Näytetään tekstit, joissa on tunniste tanska. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tanska. Näytä kaikki tekstit

torstai 28. huhtikuuta 2016

Kielten i'istä

Aina silloin tällöin jostakin nykykielestä puhutaan "vanhempana" tai "nuorempana" kuin jokin muu kieli. Samoin kysymys siitä, mikä on kaikista "vanhin" kieli, ei ole mitenkään tavaton. Silloin tällöin olen pysähtynyt pohtimaan, mitä tällöin oikeastaan tarkoitetaan. Sivusin aihetta jo kirjoittaessani kveenistä, mutta tässä kirjoituksessa pyrin kootusti tuomaan esille joitain näistä pohdinnoista. Huomautan heti alkuun, että kyse ei ole oikeasti minkäänlaisesta ongelmasta, johon tulisi löytää ratkaisu.

Mikäli kielen ajatellaan ikääntyvän kuin ihminen, on esimerkiksi ruotsin kieli 1900-luvulla tietysti vanhempi kuin mitä se oli 1300-luvulla. Kuitenkin 1400-luvun ruotsia nimitetään nuoremmaksi muinaisruotsiksi ja 1200-luvun ruotsia vanhemmaksi muinaisruotsiksi. Tämä on perusteltavissa sillä, että konkreettiset kielelliset muistomerkit 1200-luvulta ovat vanhempia kuin 1400-luvulta peräisin olevat, ja onhan tämä on lähellä arkikielistä käyttöä, kun puhutaan vaikkapa vanhemmista ja uudemmista vuosimalleista. Itsekin pidän täysin luontevana nimittää varhaislatinaa klassista latinaa "vanhemmaksi". Tyylikkäämpää olisi puhua "varhaisemmasta" ja "myöhäisemmästä". Sivumennen sanottakoon, että englanninkielinen nimitys Old Latin ja saksankielinen Altlatein kääntyisivät johdonmukaisesti suomeksi "muinaislatinaksi", mutta tämä nimitys ei tietääkseni ole käytössä.

Nykykielten tapauksessa tilanne on kuitenkin ongelmallinen. Jos kieli on säilyttänyt verrattain arkaaisia piirteitä, sitä helposti sanotaan vanhaksi (kuten liettuaa, islantia ja suomea), mutta eihän ihmisiäkään sanota vanhoiksi sillä perusteella, että he näyttävät nuorilta. Selkeintä olisi tietysti se, että kielen ikä voitaisiin laskea siitä hetkestä, kun se on syntynyt, samalla tavalla kuin rakennuksen ikä lasketaan sen valmistumisesta tai ihmisen ikä hänen syntymästään. Mutta milloin kieli syntyy?

Ihminen on koko ikänsä (ainakin juridisesti) sama henkilö, mutta kielten tapauksessa on ihan järkevää ajatella, että italia on eri kieli kuin latina ja ruotsi eri kieli kuin kantaindoeurooppa, vaikka historiallisesti katsottuna kyse on tavallaan "saman" kielen eri kehitysvaiheista. (Hieman tätä "samuutta" sivuten olen joskus Kansallismuseossa pohtinut, mikä oikeastaan on se "Suomi", jonka historia ulottuu jääkauden päättymisestä nykypäivään.)

Kielen historiallista muuttumista voidaan verrata kielen alueelliseen vaihteluun siinä mielessä, että rajanvetojen ongelmat ovat hyvin samantyyppisiä. Jos kielimuodot erotellaan eri kieliksi sillä perusteella, että niiden puhujat eivät ymmärrä toisiaan (tai kirjoitettua kieltä) ilman eri opintoja, olisi keskienglanti eri kieli kuin nykyenglanti siitäkin huolimatta, että raja olisi mahdotonta vetää mihinkään yksiselitteiseen paikkaan. (Nyky)englannin voisi katsoa "syntyneen" joka tapauksessa tällä logiikalla vasta joskus 1400-luvun lopulla. Nykyislantia taas voisi ymmärrettävyyskriteerillä pitää suorastaan samana kielenä kuin viikinkiaikaan puhuttua muinaisislantia (muinaisskandinaavia), mutta tuntuisi hassulta, että englanti olisi islantia "nuorempi" kieli siksi, että se on syystä tai toisesta muuttunut eli ikääntynyt enemmän.

Koska ymmärrettävyyskriteeri ei mahdollista minkään tietyn ajallisen hetken määrittelyä uuden kielimuodon syntymiselle, olisi asteikon kuitenkin oltava portaaton eli sumea: mitä enemmän muutoksia, sitä enemmän uusi kieli. Tällöin (muut piirteet unohtaen) amerikanenglanti olisi standardimuodossaan brittienglantia "vanhempi" vaikkapa siksi, että se on säilyttänyt vokaalinjälkeisen r-äänteen. Muutosten määrää on tietysti melko vaikea objektiivisesti mitata muuten kuin summittaisesti arvioiden. (Käsittelen glottokronologiaa toisella kertaa, jos käsittelen.)

Koska korkea ikä tuo usein ihmisillekin arvokkuutta ja kunnioitusta, voidaan jonkun kielimuodon oletetulla vanhuudella pyrkiä osoittamaan, että se on jotain enemmän kuin "vain murre", kuten edellä mainitun kveenin tapauksessa. Kuten kveenin yhteydessä mainitsin, on eräs mahdollinen syntyhetken määritelmä se, kun kieltä aletaan kirjoittaa. Kielisovinismista kirjoittaessani tulin maininneeksi, että kieliä ei yleensä pidetä hyvinä tai huonoina kielensisäisin vaan -ulkoisin perustein, vaikka hyvinä pidettyjä kieliä yleensä kehutaan myös niiden rakennepiirteistä.

Kielen välinearvo on aina hyvin tilannekohtaista, mutta kirjakielen korkea ikä voi liittyä ainakin yleisellä tasolla sen käytön runsauteen, jonka voidaan katsoa kohottavan kielen käyttöarvoa kahdesta syystä. Ensinnäkin, mikäli jollain kielellä on kirjoitettu paljon eri aloilta, on kyseisessä kielessä luultavasti olemassa vakiintunut sanasto ja muut ilmaisukeinot, joilla käsitellä valtavaa erilaisten asioiden kirjoa ilman, että terminologiaa tarvitsee jatkuvasti keksiä (lainata, muodostaa, selittää) itse. Toiseksi, mikäli jollakin kielellä on kirjoitettu kauan ja paljon, tarjoaa kyseinen kieli sitä osaavalle pääsyn valtavaan määrään tietoa eri aloilta. Mikäli kieli on vielä pysynyt niin samanlaisena, että vanhoja tekstejä pystyy lukemaan ilman eri opintoja, tarjoutuu kieltä osaavalle materiaalin määrän ja aiheiden kirjon lisäksi ajallinen ulottuvuus. Latina toimi pitkään Euroopassa tällaisena yleiskielenä, etenkin siihen aikaan, kun antiikin klassikoista vielä opiskeltiin (pseudo)tieteellistä tietoa.

Latinan itäisempi vastine oli kreikka, joka mainitaan usein vanhimmaksi kieleksi, sillä sen vanhimmat kirjalliset muistomerkit ovat peräisin toisen esikristillisen vuosituhannen jälkipuoliskolta. Tältä ajalta säilyneiden varastokirjanpitoa ja vastaavia aiheita käsittelevien laattojen lineaari-B-kirjoitusjärjestelmällä kirjoitetut tekstit ovat kuitenkin suunnilleen yhtä paljon (nyky)kreikkaa kuin Gallehusin kultatorvien riimukaiverrukset tanskaa.

Tästä päästäänkin lohkeamisajoitusperiaatteen ongelmaan. Jos yksinkertaisuuden vuoksi ajatusleikkinä kuvitellaan, että kielen historiaa voitaisiin kuvata vain yhden lekseemin historiaa tarkastelemalla, voitaisiin kreikan historia typistää mykeneläisen kreikan sanaan 𐀐𐀨 ke-ra[s], muinaiskreikan muotoon κέρας ja nykykreikan sanaan κέρατο. Koska tämä sarvea merkitsevä sana ei ole aivan hirveästi muuttunut historian saatossa, voidaan ajatella, että kyse on samasta sanasta ja siten - tämän esimerkin puitteissa - samasta kielestä. Vastaavasti tanskan historia voitaisiin tiivistää riimuskandinaaviseen sanaan ᚷᚨᛊᛏᛁᛉ gastiʀ, muinaisskandinaavin sanaan gestr ja nykytanskan sanaan gæst. Jos tämä olisi kaikki käytössä oleva tieto, vaikuttaisi tanskan historia hyvin samankaltaiselta kuin kreikan, etenkin jos ei oteta huomioon attestoitujen muotojen ajoituksia: kumpikin kieli on edennyt yhdestä pisteestä toiseen muutaman muutoksen kautta.
Keras.
Tanskan lisäksi on kuitenkin olemassa muitakin pohjoisgermaanisia kieliä, esimerkiksi islanti, jonka historia jakaa tanskan kanssa kaksi ensiksi mainittua muotoa päätyen sitten nykyislantilaiseen muotoon gestur. Vasta muinaisskandinaavin jälkeen voidaan siis puhua erillisestä tanskan tai islannin kielestä, mutta olisi kuitenkin hassua ajatella, että tanskan kieltä jotenkin nuorentaisi se, että on olemassa myös islannin kieli.

Jatkaakseni tämän äärimmäisen yksinkertaistavan esimerkin parissa palaan ylempänä käsittelemääni arkaaisuuskriteeriin. Jos islannin ja tanskan muotoja gestur ja gæst verrataan muinaisskandinaavin muotoon gestr, havaitaan tanskan menettäneen yksikön nominatiivin päätteen -r, kun taas islanti on vain lisännyt sen edelle epenteettisen vokaalin u. Koska islanti on täten kuitenkin lähempänä yhteistä muinaismuotoa, on houkuttelevaa ajatella, että islanti edustaa vanhempaa runkoa, josta tanska on jossain vaiheessa alkanut kasvaa erilleen. Kielenulkoinen historia huomioon ottaen tämä tuntuisi hassulta, sillä Islanti on asutettu mantereelta päin ja muodostanut oman, eristyneen taskunsa, jossa se on ollut suojassa mantereen länsi- ja itäskandinaavisten kielimuotojen tasoittumiselta nykyiseksi mannerskandinaaviksi.

Mitä sanaa sitten käytetäänkin verrattaessa liettuaa latviaan tai goottia nykysaksaan, on pääasia se, että sekä sanan käyttäjä että kuulija ymmärtävät, mistä on kyse. On myös tärkeä muistaa, että ammattikielessä käytetyt termit eivät aina tarkoita samaa kuin vastaavat sanat arkikielessä: esimerkiksi matematiikan alaan kuuluva kaaosteoria ei varsinaisesti ennusta, että dinosaurukset välttämättä pakenevat ja alkavat syödä ihmisiä, mikäli niitä kloonataan eläintarhan tarpeisiin. Vaikka terminologian johdonmukaisuudella on mahdollista edesauttaa erikoisalatiedon välittymistä (esimerkkinä välillä kiihkeitäkin tunteita herättävät eläin- ja kasvilajien nimet ja tietysti gluteiini), voi tosiasioista johdettavia vääriä johtopäätöksiä estää lopulta vain lisäämällä tietoa yleensä.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

SI-järjestelmän etuliitteistä

Maailman yleisin mittajärjestelmä on nimeltään kansainvälinen yksikköjärjestelmä eli SI-järjestelmä (système international). Englanniksi järjestelmästä käytetään useimmiten oikeastaan sen historialliseen edeltäjään viittaavaa nimitystä metric system. SI-järjestelmän perusyksiköt ovat metri (pituus), kilogramma (massa), sekunti (aika), ampeeri (sähkövirta), kelvin (termodynaaminen lämpötila), mooli (ainemäärä) ja kandela (valovoima). Näistä yksiköistä johdetaan lisäksi johdannaisyksiköt, joiden nimitykset ovat joko johdonmukaisia, kuten esimerkiksi neliömetri (pinta-ala), metri sekunnissa (nopeus) tai kilogramma kuutiometriä kohti (tiheys), tai mielivaltaisia, kuten newton (voima), pascal (paine) ja watti (teho).

Perusyksiköiden monikertojen ilmaisemiseen voidaan käyttää etuliitteitä, esim. kilometri = 1000 metriä, senttimetri = 0,01 metriä ja nanosekunti = 0,000 000 001 sekuntia. Poikkeuksena on tietenkin kilogramma, jonka tuhannesosa on gramma ja tuhatkerta tonni. Joitakin sinänsä arkisen kokoluokan ilmaisuja ei syystä tai toisesta käytetä, esim. desimetri tai hehtogramma, mutta esim. Itävallassa dekagramma on varsin tavallinen painoyksikkö. Puhekielessä yleisimpien yksiköiden nimet ovat lyhentyneet niin, että itse pääsana on pudonnut pois: milli 'millimetri', sentti 'senttimetri', kilo 'kilogramma', desi 'desilitra', mega 'megatavu', giga 'gigatavu' (kaksi viimeksi mainittua ovat tosin hieman poikkeuksellisia tapauksia, mutta siitä lisää ehkä toisella kertaa).

Alla olevassa taulukossa muistin virkistämiseksi SI-järjestelmän etuliitteet suomenkielisissä muodoissaan:


KerroinEtuliiteMerkkiKerroinEtuliiteMerkki
101dekada10-1desid
102hehtoh10-2senttic
103kilok10-3millim
106megaM10-6mikroμ
109gigaG10-9nanon
1012teraT10-12pikop
1015petaP10-15femtof
1018eksaE10-18attoa
1021tsettaZ10-21tseptoz
1024jottaY10-24joktoy

Käsittelen tässä kirjoituksessa yllä mainittujen etuliitteiden eli prefiksien ranskankielisten kantasanojen etymologiaa kronologisessa järjestyksessä. Jos ranskankielinen kirjoitusasu on eri kuin suomessa, olen merkinnyt ranskankielisen asun lainaussuuntaa ilmaisevan nuolen jälkeen. Jonkinlaisen käsityksen mittayksiköiden monikerroista saa Isaac Asimovin teoksesta The Measure of the Universe (1983, suom. Maailmankaikkeuden mitat) tai Cary ja Michael Huangin interaktiivisella työkalulla The Scale of The Universe 2.

Vanhimmat prefiksit väliltä 10-3 103 otettiin käyttöön Ranskassa jo vuonna 1795. Nämä ensimmäiset kolme suuruusluokkaa molempiin suuntiin noudattavat työnjakoa kahden klassisen kielen välillä: desi- (déci-), sentti- (centi-) ja milli- perustuvat latinan sanoihin decem 'kymmenen', centum 'sata' ja mille 'tuhat', kun taas deka- (déca-)hehto- (hecto-) ja kilo- pohjautuvat kreikan sanoihin δέκα 'kymmenen', ἑκατόν 'sata' ja χίλιοι 'tuhat'. (Kertoimella 10oli lisäksi oma etuliitteensä myria- ← μυριάς 'kymmenentuhatta', joka on kuitenkin poistunut käytöstä.)  Hecto- on sinänsä vähän hassu, että se tuo ensimmäisenä mieleen sanan ἕκτος 'kuudes'. Suomenkielinen muoto hehto- edustaa tyypillistä äänteenmuutosta kt  ht, joka näkyy myös vanhemmissa lainasanoissa kuten tohtori, tirehtööri ja kolehti.

Latinassa sana centum kyllä esiintyy yhdyssanojen alkuosana muodossa centi-, mutta merkitys ei ole 'sadasosa' vaan 'sata', esim. centipeda 'tuhatjalkainen', centimanus 'satakätinen'. Samalla tavalla käytetään myös sanoja decem 'kymmenen' ja mille 'tuhat': decemremis 'kymmenairoinen', decemplex 'kymmenkertainen' ja jälkiklassinen milleformis 'tuhatmuotoinen'. (Vrt. myös decennium 'vuosikymmen', millennium 'vuosituhat'.) Vastaavasti kreikassa δεκαετής 'kymmenvuotinen', ἑκατόμπεδος 'sata jalkaa pitkä', χιλιόκωμος 'tuhatkyläinen'. Δεκάμετρον on 'kymmenmitta', etymologisoivasti 'dekametri', mutta ei nykymerkityksessä vaan runomitan nimenä (vrt. heksametri, trimetri). Latinaksi sellaisesta runoilijasta, joka käyttää monia mittoja, voidaan runollisesti käyttää ilmaisua centrimeter.

Modernin SI-järjestelmään ensimmäisenä hyväksytyt prefiksit olivat väliltä 10-12 - 1012. Kuten edellä, suurentavat prefiksit perustuvat kreikankielisiin sanoihin, jotka tosin sopivien lukusanojen puutteessa ovat melko mielivaltaisia: mega- (méga-)  μέγας 'suuri', giga- ← γίγας 'jättiläinen' ja tera- (téra-)  τέρας 'hirviö'. Kreikkalaisperäiset mikro- (micro-) ← μικρός 'pieni' ja nano-  νᾶνος 'kääpiö' ovat merkitystensä puolesta mielekkäät vastakohdat liitteille mega- ja giga-, mutta piko- (pico-) on johdettu italian sanasta piccolo 'pieni'. Giga- ja nano- voivat tietenkin perustua myös latinan sanoihin gigas ja nanus, mutta nämä on joka tapauksessa lainattu latinaan kreikasta. Kielestä riippumatta alkukielenmukaisempi muoto olisi ensiksi mainitun tapauksessa giganto-. Vaikka sanan μέγας taivutusvartalo onkin μεγαλο-, josta johtuu eräistä sivistyssanoista tuttu megalo-, esiintyy myös μεγα- kreikkalaisten yhdyssanojen alkuosana. 

Prefiksit mikro- ja mega- olivat olleet jo ennestään käytössä tieteellisessä kielessä myös sananmukaisissa merkityksissään, esim. megafauna, mikroevoluutio. Samaan sarjaan kuuluva makro-  μακρός 'suuri, pitkä' ei kuitenkaan päässyt mukaan SI-järjestelmään. British Association for the Advancement of Science suositteli jo vuonna 1873 kertoimien mega- (vokaalien edellä meg- tai megal-) ja micro- käyttöä sekä George Johnstone Stoneyn ehdotuksen mukaisesti nimeämiskäytäntöä, jossa eksponentti liitetään yksikön nimeen, esim. gramme-nine '109 grammaa' ja ninth-gramme '10-9 grammaa'. Etuliite pico- mainitaan William Henry Ecclesin käsikirjassa Wireless Telegraphy and Telephony: A Handbook of Formulae, Data, and Information (1915), jossa lisäksi suositellaan kertoimelle 10-9 etuliitettä millimicro- tai vaihtoehtoisesti billi- (vrt. billion 'miljardi'). Tämä varhaisin Oxford English Dictionaryn tuntema esiintymä liitteestä pico- saattaa myös selittää sanan italiankielisen alkuperän, sillä Eccles toimi Nobel-palkitun Guglielmo Marconin avustajana. IUPAC vahvisti etuliitteet giga-, nano-, tera- ja piko- kemian käyttöön vuonna 1947.

Fyysikkojärjestö IUPAP:n vuonna 1961 vahvistamat, vuonna 1963 myös SI-järjestelmään hyväksytyt femto- ja atto- tulevat hieman odotusten vastaisesti tanskan kielen sanoista femten 'viisitoista' ja atten 'kahdeksantoista', jotka viittaavat kertoimien eksponenttien itseisarvoihin 15 ja 18. Näiden nimitysten takana oli tanskalainen fyysikko Henning Højgaard Jensen (1918 - 2001, ks. muistokirjoituksen s. 8 - 9).

Tasapainottamaan asteikkoa vahvistettiin vuonna 1975 edellisiä vastaavat suurentavat etuliitteet peta- (péta-) ja eksa- (éxa-), jotka perustuvat kreikan sanoihin πέντε 'viisi' ja ἕξ 'kuusi'. Luvut viittaavat kertoimien pohjalle ajatellun kantaluvun 103 eksponentteihin 5 ja 6, sillä (103)5 = 1015 ja (103)6  = 1018. Kummallista kyllä, peta- noudattaa itse asiassa samaa logiikkaa kuin tera-, koska tämä voidaan vapaalla assosiaatiolla tulkita yksinkertaistetuksi muodoksi kreikan sanasta τετρά 'neljä'.


Viimeisimmät, vuonna 1991 hyväksytyt prefiksit jatkavat ajatusta tuhannen potensseista: proteettisesti laajennetut tsepto- (zepto-) ja jokto- (yocto-) perustuvat BIPM:n sivuston mukaan sanoihin sept (!) 'seitsemän' ja octo 'kahdeksan', mutta muodollisesti kyse voisi yhtä hyvin olla kreikan sanoista ἑπτά 'seitsemän' ja ὀκτώ 'kahdeksan'. Joka tapauksessa luvut seitsemän ja kahdeksan viittaavat siis tuhannen eksponentteihin: (103)-7 = 10-21 ja (103)-8  = 10-24. Näiden etuliitteiden suurentavat vastinparit on muodostettu pienempien suuruusluokkien logiikkaa epämääräisesti noudattaen yksinkertaistamalla konsonanttiryppäät muotoihin tsetta (zétta) ja jotta (yotta), joiden pohjalla olevat luvut seitsemän ja kahdeksan toteuttavat tietenkin edelleen logiikkaa (103)7 = 1021 ja (103)8  = 1024. Toisin kuin ylempänä käsitelty hehto-, suomenkielinen muoto jokto- on muiden uudempien lainasanojen (esim. laktoosi) tapaan säästynyt äänteenmuutokselta kt  ht.

Läntisessä kulttuuripiirissä on ollut perinteisesti tapana suhtautua melko liberaalisti latinan ja kreikan kielten kohteluun sivistyssanoja muodostettaessa, mistä esimerkkinä mainittakoon myös sellaiset sanahirviöt kuin heksadesimaali ja homofobia. Kuten kemian terminologiaa käsitelleen kirjoitukseni kommenttiosiossa todettiin, eivät kreikkalaiset hyväksy varauksetta ranskalaisten keksimiä pseudokreikkalaisia termejä kuten apophonie 'astevaihtelu'; myös edellä mainituilla sanahirviöillä on kansainvälisen käytännön vastaiset vastineet δεκαεξαδικό ja ομοφυλοφοβία tai ομοερωτοφοβία. Tämän valossa on mielenkiintoista verrata SI-järjestelmän prefiksien kreikankielisiä vastineita kansainväliseen käytäntöön. Latinalaisperäiset déci-, centi- ja milli- on odotetusti korvattu kreikankielisillä vastineilla δεκατο- 'kymmenes', εκατοστο- 'sadas' ja χιλιοστο- 'tuhannes'. Toiseen suuntaan déca- on muuttumaton δεκα-, mutta typistynyt muoto hecto- on palautettu alkuperäisen vokaalin kanssa muotoon εκατο-. Samoin kilo- on saanut alkuperäisen kreikankielisen asunsa χιλιο-, jonka latinisoitu vastine chilio- on käytössä myös uuslatinassa.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Hwæt ic be hwæt and Grimme write!

Alpo Honkapohja kirjoitti Kielen kannoilla -blogissa siitä, onko muinaisenglannin hwæt, tunnetun sankarirunon Beowulfin ensimmäinen sana, käännetty tähän asti väärin, referoiden George Walkdenin artikkelia, joka löytyy täältä, veloituksetta täältä.

Hwæt (vrt. eng. what, saks. was, ru. vad jne., kognaatti latinassa on quod) on interrogatiivi- tai indefiniittipronominin neutrimuoto sekä perinteisen tulkinnan mukaan myös huomion kiinnittävä interjektio eli huudahdus, jona se on yleensä käännetty merkitsemään jotain sen tapaista kuin "kuulkaa!". Walkden esittää artikkelissaan, että tästä ei ole kyse, vaan että kyseessä on "underspecified wh-pronoun introducing an exclamative clause", suunnilleen kuten saksan was hast du dich verändert! ja ranskan que il vous aime!

Mainitsin kyseiseen blogiin jättämässäni kommentissa, että Walkdenin tulkinta on mielestäni interjektioselitystä yksinkertaisempi ja jopa “maalaisjärjen mukaisempi”. Tässä kirjoituksessa käsittelen tarkemmin sitä, missä määrin sanan hwæt tulkinnasta lauseenulkoiseksi interjektioksi voidaan syyttää Jacob Grimmiä (1785 - 1863).

Aloitan kuitenkin lyhyellä käytännön esimerkillä Beowulfin alkusanoista tuodakseni esiin, miten voimakkaasti edition eli käsikirjoituksesta toimitetun painetun laitoksen laatijan (eli "ediittorin") tekemät valinnat (käännöksistä puhumattakaan) vaikuttavat lukukokemukseen. Tässä käsittelemäni tekstin voi kuunnella luettuna täältä (ylin linkki) tai hieman taiteellisemmin täältä (tekstitetty video).

Ensimmäisenä on suoraan käsikirjoituksen (British Library, Cotton MS Vitellius A. XV) digitoidusta versiosta uskollisesti litteroimani versio, joka noudattaa typografisesti käsikirjoituksen rivijakoa sekä suuraakkosten ja välimerkkien käyttöä:
HǷÆT ǷE GARDE
na inᵹear daᵹum· þeod cẏninᵹa
þrẏm ᵹe frunon huða æþelinᵹas elle[n]
fre medon·
Sanan ellen 'voima, urheus' viimeinen kirjain on tässä hakasulkeissa, sillä se ei erotu alkuperäisestä käsikirjoituksesta mutta löytyy Grímur Jónsson Thorkelinin (1752 - 1829) teettämästä kopiosta. Tekstistä saadaan hieman helppolukuisempi (myös yhteensopivuusmielessä) korvaamalla kirjaimet ƿ ja  kirjaimilla w ja g sekä  pisteettömällä muodolla y:
HWÆT WE GARDE
na ingear dagum· þeod cyninga
þrym ge frunon huða æþelingas elle[n]
fre medon·
Hieman kosmeettista muutosta pidemmälle menee aakkoslajien käytön normalisointi sekä sanojen yhdistäminen ja erottaminen nykykäytännön mukaisiksi graafisiksi yksiköiksi: Gardena 'keihäsdaanien' erottuu tällöin erisnimeksi, mutta nähdäkseni tällöin ða 'silloin, sitten' on mahdollista lukea myös määräiseksi artikkeliksi toisin kuin sanan hu 'miten' kanssa yhteenkirjoitettuna. Tähän väliin lienee hyvä laittaa myös sananmukainen käännös:
Hwæt we Gardena
in geardagum· þeodcyninga
þrym gefrunon hu ða æþelingas elle[n]
fremedon·

'mitä me keihäsdaanien
vuosipäivinä (= muinoin) kansakuninkaiden
kunnian kuulimme, kuinka silloin ruhtinaat urotöitä
tekivät'
(Edelliseen kirjoitukseen liittyen: sana þrym merkitsee myös 'voimaa' tai 'väkijoukkoa'.)

C. L. Wrennin editiossa (1958) yhdyssanojen osat on erotettu viivalla, pitkät vokaalit on merkitty makronilla, ja teksti on jaettu riveille säkeisiin ja pidemmällä välillä puolisäkeisiin:

Hwæt wē Gār-Dena    in geār-dagum
þeod-cyninga    þrym gefrūnon,
hū ðā æþelingas    ellen fremedon.
George Jackin Beowulf: A Student Edition (1994) on ensimmäisten säkeiden osalta muuten samanlainen, paitsi että sanan hwæt jälkeen on pilkku, ja sanoissa þeodcyninga ja geārdagum ei ole viivaa. Pilkku sanan hwæt jälkeen on tietenkin voimakas kannanotto sen puolesta, että sana on ymmärrettävä lauseenulkoiseksi, vaikkei aivan yhtä voimakas kuin huutomerkki. Sana on glossattu indeed.

Edellä käsitelty riittänee havainnolliseksi esimerkiksi käsikirjoituksen toimitustyön yleisestä problematiikasta. (Beowulf on siinä mielessä yksinkertainen esimerkki, että se ei ole säilynyt kuin yhtenä käsikirjoituksena, josta on tehty kopio ennen sen vaurioitumista.) Palataksemme siis varsinaiseen aiheeseen: Walkden viittaa artikkelissaan Jacob Grimmin teoksen Deutsche Grammatik neljänteen osaan (1837), jossa hän käsittelee germaanista interrogatiivipronominia. Walkden kirjoittaa:
Grimm (1837: 448–51) remarked that within Germanic this use of the interrogative pronoun was specific to these two languages, [alaviite 4: It is striking that Old High German exhibits no trace of this use [...] ] emphasising that the sense was not interrogative here, since the pronoun was not followed directly by the verb as in true interrogatives; furthermore, he demonstrates that the pattern cannot be merely an artefact of translation from a Latin original, since hwæt in Old English translations (e.g. of Bede’s Historia) is often inserted even when it corresponds to nothing overt in the original. Grimm notes that it always stands at the beginning of a clause, and that it often serves to introduce speech, or even a whole poem as in the case of Beowulf. His conclusion is that it is ‘purely an exclamation, albeit in a very moderate sense’. [alaviite 5:‘ein bloßer ausruf, jedoch in sehr gemäßigtem sinn’ (1837: 450).]
Yhteenvedossa hän tiivistää:
In this paper I have argued that the traditional view of Old English hwæt as an interjection meaning simply ‘lo!’ or ‘listen!’, as proposed by Grimm (1837) and assumed ‘by all Anglo-Saxonists’ (Stanley 2000: 541), is unsatisfactory.
(Alleviivaus minun. Viitteet löytyvät luonnollisesti artikkelista.)

Vaikka siis en ole missään nimessä eri mieltä itse johtopäätöksestä, olen hieman eri mieltä siitä, onko "perinteinen näkemys" todella lähtöisin Jacob Grimmiltä. Aihetta käistteleviin uutisiin tällainen herkullinen yksityiskohta sopii tietysti kuin nyrkki silmään, ja erinäisten maailmansotien vuoksi saksalaisia sopii toki syyttää kaikenlaisista epäkohdista.

Pohjustaakseni asiaa haluan kiinnittää huomion muutamaan 1800-luvun alun Beowulf-käännökseen. (Olen alleviivannut sanan hwæt käännösvastineet kussakin otteessa.) Luettelo Beowulf-käännöksistä löytyy täältä, mutta huomattava osa vanhemmista käännöksistä käsittää vain valikoituja kohtia. Edellä mainittu Thorkelin käänsi ensimmäisessä täydellisessä Beowulf-editiossa (1815) ensimmäiset säkeet latinaksi seuraavasti:
Quomodo Danorum in principio
populus regum gloriam auxerit,
quomodo principes virtute promoverit.

'miten alussa daanien
kansa kuninkaiden kunniaa kasvatti,
miten ruhtinaat urheudessa korotti.'
Muodot auxerit ja promoverit (joiden subjekti on populus 'kansa') ovat konjunktiivin perfektejä, joten Thorkelin ei ole mieltänyt lausetta suoraksi kysymykseksi, minkä havainnon merkitystä tietenkin vähentävät käännöksen muut ilmeiset puutteet.


Thorkelinin editio princeps (1815) faksimilenä.

John Josias Conybeare (1779 - 1824) kääntää postuumisti vuonna 1826 julkaistussa teoksessaan Illustrations of Anglo-Saxon Poetry alkusäkeet latinaksi ("a literal translation into Latin") seuraavasti (s. 82):

Hwæt we Gar-DenaAliquid nos de Bellicorum Danorum
In ear-agumIn diebus antiquis
Ðeoð cyninaPopularium regum
Ðrym efrunon,Gloria accepimus,
Hu ða ÆðelinasQuomodo tunc principes
Ellen fremodon.Virtute valuerint.
'Jotain me sotaisten daanien, menneinä päivinä, kansallisten kuninkaiden kunniasta olemme kuulleet, miten silloin ruhtinaat olivat urhoollisia.' Hänen samasta teoksesta löytyvä runomittainen englanninnoksensa jambisessa pentametrissä on selvästi vapaammin käännetty (s. 35):
List! We have learnt a tale of other years,
Of kings and warrior Danes, a wondrous tale,
How æthelings bore them in the brunt of war.
Huomion kiinnittää arkaainen huudahdus "List!", joka näennäisesti toimii tässä sanan hwæt käännösvastineena. Kuten ylempänä nähtiin, Conybeare kuitenkin kääntää sanan latinaksi sanalla aliquid 'jotain' liittäen sen kiinteästi lauseeseen verbin accepimus objektiksi, ja selittää alaviitteessä:
Hwæt we. There is a little abruptness, if not obscurity, in this sentence; the same use of 'Hwæt' will be found in Canto 24, l. 3. It somewhat resembles the Η οιη of Hesiod. (Ασπις Ηρακ.)
Viitatussa Beowulfin kohdassa (säkeet 1652 - 1653) Conybeare kääntää muinaisenglannin hwæt we þe þas sælac ... lustum brohton latinaksi  aliquid nos tibi hoc marinum (sc. nautarum) munus ... lubenter offerimus (s. 114), mutta pentametrissä hän runoilee "lo, we bring thee here a seaman's offering" (s. 59) sujauttaen jälleen käännökseensä ylimääräisen huudahduksen.

Viittaus (pseudo-)Hesiodokseen on mielenkiintoinen. Herakleen kilpi (Ἀσπὶς Ἡρακλέους) alkaa seuraavilla säkeillä:
ἢ οἵη προλιποῦσα δόμους καὶ πατρίδα γαῖαν
ἤλυθεν ἐς Θήβας μετ᾽ ἀρήιον Ἀμφιτρύωνα
Ἀλκμήνη, θυγάτηρ λαοσσόου Ἠλεκτρύωνος·

'tai sellainen: jätettyään kotinsa ja isänmaansa
meni Thebaan sotaisan Amfitryonin kanssa
Alkmene, tytär kansaa kiihottavan Elektryonin'
Formula ἢ οἵη toistuu Conybearelle todennäköisesti tuntemattomassa naisluettelossa (Γυναικῶν κατάλογος) ja voidaan kääntää 'tai sellainen kuin'. Se ei ole lauseenulkoinen huudahdus, koska se kongruoi suvussa ja luvussa lauseen subjektin Ἀλκμήνη kanssa. Tämän vertauksen ja sanatarkkojen latinannosten perusteella vaikuttaisi siltä, että Conybeare on käyttänyt käännösvastineita list! ja lo! lähinnä jonkinlaisen taiteellisen dynaamisen ekvivalenssin luomiseen: hän vaikuttaa olleen tietoinen siitä, että hwæt sinänsä ei ole lauseenulkoinen interjektio.

Näistä lähtökohdista on hyvä tarkastella sitä, mitä Jacob Grimm vuonna 1837 julkaistussa kieliopissaan itse asiassa sanoo. Mainittakoon vielä, että toinen Grimmin veljeksistä, Jacobin nuorempi veli Wilhelm, käänsi katkelmia Beowulfista saksaksi teoksessaan Die deutsche Heldensage jo vuonna 1829, joka ei valitettavasti sisällä runon ensimmäisiä säkeitä. Hän kuitenkin mainitsee käyttäneensä Thorkelinin tekstiä ja käännöstä Conybearen sekä tanskalaisen Nikolaj Grundtvigin korjauksin. (Jotta asia ei jäisi vaivaamaan, Grundtvig runoilee ensimmäiset säkeet 1820 julkaistussa teoksessaan Bjowulfs Drape seuraavasti: "Fra ældgamle Dage / Det melder os Sage, / Det tone i Sang! / At Stol-Konge-Sæder / Beklædtes, med Hæder, / I Old-Dane-Bang, / Af høibaarne Helte, / Som Sværdet i Belte / Ei bare omsonst!", siis ilman mitään huudahduksia.)


Grimmin kieliopin Beowulf-sitaatit ovat erilaisia ortografisia käytäntöjä lukuun ottamatta samat kuin ylempänä Conybearella: "hvät ve Gârdena thrym gefrunon B. 1; hvät ve the thâs sælâc lustum brohton B. 3302". Grimm listaa lukuisia muinaisenglannin- ja saksinkielisiä esimerkkejä ja pohtii mahdollisuutta, että kyseessä olisi jonkin latinan sanan käännösvastine: koska on vain muutama tapaus, jossa hwæt näyttäisi vastaavan sanaa namque tai etenim 'sillä, näet, nimittäin', tulee Grimm siihen tulokseen, että muinaisenglannissa hwæt "muß [...] vollkommen eingeübt gewesen sein, da es so leicht, und mit unmerklicher bedeutung, hinzutritt." Sanalla ei siis ole tässä käytössä merkittävää merkitystä, mutta sillä on kuitenkin määrätty paikkansa lauseen, puheen tai runon alussa, kuten alla olevasta lainauksesta käy ilmi:
immer aber steht es vornen im satz, oft als das erste wort einer begonnenen rede (B. 1054. 3302. Hel. 73, 6), ja es hebt ganze gedichte an (wie Beovulf.) daß keine frage darin liegen kann, wurde schon behauptet, es scheint ein bloßer ausruf, jedoch in sehr gemäßigtem sinn.
(Yllä olevassa kappaleessa sulkeissa mainitut Beowulfin kohdat ovat vakiintuneen säenumeroinnin mukaan 530, jota kohtaa Conybeare ei mainitse, ja 1652, jota siteerattiin jo ylempänä.)

Tässä kohden on äärimmäisen oleellista, mihin "ein bloßer ausruf" ('pelkkä huudahdus') oikeastaan viittaa. Tarkoittaako Grimm, että hwæt on interjektio? Mikäli hän tarkoittaisi tätä, hän luultavasti sanoisi sen suoraan käyttäen latinalaisperäistä termiä interjectio. On myös syytä ottaa huomioon, että Grimm löytää esimerkkejä vastaavasta käytöstä William Shakespearen englannista sekä keskiyläsaksasta ja nykysaksasta (mutta ei gootista tai muinaisyläsaksasta, kuten jo todettua):
ohne zweifel hat es auch noch in der späteren sprache fortgedauert; ich finde ein beispiel in Shakspeares Henry IV part 2 act 2. s. 4: what we have seen the seven stars. andere werden sich sonst nachweisen lassen.
ein vergleichbares goth. hva oder ahd. huaz kenne ich nicht. mhd. zeigt es sich wieder im eingang des Rosengarten: waz man von rîchen künegen gesinget unde geseit! vielleicht gehören auch einige nhd. was in den redensarten: was man doch alles hört! was ich euch sagen wollte! hierher, relativa sind es nicht.
Käsitellessään kielioppinsa kolmannessa osassa interjektioita (1831, sivut 288 - 310), Grimm ei mainitse lainkaan sanaa hwæt (tai mitään sen kognaattia). Lisäksi hän erikseen toteaa, että interjektiot voidaan jättää lauseesta pois ilman, että sen rakenne kärsii, mikä ei kuitenkaan päde yllä lueteltuihin esimerkkeihin sanan hwæt kognaattien käytöstä.

Jäljelle jää siis hieman erikoinen ilmaisu ein bloßer ausruf. Grimm käyttää samaa sanamuotoa myös selittäessään kutsuvien interjektioiden ("interjectio vocantis, exclamantis") merkitystä: kyseessä on pelkkä huudahdus tai kutsu, joka ei ilmaise erityistä tunnetta, erotuksena muista interjektioista, jotka voivat ilmaista esim. ruumiillista kipua, kylmää tai kuumaa ("interjectio dolentis, algentis, calentis"). Listatessaan yksittäisiä interjektioita tai niiden merkityksiä Grimm käyttää säännöllisesti huutomerkkiä. Ylempänä listatuissa keskiylä- ja nykysaksankielisissä esimerkeissä hän käyttää huutomerkkiä lauseen lopussa. Vaikuttaisi siis vahvasti siltä, että ein bloßer ausruf viittaa itse asiassa, toki hieman epäselvästi, koko lauseeseen, jonka osa lauseenalkuinen ei-kysyvä interrogatiivipronomini on, eikä sanaan hwæt sinänsä.

Samana vuonna Grimmin kieliopin neljännen niteen kanssa ilmestyi englanninkielinen John M. Kemblen käännös A translation of the Anglo-Saxon Poem of Beowulf (1837), joka on omistettu "James Grimmille". Tässä käännöksessä alkusanat on käännetty seuraavasti:
Lo! we have learned by tradition the majesty of the Gar-Danes, of the mighty kings in days of yore, how the noble men perfected valour.
Sanastossa sanan hwæt kohdalla lukee "interj. ecce! quid!". Tämä eksplisiittinen väite menee jo pidemmälle kuin ylempänä mainittu Conybearen vapaa käännös, joka ilmestyi kymmenen vuotta aikaisemmin.

Tarkastelemani tekstuaalisen evidenssin valossa näyttäisi siis siltä, että sanan hwæt virheellisen tulkinnan traditioon ovat syyllisiä englantilaiset filologit itse, vaikka tuntuisikin mukavalta, että käännösvirhe on syntynyt "thanks to an error by a German spinner of fairytales".