Monesko?

Vastaus kysymykseen elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta on "neljäkymmentäkaksi", mutta mitä on kysyttävä Bill Clintonista saadakseen vastaukseksi ordinaaliluvun "neljäskymmeneskahdes" (tai "neljäskymmenestoinen")?

Suomessa on kätevä sana mones, joka usein esiintyy yhdessä kysymyspartikkelin kanssa muodossa monesko, jolla on siis käytännössä sama merkitys kuin ilmaisulla kuinka mones. Englannista ei löydy kyseiselle sanalle vastinetta, mistä ei kuitenkaan välttämättä seuraa mitään varsinaisia käännösvaikeuksia sen enempää kuin siitäkään, että englannin sanalle the ei löydy suomesta vastinetta. Kuten toivottavasti kaikille on selvää, kääntäminen ei ole yhden kielen sanojen korvaamista toisen kielen sanoilla kuin korkeintaan kielitieteilijän laatimissa apukäännöksissä ja vanhoissa raamatunkäännöksissä.

Yhdysvaltain 42. presidentti Bill Clinton.

Mielenkiintoista kyllä, sanalle löytyy siistit vastineet klassisista kielistä: latinan quotus, kreikan πόστος ja sanskritin कतिथ katitha merkitsevät kaikki 'monesko'. Suomenkielisen vastineensa tapaan nämä liittyvät etymologisesti sanoihin quot, πόσοι ja कति kati, jotka kaikki merkitsevät 'montako'. Näiden sanojen olemassaolo herättää luonnollisesti kysymyksen, miten englanninkieliset sanakirjat määrittelevät näiden sanojen merkityksen. Alla esimerkki kustakin kielestä:

Liddel-Scott (kreikka): which in the ordinal series?

Lewis-Short (latina): which or what in number, order, etc.

Monier-Williams (sanskrit): the how-maniest?

Liddel-Scott tarjoaa mahdollisimman täsmällisen semanttisen määritelmän, Lewis-Short pyrkii samaan hieman epätäsmällisemmin, ja Monier-Williams tarjoaa hauskan etymologisoivan ekvivalentin, joka esiintymättömyydestään huolimatta on yksiselitteisen ymmärrettävä. Muualla olen nähnyt th-päätteisen muodosteen how-manieth, jonka käytön yleistymistä en pitäisi yllättävänä.

Toisin kuin tällä hetkellä englannissa, saksassa on tavanomaisessa käytössä sana wievielter, jonka pohjalla on edellä käsiteltyjen sanojen tapaan wie viele 'kuinka monta'. Kotoani löytyy tiettävästi neljä saksa-englanti-sanakirjaa, joista pienimmistä eli Collins Gem -sarjan taskusanakirjasta sekä vastaavan kokoisesta Langenscheidtin Universalwörterbuchista sana puuttuu kokonaan (sivumennen sanoen mielestäni on typerää karsia sanakirjoja supistettaessa juuri sieltä vaikeammasta tai harvinaisemmasta päästä), mutta kahdessa isommassa sana esiintyy, eikä sille ymmärrettävästi yritetä tarjota yhden sanan vastinetta. Alla oleva lainaus on englanninkielisestä sanakirjasta The New Cassell's German Dictionary (1965):

wie I. adv. [...] -viel, adv. how much, (pl.) how many; [...] der -vielte ist er in seiner Klasse? what is his position in his class? den -vielten haben wir heute? what is the date today?

Käännösvastineen sijaan tarjotaan siis kaksi esimerkkilausetta. Langenscheidtin saksankielinen Großwörterbuch Englisch (2008) on samoilla linjoilla antaen enemmän esimerkkejä:

wie|viel|te(r, s) [vi'fiːltə, 'viː-] INTERROG ADJ das ~ Kind ist das jetzt? how many children is that now?; das ~ Kind bist du? - das zweite which child are you? - the second; der ~ Band fehlt? which volume is missing?; den ~ Platz hat er im Wettkampf belegt? where did he come in the competition?; als Wievielter ging er durchs Ziel? what place did he come?; das ~ Mal or zum ~n Mal bist du schon in England? how often or how many times have you been to England?; am ~n September has du Geburtstag? what date or when in September is your birthday?; das ~ Jahr bist du jetzt in Schottland? how many years have you lived in Scotland now?; ich habe morgen Geburtstag! - der ~ ist es denn? it's my birthday tomorrow! - how old will you be? 

Esimerkkilauseiden eli parhaimmillaan idiomaattisten fraseemien tarjoaminen sanakirjassa on tietysti hyödyllistä siinäkin tapauksessa, että hakusanalla on selvä vastine kohdekielessä. Melkein kaikki yllä olevan sanakirjaotteen saksankieliset fraasit voitaisiin kääntää suomeksi käyttäen sanan mones muotoja.

Lopuksi tarkasteltakoon vielä suomalaisen Uuden suomi-englantisuursanakirjan (1984) sana-artikkelia:

mone|s; kuinka ~, ~ko which; kuinka ~ päivä tänään on? What date is it today? -nneksiko hän tuli (~ko hän oli)? how did he place? [...]

Kahden fraasin lisäksi tarjotaan peruskäännösvastine which. Palatakseni tästä alkuperäiseen kysymykseen: voisiko olla niin, että kysymys olisi yksinkertaisesti "which president was Bill Clinton?" Olisiko ensimmäisenä mieleen tuleva vastaus järjestysluku vai ennemmin jotain Monica Lewinskyyn viittaavaa?

Satunnaisia sanakirjahuomioita

Tämä kirjoitus käsittelee otsikonsa mukaisesti erinäisiä satunnaisia mutta omalla tavallaan kiinnostavia sanakirja-asioita. Hieman vastaavia aiheita olen sivunnut jo toisaalla.

Carl Darling Buckin teos A Dictionary of Selected Synonyms in the Principal Indo-European Languages: A Contribution to the History of Ideas (1949) koostuu listoista siitä, millä sanalla jokin asia eri indoeurooppalaisissa kielissä ilmaistaan. Hakusanat on luokiteltu aihepiireittäin (esimerkiksi "The Physical World in Its Larger Aspects", "Mankind: Sex, Age, Family Relationship" ja "Animals"). Sanalistojen yhteydessä on kommentteja sanojen levinneisyydestä, alkuperästä ynnä muusta. Merkitys 'tanssia' ilmaistaan indoeurooppalaisissa kielissä seuraavan taulukon mukaisilla sanoilla:

Kuten näkyy, sanaa ei ole tämän listan mukaan tavattu muinaisiirissä (Ir.). Buck kommentoi asiaa seuraavasti:

There was apparently no dancing in ancient Ireland (cf. O'Curry 2.406 f.).

Tämä on tietysti merkille pantavaa, koska irlantilaiset ovat tänä päivänä kuuluisia perinnetansseistaan. (Zarathustralaiset eivät ole, joten avestan kohdalla vastaava maininta ei ole tarpeen.) Historiallisten kielten tapauksessa kannattaa toki olla varovainen tehtäessä johtopäätöksiä sen perusteella, että jotain sanaa tai käsitettä ei säilyneissä teksteissä tavata, mutta muinaisten irlantilaisten tanssimattomuus on ilmeisesti vahvistettu muistakin lähteistä. Kyse siis tuskin on esimerkiksi siitä, että muinaisiirin kirjoittajat olisivat pitäneet tanssimista jotenkin sopimattomana ja siksi kaihtaneet sen mainitsemista kirjallisissa lähteissä, mikä voisi sekin johtaa sanan esiintymättömyyteen leksikografisissa yhteyksissä.

Vaikka jokin ruma sana (enkä nyt tarkoita välttämättä tanssimista) esiintyisikin sanakirjan pohjalla olevassa aineistossa, voivat sanakirjantekijät päätyä enemmän tai vähemmän hassuihin ratkaisuihin materiaalinsa esittämisessä. Charlton T. Lewisin ja Charles Shortin toimittama A Latin Dictionary (1879), lempinimeltään "Lewis & Short", tyypillisesti kätkee säädyttömät merkitykset lyhenteen in mal. part. ja kirjallisuusviitteiden alle, mistä ei ole juurikaan hyötyä sellaiselle, joka yrittää selvittää, mitä jokin sana tarkalleen ottaen tarkoittaa. Oxford Latin Dictionary (1968 - 1982, korjattu painos 1996) on puolestaan periaatteessa asenteissaan hieman modernimpi, mutta jos sieltä yrittää etsiä eräässä aiemmassa kirjoituksessani mainitsemani sanan irrumare merkitystä, löytää seuraavanlaisen määritelmän:

irrumō ~āre ~āuī ~ātum, tr. inr-. [dub.] FORMS: irrim- A.Epig.39.162. To practice irrumatio on.

Tämä on melko hyödytön selitys, koska mikäli henkilö tietää, mitä verbistä johdettu tio-loppuinen substantiivi merkitsee, tietänee hän myös, mitä itse verbi merkitsee. Lopullisen ratkaisun voisi luulla löytyvän substantiivin irrumatio kohdalta, mutta näin ei olekaan:

irrumātiō ~ōnis, f. [IRRVMO+-TIO] The action of an irrumator.

Johtimella -tor muodostetut tekijäsanat ovat suunnilleen yhtä yleisiä ja läpinäkyviä kuin tio-päätteiset substantiivit. joten tämäkin määritelmä on käytännössä hyödytön. Vasta agenttinominin määritelmä katkaisee uhkaavan kierteen:

irrumātor ~ōris, m. inr-. [IRRVMO+-TOR] One who submits to fellatio.

Sana fellatio on kursivoitu, mikä merkitsee, että kyseessä on periaatteessa latinan eikä englannin sana, vaikka se on toki lainautunut sellaisenaan myös englantiin. Koska fellatio ei ilmeisesti esiinny klassisissa lähteissä, sitä ei löydy Oxford Latin Dictionarysta lainkaan. Verbi fellare tosin löytyy, merkityksessä 'to suck (milk); to suck the milk of' sekä johdannaismerkityksessä, johon viitataan vain luonnehdinnalla 'as a sexual perversion'. Tiedonjanoinen Catulluksen-lukija joutuu siis pahimmassa tapauksessa epätietoisuuteen. Tämä tapahtuu itse asiassa jopa siinäkin tapauksessa, että tuntee sanan fellatio merkityksen, sillä määritelmän sisältämä sana submit saattaa luoda mielikuvan, että irrumaattori itse olisi jotenkin passiivinen osapuoli, mikä ei oikein sovi asiayhteyteen (ks. Catullus 16).

Vertailun vuoksi ylempänä mainittu Lewis & Short antaa verbille irrumare ensisijaisen merkityksen 'to extend the breast to, to give suck' ilman kirjallisuusviitettä tai kovin ilmeistä etymologista perustetta, sillä sanan pohjalla oleva ruma l. rumen merkitsee 'kurkkua' tai 'ruokatorvea'. (Analogisesti ajatellen OLD:n mainitsema epigrafinen kirjoitusasu irrimare saattaa viitata myös toiseen ruumiinaukkoon, josta käytetään myös sanaa rima 'vako', mutta en tarkistanut, mitä lähteessä varsinaisesti lukee. Joka tapauksessa tietääkseni ainoa lähde sanan ruma merkitykselle 'rinta' tai 'nisä' löytyy hämäristä etymologioistaan tunnetun Varron teoksesta De agricultura 2,1 ja 2,11.)

Edellä mainitun tapaisiin alatyylisiin sanoihin viittaa jo aiemmin siteeraamani teoksen A Sanskrit-English Dictionary (1899) esipuhe, jossa Monier Monier-Williams puolustaa sanakirjansa sisältämiä rumia sanoja ja kertoo samalla hauskan anekdootin (xvi):

In regard to what may be thought a needless multiplication of indecent words and meanings, offensive to European notions of delicacy, I am sorry to say that they had to be inserted, because in very truth Sanskṛit, like all oriental languages, abounds with words of that character, and to such an extent, that to have omitted them, would have been to cut out a large percentage of the language. A story is told of a prudish lady who complimented Dr. Johnson on having omitted all bad words from his English Dictionary; whereupon he replied: 'Madam, it is true that I have done so, but I find that you have been looking for them.' In point of fact students of Sanskṛit literature cannot sometimes avoid looking for such words. Nor have I, except in rare instances, veiled their meaning under a Latin translation which only draws attention to what might otherwise escape notice.

Onko Oxford Latin Dicrionaryn ylempänä nähty fellatio esimerkki merkityksen kätkemisestä latinankielisen sanan taakse vai ei? Monier-Williams käyttää säännöllisesti latinankielisiä lainasanoja kuten anus, vulva ja penis niiden kotoperäisten vastineiden sijaan, mutta kyseiset lainasanat toki voidaan ajatella jo niin vakiintuneiksi, että kyse ei oikeastaan ole latinankielisistä käännöksistä. Ainoa tähän hätään löytämäni selvempi tapaus erään sanan häveliäästä välttämisestä on verbi yabh- 1. yabhati, jonka määritelmäksi annetaan lääketieteelliseltä kuulostavan käännöksen to have sexual intercourse ohella latinankielinen verbi futuere 'nussia, panna'.

Verbillä on myös desideratiivimuoto.

Sanakirjojen käytettävyyden kannalta olisi tietenkin toivottavaa, että selitettävän sanan rekisteri kävisi ilmi joko valituista käännösvastineista tai vähintään jostain erillisestä merkinnästä.

Edellisessä sitaatissa mainittu leksikografi Samuel "Dr." Johnson oli muutenkin huumorimies, kuten käy ilmi seuraavasta otteesta hänen kuuluisasta sanakirjastaan Dictionary of the English Language (1755):

LEXICO´GRAPHER. n. ſ. [λεξικὸν and γράφω; lexicographe, French.] A writer of dictionaries; a harmleſs drudge, that buſies himſelf in tracing the original, and detailing the ſignification of words.

(Lyhenne n. ſ. on 'nomen substantivum' eli 'substantiivi'.) Anglistipiireissä vähintään yhtä kuuluisa on seuraava vitsikäs määritelmä:

OATS. n. ſ. [aten, Saxon.] A grain, which in England is generally given to horſes, but in Scotland ſupports the people.

Vähemmän tunnettu tapaus on sanan patron määritelmä:

PA'TRON. n. ſ. [patron, Fr. patronus, Latin.] 1. One who countenances, ſupports or protects. Commonly a wretch who ſupports with inſolence, and is paid with flattery.

Tämä saattaa viitata Chesterfieldin jaarliin Philip Stanhopeen, jolta Johnson kyllä sai kymmenen punnan sijoituksen mutta koki tulleensa muuten kaltoin kohdelluksi.

On mielenkiintoista huomata, että fart ei ole "bad word" tai edes korkeakirjallisuudelle vieras, kuten sanan määritelmän yhteydessä olevasta John Sucklingin nokkelasta runositaatista käy ilmi:

FART. n. ſ. [fert, Saxon.] Wind from behind.
Love is the fart
Of every heart;
It pains a man when 'tis kept cloſe;
And others doth offend, when 'tis let looſe.

Loppusointupari close-loose vaikuttaisi olevan hieman ontuva. Voi olla, että runoilija on ajatellut sanat äännettäviksi niin, että ne rimmaavat, mutta luettuna nyky(standardi)ääntämykselläkin epäpuhdas riimi luo ikään kuin akustisen vastineen loppusoinnun muodostavien sanojen merkitysten kontrastille.

Eräästä "arjalaisesta" taistelutaidosta

Törmäsin YouTubessa erääseen kohtuullisen hauskaan videoon, joka ansaitsee muutaman kommentin täälläkin. Videon nimi on lupaavasti "5000 year old Aryan martial art". Kuvauksen mukaan "Russian kgb officer took ww2 N[ational] S[ocialist] documents and translated them". Videolla esiintyvän Vadim Džamšitovitš Vjazminin opettama Dharma Magra -niminen kamppailulaji on peräisin muinaisista sanskritinkielisistä teksteistä, jotka hän löysi kirjastosta Pietarissa etsiessään sambo-opettajansa Anatolij Harlampijovin innoittamana kaikkien kamppailulajien alkulähdettä. Lajin nettisivuilta löytyy hieman yksityiskohtaisempi selostus taustalla olevasta ajatuksesta: japanilaiset lajit tulevat Kiinasta, minne taistelutaidot toi Intiasta legendaarinen Bodhidharma (Damo); nykyiset itämaiset kamppailulajit ovat vain kopioita alkuperäisistä taistelutaidoista, ja muinainen arjalainen olisi päihittänyt helposti Mike Tysonin tai Bruce Leen.

Mistään kovin ihmeellisestä tekstilöydöstä ei näyttäisi olevan kyse, sillä videolla näkyvä Vjazminin löytämä lähde on vuonna 1918 painettu kirja eikä esimerkiksi mikään arkiston uumeniin unohtunut muinainen käsikirjoitus. Videon mukaan kirjassa on Kolmannen valtakunnan tunnus, mikä luonnollisesti liittyy siihen, että natsit yrittivät etsiä intialaisesta kirjallisuudesta uusia ihmeaseita, mutta saksalaiset tiedemiehet eivät onneksi onnistuneet paljastamaan muinaisten tekstien salaisuuksia.

Fraktuura = natsi.

Videolla näkyvä Preußische Staatsbibliothek Berlin -leima ei tietenkään varsinaisesti ole mikään natsimerkki, mutta kertoo kyllä siitä, että kirja on otettu kyseisen kirjaston kokoelmiin vuoden 1918 vallankumouksen jälkeen (sitä ennen kirjaston nimi oli Königliche Bibliothek), vaikka eipä kyseisenä vuonna ilmestynyttä kirjaa olisi voitukaan aikaisemmin kirjastoon hankkia. On sinänsä mielenkiintoinen kuriositeetti, miten kirja on päätynyt Venäjän kansalliskirjastoon Pietarissa - ehkä joku neuvostoliittolainen orientalisti varasti sen sotasaaliiksi vuonna 1945?

Itse tekstistä nähdään videolla muutama vilahdus:

(Kyse ei missään tapauksessa ole käsikirjoituksesta.)

Yllä olevissa kuvakaappauksissa näkyvä tekstinpätkä näyttää translitteroituna tältä:

…]syāpi y[.]makṣayam /
…]didāru indhanaṁ dīpanaṁ yasya [...
…]mastraprākārādicintanaṁ, yāgaha[...
…]v[.]śarakṣaṇam / nāmata iti mantr[…
…]yama[...]aṃ yamageham //

Tämän otteen perusteella kyseessä on 800-luvulta peräisin oleva Kashmirin shivalaisuuteen liittyvä Netratantra, joka löytyy alkukielellä kokonaisuudessaan täältä. Teoksen kuudes luku (ṣaṣṭho 'dhikāraḥ), josta yllä oleva ote on peräisin, käsittelee itse asiassa uskonnollisiin rituaaleihin liittyviä sääntöjä.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että voihan videolla näkyvä teksti olla vain rekvisiittaa ja siis eri teos kuin se, josta Vjazmin oikeasti ammentaa autenttista arjalaista taistelutaitoaan. Olen kuitenkin hieman skeptinen. Kuitenkaan mitään edellä sanottua ei pidä kuitenkaan tulkita arvosteluksi itse lajia kohtaan, josta en tiedä tässä käsittelemäni videon lisäksi yhtään mitään.

Joka tapauksessa viittaukset sanskritiin ja muinaisiin arjalaisiin tuovat mieleen erään toisen muinaisen kamppailulajin, jonka muuan taannoinen tapahtumailmoitus oli tällainen:

"Leirin teema on tunnevärähtely ja hiljaisuus.
Leirillä harjoitellaan hengitystä sekä lähitaistelumenetelmiä, kun vastustaja on päässyt iholle.

Sanskritissa Ka tarkoittaa juuri tai syvä. Spin tarkoittaa valmis tai valmistettu.
Englannin spin tarkoittaa kiertämistä.

Universumin ikuisessa hiljaisuudessa värähtelee aaaa…
Kun aaaa romahtaa pistearvoonsa (Ka), niin sieltä kumpuaa ääretön dynaamisuus. Käytännössä sanomme aaaa… ja pätämme sen k, jolloink sulkee äänihuulet.

Ääretön dynaamisuus ilmenee rrrrrr. Tämä äänne on suomalaisille vieras. Suomalainen r tulee, kun kielen kärki koskettaa ikeniä, mutta dynaamisuuden r tulee, kun kielen keskiosa koskettaa suun yläosaa. Siis vähän kuten englantilainen r."

Näissä merkeissä toivotan kaikille hauskaa vappua!

Sijamuotojen järjestyksestä

Kun kyse on sellaisista asioista, joilla on merkityksensä puolesta luonnollinen järjestys (esim. lukusanat, kuukausien nimet, presidentit), on järjestys, jossa ne opetellaan luetteloina ulkoa, luonnollisesti se, jossa ne luonnostaan esiintyvät. Toisaalta on myös asioita, joilla ei ole tällaista luonnollista järjestystä, esimerkiksi aakkoset, prepositiot ja sijamuodot. Aakkosjärjestys opetellaan Suomessa perusopetuksen yhteydessä, vaikka kirjaimia sinänsä ei opetellakaan aakkosjärjestyksessä. Latinan prepositiot on ennen vanhaan painettu mieleen erilaisina rytmikkäinä rimpsuina ("a, ab, e, ex, de / coram, cum, sine, pro ja prae", joka rimmaa, jos ae äännetään pitkänä e:nä) samaan tapaan kuin 3. deklinaation sukusäännötkin. Vaikka asioita ei olisi tarkoitus opetella ulkoa luetteloina, esitetään asiat lähdeteoksissa aina jossain järjestyksessä, joka sanojen tapauksessa on useimmiten aakkosjärjestys mutta sananmuotojen tapauksessa yleensä jokin muu pragmaattisesti mielekäs järjestys. (Toki taivutusmuodotkin voidaan järjestää aakkosjärjestykseen esimerkiksi osaksi aloittelijalle suunnattua sanastoa.) Käsittelen tässä kirjoituksessa sijamuotojen esitysjärjestystä jokseenkin mielivaltaisesti valittujen esimerkkien kautta.

Iso suomen kielioppi luettelee suomen sijamuodot järjestyksessä nominatiivi, genetiivi, partitiivi, akkusatiivi, essiivi, translatiivi, inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi, allatiivi, abessiivi, komitatiivi ja instruktiivi. Essiivi, translatiivi sekä sisä- ja ulkopaikallissijat noudattavat (käyttääkseni vanhanaikaisia mutta varsin kuvaavia suomenkielisiä nimityksiä) järjestystä olento, eronto ja tulento: kaivossa, kaivosta kaivoon, kaivolla, kaivolta, kaivolle. Sarjan rikkoo se, että nykysuomessa ei ole erillistä eksessiivia, joka ilmaisisi muuttumista jostakin (tässä merkityksessä käytetään elatiivia), mutta jos sellainen olisi, se tulisi tietenkin essiivin ja translatiivin väliin: kaivona, *kaivonta, kaivoksi. E. N. Setälän Suomen kielioppi (12. painos, 1930) päätyy tässä kuitenkin hieman etymologisoivaan järjestykseen sijoittaen partitiivin essiivin ja translatiivin väliin: partitiivihan alkujaan merkitsee liikettä poispäin, mikä näkyy esimerkiksi sellaisissa kivettymissä kuin ulkoa, takaa ja kaukaa (vrt. myös kaukana ja puhekielinen kauaksi). Lisäksi Setälä sijoittaa akkusatiivin nominatiivin jälkeen.

Virossa, jonka sijajärjestelmä on hyvin lähellä suomea, voitaisiin sijat luetella periaatteessa melko samanlaisessa järjestyksessä. Eesti lugemik (1936) käyttää edellä kuvattua setäläläistä järjestystä, vaikka loppupään sijamuodot ovatkin hieman eri (kuten myös sulkeisiin merkityn akkusatiivin paikka): nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi, essiivi, partitiivi, translatiivi, inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi, allatiivi, abessiivi, komitatiivi ja terminatiivi. Teemamuodoiksi mainitaan yksikön nominatiivi, genetiivi ja partitiivi sekä monikon genetiivi ja partitiivi. Uudempi oppikirja Keelesild (7. painos, 2011) käyttää teemamuotoina vain yksikön nominatiivia, genetiiviä ja partitiivia sekä monikon partitiivia, sillä monikon genetiivi (jonka pohjalta muut monikon sijat muodostetaan) on johdettavissa yksikön partitiivista. Lisäksi sijamuotojen järjestys on toisenlainen kuin edellä, sillä se alkaa mainituilla teemamuodoilla: nominatiivi, genetiivi, partitiivi, illatiivi, inessiivi, elatiivi, allatiivi, adessiivi, ablatiivi, translatiivi, terminatiivi, essiivi, abessiivi ja komitatiivi. Paikallissijat ovat siis eri järjestyksessä kuin suomessa, ja essiivi, abessiivi ja komitatiivi tuntuvat muodostavan paikallissijojen järjestyslogiikkaa noudattavan ryhmän.

Opastajat.net-sivulta löytyvän verkkokieliopin taulukossa karjalan kielen sijamuodot noudattavat suomalaista nykymallia, mutta akkusatiivi tulee genetiivin jälkeen ja suomesta (tavallaan) puuttuva prolatiivi (kirjeitse, maitse, meritse) sijoittuu komitatiivin ja instruktiivin väliin.

Suomen, viron ja karjalan tapauksessa sijamuotojen kuvausjärjestyksellä ei ole oppimisen kannalta samanlaista merkitystä kuin indoeurooppalaisissa kielissä, joissa paradigmoja eli taivutusmalleja on ollut tapana opetella ulkoa kokonaisuuksina. Esimerkiksi yksikössä genetiivin pääte on suomessa aina -n, mutta latinassa -ae, -i, -is, -us tai -es; voisi jopa väittää, että suomen sijapäätteiden oppiminen on siis käytännössä lähempänä muiden kielten prepositioiden oppimista.

Klassisissa kielissä sijamuotojen perinteinen järjestys on ollut nominatiivi, genetiivi, datiivi, akkusatiivi ja ablatiivi, kreikan tapauksessa luonnollisesti ilman ablatiivia. Tämä järjestys liittyy siihen, että sanan taivutustyyppi tunnistetaan genetiivistä, joka on siten perusmuodon eli nominatiivin jälkeen tärkein muoto: substantiivin teemamuodot ovat siis yksikön nominatiivi ja genetiivi. Venäjässä instrumentaali ja prepositionaali on tapana liittää nominatiivin, genetiivin, datiivin ja akkusatiivin perään; vastaava järjestys on myös liettuassa, jossa tosin akkusatiivin jälkeen tulevat instrumentaali, lokatiivi ja vokatiivi.

Saksassa edellä kuvatun lainen "klassinen" järjestys on aiheuttanut sen, että sijamuodoista käytetään latinalaisperäisten ja lähinnä lapsille suunnattujen nimitysten Werfall, Wesfall, Wemfall ja Wenfall ('kukasija', 'kenensija' jne.) ohella täysin mielivaltaisia nimityksiä erster Fall, zweiter Fall, dritter Fall ja vierter Fall eli 'ensimmäinen, toinen, kolmas, neljäs sija'.

Sanskritissa sijamuodoista voidaan myös käyttää järjestysnumeroihin perustuvia nimityksiä, esim. prathamā 'ensimmäinen; nominatiivi', dvitīyā 'toinen; akkusatiivi', mutta sijamuotoja on enemmän kuin saksassa, ja ne on tapana luetella toisenlaisessa järjestyksessä: jo mainittuja nominatiivia ja akkusatiivia seuraavat instumentaali (tṛtīyā), datiivi (caturthā), ablatiivi (pañcamā), genetiivi (ṣaṣṭhī), lokatiivi (saptamī) ja vokatiivi (sambodhanā 'kutsuva'). Tässä järjestyksessä on se etu, että vokatiivia lukuun ottamatta samannäköiset sijamuodot ovat aina vierekkäin: duaalissa on käytännössä vain kolme eri päätettä, sillä nominatiivi ja akkusatiivi, instrumentaali, datiivi ja ablatiivi sekä genetiivi ja lokatiivi ovat samanpäätteisiä; sama pätee monikon datiiviin ja ablatiiviin. Tietyillä vartalotyypeillä yksikön ablatiivi ja genetiivi ovat samannäköisiä, ja neutrin akkusatiivi on aina nominatiivin kaltainen. Homonyymisten sijamuotojen sijoittumista vierekkäin havainnollistaa näin ollen parhaiten esimerkiksii i-vartaloinen neutri vāri- 'vesi' yksikössä, duaalissa ja monikossa:

Nom.	vāri	vāriṇī	vārīṇi
Akk.	"	"	"
Instr.	vāriṇā	vāribhyām	vāribhiḥ
Dat.	vāriṇe	"	vāribhyaḥ
Abl.	vāriṇaḥ	"	"
Gen.	"	vāriṇoḥ	vāriṇām
Lok.	vāriṇi	"	vāriṣu
Vok.	vāri	vāriṇī	vārīṇi

(Tätä järjestystä voisi siis tietysti parantaa sijoittamalla vokatiivi nominatiivin ja akkusatiivin yhteyteen. Grammaatikko Pāṇini ei pitänyt vokatiivia edes sijamuotona.)

Kun samaa logiikkaa sovelletaan klassisiin kieliin, saadaan latinalle järjestys nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi ja ablatiivi sekä kreikalle nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi ja datiivi. Vokatiivi on latinan tapauksessa nykyään tapana jättää taulukoiden ulkopuolelle ja mainita us- ja ius-loppuisten toisen deklinaation maskuliinien erikoistapauksena, kreikassa se on tapana liittää taulukoissa alimmaksi sanskritin tapaan. Latinassa on myös jäänteitä varsinaisesta lokatiivista, esim. Romae 'Roomassa', mutta nämä on tapana mainita erikseen ikään kuin genetiivin tai ablatiivin erikoistapauksena samassa yhteydessä kuin muutkin prepositiottomat suuntailmaukset.

Latinassa hyvän esimerkin antaa, kuten edellä sanskritissa, i-vartaloinen neutri rete 'verkko' yksikössä ja monikossa:

Nom.	rete	retia
Akk.	"	"
Gen.	retis	retium
Dat.	reti	retibus
Abl.	"	"

Kreikassa vastaavana esimerkkinä toimii υ-vartaloinen neutri ἄστυ 'kaupunki' yksikössä, duaalissa ja monikossa:

Nom.	ἄστυ	ἄστει	ἄστη
Akk.	"	"	"
Gen.	ἄστεως	ἄστειν	ἄστεων
Dat.	ἄστει	"	ἄστεσι(ν)

Saksaan sovellettuna tämä järjestys tuottaa myös maksimaalisen homonyymien jukstaposition, esimerkkinä feminiininen määräinen artikkeli yksikössä ja monikossa:

Nom.	die	die
Akk.	"	"
Gen.	der	der
Dat.	"	den

Akkusatiivi on nominatiivin kaltainen feminiinin ja neutrin yksikössä sekä monikossa kaikissa suvuissa.  Lisäksi feminiinin yksikössä datiivi on genetiivin kaltainen. (Adjektiivien heikon taivutuksen tapauksessa samannäköisten muotoijen vierekkäisyys ainoastaan lisääntyy.) Suomalaisissa saksan kielen oppikirjoissa (esim. Saksan peruskielioppi) käytetään jostain syystä järjestystä nominatiivi, akkusatiivi, datiivi ja genetiivi, joka ei muuta edellä kuvattua tilannetta.

Venäjän tapauksessa vierekkäin sijoitettavia pareja ovat nominatiivi ja akkusatiivi (esim. neutrit), genetiivi ja akkusatiivi (esim. 2. deklinaation elolliset maskuliinit), genetiivi ja datiivi (esim. 3. deklinaatio yksikössä), datiivi ja prepositionaali (esim. 3. deklinaatio yksikössä) sekä prepositionaali ja instrumentaali (feminiiniset adjektiivit yksikössä). Näin ollen "täydellinen" järjestys olisi yksiselitteisesti nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi, prepositionaali ja instrumentaali. Vanha koulukirjani Клуб интересных встреч ei harrasta taivutusparadigmoja, mutta kielioppiliitteessä sijamuodot esitetään viestinnällisen lähestymistavan mukaisesti sijamuoto kerrallaan perinteisessä järjestyksessä. Vertailun vuoksi muinaiskirkkoslaavissa vastaava järjestys on nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, lokatiivi, datiivi ja instrumentaali, jota mm. Jussi Halla-ahon Muinaiskirkkoslaavin käsikirja käyttää; toisaalta S. C. Gardinerin Old Church Slavonic: An Elementary Grammar käyttää järjestystä nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi, instrumentaali ja lokatiivi.

Liettuassa ei ole neutrisukua ja kaikki sijamuodot ovat aina keskenään erilaisia lukuun ottamatta vokatiivia, joka on toisinaan nominatiivin (aina monikossa) tai lokatiivin kaltainen (výras 'mies', lokatiivi ja vokatiivi výre), joten mitään samanlaisten muotojen vierekkäisyydestä syntyvää etua ei ole saavutettavissa.

Sanskritin vuoksi homonyymisten muotojen vierekkäisyyttä suosiva järjestys on aikanaan levinnyt kielihistorialliseen kirjallisuuteen ja kielioppeihin yleensäkin: suomalaisissa latinan oppikirjoissa akkusatiivi tulee säännöllisesti nominatiivin jälkeen. Mielenkiintoisen poikkeuksen muodostavat Weikko Pakarisen latinan (1919) ja kreikan (1927) kieliopit, jotka noudattavat perinteistä järjestystä huolimatta muuten vahvahkosta kielihistoriallisestia suuntautumisestaan. Lars Aejmelaeuksen suhteellisen tuore Uuden testamentin kreikan kielioppi (2003) noudattaa sekin jostain syystä perinteistä järjestystä. Saksankielisessä kirjallisuudessa esiintyy horjuvuutta niin klassisten kielten kuin germanistiikankin saralla, mutta englanninkielisessä kirjallisuudessa akkusatiivi näyttäisi aina seuraavan nominatiivia muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, joista esimerkkinä saksasta englantiin käännetty Kaegi's Greek Grammar. Viimeksi mainitun kieliopin alkuteokseen Kurzgefaßter griechischer Schulgrammatik pohjautuu Eduard Bornemannin ja Ernst Rischin laatima Griechische Grammatik, jonka toisen painoksen esipuheessa perustellaan uuden järjestyksen käyttöönottoa sillä, että tämä yksinkertaistaa taulukoita ja että järjestys on ollut jo pitkään käytössä ranskalaisissa oppikirjoissa. Lisäksi se, että teemamuodot nominatiivi ja genetiivi eivät tällöin ole vierekkäin, ei ole kirjoittajien mukaan mikään ongelma, koska verbienkin teemamuodot opetellaan erikseen riippumatta siitä, missä järjestyksessä muodot ovat taulukoissa. Sitä voidaan tietysti pohtia, onko samannäköisten muotojen vierekkäisyys tosiasiallisesti toivottava asia, sillä yksinkertaistetut ja tilatehokkaat paradigmat ovat usein hieman vähemmän käyttäjäystävällisiä.

Vaikka todellisen kielitaidon hankkiminen edellyttää sanojen ja niiden muotojen opettelua kokonaisina lauseina niiden todellisessa käyttöyhteydessä, on pelkkä muotojen ulkoaopettelu taulukoiden avulla tietyissä tapauksissa paikallaan nopeana keinona eksplisiittisen kielitiedon mieleenpainamiseksi. Nykykielten tapauksessa kyse voi olla jonkin epäsäännöllisen sanan taivutuksen tarkistaminen ja mieleenpainaminen lähdeteoksesta, mutta historiallisten kielten tapauksessa taulukoiden opettelu valokuvamuistin avulla voi olla pääasiallinen oppimismenetelmä silloin, kun tarkoitus on esimerkiksi perehtyä suureen määrään germaanisia murteita pyrkimättä hankkimaan niissä varsinaista aktiivista kielitaitoa. Molemmissa tapauksissa on oppimisen ja käyttömukavuuden kannalta mielekästä, että järjestys olisi aina sama: jos on esimerkiksi tottunut äidinkielentunneilla saksassa käytettävään perinteiseen järjestykseen, voi kreikan tai gootin opiskelu nykyaikaista järjestystä noudattavan kirjallisuuden avulla tuottaa hankaluuksia. Jos samassa koulussa luetaan sekä saksaa että latinaa, on mieletöntä, jos sijojen järjestys on yhdessä nominatiivi, akkusatiivi, datiivi ja genetiivi, mutta toisessa nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi ja ablatiivi. (Ylipäänsä kieliopillisen terminologian hajaannus eri kielten välillä on omiaan luomaan hämmennystä, mutta siitä lisää toisella kertaa.)

Esimerkki tilaa säästävästä vaikutuksesta (Klaus Karttunen: Lyhyt sanskritin kielioppi).

Kielihistoriallisesta näkökulmasta hauska ajatus olisi asettaa sijamuodot sellaiseen järjestykseen, jossa vierekkäin ovat ne sijamuodot, jotka myöhemmissä kielimuodoissa ovat sulautuneet yhteen. Tässä mielessä esimerkiksi esikreikan tapauksessa sanskritista tuttua järjestystä voisi muuttaa niin, että lokatiivi on datiivin ja instrumentaalin vieressä, koska kreikassa alkuperäiset instrumentaali, datiivi ja lokatiivi ovat sulautuneet datiiviksi, genetiivi ja ablatiivi genetiiviksi; nykykreikassa datiivi on edelleen sulautunut genetiiviin (osa datiivin merkityksistä ilmaistaan tosin akkusatiivisilla prepositiolausekkeilla). Tällainen ajattelu voi kuitenkin olla pahimmillaan harhaanjohtavaa, sillä se perustuu oikeastaan ensisijaisesti sijamuotojen nimiin eikä niinkään muotoon ja merkitykseen: välillä on hieman tulkinnanvaraista, mikä sijamuoto on sulautunut mihin, sillä esimerkiksi kreikassa monikon datiivin pääte on α- ja ο-vartaloilla vanha instrumentaali, muilla vartaloilla vanha lokatiivi; gootissa yksikön datiivin pääte a-vartaloilla on itse asiassa vanha instrumentaali, monikon datiivi vanha datiivi. Koska sulautumat ovat toteutuneet eri kielissä joka tapauksessa eri tavalla, olisi tässä mielessä optimaalinen järjestely välttämättä kielikohtainen.

Jollakin tavalla sijasynkretismin etenemisen kanssa sopii tyydyttävästi yhteen järjestys nominatiivi, (vokatiivi,) akkusatiivi, genetiivi, ablatiivi, datiivi, lokatiivi ja instrumentaali, joka siis on vokatiivin ja instrumentaalin paikkoja lukuun ottamatta sama kuin sanskritissa. Tällaistä järjestystä käyttävät mm. Robert S. P. Beekes teoksessaan Comparative Indo-European Linguistics: An Introduction sekä James Clackson vastaavassa johdantoteoksessaan Indo-European Linguistics: An Introduction. 

Lopuksi on paikallaan vielä muutama hauska nykykielinen esimerkki sijojen vaihtelevasta sulautumisesta (edellä mainituin varauksin). Englannissa, toisin kuin kreikassa, ablatiivi ja lokatiivi ovat sulautuneet muiden germaanisten kielten tapaan datiiviin, johon on lopulta sulautunut myös instrumentaali. Datiivi on sittemmin sulauttanut itseensä akkusatiivin (esim. me 'minut, minulle', him 'hänet, hänelle'), joka osoittaa taipumuksia kaapata nominatiivin tehtäviä (esim. ei-standardi me want). Substantiivien kohdalla käytännössä ainoa sijamuoto nominatiivin lisäksi on 's-loppuinen genetiivi, joka sekään ei oikeastaan enää ole varsinainen taivutuspääte, mikä näkyy sellaisissa (ei-standardeissa) ilmaisuissa kuin the Queen of England's 'englannin kuningattaren' ja me and my friend's 'minun ja ystäväni'. Saksan tapauksessa esim. Wienin murteessa edellä mainittua historiallisesti vastaava (e)s-loppuinen genetiivi on kadonnut kokonaan, ja datiivi tuppaa maskuliinissa sekoittumaan muodollisesti akkusatiiviin: in Maŋ säh Hundsviech 'miehen koira', s Hundsviech håd in Maŋ gsegŋ 'koira näki miehen'.

Kreikkalaisten aakkosten translitteroinnista

Tapoihini ei kuulu juurikaan translitteroida kreikankielisiä sanoja vaan käyttää julmasti kreikkalaisia aakkosia. Tätä käytäntöä noudatettiin ennen myös kielitieteellisessä ja filologisessa kirjallisuudessa, mutta nykypäivänä se on hyvin harvinaista. Tulin ajatelleeksi asiaa, kun Kirsti Aapala ja Klaas Ruppel arvostelivat Kielikellon numerossa 4/13 Klaus Karttusen samana vuonna ilmestynyttä kirjaa Orientin etymologinen sanakirja siitä, että tekijä "jättää kreikkaa taitamattomat lukijansa pulaan käyttämällä kreikankielisissä sanoissa kreikkalaisia kirjaimia". Koska itsekin syyllistyn tähän (erisnimet ja lainasanat ovat tietysti täysin eri juttu), ajattelin eräänlaisen synninpäästön nimissä käydä tässä kirjoituksessa läpi muutaman tavan muuttaa kreikkalaisia kirjaimia latinalaisiksi aakkosiksi eri tarkoitusperiä silmällä pitäen ja pohtia lopuksi, onko kreikkalaisten kirjainten translitteroimatta jättäminen ylipäänsä oikea ongelma. Kirjoitus tarjoaa myös "kreikkaa taitamattomalle" mahdollisuuden tutustua kreikkalaisen kirjaimiston perusteisiin vertailevalla menetelmällä.

Mythologia Fennica (1789).

Vaikka asia koskee lähtökohtaisesti yksittäisten sanojen esitystapaa, käytän esteettisistä syistä esimerkkinä pidempää otetta eräästä Lysiaan puheesta (12,93):

καὶ τοὺς ἰδίους οἴκους οὗτοι μὲν ἂν ἐκ τῶν πραγμάτων μεγάλους ἐκτήσαντο, ὑμεῖς δὲ διὰ τὸν πρὸς ἀλλήλους πόλεμον ἐλάττους ἔχετε· συνωφελεῖσθαι μὲν γὰρ ὑμᾶς οὐκ ἠξίουν, συνδιαβάλλεσθαι δ᾽ ἠνάγκαζον, εἰς τοσοῦτον ὑπεροψίας ἐλθόντες ὥστε οὐ τῶν ἀγαθῶν κοινούμενοι πιστοὺς ὑμᾶς ἐκτῶντο, ἀλλὰ τῶν ὀνειδῶν μεταδιδόντες εὔνους ὤοντο εἶναι.

Varsinaisten kirjainten lisäksi huomio saattaa kiinnittyä lukuisiin diakriittisiin merkkeihin, joita ovat henkosmerkit (spiritus asper ja lenis) ja aksentit (akuutti, graavi ja sirkumfleksi). Aksenttimerkit merkitsivät alkujaan sävelkoron vaihtelua, mutta yleisenä tapana on yksinkertaisesti ääntää aksentillinen tavu painollisena. Oikealle ja vasemmalle aukeavien kaarien muotoisilla henkosmerkeillä merkitään, tuleeko sananalkuisen vokaalin eteen h-äänne (asper) vai ei (lenis), esim. ὥστε /ho:ste/, ὤοντο /o:onto/. Kirjasinkoosta ja painojäljestä saattaa toisinaan seurata, että on suorastaan mahdoton erottaa, kummasta on kyse, mutta yleensä tämä ei johda väärinkäsityksiin.

Digitaalisten sanakirjojen käyttäjille tuttu standarditapa koodata kreikkalaiset kirjaimet ASCII-merkistöllä on Beta code, jossa jokaista kreikkalaista kirjainta ja diakriittista merkkiä vastaa yksi ASCII-merkki. Selkeyden vuoksi esimerkkiteksti on alla ensin ilman diakriittisia merkkejä:

kai tous idious oikous outoi men an ek twn pragmatwn megalous ekthsanto, umeis de dia ton pros allhlous polemon elattous exete: sunwfeleisqai men gar umas ouk hcioun, sundiaballesqai d' hnagkazon, eis tosouton uperoyias elqontes wste ou twn agaqwn koinoumenoi pistou umas ektwnto, alla twn oneidwn metadidontes eunous wonto einai.

...ja niiden kanssa:

kai\ tou\s i)di/ous oi)/kous ou)=toi me\n a)\n e)k tw=n pragma/twn mega/lous e)kth/santo, u(mei=s de\ dia\ to\n pro\s a)llh/lous po/lemon e)la/ttous e)/xete: sunwfelei=sqai me\n ga\r ou)k h)ci/oun, sundiaba/llesqai d' h)na/gkazon, ei)s tosou=ton u(peroyi/as e)lqo/ntes q)/ste ou) tw=n a)gaqw=n koinou/menoi pistou\s u(ma=s e)ktw=nto, a)lla\ tw=n o)neidw=n metadido/ntes eu)/nous w)/onto ei)=nai.

Henkoset ja aksentit on merkitty vokaalin perään kreikkalaisia merkkejä muistuttavilla sulkeilla sekä kautta- ja kenoviivoilla, mutta sirkumfleksinä on käytetty yhtäsuuruusmerkkiä. Samoin eeta ja oomega eli η (Η) ja ω (Ω) on translitteroitu visuaalisesti vastaavilla kirjaimilla h ja w, vaikka ne edustavatkin (karkeasti sanottuna) pitkiä vokaaliäänteitä /e:/ ja /o:/. (Toisaalta eeta on historiallisesti ajateltuna sama kirjain kuin h).

Vaikka suurin osa kirjaimista edustaa ilmiselviä vastaavuuksia (esim. και τους > kai tous), ei Beta code välttämättä sovellu sellaisenaan luettavaksi. Tietoteknisesti sillä on luonnollisesti omat meriittinsä. Näin ollen kyse on, kuten jo todettua, koodauksesta eikä translitteraatiosta. Mielenkiintoisena yksityiskohtana manittakoon, että kirjaimet eivät vastaa täysin kreikkalaisten aakkosten sijoittelua näppäimistöllä: merkit υ, θ, ξ, ψ ja ω saadaan samassa järjestyksessä näppäimillä y, u, j, c ja v, vaikka niitä vastaavat yllä kreikkalaisia kirjaimia hieman enemmän muistuttavat u, q, c, y ja w.

Varsinaista translitteraatiota edustaa mm. filosofisista teoksista tuttu tapa, joka kirjainten suomenkielisillä äännearvoilla luettuna vastaa klassisen kreikan perinteistä suomalaista luokkahuoneääntämystä:

kai tūs idiūs oikūs hūtoi men an ek tōn pragmatōn megalūs ektēsanto, hymeis de dia ton pros allēlūs polemon elattūs ekhete: synōfeleisthai men gar hymas ūk ēksiūn, syndiaballesthai d' ēnagkazon, eis tosūton hyperopsias elthontes hōste ū tōn agathōn koinūmenoi pistūs hymas ektōnto, alla tōn oneidōn metadidontes eunūs ōonto einai.

Kirjaimet  α, ι, υ voivat merkitä joko pitkiä tai lyhyita äänteitä, ja käytäntö vaihtelee hieman sen suhteen, translitteroidaanko ne pitkinä makronin kanssa eli ā, ī ja ȳ vai pituudesta riippumatta a, i ja y. Joka tapauksessa ē ja ō, jotka  on tapana ääntää suomen pitkiä e- ja o-vokaaleita vastaavina äänteinä, erottavat kirjaimet η ja ω kirjaimista ε ja ο, jotka siis vastaavasti translitteroidaan ilman makronia e ja o. Aspiroidut klusiilit θ ja χ translitteroidaan digrafeilla th ja kh, mutta φ, joka on tapana ääntää epäjohdonmukaisesti frikatiivina, translitteroidaan kirjaimella f. (Aspiroituneisiin klusiileihin liittyy suomalaisilla myös lähinnä klassista runoutta luettaessa esille tuleva ongelma, että sanan sisällä ne tavataan ääntää kuten th sanassa tulethan eli kahden konsonantin ryppäänä eikä varsinaisena aspiraattana, mutta se on toinen juttu.)

Diftongien jälkiosana υ translitteroidaan u:lla, esim. εὔνους → eunūs, mutta itsenäisenä vokaalina y:llä, esim. ὑμεῖς → hymeis (tai hȳmeis). Pitkää vokaalia merkitsevä ου translitteroidaan ääntöasun mukaisesti ū, mutta ει kuitenkin ei. Äännehistoriallisesti molemmat digrafit kuvaavat joko alkuperäisiä diftongeja (/ei/ ja /ou/) tai supistumailmiöistä (esim. εε → ει, οο → ου) seuranneita pitkiä vokaaleita, joiden kanssa alkuperäisten diftongien ääntämys on sulautunut yhteen. Klassisessa attikan murteessa molemmat digrafit voidaan siis alkuperästä riippumatta ääntää samalla tavalla, mutta yhden ääntäminen diftongina ja toisen pitkänä vokaalina on toki hieman epäjohdonmukaista. (Syy on tietenkin se, että sopivat vokaalit loppuvat suomessa näennäisesti kesken. Toisaalta η voitaisiin ääntää ä:nä, jolloin sarjaa ο, ου, ω /o, u:, o:/ vastaisi kirjainten ε, ει, η osalta kätevästi /e, e:, ä:/ eikä diftongiin turvautuva /e, ei, e:/.)

Oxford Dictionary of English Etymology (1966).

Klassisen kreikan fonologian erasmiaaniseen tulkintaan perustuva luokkahuoneääntämys ja siihen pohjautuva translitteraatio saattaa tuntua hassulta koinee-kreikan tapauksessa, jossa on tapahtunut lukuisia äänteenmuutoksia. Yhdysvalloissa on tapana ääntää Uuden testamentin kreikkaa samalla tavalla kuin nykykreikkaa, mikä on tietysti yhtä väärin sekin, vaikka käytäntö johtaakin "äidinkielisten" puhujien ja oppimateriaalin saatavuuden vuoksi luontevamman kuuloiseen ääntämykseen kuin yritykset ääntää klassisen tai koinee-kreikan mallin mukaan. Mikäli malliteksti transkriboitaisiin ikään kuin se olisi nykykreikkaa, näyttäisi lopputulos seuraavanlaiselta:

ke tus idíus íkus úti men an ek ton pragmáton megálus ektísanto, imís de diá ton pros allílus pólemon eláttus ékhete: sinofelísthe men gar imás uk iksíun, sindiabállesthe d´ inánkazon, is tosúton iperopsías elthóntes óste u ton agathón kinúmeni pistús imás ektónto, allá ton onidón metadidóntes évnus óonto íne.

Kirjamet d ja g merkitsevät soinnillisia frikatiiveja [ɣ] ja [ð], ja digrafit kh ja th on äännettävä soinnittomina frikatiiveina [x] ja [θ]. (Tässä vaiheessa viimeistään lienee selvää, miksi kyseisten äänteiden IPA-merkit ovat mitä ovat.) Toisinaan nykykreikkalaisen ääntämyksen käyttö klassista kreikkaa luettaessa johtaa hieman erikoisiin muotoihin: esimerkiksi οἱ υἱοί (hoi hyioi) transkriboituisi i ií.

Indoeuropeistisessa kirjallisuudessa kreikka translitteroidaan (jos ylipäänsä translitteroidaan) ylempänä käsitellystä suomalaisesta käytännöstä hieman poiketen: ου translitteroidaan ou ja υ u:lla sekä φ muiden aspiraattojen tapaan digrafilla ph. Aksentit on tapana merkitä myös samoilla merkeillä kuin kreikkalaisten kirjainten yhteydessä. Koska sirkumfleksi voi olla vain pitkällä vokaalilla, ei sen yhteydessä tarvita erillistä makronia:

kaì toùs idíous oíkous hoũtoi mèn àn ek tõn prāgmátōn megálous ektḗsanto, hūmeĩs dè dià tòn pròs allḗlous pólemon eláttous ékhete: sunōpheleĩsthai mèn gàr hūmãs ouk ēxíoun, sundiabállesthai d' ēnágkazon, eis tosoũton huperopsíās elthóntes hṓste ou tõn agathõn koinoúmenoi pistoùs hūmãs ektõnto, allà tõn oneidõn metadidóntes eúnous ṓonto eĩnai.

Aspiraattojen säännöllinen translitterointi h-loppuisilla digrafeilla on tietenkin historiallisen kielitieteilijän mieleen. Samoin u eikä y muistuttaa kätevästi siitä, että kreikkalaisen äänteen taustalla on itse asiassa alkuperäinen /u/.

Mainittakoon, että roomalaiset kuten Marcus Tullius Cicero tarkoittivat merkinnällä ph juuri aspiraattaa (kuten englannin sanassa pet) eivätkä f-äännettä, jota varten heillä oli oma kirjain ja jota kreikankieliset eivät Ciceron mukaan osanneet ääntää. Latinassa ei puolestaan ollut y-äännettä, joten sen merkitsemiseen käytettiin kreikasta lainattua kirjainta. Latinalaisesta käytännöstä, jossa on osittain kyse myös etymologisesta nativisaatiosta, riittänee esimerkiksi muutama erisnimi: Αἰσχύλος → Aeschylus, Κροῖσος → Croesus, Οἰδίπους → Oedipus, Πλάτων → Plato, Σωκράτης → Socrates ja Ξενοφῶν → Xenophon. (Tämä toimi tietysti myös toiseen suuntaan: Gaius Iulius Caesar → Γάιος Ιούλιος Καῖσαρ.) Suomessa käytetään muotoja Aiskhylos, Kroisos, Oidipus, Platon, Sokrates ja Ksenofon, ja latinankielisten muotojen käyttöä pidetään yleensä moukkamaisena anglismina.

Kielihistoriallisissa yhteyksissä on toisinaan tapana antaa kreikankielisen tekstin rinnalla oletettu ääntöasu käyttäen soveltuvaa foneettista tarkekirjoitusta:

kaì tùːs idíuːs oíkuːs hûːtoi mèn àn ek tɔ̂ːn praːŋmátɔːn megáluːs ektɛ́ːsanto, hyːmêːs dè dià tòn pròs allɛ́ːluːs pólemon elátːuːs ékhete : synɔːphelêːsthai mèn gàr hyːmâːs uːk ɛːksíuːn, syndiabálːesthai d' ɛːnáŋkazdon, eːs tosûːton hyperopsíaːs elthóntes hɔ́ːste uː tɔ̂ːn agathɔ̂ːn koinúːmenoi pistùːs hyːmâːs ektɔ̂ːnto, allà tɔ̂ːn oneːdɔ̂ːn metadidóntes eúnuːs ɔ́ːonto êːnai.

(Tässä valittu Attikan murteen ääntämys noudattelee Sidney Allenin tulkintaa, ks. Vox Graeca: The Pronunciation of Classical Greek, kolmas painos, 1987. Vastaavaa ääntämystä pyrkii noudattamaan myös Erkki Sironen Klassisen kreikan alkeisoppikirjan äänitteellä.)

Tällainen tarkekirjoitus on sidottu selvästi tiettyyn tulkintaan oletetusta fonologisesta asusta, joka pitää valita erikseen eri-ikäisten tekstien kohdalla, kuten on tehty esimerkiksi teoksessa A Companion to the Ancient Greek Language (2010). Jokainen translitteraatiotapa perustuu joka tapauksessa pohjimmiltaan ääntämiseen: esimerkiksi Путин on suomeksi Putin ja ranskaksi Poutine, koska kirjoitusasu Putin ääntyisi ranskalaisen suussa [pytɛ̃]. Historiallisten kielten luokkahuoneääntämykselle on tyypillistä, että äidinkielessä esiintymättömiä äänteitä ei juurikaan haluta käyttää, ja että ääntämystä ei erityisemmin pyritä muuntelemaan eri tekstien välillä.

An Etymological Dictionary of the English Language (1909).

Pitempien tekstinpätkien translitteroinnille ei tietenkään useimmiten ole tarvetta, koska tekstejä lukevien voidaan olettaa osaavan kielen lisäksi myös kirjaimisto. Täydellisen poikkeuksen tekee kuitenkin esimerkiksi Clay Sanskrit Library, jossa alkukieli eli sanskrit on painettu latinalaisilla aakkosilla. Toisaalta sanskritia kirjoitetaan Intiassakin lukuisilla eri kirjoitusjärjetelmillä, joten paikallisen aakkoston käyttö länsimaissa ei ole sinänsä mitenkään erikoista, vaikka sillä eittämättä onkin painotekniikkaan liittyvä historiansa. Joka tapauksessa kreikan translitteroinnin tarpeen arviointi tulee kysymykseen lähinnä etymologisissa sanakirjoissa ja muissa yhteyksissä, joissa syystä tai toisesta mainitaan yksittäisiä kreikan sanoja.

Kreikkalaiset kirjaimet eroavat merkittävästi intialaisesta devanāgarīsta siinä, että ne toimivat käytännössä samalla logiikalla kuin latinalaiset aakkoset ja ovat vieläpä pitkälti samannäköisiäkin: maallikkona on varmasti aivan eri asia nähdä kirjoitettuna भगवद्गीता kuin Ὀδύσσεια riippumatta siitä, onko asiayhteydestä selvää, että kyseessä ovat Bhagavadgītā ja Odysseia. Etenkin sivistyssanojen etymologisia selityksiä annettaessa ei kreikkalaisten sanojen translitteroinnista ole välttämättä sanottavaa hyötyä, sillä selitettävä sana jo itsessään auttaa mahdollisten ongelmien yli: se, että sanojen hypnoosi, fonetiikka ja kirurgi pohjalla ovat kreikan sanat hypnos, fōnē ja kheirūrgos tuskin tekee asiaa oleellisesti helpommaksi maallikolle kuin se, että sanat annettaisiin muodoissa ὕπνος, φωνή ja χειρουργός. Tässäkin tapauksessa sanskrit on hieman eri asia, sillä kirjoitusasut योग, ऋग्वेद ja अवतार, toisin kuin translitteroidut muodot yoga, ṛgveda ja avatāra, eivät aukea ilman eri opintoja vaikka tietäisikin, että tutut sanat jooga, Rigveda ja avatar perustuvat niihin. (Kreikan ja sanskritin eron tässä suhteessa voi niitä osaamaton todeta yrittämällä kirjoittaa edellä mainittujen sanojen pohjalta kreikkalaisilla aakkosilla sanan khōros ja devanāgarī-kirjoituksella sanan deya.)

Toisaalta se, että kreikka on helpompaa kuin sanskrit, ei sentään ole peruste kreikkalaisten kirjainten käytölle. En välttämättä väittäisi, että perustiedot kreikkalaisista aakkosista kuuluvat yleissivistykseen, vaikka kieltämättä niiden käyttö matemaattisissa aineissa ja kieltenoppikirjoista tutuissa ääntämisohjeissa puhuisikin tämän puolesta. Näkisin asian niin, että sellaiselle, jolle niiden osaamattomuus saattaa olla ongelma, ei pitäisi olla liian suuri vaiva käyttää hetkeä niiden oppimiseen sellaiselle tasolle, että selviää harrastamassaan kirjallisuudessa kohtaamistaan muodoista.

Nykyään kielitieteen piirissä ei oleteta, että alan opiskelijat tai tutkijat osaisivat kreikkaa ja latinaa, eikä kreikkalaisia kirjaimia juuri käytetä siteerattaessa kreikankielisiä esimerkkejä. Tätä ei pidä nähdä pelkästään pyrkimyksenä irroittautua tieteenalan komparatistis-filologisista juurista: useimmiten kielitieteellisissä yhteyksissä riittää aivan hyvin karkeakin translitteraatio, sillä eksakti ääntöasu ei ole oleellinen asia semanttisten tai syntaktisten kysymysten yhteydessä. Kielitieteilijän ei muutenkaan tarvitse osata erityisesti kreikkaa, mutta kirjaimiston alkeet tietysti auttavat ymmärtämään IPA-merkistön juuria, ja perustiedot kielestä auttavat uusien "sivistyssanojen" keksimisessä, mikäli tarvetta ilmenee.

Indoeurooppalaisessa viitekehyksessä historiallis-vertailevan kielitieteen peruslähtökohtana on pidetty latinan ja kreikan taitoa, mistä voisi otaksua, että kreikkalaisten aakkosten käyttö olisi lähes oletusarvoista. Äänteenmuutoksia tutkittaessa on kuitenkin viitattava kirjoitusasujen taustalla oleviin oletettuihin äänneasuihin. Näin ollen vertailtavat muodot yritetään saada mahdollisimman vertailukelpoisiksi käyttämällä kielikohtaisia translitteraatio- ja transkriptiotapoja: on mukavampi nähdä vierekkäin muodot somnus, hýpnos, svápna, swefn ja svefn kuin somnus, ὕπνος, स्वप्न, ſƿefn ja ᛋᚢᛁᚠᛀ. Toisaalta kunkin kielen natiiviin kirjoitustapaan on syytä aika ajoin palata, jotta sen pohjalta tehdyt tulkinnat eivät sementoidu liian järkkymättömiksi totuuksiksi.

Hieman nurinkurinen johtopäätös edellä sanotusta näyttäisi olevan, että yleistajuisissa esityksissä on syytä suosia kreikkalaisia kirjaimia, kun taas kielitieteellisissä yhteyksissä on mielekästä translitteroida tai transkriboida. Tämä ei kuitenkaan edellä esitetyistä syistä johtuen ole läheskään niin epäloogista kuin miltä äkkiseltään kuulostaisi.

(Eräistä) yhdyssanoista

Mieleeni tulee silloin tällöin suomen kielen sanoja, joiden yhdyssanaluonne eli se, että ne on muodostettu yhdistämällä kaksi eri sanaa yhdeksi sanaksi, on käytännön tasolla unohtunut. Tämä näkyy selvimmin siinä, että pahimmat erikseenkirjoittajatkaan eivät kirjoita niitä erikseen, ja hieman tieteellisemmin siinä, että niiden niiden osien (nyky)merkitysten suhde kokonaisuuteen on suhteellisen hämärä: niiden sanotaan siis "leksikaalistuneen".

Edellä sanottu on kuitenkin vain kehno yritys saada jokseenkin koherentti (teko)syy kirjoittaa yhdyssanojen taksonomiasta yleisesti sekä eräistä satunnaisesti valituista yksittäisistä sanoista. Ylimääräisenä bonuksena mukana on hieman yhdyssanoihin sinänsä liittymätöntä etymologiaa.

Yhdyssanat voidaan jakaa endosentrisiin ja eksosentrisiin yhdyssanoihin. Endosentrisissä jompikumpi yhdyssanan osista viittaa tarkoitteeseen (esimerkiksi punatiili on eräänlainen tiili), eksosentrisissä ei (esimerkiksi kaljupää on henkilö, jonka pää on kalju). Yhdyssanatyyppejä tarkemmin eriteltäessä käytetään yleensä sanskritista peräisin olevaa terminologiaa. Vaikka nämä termit ovat kotiutuneet (tieteelliseen) suomen kieleen, käytän silti mieluummin translitteroituja vierastermejä: kirjoitan esimerkiksi bahuvrīhi enkä "bahuvriihi".

Endosentriset yhdyssanat jakaantuvat määritys- ja summayhdyssanoihin. Määritysyhdyssanoissa eli tatpuruṣa-yhdyssanoissa ('hänen palvelijansa', tat- 'hän, se' + puruṣa- m. 'palvelija') osien suhde on epäsymmetrinen: edusosa (loppuosa) viittaa tarkoitteeseen, määriteosa määrittää sitä. Kaavamaisesti määrityssyhdyssana ab merkitsee 'b, jolla on ominaisuus a' tai 'b a:n suhteen'. Esimerkiksi puutalo on puusta tehty talo, punaviini on punaista viiniä, älykääpiö on älyn suhteen kääpiö ja panssarintorjuntakivääri on kivääri, jolla torjutaan panssareita. Viimeksi mainittu esimerkki osoittaa myös, että yhdyssananmuodostus voi muodostaa hierarkkisen rakenteen: panssarintorjuntakivääri ei ole eräänlainen "torjuntakivääri", vaan sana osittuu [[[panssarin][torjunta]][kivääri]].

Summayhdyssanoissa eli dvandva-yhdyssanoissa (dvandva- n. 'pari') yhdyssaosat ovat symmetrisiä: parturi-kampaamo on sekä parturi että kampaamo, ja hapanimelä on sekä hapanta että imelää. Summayhdyssana ab merkitsee siis 'a ja b'. Edellisessä kappaleessa mainitsemani monikerroksinen yhdyssana voi muodostua myös niin, että eri kerrokset edustava eri yhdyssanatyyppejä, esimerkiksi niin, että määritysyhdyssanan määriteosa on summayhdyssana: sanojen liha-makaronilaatikko ja lukko-luistiyhdistelmä määriteosissa ei ole tietenkään kyse "lihamakaronista" tai "lukkoluistista". Sanskritissa tyypillinen esimerkki on sanoista pitṛ- ja mātṛ- muodostuva mātāpitarau 'vanhemmat', joka kääntyy sananmukaisesti 'äiti-isät' (sanskritiksi monikon sijasta tietenkin kaksikossa eli duaalissa).

Eksosentriset yhdyssanat eli bahuvrīhi-yhdyssanat ('paljoriisi', bahu- 'paljon' + vrīhi- m. 'riisi') viittaavat tarkoitteeseen, johon kumpikaan yhdysosa ei viittaa. Käyttääkseni edelleen kaavamaista esitystapaa bahuvrīhi-yhdyssana ab merkitsee 'sellainen, jonka b:llä on ominaisuus a'. Tällaisia ovat mm. Siniparta, tynkämuna ja Viiskulma. Muodollisin perustein bahuvrīhi-yhdyssanat voidaan lukea määritysyhdyssanoihin, jolloin perusjako ei muodostu endo- ja eksosentristen vaan määritys- ja summayhdyssanojen välille.

(Sanskritissa samoista osista koostuva yhdyssana voi edustaa joko tatpuruṣa- tai bahuvrīhi-tyyppiä. Veedisessä kielessä ero tehdään aksentilla, joten osista raj- 'kuningas' ja putra- 'poika' muodostuva rájaputraḥ merkitsee 'sellaista, jonka poika on kuningas' ja rajapútraḥ 'kuninkaan poikaa'. Ylipäänsä klassinen sanskrit, joka siis on jo aikanaan ollut keskiajan latinaan rinnastettava yläluokan opittu kieli, on tunnettu hillittömistä yhdyssanoistaan: kesymmästä päästä esimerkiksi käyvät mitraputrakalatrasaṁyogaḥ 'yhteiselo ystävän, pojan ja vaimon kanssa' ja śaradabhracchāyāsadṛśa- 'syksyisen sadepilven varjon kaltainen', pisimmät voittavat leikiten jopa Aristofaneen fiktiivisen ruokalajin nimen.)

Suomen oikeinkirjoituksen mukaan yhdyssanat kirjoitetaan pääsääntöisesti yhteen, toisinaan yhdysmerkillä. Yhdysmerkkiä käytetään erottamaan eritavuihin kuuluvat samanväriset vokaalit, esimerkiksi vähä-älyinen, sekä kotiutumattomat lainasanat ja erisnimet, esimerkiksi pandan-pähkinä, Trotski-aiheinen. Yhdysmerkkiä voidaan käyttää myös silloin, kun yhdyssana saatetaan muuten tulkita väärin, esimerkiksi muuten monikon ablatiivilta näyttävä sisar-ilta (ettei kävisi näin).

(Lisätietoja kielenhuollollisista seikoista niistä kiinnostuneille löytyy Kotimaisten kielten keskuksen sivuilta.)

Seuraavaksi käsittelen yksittäisiä, mielivaltaisesti valittuja yhdyssanoja.

1. maailma

Sana maailma ei viittaa eräänlaiseen ilmaan, vaan maan ja ilman yhdistelmään. Kyseessä on siis dvandva-tyyppinen yhdyssana, jotka ovat suomessa suhteellisen harvinaisia. Toisinaan kuultava supistunut ääntöasu [mailma] ei ole mitenkään suomen kielen vastainen (vrt. historiallinen muutos *vööissä → vöissä). Vaikka sana edustaa ikivanhaa (kantauralilaista) yhdyssanatyyppiä, ei kognaatteja tunneta kuin muista itämerensuomalaisista kielistä. Sanojen maa ja ilma vastineita tunnetaan kuitenkin kielikunnan kaukaisemmistakin haaroista. Sanan ilma vastineet merkitsevät toisinaan 'maailmaa', mikä merkitys tuntuu hieman suomenkin sanassa ilmaantua. Kansanrunoudessa Suomen sanojen alkuperän mukaan tavattava merkitys 'elinaika' yhdistää sanan mielenkiintoisella tavalla germaaniseen värld-tyyppiin, jonka pohjalla on yhdyssana *wira-alđiz 'ihmisikä'.

2. asiakirja

Sana kirja esiintyy tässä edusosana samassa merkityksessä kuin ilmaisuissa kauppakirja tai velkakirja eli oikeastaan merkityksessä 'kirje'. Toisinaan asiakirjan rinnalla käytetään myös sanaa dokumentti, joka on merkitykseltään hieman laajempi.

Asia on otaksuttavasti germaaninen laina, jonka rekonstruoitu kantamuoto on *uz-andia, josta polveutuvat mm. ruotsin ärende ja englannin errand. Suomeen lainatutuneessa muodossa ei ole prefiksiä lainkaan, ja nasaali on kadonnut erinäisten äänteenmuutosten kautta (yksistyiskohtainen selvitys löytyy tästä artikkelista).

Sanan kirja ja sen verbijohdosten koristeluun liittyvät merkitykset lienevät tuttuja kalevalaisesta kielestä, esim. kirjokansi ja korjoansa kirjottavi 'koristelee rekeänsä'. Samoin sellaiset arkipäiväiset sanat kuin kirjava ja kirjonta perustuvat myös tähän merkitykseen; koristeluun tai kuviointiin liittyvä merkitys on alkuperäinen. Vertailun vuoksi monissa muissa kielissä kirjoittaminen on pohjimmiltaan "raaputtamista" tai "kaivertamista", esim. kreikan γράφειν, latinan scribere ja germaaninen *wrītanan (*skrīƀanan on todennäköisesti lainattu latinasta).

3. voileipä

Onko voileipä eräänlainen leipä vai leivän ja voin yhdistelmä (eli tatpuruṣa vai dvandva)? Tulkintaa leivän hyponyymiksi (alakäsitteeksi) hankaloittaa hieman se, että vastaavanmuotoisissa sanoissa hiivaleipä, ruisleipä, vehnäleipä määriteosa viittaa siihen, mitä taikinassa on, eikä siihen, mitä leivän lisukkeena on. Toisaalta leipä voidaan ymmärtää joko laskettavana ("söin kaksi leipää") tai ei-laskettavana ("söin paljon leipää"). Sellaiset yhdyssanat, joiden määriteosa tarkentaa leivän päälle laitetun elintarvikkeen laatua, kuten kinkkuleipä ja meetwurstileipä, tuntuisivat ainakin ensisijaisesti viittaavan leipään laskettavana entiteettinä. Tällaiset sanat saattavat toki pohjimmiltaan olla lyhennyksiä ilmaisuista kinkkuvoileipä ja meetwurstivoileipä. Vaihtelua esiintyy siinä, tulkitaanko lisämääritteettömän voileivän päällä voivan olla vain voita vai myös jotain muuta.

Vastoin venäjäntaitoisten yleistä luuloa suomen sana leipä ei ole lainattu venäjän sanasta хлеб (vrt. muinaiskirkkoslaavin xlěbъ). Tämän pystyy toteamaan pinnallisestikin siitä, että suomen sanassa on diftongi /ei/ ja lopussa vokaali /ä/ (tai oikeastaan /A/, sillä vokaalin väri johtuu vokaaliharmoniasta), jotka tuskin olisivat syntyneet venäjänkielisen muodon perusteella. Kyseessä on tiettävästi germaaninen lainasana: kantagermaanisesta muodosta *xlaiƀaz johtuvat niin gootin hlaifs kuin muinaisyläsaksan hleib (~ saks. Laib) ja muinaisenglannin hlāf (~ eng. loaf). Joskus suomen germaanisissa lainasanoissa näkyy jopa muinainen nominatiivin pääte, esim. keihäs, jonka pohjalla on kantagermaaninen *ʒaizaz eikä sen myöhempi rotasoitunut (/z/ → /r/) muoto, josta puolestaan on lainattu kaira.

(Nykyenglannin sanan lord muinaisenglantilainen vastine on hlāford, jonka vähemmän kulunut muoto on yhdyssana hlāfweard, jonka loppuosan kognaatti on myös lainautunut suomeen. Näin ollen sanan lord etymologinen vastine suomen kielessä olisi leipävartija.)

4. väki- ja ilkivalta

Otsikoitu muoto kuulostanee jo itsessään vitsiltä. (Astetta rankempi on "mansi- ja mustikoita".) Muistan kuitenkin nähneeni joskus taloyhtiön ilmoitustaululla kehoituksen ottaa yhteyttä poliisiin, mikäli havaitsee "väki- tai ilkivaltaa". Väkivalta ja ilkivalta ovat toki eräänlaisia vallankäytön muotoja, mutteivät sinänsä vallan eri muotoja kuten esim. kansanvalta, akkavalta tai tuomiovalta. Sanat väkivalta ja ilkivalta ovat siis selvästi leksikaalistuneita eivätkä oikeastaan perustu samaan sapluunaan kuin muut valta-loppuiset yhdyssanat.

Sana väki 'voima' on tuttu sellaisista yhdyssanoista kuin väkipyörä ja väkivasara sekä johdoksista väkevä, väkisin ja väittää. Vastaavasti ilki- liittyy sanoihin ilkeä ja ilkimys sekä toimii määriteosana myös adjektiivissa ilkikurinen. Ilki toimii myös adverbin alasti vahvikkeena, yleensä muodossa ilkosen; alastomuuteen viittaa myös ilmaisu ilkosillaan. Samaa sanuetta edustava murteellinen ja lähisukukielissä esiintyvä ilka merkitsee 'kepposta' tai 'pilaa'. Alastomuuden ja keppostelun edellyttämään mielentilaan liittyy verbi iletä 'kehdata'. Vastaavanmerkityksiseen sanaan juleta liittyy adjektiivi julkinen, joka sekin ilmaisee eräänlaista vertauskuvallista paljautta.

Sanan väki toisistaan poikkeavat merkitykset eivät ole homonymia- vaan polysemiatapaus: merkityksen muutos 'voimasta' 'ihmisjoukoksi' lienee tapahtunut ihmisjoukkojen väkivaltatarkoituksessa tapahtuneiden kokoontumisten kautta: esimerkkejä tällaisen siirtymän taustalla olleista ilmaisuista lienevät hendiadyyttinen väellä ja voimalla sekä sotaväki ← krigsmakt (kuitenkin jalkaväki ← fotfolk). Ylipäänsä ihmisjoukkoa tarkoittavien sanojen vaihtelu poliittisina ja sotaväen yksiköinä on tuttua muistakin kielistä: latinan centuria merkitsi sadan kansalaisen kansankokousta, jolla oli yksi kollektiivinen ääni, sekä  (ennen Gaius Mariuksen uudistuksia) tästä muodostuvaa asevelvollisten joukkoa.

Valta on monien muiden vastaavaan aihepiiriin liittyvien sanojen tavoin germaanista alkuperää: rekonstruoitu muoto on *walđan. Sanan germaanisia kognaatteja ovat nykysaksan Gewalt ja ruotsin våld, jotka mielenkiintoisesti merkitsevät 'väkivaltaa'.