Kansallismuseon Toista maata -näyttelystä

Kun Kansallismuseo toukokuussa avautui jälleen yleisölle, avautui myös kolmas uudistetuista pysyvistä näyttelyistä, Toista maata. Kuten Valtakunta aiemmin, Toista maata -näyttely käsittelee nykyisen Suomen alueen historiaa keskiajalta autonomian ajan loppuun. Kansallismuseon verkkosivujen mukaan näyttely on tuotettu "uusimman tutkimustiedon ja sisällönesittämisen keinoin". Näyttely "perehtyy ideoiden ja vaikutteiden virtauksiin Suomen alueella ajanjaksona 1100–1917". Lisäksi "menneisyyttä ei esitetä vain yhtenä aikajanana, vaan tuntemiamme tarinoita jopa kyseenalaistetaan, ja historiallisia käänteitä ja valtaa tulkitaan tavallisen ihmisen näkökulmasta". Helsingin yliopiston taannoisesta jutusta luin, että Tuomas Heikkilä oli mukana näyttelyn suunnittelussa, mikä tietysti nosti odotukset korkealle erityisesti keskiajan osalta.

Näyttelyiden uudistuminen on aina haikeaa: olisi mukavaa, jos kaikki esineet, joita on tottunut näkemään, olisivat vuodesta toiseen nähtävissä samoilla paikoilla. Samoin olisi mukavaa, jos näytteillä olisi erityisen paljon juuri niitä esineitä, joista on itse kiinnostunut. Ennen vanhan Valtakunnnan sulkeutumista näyttelyssä oli palauteautomaatti, jolla saattoi jättää toiveita koskien uudistuvaa näyttelyä. Itse käytin toki tilaisuutta hyväkseni, ja tyytyväisenä saatoin huomata, että mitään erityisen järisyttäviä periaatteellisia muutoksia näyttelyssä ei ollut tapahtunut. Yksi merkittävä uudistus oli, että kieli näytteli aiempaa suurempaa roolia. Näin ollen tässä kirjoituksessa käsittelen Toista maata -näyttelyn kieleen ja kirjalliseen kulttuuriin liittyviä näyttelyesineitä. 

Kieli on haastava näyttelyesine. Etenkin historiallisessa mielessä on tietysti helppo asettaa näytteille vaikkapa painettuja ja käsin kirjoitettuja kirjoja tai muita kirjoitusalustoja teksteineen. Kuten (esi)historialliset esineet, myös vanhemmat kielimuodot voidaan tehdä nykykatsojalle kiinnostaviksi kiinnittämällä huomio niiden yhtäläisyyksiin ja eroavaisuuksiin verrattuna nykykieleen. Historiallisia kielimuotoja, joihin päästään käsiksi lähinnä kirjallisten lähteiden ja rekonstruktion kautta, voidaan esitellä myös äänimuodossa tai muuten elävöittäen. Muistan olleeni vaikuttunut Heurekassa kuulemastani myöhäiskantasuomenkielisestä keskustelusta, joka koki myöhemmin uuden tulemisen Ylen taannoisen testin kautta. Nykykielten moninaisuutta Heurekassa taas kuvasi maapallo, johon kuulokkeiden liittimen kytkemällä sai kuunnella eri maissa puhuttavia kieliä. Teknistä viihdearvoa tuotti mahdollisuus tulostaa oma nimensä nuolenpääkirjoituksella. Myöhemmin esillä oli tietokone, joka kertoi, mitkä kaikki sanat jossain suomenkielisessä tekstipätkässä olivat lainasanoja. Heurekassa osa viehätystä onkin aina ollut esillepanon teknisissä ratkaisuissa.

Ylipäänsä näyttelyissä huomio kiinnittyy tavallisesti kolmeen asiaan, jotka kietoutuvat toisiinsa mutta ovat silti ymmärrettävissä erillisinä: sisältö, viestintä ja toteutus. Sisällöllä tarkoitan ylempänä olleessa sitaatissakin mainittua tutkimustietoa. Tutkimukseen perustuva tieto on nähdäkseni juuri sellaista tietoa, jota välittämällä ylläpidetään ja vahvistetaan ymmärrystä kulttuurista, historiasta ja ympäristöstä, kuten museolaki asian ilmaisee. Karkeasti voidaan siis puhua "faktoista".

Viestinnällä viittaan tässä yhteydessä siihen, mitä faktoja esitetään ja millainen narratiivi niistä rakennetaan. Jos tarkoitus on oppia tai ymmärtää jotain, on irralliset faktat hyvä kytkeä toisiinsa jonkinlaiseksi toimijoista, syistä ja seurauksista muodostuvaksi tapahtumasarjaksi eli kertomukseksi. Riippuen kohdeyleisöstä ja tarkoitusperistä voidaan tällaisen kertomuksen esittämisessä hyödyntää kaunokirjallisuudesta tuttuja keinoja. Tarinallisuus ja elämysten tarjoaminen ei siis lähtökohtaisesti ole missään nimessä ristiriidassa historiallisen ymmärryksen edistämisen kanssa.

Kolmas seikka eli (tekninen) toteutus on se, miten sisällön viestintä on käytännnössä toteutettu. Aivan kuten "sinänsä aivan oikeat" tosiasiat voidaan ilmaista niin, että niistä syntyy kuulijalle haluttu käsitys, myös käytännön esitystapa vaikuttaa siihen, miten viesti menee perille. Tämäkin mahtuu elämyksellisyyden alle: on aivan eri asia vaikkapa nähdä esimerkkejä historiallisesta kirjaimistosta  kuin päästä myös kirjoittamaan oma nimensä kyseisellä kirjaimistolla vahatauluun.

Yllä olevan tarkoitus on lähinnä todeta, että pidän tarpeellisena osata erottaa nämä asiat toisistaan, vaikka kirjoitankin tavanomaisella tyylilläni mitä mieleen juolahtaa.

Aloitan muutamalla yleisellä huomiolla. Esineistä annetaan opasteissa oikeastaan vain nimi ja paikka sekä joskus ajoitus. Tällä hetkellä esihistorianäyttely on ainoa näyttely, jossa tarkka tieto esineistä on säännöllisesti nähtävillä, vaikka sielläkin ajoitus ja löytöpaikka annetaan vähemmän tyydyttävästi karttamerkinnän ja aikajanan avulla. Suomen tarina -näyttelyssä tarkempien tietojen puute ei häiritse nykyaikaisten esineiden osalta, mutta yleisesti ottaen mielestäni vähintä, mitä voisi tehdä, olisi laittaa selosteeseen esinenumero, jonka avulla esineestä on ainakin teoriassa mahdollista löytää lisätietoa. Vielä parempi ja suorastaan nykyaikainen ratkaisu olisi QR-koodi, jolla pääsisi suoraan lisätiedon äärelle omalla älylaitteellaan.

Näyttelyn ensimmäinen huone on pyhitetty piispa Henrikille. Vanhat tutut kuparilaattojen kopiot on aseteltu arkun muotoon, mikä on miellyttävä uudistus. Seinällä ne toki olivat helpommin katseltavissa, mutta nyt alkuperäisesineen todellinen luonne tulee paremmin esiin. Tekstissä mainitaan, että Turussa vuoden 1290 paikkeilla kirjoitettu Pyhän Henrikin legenda on ensimmäinen Suomessa kirjoitettu kirjallinen teos. Vanhin käsikirjoituslähde (Tukholma, Kungliga biblioteket, A 129) on ajoitettu 1300-luvun alkupuolelle. Kansanrunousarkiston vanhin, 1600-luvun lopulle ajoitettu käsikirjoitus sisältää piispa Henrikin surmavirren (SKVR VIII 990.B), johon tekstissä myös viitataan. Tekstissä kumotaan tehokkaasti luulo siitä, että legenda eri versioineen olisi varsinainen historiallinen lähde, mikä on perusteltua, sillä ainakin keskustelupalstoilla asiasta esiintyy hyvin paljon väärinkäsityksiä.

(Sivumennen sanoen olisi erinomaista, jos museokaupassa olisi saatavilla Tuomas Heikkilän Pyhän Henrikin legenda ja SKS:n näköispainos Piispa Henrikin surmavirrestä.)

Rokkus- ja oappogirje (Kristiania, 1840), sivu 5.

Kirkkosalissa on tuttujen pyhimysveistosten lisäksi myös myöhempää uskonnollista esineistöä, muun muassa tunturisaamelaisten rukouskirja (SU5080:41). Vaikka asia ei käy ilmi näyttelystä tai näemmä edes Finnasta, kyseessä on Kristianiassa (eli Oslossa) 1840 painettu N. V. Stokflethastin Rokkus- ja oappogirje.

Piispa Henrikin legendan yhteydessä käy epäsuorasti ilmi, että nykyisen Suomen alueen ensimmäinen kirjakieli oli latina. Toisaalla lukee, että kirjakieliä olivat aluksi "latina, saksa, ruotsi ja venäjä – ja lopulta suomi". Samassa tekstikappaleessa mainitaan myös, että suomenkielisiä tekstejä kirjoitettiin ja luettiin jo ennen reformaatiota ja raamatunkääntäjä Mikael Agricolaa. Koska tekstit jäävät helposti museovieraalta huomiotta, olisin tietysti toivonut juuri tämän seikan käyvän ilmi esineiden kautta, etenkin kun myöhemmin näyttelyssä uusinnetaan eräitä tähän liittyviä väärinkäsityksiä. Tässä olisi ehkä ollut juuri hyvä kyseenalaistaa niitä "tuntemiamme tarinoita".

Toinen kyseenalaistamatta jäävä tarina on Kalevala. Ensimmäisen kerroksen pyöreässä huoneessa käsitellään ajanlaskua:

Kuu ja aurinko muodostuivat symboleiksi jo antiikin aikana. Ihminen kuvitteli kuun ukkona selittääkseen sen alati muuttuvaa olemusta. Kuun säännöllinen kierto tarjosi keinon ajan laskemiselle. Suomen kansalliseepoksessa Kalevalassa kerrotaan, että aurinko ja kuu syntyvät veteen vierähtäneistä sotkan munista.

On totta, että Kalevalassa sanotaan näin (I.237–40), muttta mielestäni olisi mielekkäämpää viitata kansanperinteeseen kuin Kalevalaan, joka on Elias Lönnrotin luoma kaunokirjallinen tuote. En tarkoita tällä vähätellä Lönnrotin panosta kansanrunouden kerääjänä tai Kalevalan roolia suomalaiselle taiteelle ja kulttuurille (jolta Kansallismuseon keskihallissakaan ei voi välttyä), mutta Kalevala ei ole lähde muinaissuomalaiseen mytologiaan. Olisi siis toivottavaa, ettei sen annettaisi ymmärtää olevan sellainen.

Pyöreässä huoneessa on myös nähtävillä kappale 1642 painettua ensimmäistä koko Raamatun suomenkielistä käännöstä. Raamattu on auki ensimmäisen kuningasten kirjan alun kohdalla, joka on latinaksi hämäävästi tertius regum eli 'kolmas kuningasten (kirja)'.

Seuraavassa huoneessa on nähtävillä Suomen aluetta esittäviä karttoja Al-Idrisistä ja Olaus Magnuksesta autonomian aikaan. Vuoden 1820 kartan yhteydessä suomalaisiin viitataan "venäläisinä suomalaisina":

Entisestä Itä-Ruotsista tuli nyt laajan Venäjän valtakunnan läntisin kolkka, Venäjän keisarin hallitsema suuriruhtinaskunta. Samalla piirrettiin Suomen edelleen voimassa oleva länsiraja. Kulttuuri, historia, yhteiskuntajärjestys ja valtauskonto sitoivat venäläisiä suomalaisia edelleen länteen.

Eräs suomalaisen historiografian kummajainen on ollut Ruotsi-Suomi, joka synnyttää mielikuvan jostain vastaavasta kuin Puola-Liettua ja Itävalta-Unkari. Toinen ääripää on kai sitten esittää asia tavalla, joka antaa ymmärtää, että Österland olisi ollut kurantti käsite vielä 1800-luvun alussa ja että Finland olisi viitannut tuolloinkin ainoastaan Varsinais-Suomeen.

Toisen kerroksen pyöreässä huoneessa on sarja karttoja, jotka esittävät rajojen muutoksia. Kartat ovat vuosilta 1000, 1323, 1622 ja 1809. Ensimmäisessä ei ole rajoja eikä tekstiä; Käkisalmen ja Stolbovan rauhan jälkeisten rajojen kartoissa Suomen kohdalla lukee "Ruotsi", vuoden 1809 kartassa "Venäjä". Tämä vähän hassu merkintätapa vastaa myöhemmin näkyvässä aikajanassa olevaa ajatusta: vuoteen 1809 asti "oli vain Ruotsi itäalueineen", ja "sitten oltiin osa Venäjää". 

Ruotsalaisilla oli aikanaan motivaatio esittää Suomen suuriruhtinaskunta mahtavana valtakuntana, joka kuitenkin oli alisteinen Ruotsin valtakunnalle. Suomen suuriruhtinaskunnan (magnus ducatus Finlandiae) propagandistinen vaakuna löytyy Kustaa Vaasan hautamuistomerkistä 1500-luvun loppupuolelta. Myös Johan Amos Comeniuksen 1658 ilmestynyt Orbis pictus esittää Ruotsin (Svecia) ja Suomen (Finnia) erikseen Euroopan "merkittävimpien valtakuntien" (regna primaria) luettelossa (ks. vuoden 1689 ruotsinkielisen painoksen s. 224–225). Vaikkei ihan tälle linjalle lähdettäisikään, en myöskään oikein näe mitään erityistä syytä vähätellä ainakaan Suomen suuriruhtinaanmaan autonomiaa edes näin "Suomi 100" -hurmoksen jälkimainingeissa. 

Vuosi 1000.

Kartat liittyvät myös tämän kirjoituksen varsinaiseen aiheeseen eli kieleen. Karttoihin on merkitty pistemäisiä kohtia erilaisilla muodoillla: kärkikolmio merkitsee saamelaisia kielimuotoja (viimeisessä kartassa saamelaiskieliä), ympyrä itämerensuomalaisia kieliä (ensimmäisessä kartassa kielimuotoja), neliö ruotsin murteita (ensimmäisessä kartassa muinaisskandinaavisia kielimuotoja) ja kuusikulmio suomen murteita (puuttuu ensimmäisestä kartasta). Kahdessa viimeisessä kartassa kuvioiden sisällä on tarkentavia kirjaimia, joiden selitykset löytyvät kartan alakulmasta, esim. "karjala", "viro", "hämäläisiä [suomen murteita]", "eteläsaame" ja "Sveanmaan [ruotsin murre]". Ensimmäisessä kartassa on lisäksi pari asteriskia osoittamassa "jäänteitä muinaiskielistä" eli kaiketi paikannimiä.

Huomio kiiinnittyy muutamaan asiaan. Eri alueilla puhuttavia kieliä olisi luontevin kuvata alueina eikä pisteinä. Tiheähkösti asetetut pisteet voivat tietysti osoittaa aluetta, mutta kuviot kartalla tuovat ainakin minulle mieleen kaupungit tai kylät, joihin ne eivät kuitenkaan näyttäisi viittaavan. (Muinaiskielisten paikannimien tapauksessa pistemäisyys olisi tietysti perusteltua.) Toinen outous liittyy siihen, että "muinaisskandinaaviset kielimuodot" näyttävät muuttuvan "ruotsin murteiksi" ja katoavat samalla muualta paitsi Ruotsista ja Suomen (Ruotsin? Venäjän?) rannikolta. Kolmas outous on se, että kartoista saa sen kuvan, että suomi ei ole itämerensuomalainen kieli: toisin kuin muinaisskandinaavin vaihtuessa ruotsiksi, itämerensuomalaiset kielet näyttävät korvautuvan suomen murteilla, joilla on oma, erillinen merkkinsä. Luulisi, että itämerensuomalaisten kielten yhteenkuuluvuutta korostava merkintätapa olisi omiaan osoittamaan sitä, miten kieli- ja kulttuurialueiden sumeat rajat eivät välttämättä noudata mielivaltaisia valtakunnanrajoja.

(Edellä sanottuun sisällytän sen varauksen, etten ehtinyt perehtyä keskellä karttahuonetta oleviin teksteihin. Olin liikkeellä lasten kanssa, eikä kovin tarkka syventyminen ollut mahdollista. Kokemukseni siis tässä suhteessa vastannee keskivertoa museokävijää.)

Ase- ja tautihuonetta (josta kirjoitan ehkä joskus toisaalla) seuraavassa huoneessa on neljä kiinnostavaa kohdetta. Ensimmäinen on taulu, jossa on seuraava teksti:

Mÿnna tachton gernast spuho sōmen gelen Emÿna daÿda

Vanhin suomen kielellä kirjoitettu kokonainen virke, piispa Maunu Tavastin tervehdys vastaantulijalle noin 1470.

Suomen kieli on kehittynyt tuhansien vuosien ajan, mutta sitä on kirjoitettu noin 600 vuotta. Varhaisimmat kirjoitetut suomenkieliset lauseet vaikuttavat nykyään kömpelöiltä. Suomen kieli ei kuitenkaan ollut kömpelöä. Sen kirjoittaminen latinan, ruotsin ja saksan mallien mukaan vain oli vaikeaa.

Latinan, ruotsin ja saksan mallien käyttö koskee tietysti lähinnä oikeinkirjoitusta, eikä suomen kirjoittaminen niiden mukaan ole välttämättä mitenkään erityisen vaikeaa. Tämä näköharha johtuu siitä, että oikeinkirjoitus on ylipäänsä ollut vaihtelevampaa, ja siitä, että nykylukija vertaa kirjoitusasuja tietysti itselleen tuttuun nykyaikaiseen kirjoitustapaan. Esimerkin virkaa toimittava lause olisi kuitenkin hyvin luultavasti ollut kömpelö jo aikalaisen mielestä: gernast spuho selittynee sillä, että kopioitaessa gernaſti puho 'kernaasti puhua' on luettu gernaſt ſpuho: sanan lopussa oleva i olisi siis muuttunut sananalkuiseksi ſ:ksi. Muutenkin virkkeen viesti on, että puhuja ei osaa puhua suomea, joten se ei välttämättä siksikään edusta aikansa sujuvimmaksi koettua suomea.

Kuten esineiden osalta jo mainitsinkin, olisi tietysti mukavaa, jos museovieraan olisi mahdollista saada tietää, että virke on peräisin Nürnbergin kaupunginkirjaston käsikirjoituksesta Ms. Solg. 16,2ᵒ (KdiH 14.0.17) lehdeltä 106r. Vielä tärkeämpää olisi, että lause annettaisiin siinä muodossa, jossa se on kyseisessä lähteessä: sanan tachton pitäisi olla thachton, ja sanan sōmen pitäisi olla som̄en.

Vaikka asia tuntuu vähäpätöiseltä, eikä sitä voi olettaa avattavan suurelle yleisölle tarkoitetussa näyttelyssä, on tarkkuus tällaisissa asioissa mielestäni toivottavaa. Saksankielisen korvaan d:ltä kuulostava aspiroimaton t-äänne on kirjoitettu d-kirjaimella sanan daÿda 'taida' alussa, mutta kuitenkin korostetusti aspiraattana sanan thachton 'tahdon' alussa. Viiva m-kirjaimen päällä sanassa som̄en taas näyttäisi olevan nasaaliviiva, jolloin olisi luettava sommen pitkällä m-äänteellä; onhan myös lauseen ensimmäisessä sanassa mÿnna jostain syystä pitkä n-äänne.

Lisäksi museovieras saattaa hämmentyä siitä, että vuonna 1452 kuollut piispa Maunu Tavasti (bischoff von appow in vinlannd) olisi tervehtinyt jotakuta "noin 1470" ilmoittamalla, ettei osaa puhua suomea. Ajoitus selittyy sillä, että "noin 1470" on oikeastaan paperin ajoitus, jolle kyseinen matkakertomus on kopioitu. Sivulla 95r on päiväys 1471. Sisällön puolesta matkakertomus kertoo muutenkin parikymmentä vuotta aikaisemmista tapahtumista.

Samassa huoneessa on kolme kiinnostavaa esinettä. Ensimmäinen on Mikael Agricolan Tukholmassa 1551 painettu Dauidin Psaltari. Opastekstissä mainitaan kirjasta löytyvä kuuluisa epäjumalaluettelo. Toinen on jälleen vuoden 1642 Raamattu, tällä kertaa auki toisen Samuelin kirjan alun kohdalla, joka on latinaksi secundus regum eli 'toinen kuningasten (kirja)', mikä kätevästi selittää aiemman kappaleen kohdalla mahdollisesti syntyneen hämmennyksen. Näytteillepano on tältä osin nerokasta, ellei kyse sitten ole sattumasta.

F.m.I.85, 13v.

Kolmas esine on Kansalliskirjaston Fragmenta membranea -kokoelman 13. tai 14. vuosisadalle ajoitetun messukirjan sivu (F.m.I.85, lehti 13). Selityksen mukaan latinanopiskelija on tehnyt alareunaan (sivu on ylösalaisin) "muistiinpanoja kolmella kielellä". Olisi ehkä selkeämpää jollakin tavalla vihjata, että marginaalissa on käännnetty latinan sanat etiam ja quando ruotsiksi (och, när) ja suomeksi (mos, coska).  Vaatii aikamoista harrastuneisuutta kyetä ymmärtämään nämä merkinnänt näytteillä olevasta fragmentista, jonka merkitys jää siten todennäköisesti hämäräksi.

Ainoan varsinaisen harmistuksen tuotti suomen kielen oma huone. Seinällä on seuraava teksti:

Suomen kieli on suomalaisten oma kieli*, mutta suurin osa siitä on lainaa. Kaikki kielet ovat sukua toisilleen. Suomen kielessä kaikki on vuorovaikutuksen tulosta eli lainaa. Kaikissa kielissä kaikki on lainaa. Kielen juju ja elinikelpoisuus on muutoksessa eli elämässä. Muuttumaton kieli on laakista vainaa.

(Alaviittessä todetaan: "Nykyisen Suomen alueen vanhimpia kieliä, uralilaisiin kieliin kuuluvia suomea ja saamea on puhuttu tuhansien vuosien ajan." Muotoilu on monitulkintainen eikä siis välttämättä suoraan väitä, että mainitut uralilaiset kielet ovat alueen ensimmäiset eli vanhimmat kielet, mutta tässäkin yhteydessä olisi ehkä voinut mainita jotain niistä kielikartassa mainituista muinaiskielten jäänteistä.)

Onko tässä tarkoitus puhua suomen kielestä erikseen vai kaikista maailman kielistä yleisesti? Kyse on loogiesti ajatellen jälkimmäisestä, jos kerran "kaikissa kielissä kaikki on lainaa". Tämä tekee kuitenkin "lainoista" puhumisen täysin turhaksi. Historiallisessa kielitieteessä on tapana puhua erikseen lainatusta ja peritystä aineksesta. Peritty aines liittyy kielisukulaisuuteen, lainaaminen eri kielimuotojen puhujien vuorovaikutukseen. Kaikki on tietysti suhteellista: latinan vinum on lainautunut jo kantagermaaniin muodossa *wīna, lainattu sieltä kantasuomeen ja peritty lähes sellaisenaan nykysuomeen; historiallisesti sama sana on sittemmin myös lainattu uudestaan ruotsin sanasta vin muodossa viini. On mielestäni karhunpalvelus kielen ilmiöistä mahdollisesti kiinnostuneelle yleisölle esittää asia niin, että käsitteiden ero hämärtyy.

Väite, että kaikki kielet ovat sukua toisilleen, tuntuisi asettuvan monogeneesihypoteesin puolelle, mutta edellä sanottu huomioiden sukulaisuudella tarkoitettaneen tässä kaikenlaista kuviteltavissa olevaa vuorovaikutusta eikä vain kielisukulaisuutta kielitieteellisessä mielessä. Kuten sanottu, tällainen käsitteiden sekoittaminen ei ole jotain, mitä odottaisin näkeväni museossa.

Epäselväksi jää, mitä tarkoitetaan sillä, että kielen on muututtava elääkseen. Kieli kuolee eli sammuu, kun sillä ei ole enää puhujia. Tämä tapahtuu siten, että ihmiset, jotka puhuvat kyseistä kieltä, kuolevat opettamatta kieltään seuraaville polville. Tyypillisesti kielen sammumisen hetkenä pidetään sitä, kun sen viimeinen puhuja kuolee, vaikka toki sen "elinkelpoisuus" voi olla käytännössä mennyttä jo aiemmin. Millaiset syyt sitten johtavat siihen, että ihmiset eivät tule opettaneeksi kieltään eteenpäin vaan alkavat käyttää jotain toista kieltä? Tärkein syy lienee se, että kyseisellä kielellä ei ole käyttöä heidän ympäristössään. Asialla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, muuttuuko heidän puhumansa kieli vai ei.

Kaikki on lainaa.

Kukaan tuskin tosissaan esittäisi, että sellaiset kielen muuttumattomuutta ja yhtenäisyyttä edistävät instituutiot kuin kieliakatemiat, koululaitos, hallintokieli ja vastaavat olisivat merkkejä siitä, että kyseinen kieli on kuolemassa. Tällaiset instituutiot voivat toki olla kuolemaksi paikallisille kielimuodoille, ellei niille sitten onnistuta perustamaan omia instituutioitaan tai niiden käyttö säily muuten paikallisena puhekielenä. Asiayhteyden perusteella arvelisin, että kielen muuttumisella on ajateltu lähinnä lainasanoja: tarkoitus lienee kyseenalaistaa sellainen kielipuristinen ajatus, että lainasanat ovat sinänsä pahasta, minkä ajateltaneen liittyvän jonkinlaiseen ksenofobiseen sulkeutumiseen ulkoisilta vaikutteilta.

Suomen kielessä on ollut tapana suosia uusien sanojen muodostamista johtamalla ja yhdistämällä lainasanojen sijaan. Tästä syystä suomessa on sellaisia sanoja kuin kirjallisuus eikä litteratuuri. Vaikka sanojen läpinäkyvyys voi myötävaikuttaa asioiden oppimiseen, kyseessä on lähinnä esteettinen, toki kansallisromanttisesti motivoitunut valinta, jolla ei ole sinänsä vaikutusta kielen elinkelpoisuuteen. Pääasia on, että kieltä voi käyttää esimerkiksi tieteelliseen keskusteluun eri aiheista, kutsuttiin niitä aiheita sitten lainasanoilla (esim. tekstikritiikki), käännöslainoilla (esim. käsikirjoitus) tai omilla muodosteilla (esim. piirtokirjoitus).

Taulua vastapäisellä seinällä on 42 valkoista ruutua, joista kussakin lukee jokin suomen kielen sana. Kääntämällä napista valo liikkuu (aakkosjärjestyksessä) seuraavaan sanaan. Sanat ovat seinällä satunnaisessa järjestyksessä. Sana kuullaan äännettynä, ja näytöllle tulee sanan merkitystä esittävä kuva sekä etymologisia tietoja. Yhden sanan alla käsitellään välillä useampaa sanaa. Sanan biologia selityksessä todetaan seuraavaa:

Kielenpuhdistuskiihkoilijat halusivat suomalaisen vastineen joka käsitteelle, mutta luopuivat onneksi tästä mahdottomasta leikistä. Suomen kieleen on jäänyt hauska, sulamaton osuus maailman sanalainoista, vierasperäiset sanat eli sivistyssanat. On sangen onnellista, että meillä on tällainen luokka sanoja käytössämme: ne toimivat paitsi tyylillisen variaation lähteenä, myös siltana toisten eurooppalaisten kielten sanaston oppimiseen.

Tyylillisestä variaatiosta olen samaa mieltä: mahdollisuus käyttää sellaisia erikoisempia sanoja kuin koodeksi ja dateeraus antaa mahdollisuuden tarkentaa, että kyse on erikoisalan termistä, mikä tyydyttää tilanteesta riippuen erilaisia viestinnällisiä tarpeita (esim. asiantuntijaposition etablointi, huumori). Minusta on myös mukavaa voida käyttää tilanteesta riippuen joko ilmaisua kannettava tietokone tai lainasanan slangijohdosta läppäri. En kuitenkaan ymmärrä, miksi kyseessä olisi jokin erityisen "mahdoton leikki". Vastaavaa leikkiä on leikitty muissakin euroopan kielissä keskiajalta asti (esim. muinaisenglannin foresetnes merkityksessä 'prepositio'). Käytännön hyötyä on toki siitä, että termit tai "sivistyssanat" ovat muodoltaan kansainvälisiä (eli lähinnä latinaa tai kreikkaa), koska silloin niitä ei tarvitse opetella ihan kaikissa kielissä erikseen. Toisaalta voidaan myös esittää, että tällainen sivistyssanasto on omiaan luomaan juopaa oppineiden ja muiden välille, kuten myös vieraan kielen (kuten latinan) käyttö tieteellisissä yhteyksissä.

Sanaseinä ja operaattori.

Mainitsin ylempänä, että olisin toivonut jonkinlaista pyrkimystä korjata Agricolan työn merkitykseen liittyviä väärinkäsityksiä. Esimerkiksi viime vuonna Kirkko ja kaupunki -lehdessä kirjoitettiin, että Argicola keksi sanan pääsiäinen, vaikkei ole oikeastaan mitään syytä olettaa näin: olihan kristinusko juhlineen saapunut Suomeen Ruotsiin jo satoja vuosia aikaisemmin, eikä kansalle "saarnattu latinaksi", vaikka tätäkin käsitystä näkee toisinaan viljeltävän. Painetun kirjan merkitystä vähättelemättä en myöskään vähättelisi käsinkirjoitetun kirjan merkitystä, suullisesta kielenkäytöstä puhumattakaan. Kai esimerkiksi Westhin koodeksin tai Uppsalan evankeliumikirjan voisi ainakin mainita. Vaikka jonkun sanan ensimmäinen tunnettu kirjallinen lähde olisi Agricola, ei tästä automaattisesti seuraa, että hän olisi keksinyt sen.

Sanaseinä ei tee paljoakaan asian korjaamiseksi. Mikael Agricolan keksimiksi ilmoitetaan yksiselitteisesti jalopeura ja sisu. Lisäksi annetaan ymmärtää hänen keksineen sanat näkypaikka ('teatteri'), luutarha ('kalmisto'), lustitarha ('paratiisi'), toiviojuoni ('pyhiinvaellusmatka') ja virkamies. Suoria käännöksiä ilman aiempia kohdekielisiä malleja tai vanhojen sanojen käyttöä uusissa yhteyksissä voidaan tietysti perustellustikin pitää kääntäjän keksiminä. Edelleen Argicolalta "saaduiksi" mainitaan vissi, yrtti, vimmattu, äkätä, äsken, öykkäri, putkahtaa, kukistaa, nisu, visu, ylenpalttinen, kovakourainen ja tomppeli, mutta tämä menee ehkä lennokkaan ilmaisun piikkiin. Agricolan mainitaan myös "kirjoittaneen ja painatuttaneen" sanat usko, ylösnousemus ja armo. Sanasta puoliso kuitenkin todetaan neutraalisti, että Mikael Agricola tunsi sen (tosin muodossa puolisa). Samoin sanoista laki, rikos ja petos todetaan, että ne esiintyvät jo Agricolalla. Olisin jotenkin odottanut, että sanan laki mainittaisiin olevan laina muinaisruotsista, kun taas rikos ja petos ovat suomenkielisiä johdoksia (rikkoa, pettää). Tässä olisi potentiaalia hauskalle narratiiville.

Ylipäänsä kaikista selkeintä olisi havainnollistaa lainasanoja esimerkeillä kävijöille tutuista kielistä. Nähdäksenin ainoa tapaus, jossa viitataan toisen nykykielen sanoihin, on lusikka, jonka yhteydessä annetaan venäjän sanat порука, место, пирог, спирт ja тоска, sekä niistä lainatut suomen sanat porukka, mesta, piirakka, pirtu ja tuska. Tietysti tässäkin on vähän vinossa se, että tuska ei ole laina venäjän sanasta тоска vaan sen muinaisvenäläisestä muodosta.

Suoranaisten virheellisten väittämien lisäksi tiedoissa on paljon harhaanjohtavia tai hämmentäviä muotoiluja. Esimerkiksi sanan historia kohdalla todetaan ensin, että uralilaisiin kieliin "on maailman sivu lainattu ahkerimmin sanoja indoeurooppalaisen kielikunnan kielistä, sieltä sun täältä". Esimerkkeinä mainitaan, että historia, museo, normaali, numero ja leijona ovat selvästi lainoja kreikan ja latinan aineksista, mutta sata, kaikki ja etsiä on kotiutettu huomaamattomiksi. Tässä hämärtyy ero siinä, onko sana lainattu uralilaisiin kieliin (eli on rekonstruoitavissa uralilaiseen kantakieleen), vai onko kyseessä jokin nykyaikainen "sivistyssana", tai jotain siltä väliltä. Jos kerran leijona on selvästi lainattu latinasta eikä ruotsista, niin miksi sitten sanojen risti, pappi, pakana ja Raamattu ilmoitetaan olevan slaavilaisia lainoja? Sanojen tunneli, muki, pihvi ja timotei osalta lainanantajakieleksi mainitaan englanti, vaikka välissä on luultavimmin ruotsi. Sanan laina ilmoitetaan olevan laina "germaaneilta tai skandinaaveilta", mikä on vähän hölmösti muotoiltu mutta toki linjassa sen kanssa, että suomen murteetkin erotetaan itämerensuomalaisista kielistä.

Kiitosta annettakoon siitä, että sanan kirja yhteydessä mainitaan kirjallisuus ja kirjasto 1800-luvun oppineina muodosteina, kuten myös nykyaika, pääoma, taide, tiede ja sivistys. Viimeksi mainitusta todetaan, että pellavan "sivistäminen" on tässä otettu uusiokäyttöön. Kiinnostava lisähuomio olisi, että jonkinlaisena motiivina lienee ollut pinnallinen yhteys latinan sanaan civis (tämäkin on eräällä taholla ymmärretty väärin); sama pätenee kotoperäisesti johdettuun sanaan lukio, jonka yhtäläisyys sanan lyceum (λύκειον) kanssa tuskin on sattumaa. Juuri 1800-luvulla tehtyä kirjakielityötä ja kirjakielen keinotekoista luonnetta olisin toivonut käsiteltävän enemmän.

Näyttelyssä muistui mieleen, että minulle on vakavalla naamalla esitetty, että mitään suomen kieltä ei ole olemassa, koska siinä on niin paljon lainoja. Tämä on sama ajatusmalli, joka on johtanut kaikenlaiseen hörhöilyyn siitä, että itse asiassa kaikki maailman kielet pohjautuvat suomeen, koska johonkin pohjautuminen tai lainojen saaminen on mukamas jotenkin vähempiarvoista. Voisihan yksittäisille ihmisillekin korostaa, että heidän geeninsä ovat heidän vanhemmiltaan ja kaikki mitä he osaavat ja tietävät on pohjimmiltaan muilta opittua tai "vain" perimän antamien mahdollisuuksien toteutumista. Sinänsä totta, mutta mitä tällä saavutettaisiin? Onko suomenkielisillä liian hyvä, ylilyönteihin johtava kielellinen itsetunto, jota on syytä erityisesti toppuutella? 

Erinomaista on joka tapauksessa myös se, että sanan teatteri alla annetaan esimerkkejä neljästä eri raamatunkäännöksestä, joissa sana esiintyy muodoissa Näkypaicka (1548), Cadzelluspaicka (1642), katseluspaikka (1867), näytelmäpaikka (1938) ja teatteri (1992). Tässä on mahdollisuus tehdä kaikenlaisia oivalluksia liittyen oikeinkirjoitukseen ja käännöslainojen ja lainasanojen käyttöön. Olisi ehkä liikaa vaadittu, että mainittaisiin jakeen olevan Ap. t. 19:29, tai että Agricolan näkypaicka on suora käännös Lutherin sanasta Schauplatz, joka taas on suora käännös kreikan sanasta θέατρον (joka tosin on johdos eikä yhdyssana).

Pidin myös siitä, että rakas äiti annetaan virolaisessa muodossa kallis ema, mikä vastaa suomen ilmaisua kallis emä. Samassa yhteydessä sanojen rakas, armas ja äiti todetaan olevan germaanisia lainoja. Tämä kaipaisi jotain huomioita siitä, esiintyvätkö nämä sanat jossain kävijälle mahdollisesti tutussa germaanisessa kielessä, esimerkiksi ruotsissa ja englannissa, joille näyttelyn opastekstitkin on käännetty. Mikä olisi sen hauskempaa kuin todeta, että armas on historiallisesti sama kuin ruotsin adjektiivi arm?

Mitä tulee sanaseinän toteutukseen, olisi ehkä ollut hauskempi, jos seinällä olevissa ruuduissa olisi sanan sijaan kuva, jonka voisi vapaasti valita. Tällöin motiivi tutkia sanaseinää olisi selvittää ja ehkä yrittää arvata, mikä sana mihinkin kuvaan liittyy. Kuvat vangitsevat katseen helpommin kuin teksti. Kuvien herättämä mielenkiinto ohjautuisi sitten myös itse historiatietoihin (jotka tietysti voisi kirjoittaa pedagogisesti perustellumpaan muotoon). Nykyisellään ruudut eivät oikeastaan tuo kohteeseen mitään lisäarvoa: seinällä on sanoja, mutta nappia kääntäessä viihdearvo muodostuu sen jännittämisestä, mikä niistä tulee seuraavaksi. Jos seinällä näkee jonkun kiinnostavan sanan, joutuu pyörittämään nappia kunnes tulee sen kohdalle tietämättä, monenko sanan yli on kuljettava.

On tietysti selvää, että koskaan ei voi miellyttää kaikkia. Aivan samalla tavalla tämäkään kirjoitus ei kaikkien mielestä keskity oikeisiin asioihin. Uskoakseni kuitenkin esittämäni huomiot näyttelyn puutteista ovat varsin kohtuullisia. En kaipaa tieteellistä tarkkuutta, mutta toivoisin virheiden välttämäistä ja mahdollisuutta saada helposti lisätietoa.

Pistimen etymologiaa

Suomen sana pistin on verbistä pistää in-johtimella muodostettu välineennimitys. Sana pistin on tarkoittanut aiemmin 'piikkiä', oli kyse sitten kasvista tai pistiäisestä, mutta nykyään sanasta tulee ensimmäisenä mieleen sotilaan henkilökohtaiseen tuliaseeseen kiinnitettävä teräase siitä huolimatta, että nykyaikaiset pistimet ovat lähinnä puukkopistimiä eli soveltuvat pistämisen lisäksi myös lyömiseen ja viiltämiseen.

Varhaisia kuvauksia pistimestä sotilasaseena löytyy teoksista Lois de Gaya, Traité des armes, des machines de guerre, des feux d'artifice, des enseignes, et des instrumens militaires (Pariisi 1678), s. 16 ja Allain Manesson Mallet, Les travaux de Mars ou l'Art de la guerre, tome troisième (Pariisi 1684), s. 31. Tiettävästi ensimmäinen maininta käytöstä liittyy kolmikymmenvuotiseen sotaan. Jacques de Chastenet kertoo vuonna 1690 Amsterdamissa ilmestyneissä muistelmissaan (Les memoires de messire Jacques de Chastenet, chevalier, seigneur de Puysegur, tome premier, s. 479) vuoden 1647 tapahtumia käsitellessään, että hänen komennossaan olleilla sotilailla ei ollut miekkoja, mutta heillä oli pistimet (bayonnettes), joiden kahvat olivat yhtä pitkät kuin niiden terät ja jotka saattoi asettaa musketin piippuihin.

Sana pistin esiintyy kivääriin kiinnitettävän teräaseen merkityksessä teoksessa Ehdoitus sotamiehen kirjaksi Suomen sotaväkeä varten, joka ilmestyi vuonna 1880. Kuten Uusi Suometar (no 88 s. 2, 23.07.1880) kirjoittaa:

Suomalaisen laitoksen laatiminen on ollut hyvin waikea työ; kun Suomen kieltä ei tähän saakka wielä ole sota-asiain alalla käytetty, on suuri joukko sanoja nyt täytynyt sepittämällä tehdä. Tässä työssä owat maisteri Ferd. Ahlman'ia auttaneet muutamat asiaa harrastawat miehet, näiden joukossa yksi upseri.

Ennen pistimen vakiintumista suomenkielisessä kirjallisuudessa kyseistä asetta on nimitetty myös bajonetiksi ja – suomenkielistä ääntöasua paremmin kuvanneeksi – pajunetiksi. Kristfrid Gananderin sanakirjassa (2,311) sana esiintyy muodossa painatti, runositaatissa hilparin toisintona:

oti Hijsi hilporisi, 

paha henki painatisi

(Ks. myös SKVR XV 319 sekä kyseisen niteen sivut xxvii–xxxi.) 

Suomen sanojen alkuperä antaa sanan pajunetti esiintymäksi "As 1729", mutta 1700-luvun asetusteksteistä löydän sanan bajonetti jo tiedonannosta Ruotsin viimeisestä voitosta suuressa Pohjan sodassa eli Gadebuschin taistelusta (As1713d-3b). Myöhemmistä esiintymistä mainittakoon hattujen sodan alussa annettu reglementti, jossa muun muassa pistimet asetetaan vientikieltoon vihollisen satamiin (As1741d-5).

Gananderin painatti.

Joka tapauksessa bajonetti ja pajunetti edustavat ruotsin kautta kansainvälistä tyyppiä, jonka pohjalla on ranskan baïonnette. Tämän pajunetti-tyypin etymologiaksi annetaan tavanomaisesti Suomen sanojen alkuperässäkin annettu selitys "kaiketi Ranskan Bayonnen kaupungin mukaan". Ei ole sinänsä mahdotonta, että aseen tai muun asian nimitys on peräisin erisnimestä (mieleen tulee venäjän puukkoa merkitsevä финка tai yleismaailmallinen hampurilainen), mutta jos yhteys ei ole muuten ilmeinen sanan muodon perusteella ja historiallisista syistä, on tällaisiin selityksiin perusteltua suhtautua epäilevästi.

Etymologia on peräisin Pierre Borelin vuonna 1655 ilmestyneestä teoksesta Trésor de recherches et d'antiquités gauloises et françaises (s. 33) hakusanan baioniers alta. Tekijä toteaa samassa yhteydessä, että sana "pistooli" tulee Pistoian kaupungista ja että varsinainen hakusana baionier eli varsijousiampuja tulisi myös Bayonnesta.

Tulppapistimiä 1700-luvun alusta Grazin Landeszeughausissa.

Edellä mainittu ei kuitenkaan ole sanan ensimmäinen attestaatio. Sana bayonnette löytyy Randle Cotgraven ranska-englanti-sanakirjasta vuodelta 1611, joka selittää sen merkitykseksi 'a kind of small flat pocket-dagger, furnished with knives; or a great knife to hang at the girdle, like a dagger', ottamatta kantaa sanan etymologiaan. Vielä vanhempi maininta löytyy Étienne Tabourot'n teoksesta Les Bigarrures (osa 2) vuodelta 1583, joka on kokoelma sanaleikkejä ja jossa mainitaan "Bayonnettes de Bayonne".

Tällaisista etymologioista tulee helposti mieleen Isidorus Sevillalaisen Etymologiae-teos, jonka mukaan esimerkiksi latinan sana ars (art-) 'taito' tulee siitä, että se on tiukkojen (artus) sääntöjen säätelemää, ja että gladius 'miekka' tulee siitä, että sillä halkaistaan (dividere) kurkku (gula). Paremman selityksen puute ei tietenkään tarkoita, että ainoa selitys, jonka joku on sattunut keksimään, pitäisi paikkansa.

Tässä tapauksessa on kuitenkin olemassa myös toinen selitys. Adrien Timmermans esitti vuonna 1898 Revue scientifique -lehdessä julkaistussa artikkelissaan 'L’étymologie du mot baïonnette' etymologian verbistä bâillonner eli "laittaa suukapula" (tai kuonokoppa). Tällöin kyseessä olisi mahdollisesti jonkinlainen slanginimitys varhaisille tulppapistimille: tulppapistin kiinnitettiin muskettiin työntämällä sen kahva sisälle aseen piippuun, joka tietysti teki aseella ampumisen pistin kiinnitettynä mahdottomaksi. Tätä selitystä ei kumoa se, että nimitys on ilmeisen vaivattomasti sittemmin siirtynyt hylsypistimelle. Nimi ei ole varmastikaan ollut niin läpinäkyvä, että uusi kiinnitystapa olisi estänyt sen käytön (puhumattakaan mahdollisista kansanetymologioista), ja kutsutaanhan paukkupatruunoitakin edelleen "räkäpäiksi", vaikka niissä on puuluoti vanhan vahatulpan sijaan.

Timmermansin etymologia on jäänyt melko vähälle huomiolle. Johan Vising kuitenkin nostaa sen esille Nordisk tidskrift for filologi-lehdessä vuonna 1917 ilmestyneessä artikkelissaan 'Romanska etymologier. Randanteckningar till Meyer-Lübkers Romanisches etymologisches Wörterbuch'.

Mainittakoon, että ainakin 1800-luvulla vaikuttanut liikuntahistorioitsija Karl Wassmannsdorff yhdisti sanan Bajonett juuri hylsypistimen kiinnitystapaan erotuksena metsästysveitsimallisesta (miekka)pistimestä, joka kiinnitty piipussa olevaan istukkaan jousitoimisen pultin avulla. Tämä pistimen tai bajonetin ominaispiirteeksi nähty "bajonettikiinnitys" on sittemmin siirtynyt myös valokuvauksen maailmaan.

Timmermansin selityksen varsinainen ongelma näyttäisi kuitenkin olevan siinä, että varhaisimmat maininnat pistimistä sotilaskäytössä eli piippuun kiinnitettävästä teräaseesta ovat selvästi myöhäisempiä kuin edellä käsitellyt maininnat bajonetista. Selitys voisi olla se, että tulppapistin on ollut metsästyskäytössä ennen sotilaskäyttöä: ainakin Howard L. Blackmore kirjassaan Hunting Weapons: From the Middle Ages to the Twentieth Century sijoittaa kuvittelemansa metsästäjän, joka keksii työntää sopivan kokoisen veitsen metsästysaseensa piippun, 1500-luvun alkuun. Lisäksi hän siteeraa inventaariota vuodelta 1591 (eli hieman Tabourot'n jälkeen), jossa mainitaan deux poignarz de Bayonne. Vielä aikaisemmin Franciscus Hotoman (1524–1590) mainitsee vuonna 1575 Jacques Cappellukselle kirjoittamassaan kirjeessä kullatun tikarin, jota 'te kutsutte Bayonnetteksi' ('pugionem inauratum ... quem vos appellatis Bayonnette'; Francisci et Joannis Hotomanorum ... epistolae, Amsterdam 1700, s. 51). Sekä piipun tulppaamisella että Bayonnen kaupungilla on siis selitysvoimaa. On kaiketi mahdollista, että molemmilla on ollut osansa nimityksen syntymisessä ja vakiintumisessa.

Vihapuheesta

Tässä kirjoituksessa käsittelen sanaa vihapuhe. Innoituksena tälle ekskursiolle toimi Helsingin Sanomissa ollut Tommi Uschanovin kolumni "Uutuusharha hämää kokeneenkin kielentutkijan – ”vihapuhe” ja ”alkaa tekemään” tunnettiin jo 1800-luvulla". Vihapuheen lisäksi jutussa mainitaan otsikossakin esiintyvä alkaa tekemään sekä tyyliin. Jälkimmäistä käsittelen vasta luettuani, mitä Erkki Lyytikäinen on aiheesta kirjoittanut, mutta alkaa tekemään -ilmaisua koskien minulla ei ole ainakaan toistaiseksi lisättävää siihen, mitä kieli poskessa kommentoin eräällä foorumilla.

Vihapuheesta Uschanov kirjoittaa seuraavasti:

Kun [...] sana vihapuhe yleistyi viitisen vuotta sitten, pidin selvänä, että se oli uusi kankea käännös amerikanenglannin ilmaisusta hate speech. Sitten joku huomautti, että sana esiintyi jo Aleksis Kiven Nummisuutareissa vuonna 1864.

Se, että vihapuhe esiintyy Nummisuutareissa ei ole oikeastaan argumentti sitä vastaan, etteikö vihapuhe voisi olla käännös englannista: onhan hiiri tietokoneterminäkin käännöslaina, vaikka hiiri palautuu aina uralilaiseen kantakieleen saakka. Tärkeämpi kysymys on, onko olemassa ollut sana vihapuhe saanut englannin mallin mukaan uuden merkityksen ('vähemmistöä kohtaan kohdistuva panettelu' tms.), vai onko tämän uuden ilmaisun ja jo olemassa olleen muodollinen yhteneväisyys sattumaa siltä osin, mikä ei seuraa luonnostaan yhdyssanan osien merkityksestä.

Lainaan tähän Nummisuutareiden relevantit repliikit SKS:n Edith-editiosta:

Martta. Häpeäksi! Hyväpä jos ei häpeätä suurempaa tällä retkellä kohtais häntä, mutta pelkään, että tusinottain hän pilkkahistorjia peräänsä jättää, sillä hän on tyhmää alkujuurta, näetkös.

Topias. Eskoni tyhmä? Tämä on vale ja vihapuhe kateudesta nousnut. ”Olenko minä hullu vaikka minä hulluksi huuttaan” lauletaan Sionissa. – Eskoa et tyhmäksi maininne, yhtä viisas on hän aina kuin isänsäkin, minä nimittäin; hän on ihan kaltaiseni, niin sielun kuin ruumiin puolesta. Hän ei ole tyhmä, vaan vähän itsepäinen, ja sen taitaa tukastansakin nähdä, joka on valkuinen ja harjaskankea, niinkuin ukolla itse tässä. Sanalla sanoin: hän on oikea isän poika, hän on kuvani elävä.

(Korostus tässä ja myöhemmissä sitaateissa minun.)

Sanaa käytetään selvästi eri merkityksessä kuin nykyään, eikä yllä oleva sitaatti ole merkityksellinen nykyään meneillään olevan vihapuhekeskustelun osalta muuta kuin hauskana kuriositeettina. Asiaa on kuitenkin syytä tarkastella lähemmin.

Päädyin tarkastelemaan Kansalliskirjaston lehtikokoelmaa (KLK) Korpin kautta (suora linkki tekemääni hakuun). Rajasin selvitykseni mainittuun kokoelmaan paitsi ajan ja vaivan säästämiseksi, myös siksi, että lehtikielessä uudentyyppiset ilmaisut oletettavasti ilmenevät nopeammin kuin kirjallisuudessa. 1910-luvulta alkaen käytössä ei ole laajennettua kontekstia eli digitoitua aineistoa, joten tämän lyhyen kirjoituksen puitteissa minulla on riittävä tekosyy käsitellä laadullisesti kattavammin vain varhaisempia tapauksia. (Nämä tapaukset löytyvät suoraan tämän linkin kautta.)

Sana vihapuhe esiintyy Suomettaressa vuonna 1854 (nro 40), kymmenen vuotta ennen Nummisuutareita. Kyseessä on jatkokertomus otsikolla "Neljänpäiwäinen huwitus-matka", jossa käsitellään muun muassa Jääsken kuntaa. (Kuntaa ei enää ole, sillä se luovutettiin suurimmaksi osaksi Neuvostoliitolle toisen maailmansodan päätteeksi.) Kirjoittaja toteaa, että esimerkiksi "wiinan juominen ei ole Jääskessä ollenkaan pahasti walloillaan", ja että jääskeläinen on "yhtä selvä kirjan lukija kuin joku muukin naapuri-pitäjäläisensä". Kiinnostava on seuraava kohta:

Näsäwiisaat Wiipurilaiset sanowat tawallisesti: "tuhma Jääskeläinen!", waan se on "wale ja wihapuhe" että Jääskeläinen on mikään luonnon-tuhma, ainoastaan waan takertunut wanhaan yksinkertaisuuteen ja kehnouteen opissa ja koko elämässään.

(Tuhma 'tyhmä'.)

Tässä sitaatissa sanan merkitys on sattumalta melko lähellä nykyistä siinä mielessä, että kysessä on etniseen ryhmään vertautuvan joukon (jääskeläiset) negatiivinen stereotypisointi. Merkille pantavaa on, että ilmaisu wale ja wihapuhe on lainausmerkeissä. Onko tämä ymmärrettävä niin, että kyseessä on todella sitaatti jostain aikaisemmasta, mahdollisesti yleisesti tunnetusta lähteestä, vai että "vale ja vihapuhe" on muuten vain tunnettu sanonta, jollaiset on tuohon aikaan ollut tapana laittaa lainausmerkkeihin?

Suometar 40/1854.

Sanomissa Turusta (101/1879) "vihapuheen" kohteena on brittien hallitus, Wiipurin Uutisissa (35/1888) vihapuhe esitetään sovinnolle vaihtoehtoisena tulkintana naisten "laklatukselle" torihintaluettelon introdusoivass, vähemmän vakavassa jutussa. Aamulehdessä (88/1890) "vihapuhetta" olisi, jos joku sanoisi muiden lehtien ajatelleen Hämäläisestä kuten "Lode Klingsporista". Lehteen kohdistuvasta vihapuheesta kirjoitetaan myös Oulun Ilmoituslehdessä (nro 74/1889). Oulun Ilmoituslehti oli ottanut Kaiku-lehden tiistain numerossa (104/1889) julkaistun selvityksen tullikamarin tuloista sellaisenaan lähdettä mainitsematta saman viikon keskiviikon numeroonsa (73/1889), mistä Kaiku-lehden torstain numerossa oli luonnollisesti älähdetty: Oulun Ilmoituslehteä syytettiin neljän uutisen kopioimisesta ja "toisen härällä kyntämisestä". Oulun Ilmoituslehdessä vastattiin lauantain numerossa, että tullikamarin ilmoituksia aivan normaalisti julkaistaan lähdettä mainitsematta, ja että syytös uutisten "näykkimisestä" on "suoraan sanoen wale ja wihapuhe". Vastineessa siteerataan jonkin verran raamatullisia sananmuotoja, jotka on asetettu lainausmerkkeihin, mutta wale ja wihapuhe ei ole lainausmerkeissä.

Päivälehdessä (53/1891) vihapuhe on yksittäisen henkilön panettelua, Aamulehdessä (37/1891) kunnan arvon alentamista naapurikuntalaisten toimesta. Ilmaisun esiintymä Kansalaisessa (110/1897) on fraseologialtaan niin lähellä Nummisuutareita, että se tuntuisi olevan viittaus siihen. Kyseessä on "kirje Porista", jossa sanotaan seuraavaa:

On joskus sanottu että muka länsi-Suomi, eritoten Porin ympäristö, olisi se paikkakunta maassamme, jossa laulun ja soiton hengettäret kaikkein wähin wiihtymät. Tämä, sanon minä, on walhe ja kateudesta lähtenyt wihapuhe.

Kuten Suomettaressa mainitussa (ks. ylempänä) jääskeläisiä koskevassa väitteessä, on tässäkin kyse yleistävästä stereotypiasta, jollaisia vihapuheet nykyäänkin pitkälti ovat.

Wiipurin sanomien (340/1898) pakinassa kerrotaan toimitussihteerin tuominneen "valeeksi ja vihapuheeksi" pakinoitsijan edellisessä kirjoituksessa (333/1898) esittämän väitteen, että toimitussihteerillä olisi ollut mustepullona särkyneen kahvikupin pohja.

Koittaren (11/1901) yleisönosastolla tuohtunut haminalainen kokee moraalista paniikkia tavasta, jolla maalta kirkkoon jo lauantaina saapuvat nuoret viettävät aikaa "ympyriäisessä Haminassa":

Kainostelematta ja ihmisiä lainkaan häpeämättä saattaa kuusi-seitsentoista vuotias tyttö tallustaa pitkin kaupungin katuja rinnallaan poika, joka häntä vyötäisistä kiinni pitää. Suurin joukoin, kuten esim. viime lauantainakin, lähdetään samoilemaan ympäri kaupunkia, eikä vastaantulijoita osata edes hävetä.
Tämä tällainen esiintyminen julkisilla paikoilla on todisteena siveyskäsitteiden höllentymisestä. Sen tähden tahdon painaa Vehkalahden tyttöjen mieleen, että siveys ja naisellinen tosikeinous kaunistaa naista, ruokoton ja säädytön ulkonainen esiintyminen paljastaa aina sisäisen ihmisemme ilman että siihen tarvitsee lähemmin tutustuakaan.
Vanhempien tulisi myös valvoa lastensa kirkkoreisuja, muuten voi pianaikaan näistä kirkkoreisuista seurata "kirousreisuja".
Tämä ei ole mitään panettelua tahi vihapuhetta. Pois se!

Vuoden 1902 molemmat tapaukset ovat Päivälehdestä: numerossa 31/1902 Turkin sulttaanin hallituksen kerrotaan ilmoittaneen, että väitteet tuhansien kristittyjen armenialaisten surmaamisesta ovat kaikki "valetta ja vihapuhetta". ("Sulttaanilla on hyvät välit eurooppalaisen sanomalehdistön kanssa".) Numerossa 41/1902 on suomenkielinen käännös Sir Arthur Conan Doylen tanskalaisessa Verdens Gang -lehdessä ilmestyneestä kirjoituksesta, jossa hän siteeraa muuatta herra Grayta, jonka mukaan väitteet brittiläisten sotilaiden julmuuksista buurisodassa ovat "yhtenäistä valhetta ja vihapuhetta" (englanninkielisessä alkutekstissä käytetty ilmaisu on a tissue of falsehoods). Lienee sattumaa, että molemmat tapaukset liittyvät väitteisiin rikoksista ihmisyyttä vastaan, kuten niitä nykyään kutsuttaisiin.

Vuonna 1904 palataan stereotypisointiteemaan. Päivälehdessä 83A/1904 mainitaan nimimerkki A. M:n nimittäneen sanomalehtimiehiä loukkaavasti "tuulen ajelemiksi, haaksirikkoutuneiksi laivoiksi", mutta sanomalehtimiehet itse tietävät, että "tämä kaikki on ollut vihapuhetta ja parjausta". Tuulispäässä (nro 29/1904) vihapuheella parjattava ryhmä ovat urheilijat:

Eräät yksinkertaiset ihmiset rohkenevat tuoda esiin sen väitteen, että urheilijat kehuvat. Sula valhe ja vihapuhe!

Tässä hiljan muuan tuttava, konttoristi Viivanen, moitti minua kerskaajaksi, kun minä kaikessa vaatimattomuudessa sanoin, että huoletta nostaisin hänen 12 vuotiaan, perin laihan poikansa Paavon, suoralla kädellä. Mieleni oli hyvin paha, mutta katsoin olevani pakoitettu heittämään Viivasen ulos ikkunasta käärittynä vanhaan sanomalehteen, johon hän saattoi pyyhkiä verta itsestään alas päästyään.

Todellinen urheilija on nimittäin joka suhteessa gentlemanni.

Raahen Lehdessä (98/1905) nimimerkki Ilkka pakinoitsee muun muassa seuraavasti:

Tosin on Luojan luonto täällä karu ja yksitoikkoinen ja kun silmät ovat käänetyt enemmän merelle kuin maalle päin, ei elämä täällä raskaine vaatimuksineen ja tarmon takaa otettava toimeentulo salli synnynnäisen pohjalaisen perinnöista, vaikka kunnioitettavaa juroutta herahtamaan hyväntahdon hymyyn jokaisen kevyen ja löyhän sukkeluuden kuultua, mutta että täällä ei viatonta, raikasta puhetta ymmärrettäisi, se on vale ja vihapuhe.

Samalla pakinapalstalla (121/1905) kirjoitetaan myöhemmin, ettei "olisi häpeäksi vaikka [Raahessa] kehityttäisi[in] kulkemaan muussakin hiukan etunenässä toisista pikkupaikkakunnista", mihin pakinoitsija lisää loppukaneetiksi: "Se olisi vilpitön toivoni ilman vihapuheita. Dixi." (Dixi 'olen puhunut'.)

Hieman poliittisemmissa merkeissä pakinoitsee samana vuonna nimimerkki Naskali Etelä-Suomessa (111/1905):

"Ankarasti perustuslaillinen ja isänmaallinen" pappa löylytti äskettäin 3 kelwotonta nimismiestä. Se hänelle kunniaksi. Mutta mitä hän sen yhteydessä jutteli minun korkeimman warjeluksessa istumisestani ynnä kaikesta muusta mitä siihen lajiin kuuluu, se oli ilkeä walhe ja wihapuhe, jommoisen harjoittaminen ei ole enää ankarasti perustuslaillisellekaan "papalle" kaunistukseksi ja wielä wähemmin terweellinen asiain yleiselle kululle.

Elämässä (0B/1905) kerrotaan joidenkuiden sanoneen "hulluudeksi, vihapuheeksi" väitteitä "yksityisten ahneuden tyydytykseksi" laillistetun "yhteiskunnallisen myrkytysjärjestelmän" eli alkoholin haitoista.

Raatajassa (31-32/1906) julkaistiin Kyösti Wilkunan "Vastuksien päivä: kuvaus pikkukaupunkien sanomalehtioloista", jossa väite, että joku "Rekke" saisi palkakseen painokoneen pyörittämisestä vain nuuskaa, on "valetta ja vihapuhetta". Kylväjässä (51/1906) puolestaan "panettelua ja ilkeätä vihapuhetta" on se, että joku vihjaa Helsingin Sanomien ja Uuden Suomettaren löytäneen yhteisen vihamiehen Raittiuden Ystävien johtokunnassa.

Tuulispäässä (13/1907) vihapuhe esiintyy seuraavassa wellerismissä:

- Se on vale ja vihapuhe, sano Kirvun lukkari, kun valtion virkamieheksi karahteerattiin.

Tässä voitaneen katsoa epäsuorasti mollattavan valtion virkamiehiä.

Tampereen Sanomissa (301/1908) kauppias V. Tuomala vastaa huhuihin, että hänen jauhonsa olisivat "mätiä, ja niihin olisi myös kalkkia sekoitettu", ilmoittamalla, "että tämä puhe on ainoastaan vihapuhetta ja kateutta".

Kuten todettu, myöhemmistä osumista en pääse laajempaan kontekstiin, mutta ne eivät nähtävästi erityisesti eroa edellä käsitellystä. Kaikista 94:stä osumasta 47 eli tasan puolet liittyy konkordanssinäkymän perusteella kollokaatioon val(h)e ja vihapuhe tai johonkin sen variaatioon. Myöhemmät tapaukset voivat olla Nummisuutarit-viittauksia, joten kyse voi olla tai olla olematta Nummisuutarien popularisoimasta hokemasta. Osumia on suhteellisen tasaisesti vuoteen 1955 asti (ks. kaavio alla), jolloin Länsi-Savon numerossa 188 melko varmasti siteerataan Nummisuutareita: "vale ja vihapuhe, kateudesta noussut" on itse jutussakin lainausmerkkien välissä. Huumorihokemahypoteesia näyttäisi tukevan myös se, että välillä 1854 - 1908 jopa puolet tapauksista on pakinoista tai vastaavista.

Seuraava osuma korpuksessa on vasta vuodelta 1996, edellisen tapaan Länsi-Savosta (nro. 78), jossa sanaa käytetään sen nykymerkityksessä:

Jokaisen kansalaisen on torjuttava ympäristössään vierasmaalaisiin tai muihin vähemmistöihin kohdistuva 'vihapuhe' tai halveksunta, sillä sellaisesta sikiää ymmärtämättömissä mielissä oikeutus rikolliseen kiusaamiseen, jopa väkivaltatekoihin.

"Nykymerkityksellä" viittaan oikeastaan asiayhteyteen (vierasmaalaiset tai vähemmistöt), sillä aikaisemmissa tapauksissa nähty merkitys sopisi oikeastaan tässäkin tapauksessa. Yksinkertaiset lainausmerkit kielinevät siitä, että vihapuhe ei ole vielä täysin vakiintunut kieleen.

Alla oleva kaavio kuvaa osumien absoluuttisien määrien ajallista jakautumista korpuksessa:

Vihapuhe (KLK).

Kaavio ei kerro oikeastaan muuta kuin sen, että 1900-luvun jälkipuoliskolla on ammottava aukko. Hain vihapuhetta vielä 1990- ja 2000-luvun suomalaisista aikakaus- ja sanomalehdistä. Osumia on 21, joista kaikki paitsi yksi käsittelevät vihapuhetta sen kapeammassa nykymerkityksessä. Yksi tapaus on Marko Lambergin vihapuhetta käsittelevästä artikkelista "Puhetta vihasta" (Historiallinen aikakauskirja 109, 2011), jossa on seuraava, tämän kirjoituksen aiheeseen suoraan liittyvä kohta:

[Vihapuhe] vaikuttaa uudissanalta ja epäilemättä se onkin nykykontekstissaan lainattu amerikanenglannista, jossa hate speech yleistyi 1900-luvun lopulla tarkoittamaan juuri johonkin ihmisryhmään kohdistuvaa aggressiivista puhetta. Mutta vihapuhe (kirjoitettuna myös wihapuhe) esiintyi jo viimeistään 1800-luvun suomen kielessä, esimerkiksi Aleksis Kiven Nummisuutareissa ja lukuisissa sanomalehtiartikkeleissa. Merkityssisältö näyttäisi olleen hivenen kepeämpi kuin nykyisin – sana tarkoitti ainakin kirjallisissa yhteyksissä lähinnä herjaamista tai panettelua.

Vihapuhe on siis uusvanha uudissana, jonka käyttöhistoria ei liene täysin katkeamaton.

Mitä tulee englannin kieleen, Oxford English Dictionaryssa mainittu ensimmäinen esiintymä ilmaisulle hate speech on vuodelta 1988, mikä on helppo harjoitusmaali aloittelevalle "predatorille". Vanhin tältä istumalta löytämäni käyttöesimerkki on vuodelta 1918. Tein haun myös COCA:ssa (Corpus of Contemporary American English), josta löytyi 259 aikavälille 1991 - 2015 sijoittuvaa osumaa. Osumien ajallinen jakautuminen näkyy alla olevasta kaaviosta:

Hate speech (COCA).

On tuskin sattumaa, että piikki osuu samoihin aikoihin kuin ensimmäinen nykymerkityksinen esiintymä KLK:ssa. Alla oleva kaavio osoittaa, kuinka suuri osuus korpuksen osumista on lainausmerkeissä:

"Hate speech" (COCA).

Laskeva trendi kielii odotetusti ilmaisun vakiintumisesta englannin kieleen, vaikka joissakin tapauksissa kyse voi olla väitettyyn vihapuheeseen viittaamisesta lainausmerkkejä käyttäen.

Palatakseni suomen kieleen: Lambergin tiedot perustunevat pitkälti samaan aineistoon, jota olen ylempänä käsitellyt. Aineiston valossa vihapuheen yleisin merkitys näyttäsi olevan juurikin yksittäiseen tahoon kohdistuva panettelu, mutta on silti tavallaan kiinnostavaa huomata, että etenkin varhaisemmissa tapauksissa vihapuhe liittyy usein jonkin ihmisryhmän stereotypisointiin, oli kyse sitten jääskeläisistä, länsisuomalaisista, urheilijoista, pohjalaisista tai valtion virkamiehistä. On kuitenkin todettava, että vaikka vihapuheen merkitys olisikin ollut jossain vaiheessa kallistumassa yleistäviä valheita kohtaan, ei asialla ole nykymerkityksen kannalta merkitystä, sillä vihapuhe näyttää ainakin tässä käsitellyn  aineiston perusteella tosiaan "unohtuneen" kollektiivisesta kielitajusta aikavälillä 1956 - 1995. Sen käyttö ei siis vaikuta muodostavan katkeamatonta jatkumoa, jonka aikana sanan merkitys olisi muuttunut. Lisäksi on huomattava, että jos vihapuhe olisi ollut jatkuvassa käytössä, esiintyisi korpuksen loppupäässä vääjäämättä kannanottoja sitä vastaan, että sanaa on alettu käyttää "väärin" englannin kielen vaikutuksesta. Tähän genreen kuuluu oikeastaan myös Uschanovin mainitsema ajatus, että sana olisi "kankea käännös" amerikanenglannista. (On tietysti mahdoton sanoa, onko ensimmäisellä taholla, joka on kääntänyt suomeksi ilmaisun hate speech, ollut jokin mielikuva jo käytössä olleesta ilmaisusta vihapuhe.)

Kuten sanottu, Nummisuutarit ei suinkaan ole ensimmäinen kirjallinen tuotos, jossa sana vihapuhe esiintyy. Edes Korpista löytämistäni vanhin, ylempänäkin mainittu (ja ylimmässä kuvassa näkyvä) Suometar-sitaatti vuodelta 1854 ei sekään ole vanhin tiedossani oleva tapaus. Toistaiseksi varhaisimpana pidettävä attestaatio on C. A. Gottlundin teoksessa Otava eli suomalaisia huvituksia, II osa vuodelta 1832 (s. 19). Kyseessä on helkavirsi Rilvalasta (= Ritvalasta), jonka sisällön Gottlund referoi savolaisvoittoisella kirjakielellään seuraavasti (s. 18 - 20):

Toinen Runo nimitetään Matalenan-Runo. Se lausuupi siitä, etta yks Neito jolla oli tämä nimi, eli suuremmassa hekkumassa ja rikkauvessa, käytti ihtiänsä kopeasti ja ylpiästi, ja oli olevoinansa puhtaina ja parraaina Neitona, ehkä hään Vaimoista oli se pahin ja suurin häväisty. Hään oli jo salassa synnyttänä kolmet lasta, vaan suattana heitä henkettömäksi, ja murrhalla peittänyt pahat työnsä. Niin tapahtui kerran että hään mäni vettä noutamaan lähteeltä kultavarrella kupilla. Sinne tultua näki hään lähteessä kuvansa aivan ouvoksi ja hirmuiseksi. Peläten tätä rupeis hään päivittämään ihtiänsä, sanoillen: "Ohho minua Neito parka, pois on muoto muuttununna, kauniit karvaini kavonna." Jesus lähestyi häntä silloin Paimenen huamussa, tulevoinnaan varvikosta, rukoillen häneltä vettä juuvaksensa. Mutta hään sai häneltä vihapuheita, vuan ei vettä. Jesus sanoi hänellen: siksikö minä olen sinun puheis alainen, josma ilmoitan sinun ilkeyttäis? "Sanok kaikki mitäs tiiät!" vastaisi tämä sovaistu vaimo. Silloin sanoi Jesus: "kussa kolmet poikalastais? Yhen tuiskasit tuleen, toisen viskaisit veteen, kolmannen kaivoit karkeisehen. Sen kuins tuiskasit tuleen, siit ois Ruohissa Ritari; sen kuin viskaisit veteen, siit olis Herra tällä mualla; sen kuin kaivoit karheisehen, siit olis Pappi paras tullut." Nyt vasta puhkeis Matalenan syvän. Itkin ja syntiänsä katuin, sanoi hän: "Itepäs lienet Herra Jesus!" Lankeis muahan polvillensa, pesi kyynäleillänsä Vapahtajan jalat, ja kuivaeli heitä hiuksillansa, suostuva siihen rankaistukseen jonka Vapahtaja löysi hänellen hyväksi.

Yllä oleva on julkaistu myös Suomen kansan vanhojen runojen Hämeen runojen ensimmäisessä niteessä (SKVR IX₁ s. 61-62, 1917). Mainitut "vihapuheet" kuuluvat Gottlundin muistiin merkitsemässä runossa seuraavasti (SKVR IX₁81: 38-43):

"Mitäs puhut Suomen sulha,
"Suomen sulha, mairen orja,
"Isäini ikäinen paimen,
"Ruoti rourulla elänyn,
"Kalan päillä kasvatettu,
"Karjalaisſa kaskismaisſa?" -

Gottlundin vihapuhe on siis ilmeisesti ymmärrettävä herjaamiseksi tai ilkkumiseksi, ei niinkään panetteluksi.

Jos joku tietää vanhempia tapauksia, kuulen niistä mielelläni.

Piispa Henrikistä

Elättelin jossain vaiheessa sellaista ajatusta, että julkaisisin piispa Henrikiä koskevan kirjoituksen hänen muistopäivänään eli heikinpäivänä (19.1.). Unohdin kuitenkin asian tänäkin vuonna, enkä viitsi odottaa ensi vuoteen, joten pitkän hiljaisuuden rikkoakseni kirjoitan lyhyesti aiheesta lähinnä kokoamalla yhteen muutamia mielenkiintoisia lähteitä. Oletukseni on, että tarina itsessään on lukijalle pääpiirteissään tuttu, mutta pääkohdat käyvät joka tapauksessa ilmi tästä kirjoituksesta. Sanomattakin lienee selvää, että kyseessä on jo varhaisessa vaiheessa osaksi mytologiaa tullut tarina, jonka eri versioita ei ole tässä mahdollista käsitellä kattavasti. Ylipäänsä kehotan tutustumaan Lauri Simonsuurin teokseen Kotiseudun tarinoita (2. painos 1984, s. 79 - 83), josta löytyy aiheeseen liittyviä tarinoita, sekä tietenkin Zacharis Topeliuksen Maamme -kirjaan (4. luku). Myös Martti Haavio käsittelee aihetta teoksessaan Suomalaisen muinaisrunouden maailma (1935, s. 281 - 287). Tuoreempi aihetta käsittelevä teos on Tuomas Heikkilän Pyhän Henrikin legenda (2005).

On mielekästä erottaa toisistaan pyhän Henrikin legendan kirkkohistoriallinen versio kansanomaisesta. Jälkimmäistä nimitetään kalevalamittaisessa muodossaan perinteisesti piispa Henrikin surmavirreksi. (Kansanrunoudesta puhuttaessa virsi merkitsi aikaisemmin pitkähköä kertovaa runoa.) Perinteitä kunnioittaen lähden liikkeelle Paavali Juustenin piispainkronikasta (Chronicon episcoporum Finlandensium), jossa piispa Henrikistä todetaan seuraavaa:

Beatus Henricus, oriundus in Britannia majori, hoc est, Anglia, prius episcopus Upsalensis (quartus in eo ordine) antequam illa ecclesia erecta fuit in metropolin. Hic post biennium sanctum Ericum comitans in Finlandiam venit, ut Finnones a paganismo ad agnitionem et cultum veri Dei converteret, et ipse tandem sequenti hyeme martyrio afficitur. Haec acta sunt anno Domini 1150. Quare autem martyrium passus sit, ejus legenda testatur, quae Finnonibus satis est nota.

'Autuas Henrik, syntynyt Isossa-Britanniassa eli Englannissa, ensin Uppsalan piispa (neljäs siinä arvossa) ennen kuin se kirkko ylennettiin arkkipiispanistuimeksi. Kahden vuoden jälkeen hän saapui Pyhän Eerikin kanssa Suomeen käännyttääkseen suomalaiset pakanuudesta tunnustamaan ja palvelemaan oikeaa Jumalaa, ja itse vihdoin seuraavana talvena kärsi marttyyrikuoleman. Tämä tapahtui Herran vuonna 1150. Miksi hän kärsi marttyyrikuoleman, todistaa hänen legendansa, joka on riittävän tuttu suomalaisille.'

Kuten todettua, piispa Henrikin legendasta onkin lukuisia kansanomaisia versioita, jotka kertovat piispasta ja hänen tappajastaan Lallista. Christfrid Gananderin kertoo teoksessaan Mythologia Fennica (1789) viimeksi mainitusta seuraavaa:

LALLI, en finſk bonde ſom mördade St. Hinrik. Sedan han kom hem ifrån Kjulo-träſk, och hade den mördade Biskopens mitra på hufvudet, ſjöng barnflickan vid vaggan: Miſtä Lalli lakin ſaanut, Paha mies hywän hytyrin. Se St. Hinrik.

Tarinan mukaan murhattuaan piispan Lalli otti hänen lakkinsa, ja kun hän yritti myöhemmin ottaa sen päästään, repesi  hänen päänahkansa sen mukana. (Eräiden versioiden mukaan Lalli otti myös Piispan sormuksen, ja hänen ottaessaan sitä pois sormestaan lähtivät sormen lihat sen mukana.) Lalli lakkeineen elää myös sananlaskussa "Lalli etzi lackians/ lallin lacki pään laella" (SKVR VIII.988). Piispa Henrikistä Ganander kertoo puolestaan seuraavasti:

St. HINRIK, En Lärare ifrån England; kom til Sverige med ſin Landsman Cardinalen Nicolaus Albanenſis 1153, och blef af honom förordnad til Biſkop i Upſala. Han fölgde med ERIK den Helige til Finland, där han omvände och döpte många hedningar, och ſtyrkte dem, ſom af Eriks vapen redan voro tvungne til dop och Chriſtendom.

Men när Hendrik på svenſkt ſätt ville gäſta på et gods, ſom tillhörde Lalli, en förnäm Finne, och i ägarens frånvaro uttog det han behövde, blev han af den förtörnade Lalli öfverfallen och ihjälſlagen på iſsen i Kjulo träſk, förſt på året 1158. Lalli avhögg St. Hintiks tumm, varpå var en gallring, ſom flög på iſen, men glittrade fram om våren, då den gjorde mirakel och en blind, ſom förſt blev den varſe, feck ſin ſyn igen. Samma tumm, är nu et inſigne i Åbo Dom-Capitlets Sigill.

Detta dråp gjorde Henrik til en Martyr och uphögde honom till et Helgon. Påfven Adrian IV utgaf en Bulla, at St. Henrik ſkulle blifva Canonicerad, och d. 19 Januarii, kallad Hindriksmeſſa, ſkulle hans åminnelſe heligt firas, och St. Henrik antagas til Sveriges och Finlands Patron. Hans graf i Nouſis kyrka, tre mil ifrån Åbo, blef mycket beſökt. Hans åkallan troddes bota invigd på Unikangar til hans ära, och hennes underlagde Bönder ſe fins av träd, med Biſkops mitra, i Pedersöre kyrkas våkenhus.

(Mythologia Fennica on tietosanakirjan muotoon laadittuna helposti lähestyttävä ja muutenkin varsin viihdyttävä selostus Gananderin käsityksestä suomalaisten uskomuksista ja myyteistä.)

Heittelehtivän oikeinkirjoituksen (Hinrik, Henrdrik, Henrik) lisäksi huomion kiinnittää ilmeisesti kulttuurien kohtaamisesta syntyvä ongelma: ottaessaan Lallin talosta tarvitsemansa tarvikkeet piispa toimii "ruotsalaisen tavan mukaan" (på svenſkt ſätt). Haavion mukaan "ruotsalainen tapa" on tosin vasta se, että piispa ottaa tarvitsemansa vaimon kieltäydyttyä myymästä elintarvikkeita.

Tukkansa menettänyt Lalli piispan mitra kädessään. (Elias Brennerin akvarelli.)

Gustaf Renvallin vuonna 1826 ilmestynyt Suomalainen sana-kirja ei ole tietosanakirja, mutta jostain syystä tämä "kuuluisa (pahamaineinen?) suomalainen" ja "piispa Henrikin tappaja" löytyy siitä hakusanana johdoksineen:

Lalli, in Ns. Finno famosus, Episc. Henrici interfector, it. juopo-lalli homo bibax l. ebriosus, G. Saufhals.

Suomalaisen kirjallisuuden seuran (SKS) kansanrunousarkiston vanhin käsikirjoitus on eräs versio piispa Henrikin surmavirrestä (Reinius, Th. III:1), joka on julkaistu painettuna Suomen kansan vanhat runot -sarjan (SKVR, 1909 - 1948 ja 1997) Varsinais-Suomi-osassa (VIII,990B). Käsikirjoitus on julkaistu myös faksimilenä englanninkielisen käännöksen kanssa (SKS, 2. painos 1999). Runon otsikko on "Runo Laulu Sant henderjkiſtä Enſimäjſeſtä Tuurun piſpaſta joca on ſyndynyt Englandiſa ja ſitten Cunjngahaſta Ruotziſa Erjkj Rjjda riſta. wuona. 1150".

Piispa Henrikin surmavirren otsikko (SKS KRA. Reinius, Th. III:1).

Elias Lönnrot julkaisi surmavirren Kantelettaren kolmannessa kirjassa (1840). Esipuheessa Lönnrot kirjoittaa seuraavasti:

Pispa Henrikki, jonka surmasta 7:männessä virressä kerrotaan, oli Englandista syntysin ja tuli v. 1156 eli 1157 (kumpanako vuonna, siitä ei ole vielä tarkkaa tietoa saatu) Ruotsin kuninkaan Eerikki IX:sännen, liialta nimeltä Pyhän, kanssa Suomeen. Hän oli ensimäinen Kristin uskon saarnaja Suomessa, ja tuli muitaki tietoja myöten Suomen pakanoilta (Köyliöjärven seuduilla) surmatuksi. Hänen poikkioin peukalonsa on vieläki Turun Tuomio-kapitulin sinetissä kuvattuna, ja Henrikin päivä Annakoissa on hänen muistoksensa säädetty.

Lönnrot mainitsee kyseisen virren kuuluvan niihin, jotka ovat "Hämeen ja Satakunnan puolesta". Huomio tekstissä kiinnittyy sellaisiin epälänsisuomalaisiin t:n heikon asteen ilmentymiin kuin "Jo tässä tulevi nälkä, / Eikä syöä, eikä juoa, / Eikä purtua pietä". Lönnrot selittää käytäntöään seuraavasti:

Syy siihen, että Hämeen puolesta saaduissa virsissä d, l, eli r, kuin kussaki paikassa sanavarren muuttuvata keraketta t äännetään, on tullut peräti pois jätetyksi, on se, että emme ole niiden harvalukuisten, sieltä kotoisten virsien tähden luulleet sopivan, tässä kokouksessa muuten yletiensä seurattavata kirjotuslaatua muuttaa. Se joka ylen siitä meille pahastuu, pitäköön kun muinaki kirjotus- eli pränttivirheinä ne poisjääneet kerakkeet ja oikaskoon sanat mieltänsä myöten.

(Nyt jo vanhentunut mutta silti tyylikäs sana kerake merkitsee 'konsonanttia' eli 'keralla ääntyvää'.) Ylipäänsä surmavirsi on ainakin lönnrotilaisesta näkökulmasta selvästi matalampitasoista kun esimerkiksi Kalevalan runot.)

SKVR:ssa on julkaistu useita toisintoja ja fragmentteja surmavirrestä (löytyvät kätevästi täältä). Lähinnä Kantelettaren versiota (ilmeisesti sen lähde) on Hämeestä kerätty IX₁,2, jossa edellä mainittu kohta kuuluu alkuperäisine konsonantteineen "jo täsſä tulepi nälkä, / eikä ſyödä, eikä juoda, / eikä purtua pidetä".

Mainitun nälän ja janon vuoksi piispa pysähtyy palvelijansa kanssa Lallin talon kohdalle hankkiakseen elintarvikkeita, "ruotsalaiseen tapaan", kuten todettua. Isäntä itse ei ole paikalla, mutta piispa maksaa hyvän hinnan talon emännälle. Vanhimman käsikirjoituksen mukaan piispan kehotus palvelijalleen on seuraavanlainen (SKVR VIII.990 B, 66-71):

otta Kyrſä unnjn| pääldä
otta olluta cellariſta
heittä| pennjngit ſijahan|
hejnät hemä huoneheſta
ja caurat| caura hjngaloſta
heittä pennjngit| ſijahan

Köyliössä kyrsä on merkinnyt 'hapanta, rukiista reikäleipää'.

Lallin vaimo valehtelee miehelleen piispan varastaneen heiltä ruokaa ja juomaa (85-94):

jopa on| täſä ſitten Käynyt
Ruoka Ruotzin Syömä Saxa
otti cakon|| cakon uunjn pääldä
otti ollutta cellä|riſtä
hejtti tuhkia ſijahan
heinät hejnä| huoneheſta
caurat caura hingaloſta
heitti tuhkja ſjjahan.

Sanat ruotzi ja saxa lienevät parhaiten ymmärrettävissä viittaamaan ulkomaalaisuuteen yleensä. (Henrikin mainitaan kasvaneen calimaſta eli "Kaalimaasta", minkä on ajateltu viittaavan Walesiin.) Kaurahinkalo on eräänlainen kauran säilytysastia.

On sinänsä mielenkiintoista, että Lalli toki on kiistatta syyllinen itse tekoon, mutta hänen vaimonsa näyttäisi noudattavan Eevan perinteitä toimiessaan miehensä rikoksen liikkeelle panevana voimana.

Piispa Henrikin legenda löytyy kuvattuna Nousiaisten kirkossa sijaitsevan sarkofagin sivuja koristavista kuparilaatoista, jotka on tehty 1400-luvulla. Kopiot kyseisistä laatoista löytyvät Kansallismuseosta Helsingistä (huone 106), ja ne on myös julkaistu värivalokuvina Museoviraston julkaisemassa teoksessa Pyhän Henrikin sarkofagi (1996). Palaan aiheeseen myöhemmin ja luultavimmin toisaalla.

Katolinen ja katolilainen

Katolisesta kirkosta puhuttaessa ei voi yleensä välttyä oikeakielisyysharrastajilta, jotka innokkaasti muistuttavat, että katolinen on adjektiivi ja katolilainen substantiivi: on siis väärin sanoa "katolilainen piispa" tai että "Suomessa on niin ja niin paljon katolisia".

Kielitoimiston sanakirja antaa sanalle katolinen merkitykset sekä adjektiivina että substantiivina, vaikka substantiivin kohdalla on merkintä "tavallisemmin: katolilainen". Katolilainen on puolestaan yksiselitteisesti substantiivi, 'kat. kirkon jäsen, roomalaiskatolilainen'.

Suomen katolinen kirkko noudattaa asiassa tiukkaa linjaa. Kirkon nettisivuja tarkasteltaessa löytyy seuraavanlaisia esimerkkejä sanasta katolinen:

Tämä on se ainoa Kristuksen kirkko, jonka me uskontunnustuksessa tunnustamme yhdeksi, pyhäksi, katoliseksi ja apostoliseksi kirkoksi
Katolinen tiedotuskeskus on mukana Helsingin kirjamessuilla
Katoliset periaatteet ekumeenisessa työssä.
Suomessa toimivan katolisen kirkon syvään huoleen on useita syitä
Tiimi on Helsingin katolisen hiippakunnan vapaaehtoisten jäsenten toimintaryhmä

...ja sanasta katolilainen:

Miten tullaan katolilaiseksi?
Astrid Söderbergh Widding OP on katolilainen ja Tukholman maallikkodominikaanien ryhmän vastuuhenkilö.
Jäsenmaksun maksavat katoliseen hiippakuntaan kuuluvat katolilaiset paikalliskirkkonsa talouden tukemiseksi.
Kun katolilainen muuttaa uuteen asuntoon, on paikallaan, että hän pyytää pappia siunaamaan uuden kotinsa.
Katolilaisten määrä on Vatikaanin uusimpien, vuotta 2011 koskevien tilastojen mukaan noussut ensimmäistä kertaa yli 1,2 miljardin.

Mikäli korpuslingvisti tutkisi käsillä olevaa aineistoa selvittääkseen sanojen eroa, hän saattaisi todeta, että sanaa katolilainen ei nähtävästi käytetä attribuuttina ja että sanaa katolinen käytetään pelkästään attribuuttina. Tämä ei vielä osoittaisi jakoa adjektiiviksi ja substantiiviksi, sillä molemmat voivat olla suomessa yksinään predikatiiveja tai subjekteja: tämän voi todeta vaikkapa korvaamalla yllä lainatuissa tapauksissa sanan katolilainen jollain adjektiivilla (esim. sairas, köyhä). Tähän liittyen voidaan myös kysyä, että vaikka katolinen onkin adjektiivi, miksi sitä ei voisi käyttää muiden suomen kielen adjektiivien tavoin, esim. miten tullaan katoliseksi tai katolisten määrä on noussut.

Reijo Pitkärannan Suomi-latina-suomi-sanakirja erottelee säntillisesti sanat katolilainen ja katolinen: ensiksi mainittu on catholicus -i m. (eli substantiivi) ja jälkimmäinen catholicus (eli adjektiivi).

Pieni etymologinen selvitys lienee joka tapauksessa paikallaan. Sanojen katolinen ja katolilainen pohjalla on katolisen kirkon perinnekielen latinan adjektiivi catholicus, joka puolestaan on lainattu kreikan sanasta καθολικός 'yleinen', joka on muodostettu tyypillisellä -ικός-johtimella ilmaisusta καθόλου 'yleisesti, kokonaisvaltaisesti', joka puolestaan koostuu prepositiosta κατά 'alas, myöten' ja genetiivimuotoisesta adjektiivista ὅλος 'kokonainen'.

Suomessa latinan -icus-johdinta vastaa sivistyssanoissa useimmiten -inen, esim. classicus ~ klassinen, foneticus ~ foneettinen, palaeolithicus ~ paleoliittinen, Germanicus ~ germaaninen. Viimeksi mainitusta esiintyy kaksi eri muotoa: Germanicus on adjektiivi 'germaaninen', Germanus substantiivi 'germaani'. Tässä ja vastaavissa tapauksissa ero on selvä sekä suomessa että latinassa, mutta sanat katolinen ja katolilainen ovat muodoltaan molemmat selvästi adjektiivinomaisia.

Johdin -inen (vanhemmassa muodossaan josku myös -illinen, mutta siitä enemmän toisella kertaa) on melko neutraali. Sanaan laji pohjautuva -lAinen on kansallisuuksia tai vastaavia merkitessään (suomalainen, venäläinen) yhtä lailla neutraali, mutta aatesuunnista puhuttaessa, esim. brezhneviläinen, taistolainen, halla-aholainen, ehkä toisinaan hieman peijoratiivinenkin (paitsi sanan luterilainen tapauksessa). Molemmat ovat kuitenkin adjektiivijohtimia, vaikka etenkin -maalainen-loppuiset sanat toimivat luonnostaan myös substantiiveina.

Etymologia ei tietenkään ole mikään peruste sille, mikä kielen nykytilan pitäisi olla. On silti syytä kysyä, perustuuko erottelu sanojen katolinen ja katolilainen välillä mihinkään todelliseen tarpeeseen tai perinteeseen, vai onko se, kauniisti sanottuna, hatusta vedetty. Ei ole ennenkuulumatonta, että kielenhuollon nimissä tehdään mielivaltaisia jakoja: esimerkiksi että ja jotta ovat molemmat olleet sekä finaalisia että eksplikatiivisia konjunktioita, mutta huolitellussa nykykirjakielessä vain jotta on finaalinen. Samoin englannissa käytettiin aivan luontevasti I ain't seen nuthin' -tyyppisiä kaksoiskieltorakenteita, kunnes joku keksi, että ne ovat "epäloogisia".

Mikäli nykysuomessa tehtävä ero katolisen ja katolilaisen välillä perustuu vakiintuneeseen käytäntöön, saattaa tämä käytäntö olla havaittavissa myös varhaisnykysuomessa eli 1800-luvun kielessä. Sana katolilainen esiintyy käytettävissäni olevassa korpuksessa 39 kertaa, katolinen 303 kertaa (olen vähentänyt tästä ne tapaukset, joissa se on osa hallitsijan nimeä). Jälkimmäinen on siis ylivoimaisesti yleisempi. Vastaavat substantiivit katolilaisuus ja katolisuus esiintyvät 5 ja 29 kertaa. Sana katolinen esiintyy myös yhdyssanojen alkuosana, esim. katolisaikakausi, katolisuskonto.

Pelkistä määristä ei voida oikeastaan päätellä mitään. On helpointa lähteä oletuksesta, että nykyinen käytäntö pätee myös 1800-luvun aineistossa ja pyrkiä osoittamaan oletus vääräksi. Ensiksi voidaan tarkastella, esiintyykö katolilainen adjektiiviattribuuttina eli varmana adjektiivina. Korpuksesta löytyy 20 tapausta, joista alla muutamia esimerkkejä:

katolilainen papisto
katolilainen oppi
katolilainen epäusko
Helsingin katolilaisen seurakunnan
katolilaisen piispan

Katolisen kirkon nettisivujen käytännön mukaan katolinen ei esiintyisi yksinään substantivoituna adjektiivina. Seuraava askel onkin löytää sana katolinen sellaisessa asemassa, jossa "pitäisi" olla katolilainen. Alla muutamia korpuksesta löytyviä esimerkkejä:

Katoliset saivat oikeuden tulla valituksi Parlamentiin ja päästä valtiovirkoihin
ja katoliset, jotka pitivät paavia hengellisenä päämiehenään.
Katoliset rukoilevat Neitsy Mariata ja pyhiä
katolisiakin kääntyi protestantisuuteen

Molempien sanojen kohdalla siis esiintyy nykyisestä poikkeavaa käyttöä. Yksinään eli substantiivina katolilainen esiintyy 13 kertaa, mutta sanan katolinen esiintymiä vastaavassa asemassa on jopa 51, mikä puhuisi nykyistä käyttöä vastaan. Ongelma johtopäätösten tekemisessä on kuitenkin se, että katolilainen on ylipäänsä korpuksessa harvinainen sana.

Adjektiivin ja substantiivien erottaminen toisistaan ei ole aina selvää, joten on parempi puhua sanojen käytöstä lauseyhteydessä. Yksiselitteisesti tunnistettavissa on sanan käyttö attribuuttina (jolloin se tokin on määritelmällisesti adjektiivi) ja yksinään substantiivin sijassa. Epämääräisempiä ovat tilanteet, joissa sanaa käytetään predikatiivina: onko lause hän on katolinen tulkittava he is Catholic (adjektiivi) vai he is a Catholic (substantiivi)? Asioihin viitattaessa kyseessä voi olla vain adjektiivi, mutta seuraavaan taulukkoon olen laskenut vain selvät tapaukset eli attribuuttina ja substantiivina käytetyt sanat:

	katolilainen	katolinen
Attribuuttina:	59%	64%;
Substantiivina:	33%	17%
Predikatiivina:	8%	19%

(Hieman kömpelösti käytetty "substantiivi" on tässä ymmärrettävä yleisnimityksenä sellaisille asemille, joissa sana on välttämättä substantiivi tai ainakin substantiivina käytetty adjektiivi, esim. subjektina, objektina tai genetiiviattribuuttina.)

Molemmat sanat esiintyvät siis useammin attribuuttina kuin substantiivina, mikä kertoo ennemmin siitä, että useammin puhutaan katolisesta kirkosta, katolisesta opista jne. kuin katolilaisista. Erolla jakaumassa, vaikkakin heikosti kallellaan nykykäytännön suuntaan, ei ole erityisen suurta todistusvoimaa, sillä, kuten jo todettua, korpus ei ole suuren suuri.

On toki todettava myös, että esim. Yrjö Koskinen käyttää nuijasodan historiikissaan yksinomaan muotoa katolilainen; Maamme-kirjassa sana katolilainen esiintyy kolme kertaa (joka kerta attribuuttina eli adjektiivina), katolinen 31 kertaa; aikakauslehti Mehiläisessä käytetään molempia sanoja sekaisin. En puutu tässä yhteydessä käytöstä poistuneisiin ilmaisuihin katoliikin oppi, katoliikkiläinen, joita myös tavataan varhaisnykysuomessa.

Klassikkokorpuksesta löytyy vain kourallinen tapauksia, joista lähes kaikki ovat Juhani Aholta. Aho vaikuttaa käyttävän johdonmukaisesti sanaa katolinen adjektiivina (attribuuttina) ja sanaa katolilainen substantiivina.

Mitä tästä kaikesta voidaan siis päätellä? Merkitysero muotojen katolinen ja katolilainen ei ole eikä koskaan luultavasti ole ollutkaan yhtä selkeä kuin kirkon itsensä nykykäytäntö. Erottelu ei ole myöskään kielihistoriallisesti perusteltua, millä tietysti olisikin väliä vain asianharrastajille. Mutta onko näille kahdelle eri sanalle tarvetta ja jos on, miksei ole vastaavaa tarvetta erottaa **luterinen ja luterilainen?

(Toinen vastaava tapaus ovat sanat ulkomainen ja ulkomaalainen, joiden sanaluokkaerosta jotkut pitävät kiinni, vaikka jopa suomen kielen lautakunta on todennut, että niiden välille tehty mielivaltainen ero ei ole päätöksestä huolimatta toteutunut käytössä: ulkomaalainen on siis "virallisestikin" myös adjektiivi.)

Eräs kuulemani selitys on se, että katolinen on ymmärrettävä kreikan sanan denotatiivisesta merkityksestä johdetussa teologisessa merkityksessä 'universaalinen' eli 'kokonainen, täydellinen' kuvaamaan kirkon luonnetta. Katolisessa uskontunnustuksessa sanotaankin "pyhän katolisen kirkon" eikä "pyhän yhteisen seurakunnan" kuten luterilaisessa (latinaksi joka tapauksessa sanctam ecclesiam catholicam). Näin ollen kirkko ja sen osakirkot olisivat katolisia ja kirkon jäsen katolilainen eli 'katoliseen kirkkoon kuuluva' tai 'katolista oppia seuraava'. Mikäli sana katolinen ymmärretään näin, on sen käyttö kirkkoon kuulumattomilta yhtä hölmöä kuin puhuminen ortodokseista eli 'oikeaoppisista', mikäli siis kuitenkin pitää omaa oppiaan oikeana. Sanan perimmäisen merkityksen ymmärtäneet ovatkin mieluummin käyttäneet sellaisia ilmaisuja kuin Pauin oppi, Pawillinen ja Pawilaiset.