Saksista taas

Joskus saksista kirjoittaessani tulin näemmä sanoneeksi seuraavaa: 

...ranskasta lainattu scissors, jonka kirjoitusasu kertoo hyperkorrektista pyrkimyksestä korjata ranskaa latinaksi: keskiranskan cisoires pohjautuu kuitenkin myöhäislatinan sanaan cisorium, joka on johdos verbistä caedere 'leikata poikki', eikä siis ole välinejohdos verbistä scindere 'leikata'.

Yllä oleva on suunnilleen tavanomaisista sanakirjalähteistä löytyvä selitys, joka sanan scissors kirjoitusasun osalta pitänee paikkansa. Varsinaisen alkuperän osalta asia on kuitenkin hieman monimutkaisempi.

Oxford English Dictionary sanoo, että keskiranskan muoto perustuu myöhäislatinan sanaan cisoria, joka siis olisi yksiköllinen feminiininen sana, joka on muodostettu sanan cisorium monikosta. Sanalle cisoria annetaan lähteeksi Isidorus Sevillalainen, jolta kyseistä sanaa ei nähdäkseni löydy, ja sanasta cisorium todetaan, että se tavataan vasta 1200-luvulla. Vokaali i selittyy sillä, että se on yleistetty verbin caedere (cedere) muinaisista johdoksista kuten abscidere, concidere, incidere ja excidere. Cisorium sinänsä on siis yksinkertaisesti näin saadusta cidere-verbistä johdettu välineennimi.

Saksia teoksesta Die groß Chirurgei, oder volkommene Wundtartzenei (1545).

Du Cangen keskiajan latinan sanakirja tietää kertoa, että cisorium merkitsee joko lihakirvestä tai puista leikkuulautaa. Jälkimmäiselle annetaan myös kirjoitusasu cissorium, ja löytyypä se myös muodossa scissorium. Jälkimmäinen muoto viittaisi jo selvästi scindere-verbiin, jonka partisiippivartalo on sciss-, kun verbillä caedere (cidere) se on caes- (cis-).

Kuten myös OED toteaa, 'räätäliä' merkitsevä sana tavataan keskiajan latinassa brittiläisissä lähteissä sekä muodossa cissor että scissor. Klassisesti scissor merkitsee tarjoiluhenkilökuntaan kuuluvaa lihanleikkaajaa.

Latinankielisten sci- ja ci-alkujen sekoittuminen on ymmärrettävissä myöhempien äänteenmuutosten kautta, etenkin kuin molemmat verbit, siis caedere (cidere) ja scindere, tarkoittavat hyvällä tahdolla suunnilleen samaa. Periaatteessa geminaatan ja yksinkertaisen s:nkään vaihtelu ei olisi ennenkuulumatonta.

Merkityksensä puolesta scindere-verbi sopisi varmaan paremmin saksiin kuin caedere. Meyer-Lübke antaa romaanisten kielten etymologisessa sanakirjassaan sanalle caesorium ilmeisesti rekonstruoidun merkityksen 'sakset' ja vaihtoehtoisen kirjoitusasun cisorium, josta saadaan muun muassa muinaisranskan cisoires. Selittämättöminä Meyer-Lübke sen sijaan pitää sellaisia sananalkuja kuin Valle Leventinan, Milanon ja Valtellinan puhekielissä tavattavissa muodoissa šḱüsüra, sčesora ja sčesüra. Eteläranskalaiseen 'räätälinsaksia' merkitsevän sanan esküsuiras hän sanoo sekoittuneen verbiin consuere 'ommella'.

Tuntematta kyseisten romaanisten kielten äännehistoriaa tarkemmin nämä selittämättömät muodot (kuin myös esk-) selittyisivät nähdäkseni varsin yksinkertaisesti sillä, että niiden pohjalla ei ole cisorium tai muu caedere-verbin johdos vaan scindere-verbistä johdettu scissorium tai jokin vastaava. Äänteellinen ja merkityksellinnen vastaavuus on voinut aiheuttaa näiden sekoittumisen tai rinnakkaisen käytön.

Tavallaan voisi siis kai katsoa, että englannin sanassa kirjoitusasu on palautettu vahingossa alkuperäiseen muotoonsa.

Suomenkielisiä limerikkejä

Tiedotusasia: aloitin hiljattain Helsingin yliopiston blogialustalle varsinaiseen tutkimustyöhöni liittyviin asioihin keskittyvän blogin Studia Dimicatoria.

***

Limerikki on englanninkielisen huumorirunouden laji, jonka klassisella muodolla on tarkat määreet niin tavurakenteen, aiheen kuin ensimmäisen säkeen viimeisen sanan sanaluokankin suhteen. Limerikki rakentuu viidestä säkeestä riimikaavalla aabba, joista a-säkeet muodostuvat kolmesta, b-säkeet kahdesta jalasta. Jalat ovat lähtökohtaisesti anapesteja (ti-ti-TAA), mutta ensimmäinen jalka voi olla myös jambi (ti-TAA); lisäksi etenkin a-säkeiden lopussa voi olla yksi tai kaksi ylimääräistä painotonta tavua. Sisällön osalta ensimmäinen säe päättyy yleensä erisnimeen, ja limerikin aihe itsessään on jollain tavalla seksiin liittyvä. Parhaimmillaan viimeinen säe (punch line) päättyy odottamattomaan riimiin. Rytmin korostaminen ja sanojen ajoittainen väärin painottaminen kuuluvat limerikin humoristiseen luonteeseen.

Limerikin tapaista muotoa tavataan muissakin yhteyksissä, esimerkiksi saksalaisen sotilaslaulun "Bomben auf Engeland" säkeistössä, jossa riimikaava on xabba, ja Hobittiin sisältyvässä kääpiölaulussa "Far over the Misty Mountains Cold", joka koostuu anapestien sijaan jambeista.

Prototyyppinen esimerkki varsinaisesta limerikistä on paremmin tieteiskirjailijana tunnetun Isaac Asimovin kynästä (muistinvaraisesti):

A young lady from South Carolina 
Placed fiddle strings 'cross her vagina. 
With the proper-sized cocks,
What was sex, became Bach's
Tocatta and Fugue in D Minor.

(Vähemmän härski englanninkielinen limerikki löytyy tämän kirjoituksen alusta.) 

Suomen kieli ei erityisen hyvin taivu limerikkimittaan, mutta joka tapauksessa limerikkejä on kirjoitettu myös suomeksi. Olen koonnut tähän muutamia esimerkkejä tapauksista, joihin olen törmännyt niitä erikseen etsimättä.

Ensimmäinen on Roope Ankan elämä ja teot -sarjakuvakirjasta (1997, s. 193, suom. Jukka Lindfors), jossa Roope osallistuu ylämaan kisoihin muun muassa lausumalla Dawsonissa oppimaansa "kertovaa runoutta":

Ol' piikasen koti Nebraska,
hänt' piiritti Sipuli-Jaska.
Hänen henkensä tuoksu
sai neitoset juoksuun,
ol' tarpeeton vihkipumaska.

Erisnimessä Nebraska on painotettava keskimmäistä tavua. Loppuheittoiset muodot (ol', hänt') eivät mielestäni ole tarpeellisia rytmin kannalta, mutta luovat ylätyylisyydessään kieltämättä hauskan kontrastin itse sisältöön.

Toinen, muistinvarainen esimerkki painui mieleeni muistaakseni Suomen kuvalehdestä, luultavasti vuodelta 2002 tai vähän sen jälkeen. Limerikki viittaa Kalervo Palsan mainittuna vuonna pidettyyn näyttelyyn Kiasmassa:

Näky tervehtii katsojia junista:
taidenäyttely painajaisunista!
Arkkitehtuurin kalsan
kruunaa taideteos Palsan,
jossa taiteilija hirtetään munista.

Olisin kiitollinen, mikäli joku osaisi nimetä alkuperäisen lähteen tarkemmin.

Lapsille sopivampaa laatua edustavat Reino Helismaan "väli-limerikit", jotka tahdittivat Kipparikvartetin tähdittämää Kotikunnailta-sarjaa (1964). Alla oleva esimerkki on Italia-jaksosta:

Myös on huolehdittava mahasta!
Välipala ei olisi pahasta.
Saat salaatin makuun
nyt kipparin takuun.
Syö pois - älä huolehdi rahasta.

Viimeinen säe ei sisällä minkäänlaista käännettä, riimi on ennalta-arvattava ja kokonaisuus on muutenkin melko tylsä.

"Old Man with a Nose" (Edward Lear).

Lapsille sopivien limerikkien kirjoittajista tunnetuin on eittämättä Edward Lear (1812 - 1888), jonka Book of Nonsense ilmestyi 1846 sisältäen 115 limerikkiä, joiden muodollisesta ja sisällöllisestä tyylistä riittänee yksi tyhjentävä esimerkki:

There was an Old Man with a nose,
Who said, 'If you choose to suppose,
That my nose is too long,
You are certainly wrong!'
That remarkable Man with a nose.

Kirja on hiljattain ilmestynyt Ville-Juhani Sutisen suomentamana nimellä Hölynpölykirja (2016). Alla yllä olevan suomennos (s. 9):

Olipa kerran vanha herra nenineen,
joka sanoi: "Jos tulette siihen tulokseen,
että nenä mitat ylittää,
erehdytte tykkänään
Se oli tuo ihmeellinen herra nenineen.

Sutisen suomennokset eivät erityisemmin vaikuta tavoittelevan limerikeille ominaista rytmiä, ja riimit ovat laimeita (erisnimienkin tapauksessa loppusointu muodostuu sijapäätteestä eikä itse nimestä), minkä tuloksena Learin hölynpöly on mielestäni menettänyt suurimman osan rakenteellisesta estetiikastaan. Learin limerikkien suomentaminen ylipäänsä on tietysti sellainen herkulestyö, että sitä tuskin on reilua arvioida kovin ankarasti.

Mikael Jungnerin Facebook-päivityksestä

Tämän kirjoituksen tarkoitus on estää erään merkillisen episodin katoaminen bittiavaruuteen. Mikael Jungner julkaisi Facebookissa seuraavan päivityksen:

Tämä osui silmiini Facebookin Kielitiede-ryhmässä, jonne Johanna Laakso oli sen jakanut. Koska päivityksessä oli eräitä kohtuullisen absurdeja väitteitä, jaoin sen omalla seinälläni seuraavalla saatteella:

Mt Stupid viittaa siihen, että jos halukkuus olla jostain aiheesta jotain ääneenlausuttua mieltä kuvataan kyseistä aihetta koskevan tietomäärän funktiona, on kuvaajassa lähellä origoa piikki, jonka jälkeen alkaa loiva nousu. "Ilman happipulloja" on edellisen yhteyteen temaattisesti sopiva vahvike. "Alkeellisintakaan ymmärrystä" on tietenkin hyperbola.

Mikael Jungner kommentoi seinälläni seuraavasti:

Kirjoitin illalla vastauksen, joka on turhan pitkä lainattavaksi kuvakaappauksena:

Toki kykenen. Näemmä muut kielitieteilijät ovatkin jo asiaan tarttuneet, mutta tuskin päällekkäisyydet haittaavat, sillä kertaushan on opintojen äiti.

"Suomenkielessä on merkittävästi vähemmän sanoja kuin vaikkapa englannissa. Tämä tarkoittaa kapeampaa ajattelua."

Englannin kielen sanakirjoissa on paljon sanoja siksi, että englannissa on paljon lainasanoja. Tähän on historialliset syynsä. Englanti on esimerkiksi omaksunut sanan "jungle" tarkoittamaan sitä, mitä paikalliset kutsuvat nimellä "jangal"; saksaan sana on lainautunut englannista muodossa "Dschungel", mutta suomessa on päädytty käyttämään kotoperäistä sanaa "viidakko". Samoin englannissa matemaattinen pallo on Eukleideen geometriasta lainattu "sphere", kartta- tai maapallo on latinan "globe" ja leikki- tai peliväline germaaninen "ball". Suomeksi nämä kaikki ovat "palloja", jota kreikan σφαῖρα ja latinan globus tarkoittavatkin. Polysemiaa tuskin voi pitää osoituksena ajattelun kapeudesta, päinvastoin.

Mikä tärkeintä, sekoitat tässä kielen (joka ei ajattele) leksikon yksittäisen henkilön (joka ajattelee) leksikkoon. Jälkimmäisessä tapauksessa ei ole mitenkään oleellista, opitaanko jonkun käsitteen nimeksi "komplementaarinen distribuutio" vai "täydennysjakauma", koska yhtä lailla on opittava, mistä itse käsitteessä on kyse. Sivistynyt englanninkielinen henkilö on aivan samassa asemassa ymmärtämään sanan "distribution" kuin sivistynyt suomalainen sanan "distribuutio". Samalla tavalla suomalainen oppii sanan "globalisaatio" lukemalla sanomalehtiä ja kirjoja tai katsomalla televisiota kuin englantilainenkin. Se, missä määrin hän ymmärtää globalisaation ongelmista ja merkityksestä, on kiinni oppineisuudesta ja kokemuksesta eikä äidinkielestä.

"Toisaalta suomenkieli kehittyy hitaasti. Siksi suurin osa uusista ilmiöistä on nimeltään vierasperäisiä ja siksi suomalaisille vaikeammin hahmotettavia, kuten globalisaatio, digitalisaatio, brexit jne."

On totta, että "globalization" on etymologialtaan englanninkieliselle läpinäkyvämpi kuin "globalisaatio" suomenkieliselle, koska englannista löytyy substantiivi "globe" ja adjektiivi "global", jotka ovat (tässä järjestyksessä) yli kaksi ja yli kymmenen kertaa tavallisempia kuin "globalization", siis ainakin amerikanenglannissa. (Vertailun vuoksi suomessa "globaali" on vain kaksi ja puoli kertaa tavallisempi kuin "globalisaatio".) Mutta mitä merkitystä tällä on sanan *merkityksen* hahmotuksen kannalta? Kuten ylempänä todettu, tuskin mitään.

"Digitalisaatioon" pätee edellisen tapaan se, että suomessa ei ole sanaa, joka vastaisi etymologisesti englannin sanaa "digit", mutta onko mitään syytä olettaa, että suomalaiselle "digitaalinen" olisi yhtään vieraampi kuin englanninkieliselle "digital", joka on sitä paitsi paljon yleisempi kuin kantasana "digit" ja jonka merkitys ei ole edes suoraan pääteltävissä sanan "digit" merkityksestä, joten sanan "digit" olemassaolo ei juurikaan hyödytä englantilaista koululaista.

"Brexit" on aivan omituinen esimerkki, koska se ilmaantui suomen kieleen käytännössä samaan aikaan kuin englantiinkin, eikä sen merkitystä olisi ennen "Grexitiä" ymmärtänyt ilman asiayhteyttä sen paremmin englantilainen kuin suomalainenkaan.

Ylempänä pidit englannin sanamäärää osoituksena laajemmasta ajattelusta, mutta yhtäkkiä lainasanojen omaksuminen onkin seuraus "kielen hitaasta kehittymisestä", mitä se sitten ikinä onkaan tarkoittavinaan. Tämä on sen verran outo ajatus, että siitä on vaikea saada otetta. Otetaan konkreettisempi esimerkki tietokonemaailmasta: "serveri" on lainasana, "hiiri" kotimainen sana. Mitä nämä kertovat mielestäsi suomen kielen kehityksestä? Onko sanan "hiiri" merkitys lähtökohtaisesti helpompi ymmärtää kuin sanan "serveri"? Ymmärtävätkö suomalaiset serverin toiminnan paremmin, jos sitä kutsutaan "palvelimeksi"? Ymmärtävätkö englanninkieliset ylipäänsä ilman tietotekniikan tuntemusta, mikä "server" on, vaikka tuntevatkin verbin "to serve"?

---

Yllä oleva oli lyhyt kommentaari lainaamaani kohtaan, mutta varsinainen syy "tunnekuohulleni" eivät ole asiavirheet tai tiedon puute - kukaanhan ei voi tietää kaikkea kaikesta, eikä tarvitsekaan - vaan se, että ylipäänsä esität julkisesti hämäriä väitteitä aiheesta, jota et selvästikään erityisemmin tunne. Tämä ei edes liity siihen, pitäisikö englannin olla suomen virallinen kieli tai kuinka aikaisin sitä tulisi alkaa koulussa tai varhaiskasvatuksessa opettaa. Jos tarkoituksesi oli saada näkyvyyttä näihin aiheisiin liittyville ajatuksillesi, oli trollauksesi (sanan "varsinaisessa" merkityksessä) varmaankin onnistunut. Joka tapauksessa kehottaisin lämpimästi juttelemaan jonkun asiantuntijan kanssa *ennen* omaan osaamisalueeseen liittymättömien väitteiden esittämistä, ja jos pääsee käymään niin, että esittämäsi kielitieteelliset teoriat on osoitettu vääriksi, pidättymään erityisemmin inttämästä kieliteknologian asiantuntijoille, sosiolingvisteille ja fennougristiikan professoreille.

Lisään vielä, että sovellan julkisuuden henkilöiden ulostuloja kommentoidessani eri standardeja kuin yksityishenkilöiden kohdalla, siitä pahoittelut.

Muilla kielitieteilijöillä viittaan erityisesti Heini Lehtoseen, joka kirjoitti Jungnerille vastineen joutuen siitäkin huolimatta, että Jungner myönsi vastauksen olleen hyvin argumentoitu, "mansplainingin" uhriksi. (Termi on ehkä hieman huono, sillä kohteiksi joutuivat myös miehet.) Myös Johanna Laakso kommentoi asiaa niin Jungnerin kuin Lehtosenkin seinällä päätyen usean muun kielitieteilijän tavalla Jungnerin blokkaamaksi.

Kävin yllä lainatun vastauksen kirjoitettuani vilkaisemassa Jungnerin seinää, jonne oli ilmestynyt uusi päivitys, jossa Jungner katsoi tarpeelliseksi kertoa, että suomesta "puuttuu sana lukemattomille ilmiöille". Hän siis jostain syystä päätti jatkaa tätä linjaa, vaikka saamansa (mm. sanojen määriä koskevan) asiantuntijapalautteen perusteella hänen olisi voinut jo olettaa ymmärtävän muuttaa lähestymistapaansa. Lisäsin omalle seinälleni seuraavaan kommentin:

Hetkeä myöhemmin huomasin Jungnerin blokanneen minut, minkä johdosta edellä siteerattu keskustelu ei ole enää luettavissa seinältäni.

Itse olen blokannut vain ilmiselviä valeprofiileja, koska niissähän ei ole edes kyse varsinaisista Facebookin käyttäjistä vaan silkasta ilkivallasta tai huijausyrityksistä. Oikeiden käyttäjien blokkaaminen on ymmärrettävää, jos joutuu heidän taholtaan toistuvasti häiriköinnin ja ahdistelun kohteeksi. Koska tässä tapauksessa kyse ei ole kummastakaan vaan asiantuntijoiden olosuhteisiin nähden varsin asiallisesti esittämästä perustellusta kritiikistä poliitikon ja julkisuuden henkilön esittämiin ei-poliittisiin väitteisiin, on tehtävä se johtopäätös, että Jungner yksinkertaisesti ei halua antaa faktojen pilata hyvää teoriaa. Mielestäni tällainen toiminta on varsin erikoista vaikkei nykyisen sivistysvihamielisyyden aikana varmaankaan erityisen odottamatonta.

Alunperin ajattelin koota tähän kirjoitukseen jonkinlaisen koosteen eri alojen asiantuntijoiden esittämistä huomioista sekä pohtia esitettyjä kielipoliittisia linjauksia, mutta Jungnerin blokkauspolitiikka ei mahdollista tätä, joten joudun tyytymään käymämme vuoropuhelun dokumentoimiseen. Huomattavaa on, että keskustelu käytiin minun seinälläni, ei Jungnerin, ja että hän ei blokannut minua alkuperäisen kommenttini takia vaan vasta sitten, kun olin vastannut hänen pyyntöönsä perustella kantani, pyytäen jopa samalla anteeksi lennokkaita sanankäänteitäni.

They-pronominista (henestä, osa 2)

Suomessa tavattavan naisten ja miesten tasa-arvon selitykseksi tarjotaan enemmän tai vähemmän tosissaan sitä, että suomessa on vain yksi hän-sana, joka ei tee eroa sukupuolen välillä. Tämä teoria ei ennusta tasa-arvotilannetta Ruotsissa (han, hon 'hän', nykyään myös hen) ja Turkissa (o 'hän, se'), ja antaa jotenkin epäsuorasti ymmärtää, että suomenkieliset eivät erota miehiä naisista.

Tässäkin yhteydessä on hyvä toistaa se totuus, että kielet eivät juurikaan eroa siinä, mitä ne ylipäänsä kykenevät ilmaisemaan, vaan siinä, mitä niiden on pakko ilmaista. Esimerkiksi englannissa on jostain henkilöstä puhuttaessa luonnollisessa kielenkäytössä pakko paljastaa hänen sukupuolensa, mutta suomessa tämä on vapaavalintaista. Ennen vanhaan maskuliini oli tunnusmerkitön suku, mikä näkyy vielä Star Trekin tunnuslauseessa "to boldly go where no man has gone before", jossa sana man siis tarkoittaa oikeastaan epämääräistä subjektia samaan tapaan kuin ruotsista ja saksasta tuttu indefiniittipronominiksi kieliopillistunut man (jonka käyttöä nimitetään usein harhaanjohtavasti "man-passiiviksi"). Nykyenglannin woman 'nainen' tulee muinaisenglannin muodosta wifman, joka on itse asiassa yhdyssana 'vaimoihminen'. Sana wif (kuten vastaava nykysaksan Weib) on neutri, ja wifman yhdyssanojen normaalien sukusääntöjen mukaisesti maskuliini. Sanoilla male ja female ei ulkonäöstään huolimatta vastaavaa historiallista yhteyttä ole, vaan niiden pohjalla ovat ranskan kautta latinan masculus ja femella, jotka ovat diminutiiveja sanoista mas ja femina.

(Feminiini tunnusmerkittömänä sukuna esiintyy "naisammatteihin" viittaavien sanojen ulkopuolella harvemmin, esimerkiksi saksan Geschwister 'sisarukset', vrt. Schwester 'sisko' sekä tavallaan ilmaisutapa liebe LeserInnen 'rakkaat lukijat'.)

Lienee syytä todeta, että tunnusmerkittömyydestä ei välttämättä seuraa oletettua paremmuutta. Astevastakohtien tapauksessa vastakohtaparin jompikumpi jäsen on tunnusmerkitön, mutta tästä tuskin seuraa toisen jäsenen minkäänlaista poissulkemista, esimerkiksi (tunnusmerkitön alleviivattu) pitkä - lyhyt, uusi - vanha, kevyt - painava: kyseessä olevaa ominaisuutta kysyttäessä kysytään oletusarvoisesti kuinka pitkä/vanha/painava jokin asia on, ellei sitten haluta korostaa odotettua tunnusmerkillistä ominaisuutta ("kuinka lyhyt/uusi/kevyt?"). Tieteellisemmän maailmankuvan vaikutuksesta puhutaan lämpötilasta ja valoisuudesta, joissa lämmön ja valon määrä ovat jotain nollasta ylöspäin (täydellinen pimeys on valon puutetta, absoluuttinen nollapiste lämmön puutetta), vaikka arkikielessä kysyttäneen aivan yhtä luontevasti kuinka kylmä tai lämmin ulkona on, tai miten pimeää tai valoisaa siellä on. Sen kysymiselle, kuinka lihava tai laiha joku on, ei taida olla ainakaan suomessa neutraalia keinoa.

Iän perusteella syrjitään niin nuoria kuin vanhojakin, mutta ainakin kielellisesti näyttäisi siltä, että aikuinen on vähemmän tunnusmerkillinen kuin lapsi: sukupuoleksi voidaan vastasyntyneistä ja lapsista puhuttaessa merkitä "tyttö", mutta yleisesti väestöstä puhuttaessa käytetään "naista".  "Ihminen" on myös oletusarvoisesti "aikuinen", mikä näkyy siinäkin, että lapsia kehotetaan päästämään "ihmiset" ensin julkisiin kulkuneuvoihin. Tuttavallisemmassa tai siihen pyrkivässä kielenkäytössä aikuisiakin saatetaan kutsua "pojiksi" ja "tytöiksi", mutta tämä helposti lipsahtaa vähättelyn puolelle, tai ainakin tulkitaan sellaiseksi riippumatta puhujan tarkoitusperistä.

Astevastakohtaesimerkkien relevanssin voisi kyseenalaistaa huomauttamalla, että sukupuolet ovat komplementaarinen vastakohtapari. En ole varma, mikä oikeaoppinen mielipide tästä tällä hetkellä on, sillä sukupuolia (gender) on toki enemmän kuin kaksi, mutta jos niiden ajatellaan muodostavan jatkumon, joiden ääripäässä ovat "mies" ja "nainen", vahvistetaan edelleen heteronormatiivista dikotomiaa määrittelemällä muut sukupuolet näiden kahden perinteisen konstruktion kautta, ja tällainen mikroaggressio voi aiheuttaa toiseuden ja turvattomuuden tunnetta ja saattaa laukaista post-traumaattisia stressireaktioita.

Elokuvan Glen or Glenda (1953) mainosjuliste.

Joka tapauksessa on mielenkiintoista sinänsä, että kanan ja lehmän tapauksessa naaras on ainakin nykykielenkäytössä tunnusmerkitön sukupuoli. Maatalousyhteisössä abstrahointi eläinlajin perusteella on varmaankin tuntunut tarpeettomalta: on kanoja ja kukkoja tai hiehoja, lehmiä, sonneja ja härkiä, joista kullakin on oma funktionsa.

Koska nykyään naisiin tai miehiin viittaamista maskuliinisella sanalla pidetään sopimattomana ja naisia marginalisoivana, ja yhdistelmää he or she kömpelöinä, käytetään suvun kannalta epämääräisenä pronominina sanaa they. Tätä on pitkään pidetty puhekielisyytenä, mutta kyseinen rakenne on hiljattain tullut sisällytetyksi joihinkin tyyliohjeisiin. "Singular they" on siinä mielessä onneton nimi, että sana ei ole yksiköllinen, vaan siihen liittyvä verbi on aina monikossa (tai oikeastaan tunnusmerkittömässä, ei-yksiköllisessä muodossa).

Toisin kuin muissa "muinais"-germaanisissa kielissä, muinaisenglannin persoonapronominin monikko on sukuneutraali hie. Nykenglannissa tämän on korvannut skandinaaviseen maskuliiniseen pronominiin perustuva they, joka on paitsi sukuneutraali, myös neutraali sen suhteen, viitataanko sillä henkilöön vai asiaan (toisin kuin suomen he ja ne tai englannin he, she ja it). Persoonapronominien monikot (we, you) ovat nekin sukuneutraaleja, ja kaikkia kolmea monikollista sanaa käytetään epämääräisinä subjekteina samaan tapaan kuin ruotsin ja saksan man-sanaa:

We drink a lot of coffee in Finland.
You drink a lot of beer in Germany.
They drink a lot of vodka in Russia.

Hieman vanhahtavaa on käyttää yksiköllisiä maskuliinisia kansallisuusilmaisuja kuten "a German likes his beer" tai vielä eksplisiittisempi "a Frenchman likes his wine". Monikossa suvun ilmaisu voidaan kätevästi välttää myös seuraavanlaisissa tapauksissa:

Customers may use their own headphones.
The duty of care ends only when patrons get to a place where they are able to sober up.

Tästä päästäänkin varsinaiseen "singular they" -rakenteeseen, jonka avulla yllä olevissa lauseissa sanat customers ja patrons voitaisiin muuttaa yksikköön (jälkimmäisessä myös verbi get muotoon gets) käyttäen kuitenkin edelleen sanoja their ja they. Voidaan tietysti kysyä, miksei ongelmaa kierretä käyttämällä aina monikkoa alusta alkaen, mutta idiomaattinen kielenkäyttö vaatii toisinaan yksikköä. Alla pari esimerkkiä:

If a customer wants to use their signature, ask if they know their PIN.
The passenger may use their own wheelchair.

Näiden taustalla saattaa olla eräänlainen constructio ad sensum, sillä asiakas tai matkustajä yleensä kuvaavat kuitenkin lopulta ihmisjoukkoa. Parhaiten tämä näkyy, jos tilalle laitetaan muodollisesti yksiköllinen indefiniittipronomini:

If anybody wants to use their signature, ask if they know their PIN.
Everybody may use their own wheelchair.

Lähinnä tällaisissa tapauksissa nykyäänkin tarvitaan sukuneutraalia pronominia. Erityisen uudesta ilmiöstä ei kuitenkaan ole kyse, kuten Tommi Uschanov mainitsi vihapuhekirjoitukseni kommenttiosastossa. Rakenteen "puolustukseksi" mainitaan usein, että se esiintyy jo Chaucerilla ja Shakespearella. Korostan vielä, että on yksi asia perustella jonkin sanan tai rakenteen käyttöä nykyään sillä, että erinomaiset kirjailijat ovat sitä käyttäneet, ja toinen asia vain todeta, että sana tai rakenne ei ole uusi, sillä sitä tavataan jo niin-ja-niin vanhoissa kirjallisissa lähteissä. Niin tai näin, Chaucerilla ja Shakespearilla esiintyvät tapaukset ansaitsevat lähempää huomiota.

(En ole tätä kirjoitusta varten aktiivisesti etsinyt tapauksia vaan käsittelen yksinkertaisesti joskus jossain näkemiäni ja muistiin merkitsemiäni kohtia.)

Kuten sanoin vastauksessani Uschanovin Chaucer-viittaukseen, tietääkseni ainoa Chaurcerilla esiintyvä tapaus on seuraava Canterburyn tarinoiden kohta (Pardoner's tale 385-386):

and whoso fyndeth hym out of swich blame,
they wol come up and offre a Goddes name

Vanhimmassa ja luultavasti alkuperäistä lähimmässä Hengwrt-käsikirjoituksessa (National Library of Wales MS Peniarth 392D, f. 196v) ei kuitenkaan käytetä sanaa they:

and who so fẏndeth hẏm out of swich blame
he wol come up and offre a goddes name
and j assoille hẏm bẏ the auctoritee
which (tha)t bẏ bulle ẏgraunted was to me.

(Faksimile, ks. 4. riviltä alkaen)

Kaikki yllä olevassa otteessa käytetyt pronominit (hym, he, hym) ovat maskuliinisia. Chaucerin kuoleman jälkeen tuotetussa merkittävässä Ellesmere-käsikirjoituksessa (Huntington library EL 26 C 9, f. 137r) kyseinen kohta kuuluu seuraavasti:

and who so fẏndeth hẏm out of swich fame
theẏ wol come up and offre on goddes name
and j assoille hem bẏ the auctoritee
whych that bẏ bulle ẏgraunted was to me.

(Faksimile, ks. 15. riviltä alhaalta lukien.)

Tässä ensimmäinen (refleksiivinen) pronomini (hym) on maskuliininen, loput kaksi (they ja hem) monikollisia. Koska Hengwrt on vanhempi ja tässä kohden johdonmukaisempi, otaksuisin sen vastaavan paremmin Chaucerin omaa käyttöä. Tämä ei siis tietenkään muuta sitä, että rakenne tavataan jo keskiajalla, mutta Chaucerin itsensä nimeen asian suhteen ei välttämättä kannata vannoa.

Whoso 'kuka ikinä' on yksiköllinen, mutta voidaan ymmärtää viittaavan joukkoon ihmisiä, mistä ei ole pitkä matka siihen, että siihen viitataan monikollisella pronominilla ad sensum, kuten ylempänä oli jo puhetta.

Shakespearelta olen kirjannut ylös kolme kohtaa, jotka on jossakin yhteydesä esitetty esimerkkeinä singular they -rakenteesta. Ensimmäinen on Hamletista (3,3):

And, as you said, and wisely was it said,
'tis meet that some more audience than a mother,
since nature makes them partial, should o'erhear the speech.
the speech, of vantage.

Tämä on melkein "varsinainen singular they-rakenne", josta puhuin ylempänä, mutta kyseessä ei ole missään nimessä sukupuolineutraalius, koska viitattava sana on yksiselitteisen feminiininen mother. Seuraava tapaus on Erehdysten komediasta (4,3):

There's not a man I meet but doth salute me
As if I were their well-acquainted friend

Tämä on hyvin samanlainen tapaus kuin edellinen: not a man on muodollisesti yksikkö, mutta merkitykseltään monikollinen (there's not a man I meet on käytännössä all the men I meet). Lisäksi man on luonnolliselta suvultaan maskuliininen. Kolmas esimerkki ei ole näytelmästä, vaan runosta The Rape of Lucrece:

Now leaden slumber with life's strength doth fight;
And every one to rest themselves betake,
Save thieves, and cares, and troubled minds, that wake.

Tässä on ilmeinen constructio ad sensum, sillä every one on muodollisesti yksikkö, mutta merkitykseltään viittaa useampaan ihmiseen.

Mikään yllä olevista ei siis ole täysin rinnasteinen varsinaiseen aiheeseen, eli they-sanan käyttöön he- ja she-sanojen korvikkeena. Tämä ei tarkoita, etteikö sellaisia voisi löytyä Shakespearelta tai joltakulta muulta kirjailijalta. Vanhojen kirjailijoiden käyttö kielenkäytön mallina on tietysti siinä mielessä kyseenalaista, että suurin osa heistä on parempiosaisia miehiä: nykypäivän kieliopillisten rakenteiden tai fraseologisten sapluunoiden perustelu heidän kielenkäytöllään siis kaiketi marginalisoisi historiallisesti sorrettuja ryhmiä myös nykypäivänä.

On yksi kysymys selvittää, millaisia merkityspiirteitä sanoihin liittyy, ja toinen, miten nämä merkityspiirteet ohjaavat mahdollisesti käyttäytymistä ja ajattelua. Kolmas, nykypäivänä luultavasti mielenkiintoisin kysymys on se, missä määrin käyttäytymistä ja ajattelua voidaan edellisen johdosta muokata kielenkäyttöä säätelemällä.

Vihapuheesta

Tässä kirjoituksessa käsittelen sanaa vihapuhe. Innoituksena tälle ekskursiolle toimi Helsingin Sanomissa ollut Tommi Uschanovin kolumni "Uutuusharha hämää kokeneenkin kielentutkijan – ”vihapuhe” ja ”alkaa tekemään” tunnettiin jo 1800-luvulla". Vihapuheen lisäksi jutussa mainitaan otsikossakin esiintyvä alkaa tekemään sekä tyyliin. Jälkimmäistä käsittelen vasta luettuani, mitä Erkki Lyytikäinen on aiheesta kirjoittanut, mutta alkaa tekemään -ilmaisua koskien minulla ei ole ainakaan toistaiseksi lisättävää siihen, mitä kieli poskessa kommentoin eräällä foorumilla.

Vihapuheesta Uschanov kirjoittaa seuraavasti:

Kun [...] sana vihapuhe yleistyi viitisen vuotta sitten, pidin selvänä, että se oli uusi kankea käännös amerikanenglannin ilmaisusta hate speech. Sitten joku huomautti, että sana esiintyi jo Aleksis Kiven Nummisuutareissa vuonna 1864.

Se, että vihapuhe esiintyy Nummisuutareissa ei ole oikeastaan argumentti sitä vastaan, etteikö vihapuhe voisi olla käännös englannista: onhan hiiri tietokoneterminäkin käännöslaina, vaikka hiiri palautuu aina uralilaiseen kantakieleen saakka. Tärkeämpi kysymys on, onko olemassa ollut sana vihapuhe saanut englannin mallin mukaan uuden merkityksen ('vähemmistöä kohtaan kohdistuva panettelu' tms.), vai onko tämän uuden ilmaisun ja jo olemassa olleen muodollinen yhteneväisyys sattumaa siltä osin, mikä ei seuraa luonnostaan yhdyssanan osien merkityksestä.

Lainaan tähän Nummisuutareiden relevantit repliikit SKS:n Edith-editiosta:

Martta. Häpeäksi! Hyväpä jos ei häpeätä suurempaa tällä retkellä kohtais häntä, mutta pelkään, että tusinottain hän pilkkahistorjia peräänsä jättää, sillä hän on tyhmää alkujuurta, näetkös.

Topias. Eskoni tyhmä? Tämä on vale ja vihapuhe kateudesta nousnut. ”Olenko minä hullu vaikka minä hulluksi huuttaan” lauletaan Sionissa. – Eskoa et tyhmäksi maininne, yhtä viisas on hän aina kuin isänsäkin, minä nimittäin; hän on ihan kaltaiseni, niin sielun kuin ruumiin puolesta. Hän ei ole tyhmä, vaan vähän itsepäinen, ja sen taitaa tukastansakin nähdä, joka on valkuinen ja harjaskankea, niinkuin ukolla itse tässä. Sanalla sanoin: hän on oikea isän poika, hän on kuvani elävä.

(Korostus tässä ja myöhemmissä sitaateissa minun.)

Sanaa käytetään selvästi eri merkityksessä kuin nykyään, eikä yllä oleva sitaatti ole merkityksellinen nykyään meneillään olevan vihapuhekeskustelun osalta muuta kuin hauskana kuriositeettina. Asiaa on kuitenkin syytä tarkastella lähemmin.

Päädyin tarkastelemaan Kansalliskirjaston lehtikokoelmaa (KLK) Korpin kautta (suora linkki tekemääni hakuun). Rajasin selvitykseni mainittuun kokoelmaan paitsi ajan ja vaivan säästämiseksi, myös siksi, että lehtikielessä uudentyyppiset ilmaisut oletettavasti ilmenevät nopeammin kuin kirjallisuudessa. 1910-luvulta alkaen käytössä ei ole laajennettua kontekstia eli digitoitua aineistoa, joten tämän lyhyen kirjoituksen puitteissa minulla on riittävä tekosyy käsitellä laadullisesti kattavammin vain varhaisempia tapauksia. (Nämä tapaukset löytyvät suoraan tämän linkin kautta.)

Sana vihapuhe esiintyy Suomettaressa vuonna 1854 (nro 40), kymmenen vuotta ennen Nummisuutareita. Kyseessä on jatkokertomus otsikolla "Neljänpäiwäinen huwitus-matka", jossa käsitellään muun muassa Jääsken kuntaa. (Kuntaa ei enää ole, sillä se luovutettiin suurimmaksi osaksi Neuvostoliitolle toisen maailmansodan päätteeksi.) Kirjoittaja toteaa, että esimerkiksi "wiinan juominen ei ole Jääskessä ollenkaan pahasti walloillaan", ja että jääskeläinen on "yhtä selvä kirjan lukija kuin joku muukin naapuri-pitäjäläisensä". Kiinnostava on seuraava kohta:

Näsäwiisaat Wiipurilaiset sanowat tawallisesti: "tuhma Jääskeläinen!", waan se on "wale ja wihapuhe" että Jääskeläinen on mikään luonnon-tuhma, ainoastaan waan takertunut wanhaan yksinkertaisuuteen ja kehnouteen opissa ja koko elämässään.

(Tuhma 'tyhmä'.)

Tässä sitaatissa sanan merkitys on sattumalta melko lähellä nykyistä siinä mielessä, että kysessä on etniseen ryhmään vertautuvan joukon (jääskeläiset) negatiivinen stereotypisointi. Merkille pantavaa on, että ilmaisu wale ja wihapuhe on lainausmerkeissä. Onko tämä ymmärrettävä niin, että kyseessä on todella sitaatti jostain aikaisemmasta, mahdollisesti yleisesti tunnetusta lähteestä, vai että "vale ja vihapuhe" on muuten vain tunnettu sanonta, jollaiset on tuohon aikaan ollut tapana laittaa lainausmerkkeihin?

Suometar 40/1854.

Sanomissa Turusta (101/1879) "vihapuheen" kohteena on brittien hallitus, Wiipurin Uutisissa (35/1888) vihapuhe esitetään sovinnolle vaihtoehtoisena tulkintana naisten "laklatukselle" torihintaluettelon introdusoivass, vähemmän vakavassa jutussa. Aamulehdessä (88/1890) "vihapuhetta" olisi, jos joku sanoisi muiden lehtien ajatelleen Hämäläisestä kuten "Lode Klingsporista". Lehteen kohdistuvasta vihapuheesta kirjoitetaan myös Oulun Ilmoituslehdessä (nro 74/1889). Oulun Ilmoituslehti oli ottanut Kaiku-lehden tiistain numerossa (104/1889) julkaistun selvityksen tullikamarin tuloista sellaisenaan lähdettä mainitsematta saman viikon keskiviikon numeroonsa (73/1889), mistä Kaiku-lehden torstain numerossa oli luonnollisesti älähdetty: Oulun Ilmoituslehteä syytettiin neljän uutisen kopioimisesta ja "toisen härällä kyntämisestä". Oulun Ilmoituslehdessä vastattiin lauantain numerossa, että tullikamarin ilmoituksia aivan normaalisti julkaistaan lähdettä mainitsematta, ja että syytös uutisten "näykkimisestä" on "suoraan sanoen wale ja wihapuhe". Vastineessa siteerataan jonkin verran raamatullisia sananmuotoja, jotka on asetettu lainausmerkkeihin, mutta wale ja wihapuhe ei ole lainausmerkeissä.

Päivälehdessä (53/1891) vihapuhe on yksittäisen henkilön panettelua, Aamulehdessä (37/1891) kunnan arvon alentamista naapurikuntalaisten toimesta. Ilmaisun esiintymä Kansalaisessa (110/1897) on fraseologialtaan niin lähellä Nummisuutareita, että se tuntuisi olevan viittaus siihen. Kyseessä on "kirje Porista", jossa sanotaan seuraavaa:

On joskus sanottu että muka länsi-Suomi, eritoten Porin ympäristö, olisi se paikkakunta maassamme, jossa laulun ja soiton hengettäret kaikkein wähin wiihtymät. Tämä, sanon minä, on walhe ja kateudesta lähtenyt wihapuhe.

Kuten Suomettaressa mainitussa (ks. ylempänä) jääskeläisiä koskevassa väitteessä, on tässäkin kyse yleistävästä stereotypiasta, jollaisia vihapuheet nykyäänkin pitkälti ovat.

Wiipurin sanomien (340/1898) pakinassa kerrotaan toimitussihteerin tuominneen "valeeksi ja vihapuheeksi" pakinoitsijan edellisessä kirjoituksessa (333/1898) esittämän väitteen, että toimitussihteerillä olisi ollut mustepullona särkyneen kahvikupin pohja.

Koittaren (11/1901) yleisönosastolla tuohtunut haminalainen kokee moraalista paniikkia tavasta, jolla maalta kirkkoon jo lauantaina saapuvat nuoret viettävät aikaa "ympyriäisessä Haminassa":

Kainostelematta ja ihmisiä lainkaan häpeämättä saattaa kuusi-seitsentoista vuotias tyttö tallustaa pitkin kaupungin katuja rinnallaan poika, joka häntä vyötäisistä kiinni pitää. Suurin joukoin, kuten esim. viime lauantainakin, lähdetään samoilemaan ympäri kaupunkia, eikä vastaantulijoita osata edes hävetä.
Tämä tällainen esiintyminen julkisilla paikoilla on todisteena siveyskäsitteiden höllentymisestä. Sen tähden tahdon painaa Vehkalahden tyttöjen mieleen, että siveys ja naisellinen tosikeinous kaunistaa naista, ruokoton ja säädytön ulkonainen esiintyminen paljastaa aina sisäisen ihmisemme ilman että siihen tarvitsee lähemmin tutustuakaan.
Vanhempien tulisi myös valvoa lastensa kirkkoreisuja, muuten voi pianaikaan näistä kirkkoreisuista seurata "kirousreisuja".
Tämä ei ole mitään panettelua tahi vihapuhetta. Pois se!

Vuoden 1902 molemmat tapaukset ovat Päivälehdestä: numerossa 31/1902 Turkin sulttaanin hallituksen kerrotaan ilmoittaneen, että väitteet tuhansien kristittyjen armenialaisten surmaamisesta ovat kaikki "valetta ja vihapuhetta". ("Sulttaanilla on hyvät välit eurooppalaisen sanomalehdistön kanssa".) Numerossa 41/1902 on suomenkielinen käännös Sir Arthur Conan Doylen tanskalaisessa Verdens Gang -lehdessä ilmestyneestä kirjoituksesta, jossa hän siteeraa muuatta herra Grayta, jonka mukaan väitteet brittiläisten sotilaiden julmuuksista buurisodassa ovat "yhtenäistä valhetta ja vihapuhetta" (englanninkielisessä alkutekstissä käytetty ilmaisu on a tissue of falsehoods). Lienee sattumaa, että molemmat tapaukset liittyvät väitteisiin rikoksista ihmisyyttä vastaan, kuten niitä nykyään kutsuttaisiin.

Vuonna 1904 palataan stereotypisointiteemaan. Päivälehdessä 83A/1904 mainitaan nimimerkki A. M:n nimittäneen sanomalehtimiehiä loukkaavasti "tuulen ajelemiksi, haaksirikkoutuneiksi laivoiksi", mutta sanomalehtimiehet itse tietävät, että "tämä kaikki on ollut vihapuhetta ja parjausta". Tuulispäässä (nro 29/1904) vihapuheella parjattava ryhmä ovat urheilijat:

Eräät yksinkertaiset ihmiset rohkenevat tuoda esiin sen väitteen, että urheilijat kehuvat. Sula valhe ja vihapuhe!

Tässä hiljan muuan tuttava, konttoristi Viivanen, moitti minua kerskaajaksi, kun minä kaikessa vaatimattomuudessa sanoin, että huoletta nostaisin hänen 12 vuotiaan, perin laihan poikansa Paavon, suoralla kädellä. Mieleni oli hyvin paha, mutta katsoin olevani pakoitettu heittämään Viivasen ulos ikkunasta käärittynä vanhaan sanomalehteen, johon hän saattoi pyyhkiä verta itsestään alas päästyään.

Todellinen urheilija on nimittäin joka suhteessa gentlemanni.

Raahen Lehdessä (98/1905) nimimerkki Ilkka pakinoitsee muun muassa seuraavasti:

Tosin on Luojan luonto täällä karu ja yksitoikkoinen ja kun silmät ovat käänetyt enemmän merelle kuin maalle päin, ei elämä täällä raskaine vaatimuksineen ja tarmon takaa otettava toimeentulo salli synnynnäisen pohjalaisen perinnöista, vaikka kunnioitettavaa juroutta herahtamaan hyväntahdon hymyyn jokaisen kevyen ja löyhän sukkeluuden kuultua, mutta että täällä ei viatonta, raikasta puhetta ymmärrettäisi, se on vale ja vihapuhe.

Samalla pakinapalstalla (121/1905) kirjoitetaan myöhemmin, ettei "olisi häpeäksi vaikka [Raahessa] kehityttäisi[in] kulkemaan muussakin hiukan etunenässä toisista pikkupaikkakunnista", mihin pakinoitsija lisää loppukaneetiksi: "Se olisi vilpitön toivoni ilman vihapuheita. Dixi." (Dixi 'olen puhunut'.)

Hieman poliittisemmissa merkeissä pakinoitsee samana vuonna nimimerkki Naskali Etelä-Suomessa (111/1905):

"Ankarasti perustuslaillinen ja isänmaallinen" pappa löylytti äskettäin 3 kelwotonta nimismiestä. Se hänelle kunniaksi. Mutta mitä hän sen yhteydessä jutteli minun korkeimman warjeluksessa istumisestani ynnä kaikesta muusta mitä siihen lajiin kuuluu, se oli ilkeä walhe ja wihapuhe, jommoisen harjoittaminen ei ole enää ankarasti perustuslaillisellekaan "papalle" kaunistukseksi ja wielä wähemmin terweellinen asiain yleiselle kululle.

Elämässä (0B/1905) kerrotaan joidenkuiden sanoneen "hulluudeksi, vihapuheeksi" väitteitä "yksityisten ahneuden tyydytykseksi" laillistetun "yhteiskunnallisen myrkytysjärjestelmän" eli alkoholin haitoista.

Raatajassa (31-32/1906) julkaistiin Kyösti Wilkunan "Vastuksien päivä: kuvaus pikkukaupunkien sanomalehtioloista", jossa väite, että joku "Rekke" saisi palkakseen painokoneen pyörittämisestä vain nuuskaa, on "valetta ja vihapuhetta". Kylväjässä (51/1906) puolestaan "panettelua ja ilkeätä vihapuhetta" on se, että joku vihjaa Helsingin Sanomien ja Uuden Suomettaren löytäneen yhteisen vihamiehen Raittiuden Ystävien johtokunnassa.

Tuulispäässä (13/1907) vihapuhe esiintyy seuraavassa wellerismissä:

- Se on vale ja vihapuhe, sano Kirvun lukkari, kun valtion virkamieheksi karahteerattiin.

Tässä voitaneen katsoa epäsuorasti mollattavan valtion virkamiehiä.

Tampereen Sanomissa (301/1908) kauppias V. Tuomala vastaa huhuihin, että hänen jauhonsa olisivat "mätiä, ja niihin olisi myös kalkkia sekoitettu", ilmoittamalla, "että tämä puhe on ainoastaan vihapuhetta ja kateutta".

Kuten todettu, myöhemmistä osumista en pääse laajempaan kontekstiin, mutta ne eivät nähtävästi erityisesti eroa edellä käsitellystä. Kaikista 94:stä osumasta 47 eli tasan puolet liittyy konkordanssinäkymän perusteella kollokaatioon val(h)e ja vihapuhe tai johonkin sen variaatioon. Myöhemmät tapaukset voivat olla Nummisuutarit-viittauksia, joten kyse voi olla tai olla olematta Nummisuutarien popularisoimasta hokemasta. Osumia on suhteellisen tasaisesti vuoteen 1955 asti (ks. kaavio alla), jolloin Länsi-Savon numerossa 188 melko varmasti siteerataan Nummisuutareita: "vale ja vihapuhe, kateudesta noussut" on itse jutussakin lainausmerkkien välissä. Huumorihokemahypoteesia näyttäisi tukevan myös se, että välillä 1854 - 1908 jopa puolet tapauksista on pakinoista tai vastaavista.

Seuraava osuma korpuksessa on vasta vuodelta 1996, edellisen tapaan Länsi-Savosta (nro. 78), jossa sanaa käytetään sen nykymerkityksessä:

Jokaisen kansalaisen on torjuttava ympäristössään vierasmaalaisiin tai muihin vähemmistöihin kohdistuva 'vihapuhe' tai halveksunta, sillä sellaisesta sikiää ymmärtämättömissä mielissä oikeutus rikolliseen kiusaamiseen, jopa väkivaltatekoihin.

"Nykymerkityksellä" viittaan oikeastaan asiayhteyteen (vierasmaalaiset tai vähemmistöt), sillä aikaisemmissa tapauksissa nähty merkitys sopisi oikeastaan tässäkin tapauksessa. Yksinkertaiset lainausmerkit kielinevät siitä, että vihapuhe ei ole vielä täysin vakiintunut kieleen.

Alla oleva kaavio kuvaa osumien absoluuttisien määrien ajallista jakautumista korpuksessa:

Vihapuhe (KLK).

Kaavio ei kerro oikeastaan muuta kuin sen, että 1900-luvun jälkipuoliskolla on ammottava aukko. Hain vihapuhetta vielä 1990- ja 2000-luvun suomalaisista aikakaus- ja sanomalehdistä. Osumia on 21, joista kaikki paitsi yksi käsittelevät vihapuhetta sen kapeammassa nykymerkityksessä. Yksi tapaus on Marko Lambergin vihapuhetta käsittelevästä artikkelista "Puhetta vihasta" (Historiallinen aikakauskirja 109, 2011), jossa on seuraava, tämän kirjoituksen aiheeseen suoraan liittyvä kohta:

[Vihapuhe] vaikuttaa uudissanalta ja epäilemättä se onkin nykykontekstissaan lainattu amerikanenglannista, jossa hate speech yleistyi 1900-luvun lopulla tarkoittamaan juuri johonkin ihmisryhmään kohdistuvaa aggressiivista puhetta. Mutta vihapuhe (kirjoitettuna myös wihapuhe) esiintyi jo viimeistään 1800-luvun suomen kielessä, esimerkiksi Aleksis Kiven Nummisuutareissa ja lukuisissa sanomalehtiartikkeleissa. Merkityssisältö näyttäisi olleen hivenen kepeämpi kuin nykyisin – sana tarkoitti ainakin kirjallisissa yhteyksissä lähinnä herjaamista tai panettelua.

Vihapuhe on siis uusvanha uudissana, jonka käyttöhistoria ei liene täysin katkeamaton.

Mitä tulee englannin kieleen, Oxford English Dictionaryssa mainittu ensimmäinen esiintymä ilmaisulle hate speech on vuodelta 1988, mikä on helppo harjoitusmaali aloittelevalle "predatorille". Vanhin tältä istumalta löytämäni käyttöesimerkki on vuodelta 1918. Tein haun myös COCA:ssa (Corpus of Contemporary American English), josta löytyi 259 aikavälille 1991 - 2015 sijoittuvaa osumaa. Osumien ajallinen jakautuminen näkyy alla olevasta kaaviosta:

Hate speech (COCA).

On tuskin sattumaa, että piikki osuu samoihin aikoihin kuin ensimmäinen nykymerkityksinen esiintymä KLK:ssa. Alla oleva kaavio osoittaa, kuinka suuri osuus korpuksen osumista on lainausmerkeissä:

"Hate speech" (COCA).

Laskeva trendi kielii odotetusti ilmaisun vakiintumisesta englannin kieleen, vaikka joissakin tapauksissa kyse voi olla väitettyyn vihapuheeseen viittaamisesta lainausmerkkejä käyttäen.

Palatakseni suomen kieleen: Lambergin tiedot perustunevat pitkälti samaan aineistoon, jota olen ylempänä käsitellyt. Aineiston valossa vihapuheen yleisin merkitys näyttäsi olevan juurikin yksittäiseen tahoon kohdistuva panettelu, mutta on silti tavallaan kiinnostavaa huomata, että etenkin varhaisemmissa tapauksissa vihapuhe liittyy usein jonkin ihmisryhmän stereotypisointiin, oli kyse sitten jääskeläisistä, länsisuomalaisista, urheilijoista, pohjalaisista tai valtion virkamiehistä. On kuitenkin todettava, että vaikka vihapuheen merkitys olisikin ollut jossain vaiheessa kallistumassa yleistäviä valheita kohtaan, ei asialla ole nykymerkityksen kannalta merkitystä, sillä vihapuhe näyttää ainakin tässä käsitellyn  aineiston perusteella tosiaan "unohtuneen" kollektiivisesta kielitajusta aikavälillä 1956 - 1995. Sen käyttö ei siis vaikuta muodostavan katkeamatonta jatkumoa, jonka aikana sanan merkitys olisi muuttunut. Lisäksi on huomattava, että jos vihapuhe olisi ollut jatkuvassa käytössä, esiintyisi korpuksen loppupäässä vääjäämättä kannanottoja sitä vastaan, että sanaa on alettu käyttää "väärin" englannin kielen vaikutuksesta. Tähän genreen kuuluu oikeastaan myös Uschanovin mainitsema ajatus, että sana olisi "kankea käännös" amerikanenglannista. (On tietysti mahdoton sanoa, onko ensimmäisellä taholla, joka on kääntänyt suomeksi ilmaisun hate speech, ollut jokin mielikuva jo käytössä olleesta ilmaisusta vihapuhe.)

Kuten sanottu, Nummisuutarit ei suinkaan ole ensimmäinen kirjallinen tuotos, jossa sana vihapuhe esiintyy. Edes Korpista löytämistäni vanhin, ylempänäkin mainittu (ja ylimmässä kuvassa näkyvä) Suometar-sitaatti vuodelta 1854 ei sekään ole vanhin tiedossani oleva tapaus. Toistaiseksi varhaisimpana pidettävä attestaatio on C. A. Gottlundin teoksessa Otava eli suomalaisia huvituksia, II osa vuodelta 1832 (s. 19). Kyseessä on helkavirsi Rilvalasta (= Ritvalasta), jonka sisällön Gottlund referoi savolaisvoittoisella kirjakielellään seuraavasti (s. 18 - 20):

Toinen Runo nimitetään Matalenan-Runo. Se lausuupi siitä, etta yks Neito jolla oli tämä nimi, eli suuremmassa hekkumassa ja rikkauvessa, käytti ihtiänsä kopeasti ja ylpiästi, ja oli olevoinansa puhtaina ja parraaina Neitona, ehkä hään Vaimoista oli se pahin ja suurin häväisty. Hään oli jo salassa synnyttänä kolmet lasta, vaan suattana heitä henkettömäksi, ja murrhalla peittänyt pahat työnsä. Niin tapahtui kerran että hään mäni vettä noutamaan lähteeltä kultavarrella kupilla. Sinne tultua näki hään lähteessä kuvansa aivan ouvoksi ja hirmuiseksi. Peläten tätä rupeis hään päivittämään ihtiänsä, sanoillen: "Ohho minua Neito parka, pois on muoto muuttununna, kauniit karvaini kavonna." Jesus lähestyi häntä silloin Paimenen huamussa, tulevoinnaan varvikosta, rukoillen häneltä vettä juuvaksensa. Mutta hään sai häneltä vihapuheita, vuan ei vettä. Jesus sanoi hänellen: siksikö minä olen sinun puheis alainen, josma ilmoitan sinun ilkeyttäis? "Sanok kaikki mitäs tiiät!" vastaisi tämä sovaistu vaimo. Silloin sanoi Jesus: "kussa kolmet poikalastais? Yhen tuiskasit tuleen, toisen viskaisit veteen, kolmannen kaivoit karkeisehen. Sen kuins tuiskasit tuleen, siit ois Ruohissa Ritari; sen kuin viskaisit veteen, siit olis Herra tällä mualla; sen kuin kaivoit karheisehen, siit olis Pappi paras tullut." Nyt vasta puhkeis Matalenan syvän. Itkin ja syntiänsä katuin, sanoi hän: "Itepäs lienet Herra Jesus!" Lankeis muahan polvillensa, pesi kyynäleillänsä Vapahtajan jalat, ja kuivaeli heitä hiuksillansa, suostuva siihen rankaistukseen jonka Vapahtaja löysi hänellen hyväksi.

Yllä oleva on julkaistu myös Suomen kansan vanhojen runojen Hämeen runojen ensimmäisessä niteessä (SKVR IX₁ s. 61-62, 1917). Mainitut "vihapuheet" kuuluvat Gottlundin muistiin merkitsemässä runossa seuraavasti (SKVR IX₁81: 38-43):

"Mitäs puhut Suomen sulha,
"Suomen sulha, mairen orja,
"Isäini ikäinen paimen,
"Ruoti rourulla elänyn,
"Kalan päillä kasvatettu,
"Karjalaisſa kaskismaisſa?" -

Gottlundin vihapuhe on siis ilmeisesti ymmärrettävä herjaamiseksi tai ilkkumiseksi, ei niinkään panetteluksi.

Jos joku tietää vanhempia tapauksia, kuulen niistä mielelläni.

Englannin taivutuksesta, osa 2

Pitkähkön hiljaisuuden rikkoakseni lupasin itselleni kirjoittaa tällä viikolla jotain. Ehkä räikein edellisessä kirjoituksessa mainitsemani jatko-osattomuustapaus on turhankin eksplisiittisesti nimetty "Englannin taivutuksesta, osa 1". Näin ollen tämä kirjoitus jatkaa ensimmäisen osan aihetta siirtyen pronomineihin ja heittäytyen hieman historiallisemmaksi.

Koska varsinaisesta pronominien taivutuksesta minulla ei ole erityisen paljon sanottavaa, aloitan lauseopillisella ekskursiolla. Edellisen kirjoituksen lopussa käytin termiä substantiivilauseke, joka merkitsee substantiivin ja mahdollisesti sitä määrittävän tarkenteen, adjektiivin, prepositiolausekkeen ja relatiivilauseen muodostamaa kokonaisuutta, joka voi toimia lauseenjäsenenä. Lienee paikallaan selventää muutamia käsitteitä.

Lause jakautuu lauseenjäseniin, ja lauseenjäseninä voivat puolestaan toimia lausekkeet, jotka koostuvat pääsanasta ja määritteistä. Kullakin lauseketyypillä on omanlaisensa rakenne sen suhteen, millaisia määritteitä se voi saada. Yleisesti määritteet voivat olla yksittäisiä tarkenteita, upotettuja lausekkeita tai kokonaisia lauseita. Alla esimerkki lauseesta:

The man who gives people books has stolen my best friend's apple.

Tämä jakaantuu subjektiin ('siihen mistä sanotaan') the man who gives people books ja predikaattiin ('siihen mitä sanotaan') has stolen my best friend's apple. Subjekti koostuu tässä substantiivilausekkeesta, jossa pääsana on man ja määritteinä tarkenne the sekä relatiivilause who gives people books, joka puolestaan koostuu sekin subjektina toimivasta nominilausekkeesta who ja predikaatin virkaa toimittavasta pitkästä verbilausekkeesta gives people books, joka sisältää verbilausekkeen gives lisäksi epäsuorana objektina toimivan substantiivilausekkeen people ja suorana objektina toimivan substantiivilausekkeen books. Koko lauseen predikaatti koostuu verbilausekkeesta has stolen ja sen suorana objektina toimivasta substantiivilausekkeesta my best friend's apple, jossa pääsanaa apple määrittää possessiivirakenne my best friends's, joka muodostuu 's-elementillä laajennetusta substantiivilausekkeesta my best friend, joka puolestaan koostuu pääsanasta friend ja sen määritteinä toimivasta tarkenteesta my ja adjektiivista best.

Jonkin sanan sanaluokka voidaan määrittää sen mukaan, missä asemassa se voi esiintyä. Pronominit eli "asemosanat" voivat esiintyä substantiivilausekkeen asemassa: esimerkiksi relatiivilauseessa who gives people books relatiivipronomini who on ikään kuin asettunut substantiivilausekkeen the man tilalle. Asiaa on helppo havainnollistaa muuttamalla yllä käsitelty lause erilaisiksi kysymyksiksi muuttamalla siinä olevia substantiivilausekkeita kysymys- eli interrogatiivipronomineiksi:

Who has stolen my best friend's apple? (The man who gives people books → who?)
What has the man who gives people books stolen? (My best friend's apple → what?)
Whose apple has the man who gives people books stolen? (My best friend's → whose?)

Tällaisiin kysymyksiin vastattaisiin tietysti oikeasti vain kysytyllä lausekkeella, ei "kokonaisilla lauseilla", jollaisia kieltenopettajat ainakin alkeisvaiheessa oppilailta usein edellyttävät.

A man gives people books.

Astetta  suoraviivaisemmin (eli ilman sanajärjestyksen muuttamista) lauserakennetta havainnollistaa substantiivilausekkeiden korvaaminen persoonapronomineilla:

He has stolen my best friend's apple. (The man who gives people books → he)
The man who gives people books has stolen it. (My best friend's apple → it)
The man who gives people books has stolen his apple (My best friend's → his)

Etenkin lekseemien historiasta puhuttaessa on mielekästä luokitella sanoja perinteiseen tapaan niiden taivutustyypin mukaan. Tämänkertaisen kirjoituksen aihe eli pronominit tyypillisesti säilyttävät indoeurooppalaisissa kielissä paremmin vanhoja taivutusmuotoja kuin substantiivit. Tästä johtuen persoonapronomienien osalta voidaan nykyenglannissakin laatia taulukko, jossa on kolmen sijamuodon lisäksi peräti kolme eri sukua:

	mask.	fem.	neutr.	mon.
Nom.	he	she	it	they
Akk.	him	her	it	them
Gen.	his	her	its	their

Näitä vastaavat interrogatiivipronominin muodot who, whom, whose ja what.

Alla vertailun vuoksi vastaava taulukko muinaisenglannista:

	mask.	fem.	neutr.	mon.
Nom.	hē	hēo	hit	hīe
Akk.	hine	hie	hit	hīe
Gen.	his	hire	his	hira
Dat.	him	hire	him	him

Kuten näkyy, nykyenglannissa taivutus on yksinkertaistunut siltä osin, että suoraa objektia ilmaiseva akkusatiivi ja epäsuoraa ilmaiseva datiivi ovat maskuliinissa ja feminiinissä yhdistyneet alkuperäisen akkusatiivin häviöksi, neutrissa datiivin häviöksi: nykyenglannin lauseissa I saw him ja I gave him a book käytetään samaa muotoa, mutta muinaisenglannin vastaavissa ic seah hine ja ic geaf him boc ei. (Nykyenglannin passiivilauseissa nominatiivimuotoinen subjekti voi vastata sekä suoraa että epäsuoraa objektia, esim. he was given a book ja he was seen, mutta muinaisenglannissa - teoriassa - him wæs gifen boc ja he wæs sewen.) Monikon muodot ovat (muotoa 'em lukuun ottamatta) korvautuneet skandinaavisilla muodoilla (they, their, them), ja it on saanut uusmuodosteisen genetiivin its, jonka oikea kirjoitusasu ilman heittomerkkiä (muiden pronominien tapaan, vrt. yours, hers, theirs jne.) on paremman puutteessa eräs englanninkielisten kielioppinatsien lempiaiheista.

Ensimmäisen ja toisen persoonan persoonapronominit yksikössä ja monikossa taipuvat myös eri muodoissa:

Nom.	I	we	(thou)	you
Akk.	me	us	(thee)	you
Gen.	my	our	(thy)	your

Vertailun vuoksi vastaava muinaisenglanninkielinen taulukko (yksinkertaisuuden vuoksi ilman rinnakkais- ja duaalimuotoja):

Nom. ic wē þū gē Akk. mē ūs þē ēow Gen. mīn ūre þīn ēower Dat. mē ūs þē ēow

Nykyenglannissa kaikkia "teititellään", joten toisen persoonan yksikkö ja monikko ovat identtisiä kaikissa suhteissa. (Puhekielen eri muodot ovat alkaneet kiertää tästä syntyviä ongelmia käyttämällä monikossa sellaisia muotoja kuin y'all ja yous.) Vanhanaikaisemmassa kielessä käytetään monikon toisesta persoonasta muotoa ye sekä tietenkin ylempänä sulkeissa listattuja muotoja thou, thee ja thy. Sanasta thy on käytetty vokaalien edellä muotoa thine, ja samalla logiikalla muodon my sijaan muotoa mine, mutta viimeksi mainittu on nykyään varattu sellaisiin asemiin, joissa sana esiintyy yksinään, esimerkiksi subjektina (esim. your mother is dead but mine isn't) tai predikatiivina (she is mine). Nämä pidemmät muodot (mine, yours, ours, theirs, his ja hers) voivat ottaa siis 's-päätteisen nominilausekkeen paikan itsenäisenä lauseenjäsenenä (vrt. your mother is dead but Bob's isn't ja she is Bob's).

Englanninkielisessä kirjallisuudessa puhutaan muotojen my, your, our, their, his ja her tapauksessa joskus "possessiiviadjektiiveista", mutta tämä on hämäävä termi, sillä ne eivät toimi lauseessa adjektiivien lailla eivätkä saa adjektiiveille ominaisia vertailumuotoja. Muinaisenglannissa tosin mīn, þīn, ūre ja ēower taipuvat samoilla päätteillä kuin adjektiivi, mutta his ja hire eivät (sama pätee latinassa, jossa esim. meus, mea, meum 'minun' taipuu pääsanansa suvussa ja luvussa, mutta us-päätteistä sanaa pinnallisesti muistuttava eius 'hänen' ei).

Syntaksiin palatakseni ja edellä sanotun havainnollistamiseksi alla olevat pudotusvalikot muodostavat yksinkertaisen lauseen, jossa subjektina on substantiivilauseke (1-3), joka koostuu vapaavalintaisesta tarkenteesta (1), adjektiivista (2) ja substantiivista (3), sekä predikaatista (4-5), jossa varsinaisena verbinä on be vapaavalintaisesssa yksinkertaisen aspektin tempuksessa tai modaalimuodossa (4) ja komplementtina predikatiivi, joksi voidaan valita jokin nomini- (eli substantiivi- tai adjektiivilauseke) tai prepositiolauseke (5):

1:  a the Anne Elk's her that  2:  nice little silly rather silly  3:  child church day deer theory stone  4:  can be could be is may be should be was will be would be  5:  a joke Bob's good hers of little use the best

Koska olen ottanut kongruenssin ja siihen rinnastettavat semanttisesti redundantit ilmiöt huomioon vaihtoehtoja valitessani, ovat kaikki mahdolliset yhdistelmät kieliopillisia, vaikkeivät välttämättä merkitykseltään erityisen järkeviä.

Tämä pieni (eikä missään nimessä tyhjentävä) koe havainnollistaa, että syntaktisesti 's-päätteinen substantiivi voi olla joko tarkenteen tai (ainakin predikatiivina toimivan) kokonaisen nominilausekkeen paikalla eli kohdissa 1 ja 5. Tämä eroaa varsinaisista adjektiiveista, jotka sopivat kohtiin 2 ja 5. (Huomattakoon, että vaihtamalla kohdat 1-3 ja 5 päittäin saadaan myös kieliopillisia, vaikkakin ehkä vielä oudompia lauseita; lausekkeet good ja of little use tosin pysyvät tällöinkin predikatiivina muuttaen sanajärjestyksen runolliseksi.)

On totta, että edellä mainittujen asemien lisäksi 's-muoto sopisi myös kohtaan 2, esim. Anne Elk's son's theory jne. Tällainen lause tulisi kuitenkin analysoida niin, että Anne Elk's son's kuuluu kokonaisuudessa kohtaan 1. Tässä kohden on syytä muistaa jo edellisessä osassa mainitsemani seikka, että pääte -'s ei toimi nykyenglannissa kuin perinteinen sijapääte, jollainen kiinnittyisi substantiiviin, vaan se sijoittuu koko substantiivilausekkeen perään. Substantiivilauseke voi olla yhdistetty tai sisältää erinäisiä määritteitä: me and Anne's 'minun ja Annan', the Queen of England's 'Englannin kuningattaren'.

Yllä olevan pudotusvalikkojonon ulkopuolelle jäävät vielä sellaiset tapaukset kuin a children's toy, mutta 's-muotojen eron adjektiiveista toteamiseen se riittänee näinkin. (Halusin oikeastaan vain kokeilla, voiko pudotusvalikoita ylipäänsä käyttää tällaiseen.)

Jatkan vielä englannin pronominiaiheesta toisella kertaa käsitellen ns. yksiköllistä they-pronominia, mikä on oikeastaan jatkoa kirjoitukselle ruotsin hen-pronominista.

Monesko?

Vastaus kysymykseen elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta on "neljäkymmentäkaksi", mutta mitä on kysyttävä Bill Clintonista saadakseen vastaukseksi ordinaaliluvun "neljäskymmeneskahdes" (tai "neljäskymmenestoinen")?

Suomessa on kätevä sana mones, joka usein esiintyy yhdessä kysymyspartikkelin kanssa muodossa monesko, jolla on siis käytännössä sama merkitys kuin ilmaisulla kuinka mones. Englannista ei löydy kyseiselle sanalle vastinetta, mistä ei kuitenkaan välttämättä seuraa mitään varsinaisia käännösvaikeuksia sen enempää kuin siitäkään, että englannin sanalle the ei löydy suomesta vastinetta. Kuten toivottavasti kaikille on selvää, kääntäminen ei ole yhden kielen sanojen korvaamista toisen kielen sanoilla kuin korkeintaan kielitieteilijän laatimissa apukäännöksissä ja vanhoissa raamatunkäännöksissä.

Yhdysvaltain 42. presidentti Bill Clinton.

Mielenkiintoista kyllä, sanalle löytyy siistit vastineet klassisista kielistä: latinan quotus, kreikan πόστος ja sanskritin कतिथ katitha merkitsevät kaikki 'monesko'. Suomenkielisen vastineensa tapaan nämä liittyvät etymologisesti sanoihin quot, πόσοι ja कति kati, jotka kaikki merkitsevät 'montako'. Näiden sanojen olemassaolo herättää luonnollisesti kysymyksen, miten englanninkieliset sanakirjat määrittelevät näiden sanojen merkityksen. Alla esimerkki kustakin kielestä:

Liddel-Scott (kreikka): which in the ordinal series?

Lewis-Short (latina): which or what in number, order, etc.

Monier-Williams (sanskrit): the how-maniest?

Liddel-Scott tarjoaa mahdollisimman täsmällisen semanttisen määritelmän, Lewis-Short pyrkii samaan hieman epätäsmällisemmin, ja Monier-Williams tarjoaa hauskan etymologisoivan ekvivalentin, joka esiintymättömyydestään huolimatta on yksiselitteisen ymmärrettävä. Muualla olen nähnyt th-päätteisen muodosteen how-manieth, jonka käytön yleistymistä en pitäisi yllättävänä.

Toisin kuin tällä hetkellä englannissa, saksassa on tavanomaisessa käytössä sana wievielter, jonka pohjalla on edellä käsiteltyjen sanojen tapaan wie viele 'kuinka monta'. Kotoani löytyy tiettävästi neljä saksa-englanti-sanakirjaa, joista pienimmistä eli Collins Gem -sarjan taskusanakirjasta sekä vastaavan kokoisesta Langenscheidtin Universalwörterbuchista sana puuttuu kokonaan (sivumennen sanoen mielestäni on typerää karsia sanakirjoja supistettaessa juuri sieltä vaikeammasta tai harvinaisemmasta päästä), mutta kahdessa isommassa sana esiintyy, eikä sille ymmärrettävästi yritetä tarjota yhden sanan vastinetta. Alla oleva lainaus on englanninkielisestä sanakirjasta The New Cassell's German Dictionary (1965):

wie I. adv. [...] -viel, adv. how much, (pl.) how many; [...] der -vielte ist er in seiner Klasse? what is his position in his class? den -vielten haben wir heute? what is the date today?

Käännösvastineen sijaan tarjotaan siis kaksi esimerkkilausetta. Langenscheidtin saksankielinen Großwörterbuch Englisch (2008) on samoilla linjoilla antaen enemmän esimerkkejä:

wie|viel|te(r, s) [vi'fiːltə, 'viː-] INTERROG ADJ das ~ Kind ist das jetzt? how many children is that now?; das ~ Kind bist du? - das zweite which child are you? - the second; der ~ Band fehlt? which volume is missing?; den ~ Platz hat er im Wettkampf belegt? where did he come in the competition?; als Wievielter ging er durchs Ziel? what place did he come?; das ~ Mal or zum ~n Mal bist du schon in England? how often or how many times have you been to England?; am ~n September has du Geburtstag? what date or when in September is your birthday?; das ~ Jahr bist du jetzt in Schottland? how many years have you lived in Scotland now?; ich habe morgen Geburtstag! - der ~ ist es denn? it's my birthday tomorrow! - how old will you be? 

Esimerkkilauseiden eli parhaimmillaan idiomaattisten fraseemien tarjoaminen sanakirjassa on tietysti hyödyllistä siinäkin tapauksessa, että hakusanalla on selvä vastine kohdekielessä. Melkein kaikki yllä olevan sanakirjaotteen saksankieliset fraasit voitaisiin kääntää suomeksi käyttäen sanan mones muotoja.

Lopuksi tarkasteltakoon vielä suomalaisen Uuden suomi-englantisuursanakirjan (1984) sana-artikkelia:

mone|s; kuinka ~, ~ko which; kuinka ~ päivä tänään on? What date is it today? -nneksiko hän tuli (~ko hän oli)? how did he place? [...]

Kahden fraasin lisäksi tarjotaan peruskäännösvastine which. Palatakseni tästä alkuperäiseen kysymykseen: voisiko olla niin, että kysymys olisi yksinkertaisesti "which president was Bill Clinton?" Olisiko ensimmäisenä mieleen tuleva vastaus järjestysluku vai ennemmin jotain Monica Lewinskyyn viittaavaa?

Edinburghin kreikkaa ja latinaa

Kävin toissa viikolla  Edinburghissa. Törmäsin kaupungissa kahteen kreikankieliseen kirjoitukseen, yhteen englanniksi käännettyyn sitaattiin kreikankielisestä kirjallisuudesta sekä erinäisiin latinankielisiin kirjoituksiin. Tämä edellä mainittuja aiheita käsittelevä kirjoitus odotti tähän asti luonnostilassa, koska pyysin viime viikolla tyypilliseen tapaani Jens Nilssonia lähettämään minulle sitaatin omasta hyllystäni puuttuvasta (ja kirjastostakin ainakin tuolloin lainassa olleesta) teoksesta. Toissa päivänä, tiedusteltuani ensin hänen peräänsä hänen viimeisekseen tietämästäni olinpaikastaan, sain kuulla hänen löytyneen kuolleena kotoaan. Kirjoitin tänään aiheesta Facebookiin. Banaaliudestaan huolimatta alla oleva kirjoitus, joka siis mainittua sitaattia lukuun ottamatta valmistui alla olevassa muodossa viime viikolla, on omistettu hänelle.

***

Pitempi kreikankielisistä teksteistä on William Ewart Gladstonen (1809 - 1898) muistomerkissä, joka sijaitsee Coates Crescentin puistossa. Gladstonen patsaan jalustan edessä on kahden pojan pitelemä laakeriseppele, jonka nauhoissa on seuraavat tekstit:

ΟΥ ΠΕΡΙ ΜΕΝ ΠΡΟΦΡΩΝ
ΚΡΑΔΙΗ ΚΑΙ ΘΥΜΟΣ ΑΓΗΝΩΡ

ΤΟΥ ΚΑΙ ΑΠΟ ΓΛΩΣΣΗΣ ΜΕΛΙ
ΤΟΣ ΓΛΥΚΙΩΝ ΡΕΕΝ ΑΥΔΗ

'Hänen sydämensä on miehekäs ja mielensä rohkea, ja hänen kieleltään virtasi hunajaa makeampi puhe'. Nämä kaksi heksametrisäettä ovat sitaatteja Iliaasta: sanoilla οὗ περὶ μὲν πρόφρων κραδίη καὶ θυμὸς ἀγήνωρ (10,244) Diomedes kuvaa Odysseusta, ja τοῦ καὶ ἀπὸ γλώσσης μέλιτος γλυκίων ῥέεν αὐδή (1,249) viittaa Nestorin kaunopuheisuuteen hänen alkaessaan selvitellä Akhilleuksen ja Agamemnonin kiistaa Briseis-tytöstä.

Lyhyempi kirjoitus löytyy Edinburghin linnasta nykyisen sotamuseon sisäänkäynnin vierestä, entisen sotilassairaalan oven yläpuolisesta tympanonista, jossa reliefin poikki kulkee seuraava teksti:

ΑΣΚΛΗΠΙΟΣ

'Asklepios'. Asklepios oli kreikkalaisten lääketieteen jumala, jonka sauvan ympärillä kiemurteleva käärme on kuvattu itse veistoksessa.

Asklepioksen sauva ja käärme.

Niin ikään Edinburghin linnassa, skottien sotamuistomerkiksi rakennetun pyhäkön sisällä on seuraava englanninkielinen sitaatti Peloponnesolaissotien historiasta:

THE WHOLE EARTH IS THE TOMB
OF HEROIC MEN AND THEIR STAY
IS NOT GRAVEN ONLY ON STONE
OVER THEIR CLAY BUT ABIDES
EVERYWHERE WITHOUT
VISIBLE SYMBOL WOVEN
INTO THE STUFF OF
OTHER MEN'S LIVES

THUCYDIDES

Kreikaksi kyseinen kohta kuuluu seuraavasti:

ἀνδρῶν γὰρ ἐπιφανῶν πᾶσα γῆ τάφος, καὶ οὐ στηλῶν μόνον ἐν τῇ οἰκείᾳ σημαίνει ἐπιγραφή, ἀλλὰ καὶ ἐν τῇ μὴ προσηκούσῃ ἄγραφος μνήμη παρ' ἑκάστῳ τῆς γνώμης μᾶλλον ἢ τοῦ ἔργου ἐνδιαιτᾶται. (2.43)

Englanninnos on paikoittain hieman mukaileva, mikä ilmenee vertaamalla sitä sanatarkempaan käännökseen: 'miesten nimittäin kuuluisien koko maa [on] hauta, ja ei hautakivien pelkästään kotimaassa kerro kirjoitus, vaan myös vieraassa [maassa] kirjoittamaton muisto jokaisella tiedosta ennemmin kuin teosta elää.' J. A. Hollon käännös (Peloponnesolaissota I: kirjat I - IV, 1964) välittää sisällön luettavammassa muodossa: 'Sillä kuuluisien miesten hautana on koko maailma, eivätkä heidän mainettaan julista vain muistopatsaisiin piirretyt kirjoitukset, vaan myös vieraissa maissa elää jokaisen ihmisen rinnassa heidän kirjoittamaton muistonsa sydämen eikä kiven säilyttämänä'.

En valitettavasti juurikaan kirjannut ylös näkemiäni latinankielisiä piirtokirjoituksia, joten en voi tehdä niistä vastaavaa selontekoa kuin Helsingin tapauksessa. Mainittakoon kuitenkin tunnuslause nemo me impune lacessit 'kukaan ei hätyytä minua rankaisematta', joka on nähtävissä muun muassa eräissä punnan kolikoissa, Edinburghin linnan portin yläpuolella sekä vanhimman ja jaloimman ohdakkeen ritarikunnan rintatähdessä.

Vieraillessani Holyroodin palatsissa huomasin, että pääsisäänkäynnin yläpuolella olevan vaakunan alla luki lacesset (futuuri) tavanomaiset muodon lacessit (preesens) sijaan. Kysyin asiasta lähimmältä vartijalta, joka ei ollut ikinä huomannut asiaa, mutta kysyi radiopuhelimellaan lisätietoja. Lopulta kaiverrusta tuli ihmettelemään ainakin kaksi muuta henkilökunnan jäsentä, ja johtopäätökseksi jäi, että kyseessä lienee ollut muurarien virhe.

"Nemo me impune lacesset", Holyroodin palatsi.

Seuraavana päivänä kävin Edinburghin linnassa. Sotamuseossa oli näytteillä muun muassa kuninkaallisten skottifusilieerien upseerivyönsolki vuosien 1882 ja 1914 väliltä sekä kuninkaallisten ylämaan fusilieerien 1970-luvulla käytössä ollut C-komppanian lippu, jonka asu on opastekstin mukaan pysynyt muuttumattomana 1600-luvun lopulta saakka. Molemmissa edellä mainituissa näyttelyesineissä lauseen viimeinen sana on muodossa lacesset. Sama muoto löytyi myös Maria Stuartin kammarin yhteydessä olevan pienemmän huoneen seinälle maalatusta vaakunasta, kuten alla olevasta kuvasta näkyy.

"Nemo me impune lacesset", Edinburghin linna.

Lacesset näyttäisi siis mahdollisesti palautuvan jonnekin 1600-luvulle. Raportoin havaintoni palatsille ja odotan lisätietoja.