Kappelista

Minulla on nykyään yllättävän vähän vapaa-aikaa (ylimääräiseen) kirjoittamiseen tai edes (ylimääräiseen) lukemiseen, mutta yritän silti tuottaa tännekin sisältöä, vaikka kirjoituksista tulisikin hieman lyhyempiä.

***

Huuhaa-etymologioille ja antiikin grammaatikkojen etymologioille on tyypillistä, että ne perustuvat sattumanvaraisiin yhtäläisyyksiin yksittäisten sanojen välillä. Tällaisia löytämällä voidaan yhdistää vaikkapa suomen maa lakkaa ja espanjalainen kaupunki Málaga tai suomen kunta ja englannin county, ja käyttää näin saatuja pseudokognaatteja jonkin humpuukiteorian tueksi, etenkin kun tällaisten teorioiden kumoaminen on yleensä huomattavasti vaativampaa kuin niiden tuottaminen.

Oikeat etymologiset tarinat saattavat olla paljon ihmeellisiempiä ja näennäisesti epätodennäköisempiä. Tämä tuli puheeksi, kun istuin pari kuukautta sitten Kappelissa päälläni paita, jonka kuva-aiheena oli Pyhä Martti. Tämä kirjoitus käsittelee Kappelin ja Pyhän Martin kielellistä yhteyttä, vaikka jälkimmäisen teemapäivä onkin vasta kuukauden päästä.

Kappelin sisältä.

On hyvä aloittaa siitä, miksi ravintola Kappelin nimi on juuri Kappeli. Tunnetun tarinan mukaan sokerileipuri Johan Daniel Jerngren rakennutti Esplanadille vuonna 1840 kioskin, jota kirkkomaisen ulkonäkönsä vuoksi alettiin kutsua "kappeliksi". Kioskin (lempi)nimen peri sitten samalle paikalle vuonna 1867 avattu Hampus Dahlströmin piirtämä ravintola. Erään tarinan mukaan paikalla olisi jo aiemmin toiminut "pastoriksi" kutsutun paimenen pyörittämä "kappeliksi" kutsuttu maitokoju, mutta tämä saattaa olla urbaanilegenda.

Tästä päästäänkin siihen, mista sana kappeli ylipäänsä tulee. Esplanadin kioskitoiminnan mahdollisen maitotuotemyynnin perusteella joku voisi ehkä innostua, että kyse onkin varmaan vuohesta, jota tarkoittava latinan sanan diminutiivimuoto capella on. Kirkollisen yhteyden perusteella joku voisi otaksua, että asia liittyy jotenkin siihen, että Ihmisen Poika erottaa vuohet lampaista (Matt. 25:31 - 33). Nämä olisivat molemmat hyviä aiheita aprillipiloiksi.

Leedsin keskiaikakongressin logo (IMC2018).

Suomen sana kappeli tulee kyllä latinasta, ruotsin muodon kapell (ja muinaismuodon kapella) kautta sanasta capella tai oikeastaan cappella, joka on diminutiivijohdos sanasta cappa, joka merkitsee 'viittaa'. Merkityssiirtymä viitasta sivukirkkoon voi tuntua oudolta, eikä se selitykään millään tavanomaisella semanttisella siirtymällä ilman tietoa kielenulkoisesta historiasta.

Pyhä Martti eli Martinus Toursilainen oli roomalainen sotilas, sittemmin Toursin piispa, joka eli 300-luvulla. Legendan mukaan hän leikkasi puolet viitastaan antaakseen sen kerjäläiselle. Tämän jälkeen Kristus ilmestyi Martille unessa ja palautti hänen viittansa ehjäksi, minkä johdosta Martti kääntyi kristityksi. Häntä kunnioitetaan erityisesti köyhien ja kerjäläisten suojeluspyhimyksenä.

Pyhän Martin viitta (tai jokin tähän rooliin päätynyt vaatekappale) eli cappella säilyi merovingikuninkaiden hallussa, ja reliikin huoltajiksi määrättyä papistoa kutsuttiin nimellä cappellani, jonka suomenkielinen vastine olisi kappalainen. Pyhäinjäännöksen säilytyspaikkaa alettiin kutsua sanalla cappella, ja nimityksen käyttöala laajeni edelleen ylimystön keskuuteen käsittämään mitä tahansa yksityiseen asuntoon liitettyä pyhäkköä ja edelleen erillistä rakennusta, joka ei ole varsinainen kirkko.

Mainitsin, että tässä tapauksessa etymologian selvittäminen vaatii tarinan alkupuoliskon osalta erityistä tietoa kielenulkoisesta historiasta. Mikäli aihetta koskevat keskiaikaiset kirjalliset lähteet (esim. Notker Änkyttäjän kirjoittama Kaarle Suuren elämäkerta) olisivat kadonneet, olisi mahdotonta perustellusti (!) yhdistää sivukirkkoa merkitsevä sana viittaa tarkoittavaan sanaan. Näin ollen on myös täysin mahdollista, että joillakin sellaisilla sanoilla, joiden etymologiaa emme kykene selvittämään, voi olla jokin yhtä kummallinen historia. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että kaikenlaiset villit spekulaatiot olisivat minkään arvoisia uuden tiedon tuottamisen kannalta, vaikka ne tuntuisivatkin aihetta tuntemattomien mielestä järkeviltä. Tätä aihetta on käsitellyt Johanna Laakso kirjoituksessaan "Auringon alkuperä ja selityksen lumo".

Piispa Henrikistä

Elättelin jossain vaiheessa sellaista ajatusta, että julkaisisin piispa Henrikiä koskevan kirjoituksen hänen muistopäivänään eli heikinpäivänä (19.1.). Unohdin kuitenkin asian tänäkin vuonna, enkä viitsi odottaa ensi vuoteen, joten pitkän hiljaisuuden rikkoakseni kirjoitan lyhyesti aiheesta lähinnä kokoamalla yhteen muutamia mielenkiintoisia lähteitä. Oletukseni on, että tarina itsessään on lukijalle pääpiirteissään tuttu, mutta pääkohdat käyvät joka tapauksessa ilmi tästä kirjoituksesta. Sanomattakin lienee selvää, että kyseessä on jo varhaisessa vaiheessa osaksi mytologiaa tullut tarina, jonka eri versioita ei ole tässä mahdollista käsitellä kattavasti. Ylipäänsä kehotan tutustumaan Lauri Simonsuurin teokseen Kotiseudun tarinoita (2. painos 1984, s. 79 - 83), josta löytyy aiheeseen liittyviä tarinoita, sekä tietenkin Zacharis Topeliuksen Maamme -kirjaan (4. luku). Myös Martti Haavio käsittelee aihetta teoksessaan Suomalaisen muinaisrunouden maailma (1935, s. 281 - 287). Tuoreempi aihetta käsittelevä teos on Tuomas Heikkilän Pyhän Henrikin legenda (2005).

On mielekästä erottaa toisistaan pyhän Henrikin legendan kirkkohistoriallinen versio kansanomaisesta. Jälkimmäistä nimitetään kalevalamittaisessa muodossaan perinteisesti piispa Henrikin surmavirreksi. (Kansanrunoudesta puhuttaessa virsi merkitsi aikaisemmin pitkähköä kertovaa runoa.) Perinteitä kunnioittaen lähden liikkeelle Paavali Juustenin piispainkronikasta (Chronicon episcoporum Finlandensium), jossa piispa Henrikistä todetaan seuraavaa:

Beatus Henricus, oriundus in Britannia majori, hoc est, Anglia, prius episcopus Upsalensis (quartus in eo ordine) antequam illa ecclesia erecta fuit in metropolin. Hic post biennium sanctum Ericum comitans in Finlandiam venit, ut Finnones a paganismo ad agnitionem et cultum veri Dei converteret, et ipse tandem sequenti hyeme martyrio afficitur. Haec acta sunt anno Domini 1150. Quare autem martyrium passus sit, ejus legenda testatur, quae Finnonibus satis est nota.

'Autuas Henrik, syntynyt Isossa-Britanniassa eli Englannissa, ensin Uppsalan piispa (neljäs siinä arvossa) ennen kuin se kirkko ylennettiin arkkipiispanistuimeksi. Kahden vuoden jälkeen hän saapui Pyhän Eerikin kanssa Suomeen käännyttääkseen suomalaiset pakanuudesta tunnustamaan ja palvelemaan oikeaa Jumalaa, ja itse vihdoin seuraavana talvena kärsi marttyyrikuoleman. Tämä tapahtui Herran vuonna 1150. Miksi hän kärsi marttyyrikuoleman, todistaa hänen legendansa, joka on riittävän tuttu suomalaisille.'

Kuten todettua, piispa Henrikin legendasta onkin lukuisia kansanomaisia versioita, jotka kertovat piispasta ja hänen tappajastaan Lallista. Christfrid Gananderin kertoo teoksessaan Mythologia Fennica (1789) viimeksi mainitusta seuraavaa:

LALLI, en finſk bonde ſom mördade St. Hinrik. Sedan han kom hem ifrån Kjulo-träſk, och hade den mördade Biskopens mitra på hufvudet, ſjöng barnflickan vid vaggan: Miſtä Lalli lakin ſaanut, Paha mies hywän hytyrin. Se St. Hinrik.

Tarinan mukaan murhattuaan piispan Lalli otti hänen lakkinsa, ja kun hän yritti myöhemmin ottaa sen päästään, repesi  hänen päänahkansa sen mukana. (Eräiden versioiden mukaan Lalli otti myös Piispan sormuksen, ja hänen ottaessaan sitä pois sormestaan lähtivät sormen lihat sen mukana.) Lalli lakkeineen elää myös sananlaskussa "Lalli etzi lackians/ lallin lacki pään laella" (SKVR VIII.988). Piispa Henrikistä Ganander kertoo puolestaan seuraavasti:

St. HINRIK, En Lärare ifrån England; kom til Sverige med ſin Landsman Cardinalen Nicolaus Albanenſis 1153, och blef af honom förordnad til Biſkop i Upſala. Han fölgde med ERIK den Helige til Finland, där han omvände och döpte många hedningar, och ſtyrkte dem, ſom af Eriks vapen redan voro tvungne til dop och Chriſtendom.

Men när Hendrik på svenſkt ſätt ville gäſta på et gods, ſom tillhörde Lalli, en förnäm Finne, och i ägarens frånvaro uttog det han behövde, blev han af den förtörnade Lalli öfverfallen och ihjälſlagen på iſsen i Kjulo träſk, förſt på året 1158. Lalli avhögg St. Hintiks tumm, varpå var en gallring, ſom flög på iſen, men glittrade fram om våren, då den gjorde mirakel och en blind, ſom förſt blev den varſe, feck ſin ſyn igen. Samma tumm, är nu et inſigne i Åbo Dom-Capitlets Sigill.

Detta dråp gjorde Henrik til en Martyr och uphögde honom till et Helgon. Påfven Adrian IV utgaf en Bulla, at St. Henrik ſkulle blifva Canonicerad, och d. 19 Januarii, kallad Hindriksmeſſa, ſkulle hans åminnelſe heligt firas, och St. Henrik antagas til Sveriges och Finlands Patron. Hans graf i Nouſis kyrka, tre mil ifrån Åbo, blef mycket beſökt. Hans åkallan troddes bota invigd på Unikangar til hans ära, och hennes underlagde Bönder ſe fins av träd, med Biſkops mitra, i Pedersöre kyrkas våkenhus.

(Mythologia Fennica on tietosanakirjan muotoon laadittuna helposti lähestyttävä ja muutenkin varsin viihdyttävä selostus Gananderin käsityksestä suomalaisten uskomuksista ja myyteistä.)

Heittelehtivän oikeinkirjoituksen (Hinrik, Henrdrik, Henrik) lisäksi huomion kiinnittää ilmeisesti kulttuurien kohtaamisesta syntyvä ongelma: ottaessaan Lallin talosta tarvitsemansa tarvikkeet piispa toimii "ruotsalaisen tavan mukaan" (på svenſkt ſätt). Haavion mukaan "ruotsalainen tapa" on tosin vasta se, että piispa ottaa tarvitsemansa vaimon kieltäydyttyä myymästä elintarvikkeita.

Tukkansa menettänyt Lalli piispan mitra kädessään. (Elias Brennerin akvarelli.)

Gustaf Renvallin vuonna 1826 ilmestynyt Suomalainen sana-kirja ei ole tietosanakirja, mutta jostain syystä tämä "kuuluisa (pahamaineinen?) suomalainen" ja "piispa Henrikin tappaja" löytyy siitä hakusanana johdoksineen:

Lalli, in Ns. Finno famosus, Episc. Henrici interfector, it. juopo-lalli homo bibax l. ebriosus, G. Saufhals.

Suomalaisen kirjallisuuden seuran (SKS) kansanrunousarkiston vanhin käsikirjoitus on eräs versio piispa Henrikin surmavirrestä (Reinius, Th. III:1), joka on julkaistu painettuna Suomen kansan vanhat runot -sarjan (SKVR, 1909 - 1948 ja 1997) Varsinais-Suomi-osassa (VIII,990B). Käsikirjoitus on julkaistu myös faksimilenä englanninkielisen käännöksen kanssa (SKS, 2. painos 1999). Runon otsikko on "Runo Laulu Sant henderjkiſtä Enſimäjſeſtä Tuurun piſpaſta joca on ſyndynyt Englandiſa ja ſitten Cunjngahaſta Ruotziſa Erjkj Rjjda riſta. wuona. 1150".

Piispa Henrikin surmavirren otsikko (SKS KRA. Reinius, Th. III:1).

Elias Lönnrot julkaisi surmavirren Kantelettaren kolmannessa kirjassa (1840). Esipuheessa Lönnrot kirjoittaa seuraavasti:

Pispa Henrikki, jonka surmasta 7:männessä virressä kerrotaan, oli Englandista syntysin ja tuli v. 1156 eli 1157 (kumpanako vuonna, siitä ei ole vielä tarkkaa tietoa saatu) Ruotsin kuninkaan Eerikki IX:sännen, liialta nimeltä Pyhän, kanssa Suomeen. Hän oli ensimäinen Kristin uskon saarnaja Suomessa, ja tuli muitaki tietoja myöten Suomen pakanoilta (Köyliöjärven seuduilla) surmatuksi. Hänen poikkioin peukalonsa on vieläki Turun Tuomio-kapitulin sinetissä kuvattuna, ja Henrikin päivä Annakoissa on hänen muistoksensa säädetty.

Lönnrot mainitsee kyseisen virren kuuluvan niihin, jotka ovat "Hämeen ja Satakunnan puolesta". Huomio tekstissä kiinnittyy sellaisiin epälänsisuomalaisiin t:n heikon asteen ilmentymiin kuin "Jo tässä tulevi nälkä, / Eikä syöä, eikä juoa, / Eikä purtua pietä". Lönnrot selittää käytäntöään seuraavasti:

Syy siihen, että Hämeen puolesta saaduissa virsissä d, l, eli r, kuin kussaki paikassa sanavarren muuttuvata keraketta t äännetään, on tullut peräti pois jätetyksi, on se, että emme ole niiden harvalukuisten, sieltä kotoisten virsien tähden luulleet sopivan, tässä kokouksessa muuten yletiensä seurattavata kirjotuslaatua muuttaa. Se joka ylen siitä meille pahastuu, pitäköön kun muinaki kirjotus- eli pränttivirheinä ne poisjääneet kerakkeet ja oikaskoon sanat mieltänsä myöten.

(Nyt jo vanhentunut mutta silti tyylikäs sana kerake merkitsee 'konsonanttia' eli 'keralla ääntyvää'.) Ylipäänsä surmavirsi on ainakin lönnrotilaisesta näkökulmasta selvästi matalampitasoista kun esimerkiksi Kalevalan runot.)

SKVR:ssa on julkaistu useita toisintoja ja fragmentteja surmavirrestä (löytyvät kätevästi täältä). Lähinnä Kantelettaren versiota (ilmeisesti sen lähde) on Hämeestä kerätty IX₁,2, jossa edellä mainittu kohta kuuluu alkuperäisine konsonantteineen "jo täsſä tulepi nälkä, / eikä ſyödä, eikä juoda, / eikä purtua pidetä".

Mainitun nälän ja janon vuoksi piispa pysähtyy palvelijansa kanssa Lallin talon kohdalle hankkiakseen elintarvikkeita, "ruotsalaiseen tapaan", kuten todettua. Isäntä itse ei ole paikalla, mutta piispa maksaa hyvän hinnan talon emännälle. Vanhimman käsikirjoituksen mukaan piispan kehotus palvelijalleen on seuraavanlainen (SKVR VIII.990 B, 66-71):

otta Kyrſä unnjn| pääldä
otta olluta cellariſta
heittä| pennjngit ſijahan|
hejnät hemä huoneheſta
ja caurat| caura hjngaloſta
heittä pennjngit| ſijahan

Köyliössä kyrsä on merkinnyt 'hapanta, rukiista reikäleipää'.

Lallin vaimo valehtelee miehelleen piispan varastaneen heiltä ruokaa ja juomaa (85-94):

jopa on| täſä ſitten Käynyt
Ruoka Ruotzin Syömä Saxa
otti cakon|| cakon uunjn pääldä
otti ollutta cellä|riſtä
hejtti tuhkia ſijahan
heinät hejnä| huoneheſta
caurat caura hingaloſta
heitti tuhkja ſjjahan.

Sanat ruotzi ja saxa lienevät parhaiten ymmärrettävissä viittaamaan ulkomaalaisuuteen yleensä. (Henrikin mainitaan kasvaneen calimaſta eli "Kaalimaasta", minkä on ajateltu viittaavan Walesiin.) Kaurahinkalo on eräänlainen kauran säilytysastia.

On sinänsä mielenkiintoista, että Lalli toki on kiistatta syyllinen itse tekoon, mutta hänen vaimonsa näyttäisi noudattavan Eevan perinteitä toimiessaan miehensä rikoksen liikkeelle panevana voimana.

Piispa Henrikin legenda löytyy kuvattuna Nousiaisten kirkossa sijaitsevan sarkofagin sivuja koristavista kuparilaatoista, jotka on tehty 1400-luvulla. Kopiot kyseisistä laatoista löytyvät Kansallismuseosta Helsingistä (huone 106), ja ne on myös julkaistu värivalokuvina Museoviraston julkaisemassa teoksessa Pyhän Henrikin sarkofagi (1996). Palaan aiheeseen myöhemmin ja luultavimmin toisaalla.

Nimipäivistä

Ylen sivuilla pohditaan jälleen, pitäisikö nimi Mohammed (Muhammad) lisätä suomalaiseen nimipäiväkalenteriin. Helsingin yliopiston Minna Saarelma-Paukkalan mukaan asia on ajankohtainen, koska "maahanmuuttajatkin vaikuttavat entistä enemmän suomalaiseen väestöön". Kotimaisten kielten keskuksen Vesa Heikkinen pohtii tähän liittyen, "välittävätkö nimet valtioiden, uskontokuntien tai kielten rajoista".

Selailin asiasta käytyä Facebook-keskustelua ja Vesa Heikkisen blogimerkinnän kommentteja. Useimmin esille nostettu asia tuntuu olevan se, että Mohammed ei ole suomalainen nimi. Tämä on toki helppo kumota sillä, että eivät Antti, Jyrki ja Juhanikaan ole suomalaisia nimiä: ensiksi mainittu on  kreikkalainen Ἀνδρέας, toinen niin ikään kreikkalainen Γεώργιος ja viimeksi mainittu kreikankielisen muodon Ἰωάννης kautta heprealainen יוֹחָנָן Jōḥanan. Koko kysymys kulminoituu siihen, mitä nimen suomalaisuus oikeastaan on (eli miten "suomalaisuutta tuotetaan" ja "konstruoidaan").

Tässä välissä on syytä mainita, että Suomessa on käytössä useampi kuin yksi nimipäiväkalenteri: suomalaisen nimipäiväkalenterin lisäksi on ruotsalainen, ortodoksinen ja saamelainen nimipäiväkalenteri. Voidaan siis hyvällä syyllä kysyä, miksei kasvava muslimiväestö ota käyttöön kokonaan omaa nimipäiväkalenteriaan, jos heillä on sellaiselle tarvetta. Helsingin yliopisto voi sitten tarpeen vaatiessa alkaa ylläpitää luetteloa muslimien nimipäivistä. Ehkä tässä tapauksessa koko järjestelmän älyttömyyskin tulisi esille. Kuten joku nimimerkki toteaa Heikkisen blogissa, on "ongelma" lopulta tekemällä tehty. On jokseenkin erikoista, että meillä on instituutio, jonka tehtävä on, hieman kärjistäen, sijoittaa uussuomalaisia nimiä kalenteriin, jotta (teoriassa) Frodo-Janica ja Melena-Avatar voisivat myös viettää nimipäivää.

Vaikka suomalaisuus tai sen puute toimii ehtymättömänä keskustelunaiheena, ei se ole nimipäiväasiassa mielestäni erityisen relevantti kysymys. Itse pidän hassuna sitäkin kehitystä, että kalevalaisia ja muinaissuomalaisia nimiä on alettu lisätä nimipäiväkalenteriin. Syyni tähän ovat puhtaan esteettis-sentimentaalisia ja liittyvät käsitykseeni koko nimipäiväinstituution luonteesta.

Nimipäivät perustuvat vanhaan kristilliseen pyhimyskalenteriin, joka käytännössä merkitsee kirkkovuoden päivien omistamista yhden tai useamman pyhimyksen muistamiselle. Koska lapsia on kristillisessä maailmassa nimetty pyhimysten mukaan, on seurauksena ollut, että näin nimetyillä on oma nimipäivänsä eli sen pyhimyksen muistopäivä, jonka mukaan henkilö on nimetty. Käytännössä pyhimysten nimet ovat toimineet myös päivien nimityksinä, esimerkiksi juhannus, martinpäivä ja tapaninpäivä; nykyään nämä esiintyvät lähinnä myrskyjen nimissä, esim. toissavuotinen tapaninpäivän myrsky ja viimevuotinen antinpäivän myrsky (Ruotsia ja Suomea hiljattain riepotellutta simonpäivän myrskyä unohtamatta).

Nimipäivät ovat näytelleet myös osaa monissa agraarielämään liittyvässä muistisäännössä, esim. Jaakko heittää kylmän kiven ja jos kaisanpäivänä hanki hiiren kantaa, niin keväällä hevosen. Vastaavia maanviljelyssääntöjä löytyy myös saksankieliseltä alueelta (Bauernregeln), esim. Andreas hell und klar, verspricht ein gutes Jahr 'valoisa antinpäivä lupaa hyvää vuotta'. Saksaksi päivien nimet voivat olla identtisiä etunimen kanssa (esim. Silvester 'sylvesterinpäivä'), yhdyssanoja kuten suomessa (esim. Martinstag 'martinpäivä') tai latinasta lainattuja (esim. Martini 'martinpäivä').

Antti ja Antero ovat saman nimen eri muotoja, ja niillä on sama nimipäivä 30. marraskuuta, joka on Andreas Apostolin kuolinpäivä. Jani, Janne, Juha, Juhani, Juho, Jussi, Johannes, Hannes ja Hannu ovat samaten "sama nimi", vaikka kahden viimeksi mainitun nimipäivä on 27. joulukuuta toisin kuin muiden, jotka viettävät nimipäiväänsä 24. kesäkuuta. (J-alkuisten nimipäivään liittyvä juhla eli juhannus on tosin siirretty lauantaille, mikä jo pelkästään juhlapäivän nimen perusteella on lähes yhtä typerää kuin helatorstain siirtäminen lauantaille; juhannushan sentään välillä osuu oikealle päivälle.) Tämä johtuu siitä, että 24. kesäkuuta on Johannes Kastajan syntymäpäivä, 27. joulukuuta puolestaan Johannes Apostolin muistopäivä. Suomalaisessa kalenterissa Johannes on siis jaettu kutakuinkin keskeltä kahtia eri nimiksi.

Vertailun vuoksi Suomessa käytettävässä ortodoksisessa kalenterissa on useampi antinpäivä, sillä Andreas Apostolin lisäksi muistetaan Andreas Kreetalaista (4.7.), Andreas Stratelatesta eli Sotajoukkojenjohtajaa (19.8.), Andreas Konstantinopolilaista (2.10.) ja Andreas Krisiläistä (17.10.). Hannun- eli johanneksenpäiviä on liian paljon tässä lueteltavaksi, mutta pelkästään Johannes Kastajalla on kuusi muistopäivää: sikiäminen (23.9.), syntyminen (24.6.), loppiaista seuraava päivä (7.1.), mestaaminen (29.8.), pään löytyminen ensimmäisen ja toisen kerran (24.2.) sekä vielä  kolmannen kerran (25.5.).

(Vanhojen suomalaisten merkkipäivien tapauksessa on samannimiset päivät voitu erotella lisämääreillä, esim. Marian ilmestyspäivä 25. maaliskuuta oli Kevät-Maria ja etsikkopäivä 2. heinäkuuta Heinä-Maria, Mattias Apostolin muistopäivä 24. helmikuuta oli kevät-Matti ja Matteus Apostolin muistopäivä 21. syyskuuta syys-Matti.)

Kun käytössä oleva nimi perustuu pyhimysnimeen tai vastaavaan, on nimipäivän määrittäminen suhteellisen selkeää: kaikki Johannes-pohjaisten nimien kantajat voivat periaatteessa viettää nimipäiväänsä (jonakin) johanneksenpäivänä riippumatta nimen tarkasta muodosta. (Nykyään kutsumanimet ovat eriytyneet omiksi nimikseen, ja nimet Johannes ja Jussi mielletään virallisesti ja usein arkikäytössäkin eri nimiksi.) Näin ollen myös Ibrahim-nimiset voisivat viettää nimipäivää aaponpäivänä, sillä Aapo perustuu nimeen Abraham, jonka arabialainen muoto Ibrahim on. Mohammedeilla (Muhammadeilla) ei tällaista mahdollisuutta ole, sillä kalenterissa ei ole yhtään heprealaisperäistä nimeä, joka edes osittain pohjautuisi חמד ḥmd -juureen (mikä olisi jo muutenkin aika kaukaa haettu yhteys).

Pientä vilunkia on harrastettu ortodoksisessakin kalenterissa. Nimi Nuutti perustuu skandinaaviseen nimeen Knut, jonka nimipäivää on alkujaan vietetty 7. tammikuuta Knud Lavardin muistoksi. Tästä juontuu myös joulun päättyminen loppiaisen jälkeiseen nuutinpäivään. Nykyään nuutinpäivä on 13. tammikuuta Tanskan suojeluspyhimyksen Knuut Pyhän muistoksi; myöhempään nuutinpäivään viittaa nimitys Hiiva-Nuutti, koska tässä vaiheessa oluttynnyrit ovat jo pohjia myöten tyhjiä. Skandinaavisesta alkuperästään huolimatta nimi Nuutti esiintyy myös ortodoksisessa kalenterissa, ei tosin kenenkään Knuutin, vaan Pafnut Borovskilaisen (1.5.) ja Pafnutioksen (19.4.) muistopäivinä.

Aiemmin mainitsemani suomalaisperäisten nimien (Aino, Kalevi, Ilmari jne.) mielivaltaisehko lisäily nimipäiväkalenteriin kansallistunteen heräämisen aikoina on varmasti tuntunut mielekkäältä, kun nimipäiviä on aktiivisemmin vietettykin. Joka tapauksessa muhammadinpäivän sijoittaminen suomalaiseen nimipäiväkalenteriin vaikkapa syyskuun 11. päiväksi saattaisi hyvinkin olla harkitsemisen arvoinen ajatus: militantit islamistit olisivat tyytyväisiä siihen, että eräs heidän suurimmista aikaansaannoksistaan sodassa länsimaita vastaan on saanut arvoisensa muistopäivän; maltilliset muslimit ja islamofiilit olisivat tyytyväisiä siihen, että jihadistien ei anneta terroriteoillaan määrittää islamin luonnetta; jopa islamofobit olisivat tyytyväisiä päästessään vastaansanomattomasti meuhkaamaan siitä, miten Suomessa ollaan jälleen kerran "rähmällään muslimien edessä". Kaikki olisivat tyytyväisiä!

Mutta leikki sikseen. Olen nimipäiväasioissa pitkälti perinteen puolella, koska näen perinteet (tietyin varauksin) itseisarvona. Tähän on helppo todeta, että perinteetkin muuttuvat ajan myötä, mutta jos tätä aletaan käyttää perusteena perinteen muuttamiselle, liikutaan hieman oudolla ja kaltevalla pinnalla. En näe mitään oikeaa syytä lisätä Muhammadia suomalaiseen nimipäiväkalenteriin, mutta toisaalta kyseisen nimipäiväluettelon laatijat voivat toimia parhaaksi katsomallaan tavalla.

Jos jonkinlainen väestön nimistöön perustuva sekulaaris-rationaalinen nimipäiväkalenteri nähdään tarpeellisena instituutiona (miksi?), voitaisiin Väestörekisterikeskuksen nimitietojen perusteella generoida vuosittain uusi kalenteri seuraavalle vuodelle jakaen käytössä olevat nimet eri päivämäärille satunnaisessa järjestyksessä. Tällöin kukaan ei joutuisi kärsimään siitä, ettei hänellä ole nimipäivää, tai siitä, että se osuu aina samaan ikävään vuodenaikaan.

Samalla voitaisiin pohtia, miksi viikonpäivien nimiä ei selkiytettäisi ensipäiväksi, toispäiväksi, kolmanneksi päiväksi ja niin edelleen: tämä voitaisiin nähdä paranneltuna versiona kiinassa (星期一, 星期二, 星期三, 星期四, 星期五, 星期六, 星期日), virossa (esmaspäev, teisipäev, kolmapäev, neljapäev, reede, laupäev, pühapäev) ja nykykreikassa (Κυριακή, Δευτέρα, Τρίτη , Τετάρτη, Πέμπτη, Παρασκευή, Σάββατο) tavattavista osittain järjestysnumeroihin pohjautuvista nimityksistä. Näin voitaisiin hankkiutua eroon nykyään käytössä olevista uskonnollissävytteisistä viikonpäivien nimistä.