Kielten i'istä

Aina silloin tällöin jostakin nykykielestä puhutaan "vanhempana" tai "nuorempana" kuin jokin muu kieli. Samoin kysymys siitä, mikä on kaikista "vanhin" kieli, ei ole mitenkään tavaton. Silloin tällöin olen pysähtynyt pohtimaan, mitä tällöin oikeastaan tarkoitetaan. Sivusin aihetta jo kirjoittaessani kveenistä, mutta tässä kirjoituksessa pyrin kootusti tuomaan esille joitain näistä pohdinnoista. Huomautan heti alkuun, että kyse ei ole oikeasti minkäänlaisesta ongelmasta, johon tulisi löytää ratkaisu.

Mikäli kielen ajatellaan ikääntyvän kuin ihminen, on esimerkiksi ruotsin kieli 1900-luvulla tietysti vanhempi kuin mitä se oli 1300-luvulla. Kuitenkin 1400-luvun ruotsia nimitetään nuoremmaksi muinaisruotsiksi ja 1200-luvun ruotsia vanhemmaksi muinaisruotsiksi. Tämä on perusteltavissa sillä, että konkreettiset kielelliset muistomerkit 1200-luvulta ovat vanhempia kuin 1400-luvulta peräisin olevat, ja onhan tämä on lähellä arkikielistä käyttöä, kun puhutaan vaikkapa vanhemmista ja uudemmista vuosimalleista. Itsekin pidän täysin luontevana nimittää varhaislatinaa klassista latinaa "vanhemmaksi". Tyylikkäämpää olisi puhua "varhaisemmasta" ja "myöhäisemmästä". Sivumennen sanottakoon, että englanninkielinen nimitys Old Latin ja saksankielinen Altlatein kääntyisivät johdonmukaisesti suomeksi "muinaislatinaksi", mutta tämä nimitys ei tietääkseni ole käytössä.

Nykykielten tapauksessa tilanne on kuitenkin ongelmallinen. Jos kieli on säilyttänyt verrattain arkaaisia piirteitä, sitä helposti sanotaan vanhaksi (kuten liettuaa, islantia ja suomea), mutta eihän ihmisiäkään sanota vanhoiksi sillä perusteella, että he näyttävät nuorilta. Selkeintä olisi tietysti se, että kielen ikä voitaisiin laskea siitä hetkestä, kun se on syntynyt, samalla tavalla kuin rakennuksen ikä lasketaan sen valmistumisesta tai ihmisen ikä hänen syntymästään. Mutta milloin kieli syntyy?

Ihminen on koko ikänsä (ainakin juridisesti) sama henkilö, mutta kielten tapauksessa on ihan järkevää ajatella, että italia on eri kieli kuin latina ja ruotsi eri kieli kuin kantaindoeurooppa, vaikka historiallisesti katsottuna kyse on tavallaan "saman" kielen eri kehitysvaiheista. (Hieman tätä "samuutta" sivuten olen joskus Kansallismuseossa pohtinut, mikä oikeastaan on se "Suomi", jonka historia ulottuu jääkauden päättymisestä nykypäivään.)

Kielen historiallista muuttumista voidaan verrata kielen alueelliseen vaihteluun siinä mielessä, että rajanvetojen ongelmat ovat hyvin samantyyppisiä. Jos kielimuodot erotellaan eri kieliksi sillä perusteella, että niiden puhujat eivät ymmärrä toisiaan (tai kirjoitettua kieltä) ilman eri opintoja, olisi keskienglanti eri kieli kuin nykyenglanti siitäkin huolimatta, että raja olisi mahdotonta vetää mihinkään yksiselitteiseen paikkaan. (Nyky)englannin voisi katsoa "syntyneen" joka tapauksessa tällä logiikalla vasta joskus 1400-luvun lopulla. Nykyislantia taas voisi ymmärrettävyyskriteerillä pitää suorastaan samana kielenä kuin viikinkiaikaan puhuttua muinaisislantia (muinaisskandinaavia), mutta tuntuisi hassulta, että englanti olisi islantia "nuorempi" kieli siksi, että se on syystä tai toisesta muuttunut eli ikääntynyt enemmän.

Koska ymmärrettävyyskriteeri ei mahdollista minkään tietyn ajallisen hetken määrittelyä uuden kielimuodon syntymiselle, olisi asteikon kuitenkin oltava portaaton eli sumea: mitä enemmän muutoksia, sitä enemmän uusi kieli. Tällöin (muut piirteet unohtaen) amerikanenglanti olisi standardimuodossaan brittienglantia "vanhempi" vaikkapa siksi, että se on säilyttänyt vokaalinjälkeisen r-äänteen. Muutosten määrää on tietysti melko vaikea objektiivisesti mitata muuten kuin summittaisesti arvioiden. (Käsittelen glottokronologiaa toisella kertaa, jos käsittelen.)

Koska korkea ikä tuo usein ihmisillekin arvokkuutta ja kunnioitusta, voidaan jonkun kielimuodon oletetulla vanhuudella pyrkiä osoittamaan, että se on jotain enemmän kuin "vain murre", kuten edellä mainitun kveenin tapauksessa. Kuten kveenin yhteydessä mainitsin, on eräs mahdollinen syntyhetken määritelmä se, kun kieltä aletaan kirjoittaa. Kielisovinismista kirjoittaessani tulin maininneeksi, että kieliä ei yleensä pidetä hyvinä tai huonoina kielensisäisin vaan -ulkoisin perustein, vaikka hyvinä pidettyjä kieliä yleensä kehutaan myös niiden rakennepiirteistä.

Kielen välinearvo on aina hyvin tilannekohtaista, mutta kirjakielen korkea ikä voi liittyä ainakin yleisellä tasolla sen käytön runsauteen, jonka voidaan katsoa kohottavan kielen käyttöarvoa kahdesta syystä. Ensinnäkin, mikäli jollain kielellä on kirjoitettu paljon eri aloilta, on kyseisessä kielessä luultavasti olemassa vakiintunut sanasto ja muut ilmaisukeinot, joilla käsitellä valtavaa erilaisten asioiden kirjoa ilman, että terminologiaa tarvitsee jatkuvasti keksiä (lainata, muodostaa, selittää) itse. Toiseksi, mikäli jollakin kielellä on kirjoitettu kauan ja paljon, tarjoaa kyseinen kieli sitä osaavalle pääsyn valtavaan määrään tietoa eri aloilta. Mikäli kieli on vielä pysynyt niin samanlaisena, että vanhoja tekstejä pystyy lukemaan ilman eri opintoja, tarjoutuu kieltä osaavalle materiaalin määrän ja aiheiden kirjon lisäksi ajallinen ulottuvuus. Latina toimi pitkään Euroopassa tällaisena yleiskielenä, etenkin siihen aikaan, kun antiikin klassikoista vielä opiskeltiin (pseudo)tieteellistä tietoa.

Latinan itäisempi vastine oli kreikka, joka mainitaan usein vanhimmaksi kieleksi, sillä sen vanhimmat kirjalliset muistomerkit ovat peräisin toisen esikristillisen vuosituhannen jälkipuoliskolta. Tältä ajalta säilyneiden varastokirjanpitoa ja vastaavia aiheita käsittelevien laattojen lineaari-B-kirjoitusjärjestelmällä kirjoitetut tekstit ovat kuitenkin suunnilleen yhtä paljon (nyky)kreikkaa kuin Gallehusin kultatorvien riimukaiverrukset tanskaa.

Tästä päästäänkin lohkeamisajoitusperiaatteen ongelmaan. Jos yksinkertaisuuden vuoksi ajatusleikkinä kuvitellaan, että kielen historiaa voitaisiin kuvata vain yhden lekseemin historiaa tarkastelemalla, voitaisiin kreikan historia typistää mykeneläisen kreikan sanaan 𐀐𐀨 ke-ra[s], muinaiskreikan muotoon κέρας ja nykykreikan sanaan κέρατο. Koska tämä sarvea merkitsevä sana ei ole aivan hirveästi muuttunut historian saatossa, voidaan ajatella, että kyse on samasta sanasta ja siten - tämän esimerkin puitteissa - samasta kielestä. Vastaavasti tanskan historia voitaisiin tiivistää riimuskandinaaviseen sanaan ᚷᚨᛊᛏᛁᛉ gastiʀ, muinaisskandinaavin sanaan gestr ja nykytanskan sanaan gæst. Jos tämä olisi kaikki käytössä oleva tieto, vaikuttaisi tanskan historia hyvin samankaltaiselta kuin kreikan, etenkin jos ei oteta huomioon attestoitujen muotojen ajoituksia: kumpikin kieli on edennyt yhdestä pisteestä toiseen muutaman muutoksen kautta.

Keras.

Tanskan lisäksi on kuitenkin olemassa muitakin pohjoisgermaanisia kieliä, esimerkiksi islanti, jonka historia jakaa tanskan kanssa kaksi ensiksi mainittua muotoa päätyen sitten nykyislantilaiseen muotoon gestur. Vasta muinaisskandinaavin jälkeen voidaan siis puhua erillisestä tanskan tai islannin kielestä, mutta olisi kuitenkin hassua ajatella, että tanskan kieltä jotenkin nuorentaisi se, että on olemassa myös islannin kieli.

Jatkaakseni tämän äärimmäisen yksinkertaistavan esimerkin parissa palaan ylempänä käsittelemääni arkaaisuuskriteeriin. Jos islannin ja tanskan muotoja gestur ja gæst verrataan muinaisskandinaavin muotoon gestr, havaitaan tanskan menettäneen yksikön nominatiivin päätteen -r, kun taas islanti on vain lisännyt sen edelle epenteettisen vokaalin u. Koska islanti on täten kuitenkin lähempänä yhteistä muinaismuotoa, on houkuttelevaa ajatella, että islanti edustaa vanhempaa runkoa, josta tanska on jossain vaiheessa alkanut kasvaa erilleen. Kielenulkoinen historia huomioon ottaen tämä tuntuisi hassulta, sillä Islanti on asutettu mantereelta päin ja muodostanut oman, eristyneen taskunsa, jossa se on ollut suojassa mantereen länsi- ja itäskandinaavisten kielimuotojen tasoittumiselta nykyiseksi mannerskandinaaviksi.

Mitä sanaa sitten käytetäänkin verrattaessa liettuaa latviaan tai goottia nykysaksaan, on pääasia se, että sekä sanan käyttäjä että kuulija ymmärtävät, mistä on kyse. On myös tärkeä muistaa, että ammattikielessä käytetyt termit eivät aina tarkoita samaa kuin vastaavat sanat arkikielessä: esimerkiksi matematiikan alaan kuuluva kaaosteoria ei varsinaisesti ennusta, että dinosaurukset välttämättä pakenevat ja alkavat syödä ihmisiä, mikäli niitä kloonataan eläintarhan tarpeisiin. Vaikka terminologian johdonmukaisuudella on mahdollista edesauttaa erikoisalatiedon välittymistä (esimerkkinä välillä kiihkeitäkin tunteita herättävät eläin- ja kasvilajien nimet ja tietysti gluteiini), voi tosiasioista johdettavia vääriä johtopäätöksiä estää lopulta vain lisäämällä tietoa yleensä.

Kahden partiopojan suomennoksesta

Lapsuuteni lempikirja oli Ernest Thompson Setonin kirjoittama ja I. K. Inhan suomentama Kaksi partiopoikaa: kertomus kahdesta pojasta jotka elivät kuin intiaanit ja mitä he oppivat (1917). Kirja kertoo luonnosta kiinnostuneesta kanadalaispojasta Janista, joka lähetetään sairaalloisuutensa vuoksi vuodeksi maalle. Sangerissa hän tutustuu isäntäperheensä poikaan Samiin, jonka kanssa he aloittavat alaotsikon mukaisen harrastuksensa. Seikkailuidensa lomassa pojat oppivat tunnistamaan eri eläin-, lintu- ja kasvilajeja, rakentamaan tiipiin, soveltamaan geometriaa, täyttämään pöllöjä ynnä muita partioaatteen hengen mukaisia tietoja ja taitoja.

Käsittelen tässä kirjoituksessa sitä, miten Inhan kädenjälki näkyy kirjan sivuilla erinäisten käännösratkaisujen ja huomautusten muodossa. Two Little Savages löytyy alkukielellä kokonaisuudessaan Project Gutenbergistä, josta myös alla olevat englanninkieliset sitaatit ovat peräisin. Suomenkielisten otteiden perässä olevat sivunumerot viittaavat luonnollisesti suomennokseen.

Toisin kuin nykyään on tapana, Inha on vaihtelevissa määrin suomalaistanut henkilöhahmojen nimien vieraskielisiä muotoja. Lähinnä kirjoitusasua koskevat Yan → Jan, Guy → Gui, Caleb → Kaleb, mutta suorastaan nimien kääntämisestä voidaan puhua sellaisissa tapauksissa kuin Peter → Pekka, Michel → Mikko. Muuttumattomia ovat mm. William Raften, Dick Pogue, Biddy ja - nykykäytännön vastaisesti - Canada. En äkkiseltään havaitse tässä mitään erityistä logiikkaa, sillä raja ei kulje lasten ja aikuisten, pää- ja sivuhenkilöiden tai edes outoja kirjaimia sisältävien ja sisältämättämien nimien välillä.

Aivan erityisen mielenkiintoinen asia on eri kielimuotojen käyttö niin alkuteoksessa kuin suomennoksessakin kuvaamaan sangerilaisten puheenpartta, jota seuraava ote koskee:

The accent of the Sangerite was mixed. First, there was a rich Irish brogue with many Irish words; this belonged chiefly to the old folks. The Irish of such men as Raften was quite evident in their speech, but not strong enough to warrant the accepted Irish spelling of books, except when the speaker was greatly excited. The young generation had almost no Irish accent, but all had sifted down to the peculiar burring nasal whine of the backwoods Canadian.

Sangerilaisten puheenparsi oli sekalaista. Puhuttiin ensinnäkin mehevää irlantilaista murretta, jossa oli paljon irlantilaisia sanoja seassa; se oli etupäässä vanhain puheenparsi. Raftenin kaltaisten miesten puheessa irlannin kieli oli kylläkin tuntuva, mutta ei kuitenkaan ylivoimainen, paitsi silloin, kun puhuja oli hyvin kiihtynyt. Nuoremman polven puheenparressa tuskin huomasi vähääkään irlantilaista murtamista, vaan kaikki olivat vähitellen omistaneet Canadan takametsäläisten omituisen sorahtavan nenähönötyksen. (93)

(Eroaakohan hönötys jotenkin honotuksesta?)

Oletan, että alkutekstistä alleviivaamani Irish spelling -kohta viittaa juuri siihen, miten Seton on tuottanut "Raftenin kaltaisten miesten" puheen käyttäen säännöllisesti murteellisuuteen viittaavia kirjoitusasuja (ks. seuraava lainaus), vaikka kieltämättä kertoja näyttäisi tässä olevan niiden käyttöä vastaan. Koska Inha ei ole käännöksessään pyrkinyt merkitsemään murteellisia muotoja millään tavalla, on hän jättänyt kirjoitusasuihin viittaavan maininnankin pois.

Kiihtyneisyyden mainitseminen tuntuisi olevan eräänlainen murteellisuuteen liittyvä "Tšehovin ase", josta seuraa myös ainoa kohta, jossa murteellista muotoa on jotenkin pyritty mukailemaan suomennoksessa. Tämä on William Raftenin ph'äijät, jota alkutekstissä vastaa bhise, joka on tässä erotettava vähemmän paksua murretta edustavasta muodosta bhoys (suom. pojat):

Raften had a knack of turning up at any point when something was going on, taking in the situation fully, and then, if he disapproved, of expressing himself in a few words of blistering mockery delivered in a rich Irish brogue. Just what view he would take of their pastime the boys had no idea, but awaited with uneasiness. [...] Raften, after regarding them with a searching look, said slowly: "Bhoys!" (Sam felt easier; his father would have said "Bhise" if really angry.) "Fhat's the good o' wastin' yer time" (Yan's heart sank) "wid Willow withes fur a job like that? They can't be made to howld. Whoi don't ye git some hay woire or coord at the barrun?"

William Raftenin puoliso eli Samin äiti puhuu yleiskieltä, ja muistini mukaan ainakin yhdessä keskustelussa johtolauseiden puutteen vuoksi ainoa keino tietää, kenen puheenvuorosta on kyse, on henkilöhahmojen idiolektit. Tästä johtuen tajusin vasta hiljattain englanninkielistä tekstiä lukiessani, että erään repliikin sanookin William Raften eikä hänen vaimonsa, mutten valitettavasti enää löydä kyseistä kohtaa.

Muutamassa kohdassa voidaan nähdä viime vuosisadan alun Suomestakin tuttu sosiolingvistinen erottelu "hienompien" sanojen ja arkisen kielenkäytön välillä. Kertoessaan ajastaan palvelustyttönä Bonnertonissa Biddy käyttää ilmeisen tietoisesti tavallista hienompaa sanaa:

Granny, this is Yan. Me an' him hed lots o' fun together when I 'resided' with his mamma, didn't we, Yan?

Mummo, tämä on Jan. Me pidimme yhdessä monet lystit, kun minä sellskaapasin hänen mammansa kanssa, eikö totta, Jan? (124)

Alkutekstissä yksinkertaiset lainausmerkit merkinnevät korostetun huoliteltua ääntämystä, mutta suomennoksessa ruotsinkielinen lainasana (sellskaapata) ajaa asian yksinään. Hieman vastaavaa hienostelua Inha näyttää tavoitelleen kohdassa, jossa käsitellään Sangerin siirtokunnan eri "sosiaaliluokkia":

Old Boyle had been a "PASSENGER," old Raften an "EMMY GRANT."

Ukko Boyle oli ollut "PASIERARI", ukko Raften taas EMMY GRANT'ilainen. (92)

Passenger/pasierari viittaa henkilöön, joka on muuttanut Kanadaan omalla rahallaan valtionavustuksen sijaan, ja joka siis edustaa "Emmy Granteja" ylempää yhteiskuntaluokkaa. Ilmaisu Emmy Grant on mitä ilmeisimmin väännös sanasta immigrant tai emigrant, ja on syytä olettaa, että Inha ei ole tajunnut tätä yhteyttä, sillä muuten hän olisi varmasti varustanut kohdan alaviitteellä, joita hän käyttää ahkerasti sellaisissa kohdissa, jotka saattaisivat muuten jäädä suomalaiselle lukijalle epäselviksi. Alla oleva ote on samasta luvusta kuin edellinen:

Thirty years before, Sanger had been "taken up" by a population chiefly from Ireland, sturdy peasantry for the most part, who brought with them the ancient feud that has so long divided Ireland—the bitter quarrel between the Catholics or "Dogans" (why so called none knew) and Protestants, more usually styled "Prattisons." The colours of the Catholics were green and white; of the Protestants orange and blue; and hence another distinctive name of the latter was "Orangemen."

Sangerin oli kolmekymmentä vuotta takaperin anastanut siirtolaisjoukko, joka oli enimmäkseen Irlannista tullut. He olivat suurimmalta osalta jäykkiä talonpoikia, jotka toivat kerallaan Irlannin vuossataiset vihatkin - katolilaisten eli "doganien" (tiesi mistä he sen nimen saivat) ja protestanttien, tavallisessa puheessa "prattisonien", katkerat riidat. Katolilaisten värit olivat viheriä ja valkoinen; protestanttien oranssi ja sininen; ja siitäpä viimemainittuja myös sanottiin "oranjan miehiksi".*

*Englannin kielessä kummankin sanan muoto on "orange", vaikka niiden merkitykset juurtuvat aivan eri käsitteistä, orange-värin appelsiinista ja orange-miesten Wilhelm II:sta, Oranjan prinssistä, joka v. 1689 nousi Englannin valtaistuimelle. (89-90)

Toisaalla Biddy kertoo, kuinka he oranjan miesten juhlaa edeltävänä päivänä tappoivat hämähäkkejä aiheuttaakseen sateen; Pyhän Patrikin päivää ennen protestantit yrittivät samaa, mutta silloin ei ollut juurikaan hämähäkkejä, ja sadekin tuli lumena. Tässä kohden Inha selittää alaviitteessä, että "Biddy oli katolisuskoinen ja vihasi tietysti Ulsterin protestanttisia englantilaisia maananastajia, Oranjan miehiä" ja että Pyhä Patrik "on Irlannin suojeluspyhä" (60).

Suomalaisille vähemmän tuttu historiallinen henkilö on George Plantagenet, johon verrataan ylempänä mainitun mummon hillopurkista löytyneitä kärpäsiä:

And again her finger was employed, this time to scrape off an incrustation of unhappy flies that had died, like Clarence, in their favourite beverage.

Ja taas hän tarvitsi sormiensa apua, tällä kertaa kuoriakseen pois keton kuolleita kärpäsiä, jotka olivat kuolleet mielijuomaansa samoin kuin aikanaan Clarencen herttua.

*Clarencen herttua Yrjö, Englannin kuninkaan veli (1449 - 1478), valtiopetoksesta kuolemaan tuomittuna hukkui tai hukutettiin suureen viinisammioon. (200-201.)

Tässä Inha on alaviitteen lisäksi selventänyt nimen muotoa täydentämällä pelkän Clarencen koko titteliksi. Kyseinen herttua seikkailee muiden päärien tapaan yksinkertaisesti Clarencena myös William Shakespearen näytelmissä Rikhard III ja Henrik VI.

Toisinaan Inha joutuu selostamaan englannin kielen hienouksia. Paikannimestä Downey's Dump hän kertoo, että dump "oikeastaan merkitsee kaatopaikkaa, toisin sanoen ratapengertä" (376). Kilpailevan intiaaniheimon (eli toisen poikaporukan) tullessa kuvioihin mukaan Inhan on selitettävä kaksi nimiin liittyvää sanaleikkiä, ylempänä mainitusta nimestä Boyle johdettu Boiler ja Pekan eli Peterin nimestä johdettu "intiaaninimi" Rantasipi eli Peetweet:

* Engl. kielen sana "boil" merkitsee "keittää" ja "boiler" "keittäjä".
** Peter = Peet; Peetweert [sic] = rantasipi. (491)

Ainakin nykysuomeksi peetweet eli spotted sandpiper on amerikansipi (Actitis macularius), mutta tällaisen vieraannuttavan nimityksen käyttäminen olisi tietysti joka tapauksessa hölmöä. Huomion kiinnittää lisäksi kirjoitusasu Peet normaalimman diminutiivin Pete sijaan.

Koska pohjoisamerikkalainen kulttuuri ei ollut teoksen ilmestymisen aikaan niin tuttua kuin nykyään, on Inha lisännyt asianmukaisiin kohtiin seuraavat selitykset:

* Kun maissitähkä on kehittynyt riittävän maitomaiseksi, niin sitä Amerikassa syödään paahdettuna. (149)

* [Arvuutusluu t]arkoittaa linnun haarukkamaista rintaluuta, jolla arvuutellaan. (210)

"Maitomaisuus" viittaa siihen, että raa'asta maissinjyvästä puristettava neste on kirkasta, kypsästä maitomaista. Hieman ymmärrettävämpi muoto arvuutusluusta on arpaluu tai englanninkielistä muotoa wishbone paremmin vastaava toivomusluu. "Arvuuttelu" tapahtuu niin, että kaksi ihmistä ottaa kiinni kalkkunan hankaluun molemmista haaroista ja vetävät sen poikki, minkä jälkeen se, jonka puoliskoon luun kulma jää, saa toivoa.

Irlantilaista kansanperinnettä valaisee seuraava huomautus:

* Banshii on kelttiläisen taikaluulon mukaan henki, joka ilmestyy perheelle valittaen tai murheellista laulua laulaen, kun jotakuta sen jäsenistä odottaa kuolema. Sana on gaelin kielestä. (452)

Banshii, englanniksi banshee, tulee iirin ilmaisusta bean sídhe (= bean sí), joka merkitsee sananmukaisesti 'keijukaiskummun naista'. (Banshii on siis tavallaan itkijänaisen etiäinen.) Suomeksi on ainakin nykyään tapana puhua irlantilaisten puhumasta gaelista iirinä ja skottien kielestä gaelina, mikä saattaa olla hieman hämäävää, etenkin kun niiden muinaismuotoa kutsutaan muinaisiiriksi, ja koko alaryhmää goideelisiksi kieliksi, joka on etymologisesti sama asia kuin "gaelilainen".

Amerikan alkuperäisasukkaiden kulttuuriin liittyvät puolestaan seuraavat käsitteet selityksineen:

* Skuoo, intiaaninainen. (180)

* Intiaanien "totemit", - sana on ojibwa-kielestä - ovat luonnon esineitä, varsinkin eläimiä, joihin yksityinen, perhe tai heimo luulonsa mukaan läheisesti liittyy; jos totemi on eläin tai kasvi, niin sitä ei syödä. Ihmisryhmä, jolla on sama totemi, nimittää itseään totemin nimellä, he luulevat olevansa veriheimoa eivätkä hyväksy avioliittoja samaan totemiryhmään kuuluvien henkilöiden kesken. Totemien palvelelminen on kansainvälinen tapa luonnonkansain kesken. Totemit esitetään kuvilla, ja kun yksilöllä voi olla sekä heimon, perheen, että oma totemikuvansa, niin tulee niistä korkea leikkauksilla varustettu paalu. Totemipaalut ovat Tyynen meren rannikon intiaanien kesken yleisiä vielä tänä päivänä. (450-451)

(Sanan yksityinen käyttöä merkityksessä 'yksittäinen [henkilö]' sivusin aiemmin täällä.)

Skuoo, englanniksi squaw, tulee massachusettista tai narragansettista, jotka ovat itäisiä algonkin-kieliä; odžibwa kuuluu saman kieliperheen keskiryhmään. Inhan laajahko toteemi-selostus on teoksen ilmestymisen aikaan ollut eittämättä hyödyllinen, kun tällaista tietoa sisältäviä kirjoja ei välttämättä ollut laajasti saatavilla.

(Sivumennen sanoen toteemeista tulee mieleen toinen lapsuuteni kirja, Kaija-Liisan merimatka [1954], jossa alkuasukkaiden kielellä kradabi malouke merkitsee 'hui kauheaa, nyt meitä vietiin, toteemi on ruvennut puhumaan'.)

Muuten alaviitteet ovat pitkälti tekstissä mainittujen eläin- ja kasvilajien tieteellisiä nimiä sekä lyhyitä luonnehdintoja niiden meikäläisistä vastineista poikkeavista ominaisuuksista. Kaikista mielenkiintoisin huomautus liittyy erääseen Inhan hieman kyseenalaiseen käännösratkaisuun:

* Käytän sanaa "hirvas" merkitsemään yleensä hirvieläintä ("deer") ja "sarvas" sanaa koirashirvieläintä ("buck"), vaikka molemmatkin sanat oikeastaan merkitsevät urosporoa. Kansankieli ei voinut tietää, mihin pulaan suomentaja joutuisi, jonka vuoksi hänen täytyy tehdä sille pientä väkivaltaa. (13)

Sana deer esiintyy alkutekstissä kaikkiaan yhdeksänkymmentäyksi kertaa, buck merkityksessä 'koirashirvieläin' viisi kertaa. En keksi mitään erityistä syytä ylläpitää tätä erottelua suomennoksessa, mutta ilmeisesti Inha on vaikeuksista huolimatta halunnut noudattaa tässä suhteessa tiukkaa formaalia ekvivalenssia. Luulin itse asiassa pienenä, että hirvas on jonkinlainen vanhahtava sana (kuten vaikkapa viisikolmatta 'kaksikymmentäviisi') hirvelle, mutta onneksi sentään väärinkäsitykseni korjaantui melko varhaisessa vaiheessa, kun tulin vihdoin lukeneeksi yllä siteeratun huomautuksen.

"Puolentoista tunnin kuluttua ruokitaan siat."

Kveenistä ja murteista

Helsingin Sanomissa oli marraskuussa juttu kveenin kielestä otsikolla "Norjan pohjoiskolkassa puhutaan suomea hyvin säilyneellä vanhalla murteella". Videolla kveeniä puhuu 70-vuotias Elsa Ingilæ Haldorsen.

Mainitsin kveenin kielen kirjoituksessani kuolleista kielistä, jossa pohdiskelin historiallisiin kieliin liittyviä terminologisia kysymyksiä sivuten myös kielen ja murteen käsitteellistä rajaa. Kirjoitin, että suomen ja kveenin tapauksessa kyse on määrittelystä. Selvensin tätä näkemystä hieman hutaisten kyseisen kirjoituksen kommenttiosiossa, mutta ajattelin, että asia ansaitsee oman kirjoituksensa.

Vanha vitsi on, että kieli on murre, jolla on armeija ja laivasto, ja sivistyskieli on murre, jolla on edellisten lisäksi oma yliopisto. Tämä ei ole kaukana totuudesta. Kieltä pidetään yleensä vähintään implisiittisesti korkea-arvoisempana kuin murretta, mistä johtuen esimerkiksi jostain kielimuodosta saatetaan sanoa, että se on "vain" sen-ja-sen kielen murre: esimerkiksi karjalaa on helppo sanoa "vain suomen murteeksi" ja olenpa nähnyt ruotsiakin kutsuttavan vähättelytarkoituksessa "saksan pohjoiseksi murteeksi", mikä on taksonomisesti suunnilleen yhtä järkevää kuin ihmisten kutsuminen simpansseiksi.

Kielimuotojen valtasuhteisiin vaikuttavat enimmäkseen kielenulkoiset seikat. Apenniinien niemimaalla sikäläisten itaalisten murteiden joukosta johtavaan asemaan nousi Latiumin alueella asustanut heimo, minkä seurauksena myös heidän kielensä eli latina (lingua Latina eli 'Latiumin kieli') nousi prestiisimurteen asemaan oskin, umbrin ja muiden vastaavien kielten häviöksi. Tästä myös seuraa, että klassisessa kirjallisuudessa Latine 'latinaksi' tarkoittaa suorastaan 'hyvällä, oikeaoppisella kielellä'. Kuten tunnettua, latina levittäytyi roomalaisen sotilasmahdin mukana muualle Eurooppaan, ja Rooman valtakunnan tuhon jälkeen latinan paikallismurteet jatkoivat eriytymistä toisistaan, minkä tuloksena nykyään puhutaan sellaisia kieliä kuin italiaa, romaniaa, retoromaania, ranskaa, espanjaaa ja portugalia, unohtamatta tietenkään sellaisia kieliä kuin sisiliaa, oksitaania, aragoniaa ja galegoa.

Viimeksi mainittuijen tyyppisistä "pikkukielistä" niiden harrastajat muistavat usein mainita, että ne ovat ihan omia kieliään eivätkä - kuten valistumaton voisi luulla - "vain" jonkun isomman kielen murteita. Vaikka tämä pitääkin toki paikkansa, on ajatus siitä, että kieli olisi jotenkin arvokkaampi asia kuin murre, aika hassu. (Kielten arvottamisesta olen jo kirjoittanut aikaisemmin.)

Ranskan kirjakieli perustuu Pariisin murteeseen, joka galloromaanisiten kielten d'oïl-kielinä tunnettuun murrejatkumoon kuuluvana ei edusta nimellisestikään vähemmän "murrettua" kieltä kuin d'oc-kieli eli oksitaani: latinan sanan hoc refleksihin perustuvan perinteisen jaottelun mukaanhan alkuperäinen konsonantti on säilynyt juuri etelässä.

Englannissa muinaisenglannin lähinnä standardikieltä oleva muoto oli kuningas Alfredin (849 - 899) kieli eli Wessexin (länsisaksin) murre. Englannin nykyinen standardikieli eli Lontoon yläluokan murre perustuu kuitenkin pohjoisesta etelään levinneeseen, vahvasti skandinavisoituneeseen Itä-Midlandsin murteeseen. Lopputuloksena monia alkuperäisiä muotoja säilyttäneitä puhuttuja kielimuotoja pidetään väärinä ja murteellisina sanan negatiivisessa merkityksessä, esim. muodon be käyttö muodon is tai are sijaan (vrt. muinaisenglannin he biþ, we beoþ) tai verbin see preteritimuoto see muodon saw sijaan (vrt. muinaisenglannin ic seo, ic seah). Vakioesimerkki englannin skandinaavistumisesta on länsigermaanisesta mallista (vrt. länsisaksin hie sind, saksan sie sind ja hollannin zij zind) poikkeava they are (vrt. ruotsin de är ja islannin þeir eru).

En ole vielä tainnut missään blogikirjoituksessa mainita, etten oikeastaan voi sietää suomen sanaa murre, sillä se sisältää implisiittisesti ajatuksen, että kyseessä on jotenkin "murrettu" eli "rikottu" tai muuten "väännetty" kielimuoto, mikä näkyy myös ilmaisussa puhua suomea murtaen eli '(ulkomaalaisittain) väärin'. Standardikieli on toki kirja- ja hallintokielenä puhekieltä konservatiivisempaa, mutta tämä ajan myötä syntyvä seuraus sen saamasta asemasta. Suomessa murteellisa piirteitä ovat mm. pohjalainen h (tekemhän) ja lukuisat kirjakielen d:n vastineet (kären, kälen, käjen, käen), vaikka alkuperäisyysaste on suunnilleen sama ellei jopa korkeampi kuin kirjakielessä.

Saksassakaan kielen standardimuoto ei varsinaisesti edusta mitään erityisen "puhdasta" kielimuotoa: ja alemannilaisissa (sveitsiläisissä) muodoissa Huus ja düütsch esiintyvät alkuperäiset vokaalit toisin kuin muodoissa Haus ja deutsch, alasaksalaisissa muodoissa wat ja ik esiintyvät kovat konsonantit ovat alkuperäisempiä kuin yläsaksalaiset was ja ich, ja lopulta itävaltalais-baijerilaisessa verbimuodossa mia gengan esiintyy verbin alkuperäinen vartalokonsonantti toisin kuin supistuneessa standardimuodossa wir gehen.

Standardi-, kirja- tai yleiskieli on joka tapauksessa "vain" yksi kielen murteista, vaikka standardimurre on toki erikoistapaus päivänselvistä sosiolingvistisistä syistä. Kielensisäisesti eri kielimuotojen väliset eroavaisuudet muodostavat jatkumon: kahden sisaruksen idiolektit voivat poiketa toisistaan hyvin vähän, mutta tieteellinen artikkeli eroaa kieliasultaan huomattavasti satamajätkän rupattelusta työkavereidensa kanssa, vaikka kyse onkin muuten "samasta" kielestä. Ymmärrettävyyskriteeri on periaatteessa käyttökelpoinen, eli kaksi ihmistä puhuvat samaa kieltä, jos he ymmärtävät (samassa rekisterissä) toisiaan ilman eri opintoja. Tämä peruste tosin jakaisi pohjoismaiset kielet murteiksi ja kieliksi tavalla, joka ei muistuttaisi maanrajoihin perustuvaa virallisten kielten karttaa. Kielitieteellisesti tämä ei ole ongelma, mutta käytännön elämän kannalta on hyvin merkitsevää, missä valtakunnanraja kulkee.

Äidinkieleksi mielletään usein hieman epäloogisesti kirjakieli tai jopa sen tiukasti normitettu versio: joku, joka ei muista pilkkusääntöjä, saattaa sanoa, ettei muka "osaa äidinkieltä". Jos taivuttaisin suomen kielen verbin tulla indikatiivin preesensin eri persoonamuodoissa oman murteeni eli äidinkieleni mukaan, taivuttaisin sen seuraavasti: tuun, tuut, tulee, tullaa(n), tuutte, tulee, tullaa(n). Kirjakielessä taivutuskaava on seuraavanlainen: tulen, tulet, tulee, tulemme, tulette, tulevat, tullaan. Jälkimmäisen taivutuskaavan olen alunperin mitä luultavimmin oppinut isoäidiltäni (jonka täysin huoliteltua puhetta on joku saattanut taannoin kuulla Ajankohtaisen kakkosen jaksossa "Aino ja eduskunta") ja minulle lapsena luetuista kirjoista sekä tietenkin viimeistään koulussa. Koulussa opetettava kirjakieli olisi kuitenkin jostain historiallisesta oikusta johtuen voinut hyvinkin olla jotain aivan muuta.

Mitään edellä sanottua ei pidä ymmärtää niin, että pitäisin jotenkin epäselvänä sitä, mikä on murretta ja mikä ei, tai että haluaisin jotenkin muuttaa tavanomaisia tapoja viitata kielen variaatioon. Voisin tosin korvata sanan murre, joka ilman muita määreitä merkitsee 'alueellista (puhekielen) varianttia', sanalla dialekti, jolloin se sopisi cheeseburger-logiikalla yhteen sellaisten termien kuin sosiolekti, idiolekti ja lekti kanssa. Dialekti ei etymologisestikaan (sikäli kuin sillä on väliä) kanna mitään virheellisen puhumisen konnotaatioita, sillä kreikan διάλεκτος pohjautuu verbiin διαλέγομαι, joka merkitsee 'keskustella'. Muinaiskreikan dialektit olivat kaikki elinvoimaisia kirjakieliä, myöhemmin jopa niin, että kirjallisuuden genret yhdistettiin niiden klassikoiden murteisiin. (Kreikkalaisen epiikan homeerisen taidekielen suhteen käypä vartailukohta on kalevalainen runous, jota ei oikein voi kirjoittaa käyttämättä samanlaista karjalaista sanastoa ja rakenteita kuin Kalevalan runokielessä.)

Murresarjakuvaa vai ei? (Lähde.)

Tämän pohjustuksen jälkeen pääsemme vihdoinkin itse kveeniin. Taksonomisesti kyseessä on suomen kielen peräpohjalainen murre, jolla, toisin kuin suurimmalla osalla suomen murteista, on virallisesti tunnustettu kirjakieli. "Riikinsuomen" kirja- eli yleiskieli ei sellaisenaan edusta suoraan mitään murretta vaan on eräänlainen keinotekoisehko kompromissi, vaikkakin huomattavasti lähempänä länsimurteita kuin itämurteita. Kveenin kirjakieli perustuu kuitenkin hyvin kapealla alueella puhuttuun murteeseen. Alla esimerkki sääsivusto yr.no:n kveeninkielisestä versiosta:

Pitkän aijan ennustus oon melkkein sikkari sillon, ko harmaajat alat oon kaitaset, ja siniset tolpat oon lyhykäiset.

Huomio kiinnittyy "murteellisten" muotojen ohella ensisijaisesti sanaan sikkari 'varma'. Muuten teksti on ainakin asiayhteydessään täysin suomenkielisen ymmärrettävissä ilman eri opintoja. Alla lisää otteita samalta sivustolta:

Sääsymbooli koskee koko aikajaksoo. Temperatyyri- ja tuuliennustus oon ensimäisele aijankohale.
...
Tuorestai 29. januaarikuuta 12–18
…
Kova tuuli, 6 m/s alkkain: etelä–vestaetelä
…
Meteogrammi Seuraaviitten 48 tiiman aikana

Ruijan Kaiku -lehdessä Suomalaisen kirjallisuuden seuran tiedottaja Minttu Nikkilä kertoo teoksen Kainun kielen grammatikki (2014) hyväksymisprosessista osaksi Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia -sarjaan:

– Lähätämmä käsikirjoituksen kahđele ulkopuoliselle assiintunttiijale jokka tutkithaan sitä ja ilmoitethaan mikä oon heiđän meininki siitä. Sen jälkhiin meiđän oma komiteea hunteeraa ja päättää ette annethaanko sen kirjan ulos. Se oon iso tietheelinen saavutus ette päässee tähään joukkhoon, Nikkilä praamaa.

Teksti on suomenkieliselle hyvin helppo ymmärtää. Tässä tekstinäytteessä huomio kiinnittyy t:n heikon asteen merkitsemiseen đ-kirjaimella. Kyseessä on riikinsuomen murteista käytännössä kadonnut äänne, jota yleensä merkitään ð-kirjaimella (joka sekin on historiallisesti poikkiviivallinen d), ja jonka Mikael Argicola merkitsi joko d:llä tai dh-digrafilla. Kieliopissa asia selitetään näin: "Konsonantti /đ/ essiinttyy tyhä /t/:n graadivaihetteluparina, eli jos sanan jossaki haamussa on /đ/, se meinaa sitä, ette sanan jossaki toisessa haamusa oon /t/. /đ/:n äänethään niin ko engelskan sanan there ensimäinen ääni. Sen kuulee nykykielessä tyhä Porsangissa, muista varieteetiista se oon kadonu." (s. 34). Myös muodot päättää ja saavutus on tunnistettava murrepiirteiksi, vaikka vokaalit ovatkin samat kuin suomen yleiskielessä (vrt. esim. muualla esiintyvät piättää ja soavutus). Monikon 3. persoonan verbimuodot muistuttavat yleiskielen yleispersoonaa: jokka tutkithaan sitä ja ilmoitethaan 'jotka tutkivat sitä ja ilmoittavat'.

Alla oleva ote Heidi Nilima Monsenin pääkirjoituksesta "Ei senthään niin paha" sisältää lisää tunnusmerkillisiä piirteitä:

Se oon kuitenki sikkari ette haasteita riittää ensi vuonaki. Met häyđymä muistuttaat viranomaisile ette het ei unheeta velvolisuuksia. Tarvittema enämen resurssii ja kieliappuu. Oonko hallitus aivan unheettannu oman seittemän vuotta vanhaan lupauksen mikä oli kirjattu mellinkhiin Mål og meining? Het luvatthiin selvittäät kunka Ruijan Kaijusta tehđhään viikkoaviisi. Vanhaa hallitus ei pitänyt lupausta eikä uusikhaan luppaa mithään. Pelkkii pumpulipuhheita?

Tässä otteessa näkyviä piirteitä ovat muun muassa: monikon persoonapronominien muodot met 'me' ja het 'he'; geminaatio sanoissa appuu 'apua', luppaa 'lupaa' ja puhheita 'puheita'; alunperin vokaalienvälinen h muodoissa mellinkhiin, luvatthiin, uusikhaan ja mithään; monikon 3. persoonan verbimuoto het luvatthiin 'he lupasivat'.

Samassa kirjoituksessa kommentoidaan kveenin kieltä uhkaavaa sammumista seuraavasti:

Ruijan Kaijussa oon kans kirjoitettu paljon kielen kuolemasta ja kunka kainun kielen puhhuujiitten määrä laskee vaaralisen noppeesti. Joku meinaa ette kielen puhhuujiita oon piian tyhä 500 henkkee. Ko yksikhään lapsi ei opi sitä äitinkielenä se oon sikkari ette kuoleman vikatet ođottaa kainun kieltä tyhä muutaman mukan takana.

Kveenin eli kainun kieltä voisi verrata saimaannorppaan, joka eroaa itämeren- ja laatokannorpasta siksi, että se on aikanaan joutunut eristyksiin muista norpista maankohoamisen seurauksena: vaikka saimaannorpat kuolisivat sukupuuttoon, eivät norpat silti häviäisi maailmasta, mutta juuri Saimaan järvialtaaseen sopeutuneet ja siellä vuosituhansien aikana omaksi erilliseksi norppapopulaatiokseen eriytyneet saimaannorpat katoaisivat lopullisesti. Kveenistä tekee mielenkiintoisen tapauksen osittain sekin, että vastaavien murteiden mahdollista häviämistä Suomessa (eli murteiden tasoittumista) ei pidettäne minkäänlaisena erityisenä kielensammumistapahtumana.

Kieli-murrekysymykseen liittyy nominalismin parhaita perinteitä noudattaen se, miksi kveeniä kutsutaan. Kveeniä voisi suomeksikin nimittää "kainun kieleksi" kuten ylemmissä kveeninkielisissä otteissa, mutta tämä on sivuseikka. HS:n jutussa haastateltu Elsa Ingilæ Haldorsen pitää kveeniä haukkumanimenä ja kutsuu kieltään mieluummin "suomeksi". Eira Söderholm kirjoittaa Kainun kielen gramamtikin esipuheessa, ettei ole epätavallista kutsua kieltä "suomeksi" tai "suomen kieleksi":

– Se ei olekhaan kummalinen, sillä ko oonhan siinä paljon sammoi trekkii ko rajan toisela puolela Suomen puolen kielen dialektiissa ja Ruottin puolen itämerensuomen dialektiissa eli meänkielessä

HS:n jutussa kveeniin viitataan myös "vanhana suomena", ja Haldorsen antaa videolla ymmärtää, että kveeni on samaa kieltä, jota suomalaisetkin puhuivat joskus sata vuotta sitten. Söderholm kommentoi asiaa Ruijan kaiussa seuraavasti:

– Norjan puolen dialektiista oon kans sanottu, ette se oon vanhaanaikhaista suomee, ja sillä jokku meinathaan ette nimeksi passais vanhaasuomi. Mutta ei se ole oikhein oikhein. Dialektiista löyttyy kyllä semmoissii vanhoita trekkii, mikkä oon Suomen puolen dialektiista jo häviny eli hävviimässä, mutta kans ommii uussii trekkii. Vielä se oon niinki, ette se ei ole hyvä revitaliseerattavan kielen statukselle, ette sitä käskethään epiteetilä vanhaa. Kielihän pittää olla moderni, ette sitä saattaa nyky-yhtheiskunnassa käyttäät

Edellä sanotun lisäksi karsastaisin itse epiteettiä "vanha" vielä siksikin, että kaikki suomen sukukielet ovat yhtä vanhoja. Usein arkaaisempi eli konservatiivisempi kielimuoto mielletään "vanhemmaksi", mutta ikämetafora on tällöin mieletön, sillä ei ihminenkään ole sitä vanhempi, mitä nuorekkaamman näköinen hän on. Kirjakielien syntyhetket voidaan toki ajoittaa, mutta tällä perusteella kveeni olisi aivan erityisen "nuori" kieli. Ikään liittyvät termit liippaavet myös liian läheltä historiallisia kieliä, joista ei kveenin tapauksessa (vielä) ole kysymys. Suomeen viittaavat nimet eivät sitä paitsi ylipäänsä kelpaa:

Niissä oon se taka-ajatus, ette kieli olis suomen kielen dialekti tahi kuitenki varieteetti. Nyt ko kielestä oon oman kielensuunittelun kautta tullu rakenuskieli, minkä struktuuri ja sanasto rakenuthaan puhthaasti sen omale pohjale, se kielele pittää löyttäät muun nimen.

Tämä on yllättävän epäkielitieteellinen argumentti, mutta sinänsä aivan pätevä, jos kveenin roolia omana kielenään halutaan korostaa. Tämä on kuitenkin puhdas arvovalinta, jollaisiin kielitiede ei valitettavasti (onneksi) voi ottaa kantaa.

Sanan kvääni viaksi Söderholm mainitsee sen, että jotkut kokevat sen loukkaavaksi (minkä merkitysvivahteen hän tosin myöntää ajan myötä luultavasti häviävän, mikäli sanaa käytetään ei-loukkaavissa yhteyksissä) ja sen, että siinä esiintyy kveenissä esiintymätön sananalkuinen konsonanttirypäs, mikä luonnollisesti johtuu siitä, että kyseessä on lainasana norjasta. Nimeä kainun kieli hän perustelee seuraavasti:

– Mie olen tullu siiheen, ette käytän tässä grammatikissa kielestä nimmee kainun kieli. Näyttää, ette nimi kainulainen oon vanhaastansa ollu käytössä siitä itämerensuomalaisesta joukosta, mikä oon asunu Fennoskadinaavian pohjaisella alala ja mistä ruijalaiset oon käyttänheet nimmee kven. Se oon sikkaristi vanhiin tästä joukosta käytetty nimi. Nykyaikhaan tultessa sanat kainu ja kainulainen oli kohta jäänheet pois käytöstä, mutta kokonhansa unheettunnu se ei ole koskhaan.

Vaikka pidän näitä perusteluita täysin oikeana, käytän silti itse muotoa kveeni niin tämän kirjoituksen otsikossa kuin blogini tunnisteissakin. Tällekin käytännölle Söderholm antaa siunauksensa:

– Itte jokhainen saattaa valita sen mikä ittelensä parhaimitten passaa. Joka taphauksessa oon niin, ette vasta aika tullee näyttämhään, mikä nimi jääpi elämhään ja mikä kuolee pois.

Söderholm toteaa vielä, että enemmistön kielelläkin on kaksi eri nimeä, norja ja ruija. (Norjalla on myös kaksi eri kirjakieltä, bokmål ja nynorsk, mutta se on jo oma aiheensa.)

Lopuksi on ehkä syytä mainita, että itse olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että on varsin mukavaa, että suomea puhutaan muuallakin kuin Suomessa, ja näin ollen kannatan lämpimästi kaikenlaisia kveenin ja vastaavien kielten elvyttämistoimia, vaikka ymmärrän toki senkin, että kaikilla tahoilla ei välttämättä ole kiinnostusta antaa rahaa moisiin projekteihin. En silti ole välttämättä pahoillani, että suomella ei ole nykyisen lisäksi toista, savolaismurteisiin pohjautuvaa kirjakieltä, mutta siitäkin aiheesta jatkan ehkä toisella kertaa.

Kielten historiallisesta nimeämisestä

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin ohimennen skandinaavisten muinaiskielten nimistöä. Tässä blogissa vilahtelee muutenkin kaikenlaisia etuliitteitä ja määritteitä, joten ajattelin yrittää tehdä niistä jonkinlaista selkoa tässä kirjoituksessa. Kirjoitus ei valitettavasti sisällä esimerkkejä eri kielimuodoista ja on muutenkin pitkäliti tylsä luettelo. Englannin-, saksan- ja ruotsinkielisistä vastineista en kuitenkaan pyri missään nimessä antamaan kattavia listoja. Jos olen vetänyt mutkia suoraksi tai unohtanut mainita jotain oleellista, kuulen siitä mielelläni kommenteissa.

Etuliite kanta- viittaa tunnettujen kielimuotojen pohjalta historiallis-vertailevalla menetelmällä rekonstruoituun kantakieleen: esimerkiksi germaanisten kielten kantakieli on kantagermaani ja uralilaisten kielten kantakieli on kantaurali. Kantakieli on siis tyypillisesti esihistoriallinen, vaikka poikkeuksiakin on: esimerkiksi romaanisen kieliryhmän kantakieli on latina, josta on säilynyt lukuisia kirjallisia muistomekkejä, vaikka romaaniset kielet eivät tietenkään tiukassa mielessä perustu klassiseen kirjalatinaan vaan Rooman valtakunnan puhekieliin. Koska kantakieli on kuitenkin määritelmällisesti historiallis-vertailevan menetelmän luoma konstruktio, voidaan nykyromaanisten kielten pohjalta rekonstruoida kantaromaaninen kieli, joka luonnollisesti on oleellisilta osin melko lähellä tuntemaamme latinaa.

Historiallisena aikana kielet voidaan jakaa karkeasti kolmeen vaiheeseen, joita ilmaistaan etuliitteillä muinais-, keski- ja nyky-. Keski- viittaa jonkinlaiseen välimuotoon nyky- ja muinaismuotojen välillä, ja jos todellinen historia ei salli mielekästä kolmijakoa, putoaa keskivaihe pois. Jakoa voidaan tarkentaa etuliitteillä varhais- ja myöhäis-, esimerkiksi myöhäiskeskienglanti. Karkeasti ottaen varhais- ja myöhäismuodot suhtautuvat toisiinsa ymmärrettävyyden kannalta kuten murteet, muinais-, keski- ja nykymuodot kuten eri kielet. (Vaikka, kuten arvata saattaa, myöhäismuinais- ja varhaiskeskimuodot saattavat olla hyvin lähellä toisiaan.) Yksinään käytettynä nyky- eroaa tässä yhteydessä arkikielisestä merkityksestään, sillä useita tuttuja kieliä on puhuttu "nykymuodossaan" jo satojen vuosien ajan.

Hieman hankalampi on määrite esi-, jolla voidaan viitata joko jonkin (kanta)kielen esimuotoon, tai kyseistä kieltä samalla alueella edeltäneeseen kieleen, joka on tyypillisesti jättänyt enemmän tai vähemmän tuntuvan substraatin tulokkaiden kieleen. Molemmissa merkityksissä käytetään myös etuliitettä paleo-, esim. paleogermaaninen ja esigermaaninen viittaavat molemmat kantagermaania edeltävään kielen tasoon, mutta paleoeurooppalainen viittaa niihin kieliin, joita Euroopassa puhuttiin ennen indoeurooppalaisten kielten leviämistä.

Alla olevassa taulukossa näkyvät edellä käsitellyt määritteet muutamine erikielisine vastineineen:

suomi	englanti	saksa	ruotsi
esi-	Pre-	Vor-, Prä-	pre-
kanta-	Proto-	Ur-	ur-
muinais-	Old	Alt-	forn-
keski-	Middle	Mittel-	medel-
nyky-	Modern	Neu-	ny-, nu-
varhais-	Early	Früh-	äldre
myöhäis-	Late	Spät-	yngre

(Ruotsin osalta on huomattava, että myöhäiskeskiaika on kuitenkin senmedeltid, jota edeltävät äldre medeltid tai högmedeltid ja tidig medeltid.)

Jos esimerkiksi yhdistelmä varhaismuinais- tai myöhäismuinais- tuntuu hassulta, voi tietysti käyttää myös ilmaisua varhainen muinais- tai myöhäinen muinais-.

Koska kaikkien kielten historia ei noudata aivan samanlaisia kehityslinjoja, ja koska kaikista kielistä ei ole jäänyt samanlaista aineistoa, ei kaikkiin kieliin voida soveltaa täysin samaa terminologiaa aivan samalla tavalla. Toisaalta myös eri kielissä saatetaan käyttää tärkeimmän julkaisukielen mukaisia käännöslainoja, mikä osaltaan tekee nimistöstä kokonaisuutena vaikeammin hahmotettavaa. Yllä olevaa taulukkoa voi siis pitää vain eräänlaisena ideaalimallina. Aihetta on syytä lähestyä tapausesimerkkien kautta.

Nykyenglantia (Modern English) edeltää keskienglanti (Middle English), jota edeltää muinaisenglanti (Old English) eli anglosaksi (Anglo-Saxon). Viimeksi mainitun nimityksen ajatellaan usein viittaavan siihen, että kieli on anglien, saksien ja juuttien maahanmuuttoa seuranneen kielimuodon ääripääpohjainen (vrt. suomalais-ugrilainen) nimitys, mutta itse asiassa termin käyttö juontaa erotteluun mantereelle jääneiden saksien ja englantilaisten saksien välillä. Termin Old Saxon (Altsächsisch) voi siis tietyssä mielessä kääntää myös "vanhasaksiksi".

Muinaisenglannin historiallinen aika jakautuu suunnilleen puoliksi varhais- ja myöhäisvaiheeseen, joita edeltää esivaihe, johon yleensä viitataan temillä Prehistoric Old English, etenkin vanhemmissa teoksissa temillä Primitive Old English. Keskienglannin tarina alkaa periaatteessa vuoden 1066 normannivalloituksesta, mutta kielelliset muutokset eivät tietenkään tapahdu hetkessä. Oxford English Dictionary mainitsee, että ennen 1800-luvun loppupuolta keskienglannista (tai erityisesti varhaiskeskienglannista) käytettiin termiä Old English, ja muinaisenglannista termiä Anglo-Saxon. OED vetää muinaisenglannin rajan vuoteen 1150. Muinaisenglanti eroaa keskienglannista taivutusmuotojen runsaudessa sekä ranskalais- ja latinalaisperäisten lainojen vähäisyydessä.

Modern English eli nykyenglanti viittaa suuren vokaalimuutoksen (Great Vowel-Shift) jälkeiseen kielimuotoon, josta lähes kaikki taivutuksen rippeet ovat kuluneet pois ja jonka oikeinkirjoitus pitkälti vakiintui kirjapainotekniikan myötä. Keski- ja nykyenglannin raja asettuu suunilleen vuosiin 1450 - 1500. Koska nykyenglanti voi näin ollen viitata sekä 1900-luvun alun että King James Biblen kieleen thou art -muotoineen, käytetään selkeyden vuoksi "nykynykyenglannista" usein ilmaisua Present-Day English.

Saksan kielen historialliset vaiheet jakautuvat nimellisesti samalla logiikalla kuin englannin: nyky-yläsaksaa (Neuhochdeutsch) edeltävät muodot ovat keskiyläsaksa (Mittelhochdeutsch) ja muinaisyläsaksa (Althochdeutsch). Englanniksi käytetään nykymuodosta etymologisoivaa käännöstä New High German, mikä tekee lyhenteiden käytön yksinkertaisemmaksi. Alkuosa ylä- (hoch-, High) viittaa äänteenmuutosten motivoimaan maantieteelliseen jakoon: yläsaksa viittaa vuoristoisessa etelässä puhuttavaan saksaan, alasaksa (Niederdeustch) puolestaan pohjoisen alamailla puhuttavaan kieleen, joka itse asiassa polveutuu muinaissaksista. Alasaksa muodostaa murrejatkumon sekä hollannin että yläsaksan kanssa. Yläsaksa jakautuu lisäksi keskisaksaan (Mitteldeutsch) ja ylisaksaan (Oberdeustch). Keskisaksankielisen alueen erottaa ylisaksankielisestä Maine-joen tasalla kulkeva linja, jota voidaan nimittää joko Appel/Apfel-isoglossiksi, Speyer-linjaksi tai valkomakkaraekvaattoriksi. Keskisaksan sumeahkon pohjoisrajan määrittävät puolestaan maken/machen-isoglossi eli Benrather-linja ja ik/ich-isoglossi eli Uerdinger-linja. Luonnollisesti myös englanti jää näiden isoglossien pohjoispuolelle (vrt. muinaisenglannin æppel, macian ja ic).

Termiä Hochdeutsch käytetään usein merkityksessä 'saksan yleiskieli' erotuksena puhekielistä, vaikka tietenkin myös eteläiset puhekielet (ml. sveitsinsaksa) lukeutuvat historiallisesti (äännelaillisesti) yläsaksan piiriin.

Alla saksan kieleen liittyvä nimistö taulukkomuodossa:

saksa	englanti	suomi	ruotsi
Althochdeutsch	Old High German	muinaisyläsaksa	fornhögtyska	800 - 1050
Mittelhochdeutsch	Middle High German	keskiyläsaksa	medelhögtyska	1050 - 1350
Frühneuhochdeutsch	Early New High German	varhaisnyky-yläsaksa	äldre nyhögtyska	1350 - 1650
Neuhochdeutsch	New High German	nyky-yläsaksa	nyhögtyska	1650 -
Oberdeutsch	Upper German	ylisaksa	övertyska?
Mitteldeutsch	Central German	keskisaksa	mellantyska?
Niederdeutsch	Low German	alasaksa	lågtyska

Ruotsin vaiheiden nimistö on astetta monimutkaisemi. 1900-luvun alusta puhuttuun "nykynykyruotsiin" viitataan termillä nusvenska, joka siis on vastaava termi kuin ylempänä käsitelty Present-Day English. Tätä edeltävä kielimuoto nysvenska jakaantuu varhais- ja myöhäisvaiheisiin, joihin viitataan ilmaisuilla äldre ja yngre nysvenska. Vaikka etuliitettä ny- käytetään muiden kielten tapauksessa samassa merkityksessä kuin suomen nyky-, on ruotsin tapauksessa esimerkiksi Kotuksen sivuilla noudatettu ruotsalaista tapaa ja käytetty (mielestäni hieman kömpelöä) käännösvastinetta uusruotsi erotuksena nykyruotsista. Muinaisruotsin myöhäisvaiheesta käytetään johdonmukaisesti termiä yngre fornsvenska, mutta varhaismuoto on normaalisti klassisk fornsvenska (äldre fornsvenska on toki myös käytössä). Suomeksi on ruotsin kielen vaikutuksesta tapana puhua "nuoremmasta" ja "vanhemmasta" varhaisemman ja myöhäisemmän sijaan.

Muinaisruotsia edeltävä muinaisskandinaavi jakautuu kahteen eri kieleen (murteeseen?), muinaislänsiskandinaaviin (islannin, fäärin ja norjan kantamuotoon) ja muinaisitäskandinaaviin (tanskan ja ruotsin kantamuotoon), joiden yhteinen kantamuoto on kantaskandinaavi. Muinaisitäskandinaavia edustaa riimuruotsi eli runsvenska. (Riimuista puheen ollen mainittakoon, että skandinaavinen äldre/yngre-jaottelu on lainautunut riimuista puhuttaessa myös muihin kieliin, esimerkiksi englanniksi sanotaan elder, younger futhark ja saksaksi das ältere, das jüngere Futhark.)

Alla olevassa taulukossa ovat sellaiset ruotsin kielen vaiheiden nimitykset, joita muistan nähneeni käytettävän:

ruotsi	saksa	englanti	suomi
urnordiska	Urnordisch	Proto-Norse	kantaskandinaavi	150 - 800
fornnordiska	Altnordisch	Old Norse	muinaisskandinaavi	800 - 1225
fornöstnordiska	Altostnordisch	Old East Norse	muinaisitäskandinaavi	800 - 1225
runsvenska	Runenschwedisch	Rune Swedish	riimuruotsi	800 - 1225
äldre fornsvenska	Frühaltschwedisch	Early Old Swedish	vanhempi muinaisruotsi	1225 - 1375
yngre fornsvenska	Spätaltschwedisch	Late Old Swedish	nuorempi muinaisruotsi	1375 - 1526
äldre nysvenska	Frühneuschwedisch	Early Modern Swedish	vanhempi uusruotsi	1526 - 1732
yngre nysvenska	Spätneuschwedisch	Late Modern Swedish	nuorempi uusruotsi	1732 - 1906
nusvenska	?	Contemporary Swedish	nykyruotsi	1906 -

(Tarkat vuosiluvut kaivannevat selityksiä: yksinkertaisuuden vuoksi muinaisskandinaavin takarajaksi merkitsemänäni vuonna 1225 ilmestyi ensimmäinen latinalaisilla aakkosilla kirjoitettu ruotsinkielinen teksti, 1526 ilmestyi raamatunkäännös, 1732 ilmestyi ensimmäinen numero Then Swänska Argus -lehteä, ja 1906 astui voimaan oikeinkirjoitusreformi.)

Suomen kieleenkin liittyy muutama hauska yksityiskohta. Kuten tunnettua, Suomen historia on edennyt monessa suhteessa kuin pikakelauksella verrattuna eräiden muiden maiden historiaan. Sama pätee myös suomen kieleen, jonka kirjakielen vaiheet alkavat Mikael Agricolan Abckiriasta, joka ilmestyi 1542. Suomen kirjakielen ensimmäistä vaihetta nimitetään vanhaksi kirjasuomeksi. Tätä seuranneen varhaisnykysuomen katsotaan alkavan 1820-luvulla, jolloin kirjakieli alkoi saada enemmän vaikutteita itämurteista. Nykysuomen katsotaan puolestaan alkavan kirjakielen vakiinnuttua vuoteen 1880 mennessä, vaikka tämänkin jälkeen on tapahtunut lukuisia kosmeettisia muutoksia.

Vanhaa kirjasuomea edeltänyttä, kirjallisia muistomerkkejä jälkeensä jättämätöntä kautta kutsutaan varhaissuomeksi. Varhaissuomi ja muut itämerensuomalaiset kielet pohjautuvat yhteiseen kantakieleen eli kantasuomeen. Nykyään kiistanalaisen teorian mukaan itämerensuomalaisten kielten kantamuoto on myöhäiskantasuomi ja sitä edeltänyt kielimuoto eli varhaiskantasuomi olisi itämerensuomalaisten kielten ja saamelaisten kielten yhteinen kantamuoto: tätä kantamuotoa voidaan nimittää hieman läpinäkyvämmin (ja nähdäkseni johdonmukaisemminkin) suomalais-saamelaiseksi kantakieleksi.

Edellisiestä kappaleesta saattaa huomata, että termit suomi ja itämerensuomi johdoksineen ovat itse asiassa tietyissä yhteyksissä synonyymejä. Termi itämerensuomalainen on sikäli redundantti, että ei ole mitään muita suomalaisia kuin itämerensuomalaisia kieliä, mutta kieltämättä se pehmentää hieman suomen kielen nimellistä valta-asemaa suhteessa esimerkiksi viroon, võruun ja karjalaan. Englanniksi voidaan tehdä asiaankuuluva ero käyttämällä termejä Finnish 'suomen kieli' ja Finnic 'itämerensuomalainen'. Jälkimmäinen on mielestäni parempi kuin Itämereen viittaava Baltic-Finnic tai Balto-Finnic, sillä englanniksi termit saattavat luoda mielikuvan "balttilais-suomalaisista kielistä", vaikka balttilaiset kielet (latvia, liettua, muinaispreussi) eivät indoeurooppalaisina kielinä ole geneettistä sukua itämerensuomalaisille kielille.