Huussista

Otsikko on hieman hämäävä, sillä tarkoitukseni on itse asiassa kirjoittaa sanaa huussi vastaavasta germaanisesta sanasta, joka on tuttu nykykielissä sellaisissa muodoissa house, Haus, huis, hus ja hús. Sanottakoon nyt kuitenkin, että suomen 'kuivakäymälää' merkitsevä huussi tai geminoitumaton huusi perustuu ruotsinkieliseen eufemismiin, jollaiset ovat tuttuja viitattaessa käymälöihin kaikissa kielissä. Germaanisten kielten kognaatit ovat mukavia siksi, että ne toimivat hyvänä esimerkkinä erinäisistä ilmiöistä, joita tässä kirjoituksessa käsittelen. (Edellisen toteamuksen kehämäisyys ei haittaa minua eikä toivottavasti lukijaakaan.)

Ulkoisesti sanan eri nykymuodoissa on ensisilmäyksellä nähtävissä ero länsi- ja pohjoisgermaanisten kielten välillä: hollannin huis, saksan Haus ja englannin house sisältävät kaikki diftongin, kun taas ruotsin, tanskan ja norjan hus sekä islannin hús sisältävät alkuperäise(hkö)n monoftongin. Toisaalta alasaksassa sana esiintyy muodossa huus ja skotissa hoose (nykyenglantilaisittain kirjoitettuna).

Muinaiskielissä sana taipuu monikon nominatiivissa käytännössä samalla tavalla: muinaisskandinaavissa hús : hús, muinaisenglannissa hūs : hūs, muinaissaksissa hûs : hûs ja muinaisyläsaksassa hûs : hûs. (Käytän pitkän vokaalin merkitsemiseen kutakin kieltä käsittelevässä kirjallisuudessa tavanomaista merkintätapaa.) Yksikön nominatiivissa alkujaan esiintynyt nasalisoitunut vokaali (vrt. latinasta tuttu -um) on kadonnut kaikista muuten kuin piirtokirjoituksista attestoiduista kielistä, mutta monikon nominatiivi (vrt. latinasta tuttu -a) on säilynyt edellä mainituissakin kielissä kevyen ("lyhyen") tavun perässä, esim. muinaisskandinaavin skip : skipu 'laiva', muinaisenglannin scip : scipu, muinaissaksin skip : skipu. Muinaisyläsaksan skif on tosin monikossakin skif. Monikon pääte tavataan molemmissa vartalotyypeissä gootissa, jossa sanojen skip ja hūs monikot ovat vastaavasti skipa ja hūsa.

(Mainittakoon tosin, että gootissa hūs esiintyy vain ilmeisesti kotoperäisen yhdyssanan jälkiosana ilmaisussa in gudhūsa 'temppelissä', jossa sillä on käännetty alkutekstin ἐν ἱερῷ. Voidaan kuitenkin riittävän varmasti olettaa, että kyseessä on neutrisukuinen a-vartaloinen hūs, joka taipuu kuten muutkin vastaavat painavavartaloiset neutrit.)

Kuten vanhempien kielimuotojen vokaalit osoittavat, on alkuperäinen vokaali ollut monoftongi eli pitkä u. Diftongisaatio ei ole sekään yleislänsigermaaninen piirre, sillä se puuttuu alasaksasta (mitä ei voi tosin aukottomasti päätellä tässä esitetystä aineistosta). Keskienglannista tavataan sekä hus että hous, keskiyläsaksasta vastaavasti hûs ja haus. Hollannissa diftongisaatio on ollut hieman toisenlainen.

Nykykielistä skandinaaviset kielet ovat säilyttäneet monikon vanhemman muodon: islannissa sana taipuu (epämääräisissä muodoissa) edelleen hús : hús, ruotsissa, tanskassa ja norjassa hus : hus. Länsigermaanisten kielten tilanne on kuitenkin hieman kirjavampi: englannissa house : houses, saksassa Haus : Häuser, hollannissa huis : huizen ja alasaksassa huus : hüüs.

Mitä siis on tapahtunut, miksi monikot ovat niin erilaisia? Kuten todettua, skandinaaviset neutrit ovat säilyttäneet alkuperäisen päätteen eli tässä tapauksessa päätteettömyyden. Ala- ja yläsaksan umlaut (äänteenmukaus, tässä yhteydessä tarkemmin i-umlaut eli alunperin päätteessä tai johtimessa sijainneen i:n ennakoinnin aiheuttama regressiivinen assimilaatio), englannin -s ja hollannin -en esiintyvät kaikki germaanisissa muinaiskielissä, eli kyse ei ole sinänsä innovaatiosta. Esimerkki kustakin monikonmuodostustavasta löytyy myös nykyenglannista: umlaut sanassa man : men, pääte -s sanassa stone : stones, ns. heikko pääte sanassa ox : oxen ja päätteetön monikko sanassa deer : deer (muinaisenglannissa vastaavat sanat ovat mann : menn, stān : stānas, oxa : oxan ja dēor : dēor.) Sanojen taivutustyypin muuttumisesta historian saatossa käyvät esimerkeiksi jo mainitun muutoksen hūs > houses lisäksi sellaiset tapaukset kuin bōc : bēc > book : books ja tunge : tungen > tongue : tongues. Englannissa s-pääte on siis yleistynyt monikon päätteeksi muutamia poikkeustapauksia lukuun ottamatta. Hollannissa vastaava on tapahtunut sekä vahvalle päätteelle -s että heikolle päätteelle -en.

Yläsaksa on säilyttänyt vanhat taivutustyypit verrattain (!) hyvin. Alasaksassa sijataivutus on typistynyt, mutta monikonmuodostus on vähintään yhtä kirjavaa kuin yläsaksassa. Sanan huus monikko hüüs muodostuu keskialasaksassa esiintyneen päätteen putoamisen jälkeen pelkällä umlautilla. Nyky-yläsaksan Haus : Häuser -tyyppinen monikonmuodostus on alkanut yleistyä siirryttäessä keskiyläsaksast varhaisnyky-yläsaksaan, vaikka pääte -er esiintyy jo keskiyläsaksassa eräiden muiden neutrien monikon tunnuksena. Konsonantti r on syntynyt z:n kautta *s-vartaloisten neutrien vartalokonsonantista (vrt. latinan tempus : tempora). Alkuperäistä *s-vartaloista neutria edustaa muinaisenglannissa lamb : lambru 'lammas' (huomaa suomeen lainattu muoto, jossa s vielä näkyy),  jonka monikoissa alkuperänen vartalokonsonantti näkyy muuttuneessa muodossaan. Muinaisenglannissa -ru on yleistynyt eräisiin muihinkin neutrisanoihin, esim. cild : cildru 'lapsi' (joka on nykyenglantiin mennessä saanut vielä heikonkin monikon päätteen, mutta se on toinen juttu) luultavasti yksikön ja monikon sekaantumisen paineesta. Muinaisyläsaksassa vastaavan päätteen muoto aiheuttaa umlautin, esim. lamb : lembir, ja tästä kehkeytynyt -er + umlaut on levinnyt sittemmin moniin muihinkin sanoihin.

Toisin kuin monikko, on yksikön genetiivi säilynyt hyvin samanlaisena kautta linjan, vaikka kaikkien nykykielten tapauksessa ei ole välttämättä enää syytä puhua genetiivistä sanan perinteisessä merkityksessä. Muinaisskandinaavin nominatiivin kanssa identtinen genetiivi hús ilmenee nykyislannissa muodossa húss, ruotsissa hus sekä norjassa ja tanskassa hus'. Jokseenkin keinotekoinen heittomerkki on muinaisenglannin muotoa hūses vastaavassa nykyenglannin muodossa house's, jossa heittomerkki lähinnä erottaa sen monikosta houses (ja täysin hämärästä monikon genetiivistä houses'). Yhtä lähellä germaanista kantamuotoa on muinaisyläsaksan hûses ja siitä periytyvä nykysaksan Hauses. Alasaksasta ja hollannista (historiallinen) genetiivi on kadonnut.

Postikorttihassuttelua

Vaimollani on tapana silloin tällöin kirjoittaa entiselle englanninopettajalleen kortteja englanniksi. Idea on ihan hyvä. Viime reissullamme kirjoitin neljä korttia, joiden voi kielivalintojensa johdosta ajatella jollain tavalla kuuluvan tämän blogin aihepiiriin. Koska kyseessä oleva sisältö on postikorttiluonteensa vuoksi melko harmitonta, jäljensin tekstit tähän korteista varmuuden vuoksi ottamieni valokuvien perusteella tällaisesta kirjoittelusta mahdollisesti kiinnostuneiden iloksi. Teksteissä on jonkin verran "huumoria", joka liittyy lähinnä eri kielille tunnusmerkillisten kielioppirakenteiden tai fraseologisten sapluunoiden korostuneeseen käyttöön.

Alla olevan kortin lähetin latinanopettajalleni:

Andreas et Maria sponsa sua nuperrime in matrimonium ducta Georgio et Martinae salutem dicunt plurimam Pragae in capite regni, id est Bohemiae, quo iter nuptiale fecerunt. Christus in tabula altaris ecclesiae Sancti Nicolai depictus libro aperto indicat lingua Slavonica ecclesiastica Bohemicaque se mandatum novum dare nobis, ut diligamus invicem. Vidimus et arcem Pragensem, ubi praefectis Catholicis defenestratis initium belli tricennalis ortum est.

Myönnän, että refleksiivinen possessiivipronomini ei ole kaikkein tyylikkäin valinta, mutta lause pääsi hieman kontaminoitumaan. Samoin alussa olevan latinisoidun etunimen pitäisi olla Gregorius, ei Georgius. Keskivaiheilla oleva epäsuoran esityksen eksemplaari liittyy mainitusta kirkosta (ecclesia Sancti Nicolai) ostetun kortin kuva-aiheeseen.

Seuraavan, vastaanottajan "attikalaiseksi" luonnehtiman kortin lähetin kreikanopettajalleni:

ὁ Ἀνδρέας καὶ ἡ Μαρία γυνὴ αὐτοῦ ἡ νεόγαμος τῷ Ἐρίκῳ χαίρειν. ὡς οὖν ἐκ τούτου τοῦ χαρτίου ἤδη διετεκμήρω, ἐν Πράγᾳ μέν ἐστον - μὰ τὸν Δία, ἧ καὶ Ουινδόβονα ἡ τοῦ πένητός ἐστιν - ὅπου ὁ ζῦθος ἡδὺς καὶ εὐώνητός ἐστιν.

Kaikki virheet ja epäidiomaattisuudet pantakoon yleisesti yllä olevan kortin lopussa mainitun elintarvikkeen (ζῦθος) paikallisten erityispiirteiden (ἡδὺς καὶ εὐώνητος) piikkiin.

Seuraavan kortin kirjoitin entiselle opettajalleni, joka on anglosaksisti, mutta jolle keskiajantutkimuksen peruskurssin lisäksi tentin goottia, mistä johtuen kieli vaihtuu kesken kaiken (hv-ligatuurasta alkaen) muinaisenglannista gootiksi:

Antti Ijäs hateþ gretan Olga luflice ond freondlice fram Prage, heafodstole Bæmalandes, ƕadre is miþ qenai seinai galaiþ, þoei sabbato galiugaida. Ak nu skal ik gameljan sweiban, wit gaggos itan.

Taisimme tosiaan mennä seuraavaksi syömään (itan), mutta ilmaisun päämotivaatio oli, että halusin käyttää jotain duaalimuotoa (wit 'me kaksi', gaggos 'me kaksi menemme'). Viimeisessä, vihkipapillemme lähetetyssä kortissa ei ole relevantilla kielellä muuta kuin alkuformula:

A Phetri suilad o Maria ar Antti o Phraha!

Muotoilu on kuitenkin attestoitu ja mutaatioidenkin pitäisi olla ihan kohdillaan.

Ne defenestraveris!

Goottia latinisteille

Tämän kirjoitus on ennen kaikkea latinisteille suunnattu pieni johdatus gootin kieleen, mutta sen on tarkoitus toimia myös muutamien ideoiden testausalustana. Tästä seuraa, että vertaan gootin muotoja ensisijaisesti latinaan, toissijaisesti lähes kaikkien latinistien osaamaan saksaan ja silloin tällöin kreikkaan. Päätteisiin viittaan pääasiassa taivutuspäätteinä, jotka siis sisältävät vartalovokaalin ja sijapäätteen. En ota tässä yhteydessä kantaa ääntämykseen.

Taivutusparadigmojen esittelystä on vaikea tehdä erityisen hauskaa, mutta kirjoituksen lopussa on muutama autenttinen ote käännöksineen esimerkkinä käsiteltävistä muodoista. Koska gootiksi ei ole kirjoitettu mitään sinänsä mielenkiintoista, on kieli vanhimpana attestoituna germaanisena kielenä kiinnostava lähinnä historiallisesta kielitieteestä ylipäänsä kiinnostuneille. Kun puhun gootista, viittaan raamatulliseen goottiin eli siihen kielimuotoon, jota säilynyt korpus pitkälti edustaa. Missä määrin se vastaa puhuttua goottia, on tietenkin toinen kysymys.

Gootin substantiiveja ei ole tapana jakaa numeroituihin deklinaatioihin, vaan taivutustyypin ilmaisemiseen käytetään yleensä kielihistoriallisia vartalotyyppejä. Käytän tässä merkintätapaa a-m. 'a-vartaloinen maskuliini', ein-f. 'ein-vartaloinen feminiini'. Substantiivit on tapana jakaa vahvoihin ja heikkoihin: heikkoja ovat an-, on- ja ein-vartalot, loput ovat vahvoja. Heikkous liittyy siihen, että heikot substantiivit "tarvitsevat" -n-johtimen vartalovokaalin ja sijapäätteen väliin (nykysaksasta opetetaan muistaakseni, että vahvojen substantiivien genetiivin pääte on -es, heikkojen -en). Sananpainon siirtyminen ensimmäiselle tavulle on aiheuttanut huomattavaa heikkenemistä lopputavuissa, joten päätteet eivät ylipäänsä muistuta aivan latinan vastaavia.

Gootin substantiivit taipuvat yksikössä ja monikossa sekä neljässä sijamuodossa, jotka ovat nykysaksasta tutut nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi ja datiivi. Gootin datiivi vastaa latinan datiivia ja ablatiivia, genetiivi genetiiviä ja joskus ablatiivia.

Latinan ensimmäistä delinaatiota vastaavat o-vartalot, jotka ovat gootissa kaikki feminiinejä.

Nom.	giba	gibos
Akk.	giba	gibos
Gen.	gibos	gibo
Dat.	gibai	gibom

Yksikön datiivin pääte -ai-vastaa latinan -ae-päätettä, mutta yksikön genetiivissä ja monikon nominatiivissa on latinan kolmannesta deklinaatiosta tutut päätteet pienin muutoksin. Genetiivin -os on sama kuin -as latinan arkaaisessa genetiivissä familias.

Latinan toista deklinaatiota vastaavat a-vartalot, joihin kuuluu maskuliineja ja neutreja. (A ja o ovat germaanisissa kielissä toisin päin kuin latinassa ja kreikassa.) Esimerkkisanat ovat dags a-m. 'päivä' ja waurd a-n. 'sana':

Nom.	dags	dagos
Akk.	dag	dagans
Gen.	dagis	dage
Dat.	daga	dagum

Nom.	waurd	waurda
Akk.	waurd	waurda
Gen.	waurdis	waurde
Dat.	waurda	waurdum

Maskuliinin yksikön nominatiivin pääte -s vastaa latinan -us-päätettä, vaikka gootissa vartalovokaali on pudonnut pois kokonaan. Kuten latinassa, on neutrin monikon nominatiivin ja akkusatiivin pääte -a ja yksikön nominatiivi ja akkusatiivi maskuliinin yksikön akkusatiivin kaltainen. Yksikön datiivissa näkyy vartalovokaali kuten latinassakin. A-vartaloiden alatyyppejä ovat ja- sekä wa-vartalot, joiden taivutus eroaa hieman yllä kuvatusta.

Latinan kolmatta deklinaatiota vastaavat gootin i- ja konsonanttivartalot. I-vartalot ovat maskuliineja ja feminiinejä, mutta maskuliinissa yksikkö on tasoittunut a-vartaloiden mukaiseksi. Esimerkkisanat ovat gasts i-m. 'vieras' ja qen i-f. 'nainen':

Nom.	gasts	gasteis
Akk.	gast	gastins
Gen.	gastis	gaste
Dat.	gasta	gastim

Nom.	qens	qeneis
Akk.	qen	qenins
Gen.	qenais	qene
Dat.	qenai	qenim

Sanan qens ja alempana käsiteltävän sanan sunus yhtäläisyys on oikeastaan vastaava kuin latinan kolmannen deklinaation i-vartaloiden (esim. turris) ja neljännen deklinaation substantiivien välillä. Kreikassa yhteys iota- ja ypsilon-vartaloiden välillä on selvästi nähtävissä vokaaliastevaihtelua myöten.

Loput konsonanttivartalot vastaavat historiallisesti ja siten osittain muodollisestikin latinan kolmannen deklinaation konsonanttivartaloita, mutta gootissa ne eivät ole aivan yhtä homogeenisia; eri vartalotyypit on siis käsiteltävä erikseen.

Gootin an-maskuliinit vastaavat latinan homo, hominis -tyyppiä, esim. guma an-m. 'ihminen':

Nom.	guma	gumans
Akk.	guman	gumans
Gen.	gumins	gumane
Dat.	gumin	gumam

Vastaavasti on-vartaloiset feminiinit vastaavat latinan natio, nationis -tyyppiä, esim. tuggo on-f. 'kieli':

Nom.	tuggo	tuggons
Akk.	tuggon	tuggons
Gen.	tuggons	tuggono
Dat.	tuggon	tuggom

Samalla tavalla taipuvat ein-vartaloiset feminiiniset abstraktisanat, joita vastaa nykysaksan Länge-tyyppi. Neutrisukuiset an-substantiivit vastaavat latinan nomen-tyyppiä, esim. namo an-n. 'nimi':

Nom.	namo	namna
Akk.	namo	namna
Gen.	namins	namne
Dat.	namin	namnam

Vaikka namo on mukava esimerkki, säännöllisesti taipuvat an-neutrit taipuvat oikeastaan monikossa kuten hairto an-n 'sydän': hairtona, hairtona, hairtane, hairtam.

Substantivoituneet preesenspartisiipit muodostavat nd-vartaloiden ryhmän, esim. frijonds nd-m. 'ystävä':
 

Nom.	frijonds	frijonds
Akk.	frijond	frijonds
Gen.	frijondis	frijonde
Dat.	frijond	frijondam

Näitä vastaavat latinan preesenspartisiipit. Varsinaiset produktiiviset preesenspartisiipit taipuvat gootissa suvusta riippuen an- ja ein-vartaloiden mukaan. Maskuliinin yksikön nominatiivissa on useimmiten -s-pääte, esim. merjands 'saarnaava', daupjands 'kastava', wopjandins 'huutavan'.

Sukulaissuhdesanat muodostavat oman pienen ryhmänsä.

Nom.	fadar	fadrjus
Akk.	fadar	fadruns
Gen.	fadrs	fadre
Dat.	fadr	fadrum

Loppuja, käytännössä epäsäännöllisinä pidettäviä konsonanttivartaloita kutsutaan yleensä juurinomineiksi. Esimerkkisana reiks juuri-m. 'hallitsija' (vrt. lat. rex):

Nom.	reiks	reiks
Akk.	reik	reiks
Gen.	reikis	reike
Dat.	reik	reikam

Latinan neljättä deklinaatiota vastaavat gootin u-vartalot.

Nom.	sunus	sunjus
Akk.	sunu	sununs
Gen.	sunaus	suniwe
Dat.	sunau	sunum

Nom.	faihu
Akk.	faihu
Gen.	faihaus
Dat.	faihau

Kuten latinassa, neutrilta puuttuu -s-pääte. Monikon nominatiivin -jus-pääte, joka esiintyy myös r-vartaloilla, sisältää j-elementin, jonka vastine on nykygermaanisissä kielissä aiheuttanut äänteenmukauksen (umlaut), esim. Sohn : Söhne ja Vater : Väter.

Latinan viides deklinaatio on kielihistoriallisesti monimutkaisen analogiakehityksen tulos, eikä sillä ole varsinaisia vastineita muissa kielissä.

Samaa alkuperää olevat sanat eivät aina kuulu historiallisesti vastaaviin taivutustyyppeihin, esim. faihu on u-vartalo, mutta latinan pecus on s-vartalo; kniu 'polvi' on gootissa wa-vartalo, mutta latinan genu on u-vartalo; piscis on latinassa sekamuotoinen (yhdistelmä i- ja konsonanttivartaloita), mutta gootin fisks on a-vartalo.

Lopuksi muutamia autenttisia otteita Markuksen evankeliumin ensimmäisestä luvusta. Latinankieliset vastineet olen muokannut tässä sellaisiksi, että ne toimivat sanasta sanaan -käännöksinä. Kussakin lausekkeessa esiintyvien substantiivien taivutusluokka on määritelty yllä käsiteltyä merkintätapaa käyttäen. Muista sanoista on annettu vain sanaluokka. Toistuvia sanoja ei ole selitetty uudestaan.

1.
Aiwaggeljo þairh Marku
'evangelium secundum Marcum'
aiwaggeljo on-f. 'evankeliumi'
þairh prep. (+akk.) 'läpi, kautta, mukaan'
Markus u-m. 'Markus' 

2.
Anastodeins aiwaggeljons Iesuis Xristaus sunaus gudis
'Initium evangelii Jesu Christi filii Dei'
Anastodeins i-f. (myös o-f.) 'alku'
Iesus a-m. 'Jeesus'
Xristus u-m. 'Kristus'
sunus u-m. '(jonkun) poika'
guþs a-m. 'jumala'

3.
Stibna wopjandins in auþidai
'Vox clamantis in deserto'
stibna o-f. 'ääni'
wopjan verbi 'huutaa', josta wopjands on preesenspartisiippi (m. yks. gen.)
in prep. (+dat.) '-ssa, -ssä'
auþida o-f. 'erämaa'

4.
manweiþ wig fraujins, raihtos waurkeiþ staigos gudis unsaris
'Parate viam Domini, rectas facite semitas Dei nostri'
manwjan verbi 'valmistaa', josta manweiþ on imperatiivi (mon. 2. pers.)
wigs a-m. 'tie'
frauja an-m. 'herra'
raihts adj. 'suora', josta raihtos on f. mon. akk.
staiga o-f. 'polku'
unsar pron. 'meidän', josta unsaris on m. yks. gen.

5.
was Iohannes daupjands in auþidai jah merjands daupein idreigos du aflageinai frawaurhte.
'Fuit Joannes baptizans in deserto et praedicans baptismum poenitentiae in remissionem peccatorum.'
wisan verbi 'olla', josta was on pret. yks. 3. pers.
Iohannes m. 'Johannes' (taipuu vaihtelevasti)
daupjan verbi 'kastaa', josta daupjands on preesenspartisiippi (m. yks. nom.)
jah konj. 'ja'
merjan verbi 'saarnata', josta merjands on preesenspartisiippi (m. yks. nom.)
daupeins i-f. 'kaste'
idreiga o-f. 'katumus'
du prep. (+dat.) '
aflageins i-f. 'anteeksianto'
frawaurhts i-f. 'synti'

Mistä italian sana tedesco tulee

Facebookissa esiintyi taannoin jossain yhteydessä näkemys, että italian sana tedesco 'saksalainen' olisi laina gootista johtuen siitä, että Apenniinien niemimaa oli varhaiskeskiajalla täynnä gootteja ja että kyseisessä sanassa näkyy piirteitä, joiden perusteella se ei voi missään nimessä olla lainattu nykysaksan sanasta deutsch tai vanhemmasta yläsaksan muodosta.

Vaikka yllä luetellut perusteet pitävätkin paikkansa, olin eri mieltä johtopäätöksestä tuolloin ja olen sitä vieläkin.

Raamatullisessa gootin kielessä on attestoitu adverbi þiudisko, joka esiintyy korpuksessa Galatalaiskirjeen jakeessa 2:14:

ake biþe ik gasahv, þatei ni raihtaba gaggand du sunjai aiwaggeljons, qaþ du Paitrau faura allaim: "jabai þu Iudaius wisands þiudisko libais jah ni iudaiwisko, hvaiwa þiudos baideis iudaiwiskon?"
'Mutta kun minä näin, etteivät he vaeltaneet suoraan evankeliumin totuuden mukaan, sanoin minä Keefaalle kaikkien kuullen: "Jos sinä, joka olet juutalainen, noudatat pakanain tapoja etkä juutalaisten, miksi sinä pakotat pakanoita noudattamaan juutalaisten tapoja?"'

(Suomennos vanhemmasta käännöksestä. Keefaa eli כיפא 'kallio' on Pietarin hepreankielinen nimi.)

Kreikaksi ilmaisu þiudisko libais 'elät pakanallisesti' on ὑπάρχων ἐθνικῶς 'ollen pakanallisesti' ja vastaavasti þiudos 'kansat, pakanat' on τὰ ἔθνη 'vieraat kansat, muukalaiset, pakanat'. Nykyaikaisista sivistyssanoista tutun sanan ἔθνος perusmerkitys on 'kansa'. Sanan merkitys on kristinuskon aikana siirtynyt merkitsemään ei-kristittyä kuten latinan paganus, joka merkitsee oikeastaan 'maalaista'. Gootin adverbi þiudisko implikoi adjektiivia þiudisks, joka on johdettu yllä olevassa jakeessakin esiintyvästä sanasta þiuda 'kansa'.

On hieman epäselvää, miksi gootit kutsuivat itseään. Uudessa testamentissa ei puhuta gooteista, mutta osittain säilyneessä kalenterissa on lokakuun kohdalla kaksi relevanttia merkintää:

·kg· þize ana Gutþiudai managaize marwtre jah Friþareikeis.
'23: goottikansan monien marttyyreiden ja Fritharikin [muistopäivä].'

·kþ· gaminþi marwtre þize bi Werekan papan jah Batwin bilaif. aikklesjons fullaizos ana Gutþiudai gabrannidai.
'29: marttyyreiden pappi Werekan ja Batwan kanssa muisto, poltettiin täydessä kirkossa goottien kotimaassa.’

(Jälkimmäinen käännös on suuntaa-antava.)

Kahdella eri tavalla kääntämäni Gutþiuda, joka merkitsee sananmukaisesti 'goottikansaa', merkinnee käytännössä 'goottien kotimaata' tai 'asuinaluetta'. Pietroassan kaularenkaan riimukaiverruksessa tavattu sana gutani tulkitaan monikon genetiiviksi gutane 'goottien', josta on pääteltävissä sana *gutans 'gootit', joka vastaisi muodollisesti latinan sanaa gutones. Joka tapauksessa sanalla þiudisks ei ole oikeastaan syytä olettaa olleen etnonyymin virkaa: jos sana olisi lainautunut italiaan (tai oikeammin silloiseen myöhäislatinan muotoon) goottien aikaan, olisi sen merkitys luultavasti ollut 'kansanomainen, pakanallinen' tai jotain sen suuntaista. Sen olisi luultavasti pitänyt myös säilyttää sopiva merkitys siihen asti, kun saksalaiset ovat alkaneet käyttää itsestään deutsch-tyyppistä adjektiivia, jotta sanasta olisi voinut tulla luonteva italiankielinen vastine sille. Vaikka gootin sana *þiudisks olisikin ollut käytössä gootteihin viittaavana etnonyymina, se tuskin olisi myöhemmin alkanut merkitä 'saksalaisia'.

Kaarle Suuren aikaan ei ollut oikeastaan vielä mitään saksalaista (deutsch) kieltä tai kansaa, vaan sakseja, bajuvaareja, frankkeja, alemanneja ja niin edelleen. Sanan deutsch vastine tavataan ensimmäisen kerran vuodelta 786, jolloin Ostian piispa Georgius ilmoitti paavi Hadrianus I:lle, että Englannissa pidetyn synodin päätökset luettiin tam Latine quam theodisce 'sekä latinaksi että kansankielellä'. Sana theodiscus saattaa olla tässä yhteydessä johdettu tarkoitetun kielen eli muinaisenglannin sanasta þeodisc. Myöhemmin vuonna 788 Kaarle Suuri syytti serkkuaan herttua Tassilo III:ta maanpetturuudesta, sillä tämä oli erään sotaretken yhteydessä omavaltaisesti perääntynyt, quod theodisca lingua harisliz dicitur 'minkä nimitys kansankielellä on harisliz'. Tässä merkitys ei luonnollisestikaan ole 'muinaisenglanniksi'. Harisliz 'karkuruus' on yhdyssana, jonka osat merkitsevät 'sotajoukkoa' ja 'repeämää' tai vastaavaa. Toursin konsiilissa päätettiin 813, että saarnat tulisi lukea latinan sijaan käännettyinä in rusticam romanam linguam aut theodiscam 'maalaiselle roomalaisten tai germaanien kielelle'. Mainitussa päätöksessä tunnustetaan siis sekä latinasta erillisen ranskan kielen että germaanisen puhekielen olemassaolo.

Latinan sana theodiscus on muotonsa perusteella lainattu jostain muusta länsigermaanisesta kielestä kuin muinaisyläsaksasta, jossa sana tunnetaan muodoissa diutisg, dutisg (huomattavat muutokset ovat /θ/ → /d/ sanan alussa ja /d/ → /t/ sanan sisällä). Edelleen keskiyläsaksassa sana tavataan muodoissa tiutsch, diut(i)sch. Italiassa sana tedesco tavataan vasta Danten aikoihin. Ranskassa latinasta tai frankista (tms.) lainattu sana thiois tai 1000-luvulta attestoitu tiedeis (!) viittaa nykyään lähinnä Belgiassa puhuttaviin frankkilaisiin murteisiin.

(Sivumennen mainittakoon, että skandinaavinen tysk 'saksalainen' on lainattu yläsaksasta eikä siis edusta sanan deutsch pohjoisgermaanista kognaattia. Adjektiivin kantasanan pohjoismaisia etymologisia vastineita ovat islannin þjóð ja norjan tjod. Lainasana on myös englannin Dutch, jota käytettiin pitkään yleisnimenä mannergermaaneista, kunnes sana rajautui merkitsemään hollantilaisia näiden kiinnitettyä englantilaisten erityishuomion itsenäisenä merimahtina 1600-luvulla. Jos ylempänä mainittu vastaava muinaisenglannin sana olisi säilynyt käytössä, olisi se luultavasti nykyenglannissa **thedish. Muut kutsuvat saksalaisia ylempänä mainittujen germaanikansojen nimien perusteella milloin miksikin, esim. suomalaiset sakseiksi ja ranskalaiset alemanneiksi. Liettualaiset käyttävät yllättäen saksan sanasta Volk 'kansa' johdettua nimeä Vokietija 'Saksa'.)

Edellä todetun perusteella italian tedesco lienee vulgarisoitu muoto latinan sanasta theodiscus, joka on tavattu jo ennen niiden äänteenmuutoksien vakiintumista, jotka erottavat yläsaksalaisen muodon muista länsigermaanisista kielistä. Sanan etymologia lienee siis it. tedesco ← lat. theodiscus ← germ. *þeodisk. Tämä vaikuttaisi olevan tunnettujen tosiasioiden valossa yksinkertaisin ja siis todennäköisesti oikea selitys.

Vahvoista verbeistä

Vahvojen verbien käsite on tuttu ainakin kaikille ruotsia tai saksaa lukeneille, mutta termin taustasta ja merkityksestä esiintyy toisinaan sekaannusta, jota pyrin tällä kirjoituksella selventämään.

Ensiksi haluan sanoa, että olen ehdottomasti sitä mieltä, että kielenopetuksessa on keskityttävä kielen synkroniseen muotoon eikä historialliseen kehitykseen. Historiallisten ("kuolleiden") kielten kohdalla tilanne on hieman toinen, koska niitä opiskelevat yleensä opiskelevat samalla kielihistoriaa, jolloin kielihistoriallisten käsitteiden käyttö on luontevaa ja helppoa. (Toki historiallistenkin kielten kannalta on viisainta opetella aluksi nykykielten oppimistapoja soveltuvin osin käyttäen jokin "klassinen" muoto, johon verrattuna kielen todellinen variaatio on myöhemmin helppo jäsennellä.)

Nykykielistä käytetyssä terminologiassa on tiettyjä outouksia, jotka perustuvat vanhaan latinapohjaiseen kieliopin esitykseen ja joista ei ole jostain syystä päästy eroon. Yksi näistä on menneestä aikamuodosta eli preteritistä puhuminen imperfektinä. Imperfekti viittaa latinassa 'loppuun saattamattomaan' eli menneisyydessä kestävään, toistuvaan tai tavanmukaiseen tekemiseen erotuksena perfektistä eli 'loppuun saatetusta', joka kuvaa yksittäisiä kokonaisia tekoja menneessä ajassa. Sama erottelu on mm. kreikassa (aoristi vs. imperfekti) ja ranskassa (passé composé/simple vs. imparfait). Kun äidinkielen ja germaanisten kielten opetuksessa opitaan, että imperfekti merkitsee mennyttä aikaa, joudutaan niissä kielissä, joissa imperfektin nimi on jollakin tavalla relevantti, opettelemaan nimen oikea merkitys käytännössä uudestaan. Samalla luodaan virheellinen käsitys, että ranskan imperfekti olisi vastaava muoto kuin suomen menneen ajan muoto. Olisi paljon selkeämpää puhua suomessa ja germaanisissa kielissä preteritistä, jolloin romaanisten kielten ja kreikan ero perfektiivisen ja imperfektiivisen tekemisen välillä olisi alusta alkaen eksplisiittinen. (Vaikka nimitystä perfekti käytetään yleensä sellaisesta muodosta, joka kuvaa menneessä ajassa tapauhtunutta tekemistä, jonka vaikutus on voimassa nykyhetkessä tavalla tai toisella.)

Riippumatta siitä, miksi menneen ajan muotoa kutsutaan, germaanisten kielten verbit jakaantuvat historiallisesta näkökulmasta  neljään päätyyppiin: heikkoihin, vahvoihin, preteritipresenttisiin ja epäsäännöllisiin.

Heikot verbit tarvitsevat preteritin muodostamiseen ns. dentaalisuffiksin eli kielestä riippuen t- tai d-tyyppisen äänteen sisältävän päätteen, esim. ru. älska : älskade, köpa : köpte ja eng. love : loved. Vahvat verbit muodostavat preteritinsä vartalovokaalia muuttamalla, esim. ru. hinna : hann. Preteritipresenttiset verbit ovat alkuperäisiä preteritimuotoja, joita on alettu käyttää preesensin merkityksessä ja joiden preteriti on siis täytynyt erikseen muodostaa heikoista verbeistä tutulla päätteellä, esim. ru. kunna : kunde, jonka preesens on kan. Epäsäännölliset verbit ovat puolestaan ne, jotka ovat "aidosti" epäsäännöllisiä, esim. olla-verbi missä tahansa germaanisessa kielessä sekä vanhaan konjunktiiviin perustuva ru. vilja, eng. will.

Nykykielten opettamisen kannalta edellä kuvattu jako ei ole kovin oleellinen: verbit ovat oppijan kannalta yleisesti ottaen joko "säännöllisiä" tai "epäsäännöllisiä". Säännöllisyyden käsite on toisaalta melko mielivaltainen. Voidakseen muodostaa verbistä kaikki tarvittavat muodot englannissa on tunnettava infinitiivi, preteriti ja partisiipin perfekti: jos kaksi jälkimmäistä voidaan muodostaa ensimmäisen perusteella on verbi "säännöllinen", esim. love, loved, loved, jos taas ei, on verbi "epäsäännöllinen", esim. ride, rode, ridden. Latinassa toisaalta yleensä ajatellaan, että preesensin, perfektin ja passiivin partisiipin perfekti kuuluvat ikään kuin verbin olemukseen, eikä sellaisia verbejä kuin tango, tetigi, tactum, tangere pidetä oikeastaan epäsäännöllisinä, vaikka on olemassa myös sellainen tyyppi, jossa mainitut teemamuodot voidaan muodostaa pelkän infinitiivin perusteella.

Englannissa alkuperäiset vahvat verbit ja osa heikkoja verbejä (esim. have, had, had) ovat käyneet läpi niin suuria äänteellisiä muutoksia, että on mielekästä puhua leksikaalisten verbien yhteydessä vain säännöllisistä ja epäsäännöllisistä verbeistä, kuten normaalisti tehdäänkin. Preteritipresenttisiin verbeihin pohjautuvat modaaliverbit (can, could, will, would, shall, should) on tietysti syytä erottaa jälkimmäisistä, sillä ne eivät käyttäydy lainkaan muiden verbien tavoin. Sama pätee myös apuverbeihin be ja have.

Ruotsissa on ollut tapana erotella heikot verbit kolmeen konjugaatioon sen mukaan, mitkä niiden preesensin ja preteritin päätteet ovat:

1. älska, älskar, älskade, älskat
2. köpa, köper, köpte, köpt
3. bo, bor, bodde, bott

Neljäs konjugaatio kattaa puolestaan vahvat verbit, esim. hinna, hinner, hann, hunnit. Erillisen kategorian muodostavat epäsäännölliset verbit, esim. sätta, sätter, satte, satt ja vara, är, var, varit.

Ruotsissa vahvat verbit eroavat epäsäännöllisistä selkeämmin kuin englannissa, mutta oppijan kannalta ligga, ligger, låg, legat on aivan yhtä epäsäännöllinen kuin lägga, lägger, lade, lagt. Vahvoista verbeistä ei myöskään ole mielekästä puhua, jos ei myös puhuta samalla heikoista verbeistä. Koska erottelu vahva : heikko on oppijan näkökulmasta käytännössä säännöllinen : erikseen opeteltava, epäsäännöllinen, on yksinkertaisinta käsitellä vahvoja ja epäsäännöllisiä verbejä yhtenä kokonaisuutena, kuten oppikirjallisuus tyypillisesti tekeekin otsikoidessaan verbilistat esim. "Vahvat ja epäsäännölliset verbit".

Tärkeintä on kuitenkin olla missään nimessä kutsumatta tätä epäsäännöllisten verbien kokonaisuutta vahvoiksi verbeiksi, koska tämä on hämmentävää ja tietenkin kielitieteellisestikin väärin. Sanan vahva käytölle sanan epäsäännöllinen sijaan ei ole mitään muuta perustetta kuin se, että se vie vähemmän aikaa sanoa. Mainittakoon, että epäsäännöllisistä verbeistä esim. ha(va), har, hade, haft ja sätta, sätter, satte, satt ovat  heikkoja verbejä, vara, är, var, varit ja äta, äter, åt, ätit pohjimmiltaan vahvoja.

Saksassa on paitsi vahvoja ja heikkoja verbejä, myös vahvoja ja heikkoja substantiiveja sekä vahva ja heikko adjektiivin taivutus. Millä tavalla näissä on kyse niin samasta asiasta, että niitä on kannattanut alkaa kutsua samoilla nimillä, vaatii hieman mielikuvitusta. Vahvat verbit, kuten edellä on jo todettu, eivät "tarvitse" dentaalisuffiksia ja ovat siis "vahvoja" toisin kuin heikot verbit, jotka eivät kykene ilman suffiksia muodostamaan preteritiä. Samalla logiikalla heikot substantiivit ja heikosti taipuvat adjektiivit tarvitsevat taipuessaan nasaalijohdinta, josta seuraa nykysaksassa päätteen -en runsaus heikossa taivutuksessa. (Ruotsin adjektiivin heikko taivutus on ns. a-muoto, vahva taivutus en- tai ett-muoto.)

Saksassa preteritipresenttisten verbien preesensin läheisyys vahvojen verbien preteritiin on persoonapäätteiden vuoksi hieman läpinäkyvämpi kuin ruotsissa ja englannissa, esim. ich kann, du kannst, er kann ja ich nahm, du nahmst, er nahm. Preteritipresenttisistä verbeistä tuttu vokaalimuutos monikossa (ich kann, wir können) on kadonnut saksan preteritistä, mutta ruotsissa on vanhanaikaisessa kielessä vielä jäänteitä siitä (yksikössä jag var monikossa vi voro). Samoin englannissa on vieläkin ero yksikön was ja monikon were välillä. (Myös you were on periaatteessa monikko, koska englannissa teititellään kaikkia. Vrt. goot. was 'olin', wesum 'olimme'.)

Synkronisesti orientoitunuttakaan opettajaa ei haittaa tietää, millainen diakroninen todellisuus hänen opettamansa kielen takana on. Seuraava selostus on pieni pintaraapaisu siitä, mitä germaanisten vahvojen verbien taustalla historiallisesti on.

Kantaindoeurooppalaisen jokseenkin monimutkainen aikamuotojärjestelmä on yksinkertaistunut germaanisissa kielissä preesensiin ja preteritiin. Germaaninen preteriti vastaa alkuperäistä perfektiä, joka muodostettiin reduplikaatiolla ja omilla erikoisilla persoonapäätteillään. Perfektin reduplikaatio esiintyy sanskritin ja kreikan lisäksi jäänteinä latinassa sellaisissa muodoissa kuin tango : tetigi 'koskea' ja curro : cucurri 'juosta'. Alkujaan perfektiin sisältyi myös aksentista johtuva verbivartalon vokaalin astevaihtelu yksikön ja monikon välillä.

Reduplikaatiotavu katosi germaanisissa kielissä varhaisessa vaiheessa (paitsi gootissa, ks. alempana), ja verbivartalon konsonantit vaikuttivat vokaalien laatuun muodostaen seitsemän eri tyyppiä tai luokkaa. Annan kustakin luokasta yhden tai useamman nykykielisen esimerkin englannista, ruotsista ja saksasta. Esitys ei pyri olemaan missään nimessä kaikenkattava. Gootti toimii vanhimpana laajemmin attestoituna germaanisena kielenä esimerkkinä alkuperäisestä järjestelmästä, vaikka jo gootissa on tapahtunut äänteenmuutoksia. Gootista annettavat muodot ovat infinitiivi, preteritin yksikön 1. persoona, preteritin monikon 1. persoona ja partisiipin perfekti. Symmetrian vuoksi olen antanut ruotsin ja saksan tapauksessa infinitiivin, preteritin yksikön ensimmäisen tai kolmannen persoonan sekä partisiipin perfektin tai supiinin mutta en preesensin yksikön kolmatta persoonaa. Kuten Isä meidän -rukouksessa, on gootin digrafit tässäkin eroteltu diftongeiksi ja lyhyiksi vokaaleiksi: ái on /ai/, aú on /au/, aí on /e/ ja /aú/ on /o/.

Ensimmäiseen luokkaan (eng. "Drive" conjugation) kuuluvat ne verbit, joiden vartalossa oli alunperin pitkä *ī-vokaali.

• goot. dreiban, dráif, dribum, dribans 'ajaa'
• goot. skeinan, skáin, skinum, skinans 'loistaa'
• eng. drive, drove, driven 'ajaa'
• eng. shine, shone, shone 'loistaa'
• ru. driva, drev, drivit 'ajaa'
• ru. skina, sken, skinit 'loistaa'
• saks. treiben, trieb, getrieben 'ajaa'
• saks. scheinen, schien, geschienen 'loistaa'

Toiseen luokkaan (eng. "Choose" conjugation) kuuluvat ne, joissa oli *eu-diftongi:

• goot. niutan, náut, nutum, nutans 'nauttia'
• eng. choose, chose, chosen 'valita'
• ru. njuta, njöt, njutit 'nauttia'
• saks. genießen, genoss, genossen 'nauttia'

Kolmannessa luokassa (eng. "Bind" conjugation) vartalo päättyy nasaaliin (jonka edellä alkuperäinen *e on muuttunut i:ksi) tai likvidaan, jota seuraa klusiili:

• goot. bindan, band, bundum, bundans 'sitoa'
• goot. waírpan, warp, waúrpum, waúrpans 'heittää'
• eng. bind, bound, bound 'sitoa'
• ru. binda, band, bundit 'sitoa'
• saks. binden, band, gebunden 'sitoa'
• saks. werfen, warf, geworfen 'heittää'

Neljännessä luokassa (eng. "Bear" conjugation) vartalo päättyy nasaaliin tai likvidaan:

• goot. niman, nam, nemum, numans 'ottaa'
• goot. baíran, bar, berum, burans 'kantaa'
• eng. bear, bore, born 'kantaa'
• ru. bära, bar, burit 'kantaa'
• saks. nehmen, nahm, genommen 'ottaa'
• saks. gebären, gebar, geboren 'synnyttää'

Viidennessä luokassa (eng. "Give" conjugation) vartalo päättyy johonkin muuhun konsonanttiin:

• goot. giban, gaf, gebum, gibans 'antaa'
• goot. saíhvan, sahv, sehvum, sihvans 'nähdä'
• eng. give, gave, given 'antaa'
• eng. see, saw, seen 'nähdä'
• ru. giva, gav, givit  'antaa'
• ru. se, såg, sett 'nähdä'
• saks. geben, gab, gegeben 'antaa'
• saks. sehen, sah, gesehen 'nähdä'

Kuudes luokka (eng. "Shake" conjugation) on hieman hämärämpi. Tähän luokkaan kuuluvalla stand-tyypillä on ollut alkujaan nasaali-infiksi preesensissä ja perfektipartisiipissa.

• goot. faran, for, forum, farans 'mennä'
• goot. standan, stoþ, stodum, standans 'seistä'
• eng. fare, fared/fore, fared/foren 'pärjätä, matkustaa (vanh.)'
• eng. stand, stood, stood 'seistä'
• ru. fara, for, farit 'matkustaa'
• ru. stå(nda), stod, ståndit/stått 'seistä'
• saks. fahren, fuhr, gefahren 'matkustaa'
• saks. stehen, stand, gestanden 'seistä'

Seitsemäs luokka (eng. "Fall" conjugation) on vähiten tasalaatuinen, sillä siihen kuuluvien verbien ainoa yhteinen piirre näyttää olevan se, että ne säilyttivät reduplikaatiotavun pitempään kuin muut verbit. Gootissa reduplikaatio on vielä nähtävissä:

• goot. haldan, haíhald, haíhaldum, haldans 'pitää'
• goot. slepan, saíslep, saíslepum, slepans 'nukkua'
• eng. hold, held, held 'pitää'
• eng. sleep, slept, slept 'nukkua'
• eng. fall, fell, fallen 'pudota'
• ru. hålla, höll, hållit 'pitää'
• ru. falla, föll, fallit 'pudota'
• saks. halten, hielt, gehalten 'pitää'
• saks. schlafen, schlief, geschlafen 'nukkua'
• saks. fallen, fiel, gefallen 'pudota'

Kuten joistakin nykykielisistä esimerkeistä näkyy, on vanha järjestelmä muuttunut huomattavasti analogisen tasoittumisen, supistumien sekä muiden kulumisilmiöiden vuoksi.

Tieto verbijärjestelmän historiasta ei ole välttämättä oleellinen osa nykykielen opettajan pätevyyttä, mutta opettajan on hyvä osata tarjota edes suunnilleen oikeaan suuntaan viittaava vastaus sellaisille uteliaille oppilaille, joilla on kiinnostusta ja taipumusta kielitieteeseen, ja välttää käyttämästä huolimattomasti terminologiaa, joka yhdistettynä muissa kielissä käytettyyn aiheuttaa vain hämmennystä ja pahimmillaan haittaa tulevia opintoja. Toisaalta tietoisuus yhtäläisyyksistä muiden kielten kanssa auttaa useampia kieliä lukevia oppilaita ymmärtämään, etteivät germaaniset kielet oikeastaan ole niin hirveän erilaisia keskenään. Historiallisia luokkia voi tätä silmällä pitäen soveltaa jossain määrin myös jaettaessa nykykielen verbejä ryhmiin, mikäli tällainen katsotaan niiden opettelun kannalta esim. yleisyyteen perustuvaa tai aakkosellista järjestystä kätevämmäksi.

Isä meidän gootiksi

Isä meidän -sarja jatkuu tällä kertaa gootinkielisellä rukouksella, joka toimii aasinsiltana kaikenlaisiin mielenkiintoisiin seikkoihin. Teksti on Wilhelm Streitbergin toimittamasta editiosta Die gotische Bibel (1919):

atta unsar þu in himinam,

weihnái namo þein.

qimái þiudinassus þeins.

waírþái wilja þeins,

swe in himina jah ana aírþái.

hláif unsarana þana sinteinan gif uns himma daga.

jah aflet uns þatei skulans sijáima,

swaswe jah weis afletam þáim skulam unsaráim.

jah ni briggáis uns in fráistubnjái,

ak lausei uns af þamma ubilin;

unte þeina ist þiudangardi jah mahts jah wulþus in aiwins. amen.

(Kirjain þ merkitsee samaa [θ]-äännettä, jolla englannin sana thick alkaa.)
Yllä oleva teksti on transkriptio kreikkalaiseen aakkostoon pohjautuvasta goottilaisesta kirjoituksesta, jonka piispa Wulfila (n. 310 - 383)  kehitti raamatunkäännöstään varten. Alkuteksti (sivu alkaa sanalla weihnai) on nähtävissä täällä. Olen lisännyt digrafeihin aksenttimerkit, jotka erottavat lyhyet vokaalit perityistä diftongeista: tässä tekstissä ái on /ai/ ja aí on /e/. Digrafi ei merkitsee pitkää /i:/-äännettä, e ja o pitkiä vokaaleja. Jos perityt diftongit on todella äännetty diftongeina, on rukouksen ääntöasu on ollut mahdollisesti suurin piirtein seuraava:

['at:a 'unzar θu: in 'himinam
'wi:xnai 'namo: θi:n
'kwimai 'θiuðinas:us θi:ns
'wεrθai 'wilja θi:ns
swe: in 'himina jax 'ana 'εrθai
xlaif 'unzarana 'θana 'sinti:nan gif uns 'him:a 'daγa
jax af'le:t uns 'θati: 'skulans 'sijaima
'swazwe: jax wi:s af'le:tam θaim 'skulam 'unzaraim
jax ni 'briηgais uns in 'fraistuβnjai
ak 'lauzi: uns af 'θam:a 'uβilin
'unte: 'θi:na ist 'θiuðanγarði jax maxts jax 'wulθus in aiwins. a'me:n.]

Gootti on itägermaaninen kieli eikä siis nykysaksan kantamuoto, mutta saksankielentaitoinen lukija saattaa silti tunnistaa monia sanoja: esim. þu 'sinä' on tietenkin sama kuin saksan du ja englannin thou. Oikeinkirjoituskäytännöt huomioiden avautunevat myös sellaiset muodot kuin waírþái ~ werde (konj.) ja aírþái ~ Erde (dat.). Suomenkielisen lukijan huomio saattaa kiinnittyä tutunoloiseen sanaan jah 'ja'. Määräinen artikkeli esiintyy tekstissä muodoissa, jotka ovat tunnistettavissa nykysaksan perusteella: þana ~ den (akk.), þamma ~ dem (dat.). Pronominaalinen datiivin pääte näkyy myös ilmaisussa himma daga 'tänä päivänä'.

Ensimmäisen sanan atta 'isä' vastine tunnetaan kaukaisempien indoeurooppalaisten kielten lisäksi myös muinaisyläsaksasta muodossa atto. Muinaisyläsaksassa tavataan myös gootin sanan áiþei 'äiti' (kyseinen suomen sana on germaaninen laina) vastine eidī. Nykykielistäkin tutuista r-vartaloisista sukulaissanoista on gootissa tavattu ainoastaan fadar 'isä', broþar 'veli', swistar 'sisar' ja daúhtar 'tytär'.

Verbi weihnái 'pyhitetty olkoon' ei ole passiivimuoto, vaan adjektiivista weihs 'pyhä' johdetun muuttumisjohdoksen konjunktiivi: suomeksi voitaisiin siis kääntää 'pyhittyköön'. Gootissa muuttamisjohdin -jan ja muuttumisjohdin -nan vaikuttavat olevan vielä produktiivisia, mutta nykyisissä germaanisissa kielissä näistä johdostyypeistä on jäljellä vain jäänteitä, esim. ruotsin vaka 'valvoa', väcka 'herättää', vakna 'herätä' ja sova 'nukkua', söva 'nukuttaa', somna 'nukahtaa'. Äänteenmukaus (a, o → ä, ö) muuttamisjohdoksissa ei ole sattumaa vaan johtuu vanhasta *jan-johtimesta, joka on aiheuttanut sanavartalossa suomen vokaaliharmoniaan rinnastettavan ilmiön. Gootti on tunnetuista germaanisista kielistä merkittävä siten, että siinä ei ole tapahtunut äänteenmukausta, mutta äänteenmukauksen alkuperäinen syy on vielä nähtävissä, esim. sanan fotus 'jalka' monikko on j:n sisältävä fotjus (vrt. englannin foot : feet, ruotsin fot : fötter, saksan Fuß : Füße, joissa kaikissa tapahtuu monikossa äänteenmukaus eli Umlaut).

Gootinkielinen Uusi testamentti on käännetty kreikasta melko sanatarkasti. Isä meidän -rukouksessakin on säilytetty alkutekstissä esiintyvä kopulan puuttuminen ensimmäisellä rivillä: atta unsar þu in himinam, kirjaimellisesti 'isä meidän sinä taivaissa'. Rukouksen huomattavin poikkeama alkutekstistä on jah aflet uns þatei skulans sijáima, kirjaimellisesti 'ja anna anteeksi meille, että velallisia olemme', jossa verbin objektina on siis kokonainen lause eikä nominilauseke.

Kuten kreikankielisessä tekstissä, esiintyy ensimmäisen persoonan monikon persoonapronomini gootinkielisessä käännöksessäkin kaikissa sijamuodoissaan: weis 'me', uns 'meidät', unsar 'meidän', uns 'meille'. (Vaikka adjektiivin tavoin taipuva unsar ei periaatteessa persoonapronominin genetiivi olekaan.) Kahdesta henkilöstä puhuttaessa käytettäisiin gootissa erityistä duaalimuotoa wit 'me kaksi', akk. ja dat. ugkis 'meidät kaksi, meille kahdelle'.

Verbin qiman /kwiman/ 'tulla' nykygermaanisissa vastineissa sananalkuinen konsonantti on menettänyt labiaalielementtinsä (esim. ruotsin komma, englannin come), mutta muinaisenglannissa esiintyy vielä verbin cuman 'tulla' preteritissä rinnakkaismuodot cōm ja cwōm 'hän tuli'. Ei-pyöreä vokaali esiintyy vastaavassa verbissä myös nykybaijerissa (kemman 'tulla'), jossa käytetään sattumalta myös monikon toisen persoonan persoonapronominista akkusatiivi- ja datiivimuotoa enk 'teidät, teille', joka on oikeastaan vanha duaalimuoto: gootissa vastaava muoto on igqis ' teidät kaksi, teille kahdelle'. Duaali on säilynyt gootissa persoonapronominien lisäksi myös verbitaivutuksessa: weis sijum 'me olemme', wit siju 'me kaksi olemme'.

Sanoissa þiudinassus 'valtakunta, kuningaskunta' ja þiudangardi 'kuningaskunta, kuninkaanlinna' on molemmissa alkuosa þiudans, jonka merkitys on 'kuningas'. Kyseessä on johdos sanasta þiuda 'kansa', josta on myös johdettu adverbi þiudisko 'pakanallisesti', mikä implikoi adjektiivin *þiudisks olemassaoloa (vrt. saksan deutsch; tästä lisää toisella kertaa). Sanan þiudans 'kuningas' kognaatti eli samaa kantaa oleva sana muinaisenglannissa on þēoden 'kuningas', jonka Taru sormusten herrasta -fanit tunnistanevat Rohanin kuninkaan nimeksi. Toinen kuningasta merkitsevä germaaninen sana on myös johdettu kansaa tai oikeastaan sukua merkitsevästä sanasta ja lainattu sattumalta suomeenkin muodossa kuningas. Gootista tunnetaan tosin vain sana kuni 'suku', mutta muinaisenglannissa on sekä cynn (josta nykyenglannin kin) että johdos cyning. Muinaisskandinaavinen muoto on konungr, muinaisyläsaksalainen kuning.