Ritarihuoneen latinaa

Olin viime viikolla Ritarihuoneella ja käytin tilaisuuden hyväkseni taltioidakseni siellä näkemiäni latinankielisiä kirjoituksia. Periaatteessa tämä kirjoitus siis jatkaa Helsingin latinankielisiä piirtokirjoituksia käsittelevää sarjaa.

Tultaessa pääovesta sisään aulan vasemmalla seinällä näkyy seuraava kirjoitus:

G·TH CHIEWITZ
HANC DOMUM AEDIFICAVIT

'Georg Theodor Chiewitz rakensi tämän talon.' Teksti on maalattu mainitun ruotsalaissyntyisen turkulaisarkkitehdin muotokuvan ympärille, kuten alla olevasta kuvasta näkyy.

Noustaessa aulan perällä olevia portaita ylös on välikerroksessa jääkäriliikkeeseen osallistuneiden aatelisten muistolaatta, jossa on seuraava latinankielinen teksti:

PRO GLORIA ET PATRIA

FACTA DICTIS MELIORE

'Kunnian ja isänmaan puolesta; teot ovat parempia kuin sanat.' Nämä rivit voi lukea joko yhteen ('teot isänmaan ja kunnian puolesta' jne.) tai erikseen. Kaiverruksessa on hieman erikoinen virhe, sillä yksikön ablatiivin meliore sijaan siinä tulisi tietenkin olla monikon nominatiivi meliora, missä muodossa lause löytyy myös erään harvinaisen aktivistimitalin taustapuolelta. (Teksti olisi teoriassa mahdollista lukea kaiverretussa muodossaan merkitsemään 'sanoilla paremmaksi tehdyn isänmaan ja kunnian puolesta', mutta on vaikea kuvitella, että tämä olisi ollut tarkoitus.)

E:n poikkiviivat erottuvat kuvassa heikohkosti.

Laattaan jäljennetty jääkärimerkki, joka jaettiin suurimmalle osalle Saksassa koulutetuista jääkäreistä "Suomen naisten" nimissä, oli naiskagaalin aktivistien Elin Malinin ja Elin Nylanderin keksintö. Jääkärimerkin pohjana on rautaristiä muistuttava mantuanristi, jonka ympärillä on seppele ja keskellä numero 27, joka viittaa suomalaisista vapaaehtoisista koottuun Preussin kuninkaalliseen jääkäripataljoona nro 27:ään. Numeroiden muodosta johtuen merkkiä näkee toisinaan asetettuna ylösalaisin.

Jääkärilaattoja vastapäätä on kuningas Kustaa II Aadolfin rintakuva, jonka jalustassa lukee kuninkaan nimi latinisoidussa muodossaan:

GUSTAVUS
II
ADOLPHUS

'Kustaa II Aadolf.' Nimet Kustaa ja Aadolf ovat germaanista alkuperää, ja niiden latinannokset on tehty lisäämällä niihin us-pääte. Vastaavaa tehdään nykyäänkin, esimerkiksi liettuankielinen muoto kyseisestä nimestä on Gustavas II Adolfas. "Gustavus II Adolphus" mainitaan myös maapäiväobeliskissa Helsingin Vanhassakaupungissa.

Portaiden yläpäässä on kolme eri sotien muistolaattaa, joista vasemmanpuolimmaiseen on kaiverrattu seuraava latinankielinen otsikko:

PRO PATRIA DIMICANTES
ANNIS MXCXLI-MCMXLIV
MORTEM OCCUBUERUNT

'Isänmaan puolesta kamppaillessaan vuosina 1941 - 1944 kaatuivat.' Taulu sisältää siis jatkosodassa kaatuneet aateliset. Keskimmäisessä taulussa lukee:

PRO LIBERTATE PATRIAE ANNO MCMXVIII
PUGNANTES CECIDERUNT
INERMES NECATI

'Isänmaan vapauden puolesta vuonna 1918 kaatuivat taistellessa / tapettiin aseettomina.' Nimet on jaettu kahteen sarakkeeseen, joiden otsikoista käy ilmi, kuolivatko henkilöt sisällissodan taisteluissa vai terrorin uhreina. Jälkimmäisen luettelon ensimmäinen nimi on Alexander Aminoff (1888 - 1918), jonka punakaartilaiset tappoivat Pekkalan kartanossa Ruovedellä.

Oikeanpuolimmaisen taulun otsikko on:

VITAM DEDERUNT PRO LIBERTATE PATRIAE
ANNIS MCMXXXIX-MCMXL

'Elämänsä antoivat isänmaan vapauden puolesta vuosina 1939 - 1940.' Kyseessä on siis talvisodassa kaatuneiden luettelo. Minulle toistaiseksi epäselvistä syistä alimpana muista erillään on seuraava nimi:

GUSTAFSSON · KNUT ALEXANDER
CUSTOS ET ADIUTOR NOBILITATIS

'Gustafsson, Knut Alexander, aateliston vartija ja auttaja.'

Portaikon ja istuntosalin välisen valiokuntahuoneen länsiseinällä on Robert Wilhelm Ekmanin maalaus, jonka kehyksen alaosassa olevasta laatasta käy ilmi maalauksessa kuvattu tapahtuma:

MAGNUS DUX FINLANDIAE
IMPERATOR ALEXANDER II
ORDINES FINLANDIAE SALUTAT
CONCILIUM POPULI AUSPICANS
DIE 18 · SEPT · A · 1863

'Suomen suuriruhtinas, keisari Aleksanteri II tervehtii Suomen säätyjä avatessaan valtiopäivät syyskuun 18. päivänä vuonna 1863.' Mainitut valtiopäivät olivat järjestyksessä toiset Suomen suuriruhtinaskunnassa.

Samaisen huoneen eteläseinältä löytyy kuparipiirrokset Tukholman ritarihuoneesta nähtynä kahdesta eri suunnasta. Piirrosten otsikot ovat:

PALATIVM ORDINIS EQVESTRIS,
Lacum Mäler verſus,

PALATIUM ORDINIS EQUESTRIS Urbem verſus

'Ritarisäädyn palatsi Mäler-järven suuntaan; ritarisäädyn palatsi kaupungin suuntaan.' Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että Tukholman ritarihuone on pienempi kuin Helsingin.

Muutama sana ortografiasta lienee paikallaan. Suuraakkosilla latinaa kirjoitettaessa käytetään u-kirjaimena joko vanhempaa V-muotoa tai U:ta. Nykyään latinaa kirjoitettaessa on tapana erottaa vokaalinen u konsonanttisesta v:stä (paitsi qu- tai ngu-yhdistelmissä), mutta i:n ja j:n tapauksessa vastaavaa eroa ei enää tehdä, vaan molemmissa tapauksissa käytetään i-kirjainta. Alempi yllä olevista otsikoista vastaa siis nykykäytäntöä ſ-kirjainta lukuun ottamatta.

Istuntosalin seiniltä löytyvissä aatelissukujen vaakunoissa on latinankielisiä vaalilauseita, joita en yrittänyt kerätä, mutta niitä voi halutessaan etsiä täältä.

Loppukevennykseksi sopinee pieni aatelistarina. 1600-luvun alussa ylempänä mainitun Kustaa II Aadolfin isä, kuningas Kaarle IX kamppaili Puolan kuninkaan Sigismund III:n kanssa paitsi Ruotsin kruunusta, myös Liivinmaan hallinnasta. Syyskuussa 1605 käydyssä, ruotsalaisille tuhoisassa Kirkholman taistelussa Kaarle IX menetti hevosensa, mutta ratsumestari Henrik Wrede antoi hänelle omansa, mikä johti kuninkaan pelastumiseen Wreden itsensä jäädessä vihollisen ratsuväen jalkoihin. Kiitollinen kuningas palkitsi Wreden postuumisti vapaaherran arvolla ja läänityksellä Elimäestä. Mika Waltarin romaanissa Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939) ja tähän perustuvassa elokuvassa Kaasua, komisario Palmu (1961) tarina on lainattu Kurt Kuurnan ("af Kurström") esi-isän aateloinnin syyksi. Mainittakoon myös, että Henrik Wreden pojanpojanpojan mukaan on nimetty bastioni Suomenlinnan Susisaaressa.

Kreikkalaisten aakkosten translitteroinnista

Tapoihini ei kuulu juurikaan translitteroida kreikankielisiä sanoja vaan käyttää julmasti kreikkalaisia aakkosia. Tätä käytäntöä noudatettiin ennen myös kielitieteellisessä ja filologisessa kirjallisuudessa, mutta nykypäivänä se on hyvin harvinaista. Tulin ajatelleeksi asiaa, kun Kirsti Aapala ja Klaas Ruppel arvostelivat Kielikellon numerossa 4/13 Klaus Karttusen samana vuonna ilmestynyttä kirjaa Orientin etymologinen sanakirja siitä, että tekijä "jättää kreikkaa taitamattomat lukijansa pulaan käyttämällä kreikankielisissä sanoissa kreikkalaisia kirjaimia". Koska itsekin syyllistyn tähän (erisnimet ja lainasanat ovat tietysti täysin eri juttu), ajattelin eräänlaisen synninpäästön nimissä käydä tässä kirjoituksessa läpi muutaman tavan muuttaa kreikkalaisia kirjaimia latinalaisiksi aakkosiksi eri tarkoitusperiä silmällä pitäen ja pohtia lopuksi, onko kreikkalaisten kirjainten translitteroimatta jättäminen ylipäänsä oikea ongelma. Kirjoitus tarjoaa myös "kreikkaa taitamattomalle" mahdollisuuden tutustua kreikkalaisen kirjaimiston perusteisiin vertailevalla menetelmällä.

Mythologia Fennica (1789).

Vaikka asia koskee lähtökohtaisesti yksittäisten sanojen esitystapaa, käytän esteettisistä syistä esimerkkinä pidempää otetta eräästä Lysiaan puheesta (12,93):

καὶ τοὺς ἰδίους οἴκους οὗτοι μὲν ἂν ἐκ τῶν πραγμάτων μεγάλους ἐκτήσαντο, ὑμεῖς δὲ διὰ τὸν πρὸς ἀλλήλους πόλεμον ἐλάττους ἔχετε· συνωφελεῖσθαι μὲν γὰρ ὑμᾶς οὐκ ἠξίουν, συνδιαβάλλεσθαι δ᾽ ἠνάγκαζον, εἰς τοσοῦτον ὑπεροψίας ἐλθόντες ὥστε οὐ τῶν ἀγαθῶν κοινούμενοι πιστοὺς ὑμᾶς ἐκτῶντο, ἀλλὰ τῶν ὀνειδῶν μεταδιδόντες εὔνους ὤοντο εἶναι.

Varsinaisten kirjainten lisäksi huomio saattaa kiinnittyä lukuisiin diakriittisiin merkkeihin, joita ovat henkosmerkit (spiritus asper ja lenis) ja aksentit (akuutti, graavi ja sirkumfleksi). Aksenttimerkit merkitsivät alkujaan sävelkoron vaihtelua, mutta yleisenä tapana on yksinkertaisesti ääntää aksentillinen tavu painollisena. Oikealle ja vasemmalle aukeavien kaarien muotoisilla henkosmerkeillä merkitään, tuleeko sananalkuisen vokaalin eteen h-äänne (asper) vai ei (lenis), esim. ὥστε /ho:ste/, ὤοντο /o:onto/. Kirjasinkoosta ja painojäljestä saattaa toisinaan seurata, että on suorastaan mahdoton erottaa, kummasta on kyse, mutta yleensä tämä ei johda väärinkäsityksiin.

Digitaalisten sanakirjojen käyttäjille tuttu standarditapa koodata kreikkalaiset kirjaimet ASCII-merkistöllä on Beta code, jossa jokaista kreikkalaista kirjainta ja diakriittista merkkiä vastaa yksi ASCII-merkki. Selkeyden vuoksi esimerkkiteksti on alla ensin ilman diakriittisia merkkejä:

kai tous idious oikous outoi men an ek twn pragmatwn megalous ekthsanto, umeis de dia ton pros allhlous polemon elattous exete: sunwfeleisqai men gar umas ouk hcioun, sundiaballesqai d' hnagkazon, eis tosouton uperoyias elqontes wste ou twn agaqwn koinoumenoi pistou umas ektwnto, alla twn oneidwn metadidontes eunous wonto einai.

...ja niiden kanssa:

kai\ tou\s i)di/ous oi)/kous ou)=toi me\n a)\n e)k tw=n pragma/twn mega/lous e)kth/santo, u(mei=s de\ dia\ to\n pro\s a)llh/lous po/lemon e)la/ttous e)/xete: sunwfelei=sqai me\n ga\r ou)k h)ci/oun, sundiaba/llesqai d' h)na/gkazon, ei)s tosou=ton u(peroyi/as e)lqo/ntes q)/ste ou) tw=n a)gaqw=n koinou/menoi pistou\s u(ma=s e)ktw=nto, a)lla\ tw=n o)neidw=n metadido/ntes eu)/nous w)/onto ei)=nai.

Henkoset ja aksentit on merkitty vokaalin perään kreikkalaisia merkkejä muistuttavilla sulkeilla sekä kautta- ja kenoviivoilla, mutta sirkumfleksinä on käytetty yhtäsuuruusmerkkiä. Samoin eeta ja oomega eli η (Η) ja ω (Ω) on translitteroitu visuaalisesti vastaavilla kirjaimilla h ja w, vaikka ne edustavatkin (karkeasti sanottuna) pitkiä vokaaliäänteitä /e:/ ja /o:/. (Toisaalta eeta on historiallisesti ajateltuna sama kirjain kuin h).

Vaikka suurin osa kirjaimista edustaa ilmiselviä vastaavuuksia (esim. και τους > kai tous), ei Beta code välttämättä sovellu sellaisenaan luettavaksi. Tietoteknisesti sillä on luonnollisesti omat meriittinsä. Näin ollen kyse on, kuten jo todettua, koodauksesta eikä translitteraatiosta. Mielenkiintoisena yksityiskohtana manittakoon, että kirjaimet eivät vastaa täysin kreikkalaisten aakkosten sijoittelua näppäimistöllä: merkit υ, θ, ξ, ψ ja ω saadaan samassa järjestyksessä näppäimillä y, u, j, c ja v, vaikka niitä vastaavat yllä kreikkalaisia kirjaimia hieman enemmän muistuttavat u, q, c, y ja w.

Varsinaista translitteraatiota edustaa mm. filosofisista teoksista tuttu tapa, joka kirjainten suomenkielisillä äännearvoilla luettuna vastaa klassisen kreikan perinteistä suomalaista luokkahuoneääntämystä:

kai tūs idiūs oikūs hūtoi men an ek tōn pragmatōn megalūs ektēsanto, hymeis de dia ton pros allēlūs polemon elattūs ekhete: synōfeleisthai men gar hymas ūk ēksiūn, syndiaballesthai d' ēnagkazon, eis tosūton hyperopsias elthontes hōste ū tōn agathōn koinūmenoi pistūs hymas ektōnto, alla tōn oneidōn metadidontes eunūs ōonto einai.

Kirjaimet  α, ι, υ voivat merkitä joko pitkiä tai lyhyita äänteitä, ja käytäntö vaihtelee hieman sen suhteen, translitteroidaanko ne pitkinä makronin kanssa eli ā, ī ja ȳ vai pituudesta riippumatta a, i ja y. Joka tapauksessa ē ja ō, jotka  on tapana ääntää suomen pitkiä e- ja o-vokaaleita vastaavina äänteinä, erottavat kirjaimet η ja ω kirjaimista ε ja ο, jotka siis vastaavasti translitteroidaan ilman makronia e ja o. Aspiroidut klusiilit θ ja χ translitteroidaan digrafeilla th ja kh, mutta φ, joka on tapana ääntää epäjohdonmukaisesti frikatiivina, translitteroidaan kirjaimella f. (Aspiroituneisiin klusiileihin liittyy suomalaisilla myös lähinnä klassista runoutta luettaessa esille tuleva ongelma, että sanan sisällä ne tavataan ääntää kuten th sanassa tulethan eli kahden konsonantin ryppäänä eikä varsinaisena aspiraattana, mutta se on toinen juttu.)

Diftongien jälkiosana υ translitteroidaan u:lla, esim. εὔνους → eunūs, mutta itsenäisenä vokaalina y:llä, esim. ὑμεῖς → hymeis (tai hȳmeis). Pitkää vokaalia merkitsevä ου translitteroidaan ääntöasun mukaisesti ū, mutta ει kuitenkin ei. Äännehistoriallisesti molemmat digrafit kuvaavat joko alkuperäisiä diftongeja (/ei/ ja /ou/) tai supistumailmiöistä (esim. εε → ει, οο → ου) seuranneita pitkiä vokaaleita, joiden kanssa alkuperäisten diftongien ääntämys on sulautunut yhteen. Klassisessa attikan murteessa molemmat digrafit voidaan siis alkuperästä riippumatta ääntää samalla tavalla, mutta yhden ääntäminen diftongina ja toisen pitkänä vokaalina on toki hieman epäjohdonmukaista. (Syy on tietenkin se, että sopivat vokaalit loppuvat suomessa näennäisesti kesken. Toisaalta η voitaisiin ääntää ä:nä, jolloin sarjaa ο, ου, ω /o, u:, o:/ vastaisi kirjainten ε, ει, η osalta kätevästi /e, e:, ä:/ eikä diftongiin turvautuva /e, ei, e:/.)

Oxford Dictionary of English Etymology (1966).

Klassisen kreikan fonologian erasmiaaniseen tulkintaan perustuva luokkahuoneääntämys ja siihen pohjautuva translitteraatio saattaa tuntua hassulta koinee-kreikan tapauksessa, jossa on tapahtunut lukuisia äänteenmuutoksia. Yhdysvalloissa on tapana ääntää Uuden testamentin kreikkaa samalla tavalla kuin nykykreikkaa, mikä on tietysti yhtä väärin sekin, vaikka käytäntö johtaakin "äidinkielisten" puhujien ja oppimateriaalin saatavuuden vuoksi luontevamman kuuloiseen ääntämykseen kuin yritykset ääntää klassisen tai koinee-kreikan mallin mukaan. Mikäli malliteksti transkriboitaisiin ikään kuin se olisi nykykreikkaa, näyttäisi lopputulos seuraavanlaiselta:

ke tus idíus íkus úti men an ek ton pragmáton megálus ektísanto, imís de diá ton pros allílus pólemon eláttus ékhete: sinofelísthe men gar imás uk iksíun, sindiabállesthe d´ inánkazon, is tosúton iperopsías elthóntes óste u ton agathón kinúmeni pistús imás ektónto, allá ton onidón metadidóntes évnus óonto íne.

Kirjamet d ja g merkitsevät soinnillisia frikatiiveja [ɣ] ja [ð], ja digrafit kh ja th on äännettävä soinnittomina frikatiiveina [x] ja [θ]. (Tässä vaiheessa viimeistään lienee selvää, miksi kyseisten äänteiden IPA-merkit ovat mitä ovat.) Toisinaan nykykreikkalaisen ääntämyksen käyttö klassista kreikkaa luettaessa johtaa hieman erikoisiin muotoihin: esimerkiksi οἱ υἱοί (hoi hyioi) transkriboituisi i ií.

Indoeuropeistisessa kirjallisuudessa kreikka translitteroidaan (jos ylipäänsä translitteroidaan) ylempänä käsitellystä suomalaisesta käytännöstä hieman poiketen: ου translitteroidaan ou ja υ u:lla sekä φ muiden aspiraattojen tapaan digrafilla ph. Aksentit on tapana merkitä myös samoilla merkeillä kuin kreikkalaisten kirjainten yhteydessä. Koska sirkumfleksi voi olla vain pitkällä vokaalilla, ei sen yhteydessä tarvita erillistä makronia:

kaì toùs idíous oíkous hoũtoi mèn àn ek tõn prāgmátōn megálous ektḗsanto, hūmeĩs dè dià tòn pròs allḗlous pólemon eláttous ékhete: sunōpheleĩsthai mèn gàr hūmãs ouk ēxíoun, sundiabállesthai d' ēnágkazon, eis tosoũton huperopsíās elthóntes hṓste ou tõn agathõn koinoúmenoi pistoùs hūmãs ektõnto, allà tõn oneidõn metadidóntes eúnous ṓonto eĩnai.

Aspiraattojen säännöllinen translitterointi h-loppuisilla digrafeilla on tietenkin historiallisen kielitieteilijän mieleen. Samoin u eikä y muistuttaa kätevästi siitä, että kreikkalaisen äänteen taustalla on itse asiassa alkuperäinen /u/.

Mainittakoon, että roomalaiset kuten Marcus Tullius Cicero tarkoittivat merkinnällä ph juuri aspiraattaa (kuten englannin sanassa pet) eivätkä f-äännettä, jota varten heillä oli oma kirjain ja jota kreikankieliset eivät Ciceron mukaan osanneet ääntää. Latinassa ei puolestaan ollut y-äännettä, joten sen merkitsemiseen käytettiin kreikasta lainattua kirjainta. Latinalaisesta käytännöstä, jossa on osittain kyse myös etymologisesta nativisaatiosta, riittänee esimerkiksi muutama erisnimi: Αἰσχύλος → Aeschylus, Κροῖσος → Croesus, Οἰδίπους → Oedipus, Πλάτων → Plato, Σωκράτης → Socrates ja Ξενοφῶν → Xenophon. (Tämä toimi tietysti myös toiseen suuntaan: Gaius Iulius Caesar → Γάιος Ιούλιος Καῖσαρ.) Suomessa käytetään muotoja Aiskhylos, Kroisos, Oidipus, Platon, Sokrates ja Ksenofon, ja latinankielisten muotojen käyttöä pidetään yleensä moukkamaisena anglismina.

Kielihistoriallisissa yhteyksissä on toisinaan tapana antaa kreikankielisen tekstin rinnalla oletettu ääntöasu käyttäen soveltuvaa foneettista tarkekirjoitusta:

kaì tùːs idíuːs oíkuːs hûːtoi mèn àn ek tɔ̂ːn praːŋmátɔːn megáluːs ektɛ́ːsanto, hyːmêːs dè dià tòn pròs allɛ́ːluːs pólemon elátːuːs ékhete : synɔːphelêːsthai mèn gàr hyːmâːs uːk ɛːksíuːn, syndiabálːesthai d' ɛːnáŋkazdon, eːs tosûːton hyperopsíaːs elthóntes hɔ́ːste uː tɔ̂ːn agathɔ̂ːn koinúːmenoi pistùːs hyːmâːs ektɔ̂ːnto, allà tɔ̂ːn oneːdɔ̂ːn metadidóntes eúnuːs ɔ́ːonto êːnai.

(Tässä valittu Attikan murteen ääntämys noudattelee Sidney Allenin tulkintaa, ks. Vox Graeca: The Pronunciation of Classical Greek, kolmas painos, 1987. Vastaavaa ääntämystä pyrkii noudattamaan myös Erkki Sironen Klassisen kreikan alkeisoppikirjan äänitteellä.)

Tällainen tarkekirjoitus on sidottu selvästi tiettyyn tulkintaan oletetusta fonologisesta asusta, joka pitää valita erikseen eri-ikäisten tekstien kohdalla, kuten on tehty esimerkiksi teoksessa A Companion to the Ancient Greek Language (2010). Jokainen translitteraatiotapa perustuu joka tapauksessa pohjimmiltaan ääntämiseen: esimerkiksi Путин on suomeksi Putin ja ranskaksi Poutine, koska kirjoitusasu Putin ääntyisi ranskalaisen suussa [pytɛ̃]. Historiallisten kielten luokkahuoneääntämykselle on tyypillistä, että äidinkielessä esiintymättömiä äänteitä ei juurikaan haluta käyttää, ja että ääntämystä ei erityisemmin pyritä muuntelemaan eri tekstien välillä.

An Etymological Dictionary of the English Language (1909).

Pitempien tekstinpätkien translitteroinnille ei tietenkään useimmiten ole tarvetta, koska tekstejä lukevien voidaan olettaa osaavan kielen lisäksi myös kirjaimisto. Täydellisen poikkeuksen tekee kuitenkin esimerkiksi Clay Sanskrit Library, jossa alkukieli eli sanskrit on painettu latinalaisilla aakkosilla. Toisaalta sanskritia kirjoitetaan Intiassakin lukuisilla eri kirjoitusjärjetelmillä, joten paikallisen aakkoston käyttö länsimaissa ei ole sinänsä mitenkään erikoista, vaikka sillä eittämättä onkin painotekniikkaan liittyvä historiansa. Joka tapauksessa kreikan translitteroinnin tarpeen arviointi tulee kysymykseen lähinnä etymologisissa sanakirjoissa ja muissa yhteyksissä, joissa syystä tai toisesta mainitaan yksittäisiä kreikan sanoja.

Kreikkalaiset kirjaimet eroavat merkittävästi intialaisesta devanāgarīsta siinä, että ne toimivat käytännössä samalla logiikalla kuin latinalaiset aakkoset ja ovat vieläpä pitkälti samannäköisiäkin: maallikkona on varmasti aivan eri asia nähdä kirjoitettuna भगवद्गीता kuin Ὀδύσσεια riippumatta siitä, onko asiayhteydestä selvää, että kyseessä ovat Bhagavadgītā ja Odysseia. Etenkin sivistyssanojen etymologisia selityksiä annettaessa ei kreikkalaisten sanojen translitteroinnista ole välttämättä sanottavaa hyötyä, sillä selitettävä sana jo itsessään auttaa mahdollisten ongelmien yli: se, että sanojen hypnoosi, fonetiikka ja kirurgi pohjalla ovat kreikan sanat hypnos, fōnē ja kheirūrgos tuskin tekee asiaa oleellisesti helpommaksi maallikolle kuin se, että sanat annettaisiin muodoissa ὕπνος, φωνή ja χειρουργός. Tässäkin tapauksessa sanskrit on hieman eri asia, sillä kirjoitusasut योग, ऋग्वेद ja अवतार, toisin kuin translitteroidut muodot yoga, ṛgveda ja avatāra, eivät aukea ilman eri opintoja vaikka tietäisikin, että tutut sanat jooga, Rigveda ja avatar perustuvat niihin. (Kreikan ja sanskritin eron tässä suhteessa voi niitä osaamaton todeta yrittämällä kirjoittaa edellä mainittujen sanojen pohjalta kreikkalaisilla aakkosilla sanan khōros ja devanāgarī-kirjoituksella sanan deya.)

Toisaalta se, että kreikka on helpompaa kuin sanskrit, ei sentään ole peruste kreikkalaisten kirjainten käytölle. En välttämättä väittäisi, että perustiedot kreikkalaisista aakkosista kuuluvat yleissivistykseen, vaikka kieltämättä niiden käyttö matemaattisissa aineissa ja kieltenoppikirjoista tutuissa ääntämisohjeissa puhuisikin tämän puolesta. Näkisin asian niin, että sellaiselle, jolle niiden osaamattomuus saattaa olla ongelma, ei pitäisi olla liian suuri vaiva käyttää hetkeä niiden oppimiseen sellaiselle tasolle, että selviää harrastamassaan kirjallisuudessa kohtaamistaan muodoista.

Nykyään kielitieteen piirissä ei oleteta, että alan opiskelijat tai tutkijat osaisivat kreikkaa ja latinaa, eikä kreikkalaisia kirjaimia juuri käytetä siteerattaessa kreikankielisiä esimerkkejä. Tätä ei pidä nähdä pelkästään pyrkimyksenä irroittautua tieteenalan komparatistis-filologisista juurista: useimmiten kielitieteellisissä yhteyksissä riittää aivan hyvin karkeakin translitteraatio, sillä eksakti ääntöasu ei ole oleellinen asia semanttisten tai syntaktisten kysymysten yhteydessä. Kielitieteilijän ei muutenkaan tarvitse osata erityisesti kreikkaa, mutta kirjaimiston alkeet tietysti auttavat ymmärtämään IPA-merkistön juuria, ja perustiedot kielestä auttavat uusien "sivistyssanojen" keksimisessä, mikäli tarvetta ilmenee.

Indoeurooppalaisessa viitekehyksessä historiallis-vertailevan kielitieteen peruslähtökohtana on pidetty latinan ja kreikan taitoa, mistä voisi otaksua, että kreikkalaisten aakkosten käyttö olisi lähes oletusarvoista. Äänteenmuutoksia tutkittaessa on kuitenkin viitattava kirjoitusasujen taustalla oleviin oletettuihin äänneasuihin. Näin ollen vertailtavat muodot yritetään saada mahdollisimman vertailukelpoisiksi käyttämällä kielikohtaisia translitteraatio- ja transkriptiotapoja: on mukavampi nähdä vierekkäin muodot somnus, hýpnos, svápna, swefn ja svefn kuin somnus, ὕπνος, स्वप्न, ſƿefn ja ᛋᚢᛁᚠᛀ. Toisaalta kunkin kielen natiiviin kirjoitustapaan on syytä aika ajoin palata, jotta sen pohjalta tehdyt tulkinnat eivät sementoidu liian järkkymättömiksi totuuksiksi.

Hieman nurinkurinen johtopäätös edellä sanotusta näyttäisi olevan, että yleistajuisissa esityksissä on syytä suosia kreikkalaisia kirjaimia, kun taas kielitieteellisissä yhteyksissä on mielekästä translitteroida tai transkriboida. Tämä ei kuitenkaan edellä esitetyistä syistä johtuen ole läheskään niin epäloogista kuin miltä äkkiseltään kuulostaisi.

Kommentti Iltalehden hömppäjuttuun

Iltalehdessä ilmestyi viime keskiviikkona juttu otsikolla "Nämä lauseet saavat kielipoliisin näkemään punaista". En ole kielipoliisi, mutta jutussa on muutama mielenkiintoinen seikka, joita ajattelin kommentoida.

"1. 'Matkustan talvi lomalla Thaimaaseen.'
Thaimaahan ei mennä kuten taivaaseen. Thaimaa on yhdyssana, joka muodostuu sanoista Thai + maa. Ymmärrätkö nyt? Maahan, ei maaseen. Talviloma on yhdyssana, jonka oikeinkirjoituksen voi testata lisäämällä sanojen väliin adjektiivin. Kumpi kuulostaa järkevämmältä: 'rentouttava talviloma' vai 'talvi rentouttava loma'?"

Viittasin tähän Thaimaa-asiaan aikaisemmassa kirjoituksessa. Näinhän asia on, mutta ei ole täysin tavatonta, että erisnimiä taivutetaan eri tavalla kuin vastaavia yleisnimiä, esim. Aarre : Aarrelle eikä **Aarteelle. Thaimaa edustaa toki eri tyyppiä siinä, että se todella on nimensä mukaisesti maa.

Yhdyssanojen osalta toimittaja kuitenkin jakaa yleisen väärinkäsityksen: yhdyssana ei lähtökohtaisesti ole oikeinkirjoituskäsite, vaan sananmuodostuksellinen käsite. Suomessa yhdyssanat kirjoitetaan yhteen (esim. talviloma) tai yhdysmerkillä, jos alkuosa on kotiutumaton lainasana (esim. wingtsun-harrastaja), päättyy samaan vokaaliin, jolla loppuosa alkaa (esim. esi-isä), tai harvemmin jos sana voisi muuten sekoittua johonkin muuhun muotoon (esim. sisar-ilta). Englannissa yhdyssanoja ei aina kirjoiteta yhteen (esim. compound word), mutta tämä ei tee niistä yhtään vähemmän yhdyssanoja. Se, että yhdyssanan sisälle ei voi lisätä adjektiivia, on tietenkin aivan oikea keino tunnistaa yhdyssana.

"2. "Kumpa en olisi ollut niin agressiivinen."
Jos liitepartikkelit tuottavat hankaluuksia, kannattaa pilkkoa sana osiin. Kumpa-sana hahmottuu, kun ymmärtää, että sanan perusmuoto on kun. Oikea muoto on siis kunpa. Samalla tavalla muodostuvat esimerkiksi myös niinpä (niin + pä) ja otapa (ota + pa). Aggressiivinen kirjoitetaan kahdella g:llä, koska se on siinä muodossa vakiintunut kieleen. Sen sijaan regressio kirjoitetaan yhdellä g:llä."

Kun ei ole oikeastaan sanan kunpa "perusmuoto": perusmuodolla viitataan normaalisti ns. hakusanamuotoon, esim. verbien tapauksessa infinitiiviin ja nominien tapauksessa yksikön nominatiiviin. Kunpa ja niinpä eroavat muodosta otapa sikäli, että viimeksi mainittua on sanan ota ja liitteen -pA yhdistelmä, jonka merkitys on osiensa summa, kun taas kunpa ja niinpä ovat leksikaalistumia, joissa liitepartikkelin ja isäntäsanan yhdistelmällä on merkitys, jota yhdistämättömällä sanalla ei ole. Sivumennen sanoen todettakoon, että ainoa assimilaatioilmiö, joka suomen kielen oikeinkirjoituksessa on tapana merkitä, on vokaaliharmonia, esim. jalassa, kädessä. Historiallisessa mielessä voitaisiin tietysti mainita potentiaalissa ja aktiivin perfektipartisiipissa esiintyvät assimilaatiot, esim. ollut < *olnut (vrt. viron olnud), purree < *purnee.

Selitys sanojen aggressiivinen ja regressiivinen oikeinkirjoituksen "erosta", vaikka sinänsä oikea, osoittaa lähinnä toimittajan laiskuutta. Pohjimmiltaan syy on siinä, että kyseisten sanojen taustalla olevat latinan kielen vartalot ovat aggress- ja regress-. Ensiksi mainitussa on etuliitteenä ad-, joka assimiloituu seuraavaan konsonanttiin, jälkimmäisessä puolestaan re-, jonka yhteydessä ei tapahdu mitään fonologisia muutoksia.

(Suomessa on muuten ainakin kaksi lainasanaa, jotka merkitsevät aivan eri asiaa ja joissa ei ole muuta eroa kuin se, että toisessa ad- on assimiloitunut, toisessa ei: appositio ja adpositio.)

"3. 'Minun vaimo täyttää ensi viikolla 50-vuotta.'
Virkkeen alusta puuttuu omistusliite. Oikea ilmaisu olisi 'minun vaimoni'. Pelkkä 'vaimoni' riittää myös. 50 vuotta ei ole yhdyssana, joten yhdysviivaa ei tarvita. Testaa itse: '50 upeaa vuotta' kuulostaa järkevältä, eikä viivalle löydy ilmaisusta luontevaa paikkaa. 50-vuotias sen sijaan on yhdyssana, koska kielikorva pakottaa adjektiivin sanan eteen: 'upea 50-vuotias'."

Omistusliitteet eli possessiivisuffiksit ovat yksi nettikielipoliisien suosikkiaiheista. Joskus aiheesta mesoaminen menee liiallisuuksiin, kun kirjakielen vaatimukset ulotetaan sellaisiin yhteyksiin, joissa on selvästi tavoiteltu puhekielisempää muotoa, esim. "Arvostele mun illallinen", jossa jo pelkkä mun on selvästi puhekielinen: arvostele mun illalliseni olisi todella outo. (Puhekielen käytön paheksuminen on täysin possessiivisuffikseista erillinen aihe.)

Omistusliite ei tässä puutu virkkeen alusta vaan sanan vaimo lopusta. Omistusliitteet eivät ole muuten oikeasti edes liitteitä samalla tavalla kuin ylempänä käsitelty -pA. Testaa itse: sanotko **miesni vai mieheni?

Kyseisessä esimerkissä olisi ollut hedelmällistä nostaa esille myös ensi viikolla, jonka alkuosan suhteen kielenhuollon normi on mielestäni hieman erikoinen: koska sana ensi on taipumaton adjektiivi (kuten pikku), voidaan esim. ensi lumi kirjoittaa myös erikseen. Omassa idiolektissäni ensi kesä 'seuraava kesä' ja ensilumi 'ensimmäinen lumi' eroavat toisistaan selvästi: ensiksi mainittu on adjektiivin ja substantiivin muodostava lauseke, jossa molemmilla sanoilla on oma pääpainonsa, jälkimmäinen yhdyssana, jonka jälkiosa on sivupainollinen. Myös merkitys on eri: adjektiivi ensi tarkoittaa 'seuraavaa', yhdyssanan alkuosa ensi-  puolestaan vastaa sanaa ensimmäinen. En näe toistaiseksi käytännössäni mitään ongelmaa, eikä se edes taida olla ristiriidassa suositusten kanssa. Ison suomen kieliopin käyttämä ilmaisu ensi tavu 'ensimmäinen tavu' sattuu silmiin.

"4. 'Isoisä menehtyi äkkillisesti Talvisodassa.'
Äkillisesti ei voi menehtyä, vaikka päteväkin kielipoliisi saattaa joskus haksahtaa tähän virheeseen. Menehtyminen perustuu mennä-verbiin, ja se viittaa vähitellen tapahtumiseen. Joku voi menehtyä pitkällisen sairauden uuvuttamana. Tyylisuunnat, ajanjaksot ja sotien nimet, kuten antiikki, pronssikausi ja talvisota kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella."

(Muoto äkkillisesti on ilmeisesti tahaton virhe.)

Sanan menehtyä merkityksen etymologisoiva selitys on melko puutteellinen. Verbin mennä teolaatu (Aktionsart) ei ole välttämättä vähitellen tapahtuva, esim. hän meni kotiin, eikä -e/A+htU-johdinkaan muodosta pelkästään vähittäiseen muuttumiseen viittaavia verbejä, esim. erehtyä, tapahtua, seisahtua, havahtua, ilahtua. On totta, että monet johdokset viittaavat myös (suhteellisesti) pitemmän prosessin tuloksena tapahtuvaan muutokseen, esim. tyrehtyä, homehtua, ummehtua, läkähtyä, pakahtua. Verbi menehtyä kuuluukin varmasti alkujaan tähän tyyppiin, vaikka sitä onkin alettu käyttää jonkinlaisena eufemismina muuhun kuin vanhuuteen kuolemisesta.

(Sitä paitsi sodassa kaadutaan.)

Jää epäselväksi, miksi toimittaja mainitsee juuri tyylisuunnat ja ajanjaksot esimerkkeinä pienellä kirjoitettavista asioista: ovatko ne jotenkin rinnasteisia sotiin? Pääsääntö suomessa on, että kaikki kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella paitsi erisnimet eli johonkin konkreettiseen entiteettiin viittaavat yksilöivät nimitykset.

Ylimääräisistä ärristä

Vaikka otsikko onkin suhteellisen eksakti, tuo se kieliharrastajille luultavasti mieleen jotain aivan muuta kuin mitä aion käsitellä. Tunnetuin ylimääräinen r esiintyy englannin ei-roottisissa murteissa, siis sellaisissa kielimuodoissa, joissa sanojen car ja bore sananloppuinen [r] ei äänny muuten kuin seuraavan sanan alkaessa vokaalilla. Tämän [r]-äänteen kadon kumoavan sandhi-ilmiön nimi on linking r, ja se vastaa ranskan mykkien loppukonsonanttien ääntymistä vastaavissa tilanteissa. Vokaalien välinen [r] voi kuitenkin tunkeutua sellaisiinkin paikkoihin, joihin se ei alkujaan kuulu, esim. I saw-r-it tai the idea-r-is. Tällöin kyseessä on intrusive r. Vastaava ilmiö esiintyy myös itävallan- ja baijerinsaksassa, esim. des dua-r-i dā-r-awā gean (standardisaksaksi das tu ich dir aber gerne), jossa vain jälkimmäinen [r] on etymologinen.

Mutta kuten sanottua, tällä kertaa aiheena on aivan eri ilmiö. Minut tuntevat tiennevät, ettei minulla ole varsinaisia kielenhuollollisperäisiä inhokkeja, vaikka vaikeasti määriteltävistä esteettisistä syistä käytän mielelläni esimerkiksi suomessa konsonanttivartaloita vokaalivartaloiden sijaan silloin kun on valinnanvaraa. Tietoisuus historiallisten outouksien alkuperästä helpottaa välttämään täysin perusteetonta tuomitsemista. Yksi outous on Myanmar eli entinen Burma.

Burman eli nykyisen Myanmarin nimen eri rekistereihin kuuluvat muodot äännetään paikallisella burman kielellä [bəmà] ja [mjəmà], jotka suomalainen voisi kuulohavainnon perusteella kirjoittaa kaiketi ⟨Bömaa⟩ ja ⟨Mjömaa⟩. (Tämä sopisi itse asiassa yhteen naapurimaa Thaimaan kanssa; lisäbonuksena oikeakielisyysharrastajat voisivat riemuita osatessaan sanoa "Thaimaahan" mutta "Bömaaseen".) Englantilaisen siirtomaaherran silmille sopi kuitenkin paremmin kirjoitusasu ⟨Burma⟩. Sotilasjuntan käyttöön ottama (schwa-äänteeksi heikentyneen nasalisoituneen vokaalin taustalla alunperin ollutta nasaalia heijastaneva) ⟨Myanmar⟩ on vastaavasti ei-roottisen englannin mukainen. Kummassakaan ei ole siis tarkoitus ääntää [r]-konsonanttia. Amerikkalaisittain ääntämykset ovat odotettavissa olevien äännesubstituutioiden jälkeen [ˈbɜrmə] ja [ˈmjɑːnˌmɑr], joissa molemmissa on ylimääräinen [r]-äänne. Suomalaiset korostavat tätä kirjoitusasuperäistä kummallisuutta entisestään ääntämällä vokaalin [y] puolivokaalin [j] sijaan.

(Eräs vaihtoehtoinen englanninkielinen kirjoitusasu /ə/-foneemille esiintyy 'burmalaista' merkitsevässä kissarodun nimessä Birman 'pyhä birma'.)

Toinen vastaava mutta pienemmässä piirissä esiintyvä tapaus löytyy kamppailulajien maailmasta.

Wingtsunin ja mahdollisesti muidenkin kantoninkielisten kamppailulajien terminologia on toisinaan kirjavaa. Yksi kirjavuuden lähde on oikeinkirjoitus, joka useimmiten ei perustu mihinkään foneemisesti tarkkaan translitteraatiojärjestelmään (poikkeuksiakin on, esim. David Peterson). Kun eräitä kantonin äänteitä on pyritty kirjoittamaan latinalaisella aakkostolla englannin kielen mallin mukaan, on tuloksena sellaisia merkintätapoja kuin ⟨er⟩ [œː], ⟨ar⟩ [aː] ja ⟨or⟩ [ɔː], esimerkiksi gerk, dar ja gor. Yale-romanisaatiolla vastaavat vokaaliäänteet merkittäisiin ⟨eu⟩, ⟨a⟩ ja ⟨o⟩, joten edellä mainitut sanat olisivat geuk, dá ja g(w)o. R-kirjainta ei siis näissäkään tapauksissa kuulu ääntää, vaan se toimii jälleen vain tiettyjen vokaaliäänteiden approksimoinnin apuna.

Edellisestä seuraa, että jotkut wingtsun-harrastajat ääntävät suhteellisen tavallisen 'jalkaa' merkitsevän sanan 腳 geuk englantilaisperäisen kirjoitusasun ⟨gerk⟩ mukaan [gerk], vaikka suomalaiseen suuhun sopisi vähintään yhtä hyvin varsinaista ääntämystä [kœːk˧] vastaava [köök]. Sama pätee 'lyöntiä' merkitsevään sanaan 打 dá [taː˧˥], joka etenkin taivutetuissa muodoissa ääntyy esimerkiksi adessiivissa lievästi häiritsevästi [darilla] eikä [taalla].

Pyhä birma (ei burma).