Pistimen etymologiaa

Suomen sana pistin on verbistä pistää in-johtimella muodostettu välineennimitys. Sana pistin on tarkoittanut aiemmin 'piikkiä', oli kyse sitten kasvista tai pistiäisestä, mutta nykyään sanasta tulee ensimmäisenä mieleen sotilaan henkilökohtaiseen tuliaseeseen kiinnitettävä teräase siitä huolimatta, että nykyaikaiset pistimet ovat lähinnä puukkopistimiä eli soveltuvat pistämisen lisäksi myös lyömiseen ja viiltämiseen.

Varhaisia kuvauksia pistimestä sotilasaseena löytyy teoksista Lois de Gaya, Traité des armes, des machines de guerre, des feux d'artifice, des enseignes, et des instrumens militaires (Pariisi 1678), s. 16 ja Allain Manesson Mallet, Les travaux de Mars ou l'Art de la guerre, tome troisième (Pariisi 1684), s. 31. Tiettävästi ensimmäinen maininta käytöstä liittyy kolmikymmenvuotiseen sotaan. Jacques de Chastenet kertoo vuonna 1690 Amsterdamissa ilmestyneissä muistelmissaan (Les memoires de messire Jacques de Chastenet, chevalier, seigneur de Puysegur, tome premier, s. 479) vuoden 1647 tapahtumia käsitellessään, että hänen komennossaan olleilla sotilailla ei ollut miekkoja, mutta heillä oli pistimet (bayonnettes), joiden kahvat olivat yhtä pitkät kuin niiden terät ja jotka saattoi asettaa musketin piippuihin.

Sana pistin esiintyy kivääriin kiinnitettävän teräaseen merkityksessä teoksessa Ehdoitus sotamiehen kirjaksi Suomen sotaväkeä varten, joka ilmestyi vuonna 1880. Kuten Uusi Suometar (no 88 s. 2, 23.07.1880) kirjoittaa:

Suomalaisen laitoksen laatiminen on ollut hyvin waikea työ; kun Suomen kieltä ei tähän saakka wielä ole sota-asiain alalla käytetty, on suuri joukko sanoja nyt täytynyt sepittämällä tehdä. Tässä työssä owat maisteri Ferd. Ahlman'ia auttaneet muutamat asiaa harrastawat miehet, näiden joukossa yksi upseri.

Ennen pistimen vakiintumista suomenkielisessä kirjallisuudessa kyseistä asetta on nimitetty myös bajonetiksi ja – suomenkielistä ääntöasua paremmin kuvanneeksi – pajunetiksi. Kristfrid Gananderin sanakirjassa (2,311) sana esiintyy muodossa painatti, runositaatissa hilparin toisintona:

oti Hijsi hilporisi, 

paha henki painatisi

(Ks. myös SKVR XV 319 sekä kyseisen niteen sivut xxvii–xxxi.) 

Suomen sanojen alkuperä antaa sanan pajunetti esiintymäksi "As 1729", mutta 1700-luvun asetusteksteistä löydän sanan bajonetti jo tiedonannosta Ruotsin viimeisestä voitosta suuressa Pohjan sodassa eli Gadebuschin taistelusta (As1713d-3b). Myöhemmistä esiintymistä mainittakoon hattujen sodan alussa annettu reglementti, jossa muun muassa pistimet asetetaan vientikieltoon vihollisen satamiin (As1741d-5).

Gananderin painatti.

Joka tapauksessa bajonetti ja pajunetti edustavat ruotsin kautta kansainvälistä tyyppiä, jonka pohjalla on ranskan baïonnette. Tämän pajunetti-tyypin etymologiaksi annetaan tavanomaisesti Suomen sanojen alkuperässäkin annettu selitys "kaiketi Ranskan Bayonnen kaupungin mukaan". Ei ole sinänsä mahdotonta, että aseen tai muun asian nimitys on peräisin erisnimestä (mieleen tulee venäjän puukkoa merkitsevä финка tai yleismaailmallinen hampurilainen), mutta jos yhteys ei ole muuten ilmeinen sanan muodon perusteella ja historiallisista syistä, on tällaisiin selityksiin perusteltua suhtautua epäilevästi.

Etymologia on peräisin Pierre Borelin vuonna 1655 ilmestyneestä teoksesta Trésor de recherches et d'antiquités gauloises et françaises (s. 33) hakusanan baioniers alta. Tekijä toteaa samassa yhteydessä, että sana "pistooli" tulee Pistoian kaupungista ja että varsinainen hakusana baionier eli varsijousiampuja tulisi myös Bayonnesta.

Tulppapistimiä 1700-luvun alusta Grazin Landeszeughausissa.

Edellä mainittu ei kuitenkaan ole sanan ensimmäinen attestaatio. Sana bayonnette löytyy Randle Cotgraven ranska-englanti-sanakirjasta vuodelta 1611, joka selittää sen merkitykseksi 'a kind of small flat pocket-dagger, furnished with knives; or a great knife to hang at the girdle, like a dagger', ottamatta kantaa sanan etymologiaan. Vielä vanhempi maininta löytyy Étienne Tabourot'n teoksesta Les Bigarrures (osa 2) vuodelta 1583, joka on kokoelma sanaleikkejä ja jossa mainitaan "Bayonnettes de Bayonne".

Tällaisista etymologioista tulee helposti mieleen Isidorus Sevillalaisen Etymologiae-teos, jonka mukaan esimerkiksi latinan sana ars (art-) 'taito' tulee siitä, että se on tiukkojen (artus) sääntöjen säätelemää, ja että gladius 'miekka' tulee siitä, että sillä halkaistaan (dividere) kurkku (gula). Paremman selityksen puute ei tietenkään tarkoita, että ainoa selitys, jonka joku on sattunut keksimään, pitäisi paikkansa.

Tässä tapauksessa on kuitenkin olemassa myös toinen selitys. Adrien Timmermans esitti vuonna 1898 Revue scientifique -lehdessä julkaistussa artikkelissaan 'L’étymologie du mot baïonnette' etymologian verbistä bâillonner eli "laittaa suukapula" (tai kuonokoppa). Tällöin kyseessä olisi mahdollisesti jonkinlainen slanginimitys varhaisille tulppapistimille: tulppapistin kiinnitettiin muskettiin työntämällä sen kahva sisälle aseen piippuun, joka tietysti teki aseella ampumisen pistin kiinnitettynä mahdottomaksi. Tätä selitystä ei kumoa se, että nimitys on ilmeisen vaivattomasti sittemmin siirtynyt hylsypistimelle. Nimi ei ole varmastikaan ollut niin läpinäkyvä, että uusi kiinnitystapa olisi estänyt sen käytön (puhumattakaan mahdollisista kansanetymologioista), ja kutsutaanhan paukkupatruunoitakin edelleen "räkäpäiksi", vaikka niissä on puuluoti vanhan vahatulpan sijaan.

Timmermansin etymologia on jäänyt melko vähälle huomiolle. Johan Vising kuitenkin nostaa sen esille Nordisk tidskrift for filologi-lehdessä vuonna 1917 ilmestyneessä artikkelissaan 'Romanska etymologier. Randanteckningar till Meyer-Lübkers Romanisches etymologisches Wörterbuch'.

Mainittakoon, että ainakin 1800-luvulla vaikuttanut liikuntahistorioitsija Karl Wassmannsdorff yhdisti sanan Bajonett juuri hylsypistimen kiinnitystapaan erotuksena metsästysveitsimallisesta (miekka)pistimestä, joka kiinnitty piipussa olevaan istukkaan jousitoimisen pultin avulla. Tämä pistimen tai bajonetin ominaispiirteeksi nähty "bajonettikiinnitys" on sittemmin siirtynyt myös valokuvauksen maailmaan.

Timmermansin selityksen varsinainen ongelma näyttäisi kuitenkin olevan siinä, että varhaisimmat maininnat pistimistä sotilaskäytössä eli piippuun kiinnitettävästä teräaseesta ovat selvästi myöhäisempiä kuin edellä käsitellyt maininnat bajonetista. Selitys voisi olla se, että tulppapistin on ollut metsästyskäytössä ennen sotilaskäyttöä: ainakin Howard L. Blackmore kirjassaan Hunting Weapons: From the Middle Ages to the Twentieth Century sijoittaa kuvittelemansa metsästäjän, joka keksii työntää sopivan kokoisen veitsen metsästysaseensa piippun, 1500-luvun alkuun. Lisäksi hän siteeraa inventaariota vuodelta 1591 (eli hieman Tabourot'n jälkeen), jossa mainitaan deux poignarz de Bayonne. Vielä aikaisemmin Franciscus Hotoman (1524–1590) mainitsee vuonna 1575 Jacques Cappellukselle kirjoittamassaan kirjeessä kullatun tikarin, jota 'te kutsutte Bayonnetteksi' ('pugionem inauratum ... quem vos appellatis Bayonnette'; Francisci et Joannis Hotomanorum ... epistolae, Amsterdam 1700, s. 51). Sekä piipun tulppaamisella että Bayonnen kaupungilla on siis selitysvoimaa. On kaiketi mahdollista, että molemmilla on ollut osansa nimityksen syntymisessä ja vakiintumisessa.

Saksista taas

Joskus saksista kirjoittaessani tulin näemmä sanoneeksi seuraavaa: 

...ranskasta lainattu scissors, jonka kirjoitusasu kertoo hyperkorrektista pyrkimyksestä korjata ranskaa latinaksi: keskiranskan cisoires pohjautuu kuitenkin myöhäislatinan sanaan cisorium, joka on johdos verbistä caedere 'leikata poikki', eikä siis ole välinejohdos verbistä scindere 'leikata'.

Yllä oleva on suunnilleen tavanomaisista sanakirjalähteistä löytyvä selitys, joka sanan scissors kirjoitusasun osalta pitänee paikkansa. Varsinaisen alkuperän osalta asia on kuitenkin hieman monimutkaisempi.

Oxford English Dictionary sanoo, että keskiranskan muoto perustuu myöhäislatinan sanaan cisoria, joka siis olisi yksiköllinen feminiininen sana, joka on muodostettu sanan cisorium monikosta. Sanalle cisoria annetaan lähteeksi Isidorus Sevillalainen, jolta kyseistä sanaa ei nähdäkseni löydy, ja sanasta cisorium todetaan, että se tavataan vasta 1200-luvulla. Vokaali i selittyy sillä, että se on yleistetty verbin caedere (cedere) muinaisista johdoksista kuten abscidere, concidere, incidere ja excidere. Cisorium sinänsä on siis yksinkertaisesti näin saadusta cidere-verbistä johdettu välineennimi.

Saksia teoksesta Die groß Chirurgei, oder volkommene Wundtartzenei (1545).

Du Cangen keskiajan latinan sanakirja tietää kertoa, että cisorium merkitsee joko lihakirvestä tai puista leikkuulautaa. Jälkimmäiselle annetaan myös kirjoitusasu cissorium, ja löytyypä se myös muodossa scissorium. Jälkimmäinen muoto viittaisi jo selvästi scindere-verbiin, jonka partisiippivartalo on sciss-, kun verbillä caedere (cidere) se on caes- (cis-).

Kuten myös OED toteaa, 'räätäliä' merkitsevä sana tavataan keskiajan latinassa brittiläisissä lähteissä sekä muodossa cissor että scissor. Klassisesti scissor merkitsee tarjoiluhenkilökuntaan kuuluvaa lihanleikkaajaa.

Latinankielisten sci- ja ci-alkujen sekoittuminen on ymmärrettävissä myöhempien äänteenmuutosten kautta, etenkin kuin molemmat verbit, siis caedere (cidere) ja scindere, tarkoittavat hyvällä tahdolla suunnilleen samaa. Periaatteessa geminaatan ja yksinkertaisen s:nkään vaihtelu ei olisi ennenkuulumatonta.

Merkityksensä puolesta scindere-verbi sopisi varmaan paremmin saksiin kuin caedere. Meyer-Lübke antaa romaanisten kielten etymologisessa sanakirjassaan sanalle caesorium ilmeisesti rekonstruoidun merkityksen 'sakset' ja vaihtoehtoisen kirjoitusasun cisorium, josta saadaan muun muassa muinaisranskan cisoires. Selittämättöminä Meyer-Lübke sen sijaan pitää sellaisia sananalkuja kuin Valle Leventinan, Milanon ja Valtellinan puhekielissä tavattavissa muodoissa šḱüsüra, sčesora ja sčesüra. Eteläranskalaiseen 'räätälinsaksia' merkitsevän sanan esküsuiras hän sanoo sekoittuneen verbiin consuere 'ommella'.

Tuntematta kyseisten romaanisten kielten äännehistoriaa tarkemmin nämä selittämättömät muodot (kuin myös esk-) selittyisivät nähdäkseni varsin yksinkertaisesti sillä, että niiden pohjalla ei ole cisorium tai muu caedere-verbin johdos vaan scindere-verbistä johdettu scissorium tai jokin vastaava. Äänteellinen ja merkityksellinnen vastaavuus on voinut aiheuttaa näiden sekoittumisen tai rinnakkaisen käytön.

Tavallaan voisi siis kai katsoa, että englannin sanassa kirjoitusasu on palautettu vahingossa alkuperäiseen muotoonsa.

Latinankielinen vai tieteellinen?

Helsingin sanomissa on uutinen otsikolla "Savossa myydään jo kaloja latinaksi". Kuten ingressistä käy ilmi, kyse ei ole mistään uuslatinatempauksesta vaan siitä, että "[t]uore EU-asetus vaatii näkyviin myytävien kalojen pyyntitavat ja latinankieliset nimet." Ilmaisu latinankielinen nimi esiintyy jutussa seitsemän kertaa, tieteellinen nimi kaksi kertaa. Useampi kommentaattori on maininnut, että kyse on tieteellisistä eikä latinankielisistä nimistä.

(Uutinen noteerattiin perjantaina myös Ylen latinankielisissä uutisissa, jonka sanastossa esiintyvät sekä nomen Latinum että nomen scientificum.)

Kirjoitin jo Rillit huurussa -sarjassa kuultavia latinankielisiä fraaseja käsittelevässä kirjoituksessani seuraavasti:

Tieteellisiin nimiin liittyen eräs Brasiliassa tavattava orkideamehiläislaji, Euglossa bazinga, on saanut lajiepiteettinsä Sheldonin bazinga! -huudahduksesta. Tämä nimenomainen nimi on hyvä esimerkki siitä, että tieteellisiä nimiä ei kannata kutsua latinankielisiksi nimiksi: vaikka nimien muoto on latinainen (esim. gryllus eikä γρύλλος tai gryllos), ovat itse sanat usein joko latinisoitua kreikkaa (euglossa ← ευ- 'hyvä' + γλῶσσα 'kieli') tai latinisoituja erisnimiä (fultoni ← Fulton) tai, kuten bazingan tapauksessa, jotain aivan muuta. Kasveilla ja eläimillä on toki myös normaalit latinankieliset nimityksensä, mitä ei pidä sekoittaa suhteellisen normitettuihin tieteellisiin nimityksiin. Myönnettäköön tosin, ettei termi latinankielinen nimi sekään ole mitenkään normaali tapa viitata siihen, mitä jokin on latinaksi, joten sekaannuksen vaara ei ole ehkä kovin todellinen. Ilmaisut muotoa x-kielinen nimi viittaavat yleensä erisnimiin, joten tuskin kukaan sanoisi, että kissan "ruotsinkielinen nimi" on katt.

Lopussa olevan myönnytyksen perusteella voisi siis täysin yksiselitteisesti sanoa, että "hauki on latinaksi esox", mikä tarkoittaa ilman eri asiaa kuin "hauen latinankielinen nimi on Esox lucius" tai "hauen tieteellinen nimi on Esox lucius". Ajattelin yllä lainattua kappaletta kirjoittaessani, että ilmaisua jnkn latinankielinen nimi käytettäisiin vaihtoehtona rakenteelle jku latinaksi vain erisnimien tapauksessa, esim. "Turun latinankielinen nimi on Aboa", mikä tarkoittaa samaa kuin "Turku on latinaksi Aboa". Toisaalta Hesarin artikkelissa on seuraavanlainen lause:

Kalojen latinankieliset nimet ovat nyt hallin kalatiskeillä asiakkaiden luettavissa suomenkielisten nimien alla.

...joka kuulostaa mielestäni täysin luontevalta, vaikka siinä esiintykin ilmaisu suomenkielinen nimi. Fraseemia x-kielinen nimi käytetään siis muutenkin kuin erisnimistä, muttei välttämättä yleisnimistä yleisesti: minun olisi edelleen vaikea kuvitella, että kukaan sanoisi vaikkapa käden saksankielisen nimen olevan Hand.

Kielelliset kategoriat eivät noudata tiukkaa kaksiarvoisuutta, vaan intuitiivisesti jopa niinkin selkeä jako kuin substantiivien jakaminen yleis- (kissa, mies, nainen) ja erisnimiin (Misse, Pekka, Aino) on jokseenkin sumea. Suomessa päivien nimet mielletään kaiketi yleisnimiksi ja kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, mutta lause "kuukauden ensimmäisen päivän latinankielinen nimi on Kalendae" kuulostaa aivan järkevältä, kuten myös ehkä "keskiviikon saksankielinen nimi on Mittwoch". Kamppailulajeista puhuttaessa nousee aina välillä esille se, kirjoitetaanko lajien nimet suomessa isolla vai pienellä alkukirjaimella, mikä liittyy eittämättä siihen, mielletäänkö ne erisnimiksi vai ei. Toisaalta esimerkiksi eläinlajien ja tautien nimitykset ovat tuskin missään mielessä erisnimiä, mutta ne ovat nähdäkseni puheena olevassa rakenteessa suunnilleen samassa paradigmaattisessa suhteessa erisnimien kanssa: "kefalagian suomenkielinen nimi on päänsärky" kuulostaa järkevältä, mutta "cancerin suomenkielinen nimi on syöpä" ei. Tämä johtunee siitä, että ensimmäisessä tapauksessa kyse on termistä, jälkimmäisessä tavallisesta yleisnimestä. Edes eläin- tai kasvilajien nimiä en laskisi tällaisiksi "tavallisiksi yleisnimiksi": ensiksi mainittuja ovat esimerkiksi metsäkuusi ja kirjohylje, jälkimmäisiä kuusi ja hylje (ja ei, en tarkoita tässä heimoja tai sukuja erotuksena lajeista).

Singularis porcus.

Terminologisia asioita lukuun ottamatta edellä sanotut väitteet perustuvat puhtaasti reflektiooni syntyperäisenä suomen kielen puhujana (eli "mutuun"), enkä epäile, etteikö muilla voisi olla poikkeavia näkemyksiä. Asian todellisen laidan toteaminen edellyttäisi korpustutkimusta sekä huolellista käsitteiden määrittelyä. Voisin joka tapauksessa tältä istumalta varovaisesti esittää, että "termi" kuuluu samalle substantiivien piirreakselille kuin "erisnimi" ja "yleisnimi".

Mikään edellä sanottu ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteikö sellaisessa tilanteessa, jossa asiayhteys on päivänselvä, voisi kysyä "mikä se-ja-se on latinaksi?" tarkoittaen juurikin jonkin puheena olleen lajin tieteellistä nimeä. Hieman erikoisena tapauksena mainittakoon Asterix gladiaattorina, jonka alkupuolella Obelix kysyy Asterixilta, mikä villisika on latinaksi, mihin tämä vastaa "singularis porcus". Villisika on kuitenkin latinaksi aper ja sen tieteellinenkin nimi on Sus scrofa; singularis porcus on mahdollisesti vitsinä muodostettu muuttamalla ranskan sanat sanglier 'villisika' ja porc 'sika' alkuperäisiin latinankielisiin muotoihinsa, mutta toisaalta kyseinen muoto ('yksin elävä sika') lyhentyneenä substantivoituun adjektiiviin singularem on mitä ilmeisimmin nykyranskankielisen sanan taustalla.

Palatakseni lyhyesti Hesarin juttuun täytyy vielä sanoa (kuten joku kommenttiosastolla toteaakin), että harhaanjohtavinta jutussa on otsikko, jonka muotoilusta tosiaan saa sen kuvan, että savolaiset piscariukset olisivat vaihtaneet paikallismurteensa "kielten kuningattareen", mistä ei onneksi ole kyse.

SI-järjestelmän etuliitteistä

Maailman yleisin mittajärjestelmä on nimeltään kansainvälinen yksikköjärjestelmä eli SI-järjestelmä (système international). Englanniksi järjestelmästä käytetään useimmiten oikeastaan sen historialliseen edeltäjään viittaavaa nimitystä metric system. SI-järjestelmän perusyksiköt ovat metri (pituus), kilogramma (massa), sekunti (aika), ampeeri (sähkövirta), kelvin (termodynaaminen lämpötila), mooli (ainemäärä) ja kandela (valovoima). Näistä yksiköistä johdetaan lisäksi johdannaisyksiköt, joiden nimitykset ovat joko johdonmukaisia, kuten esimerkiksi neliömetri (pinta-ala), metri sekunnissa (nopeus) tai kilogramma kuutiometriä kohti (tiheys), tai mielivaltaisia, kuten newton (voima), pascal (paine) ja watti (teho).

Perusyksiköiden monikertojen ilmaisemiseen voidaan käyttää etuliitteitä, esim. kilometri = 1000 metriä, senttimetri = 0,01 metriä ja nanosekunti = 0,000 000 001 sekuntia. Poikkeuksena on tietenkin kilogramma, jonka tuhannesosa on gramma ja tuhatkerta tonni. Joitakin sinänsä arkisen kokoluokan ilmaisuja ei syystä tai toisesta käytetä, esim. desimetri tai hehtogramma, mutta esim. Itävallassa dekagramma on varsin tavallinen painoyksikkö. Puhekielessä yleisimpien yksiköiden nimet ovat lyhentyneet niin, että itse pääsana on pudonnut pois: milli 'millimetri', sentti 'senttimetri', kilo 'kilogramma', desi 'desilitra', mega 'megatavu', giga 'gigatavu' (kaksi viimeksi mainittua ovat tosin hieman poikkeuksellisia tapauksia, mutta siitä lisää ehkä toisella kertaa).

Alla olevassa taulukossa muistin virkistämiseksi SI-järjestelmän etuliitteet suomenkielisissä muodoissaan:

Kerroin	Etuliite	Merkki	Kerroin	Etuliite	Merkki
101	deka	da	10-1	desi	d
102	hehto	h	10-2	sentti	c
103	kilo	k	10-3	milli	m
106	mega	M	10-6	mikro	μ
109	giga	G	10-9	nano	n
1012	tera	T	10-12	piko	p
1015	peta	P	10-15	femto	f
1018	eksa	E	10-18	atto	a
1021	tsetta	Z	10-21	tsepto	z
1024	jotta	Y	10-24	jokto	y

Käsittelen tässä kirjoituksessa yllä mainittujen etuliitteiden eli prefiksien ranskankielisten kantasanojen etymologiaa kronologisessa järjestyksessä. Jos ranskankielinen kirjoitusasu on eri kuin suomessa, olen merkinnyt ranskankielisen asun lainaussuuntaa ilmaisevan nuolen jälkeen. Jonkinlaisen käsityksen mittayksiköiden monikerroista saa Isaac Asimovin teoksesta The Measure of the Universe (1983, suom. Maailmankaikkeuden mitat) tai Cary ja Michael Huangin interaktiivisella työkalulla The Scale of The Universe 2.

Vanhimmat prefiksit väliltä 10^-3 - 10³ otettiin käyttöön Ranskassa jo vuonna 1795. Nämä ensimmäiset kolme suuruusluokkaa molempiin suuntiin noudattavat työnjakoa kahden klassisen kielen välillä: desi- (déci-), sentti- (centi-) ja milli- perustuvat latinan sanoihin decem 'kymmenen', centum 'sata' ja mille 'tuhat', kun taas deka- (déca-), hehto- (hecto-) ja kilo- pohjautuvat kreikan sanoihin δέκα 'kymmenen', ἑκατόν 'sata' ja χίλιοι 'tuhat'. (Kertoimella 10⁴ oli lisäksi oma etuliitteensä myria- ← μυριάς 'kymmenentuhatta', joka on kuitenkin poistunut käytöstä.)  Hecto- on sinänsä vähän hassu, että se tuo ensimmäisenä mieleen sanan ἕκτος 'kuudes'. Suomenkielinen muoto hehto- edustaa tyypillistä äänteenmuutosta kt → ht, joka näkyy myös vanhemmissa lainasanoissa kuten tohtori, tirehtööri ja kolehti.

Latinassa sana centum kyllä esiintyy yhdyssanojen alkuosana muodossa centi-, mutta merkitys ei ole 'sadasosa' vaan 'sata', esim. centipeda 'tuhatjalkainen', centimanus 'satakätinen'. Samalla tavalla käytetään myös sanoja decem 'kymmenen' ja mille 'tuhat': decemremis 'kymmenairoinen', decemplex 'kymmenkertainen' ja jälkiklassinen milleformis 'tuhatmuotoinen'. (Vrt. myös decennium 'vuosikymmen', millennium 'vuosituhat'.) Vastaavasti kreikassa δεκαετής 'kymmenvuotinen', ἑκατόμπεδος 'sata jalkaa pitkä', χιλιόκωμος 'tuhatkyläinen'. Δεκάμετρον on 'kymmenmitta', etymologisoivasti 'dekametri', mutta ei nykymerkityksessä vaan runomitan nimenä (vrt. heksametri, trimetri). Latinaksi sellaisesta runoilijasta, joka käyttää monia mittoja, voidaan runollisesti käyttää ilmaisua centrimeter.

Modernin SI-järjestelmään ensimmäisenä hyväksytyt prefiksit olivat väliltä 10^-12 - 10¹². Kuten edellä, suurentavat prefiksit perustuvat kreikankielisiin sanoihin, jotka tosin sopivien lukusanojen puutteessa ovat melko mielivaltaisia: mega- (méga-) ← μέγας 'suuri', giga- ← γίγας 'jättiläinen' ja tera- (téra-) ← τέρας 'hirviö'. Kreikkalaisperäiset mikro- (micro-) ← μικρός 'pieni' ja nano- ← νᾶνος 'kääpiö' ovat merkitystensä puolesta mielekkäät vastakohdat liitteille mega- ja giga-, mutta piko- (pico-) on johdettu italian sanasta piccolo 'pieni'. Giga- ja nano- voivat tietenkin perustua myös latinan sanoihin gigas ja nanus, mutta nämä on joka tapauksessa lainattu latinaan kreikasta. Kielestä riippumatta alkukielenmukaisempi muoto olisi ensiksi mainitun tapauksessa giganto-. Vaikka sanan μέγας taivutusvartalo onkin μεγαλο-, josta johtuu eräistä sivistyssanoista tuttu megalo-, esiintyy myös μεγα- kreikkalaisten yhdyssanojen alkuosana. 

Prefiksit mikro- ja mega- olivat olleet jo ennestään käytössä tieteellisessä kielessä myös sananmukaisissa merkityksissään, esim. megafauna, mikroevoluutio. Samaan sarjaan kuuluva makro- ← μακρός 'suuri, pitkä' ei kuitenkaan päässyt mukaan SI-järjestelmään. British Association for the Advancement of Science suositteli jo vuonna 1873 kertoimien mega- (vokaalien edellä meg- tai megal-) ja micro- käyttöä sekä George Johnstone Stoneyn ehdotuksen mukaisesti nimeämiskäytäntöä, jossa eksponentti liitetään yksikön nimeen, esim. gramme-nine '10⁹ grammaa' ja ninth-gramme '10^-9 grammaa'. Etuliite pico- mainitaan William Henry Ecclesin käsikirjassa Wireless Telegraphy and Telephony: A Handbook of Formulae, Data, and Information (1915), jossa lisäksi suositellaan kertoimelle 10^-9 etuliitettä millimicro- tai vaihtoehtoisesti billi- (vrt. billion 'miljardi'). Tämä varhaisin Oxford English Dictionaryn tuntema esiintymä liitteestä pico- saattaa myös selittää sanan italiankielisen alkuperän, sillä Eccles toimi Nobel-palkitun Guglielmo Marconin avustajana. IUPAC vahvisti etuliitteet giga-, nano-, tera- ja piko- kemian käyttöön vuonna 1947.

Fyysikkojärjestö IUPAP:n vuonna 1961 vahvistamat, vuonna 1963 myös SI-järjestelmään hyväksytyt femto- ja atto- tulevat hieman odotusten vastaisesti tanskan kielen sanoista femten 'viisitoista' ja atten 'kahdeksantoista', jotka viittaavat kertoimien eksponenttien itseisarvoihin 15 ja 18. Näiden nimitysten takana oli tanskalainen fyysikko Henning Højgaard Jensen (1918 - 2001, ks. muistokirjoituksen s. 8 - 9).

Tasapainottamaan asteikkoa vahvistettiin vuonna 1975 edellisiä vastaavat suurentavat etuliitteet peta- (péta-) ja eksa- (éxa-), jotka perustuvat kreikan sanoihin πέντε 'viisi' ja ἕξ 'kuusi'. Luvut viittaavat kertoimien pohjalle ajatellun kantaluvun 10³ eksponentteihin 5 ja 6, sillä (10³)⁵ = 10¹⁵ ja (10³)⁶  = 10¹⁸. Kummallista kyllä, peta- noudattaa itse asiassa samaa logiikkaa kuin tera-, koska tämä voidaan vapaalla assosiaatiolla tulkita yksinkertaistetuksi muodoksi kreikan sanasta τετρά 'neljä'.

Viimeisimmät, vuonna 1991 hyväksytyt prefiksit jatkavat ajatusta tuhannen potensseista: proteettisesti laajennetut tsepto- (zepto-) ja jokto- (yocto-) perustuvat BIPM:n sivuston mukaan sanoihin sept (!) 'seitsemän' ja octo 'kahdeksan', mutta muodollisesti kyse voisi yhtä hyvin olla kreikan sanoista ἑπτά 'seitsemän' ja ὀκτώ 'kahdeksan'. Joka tapauksessa luvut seitsemän ja kahdeksan viittaavat siis tuhannen eksponentteihin: (10³)^-7 = 10^-21 ja (10³)^-8  = 10^-24. Näiden etuliitteiden suurentavat vastinparit on muodostettu pienempien suuruusluokkien logiikkaa epämääräisesti noudattaen yksinkertaistamalla konsonanttiryppäät muotoihin tsetta (zétta) ja jotta (yotta), joiden pohjalla olevat luvut seitsemän ja kahdeksan toteuttavat tietenkin edelleen logiikkaa (10³)⁷ = 10²¹ ja (10³)⁸  = 10²⁴. Toisin kuin ylempänä käsitelty hehto-, suomenkielinen muoto jokto- on muiden uudempien lainasanojen (esim. laktoosi) tapaan säästynyt äänteenmuutokselta kt → ht.

Läntisessä kulttuuripiirissä on ollut perinteisesti tapana suhtautua melko liberaalisti latinan ja kreikan kielten kohteluun sivistyssanoja muodostettaessa, mistä esimerkkinä mainittakoon myös sellaiset sanahirviöt kuin heksadesimaali ja homofobia. Kuten kemian terminologiaa käsitelleen kirjoitukseni kommenttiosiossa todettiin, eivät kreikkalaiset hyväksy varauksetta ranskalaisten keksimiä pseudokreikkalaisia termejä kuten apophonie 'astevaihtelu'; myös edellä mainituilla sanahirviöillä on kansainvälisen käytännön vastaiset vastineet δεκαεξαδικό ja ομοφυλοφοβία tai ομοερωτοφοβία. Tämän valossa on mielenkiintoista verrata SI-järjestelmän prefiksien kreikankielisiä vastineita kansainväliseen käytäntöön. Latinalaisperäiset déci-, centi- ja milli- on odotetusti korvattu kreikankielisillä vastineilla δεκατο- 'kymmenes', εκατοστο- 'sadas' ja χιλιοστο- 'tuhannes'. Toiseen suuntaan déca- on muuttumaton δεκα-, mutta typistynyt muoto hecto- on palautettu alkuperäisen vokaalin kanssa muotoon εκατο-. Samoin kilo- on saanut alkuperäisen kreikankielisen asunsa χιλιο-, jonka latinisoitu vastine chilio- on käytössä myös uuslatinassa.

Sotilasarvojen kääntämisestä

Sotilasarvojen kääntämiseen liittyvä problematiikka on kiinnostavaa. Tässä kirjoituksessa käyn läpi muutamia teemaan liittyviä satunnaisia ajatuksia.

Aihe tuli jälleen mieleen lukiessani Liisa Tiittulan ja Pirkko Nuolijärven juttua "Tarvitaanko uudelleenkäännöksiä?" (Kielikello 4/13). Artikkelissa mainitaan tšekkiläisen humoristin Jaroslav Hašekin (1883 - 1923) Kunnon sotamies Švejk (1920 - 1923), josta ilmestyi Marja Helinin suomennos vuonna 1947. Alla artikkelissa siteerattu, tämän kirjoituksen tarpeita silmällä pitäen hieman lyhentämäni kohta kyseisestä suomennoksesta:

Ja kenraali käännähtikin ympäri aivan kuin hän olisi lukenut luutnantti Lukasin ajatukset ja kysyi Shveikiltä:
- Böhmiläinen vai saksalainen?
- Böhmiläinen, herra kenraali.
- Sepä hyvä, sanoi kenraali, joka oli puolalainen ja ymmärsi hiukan tshekinkieltä, sinähän ammut kuin lehmä pyytäessään heinää. Sulje suusi, pidä kitasi kiinni, äläkä mylvi tuolla tavoin. Olitko jo käymälässä?
- En, herra kenraali.
[…]

Esimerkkinä siitä, että "[u]usissa painoksissa voi olla kukuisia korjauksia ilman, että siitä on erikseen mainittu", otetta verrataan vuonna 1956 ilmestyneeseen 5. painokseen, jossa (muiden muutosten ohella) "luutnantti Lukasin" on korjattu muotoon "yliluutnantti Lukasin" ja "en, herra kenraali" muotoon "en, ilmoitan nöyrimmästi, herra kenraalimajuri". Lisäksi alkuteokseen kuuluva saksankielinen sananvaihto "Böhm oder Deutscher? - Böhm, melde gehorsamst, Herr Generalmajor" on jätetty saksankieliseksi, ja sen suomennos "Tšekkiläinen vai saksalainen - Tšekkiläinen, ilmoitan nöyrimmästi, herra kenraalimajuri" tarjotaan alaviitteenä.

Edellä esitetyn perusteella saattaa syntyä mielikuva, että sotilasarvot on ennen korjattua painosta käännetty "väärin": nadporučík Lukáš on oikeasti "yliluutnantti Lukas" eikä "luutnantti Lukas", ja Herr Generalmajor eli alempana pane generálmajor on "herra kenraalimajuri" eikä "herra kenraali". Kääntämiseen liittyvien kysymysten osalta kyseinen kohta on kuitenkin monitahoinen, kuten seuraavasta käy ilmi.

Luullakseni sotilasarvot on alun perin pyritty kääntämään vastaaviksi suomalaisiksi arvoiksi. Koska yliluutnantin arvo otettiin Suomessa virallisesti käyttöön vasta vuonna 1952, on nadporučik käännetty vuoden 1947 painoksessa luutnantiksi ja vasta (?) viidennessä painoksessa yliluutnantiksi. Tällainen käytäntö olisi kuitenkin ainakin teoriassa ongelmallinen, mikäli pitäisi tehdä ero luutnantin ja yliluutnantin välille: lähdearvoja olisi enemmän kuin mahdollisia kohdearvoja. Toisaalta Suomessa oli sotien välisenä aikana Saksassa koulutettuja jääkäreitä, joilla oli Saksassa saatu yliluutnantin (Oberleutnant) arvo. Ei siis olisi ollut täysin mahdotonta kääntää kyseinen arvo yliluutnantiksi jo ennen kuin siitä tuli Suomessa virallinen arvo. On toki muistettava, että tšekinkielinen nadporučik viittaa tietenkin Itävalta-Unkarin sotilasarvoon Oberleutnant, josta se on käännöslaina, ja joka sekä muodollisesti (nad+poručik ~ ober+leutnant) että historiallisesti vastaa saksalaisperäistä yliluutnantin arvoa.

Eräs lähestymistapa voisi olla sovittaa kyseinen arvo Suomen suuriruhtinaskunnassa käytössä olleeksi arvoksi. Viimeinen suomalainen joukko-osasto lakkautettiin tosin jo 1905, ja Suomi oli helmikuun manifestista huolimatta vapautettu asevelvollisuudesta, mutta Venäjän ensimmäisen maailmansodan aikainen järjestelmä oli käytännössä sama kuin mikä oli ollut Suomen suuriruhtinaskunnassakin käytössä. Tällä logiikalla arvon nadporučik ~ Oberleutnant 'yliluutnantti' vastine olisi venäläinen поручик (!) eli suomeksi 'luutnantti'. Tällöin lähdearvoja ei olisi sentään enemmän kuin kohdearvoja, sillä venäläis-suomalaisessa järjestelmässä olisi luutnantin alla vielä kaksi upseeriarvoa, подпоручик 'aliluutnantti' ja прапорщик 'vänrikki', kun taas saksalais-itävaltalaisessa vain Leutnant. Olisi tietysti päätettävä, käännetäänkö Leutnant tällöin vänrikiksi vai aliluutnantiksi.

Nykyään vänrikki on Suomessa maa- ja ilmavoimien alin upseeriarvo, aliluutnantti merivoimien, eivätkä ne siis esiinny samassa asteikossa. Etymologisesti vänrikki tulee ruotsin sanan fänrik kautta saksan sanasta Fähnrich, joka vastaa merkitykseltään venäjän sanaa прапорщик, jonka pohjalla on vanhentunut sana прапоръ 'lippu'. Etymologisesti lipunkantoteemaan liittyvät myös eng. ensign 'aliluutnantti' ja ratsuväen vänrikkiä vastaava kornetti.

Seuraava varsinainen huomio koskee kenraalimajurin puhuttelua. Suomeksi kaikkia kenraaleja (nykyään prikaatikenraali, kenraalimajuri, kenraaliluutnantti ja kenraali) puhutellaan "herra kenraali" käyttämättä sellaisia fraaseja kuin "ilmoittaudun kuuliaisesti". Helin on siis ilmeisesti tässäkin halunnut alun perin noudattaa suomalaista käytäntöä eli kotouttaa tekstin tältä osin. Toisaalta, koska teos on kirjoitettu alunperin tšekiksi, voi saksankielisen fraseologian kohdalla ehkä perustellusti noudattaa formaalia ekvivalenssia, etenkin kun saksalainen vastine melde gehorsamst on nähtävillä.

Suomalainen Sotamiehen taskukirja 1944 kääntää saksalaiset sotilasarvot sanatarkasti muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Alin aliupseeriarvo Unteroffizier on käännetty suoraan aliupseeriksi, vaikka aliupseeri merkitsee yleensä koko arvoluokkaa. Suomessa alinta aliupseeriarvoa merkitsevää termiä alikersantti ei ole kuitenkaan voitu käyttää, koska sitä on käytetty miehistöön kuuluvan arvon Obergefreiter käännösvastineena; tätä alempi Gefreiter on puolestaan 'ylikorpraali' ja vielä alempi Obersoldat (sananmukaisesti 'ylisotamies') on 'korpraali'. Saksan sanaan Gefreiter pohjautuva venäläinen arvo ефрейтор on tunnettu Suomessakin muodossa jefreitteri, jota olisi teoriassa voitu käyttää, jolloin Obergefreiter olisi kätevästi 'ylijefreitteri'. Tällöin alikersanttia ei tarvitsisi käyttää miehistön arvon nimityksenä.

(Suomessa alikersantti on tosin ylin arvo, johon miehistöstä voi ilman eri koulutusta yletä. Sotien aikana tällaisia alikersantteja kutsuttiin "sattuma-alikersanteiksi".)

Etenkin jos Obergefreiter käännetään alikersantiksi, on paras kotouttava käännös sitä seuraavalle arvolle Unteroffizier joka tapauksessa 'kersantti', sillä seuraavat arvot ovatkin jo Unterfeldwebel 'alivääpeli', Feldwebel 'vääpeli' ja Oberfeldwebel 'ylivääpeli'. Eri vääpelit on kirjassa sujuvasti käännetty etuliitteitä käyttäen, eikä kotouttaminen olisikaan ollut mahdollista, sillä kohdearvoja on huomattavasti lähdearvoja vähemmän, koska vain vääpeli oli tuolloin käytössä Suomessa. Tietenkin kersantin ja vääpelin väliin sijoittuvaa ylikersanttia olisi voinut käyttää, mutta tällainen hieman sekoittava vastineiden etsiminen on mielestäni tarpeetonta. Yhtä kaukaa haettua olisi herättää henkiin jääkäreiden käytössä olleen arvon Vizefeldwebel suomenkielinen vastine varavääpeli vain lähimmän valmiiksi olemassa olevan käännösvastineen löytämiseksi. Upseerinarvot Leutnant ja Oberleutnant on kirjassa käännetty suoraan luutnantiksi ja yliluutnantiksi eikä vänrikiksi ja luutnantiksi, jotka olisivat tuolloin olleet vastaavat suomalaiset arvot.

(Sivumennen sanoen ja pilke silmäkulmassa olen vahvasti sitä mieltä, että elokuvan Stalingrad DVD-version tekstityksessä arvon Unteroffizier käännös 'aliupseeri' on kaikesta huolimatta virhe, koska kääntäjä on tuskin tiennyt, mitä tekee. Tätä tulkintaani tukee se, että Sturmgeschütz on käännetty rynnäkkökivääriksi, vaikka kyseessä on rynnäkkötykki. Siltä varalta, että joku luulee tämän olevan pilkunviilausta, on sanottava, että rynnäkkökivääri on yksittäisen sotilaan kantama käsiase, rynnäkkötykki telaketjuilla liikkuva suurikaliiperinen kanuuna.)

Wehrmachtin maavoimien arvomerkkejä ja päähineitä.

Anglosaksiset järjestelmät eivät tunne vääpelin arvoa sinänsä, vaan kaikki aliupseerit (non-commissioned officers) ovat eriasteisia kersantteja (sergeant). Näin ollen Masi-sarjakuvan "kersantti Ärjylä" eli sergeant first class Snorkel olisi suomalaisittain oikeastaan vääpeli. Yhdysvaltain merijalkaväessä arvoa vastaa gunnery sergeant, joten elokuvasta Full Metal Jacket (1987) tuttu kouluttaja gunnery sergeant Hartman olisi samoin perustein mahdollista kääntää vääpeliksi.

Miehistön ja aliupseeriston rajamailla on ongelmia myös käännettäessä ranskasta. Ranskan muukalaislegioonaa käsittelevää kirjallisuutta lukiessa törmää arvoihin caporal ja caporal chef, jotka yleensä käännetään korpraaliksi ja ylikorpraaliksi. Suomessa korpraali kuuluu miehistöön ja ylikorpraali ei (käännösvastinekäyttöä lukuun ottamatta) esiinny muuten kuin alimman aliupseerinarvon eli alikersantin leikkimielisenä pilkkanimenä. Korpraali ja ylikorpraali vastaavat kuitenkin käytännössä suomen aliupseereita, vaikka ranskalaisessa järjestelmässä sergent 'kersantti' on alin aliupseeriarvo (sous-officier). Englanninkielinen corporal käännetään yleensä dynaamisesti alikersantiksi, mutta jos ranskasta käännettäisiin samalla logiikalla, mikä olisi caporal chef? Sitä ei voi kääntää suomalaista asteikkoa mukaillen kersantiksi, koska sergent on Ranskassakin oma erillinen arvonsa, ja **ylialikersantti kuulostaisi jokseenkin typerältä. Lienee siis selkeintä tyytyä korpraalin ja ylikorpraalin formaaliin ekvivalenssiin ja kääntää myös Suomen korpraalia vastaava legionnaire 1e classe ensimmäisen luokan legioonalaiseksi, vaikka riski tulla leimatuksi asiantuntemattomaksi suoraankääntäjäksi on tällöin ilmeinen.

Käännösongelmat sivuuttavia puhtaita sitaattilainoja sovelletaan lähinnä puhuttaessa Kolmannen valtakunnan SS-joukoista: esimerkiksi Lauri Törnin ensimmäistä saksalaista arvoa SS-Untersturmführer ei käännetä "SS-vänrikiksi" tai sanatarkasti "SS-alirynnäkönjohtajaksi". Englanninkielisessä toista maailmansotaa käsittelevässä kirjallisuudessa saksankielisiä termejä käytetään huomattavan vapaasti, ja suomenkielisiin käytäntöihinkin tottuneelle saattaa tulla yllätyksenä, että Saksan ilmavoimien nimi on edelleen Luftwaffe (ja tunnuksena rautaristi).

Olen edellä käsitellyt lähinnä maavoimien arvoja. Merivoimien arvojen kääntämisestä hyvä esimerkki löytyy Star Trekistä. Fiktiivinen tähtilaivasto käyttää tunnetusti Yhdysvaltain merivoimien sotilasarvoja, jotka ovat englanniksi nuorimmasta vanhimpaan ensign, lieutenant (junior grade), lieutenant, lieutenant commander, commander, captain, commodore, rear admiral, vice admiral, admiral, fleet admiral. (Yhdysvalloissa commodore on tosin nykyään read admiral lower half.) Jonkin verran hämmennystä saattaa herättää se, että lieutenant commanderia ja commanderia puhutellaan samalla tavalla (vanhemman arvon mukaan) kuten myös niitä, joiden arvo on lieutenant (junior grade) ja lieutenant.

Miten nämä arvot tulisi suomentaa? Ensimmäisenä mieleentuleva vaihtoehto on käyttää Suomen merivoimien vastaavia arvoja, mutta tällöin pitää tietysti jälleen päättää, miten vastaavuus ymmärretään. Jos tarkastellaan sanojen muodollista vastaavuutta, saadaan seuraavat vastineparit: lieutenant ~ luutnantti, commander ~ komentaja, captain ~ kapteeni, commodore ~ kommodori ja admiral ~ amiraali. (Yksinkertaisuuden vuoksi en erottele tässä eri amiraaleja toisistaan.) Lista ei ole tietenkään tässä tapauksessa kattava. Huomion kiinnittää ensimmäisenä se, että kapteeni ei ole Suomessa merivoimien vaan maa- ja ilmavoimien arvo vastaten merivoimien kapteeniluutnanttia. Mikäli tähtilaivaston arvot sijoitetaan rinnakkain suomalaisten kanssa, saadaan seuraavanlaiset vastineet: ensign ~ aliluutnantti, lieutenant (junior grade) ~ luutnantti, lieutenant ~ kapteeniluutnantti, lieutenant commander ~ komentajakapteeni, commander ~ komentaja, captain ~ kommodori, admiral ~ amiraali. Tämä onkin ollut nähdäkseni pitkälti vakiintunut käytäntö, paitsi että captain käännetään säännöllisesti kapteeniksi ja termiä kapteeniluutnantti ei juurikaan käytetä käännösvastineena. Tällä menettelyllä "säästetään" termi kommodori arvon commodore käännökseksi, vaikka vastaavuus ei olekaan niin täydellinen, kuin voisi kuvitella (commodore vastaisi ehkä lippueamiraalia).

Ainakin päällisin puolin näyttää melko pahalta, jos ensign käännetään vänrikiksi, kuten muistan nähneeni tehdyn The Next Generationin jaksossa Ensign Ro. Voi tietysti olla, että kääntäjä (en muista kuka) on ajatellut, että lieutenant (junior grade) on aliluutnantti ja lieutenant luutnantti: tällöin ensign kääntyisi hieman etymologisoivasti vänrikiksi, vaikka vänrikki onkin Suomessa maavoimien arvo.

Vulcanuslaisten ja romuluslaisten arvona vilahteleva subcommander ei ole mikään yhdysvaltalainen arvo, ja sen voikin kääntää luontevasti yhtä eksoottisella suomenkielisellä termillä alikomentaja. Pistää tietenkin miettimään, minkä vuoksi Star Trekin maailmassa käytetään alkujaan vieraskielisestä arvosta käännöksenä harhaanjohtavaa uusmuodostetta, sillä alikomentaja on kuitenkin vanhempi kuin tähtilaivaston komentaja.

Keskeinen kysymys on siis se, halutaanko sotilasarvot kotouttaa eli sovittaa tilanteenmukaisesti kohdekieliselle tuttuun järjestelmään vai pyrkiä säilyttämään lähdejärjestelmän ominaispiirteet käyttämällä joko käännöslainoja tai jopa suoria sitaattilainoja, joiden periaatteellinen raja on kansainvälisehkön terminologian tapauksessa tietysti hieman häilyvä. Eräs käytännöllinen ja nopea ratkaisu on tietenkin kääntää puhtaasti muodollisen vastaavuuden mukaan, jolloin käännösvastineina voidaan käyttää suunnilleen samalta kuulostavia kohdekielisiä termejä.

Tämän kirjoituksen jatko-osissa tulen käsittelemään antiikin sotilasarvojen kääntämistä ja muita mieleen tulleita tapauksia.

Sakset ja saksit

Etymologisiksi dupleteiksi voidaan nimittää kielessä esiintyviä sanoja, jotka ovat etymologisten selitysten perusteella pohjimmiltaan sama sana, mutta joiden muoto ja tavallisesti myös merkitys ovat jostain syystä eri. (Jos etymologisessa mielessä "sama sana" esiintyy eri kielissä, puhutaan kognaateista, esim. englannin king ja ruotsin kung.) Englannissa on lukuisia esimerkkejä tällaisista dubleteista: ranskan eri murteista lainatut warden ~ guardian sekä wile ~ guile sekä kotoperästen anglosaksisten sanojen rinnalle saatujen skandinaavisten lainojen (tai vaikutteiden) muodostamat parit shirt ~ skirt, ditch ~ dike sekä church ~ kirk. Eräs suosikkiesimerkkini saksasta on sanapari Waffen ~ Wappen, joista ensimmäinen merkitsee 'asetta', jälkimmäinen 'vaakunaa'.

Suunnilleen vastaavina ilmiöinä voidaan pitää jo käsittelemiäni sanapareja tarkka-ampuja ja tarkk'ampuja, velallinen ja velvollinen, haltia ja haltija sekä ohimennen mainitsemani viina ja viini. Tällä kertaa käsittelen otsikon mukaisesti sanoja sakset ja saksit sekä jälkimmäiseen hieman selkeämmin liittyvää sanaa Saksa (saksa).

Kuten tunnettua, Saksan nimet eri kielissä vaihtelevat. Nykysuomen etymologinen sanakirja kertoo, että suomenkielinen nimitys Saksa on joko lainattu ruotsista tai saatu suoraan saksilaisilta kauppiailta. Merkitys 'kauppias' esiintyykin sellaisissa sanoissa kuin kauppasaksa tai kamasaksa (vrt. laukkuryssä); sana saksa (Saksa) ei siis viittaa pelkästään maahan vaan myös ihmiseen. Kuitenkin Sachsen-nimen pohjalla oleva germaaniheimo on suomeksi saksit, ja osavaltion nykyiset asukkaat ovat saksilaisia. Tämä johtuu siitä, että sana saksi on lainattu suomen kieleen myöhemmin. (Yleensä pidetään moukkamaisena käyttää muotoa **saksonit, jonka pohjalla on englannin Saxons, joka puolestaan perustuu latinan sanaan Saxones.)

Leikkausvälinettä merkitsevä sakset esiintyy suomen kirjakielessä Ericus Schroderuksen sanakirjassa Lexocon latino-scondicum (1637) muodossa saxit, Henrik Florinuksen sanakirjassa Nomenclatura rerum brevissima latino-sveco-finnonica (1678) nykymuodossaan sakset. Suomen sanojen alkuperän mukaan muoto saksid esiintyy myös vatjassa. Sanan taustalla on muinaisruotsin sax, johon on suomen fonologiasta johtuen lisätty i-vokaali. Sana on samaa kantaa kuin muinaisskandinaavin sax (mon. sǫx 'sakset'), muinaisyläsaksan sahs sekä muinaisenglannin seax, jotka merkitsevät kaikki arkeologisessa mielessä 'väkipuukkoa', germaanien käyttämää lyhyempää miekkaa tai tikaria. (Sakset voidaankin periaatteessa ajatella kahdeksi tällaiseksi työkaluksi, jotka on liitetty yhteen nastaliitoksella.) Erilaisista työkaluista ja aseista tosiasiassa käytetty nimistö ei kuitenkaan mahdollista kovin tarkkaa määritelmää, jolla voitaisiin yksinkertaisesti sovittaa yhteen esinekulttuuri ja kirjalliset lähteet. Joka tapauksessa sanan germaaninen kantamuoto on *sahsam, joka on johdettu samasta *sah- vartalosta kuin 'sahaa' merkitsevät muinaisenglannin sagu, muinaisyläsaksan saga ja muinaisskandinaavin sǫg sekä 'viikatetta' merkitsevät samaisten kielten siþe, sigðr ja segansa. (Sanomattakin lienee selvää, että suomen saha on germaaninen laina.)

Mutta kuinka nämä sanat liittyvät toisiinsa? Saksien nimen on otaksuttu liittyvän heidän suosimaansa aseeseen (ks. esim. Annolied 21,17-24, 11. vuosisadalta). Tällainen nimeämiskäytäntö sopisi hyvin germaaniheimojen mahdollisesti jengiytymispohjaiseen etnogeneesiin: vastaavia tapauksia olisivat frankit, joiden nimi merkinnee 'heittokeihästä' (vrt. muinaisenglannin franca 'heittokeihäs'), sekä keruskit, joiden nimi pohjautunee 'miekkaa' merkitsevään sanaan (vrt. gootin haírus 'miekka'). (Langobardit puolestaan lienevät saaneet tai ottaneet nimensä pitkistä parroistaan.)

Suomen sakset on lainasanana sen verran vanha, että se on mukautunut kotoperäisissäkin sanoissa näkyvään loppuvokaalin i muutokseen e:ksi taivutusvartalossa; kansallisuutta ilmaiseva saksi sen sijaan taipuu kuten kassi : kassit tai viini : viinit. Taivutustyypin ero perusmuodossa homonyymisten sanojen välillä on nähtävissä myös sanassa vuori, joka kotoperäisenä maanpinnan muodon nimityksenä taipuu vuoren, mutta ruotsista lainattu, vaatteen sisäpuolen verhousta merkitsevä vuori taipuu vuorin.

Myös muinaisenglannissa saksia ja sakseja vastaavat sanat taipuvat eri tavoin, vaikkakin eri syystä. Työkalua tai asetta merkitsevä seax on vahva a-vartaloinen neutri, jonka yksikön genetiivi on seaxes ja monikon nominatiivi seax. Historiallisesti taivutustyyppiä vastaa latinan saxum 'kivi, järkäle', joka mahdollisesti jopa pohjautuu samaan kantasanaan. Etnonyymi on puolestaan yleisesti germaanisissa kielissä latinan sanan Saxo : Saxones lailla n-vartalo eli "heikko", esim. muinaisyläsaksan sahso : sahsūn ja tietenkin nykysaksan der Sachse : die Sachsen. Muinaisenglannissa esiintyvät heikkoa taivutusta edustavat monikon nominatiivi seaxan ja genetiivi seax(e)na, mutta tavallisesti nominatiivina esiintyy seaxe.

Mainittakoon vielä lopuksi, että muinaisyläsaksan sahs-sanan vastine jatkaa tiettävästi elämäänsä nykysaksan sanassa Messer, joka lienee kulunut muoto 'ruoka- t. lihaveistä' merkitsevästä yhdyssanasta mezzisahs, jonka kognaatti tavataan muinaisenglannissa muodossa meteseax. Toinen muinaisenglantilainen yhdyssana on scearseax, sananmukaisesti 'leikkausveitsi', oikeammin 'partaveitsi'. Yksinään scear (usein monikossa) merkitsee 'saksia', jonka nykyenglantilaisen muodon shears on pitkälti syrjäyttänyt ranskasta lainattu scissors, jonka kirjoitusasu kertoo hyperkorrektista pyrkimyksestä korjata ranskaa latinaksi: keskiranskan cisoires pohjautuu kuitenkin myöhäislatinan sanaan cisorium, joka on johdos verbistä caedere 'leikata poikki', eikä siis ole välinejohdos verbistä scindere 'leikata'. Nykyranskassa saksista käytetään sanan ciseau (~ eng. chisel) monikkoa ciseaux, joka perustuu niin ikään caedere-verbistä johdettuun myöhäislatinan sanaan cisellum. Lievästä ortografian kanssa säheltämisestä johtuu myös se, että aikaisemmin mainitun muinaisenglannin sanan siþe 'viikate' nykyenglantilainen vastine kirjoitetaan scythe.

(Ja ei, saksofoni ei merkitse 'saksinkielistä'. Soitin on nimetty keksijänsä Antoine-Joseph Saxin mukaan, jonka sukunimi perustunee ylempänä käsiteltyyn kansannimeen.)

Ranskan kielen barbaarisuudesta

Kun jokin kieli on täysin kielenulkoisista seikoista johtuen saavuttanut prestiisiaseman, oletetaan usein virheellisesti, että kielessä itsessään on jotain sellaisia ominaisuuksia, jotka oikeuttavat kyseisen aseman.

En toki ole sitä mieltä, etteikö kieliä voisi ylipäänsä laittaa paremmuusjärjestykseen, mutta perusteet eivät voi olla muita kuin käytännöllisiä ja siten täysin kielenulkoisia. Jos esimerkiksi haluaa töihin palvelualalle Helsingissä, on venäjä tai ruotsi järkevämpi kieli opetella ja siten "parempi" kuin esimerkiksi kalamin pandan-pähkinöiden keräilykieli; samaten kiinalaisten kanssa tekemisiin ryhtyvän kannattaa opetella mandariinia eikä pinghuaa; niin ikään historialliselle germanistille tai indoeuropeistille gootti on huomattavasti tärkeämpi kieli kuin afrikaans.

Eräänlaisena vaikeammin hahmotettava perusteena kielten arvottamiseen voi olla myös kielen monimuotoisuus eli esimerkiksi kirjallisuuden määrä, jonka voidaan ajatella lisäävän kielen ilmaisupotentiaalia eri merkitysten, merkitysvivahteiden ja tyylien kirjona.

(Vielä toinen kysymys on se, miten kielen rakenneominaisuudet tai lähinnä ne merkityskategoriat, joita kielessä on pakko ilmaista, vaikuttavat ajatteluun ja käyttäytymiseen, jolloin jotkin kielet saattavat ohjata puhujiaan enemmän tai vähemmän toivottavaan suuntaan.)

Perinteiseen kielten arvottamiseen niiden rakenteen mukaan perustuu vanha jako primitiivisiin isoloiviin kieliin (esim. kiina), hieman kehittyneempiin agglutinoiviin kieliin (esim. turkki, suomi) ja lopulta fuusiokieliin (esim. latina, ranska, saksa): ajatus on se, että kielet kehittyvät yhdestä vaiheesta toiseen, mikä ei sinänsä ole välttämättä täysin väärin, mutta muutos on tällöinkin syklistä. Se, mitä 1700-luvulla saatettiin pitää "täydellisyytenä" esimerkiksi kreikan ja sanskritin tapauksessa, olisi sitä, mitä nykykielitieteilijä voisi pitää johdinten ja taivutuksen "läpinäkyvyytenä". Toisaalta varsinaista yksinkertaisuutta ei ole kai koskaan pidetty tavoiteltavana, koska epäsäännöllisyydethän juuri mahdollistavat kielitaiturien briljeeraamisen osaamisellaan.

Tässä hieman provosoivasti otsikoidussa (ja hitaasti asiaan pääsevässä) kirjoituksessa haluan osoittaa, että kielten piirteiden arvottaminen sinänsä on jokseenkin hölmöä, etenkin kun kielten arvostus ei juuri ikinä perustu kielten rakenneominaisuuksiin. Käytän esimerkkinä ranskaa, sillä kuten hyvin tiedetään, on ranskan kieli kaunista, sivistynyttä ja vaikeaa ääntää. Ranskan synkroniset ja diakroniset ominaispiirteet eivät kuitenkaan asiallisesti juuri vastaa niitä mielikuvia, joita sen kauneuteen ja sivistyksellisyyteen (erotuksena barbariasta) voisi odottaa liitettävän.

En kuitenkaan missään nimessä halua luoda sellaista mielikuvaa, etteikö kukaan saisi tykätä vaikkapa possessiivisuffikseista ja lauseenvastikkeista tai muista kielellisistä ilmiöistä. (Itse tykkään sandhista, UUs-johtimesta ja aivan erityisesti nousevista trikoloneista.) On kuitenkin muistettava, että nämä ovat makuasioita - ja de gustibus non est disputandum!

Vaikka ranskan kieli on "sivistynyttä" nimenomaan suhteessa germaanisiin kieliin, on se latinaan ja latinasta polveutuviin eli romaanisiin kieliin verrattuna varsin germaanissävytteistä: ranska on jopa ainoa romaaninen kieli, joka on nimetty jonkin germaaniheimon mukaan. Ranskassa on enemmän germaanisia lainasanoja kuin muissa romaanisissa kielissä, ja ranskan standardimuodossa on äänteitä, jotka puuttuvat muista romaanisista kielistä ja ovat selvästi germaanisia piirteitä, nimittäin ö- ja y-äänteet sekä kurkku-r.

Ranskan kielen ylivertaisuutta käsittelevää kirjallisuutta.

Aksenttimerkkejä pidetään ranskalle ominaisina (ja itsessään melko hienoina), mutta niiden käyttö on lainattu kreikasta. Ranskassa ne eivät merkitse sävelkorkoa (jota ne eivät ole toki merkinneet pitkään katharevousassakaan) vaan jotain aivan muuta. Akuutti (´), gravis (`) ja sirkumfeksi (^) erottavat schwa-äänteenä tai katona ääntyvän painottoman e:n painollisesta e:stä: merkintä é merkitsee /e/-äännettä ja è /ɛ/-äännettä (esim. mère). Painollinen e merkitään alkuperäisen s:n kadon tapauksissa sirkumfleksillä, esim. fenêtre ← fenestre ← fenestra. Muiden vokaalien päällä sirkumfleksi ei vaikuta ääntämykseen, esim. maître ← maistre ← magister, ja gravis toimii lähinnä muuten homografisten sanojen erottamiseen, esim. prepositio à ja verbimuoto a tai konjunktio ou 'tai' ja interrogatiivipronomini où 'missä'.

(Tässä välissä haluan huomauttaa, että apostrofi eli heittomerkki löytyy näppäimistöstä keskimmäisen kirjainrivin, akuutti numerorivin oikeasta reunasta. Niitä ei pidä sekoittaman.)

Aksenttimerkkien kaoottinen käyttö ei ole ainoa ranskan oikeinkirjoituksen erityispiirre. Esimerkiksi ranskan cheval 'hevonen' on monikossa chevaux. Syy tähän on se, että pohjalla olevan muodon chevals l on vokalisoitunut s:n edellä muodostaen a:n kanssa diftongin au (vrt. baijerinsaksan vokalisaatio als → ois). Koska käsikirjoituksissa käytettiin kirjainyhdistelmän us lyhentämiseen x:n näköistä merkkiä, saatettiin monikko kirjoittaa muodossa chevax. Sittemmin x on käsitetty vaihtoehtoiseksi kirjoitusasuksi s:lle, ja sana on muiden vastaavien tapausten lailla saavuttanut nykyisen typerän kirjoitusasunsa.

Mainitusta l-äänteen vokalisoitumisesta seuraavat myös sellaiset vaihtelut kuin latinan sanaan bellus 'kaunis' pohjautuvien muotojen beau ja bel välillä: vokaalin edellä l ääntyy, konsonantin edellä ei. Muutenkin ranskassa on tapana kirjoituksessa merkitä sandhi-ilmiöt, esim. {le homme que elle a vu} → l'homme qu'elle a vu. Tämä on hieman sama kuin jos suomeksi kirjoitettaisiin isämmaallisellekkin.

Sana cheval 'hevonen' tulee muuten latinan sanasta caballus 'kaakki'; latinan equus 'hevonen' on hävinnyt ranskassa olemattomiin. Samoin edellä mainittu bellus edustaa alempaa rekisteriä kuin pulcher 'kaunis', joka on niin ikään kadonnut ranskasta. Ranskan sanojen perusmuodot perustuvat latinan akkusatiiveihin, joten edellä mainittujen latinan sanojen sitaattimuodot voisivat perustellusti olla caballum ja bellum, joiden nasalisoitunut loppuvokaali on sittemmin hävinnyt muun sijataivutuksen ohella. (Tämä liittyy myös siihen, miksi ranskalaiset eivät enää erota maskuliinia neutrista.) Latinan kolmannen deklinaation sanojen tapauksessa ranskankieliset vastineet selvästi heijastavat ns. taivutusvartaloa, esim. pont tulee muodosta pontem eikä pons. Joka tapauksessa ranskalaiset siis puhuvat tässä suhteessa tyyliin me saw him.

Suomalaiset ovat tunnettuja (historiallisesta) kyvyttömyydestään ääntää sananalkuisia konsonanttiryppäitä, mistä seuraavat sellaiset sanat kuin kaunis, ruuvi ja murteellinen rosentti. Ranskalaiset ovat kärsineet samantyyppisestä ongelmasta, mutta ovat yhdistelmän yksinkertaistamisen sijaan ratkaisseet sen proteettisella vokaalilla, esim. scribere → escriver → écriver 'kirjoittaa'. Kuten nykyranskan muoto osoittaa, on konsonanttirypäs lopulta yksinkertaistettu joka tapauksessa.

Ranskan kielen lukujärjestelmä poikkeaa latinasta, jossa kullakin kymmenellä on oma nimityksensä sataan asti: latinaksi 'seitsemänkymmentä' on septuaginta, 'kahdeksankymmentä' octoginta ja 'yhdeksänkymmentä' nonaginta. Nykyranskassa 'seitsemänkymmentä' on kuitenkin soizante-dix eli sananmukaisesti 'kuusikymmentäkymmenen', 'kahdeksankymmentä' on quatre-vingt eli 'neljäkaksikymmentä' ja 'yhdeksänkymmentä' on quatre-vingt-dix, sananmukaisesti 'neljäkaksikymmentäkymmenen'. Belgialaiset sanovat septante 'seitsemänkymmentä' ja nonante 'yhdeksänkymmentä' mutteivät kuitenkaan yllä täsmällisyydestään tunnettujen sveitsiläisten tasolle, jotka käyttävät toisinaan myös sanaa huitante 'kahdeksankymmentä'.

Ranskassa polaarinen eli kyllä/ei-kysymys voidaan muodostaa pelkän intonaation lisäksi germaanisista kielistä tutulla käänteisellä sanajärjestyksellä elle a vu cet homme → a-t-elle vu cet homme? ja hassulla est-ce qu'elle a vu cet homme?, joka kääntyy sananmukaisesti 'onko se, että hän näki tämän miehen?', puhumattakaan suorastaan vähä-älyiseltä kuulostavasta ilmaisusta qu'est-ce que c'est? 'mikä se on?', sananmukaisesti 'mikä on se, joka se on?'. Oma lukunsa on myös ranskan verbitaivutus ylipäänsä, joka tuo mieleen lähinnä jonkun bantukielen.

Listaa voisi luultavasti jatkaa vaikka kuinka pitkälle, ja kaikenlaisten hassujen teorioiden "todistaminen" kirsikoita poimien ja vahvistusvinoumaa hyödyntäen onkin yleensä hauskaa. Lopuksi on vielä sanottava, etten tietenkään ole oikeasti sitä mieltä, että ranskassa olisi kielenä jotain erityistä vikaa. Oikeastaan ainoa asia, jota en ymmärrä, on se, että niin monet (naiset) tuntuvat pitävän ranskaa kauniimpana kielenä kuin esimerkiksi saksaa ja suomea "rumana".

Caesarin kolmannesta persoonasta

Kuten luultavasti kaikki tietävät, roomalainen sotapäällikkö ja valtiomies Gaius Iulius Caesar (100 - 44 eKr.) ei kirjoittanut sotamuistelmiaan Gallian sodasta (de bello Gallico) minä-muodossa vaan kolmannessa persoonassa. Koska kyseinen teos on kuulunut kautta aikain latinan kielen opintoihin, on asia tullut jossain määrin myös osaksi populaarikulttuuria ja aiheuttanut sitä kautta joitakin väärinkäsityksiä ja ylitulkintoja, jotka lukija tämän kirjoituksen luettuaan voi ehkä välttää.

Gallian sodan alku on jostain syystä niin tunnettu ja mieleenpainuva, etten koe voivani jatkaa aiheesta ennen kuin olen siteerannut sen (ulkomuistista, tietenkin):

Gallia est omnis divisa in partis tris, quarum unam incolunt Belgae, aliam Aquitani, tertiam qui ipsorum lingua Celtae, nostra Galli appellantur. Hi omnes lingua, institutis, legibus inter se differunt. (Gal. 1,1,1-2)

'Gallia jakaantuu kokonaisuudessaan kolmeen osaan, joista yhtä asuttavat belgit, toista akvitaanit ja kolmatta ne, joita omalla kielellään kutsutaan kelteiksi, meidän kielellämme galleiksi. Nämä kaikki eroavat toisistaan kielen, lakien ja tapojensa osalta.'

Teoksensa alussa Caesar kuvailee Galliaa ja sen asukkaita ja siirtyy sitten varsinaisiin sotatapahtumiin. Seuraava lainaus (ei enää ulkomuistista) on melko tyypillinen esimerkki tavasta, jolla hän kirjoittaa itsestään:

His de rebus Caesar certior factus et infirmitatem Gallorum veritus, quod sunt in consiliis capiendis mobiles et novis plerumque rebus student, nihil his committendum existimavit. (Gal. 4,5,1)

'Saatuaan tietää näistä asioista ja peläten gallialaisten ailahtelevuutta, sillä he ovat nopeita tekemään johtopäätöksiä ja ovat tavallisesti kiinnostuneita uusista asioista, Caesar arvioi, ettei heidän haltuunsa pidä uskoa mitään.'

Yllä olevan tekstin voi periaatteessa muuttaa helposti minä-muotoon poistamalla sanan Caesar ja muuttamalla sanan existimavit muotoon existimavi. Caesar käyttää kuitenkin myös ensimmäistä persoonaa, kuten käy ilmi seuraavasta:

Cum esset Caesar in citeriore Gallia in hibernis, ita uti supra demonstravimus, crebri ad eum rumores adferebantur litterisque item Labieni certior fiebat omnis Belgas, quam tertiam esse Galliae partem dixeramus, contra populum Romanum coniurare obsidesque inter se dare. (Gal. 2,1,1)

'Kun Caesar oli tämänpuoleisessa Galliassa talvileirissä, kuten ylempänä kerroimme, hänen luokseen kiiri nopeasti huhuja, ja hän sai tietää myös Labienuksen kirjeistä, että kaikki belgit, joiden mainitsimme muodostavan kolmannen osan Galliasta, juonivat Rooman kansaa vastaan ja vaihtoivat keskenään panttivankeja.'

Caesar viittaa kirjoittajapersoonaansa monikon ensimmäisessä persoonassa, joka on ennemmin pluralis modestiae kuin mikään pluralis maiestatis. Nykyään käytetään tieteellisessä kirjoittamisessa toisinaan me-muotoja, joiden katsotaan viittaavan tekijän lisäksi lukijaan; klassisessa kirjallisuudessa muoto viittaa kuitenkin vain kirjoittajaan.

Yllä lainatut otteet ovat mielestäni hyvin kuvaavia ja riittäviä esimerkkejä paitsi Caesarin tavasta kirjoittaa itsestään myös hänen tavastaan kirjoittaa ylipäänsä, vaikka käännökseni eivät välttämättä tee oikeutta hänen kirjallisille ansioilleen. Joka tapauksessa hänen kirjoitustyylinsä saattaa tuntua monessa suhteessa yllättävänkin modernilta, mikä tietenkin johtuu siitä, että hän on nykyaikaisen asiatekstin tyylillinen esikuva.

Käsittelen seuraavaksi joitakin tapauksia, joissa viitataan Caesarille ominaiseksi otaksuttuuna tapaan puhua tai ainakin kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa.

Suurelle yleisölle Caesar lienee tutuin Asterix-sarjakuvista. Albumissa Le Domaine des dieux  (1971, suom. Jumalten rannan nousu ja tuho) käydään seuraavanlainen keskustelu (oleellisen kohdan osalta ks. myös kuva ylempänä):

CAESAR: Je vais vous faire quelques petits commentaires: en Gaule, après que Vercingétorix eut été vaincu, il déposa ses armes aux pieds du glorieux chef...
CAESAR: ...qui occupa toute la Gaule. Toute? Non! Un petit village peoplé d'irreductibles barbares osa, et ose encore lui résister!
ROOMALAINEN #1: De qui parle-t-il?
ROOMALAINEN #2: De lui. Il parle toujours de lui à la troisième personne.
ROOMALAINEN #1: Il est formidable!
CAESAR: Qui ça?
ROOMALAINEN #1: Ben... vous!
CAESAR: Ah! ...Lui!

Latinaa lukenut ymmärtäisi vitsin ilman kömpelösti dialogiin istutettua selitystäkin, mutta asiallisesti ei ole tietenkään mitään syytä olettaa, että Caesar olisi oikeasti puhunut näin.

Jokke käsittelee blogissaan William Shakespearen näytelmää Julius Caesar ja sanoo seuraavasti:

"Kajander lisäksi käyttää Brutus nimestä alkuperäisestä ja latinasta poikkeavaa genetiiviä Bruton, latinassa genetiivi on Bruti ja Shakespearella sana on perusmuodossa englannin mukaan eli Brutus, josta suomeksi kuuluisi olla Brutuksen. Shakespearella esimerkiksi Caesarin viimeiset sanat Brutukselle: CAESAR. Et tu, Brute?- Then fall, Caesar! Dies.

Kajanderilla Sinäkin, Brutus? Kaadu sitten Caesar.

Pidän parempana muotoa: Sinäkin Brutukseni.

Shakespeare muuten käyttää muotoa Brute, joka on latinan vokatiivi, puhuttelumuoto.

Shakespeare tajuaa lisäksi (Caesarin teoksen Gallian sodan perusteella, Jokken arvaus -ei tieto :), että Caesar puhuu itsestään kolmannessa persoonassa.

Tämä taso minusta puuttuu Kajanderilta (tai sitten en vaan ymmärrä)."

(Muoto Bruton 'Brutuksen' selittynee sillä, että Cajander on liittänyt sijapäätteen latinan sanavartaloon. Muoto on vähintään yhtä perusteltu kuin Brutuksenkin, jossa on ylimääräinen k.)

En tiedä, miten Then fall, Caesar! voitaisiin varsinaisesti käsittää muuksi kuin itsensäpuhutteluksi. Dies 'kuolee' ei kuulu repliikkiin vaan kuvaa henkilöhahmon toimintaa. Joka tapauksessa Jokke nostaa kolmannen persoonan käytön sellaiseen yhteyteen, johon se ei nähdäkseni kuulu.

Nimimerkki Ruukinmatruuna viittaa itseensä säännöllisesti kolmannessa persoonassa. Kirjoittaja on sekä valottanut asiaa oma-aloitteisesti että vastannut asiaa koskeviin tiedusteluihin:

• "Todettakoon ensialkuun, että päätekstin essee oli juuri sitä lajia, miksi ruukinmatruuna kirjoittaa anonyyminä ja kolmannessa persoonassa. Se oli äärimmäisen vaarallista ja hyvin helposti väärintulkittavissa olevaa tekstiä [...]" (lähde)
• "Kirjallinen tehokeino. Jo Caesar harrasti sitä aikoinaan. Se on tapa depersonalisoida kirjoittaja." (lähde)
• "Samasta syystä kuin Caesar 'De bello Gallicossa.'" (lähde)

Caesar ei tietenkään puhu itsestään kolmannessa persoonassa siksi, että hän pyrkisi suojelemaan itseään. Kyse on kyllä varmasti depersonalisoinnista siinä mielessä, että se luo historiankirjoitukselle sopivan objektiivisuuden tunnun, mutta tämä kuuluu tyylilajiin, kuten alempana selviää. Ruukinmatruunan tapa kirjoittaa on joka tapauksessa hyvin toisenlainen, sillä hänhän ei kirjoita historiaa vaan esseitä. Ruukinmatruuna ei myöskään ylipäänsä kirjoita tapahtumista, joihin hän on itse osallistunut, ja, toisin kuin Ruukinmatruuna, Caesar viittaa itseensä kirjoittajana nimenomaan ensimmäisessä persoonassa (kuten ylempänä osoitimme). Olisi hyvin epäcaesarmaista mutta hyvin ruukinmatruunamaista, jos Antti kirjoittaisi tätä blogia viitaten itseensä kolmannessa persoonassa.

Demin keskustelupalstalla joku pitää kolmannessa persoonassa puhumista "Caesar-egoiluna". Tähän ajatukseen liittynee myös se, että Silvio Berlusconi "otti Caesarilta mallia" viitatessaan eräässä yhteydessä itseensä kolmannessa persoonassa, sillä "[m]yös Antiikin Rooman keisari Julius Caesar kirjoitti itsestään 'hänenä' kirjassaan Gallian sota". Tämä on tietysti täysin turhanpäiväinen vertaus, mutta muuta Iltalehdeltä tuskin kannattaakaan odottaa.

Mutta mihin Caesarin kirjoitustapaa tulisi verrata? Nykyään muistelmat on toki tapana kirjoittaa ensimmäisessä persoonassa, mutta Caesarin kirjalliset esikuvat olivat jotain muuta.

Historiankirjoituksen isänä pidetty Herodotos (n. 484 - 425 eKr.) viittaa itseensä ensimmäisessä persoonassa, mutta hän ei olekaan kuvaamissaan tapahtumissa mukana, vaan esiintyy vain jutunkertojana, joka "kertoo kerrottua":  ἐγὼ δὲ ὀφείλω λέγειν τὰ λεγόμενα, πείθεσθαί γε μὲν οὐ παντάπασιν ὀφείλω 'minun tähtyy kertoa kerrottua, muttei minun kaikkea uskoa tarvitse' (7,152,3). Herodotoksen viittaus itseensä kolmannessa persoonassa teoksensa alussa on verrattavissa mihin tahansa nykyaikaisiin tekijätietoihin (kukaan ei esimerkiksi merkitse "minä laadin tämän" vaan "laatinut se-ja-se").

Herodotosta nykynäkökulmasta yleensä parempana pidetty Thukydides (n. 460 - 396 eKr.) kirjoitti historiikin peloponnesolaissodasta, johon hän itsekin otti osaa ateenalaisena sotapäällikkönä. Teoksen alussa on vastaava tekijämerkintä kuin Herodotoksellakin: Θουκυδίδης Ἀθηναῖος ξυνέγραψε τὸν πόλεμον τῶν Πελοποννησίων καὶ Ἀθηναίων [...] 'Thukydides Ateenalainen on kirjoittanut peloponnesolaisten ja ateenalaisten välisen sodan historian [...]' (1,1,1). Thukydides tuo tekijyytensä esille myös toistuvassa formulassa, josta esimerkiksi käy ὅ τε χειμὼν ἐτελεύτα οὗτος, καὶ τέταρτον ἔτος τῷ πολέμῳ ἐτελεύτα τῷδε ὃν Θουκυδίδης ξυνέγραψεν 'ja päättyi tämä talvi ja neljäs vuosi tässä sodassa, jonka historian Thukydides on kirjoittanut' (3,25,2).

Kirjoittajapersoonaansa Thukydides viittaa Caesarin tapaan ensimmäisessä persoonassa, kuten alla lainatussa kääntäjän unelmassa:

καὶ ὅσα μὲν λόγῳ εἶπον ἕκαστοι ἢ μέλλοντες πολεμήσειν ἢ ἐν αὐτῷ ἤδη ὄντες, χαλεπὸν τὴν ἀκρίβειαν αὐτὴν τῶν λεχθέντων διαμνημονεῦσαι ἦν ἐμοί τε ὧν αὐτὸς ἤκουσα καὶ τοῖς ἄλλοθέν ποθεν ἐμοὶ ἀπαγγέλλουσιν: ὡς δ᾽ ἂν ἐδόκουν ἐμοὶ ἕκαστοι περὶ τῶν αἰεὶ παρόντων τὰ δέοντα μάλιστ᾽ εἰπεῖν, ἐχομένῳ ὅτι ἐγγύτατα τῆς ξυμπάσης γνώμης τῶν ἀληθῶς λεχθέντων, οὕτως εἴρηται. (1,22,1)

'Ja koskien sitä, millaisia puheita kukin piti joko vasta aikoessaan ryhtyä sotaan tai sitä jo käydessään, on ollut vaikeaa tarkasti muistaa sanotut asiat, sekä minun sitä, mitä itse kuulin, että niiden, jotka muualta ovat minulle kertoneet. Kukin on laitettu puhumaan siten, miten olen katsonut heidän täytyneen puhua käsillä olleista asioista, mutta olen kuitenkin pitäytynyt mahdollisimman lähellä kokonaiskäsitystä siitä, mitä on todella sanottu.'

Thukydides muistuttaa lukijaa tekijyydestään myös alkaessaan kertoa Nikiaan rauhan jälkeisestä ajasta:

γέγραφε δὲ καὶ ταῦτα ὁ αὐτὸς Θουκυδίδης Ἀθηναῖος ἑξῆς, ὡς ἕκαστα ἐγένετο, κατὰ θέρη καὶ χειμῶνας, μέχρι οὗ τήν τε ἀρχὴν κατέπαυσαν τῶν Ἀθηναίων Λακεδαιμόνιοι καὶ οἱ ξύμμαχοι, καὶ τὰ μακρὰ τείχη καὶ τὸν Πειραιᾶ κατέλαβον. (5,26,1)

'Sama Thukydides Ateenalainen kirjoitti myös nämä tapahtumat järjestyksessä, miten mikin tapahtui kesinä ja talvina kunnes spartalaiset ja heidän liittolaisensa panivat lopun ateenalaisten vallalle ja valloittivat pitkät muurit sekä Peiraiuksen.'

Ellei yllä oleva lainaus olisi viidennen kirjan keskeltä, voisi sitä pitää melkein jonkinlaisena also available from the same author -tyyppisenä mainoksena. Kun Thukydides mainitsee itsensä ensimmäistä kertaa, hän myös mainitsee olevansa kirjailija (4,104,4):

οἱ δὲ ἐναντίοι τοῖς προδιδοῦσι, κρατοῦντες τῷ πλήθει ὥστε μὴ αὐτίκα τὰς πύλας ἀνοίγεσθαι, πέμπουσι μετὰ Εὐκλέους τοῦ στρατηγοῦ, ὃς ἐκ τῶν Ἀθηνῶν παρῆν αὐτοῖς φύλαξ τοῦ χωρίου, ἐπὶ τὸν ἕτερον στρατηγὸν τῶν ἐπὶ Θρᾴκης, Θουκυδίδην τὸν Ὀλόρου, ὃς τάδε ξυνέγραψεν, ὄντα περὶ Θάσον (ἔστι δὲ ἡ νῆσος Παρίων ἀποικία, ἀπέχουσα τῆς Ἀμφιπόλεως ἡμίσεος ἡμέρας μάλιστα πλοῦν), κελεύοντες σφίσι βοηθεῖν.

'Pettureita vastassa olevat olivat lukumääränsä vuoksi niin vahvoilla, ettei portteja avattaisi heti, ja he lähettivät yhdessä sotapäällikkö Eukleen kanssa, joka oli tullut Ateenasta heidän avukseen puolustamaan paikkaa, avunpyynnön toiselle Traakian sotapäällikölle, Thasoksella olevalle (saari on Pariolaisten siirtokunta, puolen päivän matkan päässä Amfipolista) Thukydideelle, Oloroksen pojalle, joka on kirjoittanut tämän historian.'

Yllä lainatusta kohdasta alkaen Thukydides kirjoittaa itsestään samalla tavalla kuin muistakin henkilöistä eli samalla tavalla kuin Caesar.

Thukydideen historia päättyy siihen mistä Ksenofonin (n. 430 - 355 eKr.) historiateos alkaa: Ksenofon jopa liittää tekstinsä saumattomasti Thukydideen tekstiin aloittamalla sanoilla μετὰ δὲ ταῦτα 'tämän jälkeen'. Ksenofonin tunnetumpi teos on kuitenkin Anabasis eli Kyyroksen sotaretki, jonka tapahtumissa hän on Caesarom ja Thukydiden tapaan itse mukana ja jonka asema kreikanopiskelussa on vastaava kuin Gallian sodalla latinanopiskelussa. Toisin kuin Thukydides, Ksenofon ei erikseen esittele itseään kirjailijana:

καὶ ὁ Κῦρος παρελαύνων οὐ πάνυ πρὸς αὐτῷ στρατεύματι κατεθεᾶτο ἑκατέρωσε ἀποβλέπων εἴς τε τοὺς πολεμίους καὶ τοὺς φίλους. ἰδὼν δὲ αὐτὸν ἀπὸ τοῦ Ἑλληνικοῦ Ξενοφῶν Ἀθηναῖος, πελάσας ὡς συναντῆσαι ἤρετο εἴ τι παραγγέλλοι· (anab. 1,8,14-15)

'Ja Kyyros, ratsastaen vähän matkan päässä sotajoukosta, tähysti molempiin suuntiin katsellen sekä vihollisia että omia joukkojaan. Nähdessään hänet kreikkalaisten joukosta Ksenofon Ateenalainen lähestyi häntä kohdatakseen hänet ja kysyi, käskisikö hän jotain.'

Ksenofon kirjoittaa itsestään hyvin samaan tapaan kuin Caesar, ja aiheensa puolesta teos on muutenkin jokseenkin samankaltainen vaikkakin nykylukijan kannalta luultavasti paljon mielenkiintoisempi.

Primäärilähteitä alkuperäisissä kansipapereissaan.

Vertailun vuoksi mainittakoon, että esimerkiki Sokrateen puolustuspuhe kuuluu eri tyylilajiin, ja siinä Ksenofon on tekijänä läsnä aivan toisella tavalla (vaikkei, toisin kuin Platon, ollut läsnä itse oikeudenkäynnissä):

Σωκράτους δὲ ἄξιόν μοι δοκεῖ εἶναι μεμνῆσθαι καὶ ὡς ἐπειδὴ ἐκλήθη εἰς τὴν δίκην ἐβουλεύσατο περί τε τῆς ἀπολογίας καὶ τῆς τελευτῆς τοῦ βίου. γεγράφασι μὲν οὖν περὶ τούτου καὶ ἄλλοι καὶ πάντες ἔτυχον τῆς μεγαληγορίας αὐτοῦ· ᾧ καὶ δῆλον ὅτι τῷ ὄντι οὕτως ἐρρήθη ὑπὸ Σωκράτους. ἀλλ᾽ ὅτι ἤδη ἑαυτῷ ἡγεῖτο αἱρετώτερον εἶναι τοῦ βίου θάνατον, τοῦτο οὐ διεσαφήνισαν· ὥστε ἀφρονεστέρα αὐτοῦ φαίνεται εἶναι ἡ μεγαληγορία. (apol. 1,1)

'Minusta tuntuu sopivalta muistella vielä, miten Sokrates oikeuteen kutsuttuna käsitteli puolustustaan sekä elämänsä päättymistä. Toki tästä ovat kirjoittaneet muutkin, ja he kaikki ovat onnistuneet vangitsemaan hänen suurisuisuutensa, minkä perusteella on myös selvää, että Sokrates todella puhui niin. Mutta mitä he eivät ole selvästi tuoneet esille on se, että hänestä kuolema vaikutti jo elämää mieluisammalta; tästä seuraa, että hänen suuret puheensa eivät vaikuta kovin viisailta.'

Enemmän sivuraiteille luisumatta voidaan edellä esitettyjen esimerkkien perusteella päätellä, että Caesarin tapa kirjoittaa ei mitä luultavimmin ole mikään hänen oma taipumuksensa vaan yksinkertaisesti kirjallisuudenlajin konventio. Ei ole siis mitään varsinaista syytä alleviivata sitä, että nimenomaan Caesar kirjoitti näin, tai otaksua, että se kertoisi mitään oleellista hänen mahdollisista luonnevioistaan.