Seposta ja sepästä

Tulin osallistuneeksi toisaalla keskusteluun, jossa pohdittiin seppo- ja seppä-sanaa. Näin juuri lopuillaan olevan Kalevalan päivän kunniaksi on ehkä paikallaan kirjoittaa asiasta lyhyesti tännekin.

Seppo Ilmarinen Vanhassa Kalevalassa.

Nykysuomen sanaan seppä liittyvät muuta kuin sepän ammattiin liittyvää tekemistä ilmaisevat johdokset sepittää ja sepustaa. Sanataituria merkitsevä sanaseppo sisältää etunimikäytöstä ja Kalevalasta tutun muodon seppo. Kalevalassa seppo esiintyy lähes yksinomaan Ilmarisen epiteettinä, mistä onkin seurannut, että jotkut mieltävät hänen koko nimensä olevan "Seppo Ilmarinen". Sanaa seppo käytetään kuitenkin yleisnimenä, ainakin kerran viitaten Väinämöiseen (17,129-140):

Vanha virsikäs Vipunen
ei tuosta totella ollut.
Silloin vanha Väinämöinen
löihen itsensä sepoksi,
rakentihe rautioksi;
painoi paitansa pajaksi,
hiat paian palkehiksi,
turkkinsa tuhottimeksi,
housut hormiksi rakenti,
sukat hormin suulliseksi,
polvensa alasimeksi,
vasaraksi kyynäspäänsä.

Sepon toisintona on tässä rautio, joka merkitsee sekin 'seppää'. Koska Kalevala on kuitenkin ensisijaisesti Elias Lönnrotin kaunokirjallinen tuote (vaikkakin monessa suhteessa Lönnrotia voikin pitää aitona kansanperinteen jatkajana), on varsinainen tutkimus kohdistettava aina varsinaisiin primäärilähteisiin, esimerkiksi Suomen kansan vanhoihin runoihin. Tässä riittänee maininta, että sepoksi on yllä lainatussakin tapauksessa kansanomainen, ja seppo esiintyy muutenkin aineistossa varsin runsaslukuisena.

Karjalan kielen sanakirjan mukaan muoto seppo on runollinen, ja sitä käytetään "leikkisästi seppää puhuteltaessa". Seppää puolestaan käytetään sepän lisäksi muistakin käsityöläisistä sekä merkitsemään 'mestaria', 'taituria' ja 'tietäjää'. Muita merkityksiä ovat 'eräs kovakuoriaislaji' ja 'hiiva'. Eräässä loitsussa sana esiintyy siittimen kiertoilmaisuna. Suomen sanojen alkuperä toteaa sepon olevan diminutiivi; kyseessä on siis sama affektiivinen O-johdin kuin sanoissa koto ja venho. Foneettisesti samankaltainen on myös lapsekas U-johdin sellaisissa muodoissa kuin koiru tai nenu.

Agricolalla sana seppä esiintuu nykymerkityksessään, mutta Tituksen ja heprealaiskirjeen esipuheissa esiintyy johdos sepesti, joka merkitsee 'taitavasti' (alkutekstissä meisterlich): 

TEme on yxi Lyhykeinen Epistola / Mutta quitengin yxi sangen Christilinen Oppi / iossa caikinaiset ouat nin sepesti pätetydh / iota iocu Christittu taruitze tiete / ia ielkin ele.

Wai quinga caikista neiste on / nin hen sijttekin on yxi iwri sangen Jalo Epistola / ioca Christusen Pappiudhesta sepesti ia syuesti Ramatuista puhupi / ia nin hen mös caunijsti / ia runsasti / sen Wanhan Testamentin wlostoimitta.

Myös Renvallin sanakirja tuntee sanan sepästi antaen sille latinankielisen vastineen affabre ja saksankieliset vastineet kunstreich ja geschickt, jotka kaikki merkitsevät 'taitavasti'. Seppo merkitsee Renvallin mukaan samaa kuin seppä mutta on harvinaisempi ja runollinen.

Mielenkiintoinen ilmaisu seppyydellä esiintyy kuningas Kristofer Baijerilaisen (1418 - 1448) maalain ja kaupunginlain suomennoksissa. Alla ote Herra Martin käännöksestä:

Nytt asuuat lapses yhdes talois, iakamat, mitä he sauatt palueluxell eli muilla seppydhellä, nijn ottakan yxi welij nijn palio quin toinengi, ia nin palio yxi Sisar quin toinengin. Nytt sitte quin saatu on iaettu, nijn käypi iakoon se quin he sait Isäldä ia Äitildä, ia ei se quin he palueluxel eli seppydhellä sait ia woitit enämbi iaetta.

...ja vastaava kohta Ljungo Tuomaanpojan käännöksestä vuodelta 1601:

[N]ytt asuat lapset iakamattomas taloudes, mitkä he sauat palueluxell eli muulla seppydellä, nin åttakan yxi welij quiñ toinengi, ia nin yxi sisar quin toineñgi Nin sittä quin saatu on iaettu, Nin käykän iakon sen cansa quin he sait isäldä ia äitildä, Ja eij se quin he palueluxella eli seppydellä sait ia woitit enämbi iaeta

Muinaisruotsinkielisessä alkutekstissä kohta kuuluu näin:

Nu boa sytzkane saman j bo oskipto, huat the afla meth tienist eller androm slögdoom, taki swa broder som broder oc swa syster som syster. Nw sidan skipt ær, tha ganger thet til skiptis som the aff fæderne eller möderne fingo, oc ey thet som the meth tienist eller slöghdoom wnno.

Vanhan kirjasuomen seppydhellä on siis ilmaisun (meth) slög(h)doom käännösvastine. (Muinaisruotsalainen muoto on keinoa tai välikappaletta ilmaiseva monikon datiivi, jonka pääte -om on tuttu myös nykyruotsin sanasta lagom.) Voitaneen siis otaksua, että seppyd(h)ellä on tässä käännettävä 'käsityöläisammattia harjoittamalla'.

Sijamuotojen järjestyksestä

Kun kyse on sellaisista asioista, joilla on merkityksensä puolesta luonnollinen järjestys (esim. lukusanat, kuukausien nimet, presidentit), on järjestys, jossa ne opetellaan luetteloina ulkoa, luonnollisesti se, jossa ne luonnostaan esiintyvät. Toisaalta on myös asioita, joilla ei ole tällaista luonnollista järjestystä, esimerkiksi aakkoset, prepositiot ja sijamuodot. Aakkosjärjestys opetellaan Suomessa perusopetuksen yhteydessä, vaikka kirjaimia sinänsä ei opetellakaan aakkosjärjestyksessä. Latinan prepositiot on ennen vanhaan painettu mieleen erilaisina rytmikkäinä rimpsuina ("a, ab, e, ex, de / coram, cum, sine, pro ja prae", joka rimmaa, jos ae äännetään pitkänä e:nä) samaan tapaan kuin 3. deklinaation sukusäännötkin. Vaikka asioita ei olisi tarkoitus opetella ulkoa luetteloina, esitetään asiat lähdeteoksissa aina jossain järjestyksessä, joka sanojen tapauksessa on useimmiten aakkosjärjestys mutta sananmuotojen tapauksessa yleensä jokin muu pragmaattisesti mielekäs järjestys. (Toki taivutusmuodotkin voidaan järjestää aakkosjärjestykseen esimerkiksi osaksi aloittelijalle suunnattua sanastoa.) Käsittelen tässä kirjoituksessa sijamuotojen esitysjärjestystä jokseenkin mielivaltaisesti valittujen esimerkkien kautta.

Iso suomen kielioppi luettelee suomen sijamuodot järjestyksessä nominatiivi, genetiivi, partitiivi, akkusatiivi, essiivi, translatiivi, inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi, allatiivi, abessiivi, komitatiivi ja instruktiivi. Essiivi, translatiivi sekä sisä- ja ulkopaikallissijat noudattavat (käyttääkseni vanhanaikaisia mutta varsin kuvaavia suomenkielisiä nimityksiä) järjestystä olento, eronto ja tulento: kaivossa, kaivosta kaivoon, kaivolla, kaivolta, kaivolle. Sarjan rikkoo se, että nykysuomessa ei ole erillistä eksessiivia, joka ilmaisisi muuttumista jostakin (tässä merkityksessä käytetään elatiivia), mutta jos sellainen olisi, se tulisi tietenkin essiivin ja translatiivin väliin: kaivona, *kaivonta, kaivoksi. E. N. Setälän Suomen kielioppi (12. painos, 1930) päätyy tässä kuitenkin hieman etymologisoivaan järjestykseen sijoittaen partitiivin essiivin ja translatiivin väliin: partitiivihan alkujaan merkitsee liikettä poispäin, mikä näkyy esimerkiksi sellaisissa kivettymissä kuin ulkoa, takaa ja kaukaa (vrt. myös kaukana ja puhekielinen kauaksi). Lisäksi Setälä sijoittaa akkusatiivin nominatiivin jälkeen.

Virossa, jonka sijajärjestelmä on hyvin lähellä suomea, voitaisiin sijat luetella periaatteessa melko samanlaisessa järjestyksessä. Eesti lugemik (1936) käyttää edellä kuvattua setäläläistä järjestystä, vaikka loppupään sijamuodot ovatkin hieman eri (kuten myös sulkeisiin merkityn akkusatiivin paikka): nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi, essiivi, partitiivi, translatiivi, inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi, allatiivi, abessiivi, komitatiivi ja terminatiivi. Teemamuodoiksi mainitaan yksikön nominatiivi, genetiivi ja partitiivi sekä monikon genetiivi ja partitiivi. Uudempi oppikirja Keelesild (7. painos, 2011) käyttää teemamuotoina vain yksikön nominatiivia, genetiiviä ja partitiivia sekä monikon partitiivia, sillä monikon genetiivi (jonka pohjalta muut monikon sijat muodostetaan) on johdettavissa yksikön partitiivista. Lisäksi sijamuotojen järjestys on toisenlainen kuin edellä, sillä se alkaa mainituilla teemamuodoilla: nominatiivi, genetiivi, partitiivi, illatiivi, inessiivi, elatiivi, allatiivi, adessiivi, ablatiivi, translatiivi, terminatiivi, essiivi, abessiivi ja komitatiivi. Paikallissijat ovat siis eri järjestyksessä kuin suomessa, ja essiivi, abessiivi ja komitatiivi tuntuvat muodostavan paikallissijojen järjestyslogiikkaa noudattavan ryhmän.

Opastajat.net-sivulta löytyvän verkkokieliopin taulukossa karjalan kielen sijamuodot noudattavat suomalaista nykymallia, mutta akkusatiivi tulee genetiivin jälkeen ja suomesta (tavallaan) puuttuva prolatiivi (kirjeitse, maitse, meritse) sijoittuu komitatiivin ja instruktiivin väliin.

Suomen, viron ja karjalan tapauksessa sijamuotojen kuvausjärjestyksellä ei ole oppimisen kannalta samanlaista merkitystä kuin indoeurooppalaisissa kielissä, joissa paradigmoja eli taivutusmalleja on ollut tapana opetella ulkoa kokonaisuuksina. Esimerkiksi yksikössä genetiivin pääte on suomessa aina -n, mutta latinassa -ae, -i, -is, -us tai -es; voisi jopa väittää, että suomen sijapäätteiden oppiminen on siis käytännössä lähempänä muiden kielten prepositioiden oppimista.

Klassisissa kielissä sijamuotojen perinteinen järjestys on ollut nominatiivi, genetiivi, datiivi, akkusatiivi ja ablatiivi, kreikan tapauksessa luonnollisesti ilman ablatiivia. Tämä järjestys liittyy siihen, että sanan taivutustyyppi tunnistetaan genetiivistä, joka on siten perusmuodon eli nominatiivin jälkeen tärkein muoto: substantiivin teemamuodot ovat siis yksikön nominatiivi ja genetiivi. Venäjässä instrumentaali ja prepositionaali on tapana liittää nominatiivin, genetiivin, datiivin ja akkusatiivin perään; vastaava järjestys on myös liettuassa, jossa tosin akkusatiivin jälkeen tulevat instrumentaali, lokatiivi ja vokatiivi.

Saksassa edellä kuvatun lainen "klassinen" järjestys on aiheuttanut sen, että sijamuodoista käytetään latinalaisperäisten ja lähinnä lapsille suunnattujen nimitysten Werfall, Wesfall, Wemfall ja Wenfall ('kukasija', 'kenensija' jne.) ohella täysin mielivaltaisia nimityksiä erster Fall, zweiter Fall, dritter Fall ja vierter Fall eli 'ensimmäinen, toinen, kolmas, neljäs sija'.

Sanskritissa sijamuodoista voidaan myös käyttää järjestysnumeroihin perustuvia nimityksiä, esim. prathamā 'ensimmäinen; nominatiivi', dvitīyā 'toinen; akkusatiivi', mutta sijamuotoja on enemmän kuin saksassa, ja ne on tapana luetella toisenlaisessa järjestyksessä: jo mainittuja nominatiivia ja akkusatiivia seuraavat instumentaali (tṛtīyā), datiivi (caturthā), ablatiivi (pañcamā), genetiivi (ṣaṣṭhī), lokatiivi (saptamī) ja vokatiivi (sambodhanā 'kutsuva'). Tässä järjestyksessä on se etu, että vokatiivia lukuun ottamatta samannäköiset sijamuodot ovat aina vierekkäin: duaalissa on käytännössä vain kolme eri päätettä, sillä nominatiivi ja akkusatiivi, instrumentaali, datiivi ja ablatiivi sekä genetiivi ja lokatiivi ovat samanpäätteisiä; sama pätee monikon datiiviin ja ablatiiviin. Tietyillä vartalotyypeillä yksikön ablatiivi ja genetiivi ovat samannäköisiä, ja neutrin akkusatiivi on aina nominatiivin kaltainen. Homonyymisten sijamuotojen sijoittumista vierekkäin havainnollistaa näin ollen parhaiten esimerkiksii i-vartaloinen neutri vāri- 'vesi' yksikössä, duaalissa ja monikossa:

Nom.	vāri	vāriṇī	vārīṇi
Akk.	"	"	"
Instr.	vāriṇā	vāribhyām	vāribhiḥ
Dat.	vāriṇe	"	vāribhyaḥ
Abl.	vāriṇaḥ	"	"
Gen.	"	vāriṇoḥ	vāriṇām
Lok.	vāriṇi	"	vāriṣu
Vok.	vāri	vāriṇī	vārīṇi

(Tätä järjestystä voisi siis tietysti parantaa sijoittamalla vokatiivi nominatiivin ja akkusatiivin yhteyteen. Grammaatikko Pāṇini ei pitänyt vokatiivia edes sijamuotona.)

Kun samaa logiikkaa sovelletaan klassisiin kieliin, saadaan latinalle järjestys nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi ja ablatiivi sekä kreikalle nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi ja datiivi. Vokatiivi on latinan tapauksessa nykyään tapana jättää taulukoiden ulkopuolelle ja mainita us- ja ius-loppuisten toisen deklinaation maskuliinien erikoistapauksena, kreikassa se on tapana liittää taulukoissa alimmaksi sanskritin tapaan. Latinassa on myös jäänteitä varsinaisesta lokatiivista, esim. Romae 'Roomassa', mutta nämä on tapana mainita erikseen ikään kuin genetiivin tai ablatiivin erikoistapauksena samassa yhteydessä kuin muutkin prepositiottomat suuntailmaukset.

Latinassa hyvän esimerkin antaa, kuten edellä sanskritissa, i-vartaloinen neutri rete 'verkko' yksikössä ja monikossa:

Nom.	rete	retia
Akk.	"	"
Gen.	retis	retium
Dat.	reti	retibus
Abl.	"	"

Kreikassa vastaavana esimerkkinä toimii υ-vartaloinen neutri ἄστυ 'kaupunki' yksikössä, duaalissa ja monikossa:

Nom.	ἄστυ	ἄστει	ἄστη
Akk.	"	"	"
Gen.	ἄστεως	ἄστειν	ἄστεων
Dat.	ἄστει	"	ἄστεσι(ν)

Saksaan sovellettuna tämä järjestys tuottaa myös maksimaalisen homonyymien jukstaposition, esimerkkinä feminiininen määräinen artikkeli yksikössä ja monikossa:

Nom.	die	die
Akk.	"	"
Gen.	der	der
Dat.	"	den

Akkusatiivi on nominatiivin kaltainen feminiinin ja neutrin yksikössä sekä monikossa kaikissa suvuissa.  Lisäksi feminiinin yksikössä datiivi on genetiivin kaltainen. (Adjektiivien heikon taivutuksen tapauksessa samannäköisten muotoijen vierekkäisyys ainoastaan lisääntyy.) Suomalaisissa saksan kielen oppikirjoissa (esim. Saksan peruskielioppi) käytetään jostain syystä järjestystä nominatiivi, akkusatiivi, datiivi ja genetiivi, joka ei muuta edellä kuvattua tilannetta.

Venäjän tapauksessa vierekkäin sijoitettavia pareja ovat nominatiivi ja akkusatiivi (esim. neutrit), genetiivi ja akkusatiivi (esim. 2. deklinaation elolliset maskuliinit), genetiivi ja datiivi (esim. 3. deklinaatio yksikössä), datiivi ja prepositionaali (esim. 3. deklinaatio yksikössä) sekä prepositionaali ja instrumentaali (feminiiniset adjektiivit yksikössä). Näin ollen "täydellinen" järjestys olisi yksiselitteisesti nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi, prepositionaali ja instrumentaali. Vanha koulukirjani Клуб интересных встреч ei harrasta taivutusparadigmoja, mutta kielioppiliitteessä sijamuodot esitetään viestinnällisen lähestymistavan mukaisesti sijamuoto kerrallaan perinteisessä järjestyksessä. Vertailun vuoksi muinaiskirkkoslaavissa vastaava järjestys on nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, lokatiivi, datiivi ja instrumentaali, jota mm. Jussi Halla-ahon Muinaiskirkkoslaavin käsikirja käyttää; toisaalta S. C. Gardinerin Old Church Slavonic: An Elementary Grammar käyttää järjestystä nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi, instrumentaali ja lokatiivi.

Liettuassa ei ole neutrisukua ja kaikki sijamuodot ovat aina keskenään erilaisia lukuun ottamatta vokatiivia, joka on toisinaan nominatiivin (aina monikossa) tai lokatiivin kaltainen (výras 'mies', lokatiivi ja vokatiivi výre), joten mitään samanlaisten muotojen vierekkäisyydestä syntyvää etua ei ole saavutettavissa.

Sanskritin vuoksi homonyymisten muotojen vierekkäisyyttä suosiva järjestys on aikanaan levinnyt kielihistorialliseen kirjallisuuteen ja kielioppeihin yleensäkin: suomalaisissa latinan oppikirjoissa akkusatiivi tulee säännöllisesti nominatiivin jälkeen. Mielenkiintoisen poikkeuksen muodostavat Weikko Pakarisen latinan (1919) ja kreikan (1927) kieliopit, jotka noudattavat perinteistä järjestystä huolimatta muuten vahvahkosta kielihistoriallisestia suuntautumisestaan. Lars Aejmelaeuksen suhteellisen tuore Uuden testamentin kreikan kielioppi (2003) noudattaa sekin jostain syystä perinteistä järjestystä. Saksankielisessä kirjallisuudessa esiintyy horjuvuutta niin klassisten kielten kuin germanistiikankin saralla, mutta englanninkielisessä kirjallisuudessa akkusatiivi näyttäisi aina seuraavan nominatiivia muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, joista esimerkkinä saksasta englantiin käännetty Kaegi's Greek Grammar. Viimeksi mainitun kieliopin alkuteokseen Kurzgefaßter griechischer Schulgrammatik pohjautuu Eduard Bornemannin ja Ernst Rischin laatima Griechische Grammatik, jonka toisen painoksen esipuheessa perustellaan uuden järjestyksen käyttöönottoa sillä, että tämä yksinkertaistaa taulukoita ja että järjestys on ollut jo pitkään käytössä ranskalaisissa oppikirjoissa. Lisäksi se, että teemamuodot nominatiivi ja genetiivi eivät tällöin ole vierekkäin, ei ole kirjoittajien mukaan mikään ongelma, koska verbienkin teemamuodot opetellaan erikseen riippumatta siitä, missä järjestyksessä muodot ovat taulukoissa. Sitä voidaan tietysti pohtia, onko samannäköisten muotojen vierekkäisyys tosiasiallisesti toivottava asia, sillä yksinkertaistetut ja tilatehokkaat paradigmat ovat usein hieman vähemmän käyttäjäystävällisiä.

Vaikka todellisen kielitaidon hankkiminen edellyttää sanojen ja niiden muotojen opettelua kokonaisina lauseina niiden todellisessa käyttöyhteydessä, on pelkkä muotojen ulkoaopettelu taulukoiden avulla tietyissä tapauksissa paikallaan nopeana keinona eksplisiittisen kielitiedon mieleenpainamiseksi. Nykykielten tapauksessa kyse voi olla jonkin epäsäännöllisen sanan taivutuksen tarkistaminen ja mieleenpainaminen lähdeteoksesta, mutta historiallisten kielten tapauksessa taulukoiden opettelu valokuvamuistin avulla voi olla pääasiallinen oppimismenetelmä silloin, kun tarkoitus on esimerkiksi perehtyä suureen määrään germaanisia murteita pyrkimättä hankkimaan niissä varsinaista aktiivista kielitaitoa. Molemmissa tapauksissa on oppimisen ja käyttömukavuuden kannalta mielekästä, että järjestys olisi aina sama: jos on esimerkiksi tottunut äidinkielentunneilla saksassa käytettävään perinteiseen järjestykseen, voi kreikan tai gootin opiskelu nykyaikaista järjestystä noudattavan kirjallisuuden avulla tuottaa hankaluuksia. Jos samassa koulussa luetaan sekä saksaa että latinaa, on mieletöntä, jos sijojen järjestys on yhdessä nominatiivi, akkusatiivi, datiivi ja genetiivi, mutta toisessa nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi ja ablatiivi. (Ylipäänsä kieliopillisen terminologian hajaannus eri kielten välillä on omiaan luomaan hämmennystä, mutta siitä lisää toisella kertaa.)

Esimerkki tilaa säästävästä vaikutuksesta (Klaus Karttunen: Lyhyt sanskritin kielioppi).

Kielihistoriallisesta näkökulmasta hauska ajatus olisi asettaa sijamuodot sellaiseen järjestykseen, jossa vierekkäin ovat ne sijamuodot, jotka myöhemmissä kielimuodoissa ovat sulautuneet yhteen. Tässä mielessä esimerkiksi esikreikan tapauksessa sanskritista tuttua järjestystä voisi muuttaa niin, että lokatiivi on datiivin ja instrumentaalin vieressä, koska kreikassa alkuperäiset instrumentaali, datiivi ja lokatiivi ovat sulautuneet datiiviksi, genetiivi ja ablatiivi genetiiviksi; nykykreikassa datiivi on edelleen sulautunut genetiiviin (osa datiivin merkityksistä ilmaistaan tosin akkusatiivisilla prepositiolausekkeilla). Tällainen ajattelu voi kuitenkin olla pahimmillaan harhaanjohtavaa, sillä se perustuu oikeastaan ensisijaisesti sijamuotojen nimiin eikä niinkään muotoon ja merkitykseen: välillä on hieman tulkinnanvaraista, mikä sijamuoto on sulautunut mihin, sillä esimerkiksi kreikassa monikon datiivin pääte on α- ja ο-vartaloilla vanha instrumentaali, muilla vartaloilla vanha lokatiivi; gootissa yksikön datiivin pääte a-vartaloilla on itse asiassa vanha instrumentaali, monikon datiivi vanha datiivi. Koska sulautumat ovat toteutuneet eri kielissä joka tapauksessa eri tavalla, olisi tässä mielessä optimaalinen järjestely välttämättä kielikohtainen.

Jollakin tavalla sijasynkretismin etenemisen kanssa sopii tyydyttävästi yhteen järjestys nominatiivi, (vokatiivi,) akkusatiivi, genetiivi, ablatiivi, datiivi, lokatiivi ja instrumentaali, joka siis on vokatiivin ja instrumentaalin paikkoja lukuun ottamatta sama kuin sanskritissa. Tällaistä järjestystä käyttävät mm. Robert S. P. Beekes teoksessaan Comparative Indo-European Linguistics: An Introduction sekä James Clackson vastaavassa johdantoteoksessaan Indo-European Linguistics: An Introduction. 

Lopuksi on paikallaan vielä muutama hauska nykykielinen esimerkki sijojen vaihtelevasta sulautumisesta (edellä mainituin varauksin). Englannissa, toisin kuin kreikassa, ablatiivi ja lokatiivi ovat sulautuneet muiden germaanisten kielten tapaan datiiviin, johon on lopulta sulautunut myös instrumentaali. Datiivi on sittemmin sulauttanut itseensä akkusatiivin (esim. me 'minut, minulle', him 'hänet, hänelle'), joka osoittaa taipumuksia kaapata nominatiivin tehtäviä (esim. ei-standardi me want). Substantiivien kohdalla käytännössä ainoa sijamuoto nominatiivin lisäksi on 's-loppuinen genetiivi, joka sekään ei oikeastaan enää ole varsinainen taivutuspääte, mikä näkyy sellaisissa (ei-standardeissa) ilmaisuissa kuin the Queen of England's 'englannin kuningattaren' ja me and my friend's 'minun ja ystäväni'. Saksan tapauksessa esim. Wienin murteessa edellä mainittua historiallisesti vastaava (e)s-loppuinen genetiivi on kadonnut kokonaan, ja datiivi tuppaa maskuliinissa sekoittumaan muodollisesti akkusatiiviin: in Maŋ säh Hundsviech 'miehen koira', s Hundsviech håd in Maŋ gsegŋ 'koira näki miehen'.

Askel(e)ista

Olin lauantaina lauluyhtye Rajattoman joulukonsertissa Finlandia-talossa. Baritoni Ahti Paunu mainitsi kappaleen "Reippahasti käypi askelet" nimestä, että hän oli pitkään luullut, että viimeinen sana on askeleet, mutta oikea muoto on askelet, kuten "kiireiset eikä kiireiseet". Aihe on kommentaarin arvoinen.

Suomen kielessä on muutamia sanoja, joiden taivutusta voidaan sanoa sekaparadigmaiseksi, sillä niiden muodot sisältävät kahden eri taivutustyypin muotoja. Iso suomen kielioppi listaa (VISK § 70) seuraavat tapaukset: askel ~ askele, askar ~ askare, hepene, huhmar ~ huhmare, kannel ~ kantele, kinner, kyynel ~ kyynele, manner ~ mantere, muren, ommel ~ ompele, penger ~ penkere, piennar ~ pientare, sammal ~ sammale, seppel ~ seppele, taival ~ taipale, tanner ~ tantere, utare, vemmel ~ vempele. Osalla sanoista ei ole vaihtoehtoista yksikön nominatiivia, esim. hepene ei käytännössä esiinny muodossa heven, mutta monikon nominatiivi voi olla joko hepeneet tai hepenet. Yhdyssanojen määriteosana esiintyy lähinnä konsonanttiloppuinen muoto, esim. Kannelmäki, Taivallahti, Huhmarkallio, Manner-Suomi. On syytä huomata, että on olemassa myös sanoja, joilla ei esiinny vaihtoehtoisia muotoja, esim. sävel ja pökäle.

Kun on olemassa vaihtoehtoja, on tavallista vaatia yksiselitteistä vastausta siihen, kumpi on "oikein", tai edellyttää ainakin "johdonmukaisuutta": ensimmäisen vaatimuksen voisi tyydyttää esimerkiksi tuomitsemalla muodon askeleet vääräksi, jälkimmäisen hyväksymällä molemmat muodot mutta edellyttämällä muodon askeleet käyttäjiä käyttämään yksikön nominatiivia askele.

Jotta muotojen erot näkyisivät selvästi, alla sana askel(e) taivutettuna kaikissa sijamuodoissaan yksikössä ja monikossa. Vasemmanpuoleiset sarakkeet ovat lyhytvokaalisen sanan askel : askele- muotoja, oikeanpuoleiset pitkävokaalisen sanan askele : askelee- muotoja.

	Yks.		Mon.
Nom.	askel	askele	askelet	askeleet
Gen.	askelen	askeleen	askelten	askeleiden
Part.	askelta	askeletta	askelia	askeleita
Ess.	askelena	askeleena	askelina	askeleina
Transl.	askeleksi	askeleeksi	askeliksi	askeleiksi
Ines.	askelessa	askeleessa	askelissa	askeleissa
El.	askelesta	askeleesta	askelista	askeleista
Ill.	askeleen	askeleeseen	askeliin	askeleihin
Ades.	askelella	askeleella	askelilla	askeleilla
Abl.	askelelta	askeleelta	askelilta	askeleilta
All.	asekelelle	askeleelle	askelille	askeleille
Abes.	askeletta	askeleetta	askelitta	askeleitta
Komit.	-	-	askeline(-)	askeleine(-)
Inst.	-	-	askelin	askelein

(Pilkunviilaajille tiedoksi: komitatiivissa on yhdysmerkki siksi, että se esiintyy normaalisti omistusmuodossa, esim. askelineni, mutta yhdysmerkki on sulkeissa siksi, että ainakin teoriassa myös substantiivi voi esiintyä ilman possessiivisuffiksia, esim. ?askeline päivineen. Monikon genetiivin variantit askelien ja askeleitten olen jättänyt taulukosta pois tasapainon vuoksi.)

Kuten yllä olevasta näkyy, sanalla askel : askele- on konsonanttivartalo ja -e-vartalo, jonka vartalovokaali tavalliseen tapaan katoaa monikon i-tunnuksen edellä. Sanalla  askele : askelee- pitkä vartalovokaali puolestaan lyhenee monikon tunnuksen edellä.

Itse käyttäisin yksikön nominatiivissa ja partitiivissa konsonanttivartaloa, muissa yksikön muodoissa ja monikon nominatiivissa ee-vartaloa, lopuissa monikkomuodoissa todennäköisimmin -e-vartaloa. Muilla voi olla toisenlaisia preferenssejä. Muoto askeleet antaa googlessa 733 000 osumaa, askelet 850 000 (höystettynä hieman epäloogisesti kysymyksellä "Tarkoititko: askeleet"). Osa iskemistä on tietysti keskustelua siitä, kumpi muoto on oikein.

Suomen kirjakielen historian kannalta on mielenkiintoista vilkaista, mitä muotoja Mikael Agricola käyttää. Hänen oikeinkirjoitukselliset käytäntönsä tekevät joissakin tapauksissa mahdottomaksi todeta, onko esim. askeleniluettava /askeleeni/ vai /askeleni/. Yksiselitteisesti C : e -vartalotyyppiä edustavat askeltens, askelillas, askeldens, askeldas, askeld ja askelta; e : ee -tyyppiä edustaa yksittäinen askele. Loput tapaukset (askeleni, askelet, askelen, askelens, askeles) voivat edustaa kumpaa tyyppiä tahansa. Joka tapauksessa Agricolan käytäntö ei vastaa täysin nykykielistä, vaikka osoittaakin sekaparadigmaisuuden olevan ainakin yhtä vanha ilmiö kuin kirjoitettu suomen kieli.

Vielä vertailun vuoksi vastaavahko sana askar(e) esiintyy Agricolalla muodoissa askarehis 'askareissa', askareens ja askareita sekä epäselvässä muodossa askaren. Sana seppele esiintyy muodossa seppeleist (kaksi kertaa) ja erikoisessa yksikön partitiivissa seppelite. Vastaavassa muodosa on myös kynelite 'kyyneltä', joka esiintyy myös muodoissa kynelet, kynelit, kynelist(e), kynelihin, kynelil(l)e ja genetiivin monikkomuodoissa kyneliten, kynelitten, kynelten, kynelden sekä kynelis ('kyyneliesi'). Sana perkele esiintyy nykykäytännön vastaisesti muodossa perkelie 'perkeleitä'. Suhteellisen useasti esiintyvä cappale on Agricolalla nykykäytäntöä vastaava (cappaleet, cappaleissa, cappaletta jne.) lukuun ottamatta konsonanttivartaloista monikon genetiiviä cappalten, cappalde'.

Agricolan käyttämät sanan candele eräät muodot on syytä mainita erikseen. Agricola näyttää  horjuvan e- ja ee-vartalon välillä Dauidin psaltariin peräkkäin painetuissa muodoissa:

Kijtteket site HERRA Candelilla / Candeleilla ia Psalmilla. (Ps. 98:6)

(Kyse ei ole dittografiasta, sillä sanan toisinto esiintyy alkutekstissäkin.)

Muoto candelilla vaikuttaisi olevan sanasta *cannel, muoto candeleilla puolestaan sanasta candele. Seuraavat kaksi muotoa ovat selvästi viimeksi mainitun taivutusmuotoja:

Ne wanhat pwtuijt porteista / Ja ne Nooricaiset eij sillen candelecta soijta / (Val. 5:14)
Kijtteket hende Pasunan soijtosa / kijtteket hende psaltarille / ja Candelehel. (Ps. 150:3)

Sanan candelecta 'kanteletta' kirjoitusasu viitannee ääntöasuun /kantelexta/, jonka frikatiivi näkyy myös supistumattomassa muodossa Candelehel /kantelehel/ 'kanteleella'. Agricolan e-loppuiset muodot päättyvät siis mitä ilmeisimmin jäännöslopukkeeseen, jota nykysuomen oikeinkirjoituksessa ei merkitä, mutta joka  assimiloituu puheessa seuraavan konsonantin kanssa, esim. kantelekin ääntyy [kantelekkin]. Assimilaatiosta seuraava rajageminaatio merkitään kuitenkin sanansisäisessä asemassa, kun partitiivin pääte -tA saa muodon -ttA, esim. kanteletta (joka siis oikeastaan jakaantuu historiallisesti kantelet+ta). Vokaaliloppuiset e : ee -vartalot kuten askele noudattavat taivutukseltaan siis (niin Agricolalla kuin nykysuomessakin) vene-tyyppiä: vene, veneen, venettä ja askele, askeleen, askeletta.

(Edellä mainittua vertausta sotkee tietysti se, että vene esiintyy Agricolalla paitsi muodossa *wene : wenehe- myös metateettisessa muodossa wenhe, vrt. nykysuomen vale ja valhe tai ori ja orhi. Huomattakoon myös, että koska äännelait eivät välttämättä ole poikkeuksettomia, ei supistumattomien muotojen kuten candelehel  olemassaolo sinänsä todista, että esim. askaren olisi välttämättä /askaren/ eikä muodosta askarehen supistunut /askareen/.)

Kahdesta vaihtoehtoisesta muodosta toinen on yleensä vanhempi. Koska sanojen lyhentäminen lopusta (askele > askel jne.) ei vaikuta todennäköiseltä jäännöslopukkeellisen tavun tapauksessa, ja koska pitkävokaalisten muotojen taivutukselle on olemassa malli vene-tyypissä, voidaan otaksua, että konsonanttiloppuiset muodot (eli tyyppi askel : askelen) ovat alkuperäisempiä (eli askel > askele jne.). Suomen lähisukulaiskielessä aunuksenkarjalassa käsiteltyjä vastaavat kaksivartaloiset sanat ovat nominatiivissa konsonanttiloppuisia ja muodostavat yksikön partitiivin konsonanttivartalosta, loput sijat vokaalivartalosta (tässä yksikön genetiivi): sammal, sammaldu, sammalen; vemmel, vemmeldu, vembelen; piennar, piennardu, piendaren. Hieman syvällisempää vertailua varten olen koonnut alla olevaan taulukkoon ylempänä mainittujen Ison suomen kieliopin luettelemien muotojen rinnalle ylempänä mainitut Agricolalla esiintyvät muodot sekä lähisukukielten karjalan, viron ja vepsän vastaavat muodot. Taulukko ei ole missään nimessä täydellinen, mutta tässä yhteydessä riittävä:

VISK	Agricola	karjala	viro	vepsä
askel, askele	ascele	askel	-	-
askar, askare	*askare	-	-	-
hepene	-	-	-	-
huhmar, huhmare	-	hu(u)hmar	uhmer	hum₍bar
kannel, kantele	candele	kanteleh	kannel	-
kinner	-	kinner	kinner	-
kyynel, kyynele	*kynel	kyynäl	-	künaл, künaлi
manner, mantere	*manner	manner	manner	-
muren	-	-	-	-
ommel, ompele	-	-	-	-
penger, penkere	-	penker	(penger)	-
piennar, pientare	-	piennar	peenar	pie̯ndä₍r
sammal, sammale	-	sammal	sammal	sammaл
seppel, seppele	*seppele	-	seppel	-
taival, taipale	-	taival, taipaleh	-	-
tanner, tantere	-	tanner	tander	tand₍ar
utare	-	uvar, utareh	udar	uda₍r
vemmel, vempele	-	vemmel, vempeleh	vemmal	bem₍beĺ, vembe͔л

(Agricolan sarakkeessa asteriski merkitsee, että nominatiivia ei suoraan tavata aineistossa, mutta olen päätellyt sen attestoitujen muotojen perusteella. Viiva merkitsee, että kyseistä sanaa ei esiinny käyttämissäni aineistoissa, karjalan ja vepsän tapauksessa Karjalan kielen sanakirjassa ja vepsän verkkosanastossa. Viron penger on murteellinen.)

Käsillä olevan materiaalin perusteella vaikuttaa vahvasti siltä, että -e-loppuisia muotoja esiintyy lähinnä suomen kielessä sekä hieman vähäisemmissä määrin karjalassa. Tämä näyttäisi tukevan edellä esitettyä otaksumaa, että konsonanttiloppuiset muodot ovat alkuperäisempiä ja askele-tyyppi edustaa vene-tyyppisten sanojen vaikutuksesta syntynyttä innovaatiota.

Mainittakoon, että vene-tyypin sanat päättyvät alkunperin konsonanttiin: muotojen vene, veneen, venettä taustalla ovat veneh, venehen ja venehtä, joiden h on sanan lopussa muuttunut seuraavan konsonantin kanssa assimiloituvaksi jäännöslopukkeeksi ja vokaalien välissä kadonnut johtaen peräkkäisten vokaalien sulautumiseen pitkäksi vokaaliksi. Merkittävää on se, että näin analysoituna veneh : venehen taipuu itse asiassa tismalleen samalla tavalla kuin askel : askelen. Näin ollen askel ja askele taipuvat (tavalliselle kielenkäyttäjälle vieraasta näkökulmasta) itse asiassa samalla tavalla.

Huomaan, että tästä kirjoituksesta tuli puolivahingossa lähes tieteellinen, joten siitä tuskin on kielenhuollollista iloa sellaiselle, joka olisi vain halunnut tietää, kumpi muoto on oikein. Mitä tulee alkuperäiseen ongelmaan, kävi vastaus ilmi jo ensimmäisessä kappaleessa: kyseisessä laulussa muoto askeleet ei rimmaisi sanan kiireiset kanssa, joten askelet on yksiselitteisesti oikein.