Kansallismuseon Toista maata -näyttelystä

Kun Kansallismuseo toukokuussa avautui jälleen yleisölle, avautui myös kolmas uudistetuista pysyvistä näyttelyistä, Toista maata. Kuten Valtakunta aiemmin, Toista maata -näyttely käsittelee nykyisen Suomen alueen historiaa keskiajalta autonomian ajan loppuun. Kansallismuseon verkkosivujen mukaan näyttely on tuotettu "uusimman tutkimustiedon ja sisällönesittämisen keinoin". Näyttely "perehtyy ideoiden ja vaikutteiden virtauksiin Suomen alueella ajanjaksona 1100–1917". Lisäksi "menneisyyttä ei esitetä vain yhtenä aikajanana, vaan tuntemiamme tarinoita jopa kyseenalaistetaan, ja historiallisia käänteitä ja valtaa tulkitaan tavallisen ihmisen näkökulmasta". Helsingin yliopiston taannoisesta jutusta luin, että Tuomas Heikkilä oli mukana näyttelyn suunnittelussa, mikä tietysti nosti odotukset korkealle erityisesti keskiajan osalta.

Näyttelyiden uudistuminen on aina haikeaa: olisi mukavaa, jos kaikki esineet, joita on tottunut näkemään, olisivat vuodesta toiseen nähtävissä samoilla paikoilla. Samoin olisi mukavaa, jos näytteillä olisi erityisen paljon juuri niitä esineitä, joista on itse kiinnostunut. Ennen vanhan Valtakunnnan sulkeutumista näyttelyssä oli palauteautomaatti, jolla saattoi jättää toiveita koskien uudistuvaa näyttelyä. Itse käytin toki tilaisuutta hyväkseni, ja tyytyväisenä saatoin huomata, että mitään erityisen järisyttäviä periaatteellisia muutoksia näyttelyssä ei ollut tapahtunut. Yksi merkittävä uudistus oli, että kieli näytteli aiempaa suurempaa roolia. Näin ollen tässä kirjoituksessa käsittelen Toista maata -näyttelyn kieleen ja kirjalliseen kulttuuriin liittyviä näyttelyesineitä. 

Kieli on haastava näyttelyesine. Etenkin historiallisessa mielessä on tietysti helppo asettaa näytteille vaikkapa painettuja ja käsin kirjoitettuja kirjoja tai muita kirjoitusalustoja teksteineen. Kuten (esi)historialliset esineet, myös vanhemmat kielimuodot voidaan tehdä nykykatsojalle kiinnostaviksi kiinnittämällä huomio niiden yhtäläisyyksiin ja eroavaisuuksiin verrattuna nykykieleen. Historiallisia kielimuotoja, joihin päästään käsiksi lähinnä kirjallisten lähteiden ja rekonstruktion kautta, voidaan esitellä myös äänimuodossa tai muuten elävöittäen. Muistan olleeni vaikuttunut Heurekassa kuulemastani myöhäiskantasuomenkielisestä keskustelusta, joka koki myöhemmin uuden tulemisen Ylen taannoisen testin kautta. Nykykielten moninaisuutta Heurekassa taas kuvasi maapallo, johon kuulokkeiden liittimen kytkemällä sai kuunnella eri maissa puhuttavia kieliä. Teknistä viihdearvoa tuotti mahdollisuus tulostaa oma nimensä nuolenpääkirjoituksella. Myöhemmin esillä oli tietokone, joka kertoi, mitkä kaikki sanat jossain suomenkielisessä tekstipätkässä olivat lainasanoja. Heurekassa osa viehätystä onkin aina ollut esillepanon teknisissä ratkaisuissa.

Ylipäänsä näyttelyissä huomio kiinnittyy tavallisesti kolmeen asiaan, jotka kietoutuvat toisiinsa mutta ovat silti ymmärrettävissä erillisinä: sisältö, viestintä ja toteutus. Sisällöllä tarkoitan ylempänä olleessa sitaatissakin mainittua tutkimustietoa. Tutkimukseen perustuva tieto on nähdäkseni juuri sellaista tietoa, jota välittämällä ylläpidetään ja vahvistetaan ymmärrystä kulttuurista, historiasta ja ympäristöstä, kuten museolaki asian ilmaisee. Karkeasti voidaan siis puhua "faktoista".

Viestinnällä viittaan tässä yhteydessä siihen, mitä faktoja esitetään ja millainen narratiivi niistä rakennetaan. Jos tarkoitus on oppia tai ymmärtää jotain, on irralliset faktat hyvä kytkeä toisiinsa jonkinlaiseksi toimijoista, syistä ja seurauksista muodostuvaksi tapahtumasarjaksi eli kertomukseksi. Riippuen kohdeyleisöstä ja tarkoitusperistä voidaan tällaisen kertomuksen esittämisessä hyödyntää kaunokirjallisuudesta tuttuja keinoja. Tarinallisuus ja elämysten tarjoaminen ei siis lähtökohtaisesti ole missään nimessä ristiriidassa historiallisen ymmärryksen edistämisen kanssa.

Kolmas seikka eli (tekninen) toteutus on se, miten sisällön viestintä on käytännnössä toteutettu. Aivan kuten "sinänsä aivan oikeat" tosiasiat voidaan ilmaista niin, että niistä syntyy kuulijalle haluttu käsitys, myös käytännön esitystapa vaikuttaa siihen, miten viesti menee perille. Tämäkin mahtuu elämyksellisyyden alle: on aivan eri asia vaikkapa nähdä esimerkkejä historiallisesta kirjaimistosta  kuin päästä myös kirjoittamaan oma nimensä kyseisellä kirjaimistolla vahatauluun.

Yllä olevan tarkoitus on lähinnä todeta, että pidän tarpeellisena osata erottaa nämä asiat toisistaan, vaikka kirjoitankin tavanomaisella tyylilläni mitä mieleen juolahtaa.

Aloitan muutamalla yleisellä huomiolla. Esineistä annetaan opasteissa oikeastaan vain nimi ja paikka sekä joskus ajoitus. Tällä hetkellä esihistorianäyttely on ainoa näyttely, jossa tarkka tieto esineistä on säännöllisesti nähtävillä, vaikka sielläkin ajoitus ja löytöpaikka annetaan vähemmän tyydyttävästi karttamerkinnän ja aikajanan avulla. Suomen tarina -näyttelyssä tarkempien tietojen puute ei häiritse nykyaikaisten esineiden osalta, mutta yleisesti ottaen mielestäni vähintä, mitä voisi tehdä, olisi laittaa selosteeseen esinenumero, jonka avulla esineestä on ainakin teoriassa mahdollista löytää lisätietoa. Vielä parempi ja suorastaan nykyaikainen ratkaisu olisi QR-koodi, jolla pääsisi suoraan lisätiedon äärelle omalla älylaitteellaan.

Näyttelyn ensimmäinen huone on pyhitetty piispa Henrikille. Vanhat tutut kuparilaattojen kopiot on aseteltu arkun muotoon, mikä on miellyttävä uudistus. Seinällä ne toki olivat helpommin katseltavissa, mutta nyt alkuperäisesineen todellinen luonne tulee paremmin esiin. Tekstissä mainitaan, että Turussa vuoden 1290 paikkeilla kirjoitettu Pyhän Henrikin legenda on ensimmäinen Suomessa kirjoitettu kirjallinen teos. Vanhin käsikirjoituslähde (Tukholma, Kungliga biblioteket, A 129) on ajoitettu 1300-luvun alkupuolelle. Kansanrunousarkiston vanhin, 1600-luvun lopulle ajoitettu käsikirjoitus sisältää piispa Henrikin surmavirren (SKVR VIII 990.B), johon tekstissä myös viitataan. Tekstissä kumotaan tehokkaasti luulo siitä, että legenda eri versioineen olisi varsinainen historiallinen lähde, mikä on perusteltua, sillä ainakin keskustelupalstoilla asiasta esiintyy hyvin paljon väärinkäsityksiä.

(Sivumennen sanoen olisi erinomaista, jos museokaupassa olisi saatavilla Tuomas Heikkilän Pyhän Henrikin legenda ja SKS:n näköispainos Piispa Henrikin surmavirrestä.)

Rokkus- ja oappogirje (Kristiania, 1840), sivu 5.

Kirkkosalissa on tuttujen pyhimysveistosten lisäksi myös myöhempää uskonnollista esineistöä, muun muassa tunturisaamelaisten rukouskirja (SU5080:41). Vaikka asia ei käy ilmi näyttelystä tai näemmä edes Finnasta, kyseessä on Kristianiassa (eli Oslossa) 1840 painettu N. V. Stokflethastin Rokkus- ja oappogirje.

Piispa Henrikin legendan yhteydessä käy epäsuorasti ilmi, että nykyisen Suomen alueen ensimmäinen kirjakieli oli latina. Toisaalla lukee, että kirjakieliä olivat aluksi "latina, saksa, ruotsi ja venäjä – ja lopulta suomi". Samassa tekstikappaleessa mainitaan myös, että suomenkielisiä tekstejä kirjoitettiin ja luettiin jo ennen reformaatiota ja raamatunkääntäjä Mikael Agricolaa. Koska tekstit jäävät helposti museovieraalta huomiotta, olisin tietysti toivonut juuri tämän seikan käyvän ilmi esineiden kautta, etenkin kun myöhemmin näyttelyssä uusinnetaan eräitä tähän liittyviä väärinkäsityksiä. Tässä olisi ehkä ollut juuri hyvä kyseenalaistaa niitä "tuntemiamme tarinoita".

Toinen kyseenalaistamatta jäävä tarina on Kalevala. Ensimmäisen kerroksen pyöreässä huoneessa käsitellään ajanlaskua:

Kuu ja aurinko muodostuivat symboleiksi jo antiikin aikana. Ihminen kuvitteli kuun ukkona selittääkseen sen alati muuttuvaa olemusta. Kuun säännöllinen kierto tarjosi keinon ajan laskemiselle. Suomen kansalliseepoksessa Kalevalassa kerrotaan, että aurinko ja kuu syntyvät veteen vierähtäneistä sotkan munista.

On totta, että Kalevalassa sanotaan näin (I.237–40), muttta mielestäni olisi mielekkäämpää viitata kansanperinteeseen kuin Kalevalaan, joka on Elias Lönnrotin luoma kaunokirjallinen tuote. En tarkoita tällä vähätellä Lönnrotin panosta kansanrunouden kerääjänä tai Kalevalan roolia suomalaiselle taiteelle ja kulttuurille (jolta Kansallismuseon keskihallissakaan ei voi välttyä), mutta Kalevala ei ole lähde muinaissuomalaiseen mytologiaan. Olisi siis toivottavaa, ettei sen annettaisi ymmärtää olevan sellainen.

Pyöreässä huoneessa on myös nähtävillä kappale 1642 painettua ensimmäistä koko Raamatun suomenkielistä käännöstä. Raamattu on auki ensimmäisen kuningasten kirjan alun kohdalla, joka on latinaksi hämäävästi tertius regum eli 'kolmas kuningasten (kirja)'.

Seuraavassa huoneessa on nähtävillä Suomen aluetta esittäviä karttoja Al-Idrisistä ja Olaus Magnuksesta autonomian aikaan. Vuoden 1820 kartan yhteydessä suomalaisiin viitataan "venäläisinä suomalaisina":

Entisestä Itä-Ruotsista tuli nyt laajan Venäjän valtakunnan läntisin kolkka, Venäjän keisarin hallitsema suuriruhtinaskunta. Samalla piirrettiin Suomen edelleen voimassa oleva länsiraja. Kulttuuri, historia, yhteiskuntajärjestys ja valtauskonto sitoivat venäläisiä suomalaisia edelleen länteen.

Eräs suomalaisen historiografian kummajainen on ollut Ruotsi-Suomi, joka synnyttää mielikuvan jostain vastaavasta kuin Puola-Liettua ja Itävalta-Unkari. Toinen ääripää on kai sitten esittää asia tavalla, joka antaa ymmärtää, että Österland olisi ollut kurantti käsite vielä 1800-luvun alussa ja että Finland olisi viitannut tuolloinkin ainoastaan Varsinais-Suomeen.

Toisen kerroksen pyöreässä huoneessa on sarja karttoja, jotka esittävät rajojen muutoksia. Kartat ovat vuosilta 1000, 1323, 1622 ja 1809. Ensimmäisessä ei ole rajoja eikä tekstiä; Käkisalmen ja Stolbovan rauhan jälkeisten rajojen kartoissa Suomen kohdalla lukee "Ruotsi", vuoden 1809 kartassa "Venäjä". Tämä vähän hassu merkintätapa vastaa myöhemmin näkyvässä aikajanassa olevaa ajatusta: vuoteen 1809 asti "oli vain Ruotsi itäalueineen", ja "sitten oltiin osa Venäjää". 

Ruotsalaisilla oli aikanaan motivaatio esittää Suomen suuriruhtinaskunta mahtavana valtakuntana, joka kuitenkin oli alisteinen Ruotsin valtakunnalle. Suomen suuriruhtinaskunnan (magnus ducatus Finlandiae) propagandistinen vaakuna löytyy Kustaa Vaasan hautamuistomerkistä 1500-luvun loppupuolelta. Myös Johan Amos Comeniuksen 1658 ilmestynyt Orbis pictus esittää Ruotsin (Svecia) ja Suomen (Finnia) erikseen Euroopan "merkittävimpien valtakuntien" (regna primaria) luettelossa (ks. vuoden 1689 ruotsinkielisen painoksen s. 224–225). Vaikkei ihan tälle linjalle lähdettäisikään, en myöskään oikein näe mitään erityistä syytä vähätellä ainakaan Suomen suuriruhtinaanmaan autonomiaa edes näin "Suomi 100" -hurmoksen jälkimainingeissa. 

Vuosi 1000.

Kartat liittyvät myös tämän kirjoituksen varsinaiseen aiheeseen eli kieleen. Karttoihin on merkitty pistemäisiä kohtia erilaisilla muodoillla: kärkikolmio merkitsee saamelaisia kielimuotoja (viimeisessä kartassa saamelaiskieliä), ympyrä itämerensuomalaisia kieliä (ensimmäisessä kartassa kielimuotoja), neliö ruotsin murteita (ensimmäisessä kartassa muinaisskandinaavisia kielimuotoja) ja kuusikulmio suomen murteita (puuttuu ensimmäisestä kartasta). Kahdessa viimeisessä kartassa kuvioiden sisällä on tarkentavia kirjaimia, joiden selitykset löytyvät kartan alakulmasta, esim. "karjala", "viro", "hämäläisiä [suomen murteita]", "eteläsaame" ja "Sveanmaan [ruotsin murre]". Ensimmäisessä kartassa on lisäksi pari asteriskia osoittamassa "jäänteitä muinaiskielistä" eli kaiketi paikannimiä.

Huomio kiiinnittyy muutamaan asiaan. Eri alueilla puhuttavia kieliä olisi luontevin kuvata alueina eikä pisteinä. Tiheähkösti asetetut pisteet voivat tietysti osoittaa aluetta, mutta kuviot kartalla tuovat ainakin minulle mieleen kaupungit tai kylät, joihin ne eivät kuitenkaan näyttäisi viittaavan. (Muinaiskielisten paikannimien tapauksessa pistemäisyys olisi tietysti perusteltua.) Toinen outous liittyy siihen, että "muinaisskandinaaviset kielimuodot" näyttävät muuttuvan "ruotsin murteiksi" ja katoavat samalla muualta paitsi Ruotsista ja Suomen (Ruotsin? Venäjän?) rannikolta. Kolmas outous on se, että kartoista saa sen kuvan, että suomi ei ole itämerensuomalainen kieli: toisin kuin muinaisskandinaavin vaihtuessa ruotsiksi, itämerensuomalaiset kielet näyttävät korvautuvan suomen murteilla, joilla on oma, erillinen merkkinsä. Luulisi, että itämerensuomalaisten kielten yhteenkuuluvuutta korostava merkintätapa olisi omiaan osoittamaan sitä, miten kieli- ja kulttuurialueiden sumeat rajat eivät välttämättä noudata mielivaltaisia valtakunnanrajoja.

(Edellä sanottuun sisällytän sen varauksen, etten ehtinyt perehtyä keskellä karttahuonetta oleviin teksteihin. Olin liikkeellä lasten kanssa, eikä kovin tarkka syventyminen ollut mahdollista. Kokemukseni siis tässä suhteessa vastannee keskivertoa museokävijää.)

Ase- ja tautihuonetta (josta kirjoitan ehkä joskus toisaalla) seuraavassa huoneessa on neljä kiinnostavaa kohdetta. Ensimmäinen on taulu, jossa on seuraava teksti:

Mÿnna tachton gernast spuho sōmen gelen Emÿna daÿda

Vanhin suomen kielellä kirjoitettu kokonainen virke, piispa Maunu Tavastin tervehdys vastaantulijalle noin 1470.

Suomen kieli on kehittynyt tuhansien vuosien ajan, mutta sitä on kirjoitettu noin 600 vuotta. Varhaisimmat kirjoitetut suomenkieliset lauseet vaikuttavat nykyään kömpelöiltä. Suomen kieli ei kuitenkaan ollut kömpelöä. Sen kirjoittaminen latinan, ruotsin ja saksan mallien mukaan vain oli vaikeaa.

Latinan, ruotsin ja saksan mallien käyttö koskee tietysti lähinnä oikeinkirjoitusta, eikä suomen kirjoittaminen niiden mukaan ole välttämättä mitenkään erityisen vaikeaa. Tämä näköharha johtuu siitä, että oikeinkirjoitus on ylipäänsä ollut vaihtelevampaa, ja siitä, että nykylukija vertaa kirjoitusasuja tietysti itselleen tuttuun nykyaikaiseen kirjoitustapaan. Esimerkin virkaa toimittava lause olisi kuitenkin hyvin luultavasti ollut kömpelö jo aikalaisen mielestä: gernast spuho selittynee sillä, että kopioitaessa gernaſti puho 'kernaasti puhua' on luettu gernaſt ſpuho: sanan lopussa oleva i olisi siis muuttunut sananalkuiseksi ſ:ksi. Muutenkin virkkeen viesti on, että puhuja ei osaa puhua suomea, joten se ei välttämättä siksikään edusta aikansa sujuvimmaksi koettua suomea.

Kuten esineiden osalta jo mainitsinkin, olisi tietysti mukavaa, jos museovieraan olisi mahdollista saada tietää, että virke on peräisin Nürnbergin kaupunginkirjaston käsikirjoituksesta Ms. Solg. 16,2ᵒ (KdiH 14.0.17) lehdeltä 106r. Vielä tärkeämpää olisi, että lause annettaisiin siinä muodossa, jossa se on kyseisessä lähteessä: sanan tachton pitäisi olla thachton, ja sanan sōmen pitäisi olla som̄en.

Vaikka asia tuntuu vähäpätöiseltä, eikä sitä voi olettaa avattavan suurelle yleisölle tarkoitetussa näyttelyssä, on tarkkuus tällaisissa asioissa mielestäni toivottavaa. Saksankielisen korvaan d:ltä kuulostava aspiroimaton t-äänne on kirjoitettu d-kirjaimella sanan daÿda 'taida' alussa, mutta kuitenkin korostetusti aspiraattana sanan thachton 'tahdon' alussa. Viiva m-kirjaimen päällä sanassa som̄en taas näyttäisi olevan nasaaliviiva, jolloin olisi luettava sommen pitkällä m-äänteellä; onhan myös lauseen ensimmäisessä sanassa mÿnna jostain syystä pitkä n-äänne.

Lisäksi museovieras saattaa hämmentyä siitä, että vuonna 1452 kuollut piispa Maunu Tavasti (bischoff von appow in vinlannd) olisi tervehtinyt jotakuta "noin 1470" ilmoittamalla, ettei osaa puhua suomea. Ajoitus selittyy sillä, että "noin 1470" on oikeastaan paperin ajoitus, jolle kyseinen matkakertomus on kopioitu. Sivulla 95r on päiväys 1471. Sisällön puolesta matkakertomus kertoo muutenkin parikymmentä vuotta aikaisemmista tapahtumista.

Samassa huoneessa on kolme kiinnostavaa esinettä. Ensimmäinen on Mikael Agricolan Tukholmassa 1551 painettu Dauidin Psaltari. Opastekstissä mainitaan kirjasta löytyvä kuuluisa epäjumalaluettelo. Toinen on jälleen vuoden 1642 Raamattu, tällä kertaa auki toisen Samuelin kirjan alun kohdalla, joka on latinaksi secundus regum eli 'toinen kuningasten (kirja)', mikä kätevästi selittää aiemman kappaleen kohdalla mahdollisesti syntyneen hämmennyksen. Näytteillepano on tältä osin nerokasta, ellei kyse sitten ole sattumasta.

F.m.I.85, 13v.

Kolmas esine on Kansalliskirjaston Fragmenta membranea -kokoelman 13. tai 14. vuosisadalle ajoitetun messukirjan sivu (F.m.I.85, lehti 13). Selityksen mukaan latinanopiskelija on tehnyt alareunaan (sivu on ylösalaisin) "muistiinpanoja kolmella kielellä". Olisi ehkä selkeämpää jollakin tavalla vihjata, että marginaalissa on käännnetty latinan sanat etiam ja quando ruotsiksi (och, när) ja suomeksi (mos, coska).  Vaatii aikamoista harrastuneisuutta kyetä ymmärtämään nämä merkinnänt näytteillä olevasta fragmentista, jonka merkitys jää siten todennäköisesti hämäräksi.

Ainoan varsinaisen harmistuksen tuotti suomen kielen oma huone. Seinällä on seuraava teksti:

Suomen kieli on suomalaisten oma kieli*, mutta suurin osa siitä on lainaa. Kaikki kielet ovat sukua toisilleen. Suomen kielessä kaikki on vuorovaikutuksen tulosta eli lainaa. Kaikissa kielissä kaikki on lainaa. Kielen juju ja elinikelpoisuus on muutoksessa eli elämässä. Muuttumaton kieli on laakista vainaa.

(Alaviittessä todetaan: "Nykyisen Suomen alueen vanhimpia kieliä, uralilaisiin kieliin kuuluvia suomea ja saamea on puhuttu tuhansien vuosien ajan." Muotoilu on monitulkintainen eikä siis välttämättä suoraan väitä, että mainitut uralilaiset kielet ovat alueen ensimmäiset eli vanhimmat kielet, mutta tässäkin yhteydessä olisi ehkä voinut mainita jotain niistä kielikartassa mainituista muinaiskielten jäänteistä.)

Onko tässä tarkoitus puhua suomen kielestä erikseen vai kaikista maailman kielistä yleisesti? Kyse on loogiesti ajatellen jälkimmäisestä, jos kerran "kaikissa kielissä kaikki on lainaa". Tämä tekee kuitenkin "lainoista" puhumisen täysin turhaksi. Historiallisessa kielitieteessä on tapana puhua erikseen lainatusta ja peritystä aineksesta. Peritty aines liittyy kielisukulaisuuteen, lainaaminen eri kielimuotojen puhujien vuorovaikutukseen. Kaikki on tietysti suhteellista: latinan vinum on lainautunut jo kantagermaaniin muodossa *wīna, lainattu sieltä kantasuomeen ja peritty lähes sellaisenaan nykysuomeen; historiallisesti sama sana on sittemmin myös lainattu uudestaan ruotsin sanasta vin muodossa viini. On mielestäni karhunpalvelus kielen ilmiöistä mahdollisesti kiinnostuneelle yleisölle esittää asia niin, että käsitteiden ero hämärtyy.

Väite, että kaikki kielet ovat sukua toisilleen, tuntuisi asettuvan monogeneesihypoteesin puolelle, mutta edellä sanottu huomioiden sukulaisuudella tarkoitettaneen tässä kaikenlaista kuviteltavissa olevaa vuorovaikutusta eikä vain kielisukulaisuutta kielitieteellisessä mielessä. Kuten sanottu, tällainen käsitteiden sekoittaminen ei ole jotain, mitä odottaisin näkeväni museossa.

Epäselväksi jää, mitä tarkoitetaan sillä, että kielen on muututtava elääkseen. Kieli kuolee eli sammuu, kun sillä ei ole enää puhujia. Tämä tapahtuu siten, että ihmiset, jotka puhuvat kyseistä kieltä, kuolevat opettamatta kieltään seuraaville polville. Tyypillisesti kielen sammumisen hetkenä pidetään sitä, kun sen viimeinen puhuja kuolee, vaikka toki sen "elinkelpoisuus" voi olla käytännössä mennyttä jo aiemmin. Millaiset syyt sitten johtavat siihen, että ihmiset eivät tule opettaneeksi kieltään eteenpäin vaan alkavat käyttää jotain toista kieltä? Tärkein syy lienee se, että kyseisellä kielellä ei ole käyttöä heidän ympäristössään. Asialla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, muuttuuko heidän puhumansa kieli vai ei.

Kaikki on lainaa.

Kukaan tuskin tosissaan esittäisi, että sellaiset kielen muuttumattomuutta ja yhtenäisyyttä edistävät instituutiot kuin kieliakatemiat, koululaitos, hallintokieli ja vastaavat olisivat merkkejä siitä, että kyseinen kieli on kuolemassa. Tällaiset instituutiot voivat toki olla kuolemaksi paikallisille kielimuodoille, ellei niille sitten onnistuta perustamaan omia instituutioitaan tai niiden käyttö säily muuten paikallisena puhekielenä. Asiayhteyden perusteella arvelisin, että kielen muuttumisella on ajateltu lähinnä lainasanoja: tarkoitus lienee kyseenalaistaa sellainen kielipuristinen ajatus, että lainasanat ovat sinänsä pahasta, minkä ajateltaneen liittyvän jonkinlaiseen ksenofobiseen sulkeutumiseen ulkoisilta vaikutteilta.

Suomen kielessä on ollut tapana suosia uusien sanojen muodostamista johtamalla ja yhdistämällä lainasanojen sijaan. Tästä syystä suomessa on sellaisia sanoja kuin kirjallisuus eikä litteratuuri. Vaikka sanojen läpinäkyvyys voi myötävaikuttaa asioiden oppimiseen, kyseessä on lähinnä esteettinen, toki kansallisromanttisesti motivoitunut valinta, jolla ei ole sinänsä vaikutusta kielen elinkelpoisuuteen. Pääasia on, että kieltä voi käyttää esimerkiksi tieteelliseen keskusteluun eri aiheista, kutsuttiin niitä aiheita sitten lainasanoilla (esim. tekstikritiikki), käännöslainoilla (esim. käsikirjoitus) tai omilla muodosteilla (esim. piirtokirjoitus).

Taulua vastapäisellä seinällä on 42 valkoista ruutua, joista kussakin lukee jokin suomen kielen sana. Kääntämällä napista valo liikkuu (aakkosjärjestyksessä) seuraavaan sanaan. Sanat ovat seinällä satunnaisessa järjestyksessä. Sana kuullaan äännettynä, ja näytöllle tulee sanan merkitystä esittävä kuva sekä etymologisia tietoja. Yhden sanan alla käsitellään välillä useampaa sanaa. Sanan biologia selityksessä todetaan seuraavaa:

Kielenpuhdistuskiihkoilijat halusivat suomalaisen vastineen joka käsitteelle, mutta luopuivat onneksi tästä mahdottomasta leikistä. Suomen kieleen on jäänyt hauska, sulamaton osuus maailman sanalainoista, vierasperäiset sanat eli sivistyssanat. On sangen onnellista, että meillä on tällainen luokka sanoja käytössämme: ne toimivat paitsi tyylillisen variaation lähteenä, myös siltana toisten eurooppalaisten kielten sanaston oppimiseen.

Tyylillisestä variaatiosta olen samaa mieltä: mahdollisuus käyttää sellaisia erikoisempia sanoja kuin koodeksi ja dateeraus antaa mahdollisuuden tarkentaa, että kyse on erikoisalan termistä, mikä tyydyttää tilanteesta riippuen erilaisia viestinnällisiä tarpeita (esim. asiantuntijaposition etablointi, huumori). Minusta on myös mukavaa voida käyttää tilanteesta riippuen joko ilmaisua kannettava tietokone tai lainasanan slangijohdosta läppäri. En kuitenkaan ymmärrä, miksi kyseessä olisi jokin erityisen "mahdoton leikki". Vastaavaa leikkiä on leikitty muissakin euroopan kielissä keskiajalta asti (esim. muinaisenglannin foresetnes merkityksessä 'prepositio'). Käytännön hyötyä on toki siitä, että termit tai "sivistyssanat" ovat muodoltaan kansainvälisiä (eli lähinnä latinaa tai kreikkaa), koska silloin niitä ei tarvitse opetella ihan kaikissa kielissä erikseen. Toisaalta voidaan myös esittää, että tällainen sivistyssanasto on omiaan luomaan juopaa oppineiden ja muiden välille, kuten myös vieraan kielen (kuten latinan) käyttö tieteellisissä yhteyksissä.

Sanaseinä ja operaattori.

Mainitsin ylempänä, että olisin toivonut jonkinlaista pyrkimystä korjata Agricolan työn merkitykseen liittyviä väärinkäsityksiä. Esimerkiksi viime vuonna Kirkko ja kaupunki -lehdessä kirjoitettiin, että Argicola keksi sanan pääsiäinen, vaikkei ole oikeastaan mitään syytä olettaa näin: olihan kristinusko juhlineen saapunut Suomeen Ruotsiin jo satoja vuosia aikaisemmin, eikä kansalle "saarnattu latinaksi", vaikka tätäkin käsitystä näkee toisinaan viljeltävän. Painetun kirjan merkitystä vähättelemättä en myöskään vähättelisi käsinkirjoitetun kirjan merkitystä, suullisesta kielenkäytöstä puhumattakaan. Kai esimerkiksi Westhin koodeksin tai Uppsalan evankeliumikirjan voisi ainakin mainita. Vaikka jonkun sanan ensimmäinen tunnettu kirjallinen lähde olisi Agricola, ei tästä automaattisesti seuraa, että hän olisi keksinyt sen.

Sanaseinä ei tee paljoakaan asian korjaamiseksi. Mikael Agricolan keksimiksi ilmoitetaan yksiselitteisesti jalopeura ja sisu. Lisäksi annetaan ymmärtää hänen keksineen sanat näkypaikka ('teatteri'), luutarha ('kalmisto'), lustitarha ('paratiisi'), toiviojuoni ('pyhiinvaellusmatka') ja virkamies. Suoria käännöksiä ilman aiempia kohdekielisiä malleja tai vanhojen sanojen käyttöä uusissa yhteyksissä voidaan tietysti perustellustikin pitää kääntäjän keksiminä. Edelleen Argicolalta "saaduiksi" mainitaan vissi, yrtti, vimmattu, äkätä, äsken, öykkäri, putkahtaa, kukistaa, nisu, visu, ylenpalttinen, kovakourainen ja tomppeli, mutta tämä menee ehkä lennokkaan ilmaisun piikkiin. Agricolan mainitaan myös "kirjoittaneen ja painatuttaneen" sanat usko, ylösnousemus ja armo. Sanasta puoliso kuitenkin todetaan neutraalisti, että Mikael Agricola tunsi sen (tosin muodossa puolisa). Samoin sanoista laki, rikos ja petos todetaan, että ne esiintyvät jo Agricolalla. Olisin jotenkin odottanut, että sanan laki mainittaisiin olevan laina muinaisruotsista, kun taas rikos ja petos ovat suomenkielisiä johdoksia (rikkoa, pettää). Tässä olisi potentiaalia hauskalle narratiiville.

Ylipäänsä kaikista selkeintä olisi havainnollistaa lainasanoja esimerkeillä kävijöille tutuista kielistä. Nähdäksenin ainoa tapaus, jossa viitataan toisen nykykielen sanoihin, on lusikka, jonka yhteydessä annetaan venäjän sanat порука, место, пирог, спирт ja тоска, sekä niistä lainatut suomen sanat porukka, mesta, piirakka, pirtu ja tuska. Tietysti tässäkin on vähän vinossa se, että tuska ei ole laina venäjän sanasta тоска vaan sen muinaisvenäläisestä muodosta.

Suoranaisten virheellisten väittämien lisäksi tiedoissa on paljon harhaanjohtavia tai hämmentäviä muotoiluja. Esimerkiksi sanan historia kohdalla todetaan ensin, että uralilaisiin kieliin "on maailman sivu lainattu ahkerimmin sanoja indoeurooppalaisen kielikunnan kielistä, sieltä sun täältä". Esimerkkeinä mainitaan, että historia, museo, normaali, numero ja leijona ovat selvästi lainoja kreikan ja latinan aineksista, mutta sata, kaikki ja etsiä on kotiutettu huomaamattomiksi. Tässä hämärtyy ero siinä, onko sana lainattu uralilaisiin kieliin (eli on rekonstruoitavissa uralilaiseen kantakieleen), vai onko kyseessä jokin nykyaikainen "sivistyssana", tai jotain siltä väliltä. Jos kerran leijona on selvästi lainattu latinasta eikä ruotsista, niin miksi sitten sanojen risti, pappi, pakana ja Raamattu ilmoitetaan olevan slaavilaisia lainoja? Sanojen tunneli, muki, pihvi ja timotei osalta lainanantajakieleksi mainitaan englanti, vaikka välissä on luultavimmin ruotsi. Sanan laina ilmoitetaan olevan laina "germaaneilta tai skandinaaveilta", mikä on vähän hölmösti muotoiltu mutta toki linjassa sen kanssa, että suomen murteetkin erotetaan itämerensuomalaisista kielistä.

Kiitosta annettakoon siitä, että sanan kirja yhteydessä mainitaan kirjallisuus ja kirjasto 1800-luvun oppineina muodosteina, kuten myös nykyaika, pääoma, taide, tiede ja sivistys. Viimeksi mainitusta todetaan, että pellavan "sivistäminen" on tässä otettu uusiokäyttöön. Kiinnostava lisähuomio olisi, että jonkinlaisena motiivina lienee ollut pinnallinen yhteys latinan sanaan civis (tämäkin on eräällä taholla ymmärretty väärin); sama pätenee kotoperäisesti johdettuun sanaan lukio, jonka yhtäläisyys sanan lyceum (λύκειον) kanssa tuskin on sattumaa. Juuri 1800-luvulla tehtyä kirjakielityötä ja kirjakielen keinotekoista luonnetta olisin toivonut käsiteltävän enemmän.

Näyttelyssä muistui mieleen, että minulle on vakavalla naamalla esitetty, että mitään suomen kieltä ei ole olemassa, koska siinä on niin paljon lainoja. Tämä on sama ajatusmalli, joka on johtanut kaikenlaiseen hörhöilyyn siitä, että itse asiassa kaikki maailman kielet pohjautuvat suomeen, koska johonkin pohjautuminen tai lainojen saaminen on mukamas jotenkin vähempiarvoista. Voisihan yksittäisille ihmisillekin korostaa, että heidän geeninsä ovat heidän vanhemmiltaan ja kaikki mitä he osaavat ja tietävät on pohjimmiltaan muilta opittua tai "vain" perimän antamien mahdollisuuksien toteutumista. Sinänsä totta, mutta mitä tällä saavutettaisiin? Onko suomenkielisillä liian hyvä, ylilyönteihin johtava kielellinen itsetunto, jota on syytä erityisesti toppuutella? 

Erinomaista on joka tapauksessa myös se, että sanan teatteri alla annetaan esimerkkejä neljästä eri raamatunkäännöksestä, joissa sana esiintyy muodoissa Näkypaicka (1548), Cadzelluspaicka (1642), katseluspaikka (1867), näytelmäpaikka (1938) ja teatteri (1992). Tässä on mahdollisuus tehdä kaikenlaisia oivalluksia liittyen oikeinkirjoitukseen ja käännöslainojen ja lainasanojen käyttöön. Olisi ehkä liikaa vaadittu, että mainittaisiin jakeen olevan Ap. t. 19:29, tai että Agricolan näkypaicka on suora käännös Lutherin sanasta Schauplatz, joka taas on suora käännös kreikan sanasta θέατρον (joka tosin on johdos eikä yhdyssana).

Pidin myös siitä, että rakas äiti annetaan virolaisessa muodossa kallis ema, mikä vastaa suomen ilmaisua kallis emä. Samassa yhteydessä sanojen rakas, armas ja äiti todetaan olevan germaanisia lainoja. Tämä kaipaisi jotain huomioita siitä, esiintyvätkö nämä sanat jossain kävijälle mahdollisesti tutussa germaanisessa kielessä, esimerkiksi ruotsissa ja englannissa, joille näyttelyn opastekstitkin on käännetty. Mikä olisi sen hauskempaa kuin todeta, että armas on historiallisesti sama kuin ruotsin adjektiivi arm?

Mitä tulee sanaseinän toteutukseen, olisi ehkä ollut hauskempi, jos seinällä olevissa ruuduissa olisi sanan sijaan kuva, jonka voisi vapaasti valita. Tällöin motiivi tutkia sanaseinää olisi selvittää ja ehkä yrittää arvata, mikä sana mihinkin kuvaan liittyy. Kuvat vangitsevat katseen helpommin kuin teksti. Kuvien herättämä mielenkiinto ohjautuisi sitten myös itse historiatietoihin (jotka tietysti voisi kirjoittaa pedagogisesti perustellumpaan muotoon). Nykyisellään ruudut eivät oikeastaan tuo kohteeseen mitään lisäarvoa: seinällä on sanoja, mutta nappia kääntäessä viihdearvo muodostuu sen jännittämisestä, mikä niistä tulee seuraavaksi. Jos seinällä näkee jonkun kiinnostavan sanan, joutuu pyörittämään nappia kunnes tulee sen kohdalle tietämättä, monenko sanan yli on kuljettava.

On tietysti selvää, että koskaan ei voi miellyttää kaikkia. Aivan samalla tavalla tämäkään kirjoitus ei kaikkien mielestä keskity oikeisiin asioihin. Uskoakseni kuitenkin esittämäni huomiot näyttelyn puutteista ovat varsin kohtuullisia. En kaipaa tieteellistä tarkkuutta, mutta toivoisin virheiden välttämäistä ja mahdollisuutta saada helposti lisätietoa.

Pistimen etymologiaa

Suomen sana pistin on verbistä pistää in-johtimella muodostettu välineennimitys. Sana pistin on tarkoittanut aiemmin 'piikkiä', oli kyse sitten kasvista tai pistiäisestä, mutta nykyään sanasta tulee ensimmäisenä mieleen sotilaan henkilökohtaiseen tuliaseeseen kiinnitettävä teräase siitä huolimatta, että nykyaikaiset pistimet ovat lähinnä puukkopistimiä eli soveltuvat pistämisen lisäksi myös lyömiseen ja viiltämiseen.

Varhaisia kuvauksia pistimestä sotilasaseena löytyy teoksista Lois de Gaya, Traité des armes, des machines de guerre, des feux d'artifice, des enseignes, et des instrumens militaires (Pariisi 1678), s. 16 ja Allain Manesson Mallet, Les travaux de Mars ou l'Art de la guerre, tome troisième (Pariisi 1684), s. 31. Tiettävästi ensimmäinen maininta käytöstä liittyy kolmikymmenvuotiseen sotaan. Jacques de Chastenet kertoo vuonna 1690 Amsterdamissa ilmestyneissä muistelmissaan (Les memoires de messire Jacques de Chastenet, chevalier, seigneur de Puysegur, tome premier, s. 479) vuoden 1647 tapahtumia käsitellessään, että hänen komennossaan olleilla sotilailla ei ollut miekkoja, mutta heillä oli pistimet (bayonnettes), joiden kahvat olivat yhtä pitkät kuin niiden terät ja jotka saattoi asettaa musketin piippuihin.

Sana pistin esiintyy kivääriin kiinnitettävän teräaseen merkityksessä teoksessa Ehdoitus sotamiehen kirjaksi Suomen sotaväkeä varten, joka ilmestyi vuonna 1880. Kuten Uusi Suometar (no 88 s. 2, 23.07.1880) kirjoittaa:

Suomalaisen laitoksen laatiminen on ollut hyvin waikea työ; kun Suomen kieltä ei tähän saakka wielä ole sota-asiain alalla käytetty, on suuri joukko sanoja nyt täytynyt sepittämällä tehdä. Tässä työssä owat maisteri Ferd. Ahlman'ia auttaneet muutamat asiaa harrastawat miehet, näiden joukossa yksi upseri.

Ennen pistimen vakiintumista suomenkielisessä kirjallisuudessa kyseistä asetta on nimitetty myös bajonetiksi ja – suomenkielistä ääntöasua paremmin kuvanneeksi – pajunetiksi. Kristfrid Gananderin sanakirjassa (2,311) sana esiintyy muodossa painatti, runositaatissa hilparin toisintona:

oti Hijsi hilporisi, 

paha henki painatisi

(Ks. myös SKVR XV 319 sekä kyseisen niteen sivut xxvii–xxxi.) 

Suomen sanojen alkuperä antaa sanan pajunetti esiintymäksi "As 1729", mutta 1700-luvun asetusteksteistä löydän sanan bajonetti jo tiedonannosta Ruotsin viimeisestä voitosta suuressa Pohjan sodassa eli Gadebuschin taistelusta (As1713d-3b). Myöhemmistä esiintymistä mainittakoon hattujen sodan alussa annettu reglementti, jossa muun muassa pistimet asetetaan vientikieltoon vihollisen satamiin (As1741d-5).

Gananderin painatti.

Joka tapauksessa bajonetti ja pajunetti edustavat ruotsin kautta kansainvälistä tyyppiä, jonka pohjalla on ranskan baïonnette. Tämän pajunetti-tyypin etymologiaksi annetaan tavanomaisesti Suomen sanojen alkuperässäkin annettu selitys "kaiketi Ranskan Bayonnen kaupungin mukaan". Ei ole sinänsä mahdotonta, että aseen tai muun asian nimitys on peräisin erisnimestä (mieleen tulee venäjän puukkoa merkitsevä финка tai yleismaailmallinen hampurilainen), mutta jos yhteys ei ole muuten ilmeinen sanan muodon perusteella ja historiallisista syistä, on tällaisiin selityksiin perusteltua suhtautua epäilevästi.

Etymologia on peräisin Pierre Borelin vuonna 1655 ilmestyneestä teoksesta Trésor de recherches et d'antiquités gauloises et françaises (s. 33) hakusanan baioniers alta. Tekijä toteaa samassa yhteydessä, että sana "pistooli" tulee Pistoian kaupungista ja että varsinainen hakusana baionier eli varsijousiampuja tulisi myös Bayonnesta.

Tulppapistimiä 1700-luvun alusta Grazin Landeszeughausissa.

Edellä mainittu ei kuitenkaan ole sanan ensimmäinen attestaatio. Sana bayonnette löytyy Randle Cotgraven ranska-englanti-sanakirjasta vuodelta 1611, joka selittää sen merkitykseksi 'a kind of small flat pocket-dagger, furnished with knives; or a great knife to hang at the girdle, like a dagger', ottamatta kantaa sanan etymologiaan. Vielä vanhempi maininta löytyy Étienne Tabourot'n teoksesta Les Bigarrures (osa 2) vuodelta 1583, joka on kokoelma sanaleikkejä ja jossa mainitaan "Bayonnettes de Bayonne".

Tällaisista etymologioista tulee helposti mieleen Isidorus Sevillalaisen Etymologiae-teos, jonka mukaan esimerkiksi latinan sana ars (art-) 'taito' tulee siitä, että se on tiukkojen (artus) sääntöjen säätelemää, ja että gladius 'miekka' tulee siitä, että sillä halkaistaan (dividere) kurkku (gula). Paremman selityksen puute ei tietenkään tarkoita, että ainoa selitys, jonka joku on sattunut keksimään, pitäisi paikkansa.

Tässä tapauksessa on kuitenkin olemassa myös toinen selitys. Adrien Timmermans esitti vuonna 1898 Revue scientifique -lehdessä julkaistussa artikkelissaan 'L’étymologie du mot baïonnette' etymologian verbistä bâillonner eli "laittaa suukapula" (tai kuonokoppa). Tällöin kyseessä olisi mahdollisesti jonkinlainen slanginimitys varhaisille tulppapistimille: tulppapistin kiinnitettiin muskettiin työntämällä sen kahva sisälle aseen piippuun, joka tietysti teki aseella ampumisen pistin kiinnitettynä mahdottomaksi. Tätä selitystä ei kumoa se, että nimitys on ilmeisen vaivattomasti sittemmin siirtynyt hylsypistimelle. Nimi ei ole varmastikaan ollut niin läpinäkyvä, että uusi kiinnitystapa olisi estänyt sen käytön (puhumattakaan mahdollisista kansanetymologioista), ja kutsutaanhan paukkupatruunoitakin edelleen "räkäpäiksi", vaikka niissä on puuluoti vanhan vahatulpan sijaan.

Timmermansin etymologia on jäänyt melko vähälle huomiolle. Johan Vising kuitenkin nostaa sen esille Nordisk tidskrift for filologi-lehdessä vuonna 1917 ilmestyneessä artikkelissaan 'Romanska etymologier. Randanteckningar till Meyer-Lübkers Romanisches etymologisches Wörterbuch'.

Mainittakoon, että ainakin 1800-luvulla vaikuttanut liikuntahistorioitsija Karl Wassmannsdorff yhdisti sanan Bajonett juuri hylsypistimen kiinnitystapaan erotuksena metsästysveitsimallisesta (miekka)pistimestä, joka kiinnitty piipussa olevaan istukkaan jousitoimisen pultin avulla. Tämä pistimen tai bajonetin ominaispiirteeksi nähty "bajonettikiinnitys" on sittemmin siirtynyt myös valokuvauksen maailmaan.

Timmermansin selityksen varsinainen ongelma näyttäisi kuitenkin olevan siinä, että varhaisimmat maininnat pistimistä sotilaskäytössä eli piippuun kiinnitettävästä teräaseesta ovat selvästi myöhäisempiä kuin edellä käsitellyt maininnat bajonetista. Selitys voisi olla se, että tulppapistin on ollut metsästyskäytössä ennen sotilaskäyttöä: ainakin Howard L. Blackmore kirjassaan Hunting Weapons: From the Middle Ages to the Twentieth Century sijoittaa kuvittelemansa metsästäjän, joka keksii työntää sopivan kokoisen veitsen metsästysaseensa piippun, 1500-luvun alkuun. Lisäksi hän siteeraa inventaariota vuodelta 1591 (eli hieman Tabourot'n jälkeen), jossa mainitaan deux poignarz de Bayonne. Vielä aikaisemmin Franciscus Hotoman (1524–1590) mainitsee vuonna 1575 Jacques Cappellukselle kirjoittamassaan kirjeessä kullatun tikarin, jota 'te kutsutte Bayonnetteksi' ('pugionem inauratum ... quem vos appellatis Bayonnette'; Francisci et Joannis Hotomanorum ... epistolae, Amsterdam 1700, s. 51). Sekä piipun tulppaamisella että Bayonnen kaupungilla on siis selitysvoimaa. On kaiketi mahdollista, että molemmilla on ollut osansa nimityksen syntymisessä ja vakiintumisessa.

Saksista taas

Joskus saksista kirjoittaessani tulin näemmä sanoneeksi seuraavaa: 

...ranskasta lainattu scissors, jonka kirjoitusasu kertoo hyperkorrektista pyrkimyksestä korjata ranskaa latinaksi: keskiranskan cisoires pohjautuu kuitenkin myöhäislatinan sanaan cisorium, joka on johdos verbistä caedere 'leikata poikki', eikä siis ole välinejohdos verbistä scindere 'leikata'.

Yllä oleva on suunnilleen tavanomaisista sanakirjalähteistä löytyvä selitys, joka sanan scissors kirjoitusasun osalta pitänee paikkansa. Varsinaisen alkuperän osalta asia on kuitenkin hieman monimutkaisempi.

Oxford English Dictionary sanoo, että keskiranskan muoto perustuu myöhäislatinan sanaan cisoria, joka siis olisi yksiköllinen feminiininen sana, joka on muodostettu sanan cisorium monikosta. Sanalle cisoria annetaan lähteeksi Isidorus Sevillalainen, jolta kyseistä sanaa ei nähdäkseni löydy, ja sanasta cisorium todetaan, että se tavataan vasta 1200-luvulla. Vokaali i selittyy sillä, että se on yleistetty verbin caedere (cedere) muinaisista johdoksista kuten abscidere, concidere, incidere ja excidere. Cisorium sinänsä on siis yksinkertaisesti näin saadusta cidere-verbistä johdettu välineennimi.

Saksia teoksesta Die groß Chirurgei, oder volkommene Wundtartzenei (1545).

Du Cangen keskiajan latinan sanakirja tietää kertoa, että cisorium merkitsee joko lihakirvestä tai puista leikkuulautaa. Jälkimmäiselle annetaan myös kirjoitusasu cissorium, ja löytyypä se myös muodossa scissorium. Jälkimmäinen muoto viittaisi jo selvästi scindere-verbiin, jonka partisiippivartalo on sciss-, kun verbillä caedere (cidere) se on caes- (cis-).

Kuten myös OED toteaa, 'räätäliä' merkitsevä sana tavataan keskiajan latinassa brittiläisissä lähteissä sekä muodossa cissor että scissor. Klassisesti scissor merkitsee tarjoiluhenkilökuntaan kuuluvaa lihanleikkaajaa.

Latinankielisten sci- ja ci-alkujen sekoittuminen on ymmärrettävissä myöhempien äänteenmuutosten kautta, etenkin kuin molemmat verbit, siis caedere (cidere) ja scindere, tarkoittavat hyvällä tahdolla suunnilleen samaa. Periaatteessa geminaatan ja yksinkertaisen s:nkään vaihtelu ei olisi ennenkuulumatonta.

Merkityksensä puolesta scindere-verbi sopisi varmaan paremmin saksiin kuin caedere. Meyer-Lübke antaa romaanisten kielten etymologisessa sanakirjassaan sanalle caesorium ilmeisesti rekonstruoidun merkityksen 'sakset' ja vaihtoehtoisen kirjoitusasun cisorium, josta saadaan muun muassa muinaisranskan cisoires. Selittämättöminä Meyer-Lübke sen sijaan pitää sellaisia sananalkuja kuin Valle Leventinan, Milanon ja Valtellinan puhekielissä tavattavissa muodoissa šḱüsüra, sčesora ja sčesüra. Eteläranskalaiseen 'räätälinsaksia' merkitsevän sanan esküsuiras hän sanoo sekoittuneen verbiin consuere 'ommella'.

Tuntematta kyseisten romaanisten kielten äännehistoriaa tarkemmin nämä selittämättömät muodot (kuin myös esk-) selittyisivät nähdäkseni varsin yksinkertaisesti sillä, että niiden pohjalla ei ole cisorium tai muu caedere-verbin johdos vaan scindere-verbistä johdettu scissorium tai jokin vastaava. Äänteellinen ja merkityksellinnen vastaavuus on voinut aiheuttaa näiden sekoittumisen tai rinnakkaisen käytön.

Tavallaan voisi siis kai katsoa, että englannin sanassa kirjoitusasu on palautettu vahingossa alkuperäiseen muotoonsa.

Hortoilusta

Tämänkertainen kirjoitus käsittelee hortoilua ja vastaavaa verbiä hortoilla hiljattain oppimassani horta- eli villivihannesharrastuksen merkityksessä ammentaen kahdesta aihetta käsittelevästä kirjoituksesta.

Esa-Jussi Salminen kirjoittaa Uuden Suomen blogissaan otsikolla "Kieli hortoilee - inhimillinen tekijä kielen kehityksessä" (14.4.2019) seuraavasti:

"Kun villivihannesten keräily tuli muodikkaaksi jokin aika sitten, tuli kansan tietoisuuteen jännä sana kuvaamaan tätä harrastusta: hortoilu, hortoilla. Se juontaa tässä merkityksessä vierasperäisestä sanasta horta, joka tarkoittaa villivihannesta. Meillähän on myös toinen verbi hortoilla, joka tarkoittaa jonkinlaista päätöntä epävakaista kulkemista."

Salminen jatkaa toteamalla, että jos sana on johdettu sanasta horta, sen pitäisi tietysti olla hortailu. Lopussa on toinen anekdootti siitä, miten inhimilliset tekijät vaikuttavat siihen, että kielen muutokset eivät etene aina aivan johdonmukaisesti.

Asiaa kommentoi samana päivänä Jukka Korpela omilla sivuillaan otsikolla "Hortoilla: harhailusta harhatermiksi". Kirjoituksen sisällön tiivistää hyvin ensimmäinen kappale:

"Sanalle hortoilla annettu uusi merkitys ’kerätä villikasveja’ perustuu kuvitelmaan johtamisesta sanasta, jota ei todellisuudessa ole."

Korpela esittää otaksuman, että tämä päämäärättömään harhailuun viittaava, sävyltään lähinnä kielteinen arkikielinen sana on otettu villikasvien keräämisen merkitykseen itseironisesti siksi, että harrastukseen sisältyy luonnossa liikkumista, josta on tietenkin lyhyt matka päämäärättömään vaelteluun. Tämän jälkeen Korpela siteeraa hortoilu.fi-sivulta löytyvää selitystä sanan alkuperästä:

"Horta on kreikkaa ja tarkoittaa kaikkea villiä, kasviperäistä syötävää. Horta on hyvä, suomalaisen makuinen lainasana kreikan kielestä. Kerätä hortaa on luontevasti hortoilla kuten sieni – sienestää ja marja – marjastaa. Keväisessä ja kesäisessä luonnossa käyskentelevä, silloin tällöin herkun löytäessään pyllistävä kasvin kerääjä täyttää hortoilu-sanan merkityksen myös toisessa mielessä!"

Viimeinen virke näyttäisi epäsuorasti vahvistavan yhteyden hortoilun alkuperäiseen merkitykseen. Kuten Korpelakin toteaa, kyse ei tietenkään ole muodollisesti sanoihin sienestää ja marjastaa rinnastuvasta johdoksesta, koska hortoilla on muodostettu aivan eri johtimella. Keräilemisen merkitys ei myöskään ole mitenkään tyypillinen tällaisille le-johdoksille, joiden merkityksestä ja muodostuksesta voi lukea lisää VISK:sta pykälistä 353 ja 358 (ja teonnimen muodostuksesta vielä pykälästä 228). Itselleni hortoilusta tulee muunkin kuin keräilyn kattavana harrastuksen nimityksenä mieleen lähinnä heppailu sekä herppiharrastajien suusta kuultu herppeily, vaikka tällöinkin hortailu kuulostaisi tietysti luontevammalta.

Suhteessaan sanaan horta suomen kielen hortoilu olisi johdoksen sijaan varsin erikoinen äänteelliseen samankaltaisuuteen löyhästi perustuva merkityslaina. Korpela kuitenkin mainitsee, että "sen enempää klassisessa kuin nykyisessäkään kreikassa" ei ole sanaa horta:

"Sen sijaan nykykreikassa on sana hórto, joka tarkoittaa yleisesti ruohoa (ruohovartista kasvia) ja joka on peräisin klassisen kreikan sanasta khórtos, joka tarkoittaa alkujaan rajattua aluetta karjan ruokkimiseen, sitten yleisesti ruokintapaikkaa ja karjanrehua. Toisaalta rajatun alueen merkityksestä on tultu puutarhan merkitykseen, joka on taustalla muun muassa sivistys­sanassa hortonomi. Latinaan lainautuneena, muodossa hortus, sana tarkoittaa ensisijaisesti puutarhaa."

Latinan hortus ei ole lainaa kreikasta, vaikka se onkin sanan χόρτος etymologinen vastine. Mielenkiintoisena sivuhuomiona latinan historian osalta Plinius vanhempi kertoo (19,19) roomalaisissa kahdentoista taulun laeissa käytetyn sanan villa sijasta sanaa hortus, kun taas puutarhaan viitattiin sanalla heredium.

Nykykreikan sanan χόρτο merkityksestä Korpela toteaa vielä seuraavaa:

"Väitetty kreikkalainen kantasana ei tarkoita vain villejä ihmisen syötäväksi sopivia vihreitä kasveja, vaan kaikenlaisia ruohoja, villejä ja viljeltyjä – ja enemmänkin eläinten rehuihin kuin ihmisravintoon."

Sanalla χόρτο on toki yllä mainitut merkitykset, mutta kuten Korpelan linkittämässä sanakirjassa aivan suoraan sanotaan, sen monikkomuodolla χόρτα (hórta) on erityismerkitys (2β) 'διάφορα είδη αυτοφυών ή καλλιεργημένων πράσινων φυτών, που τρώγονται βραστά ως σαλάτα, όπως π.χ. τα ραδίκια' ['erilaisia villinä kasvavia tai viljeltyjä viherkasveja, joita syödään keitettyina salaattina, kuten esimerkiksi voikukka'.

Siitä voidaan tietysti keskustella, onko leksikaalistunut monikkomuoto eri vai sama sana, millä on käytännön merkitystä muun muassa sen kannalta, miten asiat järjestellään sanakirjoissa. Esimerkiksi kielitoimiston sanakirjassa lemman lasi alta löytyvät materiaaliin (1) ja siitä tehtyihin esineisiin (2) liittyvien merkitysten lisäksi erikseen (3) edelliseen liittyvä monikollinen lasit merkityksessä 'silmälasit'. Tässäkin tapauksessa olisi mielestäni liioittelua sanoa, että suomessa ei ole sellaista sanaa kuin lasit.

(Sivuhuomiona mainittakoon vielä se, että nykykreikan neutrisukuisen sanan χόρτο ja klassisen kreikan maskuliinisukuisen sanan χόρτος välissä on merkittävänä välivaiheena keskiaikainen neutrimuoto χόρτον. Neutrisukuisen sanan muodostamisen mallina ovat ilmeisesti olleet merkitykseltään läheiset sanat φυτόν ja λάχανον.)

Lopuksi on syytä huomata, että olemattomaksi esitetty sana horta ei ole suomenkielisten hortoilijoiden keksintö: englanninkielisiä horta-reseptejä löytää nopealla Google-haulla, ja kreikkalaisen keittiön yhteydessä esiintyvät muodot chorta ja horta myös englannin-, saksan- ja katalaaninkielisissä Wikipedioissa.

Kappelista

Minulla on nykyään yllättävän vähän vapaa-aikaa (ylimääräiseen) kirjoittamiseen tai edes (ylimääräiseen) lukemiseen, mutta yritän silti tuottaa tännekin sisältöä, vaikka kirjoituksista tulisikin hieman lyhyempiä.

***

Huuhaa-etymologioille ja antiikin grammaatikkojen etymologioille on tyypillistä, että ne perustuvat sattumanvaraisiin yhtäläisyyksiin yksittäisten sanojen välillä. Tällaisia löytämällä voidaan yhdistää vaikkapa suomen maa lakkaa ja espanjalainen kaupunki Málaga tai suomen kunta ja englannin county, ja käyttää näin saatuja pseudokognaatteja jonkin humpuukiteorian tueksi, etenkin kun tällaisten teorioiden kumoaminen on yleensä huomattavasti vaativampaa kuin niiden tuottaminen.

Oikeat etymologiset tarinat saattavat olla paljon ihmeellisiempiä ja näennäisesti epätodennäköisempiä. Tämä tuli puheeksi, kun istuin pari kuukautta sitten Kappelissa päälläni paita, jonka kuva-aiheena oli Pyhä Martti. Tämä kirjoitus käsittelee Kappelin ja Pyhän Martin kielellistä yhteyttä, vaikka jälkimmäisen teemapäivä onkin vasta kuukauden päästä.

Kappelin sisältä.

On hyvä aloittaa siitä, miksi ravintola Kappelin nimi on juuri Kappeli. Tunnetun tarinan mukaan sokerileipuri Johan Daniel Jerngren rakennutti Esplanadille vuonna 1840 kioskin, jota kirkkomaisen ulkonäkönsä vuoksi alettiin kutsua "kappeliksi". Kioskin (lempi)nimen peri sitten samalle paikalle vuonna 1867 avattu Hampus Dahlströmin piirtämä ravintola. Erään tarinan mukaan paikalla olisi jo aiemmin toiminut "pastoriksi" kutsutun paimenen pyörittämä "kappeliksi" kutsuttu maitokoju, mutta tämä saattaa olla urbaanilegenda.

Tästä päästäänkin siihen, mista sana kappeli ylipäänsä tulee. Esplanadin kioskitoiminnan mahdollisen maitotuotemyynnin perusteella joku voisi ehkä innostua, että kyse onkin varmaan vuohesta, jota tarkoittava latinan sanan diminutiivimuoto capella on. Kirkollisen yhteyden perusteella joku voisi otaksua, että asia liittyy jotenkin siihen, että Ihmisen Poika erottaa vuohet lampaista (Matt. 25:31 - 33). Nämä olisivat molemmat hyviä aiheita aprillipiloiksi.

Leedsin keskiaikakongressin logo (IMC2018).

Suomen sana kappeli tulee kyllä latinasta, ruotsin muodon kapell (ja muinaismuodon kapella) kautta sanasta capella tai oikeastaan cappella, joka on diminutiivijohdos sanasta cappa, joka merkitsee 'viittaa'. Merkityssiirtymä viitasta sivukirkkoon voi tuntua oudolta, eikä se selitykään millään tavanomaisella semanttisella siirtymällä ilman tietoa kielenulkoisesta historiasta.

Pyhä Martti eli Martinus Toursilainen oli roomalainen sotilas, sittemmin Toursin piispa, joka eli 300-luvulla. Legendan mukaan hän leikkasi puolet viitastaan antaakseen sen kerjäläiselle. Tämän jälkeen Kristus ilmestyi Martille unessa ja palautti hänen viittansa ehjäksi, minkä johdosta Martti kääntyi kristityksi. Häntä kunnioitetaan erityisesti köyhien ja kerjäläisten suojeluspyhimyksenä.

Pyhän Martin viitta (tai jokin tähän rooliin päätynyt vaatekappale) eli cappella säilyi merovingikuninkaiden hallussa, ja reliikin huoltajiksi määrättyä papistoa kutsuttiin nimellä cappellani, jonka suomenkielinen vastine olisi kappalainen. Pyhäinjäännöksen säilytyspaikkaa alettiin kutsua sanalla cappella, ja nimityksen käyttöala laajeni edelleen ylimystön keskuuteen käsittämään mitä tahansa yksityiseen asuntoon liitettyä pyhäkköä ja edelleen erillistä rakennusta, joka ei ole varsinainen kirkko.

Mainitsin, että tässä tapauksessa etymologian selvittäminen vaatii tarinan alkupuoliskon osalta erityistä tietoa kielenulkoisesta historiasta. Mikäli aihetta koskevat keskiaikaiset kirjalliset lähteet (esim. Notker Änkyttäjän kirjoittama Kaarle Suuren elämäkerta) olisivat kadonneet, olisi mahdotonta perustellusti (!) yhdistää sivukirkkoa merkitsevä sana viittaa tarkoittavaan sanaan. Näin ollen on myös täysin mahdollista, että joillakin sellaisilla sanoilla, joiden etymologiaa emme kykene selvittämään, voi olla jokin yhtä kummallinen historia. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että kaikenlaiset villit spekulaatiot olisivat minkään arvoisia uuden tiedon tuottamisen kannalta, vaikka ne tuntuisivatkin aihetta tuntemattomien mielestä järkeviltä. Tätä aihetta on käsitellyt Johanna Laakso kirjoituksessaan "Auringon alkuperä ja selityksen lumo".

Persoonasta

Jossain yhteydessä tuli hiljattain puheeksi sana persoona ja sen mahdollinen etruskilainen alkuperä. Koska en tiedä etrusk(e)ista juuri mitään, päätin selvittää, mistä on kyse ja samalla vaivalla katkaista hiljaisuuden kirjoittamalla lyhyesti aiheesta.

Suomen kielessä persoonalla tarkoitetaan joko yksinkertaisesti 'henkilöä', abstraktimmin filosofisessa mielessä 'tietoisesti ja tarkoituksellisesti toimivaa olentoa' ja kieliopillista kategoriaa, joka ilmenee suomessa verbien finiittimuodoissa, persoonapronomineissa ja omistuspäätteissä. Suomen sana tulee muiden kielten myötävaikutuksella latinan sanasta persona, jota on latinan pitkän käyttöhistorian aikana käytetty kaikissa sanan nykykielistä tutuissa merkityksissä. Konkreettisin merkitys, josta muut merkitykset ovat metonyymisesti johdettavissa, on kuitenkin vuosisatojen saatossa painunut unholaan, nimittäin 'naamio'.

Kreikkalais-roomalaisessa teatterissa näyttelijät pitivät naamioita, joten ei ole mitenkään odottamatonta, että sanan merkitys on ulottunut konkreettisesta naamiosta hahmoon ja siitä henkilöön, joka tavalla tai toisella täyttää jotain roolia, ja rooliin itseensä. Kreikaksi naamio oli πρόσωπον, jolla on pitkälti vastaavat lisämerkitykset kuin latinan sanalla persona.

Roomalaisilta grammaatikoilta on peräisin kekseliäs selitys sanan alkuperälle. Aulus Gellius siteeraa teoksessaan Attikan öitä (5,7) grammaatikko Gavius Bassusta, jonka tulkinnan mukaan persona on johdettu sanasta personare 'kaikua, raikua':

caput [...] et os coperimento personae tectum undique unaque tantum vocis emittendae via pervium, quoniam non vaga neque diffusa est, set in unum tantummodo exitum collectam coactamque vocem ciet, magis claros canorosque sonitus facit. Quoniam igitur indumentum illud oris clarescere et resonare vocem facit, ob eam causam "persona" dicta est "o" littera propter vocabuli formam productiore.

'Pää ja suu ovat kaikkialta naamion peittämänä, ja avoinna äänelle päästä ulos vain yhtä kautta; koska ääni ei harhaile ja leviä ympäriinsä, vaan naamio kokoaa äänen yhteen ainoaan ulostuloaukkoon, tekee se äänestä selkeämpää ja soinnukkaampaa. Koskapa siis tuo vaatekappale tekee äänen selkeäksi ja kovaksi, lausutaan "persoona" pitkällä o:lla sanan muodon vuoksi.'

Selitys o-vokaalin pidentymiselle (persōna mutta persǒnare) ei ole erityisen uskottava, ja teoria vaikuttaa muutenkin lähinnä mielivaltaiselta ad hoc -selitykseltä. Koska johdin -ona näyttäisi esiintyvän muissakin yhteyksissä (matrona sanasta mater, Pomona sanasta pomum, annona sanasta annus), vaikuttaisi siltä, että pohjalla oleva aines voisi olla tyyppiä pers(o). (On toki olemassa myös a-vartaloisia verbejä, joita vastaa a-vartaloinen feminiinimuotoinen substantiivi, esim. cena ja cenare tai caupona ja cauponari.)

Mutta nykyään latinan sanan (mahdolliseksi) etymologiaksi tarjotaan etruskin sanaa φersu. Etruski on sen verran vähän ja huonosti tunnettu kieli, että on syytä kysyä, millä perusteilla kyseiseen etymologiaan on päädytty. Tilanne olisi helppo, jos tiedettäisiin varmasti, että etruskin sana φersu merkitsee naamiota, ja jos latinan sanalle persona ei olisi jotain muuta yhtä uskottavaa etymologiaa. Mutta mitä sanasta φersu ylipäänsä tiedetään?

Koska olin muutenkin kirjastossa, aloitin teoksesta Thesaurus linguae etruscae (1978), josta löytyi seuraava lähdetieto:

φersu Tarq. 5328 (TLE 80) (VI sec.); 5335 (TLE 80) (VI sec.)

Teos ei siis kerro sanan merkitystä vaan pelkästään tiedon siitä, mistä primäärilähteistä kyseinen lekseemi löytyy. Tilasin piirtokirjoitusjulkaisun (johon numerot 5328 ja 5335 viittaavat) erikoislukusaliin, mutta teoksen toimitusta odotellessa vilkaisin myös, mitä hyllystä löytyvä Massimo Pallottinon Testimonia linguae etruscae (TLE) asiasta sanoo:

80. φersu
[...]
80. CIE 5328, 5335. Par. sep. "degli Auguri" (VI saec.), iuxta imag. virorum personatorum, p.

Sana löytyy siis Tarquinian etruskinekropolista, tarkemmin auguurien haudasta, "naamioitujen miesten kuvan vierestä", ja on ajoitettu 500-luvulle eaa.

Muutamien hidasteiden jälkeen edessäni oli irtofoliomuotoinen Corpus inscriptionum etruscarum (1936), josta löytyy mustavalkokuvat kyseisistä kirjoituksista:

CIE 5328, "homini personato a sinistra in pariete summo adscriptus".

CIE 5335, "homini personato a sinistra, inter umerum bracchiumque dextrum et avis supra volantis imaginem".

Naamioitujen hahmojen vieressä lukee tosiaan etruskiaakkosilla (luettava oikealta vasemmalle) 𐌖𐌔𐌓𐌄𐌘 eli φersu. Koska nämä ovat sanan ainoat tunnetut esiintymät, on sanan merkityksen liittyminen naamioon päätelty siis siitä, että se voidaan yhdistää latinan sanaan persona, jonka puolestaan on tästä johtuen päätelty olevan peräisin etruskin sanasta φersu tai tästä johdetusta (hypoteettiesta) adjektiivista *φersuna, jossa siis muuten tunnettu etruskin adjektiivijohdin -na yhdistyy sanaan φersu.

Koska kyseessä ei ole edes ainoa sanalle esitetty etymologia, en edellä sanotun perusteella lähtisi esittämään personan etruskietymologiaa erityisen varmana tietona, siis aivan riippumatta siitä, mitä etruskien naamioiden merkityksestä ja hautausriiteistä muuten tiedetään.

Loppukevennyksenä vielä mainittakoon, että Helsingin yliopiston kirjaston etruskologiahyllystä löytyy jostain syystä myös Helmi Poukan Etruskia suomeksi (1972), jonka sanastosta sanaa fersu (Poukan ortografiaa seuratakseni) ei tosin löydy.

(Puukko)junkkarin etymologiaa

Heikki Ylikangas käsittelee kirjassaan Puukkojunkkareitten esiinmarssi (1976) jonkin verran nimityksen puukkojunkkari etymologiaa (s. 117):

Jos ensimmäisiä puukon käyttäjiä kavahdettiin ja kammoksuttiin, yhtään parempi ei ole itse puukkojunkkari-nimityksen varhaisin jäljitettävissä oleva maine. Sanottu nimitys ilmaantuu suomalaiseen kirjallisuuteen pastori Zachris Cygnaeuksen kirjoittamassa Mäntyharjun pitäjänkertomuksessa vuodelta 1780. Cygnaeus kertoo Mäntyharjun asukkaita kutsutun puukkojunkkareiksi (Puucko-Junckarit - Knif-Herrar) sen vuoksi, että he olivat ryöstäneet ja murhanneet pitäjän kautta kulkevia matkustavaisia. Koska teoksessa heti tämän jälkeen otetaan käsiteltäväksi isonvihan aikuiset sissit ja kivekkäät, jotka olivat pääasiassa entisiä sotilaita ja jotka ryöstivät ja surmasivat ensin venäläisiä, sitten keitä hyvänsä, lienee nimityksellä tarkoitettu näitä tavallisiksi rikollisjoukkioiksi taantuneita entisiä sotilasryhmiä. Rauhan palaamisesta huolimatta osa sisseistä kykenemättä tai voimatta enää palata normaaliin yhteiskuntaelämään jäi metsiin elättääkseen itseään rosvoamisella. Tässä valossa puukkojunkkareilla siis ymmärrettiin sotilaista rikollisiksi taantuneita ryöstömurhaajia, jotka käyttelivät puukkoa tappoaseenaan. Mahdollisesti juuri se seikka, että kysymys oli entisistä sotilaista, tuottaa nimityksen suomenkieliseen muotoon "junkkari" ja ruotsinkieliseen 'herr'-sanan.

Viitattu alkuperäislähde löytyy täältä, alkuperäisenä käsikirjoituksena täältä (ks. myös kuva alla).

"Puucko-Junckarit (Knif-Herrar.)"

Yllä olevassa lainauksessa sanaan junkkari liittyvässä huomautuksessa lukee:

Junkkarilla on tarkoitettu Suomen kielessä uhmailevan omavaltaisesti käyttäytyvää nuorta miestä. Lönnrot 1958, s. 384. Junkkarisanan yhteys saksankielen 'jung' sanaan saattaa palauttaa käsitteen aina keskiajan rosvoritareihin saakka. Vrt. Radbuch-Gwinner 1951, s. 62.

Viitattu teos on Gustav Radbruchin ja Heinrich Gwinnerin Geschichte des Verbrechens: Versuch einer historischen Krimonologie (1951), jossa käsitellään pohjimmiltaan aateliston verikosto-oikeuden väärinkäytöstä kummunnutta rikollisuutta.

Yllä lainatut kohdat herättivät mielenkiintoni. Aihe on hieman hankalasti lähestyttävä, mutta yritän tehdä parhaani.

Yhteys saksan sanaan jung toki on, sillä ruotsin junkare on lainattu alasaksan sanasta junker, joka on supistuma yhdyssanasta jungherr 'nuoriherra' (vrt. jungfrau). Rosvoparonit olivat eräänlaisia "junkkereita" eli aatelisherroja, mutta tämä ei vielä anna syytä olettaa mitään erityistä yhteyttä uuden ajan puukkojunkkareiden ja keskiaikaisten rosvoparonien välille. Sanan tarkoite ei ole sama asia kuin sen merkitys. Jotta voitaisiin puhua mielekkäällä tavalla varsinaisesta yhteydestä, olisi sanalla ollut väkivaltarikollisen merkitys saksassa, josta sen olisi täytynyt lainautua ruotsiin ja sitten suomeen saaden tarkennuksen puukko-.

Ylikankaan mukaan suomen junkkari ja ruotsin herr(e) liittyvät mahdollisesti rikollisten sotilaalliseen alkuperään. Sana junkkari on kyllä yhdistettävissä sotilasarvoon faan- tai lippujunkkari eli fanjunkare, mutta arvo perustettiin Ruotsin armeijassa vasta vuonna 1805. Kyseinen arvo myönnettiin ansioituneille aliupseereille. Etymologisesti alimmat upseerinarvot vänrikki ja kornetti viittaavat nekin lipun kantamiseen, ja vänrikki toimikin 1700-luvulla Ruotsin armeijassa lipunkantajana taistelussa, kun taas rauhan aikana tässä virassa toimi aliupseerien ja miehistön väliin sijoittuva lippumies eli förare. Fanjunkare on peräisin saksan sanasta Fahnenjunker, jolle Grimmin sanakirja antaa merkityksen 'subsignifer, ein dem fähnrich beigeordneter fahnenträger' ('alilipunkantaja, vänrikkiä avustava lipunkantaja').

Kronologisesti tässä kohden sopii mainita Helsingissä autonomian aikana toiminut jalkaväen junkkarikoulu (Гельсингфорское пехотное юнкерское училище), jossa sana junkkari on käytetty venäjän sanan юнкер käännösvastineena merkityksessä, jonka voisi kääntää parhaiten ehkä upseerikokelaaksi.

Fahnenjunker on ollut Suomessa käytössä niinkin myöhään kuin itsenäisyyden alkuvuosina. Itsenäisen Suomen ensimmäinen aktiiviupseerikurssi oli saksalaisvetoinen Fahnenjunker-kurssi, joka alkoi Haminassa 14.9.1918. Saksalaisten hyväksymät saksankielentaitoiset oppilaat aloittivat  opintonsa jalkaväen Taistelukoulussa, joka oli perustettu Haminaan saman vuoden elokuussa. Tarkoitus oli, että oppilaat jatkaisivat opintojaan Itämeren divisioonan joukko-osastoissa ja lopuksi Fahnenjunkerschulessa Saksassa, mutta ensimmäisen maailmansodan käänteet ja saksalaisten poistuminen johtivat siihen, että kurssi vedettiin loppuun Haminassa suomalaisvoimin. Tammikuun puolessa välissä valmistuneet oppilaat saivat etuoikeuden tulla hyväksytyiksi 25.1.1919 alkaneelle ensimmäiselle kadettikurssille Helsinkiin. Haminassa jatkoi 1920 perustettu Reserviupseerikoulu.

Mutta takaisin asiaan: mielestäni sekä junkkari että käännösvastineena käytetty herre selittyvät ylempänä mainitulla junkkarin merkityksellä: vaikka junkkari merkitsi tuolloin suomen kielessä pöyhkeilevää nuorukaista, on myös ymmärrettävä, että sanalla ei välttämättä ollut samaa kaikua ruotsissa. Mahdollisesti tästä syystä Cygneus päätyi käyttämään vastineena sanaa herre, jolla on hyvinkin voinut tuolloin olla vastaava sivumerkitys kuin nykyäänkin suomen sanalla herra. Ainakin voisin kuvitella, että jos Cygnaeus olisi ajatellut, että puukkojunkkarit olivat entisiä sotilaita, hän olisi varmaan suoraan sanonut niin. Sen sijaan hän sanoo, että samaan joukkoon luetaan myös "sotilaskarkureista ja uhkarohkeista sälleistä" ("förrymde soldater och öfverdådige sällar") koostuneet sissit eli kivekkäät, jotka toimivat samaan tapaan isonvihan aikana vaanien pahaa-aavistamattomia tienkäyttäjiä, niin varsinaisia vihollisia kuin toisinaan henkilökohtaisia vihamiehiäänkin.

Mitä tulee vielä junkkarin merkitykseen suomessa, Lönnrotin sanakirjan ohella kiinnostavia ovat myös 1700-luvun sanakirjat. Daniel Jusleniuksen Suomalaisen Sana-Lugun Coetus (1745) antaa sanalle junckari johdoksineen seuraavat merkitykset:

Junckari, -rin.	nobilis.	adelsman, ädel.
junckaroitzen, -ta	grandem me gero.	will wara stor.
junckaroitan.	pass. impers.	man giör sig stor.
junckaroitzeminen. -isen.	nobilitatis affectatio.	fåfäng storhet.
junckarus, -uden.	idem.

Junckari on siis Jusleniuksen mukaan yksinkertaisesti aatelisherra, mutta johdoksilla on jo selvästi peijoratiivinen, turhamaisuuteen ja isotteluun viittaava merkitys. Tämän perusteella on täysin uskottavaa, että haukkumanimi on ollut käytössä jo tuolloin.

Christfried Gananderin 1787 valmistuneessa käsikirjoituksessa Nytt finskt lexicon annetaan sanalle junkkari lisäksi vastineet ungkarl ja ogift ('poikamies'). Käyttöesimerkkinä annetaan lause kyllä se on pää junkkareita ja sen ruotsinkielinen selitys en liderlig sälle, ostyrig ('ruokoton sälli, vallaton'). Verbin junkkaroida Ganander selittää ruotisksi wil wara stor ja gå ledig sekä latinaksi grandem & ignavum me gero lisäten Jusleniuksen isotteluun vielä laiskottelunkin.

Sanakirjojen lisäksi on syytä tarkastella saatavilla olevia korpuksia. Vanhan kirjasuomen korpuksesta löytyy 17 osumaa sanalle junkkari (junckari). Kymmenessä tapauksessa kyse on hovi- (6 kpl) tai kamarijunkkarista (4 kpl). Yhdessä asetustekstissä vuodelta 1769 käytetään ilmaisua Junckarit eli Adelsmiehet, ja tuntemattoman tekijän vuonna 1771 kääntämässä Ulosweto, Doctor Johan Philip. Freseniuxen Pastoral-Kokouxista, Tansamisesta Eli Hypystä selitetään Yxi Nuori Junckari lisäyksellä "eli nijnkuin nyt tähään aikaan sanotan Adelsmies".

Hemminki Maskulaisen laulukokoelman Vanhain Suomen maan Pijspain, ja Kircon Esimiesten Latinan kielised laulud  (1616) esipuheessa teos omistetaan muun muassa "Nuorten Junckaritten ja neidzein" haltuun. Tämä on sikäli merkittävää, että junkkarilla ei tässä yhteydessä ole ainakaan mitään kovin peijoratiivista sivumerkitystä, vaan se tarkoittaa yksinkertaisesti naimatonta miestä.

Mielenkiintoisempi tapaus löytyy vuoden 1642 Raamatusta, jossa on seuraava selitys Jeremian kirjan luvun 11 jakeeseen 15:

Nijncuin äiti cudzu poicans junckarixi wihoisans ollesans : nijn cudzu HERra täsä Judalaiset ystäwäxens / hänen hywäxi lapsexens / jotca teit caicke coirutta ja epäjumalan palwelusta / ja tahdoit cuitengin että se oli caicki hywin tehty.

Selitys on peräisin suoraan Martti Lutherilta:

Gleich wie die Mutter im zorn / jr sönlin / Juncker heisst / So heisst er sie auch seine Freunde / die fromen Kindlin / die alle Büberey treiben vnd Abgötterey / Vnd sol doch wolgethan sein.

"Junkkari" on siis nimitys, jolla ainakin saksankielinen äiti saattoi torua poikaansa. Tähän yhteyteen sopien suomenkielinen sana esiintyy yksinään myös Gananderin satukokoelmassa Uudempia Uloswalituita Satuja (1784):

Se waiwainen Maan-Rotta hämmästyi kokonansa nijn oudon hywän elämän yli, ja rupeis jo pitämään itsiänsä korkiasti onnellisna hänen elämä kertansa muutoxen tähen, kuin kaikexi onnettomudexi tapahdui, jotta owet kijruusti awattijn seljällensä, ja yxi joukko kiljuwia junkkareita heidän huowi huorainsa kansa, koirain ja potellien kansa sisälle astuit. (7)

Toisna päiwänä oli kaikki nämät hywäin päiwäin junkkarit wäsyneet, kohmelosa, tylyt ja surulliset --. (104)

Tämä Satuni Sanowi
Ett' on paljo pöllö päitä
Joukossakin junkareitten; (126)

"Junkkarit" siis kiljuvat, juopottelevat ja ovat himojensa sokaisemia. Tällaiset käyttöyhteydet omalta osaltaan vaikuttavat sanan merkityksen muotoutumiseen, oli sanan alkuperäinen merkitys mikä tahansa.

Erään tiedon (requiescat in pace) mukaan yhdyssana puucko junckari tavattaisiin jo 1730-luvulla:

Gen. Sursillianaankin kontribuoinut kempeleläisadjunkti Gabriel Peitzius joutui 1730-luvulla vastaamaan Turun tuomiokapitulille esimiehensä tekemään kanteluun, joutui tämä selittelemään mm. syytöstä siitä, että olisi nimitellyt seurakuntalaisiaan "te puucko junckarit".

Tarvittava alkuperäislähde on luullakseni tämä, mutten ehdi asiaa tähän hätään tutkimaan.

Kaiken edellä sanotun valossa pitäisin todennäköisimpänä sitä, että sanalla junkkari on ollut yhdyssanaa puukkojunkkari muodostettaessa vallattoman ja pöyhkeilevän nuorukaisen merkitys (sana on Aleksis Kivelläkin käytössä haukkumanimenä). Kyse siis ei ole siitä, että entiset faan- eli lippujunkkarit olisivat ryhtyneet puukottamaan ihmisiä ja saaneet siksi nimen "puukkojunkkari": haukkumanimen junkkari olis pitänyt joko lyhentyä tästä tai syntyä puukkojunkkarin ohella erikseen, mitkä molemmat tuntuvat tarpeettoman monimutkaisilta ja epäuskottavilta selityksiltä. Merkityssiirtymän syntyyn on voinut vaikuttaa edellä siteerattu raamatunkohdan selitys, joten siinä mielessä puukkojunkkarilla on ehkä suorempi horisontaalinen yhteys saksan sanaan junker, kuin ensisilmäykseltä voisi kuvitella. Saksankielisen sanan merkitykseen puolestaan on varmasti vaikuttanut kaikenlaisten junkkereiden käytös, joten heikko yhteys rosvoparoneihin voitaneen todeta, vaikkei aivan niin suorana, kuin Ylikankaan viittauksesta voisi ymmärtää.

On vielä syytä mainita saamelaisten jumalolento Suurjunkkari. Tämän jumalolennon nimestä kertoo Johannes Scheffer teoksessaan Lapponia (1673) seuraavasti (s. 96) siteeraten lähteenä käyttämäänsä ruotsalaisen Samuel Rheenin teosta En kortt Relation om Lapparnes Lefwarne och Sedher, wijdskiepellsser, sampt i många Stycken Grofwe wildfarellsser (1671):

Alter Deus ex præcipuis Storjunkare vocatur. Quod vocabulum tametſi non Lapponicum, ſed Norvagicum ſit, ipſi tamen uſurpant Lappones, quod clariſſime teſtatur Samuel Rheen in ſupra indicato capite. Detta ordet Storjunkare ær tagit af thet Norriſka tungomaolet, emedan the kalla ſina Landshoefdingar junkare, altſao kalla Lapparna ſina afgudar Storjunkare. Hoc eſt: Vocabulum hoc Storjunkare captum eſt ex lingua Norvagica, quoniam Norvagi præſides ſuos provinciarum Iunkare vocant, idcirco Lappones ſuos deaſtros nuncupant Storjunkare. Docet manifeſte, ipſos Lapponas [sic] hoc vocabulo eſſe uſos. Quandam forte ſerius hoc factum, & poſtquam aliqui eorum ſub imperium Norvagiæ venerunt.

Alla vastaava, ilmaisultaan hieman tiiviimpi kohta kohta Schefferin teoksen englanninkielisestä käännöksestä vuodelta 1674 (s. 37):

The next of the principal Gods is Storjunkare, which tho it be a Norwegian word, Junkare in that language ſignifying the Governor of a Province, yet is uſed by the Laplanders now; tho perhaps it was not in uſe till ſome of them became ſubjects to Norway.

Hieman tuoreempana lähteenä löytyy Esaias Tegnérin aihetta käsittelevä artikkeli "Hemmets Ord" lehdessä Tidskrift för Hemmet (1881). Tämän jumalan nimi liittyy läheisesti edelläkäsiteltyihin skandinaavisiin virkanimikkeisiin. Ganander antaa nimen Mythologia Fennicassa (1789) muodossa Junkker tai Junkari, jota hänen mukaansa rukoillaan nimillä Stor Junker ja Lill-Junker (s. 27, s. v. Junkker).

Sanojen lisäksi lainautua voivat  myös merkitykset, eivätkä sanan muoto ja merkitys siis välttämättä kulje kiinteänä parina. Sana junkkari on yllä sanotun perusteella kulkeutunut saksasta suomen kieleen peräti kolmea reittiä: ruotsista, venäjästä ja norjasta saamen kautta. Ainakin ruotsista lainattu muoto perustuu saksankielisen muodon ymmärtämiseen tekijänimenä, minkä johdosta er-lopuke on korvattu johtimella -are, josta suomen -ari. Venäjän muoto юнкер olisi toki voinut lainautua muodossa junkkeri, mutta tässä "saman sanan" jo käytössä ollut muoto junkkari on saanut venäjän vaikutuksesta uuden merkityksen ylempänä mainitun junkkarikoulun yhteydessä. Neljäntenä mainittakoon vielä muoto junkkeri, jolla viitataan yksinomaan preussilaiseen maanomistajaluokkaan.

Reskasta

Hämeenlinnan tärkeimmän kävelykadun lempinimi on Reska. Häme-Wikistä löytyy seuraavanlainen kohta:

Reskaksi alettiin kutsua 1950-luvulla Hämeenlinnan Raatihuoneenkatua, joka ei silloin vielä ollut kävelykatuna. Nuoriso alkoi kutsua katua Reskaksi, joka tulee Hallituskadun vanhasta nimestä Residenssikatu. Sodan aikana ja sen jälkeen syntynyt ns. suuri ikäluokka muodosti silloin uudenlaisen nuorisokulttuurin, jonka idoleita olivat amerikkalaiset tähdet kuten Paul Anka ja Elvis. Reskasta tuli nuorison kokoontumispaikka ja "kävelykatu", jota käveltiin edestakaisin, päästä päähän, Satulinnan elokuvateatterista Hämeen Kinoon ja Marilyniin saakka.

Jos nimi Reska perustuu nimeen Residenssikatu, on se välttämättä ollut käytössä Residenssikadun ajoista lähtien, sillä lättähatut ja myssymissit tuskin olisivat muodostaneet Raatihuoneenkadun lempinimeä viereisen kadun entisen nimen perusteella. Vanhat nimet eli Residenssikatu ja Raastuvankatu esiintyvät tuntemattoman tekijän n. 1892 piirtämässä sekä  J. F. Sevónin n. 1912 piirtämässä kartassa, mutta Hämeenlinnan kaupungin rakennuskonttorissa vuonna 1926 laaditussa asemakaavassa kaduilla on nykyiset nimensä. Nimitystä Reska on käytetty Hämeenlinnassa ainakin vuosina 1924 - 1927, mutta onko se viitannut tuolloin jo Raatihuoneenkatuun vai Hallituskatuun eli entiseen Residenssikatuun?

Toinen mielenkiintoinen nimi on ainakin 1927 käytössä ollut "Backus". Kyseessä on ilmeisesti ollut jonkinlainen nuorison ajanviettopaikka, joka ei Bacchukseen viittaavasta (lempi?)nimestään huolimatta ole tietenkään voinut olla mikään viiniravintola.

Nykyisen Reskan piirtokirjoituksia.

Kysyin molemmista asioista Hämeenlinnan kaupunginmuseolta, josta minulle vastasi tutkija Saija Sillanpää. Hän ei osannut sanoa "Bakkuksesta" mitään, mutta sanoi reskan ilmeisesti tarkoittaneen "yleisemmin kävelyä iltasella, myöhemmin nuorison iltarientoja, tytöt ja pojat erikseen". Hän antoi myös viitteen 14.12.1907 päivättyyn Hämettären numeroon (142/1907), jossa puhutaan Reskasta. Olin kyllä etsinyt kyseistä sanaa Kansalliskirjaston lehtikokoelmasta Korpin kautta, mutten ollut jostain syystä saanut mitään relevantteja tuloksia. Turon Reska-pakina ansaitsee tulla lainatuksi kokonaisuudessaan:

Tiedättekö mikä "Reska" on?

Wai ette. No, ette sitte tunne nykyistä Hämeenlinnaa.

Minua ensin kummastutti, kuinka perin wähän täällä kaduilla näkee päiwän mittaan warsinaisia kaupunkilaisia. Käwelin aamupäiwin, käwelin iltapäiwin, en nähnyt waan muita kuin maalaisseurkkuja, [sic] jotka oikein rehellisesti päiwänajoin käywät kaupungissa kaupoillaan y. m. asioillaan. Kaupunkilaisia en nähnyt. Tottapa noissa rakennuksissa ja taloissa ihmisiä asunee, mutta mikseiwät lainkaan käy raitista ilmaa henkimässä? Owatko siksi ahkeria wai ehkä ihmispelkoja?

Näissä mietteissä astuin eräänä iltana jo asuntooni mennäkseni, kun torille jouduttuani silmäni käwiwät pystyyn. Mikä on tuo sihisewä ihmisjono, joka "tulee ja menee kuin Sipiläisen saapas" pitkin torin pohjoista reunaa olewalla käytäwällä. Seisahdun. Katson kelloani. Se on neljänneksen yli 7. Waikka kuinka tarkkaan tähyän, en näe kulkijamien kumpaankaan pohjoiskulmaukseen katoawan, en askeltakaan päätepistettä pitemmälle astuwan - "krugom!", ja taasen samaa huimaa wauhtia takaisin. Mitähän siellä noin miehissä ja naisissa etsitään, ajattelin ja riensin joukkoon. Aijoin astutkella wain hiljaisesti - arwokkaasti - mutt' eipäs! Tönittiin oikealta, tönittiin wasemmalta, takaa kantapäille astuttiin, ja ennenkuin kertaaseen pääsin matkan päähän, olin jo kerran wasten alkuperäisiä aikomuksiani joutunut awoimesta owesta alas Krapiwskyn makkarakauppaan ja toisen wasten tahtoani katuojaan. Ei tämä "tahti" täällä kelpaa "maassa maan tawalla" - ja niin lisäsin minäkin höyryä. Kauwan minua sitte siinä kieppuutettiin kuin "hullua myllyssä" - silloin oli käännyttäwä kuin muutkin kääntyiwät - niin winhaan oli astuttawa kuin muutkin astuiwat - kunnes - yhtäkkiä kaikki loppui - ihmiset häwisiwät kuin tuhka tuuleen yhdessä kädenkäänteessä ja minä läähättäen seisoin yksinäni awara tyhjä tori edessäni - ei ihmistä missään! Puhaljin [sic] kuin kyytikoni ja katsoin taas kelloa. Se oli juuri lyönyt 8.

Sellainen se "Reska" on ja sellaista elämä "Reskalla".

"Reskalla" käywät kaupunkilaiset - etupäässä sentään se wäki, jonka tunteissa on lämpöä - siitä ikäkaudesta alkaen, jolloin lämpö on syttymässä siihen saakka, jolloin se wielä ei ole tyyten sammunut - ja siellä on erinomainen tilaisuus saada kuulla kaikenlaisia "interiöörejä". Minustakin on tullut ahkera Reskan-käwijä, ja nyt minä jo ennakolta tiedän, mikä poikasakki mitäkin tyttöparwea sydämellisemmin tönäsee - kuka opettaja on "hywä" ja kuka "häiju" - mikä oppilas on saanut missäkin kokeessa 5, mikä 8 ja mikä 9 j. n. e., ja mitä missäkin - mutta enpä enempää kerrokaan.

(Sanaa siksi on kolmannen kappaleen viimeisessä lauseessa käytetty nykykielestä kadonneessa merkityksessä 'niin'; neljännen kappaleen krugom eli кругом on tässä yhteydessä ymmärrettävä merkityksessä 'täyskäännös vasempaan - PÄIN'.)

Tämän humoristisen kirjoituksen perusteella tulee todetuksi ainakin sen, että nimitys Reska on ollut käytössä jo vuonna 1907, ja samalla tulee vahvistetuksi oletukseni sanan alkuperäisestä tarkoitteesta, sillä "pitkin torin pohjoista reunaa oleva käytävä" viittaa yksiselitteisesti Residenssikatuun eli nykyiseen Hallituskatuun. Residenssikatu eli Reska on siis ollut nuorison "kävelykatu" jo vuosisadan alussa, mutta jossakin vaiheessa nuoriso on ilmeisesti siirtynyt torin toiselle puolelle Raatihuoneenkadulle vieden nimityksen mukanaan. Jostain syystä epäilisin, että tämä ei ollut tapahtunut vielä 1920-luvulla. Häme-Wikin ajoitus saattaa pitää paikkansa.

"Backus" jää vielä mysteeriksi.