksessa, esim. "Turun latinankielinen nimi on Aboa", mikä tarkoittaa samaa kuin "Turku on latinaksi Aboa". Toisaalta Hesarin artikkelissa on seuraavanlainen lause:

Kalojen latinankieliset nimet ovat nyt hallin kalatiskeillä asiakkaiden luettavissa suomenkielisten nimien alla.

...joka kuulostaa mielestäni täysin luontevalta, vaikka siinä esiintykin ilmaisu suomenkielinen nimi. Fraseemia x-kielinen nimi käytetään siis muutenkin kuin erisnimistä, muttei välttämättä yleisnimistä yleisesti: minun olisi edelleen vaikea kuvitella, että kukaan sanoisi vaikkapa käden saksankielisen nimen olevan Hand.

Kielelliset kategoriat eivät noudata tiukkaa kaksiarvoisuutta, vaan intuitiivisesti jopa niinkin selkeä jako kuin substantiivien jakaminen yleis- (kissa, mies, nainen) ja erisnimiin (Misse, Pekka, Aino) on jokseenkin sumea. Suomessa päivien nimet mielletään kaiketi yleisnimiksi ja kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, mutta lause "kuukauden ensimmäisen päivän latinankielinen nimi on Kalendae" kuulostaa aivan järkevältä, kuten myös ehkä "keskiviikon saksankielinen nimi on Mittwoch". Kamppailulajeista puhuttaessa nousee aina välillä esille se, kirjoitetaanko lajien nimet suomessa isolla vai pienellä alkukirjaimella, mikä liittyy eittämättä siihen, mielletäänkö ne erisnimiksi vai ei. Toisaalta esimerkiksi eläinlajien ja tautien nimitykset ovat tuskin missään mielessä erisnimiä, mutta ne ovat nähdäkseni puheena olevassa rakenteessa suunnilleen samassa paradigmaattisessa suhteessa erisnimien kanssa: "kefalagian suomenkielinen nimi on päänsärky" kuulostaa järkevältä, mutta "cancerin suomenkielinen nimi on syöpä" ei. Tämä johtunee siitä, että ensimmäisessä tapauksessa kyse on termistä, jälkimmäisessä tavallisesta yleisnimestä. Edes eläin- tai kasvilajien nimiä en laskisi tällaisiksi "tavallisiksi yleisnimiksi": ensiksi mainittuja ovat esimerkiksi metsäkuusi ja kirjohylje, jälkimmäisiä kuusi ja hylje (ja ei, en tarkoita tässä heimoja tai sukuja erotuksena lajeista).

Singularis porcus.

Terminologisia asioita lukuun ottamatta edellä sanotut väitteet perustuvat puhtaasti reflektiooni syntyperäisenä suomen kielen puhujana (eli "mutuun"), enkä epäile, etteikö muilla voisi olla poikkeavia näkemyksiä. Asian todellisen laidan toteaminen edellyttäisi korpustutkimusta sekä huolellista käsitteiden määrittelyä. Voisin joka tapauksessa tältä istumalta varovaisesti esittää, että "termi" kuuluu samalle substantiivien piirreakselille kuin "erisnimi" ja "yleisnimi".

Mikään edellä sanottu ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteikö sellaisessa tilanteessa, jossa asiayhteys on päivänselvä, voisi kysyä "mikä se-ja-se on latinaksi?" tarkoittaen juurikin jonkin puheena olleen lajin tieteellistä nimeä. Hieman erikoisena tapauksena mainittakoon Asterix gladiaattorina, jonka alkupuolella Obelix kysyy Asterixilta, mikä villisika on latinaksi, mihin tämä vastaa "singularis porcus". Villisika on kuitenkin latinaksi aper ja sen tieteellinenkin nimi on Sus scrofa; singularis porcus on mahdollisesti vitsinä muodostettu muuttamalla ranskan sanat sanglier 'villisika' ja porc 'sika' alkuperäisiin latinankielisiin muotoihinsa, mutta toisaalta kyseinen muoto ('yksin elävä sika') lyhentyneenä substantivoituun adjektiiviin singularem on mitä ilmeisimmin nykyranskankielisen sanan taustalla.

Palatakseni lyhyesti Hesarin juttuun täytyy vielä sanoa (kuten joku kommenttiosastolla toteaakin), että harhaanjohtavinta jutussa on otsikko, jonka muotoilusta tosiaan saa sen kuvan, että savolaiset piscariukset olisivat vaihtaneet paikallismurteensa "kielten kuningattareen", mistä ei onneksi ole kyse.

Nimien (k)ääntämisestä

Puutun tässä kirjoituksessa monimutkaiseen kokonaisuuteen, jonka lähestymisen koen aiheen ilahduttavan helposta otsikoitavuudesta huolimatta väsyttäväksi ja vaikeaksi. En pyri tässä kirjoituksessa vastaamaan siihen, miten vieraskieliset nimet "pitäisi" ääntää: kielenhuollollisten direktiivien antamisen jätän mielelläni siitä vastaaville tahoille. Pyrin lähinä tuomaan esille aiheen problematiikkaan liittyviä esimerkkejä, jotka eivät välttämättä tule ainakaan ihan kaikille ensimmäisenä mieleen. Pitkälti tästä lähestymistavasta johtuen kirjoitus on muodollisesti tajunnanvirtaa.

Jos vieraassa kielessä käytetään eri kirjoitusjärjestelmää, voidaan transkriptiota pitää eräänlaisena käännöksenä: esimerkiksi Владимир Путин on suomeksi Vladimir Putin, saksaksi Wladimir Putin ja ranskaksi Vladimir Poutine. Jo antiikin aikana Gaius Iulius Caesar oli kreikaksi Γάιος Ιούλιος Καῖσαρ ja Marcus Tullius Cicero vastaavasti Μᾶρκος Τύλλιος Κικέρων, jotka, kuten jo mainitsin toisaalla, ovat myös esimerkkejä etymologisesta nativisaatiosta, sillä latinan us-pääte on korvattu sen kreikkalaisella vastineella -ος, ae-diftongi αι:lla ja latinan on-vartaloiden nominatiivin taivutuspääte -o on kreikkalaisessa muodossaan -ων. On syytä toistaa, että nykykieltenkään tapauksessa kyse ei siis ole yleisesti esimerkiksi kyrillisen kirjaimiston translitteroinnista latinalaiseen aakkostoon, sillä kukin kieli käyttää latinalaisia aakkosia enemmän tai vähemmän omien periaatteidensa mukaisesti. Mandariinikiinan virallinen latinisaatio- eli romanisaatiojärjestelmä muodostaa eräänlaisen poikkeuksen, sillä esimerkiksi 鄧小平 on käytännössä kaikilla latinalaisia aakkosia käyttävillä kielillä Deng Xiaoping riippumatta siitä, missä merkityksessä grafeemeja ng ja x on kussakin kielessä tapana käyttää. Venäjäksi nimi on kuitenkin Дэн Сяопин (Den Sjaopin) ja nykykreikaksi Ντενγκ Σιαοπίνγκ.

Antiikin auktoreiden nimistä on eurooppalaisissa sivistyskielissä omat muotonsa: Homeros, Vergilius, Horatius ja Livius ovat englanniksi Homer, Virgil, Horace ja Livy, ranskaksi Homère, Virgile, Horace ja Tite-Live sekä saksaksi Homer, Vergil, Horaz ja Livius. Suomeksi latinankieliset nimet on tapana kirjoittaa noudattaen alkukielen kirjoitusasua, kreikkalaiset nimet translitteroituna kreikasta. Vastaavalla tavalla käsitellään myös monarkkien nimiä:  Yrjö V ja Johannes Paavali II ovat englanniksi George V ja John Paul II, ranskaksi George V ja Jean-Paul II, saksaksi Georg V. ja Johannes Paul II. Jonkinlaista horjuvuutta esiintyy englannissa sen suhteen, onko ruotsalainen monarkki Charles vai Carl tai saksankielinen Franz vai Francis. Englannin seuraavan kuninkaan nimi tulee tuskin olemaan suomeksi Kaarle vaan englannin mukaisesti Charles olettaen, että nykyisestä kruununprinssistä koskaan tulee kuningasta.

Nykyään on tapana ajatella, että erisnimiä (propreja) ei "tietenkään" käännetä, vaikka yleisnimet (appellatiivit) totta kai käännetään. Lastenkirjallisuus tehnee tässä suhteessa tapauksesta riippuen edelleen poikkeuksen. Jos kuitenkin Александр-nimisestä henkilöstä puhutaan "Aleksanterina" eikä "Aljeksandrina", onko kyse venäjänkielisen nimen suomalaisittain äännetystä muodosta vai sen suomenkielisestä muodosta eli käännöksestä? Nimen John tapauksessa ensiksi mainittua edustaisi ääntämys "Tson(i)", jälkimmäistä vaikkapa "Jussi". Vaikeammin lokeroitava substituutio olisi "Joni", joka voisi periaatteessa olla kirjoitusasun suomenkielinen lukutapa (höystettynä tiedolla siitä, että h ei äänny) tai vastaava suomenkielinen nimi eli eräänlainen käännös.

Latinisteilla on toisinaan latinankielisissä yhteyksissä tapana latinantaa nimensä, esimerkiksi muuttamalla Antti Ijäs muotoon Andreas Ijäs. Latinaksi taipuvien muotojen käyttö on helpotus etenkin klassisille puristeille, joiden ei tällöin tarvitse turvautua prepositioihin sekaannusten välttämiseksi. Latinankielisissä uutisissa käytetään hyvin harvoin latinisoituja muotoja, mistä poikkeuksena esimerkiksi elokuvaa Perikato (2004) käsittelevä uutinen:

Pellicula de Adolfo Hitler

In Germania pellicula cinematographica producta est, quae dictatorem Adolfum Hitler in munimento subterraneo Berolinensi ultimis vitae diebus degentem facit. Quod opus nomine "Der Untergang" a criticis quidem laudatur, sed multi Germani naturam dictatoris in illa taeniola nimis humanam figuratam esse reprehendunt. Bernd Eichinger autem, productor pelliculae, respondit sibi ne propositum quidem fuisse spectaculo suo Adolfum Hitler diabolum describere.

(Lihavoinnit minun.)

Nimi Adolfus ei tietenkään ole pohjimmiltaan latinankielinen nimi, vaan tyypillinen germaaninen yhdyssananimi, joka merkitsee 'jalosutta'. Samassa uutisessa esiintyvän ohjaajan yhtä lailla germaanista etunimeä Bernd ei ole kuitenkaan muutettu pyhimysnimistä tuttuun muotoon Bernardus. (Syynä saattaa tietysti olla se, että Hitlerin kastetodistuksessa hänen etunimekseen todella on merkitty Adolfus.) Usein onkin niin, että latinisoidut nimet kuten vaikkapa nimien Reijo ja Tuomo latinankielisinä vastineina käytettävät Gregorius ja Thomas eivät ole latinankielisiä nimiä tiukimmassa mielessä, sillä näidenkin pohjalla ovat itse asiassa kreikkalaiset muodot Γρηγόριος ja Θωμᾶς.

Kreikkalaiset nimet kuten Γρηγόριος (Gregorius), Γεώργιος (Georgius) ja Ἀριστοτέλης (Aristoteles) koostuvat vanhojen germaanisten nimien tapaan omankielisistä elementeistä, jollaisina ne siis selvästi merkitsevät jotain samaan tapaa kuin myös monet suomenkieliset sukunimet, kliseisistä (ja lähes aina käännetyistä) intiaaninimistä nyt puhumattakaan. Ylempänä mainittu Θωμᾶς (Thōmas) ei kuitenkaan ole etymologisesti edes kreikankielinen nimi, sillä kyseessä on kreikkalaistettu versio aramealaisesta nimestä תאומא, joka merkitsee 'kaksosta' (vrt. Joh. 11:16, Θωμᾶς ὁ λεγόμενος δίδυμος 'kaksoseksi kutsuttu Tuomas'). Suomenkielisen nimen Tuomas kotouttamisprosessissa agricolaaninen Tomas /Toomas/ on altistunut samalle äänteenmuutokselle kuin muutkin pitkän o:n sisältäneet sanat, esim. szoni, josta on tullut suoni (lisää aiheesta).

Kristinuskon levitessä raamatulliset nimet ovat ehkä näytelleet jotain osaa siinä kehityksessä, että nimien ei yleisesti ajatella tarkoittavan mitään. Toisaalta vähintään yhtä merkittävä tekijä lienee kielten historiallinen muuttuminen, joka on tehnyt alkujaan merkityksellisistä nimistä tunnistamattomia: esimerkistä käy nykyenglannin läpinäkymätön Alfred verrattuna muinaisenglannin muotoon Ælfræd, joka ilmiselvästi koostuu sanoista ælf 'halti(j)a' ja rǣd 'neuvo'. (Sivumennen sanottuna edellä käsitellyn Adolfin muinaisenglanninkielinen vastine on Æþelwulf, jonka osat ovat æþel 'jalo' ja wulf 'susi'.) Kuten Butch ('teurastaja', 'miehekäs lesbo') toteaa elokuvassa Pulp Fiction (1994) meksikolaiselle taksikuskilleen Esmeraldalle ('smaragdi'): "I'm an American, honey. Our names don't mean shit." Toinen aihetta sivuava elokuvakohtaus on Kummisedässä (1972), jossa Michael Corleonen henkivartijana ja tulkkina toimiva Fabrizio ilmoittaa hänen etunimensä Apollonian isälle muodossa Miguel.

Michael-tapaukseen liittyen joitakin antteja ärsyttää, jos englanninkieliset kutsuvat heitä andyiksi, toiset taas pitävät sitä luontevana, koska sekä Andy että Antti edustavat etymologisesti samaa nimeä (Ἀνδρέας), vieläpä hyvin samaan tapaan lyhennettynä (muodoista Andrew ja Antero). Nimien kääntäminen voidaan nähdä merkkinä kuulijan oletetusta kielitaidottomuudesta, ja nimien ääntäminen oman äidinkielen mukaisesti puolestaan puhujan kielitaidon puutteena. Toki myös nimien kääntämättä jättäminen sellaisissa tapauksissa, joissa vakiintunut käännösvastine on olemassa (esim. Homeros, Vergilius), nähdään helposti moukkamaisena kielitaidon puutteena, vaikka periaatteessa kansankielisten nimien olemassaolo itsessään johtuu alkujaan pitkälti (moukkamaisesta) kielitaidon puutteesta. Toisaalta omankielisten vastineiden olemassaolo voidaan ymmärtää merkiksi aiheen tuttuudesta ja siten syvästä sivistyksestä.

Ääntämiskysymyksessä tyypillinen vastareaktio on todeta, että suomeksi on "oikeus" ääntää nimet "niin kuin ne kirjoitetaan" (= perustaa ääntöasu kirjoitusasuun suomenkielisten konventioiden mukaan): näin ollen suomenkielinen saisi ääntää vaikka sanan Bordeaux muodossa ['bordeauks], vaikka ranskankielinen ääntämys olisi [bɔʁ'do]. Suositus on kuitenkin ääntää sana muodossa ['bordoo] ja taivuttaa se lisäämällä ääntöasuun sopivat päätteet heittomerkillä vartalosta erotettuina.

Bordeaux'sta päästään bordeaux'n 'bordeauxviini' kautta lainasanoihin yleensäkin: joskus lainataan ääntöasu, jonka kirjoitusasu määräytyy oman kielen konventioiden mukaan, esim. ruotsin byrå ja nivå ranskan sanoista bureau ja niveau, toisinaan lainataan kirjoitusasu ja säilytetään lainanantajakielen mukainen ääntämys, esim. tanskan bureau ja niveau. Joskus lainataan kirjoitusasu (lisäten tarvittavat johtimet) ja äännetään oman kielen konventioiden mukaan, esim. suomen journalismi (myös [surnalismi] tms.), olympialaiset tai erisnimi Burma. Ersinimien suhteen pyrkimys alkuperäisen kirjoitusasun säilyttämiseen näyttäisi olevan voimakkaampi kuin yleisnimien tapauksessa.

Kuten totesin alussa, tarkoitukseni ei ole selvittää, miten vieraskielisiä nimiä pitäisi ääntää, kääntää tai olla kääntämättä. Mielenkiintoni kohdistuu lähinnä otsikon nokkelasti ilmaisemaan ilmiöön itseensä, eli siihen, miten ihmiset luonnostaan kohtelevat vieraskielisiä erisnimiä, ja miten asia eroaa yleisnimien käsittelystä.

Loppukaneettina aiheeseen liittyyvä Klingon Mailing Listiltä aikanaan poimittu kysymys How do I translate "Bubba" (or any name) into Klingon? ja Mark Shoulsonin vastaus vuodelta 1996:

I may have more to say on this thread later, but just think about it a second. How do I say "Mark Shoulson" in Japanese? What does that question mean? Does it mean how would a Japanese speaker pronounce my name to fit the language (maruku shyurusan or something)? Or translate the old, nearly forgotten meanings? Or what? In what sense can you ever say a proper name in a foreign language? What is Binyamin Netanyahu's name in English? Binyamin Netanyahu? Benjamin? "Son-of-the-right-hand God-has-given"?

Languages aren't some simple process you can apply to all spoken items to get one appropriate for each language. A name, usually, is just a name.

Tässä lainauksessa esitetyt kysymykset ovat samoja, joita olen uskoakseni tässä kirjoituksessa käsitellyt. On muistettava, että nimet eivät kuitenkaan ole niitä ympäröivästä kielestä erillinen ilmiö, joten tietyssä mielessä voidaan puhua nimienkin kohdalla kääntämisestä.

Latinankielisistä uutisista

Ylen latinankielinen viikkokatsaus täytti maanantaina 1.9. (Kalendis Septembribus) kaksikymmentäviisi vuotta, mistä löytyy juttu Ylen sivuilta; toinen juttu samasta aiheesta löytyy myös kääntämänäni latinankielisenä versiona. Latinaksi löytyy vielä tämäkin juttu. Itse ohjelma on kuunneltavissä täällä, ja laatimani latina-suomi-englanti-saksa-sanastot löytyvät puolestaan täältä.

Tässä kirjoituksessa vastaan omasta näkökulmastani kahteen yleiseen kysymykseen, jotka ovat erityisesti sydäntäni lähellä.

Ensimmäinen koskee sitä, miten latinaksi voidaan puhua asioista, joita ei ollut olemassa Rooman valtakunnan aikaan. Vastaus on lyhykäisyydessään, että tilanne on sama kuin nykykielissäkin: Miten suomeksi voidaan puhua ydinaseista, tietokoneista ja DVD-soittimista, joita ei ollut olemassa vaikkapa 1930-luvun Suomessa? Kuten suomen, myös latinan sanavarasto laajentuu tarvittaessa lainaamisen, johtamisen ja merkitysten muutosten kautta.

Latinan kotoperäisistä aineksista voidaan muodostaa käännöslainoja: esimerkiksi kylmä sota on latinaksi bellum frigidum (tai kuten vanhemmissa uutisissa: bellum frigidum sive incruentum 'kylmä eli veretön sota'), rauhanturvaaja on tutator pacis. Tarpeen mukaan voidaan käyttää myös johtimia: klassisen latinan computare tarkoittaa 'laskea (yhteen)', josta saadaan trum-johtimella sana computatrum 'tietokone'.

Tietotekniikan terminologia perustuu nykykielissäkin pitkälti vanhoille sanoille annettuihin uusiin merkityksiin, mistä johtuen latinaksikin voidaan käyttää sellaisia sanoja kuin discus 'levy', mus '(tietokoneen) hiiri' ja processorium 'prosessori', jotka ovat näissä merkityksissä oikeastaan käännöslainoja englannista, vaikka englannin disc ja processor ovatkin pohjimmiltaan latinaa.

Kansainväliset sanat ovat usein helpoimpia tapauksia, sillä ne on usein muodostettu latinalaisista tai latinisoiduista kreikkalaisista elementeistä, esim. dinosaurus 'dinosaurus, hirmulisko', televisio 'televisio', missile nucleare 'ydinohjus' ja bibliotheca musica 'musiikkikirjasto'. Toisinaan käytetään myös latinaan mukautettuja sitaattilainoja, esim. gasum 'kaasu' ja tsunamum 'tsunami'. Joskus käytetään selittävämpiä käännöksiä, esim. orbis, qui Russiae interest 'Venäjän etupiiri' (sananmukaisesti 'piiri, joka kiinnostaa Venäjää') tai certamen alternum binorum scridatorum 'parisprintti' (sananmukaisesti hieman kömpelösti 'kaksien hiihtäjien vuorottelukilpailu'), jollaiset ovat tuttuja myös vanhemmista sanakirjoista.

Tänään Tuomo Pekkaselta kysyttiin, mikä on vaahtokarkki latinaksi. (Söimme nimittäin vaahtokarkkeja.) Hän sepitti ilmaisun crustulum spumosum, joka on sananmukaisesti 'vaahtoisa keksi' tai 'leivonnainen'. Englannin mukaisesti voisi tietysti käyttää myös rohkosalkoruusun (eng. marshmallow) latinankielistä nimeä hibiscum tai jotain siitä johdettua ilmaisua. (Muistutan tässä välissä siitä, että "latinankielinen nimi" ei ole käsitteenä sama asia kuin "tieteellinen nimi".) Minulta taas kysyttiin viikko sitten, mitä on "hyvää syntymäpäivää" latinaksi. Syntymäpäivä on toki (dies) natalis, mutta klassisesta latinasta ei löydy autenttista toivotusta syntymäpäiväsankarille. Suomenkielinen ilmaisu on toki mahdollista kääntää latinaksi, ja tarjosin vastaukseksi oppikirjoistakin löytyvän muodon bonum diem natalem sillä varauksella, että kyseessä on käännöslaina: englantilainen saattaisi sanoa mieluummin felicem (diem) natalem, jossa adjektiivi on merkityksensä puolesta lähempänä englannin sanaa happy.

Joka tapauksessa yllä luettelemani esimerkit riittänevät osoittamaan, että latina ei lähtökohtaisesti eroa nykykielistä sanaston laajentamisen osalta.

Toinen kysymys liittyy ääntämiseen ja jakautuu oikeastaan kahteen osaan: Mistä voidaan tietää, miten latinaa on äännetty, ja miksi Nuntii Latinissa äännetään sillä tavalla kuin äännetään? Jälkimmäistä kysyvät lähinnä ulkomaalaiset, joiden korviin tietyt suomalaisen ääntämyksen erityispiirteet saattavat kuulostaa hassuilta.

Latinan fonologian tutkimus on vaikea tiivistää tyydättävästi muutamaan kappaleeseen. Historiallis-vertailevaa todistusaineistoa tarjoavat latinan tytärkielien ääntämys ja etenkin vanhimpien latinalaisten lainasanojen käyttäytyminen eri kielissä. Suorempaa aineistoa saadaan raskaiden ja kevyiden tavujen vaihteluun perustuvista runomitoista sekä tietenkin roomalaisten omista kieltään koskevista kirjoituksista. Esimerkiksi Marcus Tullius Ciceron kirjoituksista on pääteltävissä, että hänen aikanaan ph ei merkinnyt f-äännettä, vaan klusiilia. Alla olevasta lainauksesta saadaan puolestaan tietoa i-vokaalin pituudesta (Orator 159):

Indoctus dicimus brevi prima littera, insanus producta, inhumanus brevi, infelix longa et, ne multis, quibus in verbis eae primae litterae sunt quae in sapiente atque felice, in producte dicitur, in ceteris omnibus breviter.

'indoctus äännetään lyhyellä ensimmäisellä kirjaimella, insanus pitkällä, inhumanus lyhyellä, infelix pitkällä, ja, lyhyesti sanottuna, sanoissa, joissa on sama ensimmäinen kirjain kuin sanoissa sapiens ja felix, äännetään in pitkänä, kaikissa muissa lyhyenä.'

(Itse kärsin suomeksi kirjoittaessani siitä, että kieliainekseen viitatessani koen joutuvani käyttämään täytesanoja kuten sana ja ilmaisu taivutettuna asiaankuuluvassa muodossa sen sijaan, että käyttäisin mitä tahansa sanaa x merkityksessä 'sana x', kuten Cicero kirjoittaessaan in sapiente, ja kuten suomeksikin on ainakin arkikielessä täysin mahdollista tehdä.)

Tämä on ehkä ainakin tässä yhteydessä riittävä johdatus siihen, millaisia lähteitä kielentutkijoilla on käytettävissään latinan ääntämystä tutkittaessa. Mikäli aihe kiinnostaa enemmän, kehotan aloittamaan W. Sidney Allenin teoksesta Vox Latina: The Pronunciation of Classical Latin.

On kuitenkin huomioitava, että latinaa, kuten mitä tahansa nykykieltä, on kaikkina aikoina puhuttu eri alueellisilla ja sosiaalisilla murteilla, ja latinan ääntämys on muuttunut myös edellä mainitun Ciceron aikana. Klassisesta latinasta puhuttaessa tavoiteltava ääntämys on kuitenkin tasavallan loppuajan (yläluokkainen) ääntämys, johon siis eivät kuulu myöhemmät muutokset kuten c:n palatalisaatio etuvokaaleiden edellä tai edes diftongien monoftongisaatio. Nuntii Latinissa onkin tapana ääntää suomalaiseen tapaan c kovana myös i:n ja e:n edellä, mutta muuten ääntämys ei kuitenkaan täysin vastaa kielitieteellistä käsitystä klassisesta ääntämyksestä.

Erityisesti saksankieliseen silmään (korvaan?) pistää pahasti ae-diftongin epäklassinen ääntämys [e:]. Tämä johtuu siitä, että saksalaiselle on luontevaa ajatella, että ae on sama kuin ä, joten perustietämys latinasta on osoitettavissa ääntämällä ae nimenomaan diftongina; suomessa tilanne on päinvastainen, sillä latinaa osaamaton suomenkielinen lukisi kirjainyhdistelmän ae luultavimmin automaattisesti "niinkuin se kirjoitetaan" eli savolaisena ae-diftongina, mikä on luonnollisesti suomalaiselle latinistille kauhistus. Toisinaan klassisten puristien huomion herättää myös se, että latinan v äännetään suomalaisena v-äänteenä eikä w-äänteenä. En muista kuulleeni, että kukaan olisi kommentoinut nasaalivokaalien tai elisioiden puutetta.

Historiallisten kielten ääntämys on useimmiten jonkinlainen kompromissi, johon vaikuttaa oppikirjoista opitun tieteellisen tiedon lisäksi puhujien äidinkieli sekä ääntämisen perinne. Eräs tällainen kompromissi on ylempänä mainitun digrafin ph ääntäminen f-äänteenä, vaikka tämä ei tiettävästi vastaa klassista ääntämystä. Kuten kreikan π- ja φ-kirjaintenkin tapauksessa, on useimmille nykykielten puhujille kuitenkin helpompi erottaa toisistaan [p] ja [f] kuin [p] ja [p^h].

Joka tapauksessa suomalaisella latinan ääntämykselä on omat hyvät puolensa, joita ei ole mitään syytä vähätellä: suomalaisille ei esimerkiksi tuota mitään ongelmia erottaa pitkät ja lyhyet vokaalit toisistaan riippumatta siitä, ovatko ne painollisessa vai painottomassa tavussa.

Latinan ääntämisen problematiikan osalta kannattaa myös vilkaista, mitä kirjoitin aikaisemmin ilmaisun via crucis ja nimen Franciscus ääntämisestä.

Mainittakoon vielä, että Nuntii Latinin ainutlaatuisuus on hieman kärsinyt siitä, että saksalainen Radio Bremen lähettää myös oman viikkokatsauksensa latinaksi ja vieläpä samassa nimellä. Rehellisyyden nimissä on tietysti myönnettävä, että Nuntii Latini on nimityksenä vastaava kuin esimerkiksi News in English, mutta siitä huolimatta tuntuu hassulta, että saksalaiset ovat ottaneet tunnetun ja vakiintuneen nimen omaan käyttöönsä.

Miten ääntää Via Crucis? Tai Franciscus?

Noin vuosi sitten Kirkko ja kaupunki -lehden yleisönosastolla käytiin keskustelua Helsingissä tänäänkin pitkäperjantaina esitettävän kärsimysnäytelmän Via Crucis oikeasta ääntämyksestä, ja jos olisin pitänyt blogia jos silloin, olisi tämä kirjoitelma tietyllä tapaa hieman ajankohtaisempi.

Sen valossa, mitä tiedämme klassisen latinan ääntämyksestä, olisi kyseisten sanojen "oikea" ääntämys suunnilleen ['wia 'krukis]. Perinteinen suomalaisten latinistien käyttämä klassinen ääntämys olisi ['via 'krukis], kun taas ei-latinistit saattaisivat ääntää esimerkiksi ['vi:a 'kru:(t)sis]. Reijo Pitkäranta otti omassa kommentissaan kantaa yksiselitteisesti klassisen ääntämyksen (suomalaisen version) puolesta, joku muu taas kannatti historiallisin perustein keskiaikaisempaa ääntämystä, johon kuulunee c:n [ts]-, [tʃ]- tai [s]-ääntämyksen ohella painollisen vokaalin pidentäminen.

On sinänsä täysin totta, että tällaisen uskonnollisen aiheen ollessa kyseessä voi kirkkolatinan suuntaan kallellaan oleva ääntämys olla enemmän kohdallaan kuin klassinen. Samaan tapaan mielestäni kuulostaa hassulta, jos esim. Carl Orffin Carmina Buranaa lauletaan muuten kuin saksalaisen tai keskiaikaisen mallin mukaan; klassiset "kovat" c:t ja g:t tuntuvat hyperkorrekteilta. Jostain syystä en toisaalta edellyttäisi klassista ääntämystä edes Catulli Carminan tapauksessa, vaikka teksti on kulta-ajan auktorin Gaius Valerius Catulluksen kynästä. Jos tämä olisi pakko perustella jotenkin, saattaisin sanoa, että musiikkiteoksen ollessa kyseessä on ääntämyksen parempi noudattaa säveltäjän oletettuja käsityksiä.

En siis oikeastaan osaa enkä halua nimetä mitään tiettyä ääntämystä ehdottomasti vääräksi, koska eri tavoilla on sinänsä aivan samanarvoiset perustelunsa. Jos ääntää kuten muut, tulee todennäköisimmin ymmärretyksi eikä tarvitse kuunnella rikkiviisaiden latinistien kommentteja kikeroista ja kelloista.

Käytän tämän tilaisuuden vielä pohtiakseni vähintään yhtä ajankohtaista aihetta eli uuden paavin Franciscuksen latinankielisen nimen ääntämystä. Latinankielisissä uutisissa (Nuntii Latini) nimi on äännetty [fran'siskus] eli suomalaisesta klassisesta mallista poiketen astetta vanhemman ranskalaisen mallin mukaan, vaikka ranskalainen protodiakoni Jean-Louis Tauran ilmoitti kardinaali Jorge Mario Bergoglion valitsemaksi nimeksi [fran'tʃiskum].

(Jotta sana ranskalainen toistuisi vielä, niin mainittakoon, että nimi Franciscus merkitsee 'frankkilaista' tai hieman anakronistisesti 'ranskalaista'. Frankit olivat germaaninen heimo, jonka nimi juontuu saksien tapaan ilmeisesti heidän suosikkiaseestaan.)

Latinankielisten uutisten tapauksessa voitaisiin asiaa lähestyä sen kautta, miten uutisissa yleensäkin äännetään vieraskieliset nimet. Mitä tutumpi vieras kieli on kyseessä, sitä todennäköisemmin pyritään ääntämään nimi oikein paitsi oman kielen äänteiden puitteissa, myös vieraan kielen äänteitä tarpeen mukaan käyttäen. Esimerkiksi suomalainen uutistenlukija saattoi vielä vanhemman George Bushin tapauksessa ääntää suunnilleen [so:s pus], mutta hänen poikansa aikana englannin kielen yleinen osaamistaso Suomessa oli noussut jo sen verran, ettei vähempää kuin [tʃo:tʃ buʃ] olisi luultavasti siedetty. Toisaalta korealaiset nimet kuten Kim Jong-il äännetään tänä päivänä helposti englannin vaikutuksesta [kim dʒoŋ il], koska korea on melko tuntematon kieli kummallisine alveolo-palataalisine affrikaattoineen, eikä tällöin poikkeama autenttisesta ääntämyksestä oikeastaan kovin merkittävä olekaan.

Nuntii Latinissa Kim Jong-il on äännetty [kim joŋ il] eli suomenkielisen näkökulmasta "niin kuin se kirjoitetaan". Tämän voi perustella sillä, että käytettävässä kielimuodossa ei ole minkäänlaista affrikaattaa, joka voisi korvata korean [d͡ʑ]-äännettä, mutta toisaalta tutummat eurooppalaiset nimet on uutisissa äännetty pitkälti käyttäen kyseisten kielten omia äänteitä, vaikka ne eivät klassisessa latinassa esiintyisikään. Katolisen kirkon latinan, jota siis kardinaalit käyttävät, voidaan ajatella ainakin puhutun muotonsa puolesta olevan eri murre kuin mitä Nuntii Latinissa käytetään. Näin ollen paavin sinänsä latinankielinen nimi on ainakin jollakin tasolla rinnastettavissa vieraskielisiin nimiin. Käytetty [fran'siskus] on eräänlainen kompromissi hyperklassisen [fran'kiskus]- ja ehkä tässä tapauksessa autenttisempana pidettävän [fran'tʃiskus]-ääntämyksen välillä.

Näissä merkeissä toivotan (tässä vaiheessa luultavasti melko vähäisille) lukijoille piinallista pitkäperjantaita!