Hakarististä

Suomen ilmavoimien vanhalla tunnuksella varustettu pienoismalli on ilmeisesti johtanut rikostutkintaan Venäjällä. Ilta-Sanomien Arja Paananen kirjoittaa seuraavasti:

Hakaristi oli Suomen ilmavoimien lentokoneiden tunnuksena 1918–1945. Suomalaisella hakaristillä ei ole mitään tekemistä vastaavaan natsien symbolin kanssa. Saksalaisilla hakaristi oli väriltään musta ja se seisoi ”kärjellään”, Suomen ilmavoimilla hakaristi oli sininen ja aina "suorassa". Adolf Hitlerin tiedetään luonnostelleen hakaristin puolueensa symboliksi ensi kerran 1919.

(Linkki alkuperäinen.)

Kuten linkin takaa käy ilmi, on hakaristi ollut käytössä ilmavoimilla sekä ilmatorjunta- ja panssarijoukoilla. Hakaristi esiintyi ennen myös tasavallan presidentin käädyissä. Nykyään hakaristi esiintyy vapaudenristissä, sen sisältävässä tasavallan presidentin lipussa sekä ilmavoimien joukko-osastolipuissa ja eräissä merkeissä.

Ilmavoimien vanha hakaristi on sininen ja seisoo suorassa, ja sen haat ovat yhtä pitkät kuin ristin sakarat. Nykyään ilmavoimien lipuissa esiintyvä hakaristi on musta. Panssarijoukkojen vanha hakaristi on musta (sekä "varjostettu" valkoisella) ja suorassa, mutta haat ovat lyhyempiä kuin sakarat. Haat ovat lyhyempiä myös Lotta Svärd -järjestön tunnuksessa, edellä mainitussa vapaudenristissä sekä Isänmaallisen Kansanrintaman tunnuksessa.

4. luokan vapaudenristi miekkojen kera (omasta kokoelmastani).

Se, minkä värinen hakaristi on tai missä asennossa se seisoo, on mekityksellistä vain tiettyyn pisteeseen asti. Myös natsihakaristi seisoo nimittäin suorassa esimerkiksi Adolf Hitlerin henkilökohtaisessa standaarissa sekä natsien veksilloideissa puoluekotkan alla, ja toisaalta Suomen tasavallan presidentin entisten käätyjen alin hakaristi seisoo ilmiselvästi kärjellään.

On ymmärrettävää, että suomalaiset haluavat korostaa sitä tosiasiaa, että suomalainen hakaristi ei ole natseilta lainattu. Suomi taisteli jatkosodassa Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan, mistä johtuen etenkin ulkomaalaisille saattaa aivan perustellusti syntyä virheellinen mielikuva, että museoissa nähtävät panssarivaunut ja lentokoneet olisi maalattu hakaristitunnuksilla tämän liittolaisuuden vuoksi. Toki Suomesta löytyi ennen sotia myös oikeasti kansallissosialistisia järjestöjä, joita on käsitelty tarkemmin Henrik Ekbergin teoksessa Führerns trogna följeslagare: den finländska nazismen 1932-1944 (1991).

Hakaristin päällä seisova puoluekotka kuvattuna Suomenlinnassa.

Ilmavoimien tunnukseksi hakaristi päätyi sen jälkeen, kun kreivi Eric von Rosen lahjoitti Suomelle vuonna 1918 ilmavoimien ensimmäisen lentokoneen. Koneen kylkeen kreivi oli maalauttanut "henkilökohtaisen onnenmerkkinsä" eli saman merkin, jota hän käytti myös muun muassa matkatavaroidensa merkitsemiseen omien nimikirjaimiensa sijaan. Siihen, että tästä merkistä tuli ilmavoimien tunnus, vaikutti osaltaan varmasti se, että hakaristi oli Suomessa jo ennestään vakiintunut osa kansallisromanttista symboliikkaa: Akseli Gallen-Kallela suunnitteli samoihin aikoihin jo ylempänä mainitun vapaudenristin, ja Suomen Pankin hallussa oleva Aino-triptyykin ensimmäinen versio vuodelta 1889 on kehystetty (lyhytsakaraisilla) hakaristeillä. (Myös Eric Vasströmin vuonna 1921 suunnittelema Lotta Svärdin tunnus kummunnee ennemmin kansallisromantiikasta kuin ilmavoimien tunnuksesta.) Jos kreivi von Rosen olisi maalannut koneensa kylkeen vaikkapa "EvR", olisi tästä tuskin tullut ilmavoimien tunnusta, vaikka mistäpä sen tietää - tuntee sotilasperinteiden historia oudompiakin tapauksia.

On siis joka tapauksessa erotettava kaksi asiaa: yhtäältä ilmavoimien hakaristin välitön lähde eli kreivi von Rosen ja toisaalta suomalaisen hakaristin yleiset kansallisromanttiset juuret.

Eric von Rosen, joka siis käytti hakaristia omana tunnuksenaan, oli itse aktiivinen natsi, ja hänen vaimonsa sisar oli naimisissa itsensä Hermann Göringin kanssa. Ei ole kuitenkaan sentään syytä olettaa, että Göring olisi nähnyt Ruotsissa von Rosenin hakaristin ja innostunut ehdottamaan sitä Hitlerille, sillä Göring liittyi vuonna 1920 perustettuun natsipuolueeseen vasta vuonna 1923. Hitler otti hakaristin käyttöön siksi, että se oli jo pitkään ollut käytössä saksalaisissa kansallishenkisissä ja okkultistisissa piireissä, joissa se yhdistettiin tuolloin suosittuun teutoonis-arjalaiseen käsitykseen pohjoisten kansojen historiasta. Ei ole kaiketi syytä olettaa, etteikö von Rosenilla olisi ollut samanlaisia ajatuksia mielessään hänen ottaessaan käyttöön ilmeisesti Gotlannissa riimukivessä näkemänsä symbolin.

800-luvulta peräisin olevan Snoldelevin riimukiven (DR 248) hakaristi kuvattuna Kööpenhaminassa.

Yhteenvetona voidaan siis todeta, että vaikka suomalaiset hakaristit eivät ole peräisin natseilta, ovat ne joka tapauksessa aatehistoriallisesti kytkettyjä natsisymboleihin. Väite, että näillä ei muka olisi "mitään tekemistä" toistensa kanssa, on siis liioittelua. Vaikka lööppikielellä tästä saisi mehevän otsikon, ei asialla todellisuudessa pitäisi olla juurikaan mitään merkitystä: eihän silläkään, että englannissa queen merkitsee 'kuningatarta', ole mitään merktitystä sen kannalta, että sen kognaatti kvinna merkitsee ruotsissa 'naista', eikä todennäköisin merkitys 'vaimo, nainen' kantakielen rekonstruoidulle muodolle *kwēniz kerro mitään siitä, mitä sanat queen ja kvinna "oikeasti" merkitsevät. Ilmavoimien lipuissa esiintyvästä hakaristista luopumista onkin äänekkäästi vaatinut lähinnä elämäntapataiteen piiriin kuuluneva Euraasian Kansanrintama.

Mainittakoon vielä lopuksi, että hakaristi löytyy unicode-merkistöstä muodoissa 卐 ja 卍, mutta näiden tapauksessa kyse on hakaristiä merkitsevästä kiinalaisista kirjoitusmerkeistä eikä varsinaisesta hakaristisymbolista, vaikka etymologisesti kyse onkin piktogrammista. Etelä- ja Itä-Aasiassa hakaristi ei nauti samanlaista tabuasemaa kuin lännessä, minkä ovat kokeneet ainakin Nintendo-klassikkoa The Legend of Zelda (1986) pelanneet. 

Sik(k)urista

Hyvää lopuillaan olevaa Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää!

Helsingin sanomissa on päivän teeman kunniaksi testi otsikolla "Hallitsetko suomen kielen vivahteet?", jossa esiintyy sana sikuri 'sikopaimen'. Taannoin Facebookissa joku siteerasi Agricolan käännöstä kohdasta 1. Kor. 13:5 (jossa rakkaus ei ole "Sickuri") selittäen sanan Sickuri tässä kohden merkitsevän "sikopaimenta" eli "huonosti käyttäytyvää henkilöä". Tähän ilmeisen virheelliseen väitteeseen liittyvä keskustelu tuoreessa muistissa ehdin jo asiaa tarkemmin ajattelematta kommentoida HS:n juttua, mutta jouduin hetken päästä jo korjaamaan omaa kommenttiani: myös sana sikuri 'sikopaimen' nimittäin esiintyy Agricolalla, eikä 1. Korinttolaiskirjeessä esiintyvän sanan sickuri selitykseen liittyvä kommenttini siis edes liittynyt siihen, mitä sikuri yleisellä tasolla merkitsee. Korjatakseni harkitsemattoman kommenttini internettiin aiheuttaman vaurion, käsittelen tässä kirjoituksessa tarkemmin sanoja sikuri ja sik(k)uri.

Aloitan ensiksimainitusta eli sanasta sikuri 'sikopaimen'. Agricolalla sana esiintyy yhden ainoan kerran (Mark. 5:14):

Mutta ne sikurit poispakenit / ia sanomansatid Caupungihin ia maan kylijn. Ja he vlosmenit catzoman mite tapachtunut oli /

Sikurin etymologia näyttää muodollisesti selvältä: kyseessä on (U)ri-johtimella johdettu johdos substantiivista sika (vrt. metsuri, nahkuri ja vaatturi sanoista metsä, nahka ja vaate). Toisin kuin esimerkiksi Yle Oppimisen sanapeli otsikolla "Tunnistatko Agricolan keksimiä sanoja?" antaa ymmärtää, ei mielestäni ole syytä olettaa, että kyseessä olisi varsinaisesti Agricolan keksimä sana. On totta, että sanan ensiesiintymä on Agricolalta, mutta tämä antaa lähinnä terminus ante quem -ajoituksen: sana siis esiintyy "jo" Agricolalla, ei "vasta" Agricolalla. Huomattava osa suomen kielen sanoista esiintyy ensi kertaa kirjoitettuna Agricolan teoksissa varsin ymmärrettävistä syistä, mutta tästä ei seuraa, että hän olisi keksinyt kaikkia näitä sanoja, aivan kuten William Shakespearekaan ei keksinyt itse kaikkia niitä sanoja, joiden ensiesiintymäksi Oxford English Dictionaryssa on merkitty jokin hänen teoksistaan.

On totta, että raamatunkääntäjät joutuvat keksimään (eli lainaamaan, yhdistelemään tai johtamaan) uusia sanoja tai uusia merkityksiä vanhoille sanoille, sillä etenkin yksinomaan puhutuissa kansankielissä harvoin on valmiiksi täysin sopivia sanoja juutalais-kristillisille käsitteille tai eksoottisille eläimille. Tässä tapauksessa kyse on kuitenkin niinkin arkisesta asiasta kuin sikopaimenesta, ja on vaikea kuvitella, että Agricola olisi joutunut keksimään tällaisen sanan, etenkin kun sana esiintyy myös lähisukukielissä: inkerissä sikkūri on 'sikopaimen', mutta Viron Inkerinmaan ja vatjan Kukkosin murteessa sikuri merkitsee yllättäen 'lammaspaimenta' (SSA). (Karjalassa sikuri (šikuri, tšiguri) merkitsee samaa kuin sijanmarja 'variksenmarja'.)

Toinen, vähintään ulkoisesti edellistä sanaa muistuttava sana sickuri esiintyy seuraavanlaisessa asiayhteydessä (1. Kor. 13:5):

ei hen [rackaus] ole Sickuri / ei hen omansa etzi / ei hen anna itzens wihan kihoitta / ei hen wahingon ielken seiso / 

Sanaan Sickuri hän on liittänyt reunahuomautuksen:

Nin quin ne Wihaiset / kersimettömet / iulmat / cangiat / ia niskurit Inhimiset tekeuet

Kohta on ainakin vuoden 1776 käännöksestä alkaen käännetty suomeksi niin, että rakkaus ei "käyttäydy sopimattomasti". Kustaa Vaasan käännöksessä kohta kuuluu "han styggies widh ingen", Lutherilla "sie stellet nicht vngeberdig", latinaksi "[caritas] non est ambitiosa" ja alkukielellä kreikaksi [ἡ ἀγάπη] οὐκ ἀσχημόνει.

Se Wsi Testamenti: 1. Kor. 13:4-8.

Yleensä tarkistan vanhempien sanojen merkityksiä ensimmäisenä Renvallin sanakirjasta Suomalainen sana-kirja eli Lexicon linguae Finnicae (1826), joka tosin on Agricolaa lähes kolmesataa vuotta myöhäisempi. Yllä mainitulle sanalle se antaa seuraavan merkityksen:

sikuri l. sikkuri, in Ns. lascivus, venerem appetens ovis, capra etc. G. brünstiges l. läufisches Thier.

Suomeksi latinan- ja saksankielinen selitys voidaan tiivistää merkitykseen 'kiimainen eläin'.

Vanhin varsinainen sanakirja eli Daniel Jusleniuksen Suomalaisen Sana-Lugun Coetus (1745) ei anna sanaa sicuri 'sikopaimen' sanan sanan Sica johdannaisena, mutta sisältää kyllä seuraavanlaisen sanueen:

Sico, -on	lascivia pecudis.	stimtid för små boskap.
sicuri, -in.	lascivus, petulcus.	löpsk.
sicotan, -ottaa	lascivo more caprarum.	är löpsk.
sicotus, -uxen	modus lasciviendi.	löpskhet.

Sico merkitsee siis 'kiimaa', sicuri 'kiimaista' ja sicottaa 'olla kiimassa' (erityisesti "vuohien tapaan", mitä se sitten merkitseekin). Sik(k)uri näyttäisi olevan samantyyppinen affektiivinen johdos kuin esimerkiksi pelkuri ja petturi.

Aikanaan julkaisematta jääneessä Christfrid Gananderin sanakirjassa Nytt Finskt Lexicon, jonka käsikirjoitus valmistui 1787,  toistetaan Jusleniuksen merkitykset, mutta Ganander antaa sanasta siko myös käyttöesimerkin ensimmäisestä Mooseksen kirjasta: "kandawa lauma oli sikoillan" (1. Moos. 30:41). Lisäksi hän antaa sanan siko rinnakkaismuodoksi muodon sikka ja tarjoaa yhden Jusleniukselta puuttuvan johdoksen, joka yllättäen liittyykin sanaan sika (ks. kuva).

SIKO ym. Gananderin käsikirjoituksesta.

Mikäli sana on jo Agricolan aikaan merkinnyt 'kiimaista', voitaisiin ajatella, että Argicola on käsittänyt hänen käyttämissään alkuteksteissä tarkoitetun käyttäytymisen tässä yhteydessä arveluttavaksi nimenomaan seksuaalisessa mielessä. Tämä ei kuitenkaan tunnu täysin sopivan yhteen Agricolan reunahuomautuksen kanssa (ks. ylempänä). Mutta miksi hän ylipäänsä vaivautuisi erikseen selittämään tätä sanaa? Tai ylipäänsä käyttämään mitään erikoisempaa sanaa tässä kohdassa?

[Lisäys 24.5.2015: Reunahuomautus on peräisin Lutherilta, ks. kommentit alla].

Herää tietysti myös kysymys, liittyvätkö tässä käsitellyt sanat toisiinsa. Karjalasta löytyy verbi sikaistoa, jonka merkitys on 'käyttäytyä huonosti, porsastella, sikailla'. Sanomattakin on selvää, että suomen sanoilla porsastella ja sikailla on vastaava etymologia, eli siat liittyvät kyllä suomalaisessa kielitajussa huonosti käyttäytymiseen. Mutta onko tämä vain sattumaa, eli onko kyse samantapaisesta sanojen sekoittumisesta kuin eräässä toisessa tapauksessa? Ganander antaan sanan siko alla johdoksen sikasa, jonka kohdalla on viite sanaan sika, mutta vaikka tämä tarkoittaisi, että Ganander on ymmärtänyt sanan siko liittyvän sanaan sika, vähentää tämän havainnon arvoa hieman se, että hänen etymologiansa eivät ole ylipäänsä erityisen tunnettuja täsmällisyydestään (joitakin niistä olisin voinut siteerata edellisessä kirjoituksessa). Toisaalta sanasta sikasa mainitaan vain, että sikasa se juoksee l. sikollans ("de capris et ovibus coitum petentibus") ja annetaan viittaus sanaan siko.

(Kahvinkorvikkeena käytetyn sikurikasvin nimi tulee lainaketjun kautta lopulta kreikan sanasta κιχώριον 'sikuri' eikä siis liity ylempänä käsiteltyihin sanoihin.)

Suomen kielen salattu historia

[Lisäys 2.4.2015: Tämä kirjoitus ja siihen liittyvä "Hesiodos von Weltheimin" kirjoittama kommentti ovat aprillipila.]

Suomalaisten elinpiiri ei ollut muinaisuudessa rajoittunut nykyisen Suomen rajojen sisäpuolella, vaan suomalaisten valtakunta käsitti koko Fennoskandian rajoittuen idässä luonnollisiin kolmen kannaksen rajoihin (ks. Auer & Jutikkala & Vilkuna: Das geographische und geschichtliche Finnland, 1941). Historian saatossa germaanit onnistuivat laajentamaan omia alueitaan, mutta vanhasta suomalaisasutuksesta on jäänyt niin arkeologisia kuin kielellisiäkin todisteita. Esimerkiksi Ruotsin Örebrosta löytyvä suomalainen paikannimi Laakso on tulkittu uudelleen kansanetymologisesti muotoon Laxå 'lohijoki'. Tässä kirjoituksessa käsittelen eräitä suomalaisten muinaisuuteen liittyviä vähemmän tunnettuja seikkoja.

Kun suomalaiskuninkaat hallitsivat Skandinaviaa, toimivat nykyisten germaanisten kansojen esi-isät eli gootit erilaisissa alemmalle sosiaaliluokalle tyypillisissä töissä. Kuten nykyiset vierastyöläiset, myös gootit valikoituivat helposti syrjinnän kohteeksi. Tästä "valikoitumisesta" onkin peräisin suomen verbistä kiusata lainattu gootin kiusan, joka merkitsee 'valita'.

Gootit tutustuivat myös suomalaisten tapaan palvoa karhua ja ahmaa: näistä yliluonnollisista yhteyksistä johtuen sana ahma lainautui goottiin merkityksessä '(pyhä) henki'. Vaikka kyseessä oli suomalaisille tabusana, saatettiin sitä käyttää lisäämällä perään muinaissuomalainen kirousformula vihaamma 'vihaamme'. Jopa goottilaisessa raamatunkäännöksessä sanan ahma yhteydessä esiintyy toisinaan weihamma (esim. Mark. 1:8).

Suomalaiset olivat kuitenkin melko suvaitsevaisia gootteja kohtaan, mistä kertoo mm. paikannimi Satakunta, joka perustuu luultavasti historiallisen valtatien varrella olleeseen kaksikieliseen nimilaattaan: gootin sana hund merktisee nimittäin 'sata'. Nimitys vertautuisi siihen, että tulevaisuudessa Turku tunnettaisiin nimellä "Turkuoobu". Tällaisia paikkoja on Suomessa muutenkin, esim. Kemijoki, jonka loppuosa joki on gootissa sittemmin typistynyt muotoon juk. Gootissa sana merkitsee iestä, jolla erityisesti Kemijoen ympäristössä työskennelleet gootit kiinnittivät kyntölaitteistonsa vetojuhtiin. Analogian lähteenä saattaa olla ollut Aurajoen nimi, joka viittaa maataloustyökaluun eli auraan. Goottilaiset työntekijät eli orjat toimivat peltotöissä myös Lounais-Suomessa, mistä seurasi, että gootin verbi arjan merkitsee 'kyntää'. Toinen samaan aihepiiriin liittyvä sana on ahana ← suomen akana, jossa Grimmin lain mukaisesti k → h.

Osa gooteista toimi myös sotilaina suomalaisten kouluttajien alaisuudessa. Säännöllisiin "harjoituksiin" osallistumisesta onkin peräisin gootin sana harjis, joka merkitsee 'sotajoukkoa'. (Substantiivijohdin -is tavataan edelleen Etelä-Suomen puhekielessä erityisesti lempinimijohdoksissa.) Goottien suomalaisilta omaksuma sotilaskoulutus päätyi myös muinaisten roomalaisten tietoisuuteen, jotka korvasivat sanan harjis samanmerkityksisellä käännöslainalla exercitus 'sotajoukko', sananmukaisesti 'harjoitettu'.

Maallikkokin tunnistaa helposti sellaiset sanat kuin paida, mulda ja sinaps, jotka merkitsevät paitaa, multaa ja sinappia. Kuten nykyäänkin, muinaissuomalaiset pukeutuivat paitoihin ja nauttivat lihasta ja leivästä valmistettujen aterioidensa kanssa sinappipuun siemenistä valmistettua kastiketta. Näiden ilmiöiden lisäksi gootit tutustuivat peltotöidensä kautta suomalaiseen hedelmälliseen maaperään eli multaan, jota heidän syntyseudullaan Skandinavian vuoristossa ei yksinkertaisesti ollut.

Aurinko-Sonni piirrettynä Egyptissä noin v. 3000 eKr.

Useat näistä lainoista selitetään usein niin päin, että suomalaiset olisivat muka lainanneet ne germaaneilta. Tämän gööttiläisestä historiankirjoituksesta kumpuavan, varsin eriskummallisen ajattelutavan virheellisyyden osoitti kielitieteilijä ja egyptologi Sigurd Wettenhovi-Aspa jo vuonna 1935 (Suomen kultainen kirja II: Kalevala ja Egypti):

V. 1870 tuli vielä muudan tanskalainen kielentutkija ruotsalaisten oppineiden avuksi. Hän oli näet keksinyt "goottilaista vaikutusta" (sic!) suomen kielessä. Olivatko mahdollisesti gootitkin heittäneet häränpyllyä Uralin rinteitä alas, vai olivatko suomalaiset tehneet saunamatkoja goottien maihin päästäkseen tuon "vaikutuksen" alaisiksi?
Niin alkoi oikea suomen kielessä piileskelevien europalaisten "lainasanojen" ajometsästys. Kaikki indoeuropalaisissa kielissä tavattavat suomalaisegyptiläiset vaikutelmat todistivat, että suomalaiset olivat jollakin eriskummallisella tavalla nuuskineet läpi kaikkien Europan kansojen aapiskirjat - etsiäkseen niistä "lainasanoja"!
Vielä nykypäivinäkin on Suomessa hyvin helppo päästä tohtoriksi. Tarvitsee vain vainuta suomen kielessä pari uutta "lainasanaa", niin voi olla varma siitä, että väitöskirja havaitaan ja tunnustetaan tieteellisesti kypsäksi tohtorinarvon saamista varten. Esim. roomalaiset söivät ruokaveronsa at(e)riansa atriumissa (ruokailuhuoneessa), siis suomalaisten oli täytynyt tutkiskella myös latinan sanakirjaa: atria, atrioida → atrium.

Ruotsalaisvaikutus näkyy toki suomen kielessä monella tasolla. Kun svealaisgöötit lopulta onnistuivat alistamaan suomalaiset valtaansa, ei hallitsijakansaan sopinut viitata kansankielisellä persoonapronominilla, vaan tähän käyttöön lainattiin ruotsista sana han, joka sai sittemmin muodon hän. Tällä selittyy se, että sana hän ei esiinny suomen vanhimmissa murteissa (esim. kveenissä) eikä edes murteettomassa puhekielessä vaan ainoastaan huolitellussa kirjakielessä. Näin suomalaisten itse toisistaan käyttämä sana se alkoi saada vähättelevää merkitystä. Edelleen vahvistaakseen ruotsalaisvaltaa Mikael Agricola loi suomen kieleen potentiaalin (antanee, juossee, tullee), jonka merkityksen hän määritteli epämääräisyyttä ilmaisevaksi, jotta itäsuomalaisille murteille tyypillinen geminaatio (esim. tullee 'tulee') tulkittaisiin epävarmuudeksi. Samasta syystä Agricola loi suomeen niin ikään epävarmuutta tai jopa todellisuuden vastaisuutta ilmaisevan isi-loppuisen konditionaalin, jotta varsinaissuomalaisten talonpoikien omalla kielellään antamat lausunnot esimerkiksi oikeusistunnoissa menettäisivät todistusvoimansa (mää sanos 'minä sanoin' jne.). Kuten hyvin tiedetään, kieli on voimakas manipulaation väline.

Sigurd Wettenhovi-Aspa työskennellessään Saksassa runologina.

Suomalaisten muinaisuskon, erityisesti kotieläinten pyhittämiseen liittyvän kuun- ja auringonpalvonnan vaikutus eurooppalaiseen esikristilliseen kulttuuriin pyrittiin hämärtämään ottamalla käyttöön uusia sanoja. Räikeimpinä esimerkkeinä sana lehmä korvasi alkuperäisen sanan kuu ja sana aurinko sanan sonni. Näin ollen hämärtyi se yhteys auringon ja kuun sekä lehmän ja sonnin välillä, joka on vielä nähtävissä saksaan ja ruotsiin varhaisemmassa vaiheessa lainautuneissa sanoissa Kuh ja ku 'lehmä' (vrt. suomen kuu) sekä saksan sanassa Sonne 'aurinko' (vrt. suomen sonni).

Toisaalta Agricolan ja muiden ruotsalaistajien tavoitteet eivät toteutuneet täydellisesti, ja suomen kieli on säilyttänyt paljon kiistattomia todisteita suomalaisten muinaisuudesta. Muinaisten suomalaisten todellisesta suhteesta naapurikansoihinsa kertoo esimerkiksi se, että suomen kielen mies- ja naispuolista palvelijaa tarkoittavat sanat piika ja renki ovat itse asiassa germaanisia tytön ja pojan nimityksiä (vrt. tanskan pige 'tyttö' ja dreng 'poika'). Kuten jo todettua, arjalaisten nimitys tulee suomen sanasta orja; arjalaiset eli indogermaanit puolestaan orjuuttivat slaaveja (vrt. englannin slave 'orja').

Myös huhtikuun nimitys eurooppalaisissa kielissä on peräisin suomesta: ennen kristinuskon saapumista suomalaiset juhlivat huhtikuun alussa Köndökselle pyhitettyä vuoden ensimmäistä päivää, joka oli muinaissuomalaisessa uskossa tärkeässä asemassa karhun (vihaamma!) peijaisten ja Ukon vakan juonnin tapaan. Vuoden alkamiseen huhtikuussa viittaa edelleen virpojien loitsu "tuoreeks terveeks tulevaks vuodeks". Vastaava metonyyminen merkityksen muutos on havaittavissa sanassa kalenteri, joka tulee jokaisen kuun ensimmäisen päivän latinankielisestä nimestä Kalendae.

Paita, liina, sinappi ja multa; gootiksi paida, lein, sinaps jah mulda.

Piispa Henrikistä

Elättelin jossain vaiheessa sellaista ajatusta, että julkaisisin piispa Henrikiä koskevan kirjoituksen hänen muistopäivänään eli heikinpäivänä (19.1.). Unohdin kuitenkin asian tänäkin vuonna, enkä viitsi odottaa ensi vuoteen, joten pitkän hiljaisuuden rikkoakseni kirjoitan lyhyesti aiheesta lähinnä kokoamalla yhteen muutamia mielenkiintoisia lähteitä. Oletukseni on, että tarina itsessään on lukijalle pääpiirteissään tuttu, mutta pääkohdat käyvät joka tapauksessa ilmi tästä kirjoituksesta. Sanomattakin lienee selvää, että kyseessä on jo varhaisessa vaiheessa osaksi mytologiaa tullut tarina, jonka eri versioita ei ole tässä mahdollista käsitellä kattavasti. Ylipäänsä kehotan tutustumaan Lauri Simonsuurin teokseen Kotiseudun tarinoita (2. painos 1984, s. 79 - 83), josta löytyy aiheeseen liittyviä tarinoita, sekä tietenkin Zacharis Topeliuksen Maamme -kirjaan (4. luku). Myös Martti Haavio käsittelee aihetta teoksessaan Suomalaisen muinaisrunouden maailma (1935, s. 281 - 287). Tuoreempi aihetta käsittelevä teos on Tuomas Heikkilän Pyhän Henrikin legenda (2005).

On mielekästä erottaa toisistaan pyhän Henrikin legendan kirkkohistoriallinen versio kansanomaisesta. Jälkimmäistä nimitetään kalevalamittaisessa muodossaan perinteisesti piispa Henrikin surmavirreksi. (Kansanrunoudesta puhuttaessa virsi merkitsi aikaisemmin pitkähköä kertovaa runoa.) Perinteitä kunnioittaen lähden liikkeelle Paavali Juustenin piispainkronikasta (Chronicon episcoporum Finlandensium), jossa piispa Henrikistä todetaan seuraavaa:

Beatus Henricus, oriundus in Britannia majori, hoc est, Anglia, prius episcopus Upsalensis (quartus in eo ordine) antequam illa ecclesia erecta fuit in metropolin. Hic post biennium sanctum Ericum comitans in Finlandiam venit, ut Finnones a paganismo ad agnitionem et cultum veri Dei converteret, et ipse tandem sequenti hyeme martyrio afficitur. Haec acta sunt anno Domini 1150. Quare autem martyrium passus sit, ejus legenda testatur, quae Finnonibus satis est nota.

'Autuas Henrik, syntynyt Isossa-Britanniassa eli Englannissa, ensin Uppsalan piispa (neljäs siinä arvossa) ennen kuin se kirkko ylennettiin arkkipiispanistuimeksi. Kahden vuoden jälkeen hän saapui Pyhän Eerikin kanssa Suomeen käännyttääkseen suomalaiset pakanuudesta tunnustamaan ja palvelemaan oikeaa Jumalaa, ja itse vihdoin seuraavana talvena kärsi marttyyrikuoleman. Tämä tapahtui Herran vuonna 1150. Miksi hän kärsi marttyyrikuoleman, todistaa hänen legendansa, joka on riittävän tuttu suomalaisille.'

Kuten todettua, piispa Henrikin legendasta onkin lukuisia kansanomaisia versioita, jotka kertovat piispasta ja hänen tappajastaan Lallista. Christfrid Gananderin kertoo teoksessaan Mythologia Fennica (1789) viimeksi mainitusta seuraavaa:

LALLI, en finſk bonde ſom mördade St. Hinrik. Sedan han kom hem ifrån Kjulo-träſk, och hade den mördade Biskopens mitra på hufvudet, ſjöng barnflickan vid vaggan: Miſtä Lalli lakin ſaanut, Paha mies hywän hytyrin. Se St. Hinrik.

Tarinan mukaan murhattuaan piispan Lalli otti hänen lakkinsa, ja kun hän yritti myöhemmin ottaa sen päästään, repesi  hänen päänahkansa sen mukana. (Eräiden versioiden mukaan Lalli otti myös Piispan sormuksen, ja hänen ottaessaan sitä pois sormestaan lähtivät sormen lihat sen mukana.) Lalli lakkeineen elää myös sananlaskussa "Lalli etzi lackians/ lallin lacki pään laella" (SKVR VIII.988). Piispa Henrikistä Ganander kertoo puolestaan seuraavasti:

St. HINRIK, En Lärare ifrån England; kom til Sverige med ſin Landsman Cardinalen Nicolaus Albanenſis 1153, och blef af honom förordnad til Biſkop i Upſala. Han fölgde med ERIK den Helige til Finland, där han omvände och döpte många hedningar, och ſtyrkte dem, ſom af Eriks vapen redan voro tvungne til dop och Chriſtendom.

Men när Hendrik på svenſkt ſätt ville gäſta på et gods, ſom tillhörde Lalli, en förnäm Finne, och i ägarens frånvaro uttog det han behövde, blev han af den förtörnade Lalli öfverfallen och ihjälſlagen på iſsen i Kjulo träſk, förſt på året 1158. Lalli avhögg St. Hintiks tumm, varpå var en gallring, ſom flög på iſen, men glittrade fram om våren, då den gjorde mirakel och en blind, ſom förſt blev den varſe, feck ſin ſyn igen. Samma tumm, är nu et inſigne i Åbo Dom-Capitlets Sigill.

Detta dråp gjorde Henrik til en Martyr och uphögde honom till et Helgon. Påfven Adrian IV utgaf en Bulla, at St. Henrik ſkulle blifva Canonicerad, och d. 19 Januarii, kallad Hindriksmeſſa, ſkulle hans åminnelſe heligt firas, och St. Henrik antagas til Sveriges och Finlands Patron. Hans graf i Nouſis kyrka, tre mil ifrån Åbo, blef mycket beſökt. Hans åkallan troddes bota invigd på Unikangar til hans ära, och hennes underlagde Bönder ſe fins av träd, med Biſkops mitra, i Pedersöre kyrkas våkenhus.

(Mythologia Fennica on tietosanakirjan muotoon laadittuna helposti lähestyttävä ja muutenkin varsin viihdyttävä selostus Gananderin käsityksestä suomalaisten uskomuksista ja myyteistä.)

Heittelehtivän oikeinkirjoituksen (Hinrik, Henrdrik, Henrik) lisäksi huomion kiinnittää ilmeisesti kulttuurien kohtaamisesta syntyvä ongelma: ottaessaan Lallin talosta tarvitsemansa tarvikkeet piispa toimii "ruotsalaisen tavan mukaan" (på svenſkt ſätt). Haavion mukaan "ruotsalainen tapa" on tosin vasta se, että piispa ottaa tarvitsemansa vaimon kieltäydyttyä myymästä elintarvikkeita.

Tukkansa menettänyt Lalli piispan mitra kädessään. (Elias Brennerin akvarelli.)

Gustaf Renvallin vuonna 1826 ilmestynyt Suomalainen sana-kirja ei ole tietosanakirja, mutta jostain syystä tämä "kuuluisa (pahamaineinen?) suomalainen" ja "piispa Henrikin tappaja" löytyy siitä hakusanana johdoksineen:

Lalli, in Ns. Finno famosus, Episc. Henrici interfector, it. juopo-lalli homo bibax l. ebriosus, G. Saufhals.

Suomalaisen kirjallisuuden seuran (SKS) kansanrunousarkiston vanhin käsikirjoitus on eräs versio piispa Henrikin surmavirrestä (Reinius, Th. III:1), joka on julkaistu painettuna Suomen kansan vanhat runot -sarjan (SKVR, 1909 - 1948 ja 1997) Varsinais-Suomi-osassa (VIII,990B). Käsikirjoitus on julkaistu myös faksimilenä englanninkielisen käännöksen kanssa (SKS, 2. painos 1999). Runon otsikko on "Runo Laulu Sant henderjkiſtä Enſimäjſeſtä Tuurun piſpaſta joca on ſyndynyt Englandiſa ja ſitten Cunjngahaſta Ruotziſa Erjkj Rjjda riſta. wuona. 1150".

Piispa Henrikin surmavirren otsikko (SKS KRA. Reinius, Th. III:1).

Elias Lönnrot julkaisi surmavirren Kantelettaren kolmannessa kirjassa (1840). Esipuheessa Lönnrot kirjoittaa seuraavasti:

Pispa Henrikki, jonka surmasta 7:männessä virressä kerrotaan, oli Englandista syntysin ja tuli v. 1156 eli 1157 (kumpanako vuonna, siitä ei ole vielä tarkkaa tietoa saatu) Ruotsin kuninkaan Eerikki IX:sännen, liialta nimeltä Pyhän, kanssa Suomeen. Hän oli ensimäinen Kristin uskon saarnaja Suomessa, ja tuli muitaki tietoja myöten Suomen pakanoilta (Köyliöjärven seuduilla) surmatuksi. Hänen poikkioin peukalonsa on vieläki Turun Tuomio-kapitulin sinetissä kuvattuna, ja Henrikin päivä Annakoissa on hänen muistoksensa säädetty.

Lönnrot mainitsee kyseisen virren kuuluvan niihin, jotka ovat "Hämeen ja Satakunnan puolesta". Huomio tekstissä kiinnittyy sellaisiin epälänsisuomalaisiin t:n heikon asteen ilmentymiin kuin "Jo tässä tulevi nälkä, / Eikä syöä, eikä juoa, / Eikä purtua pietä". Lönnrot selittää käytäntöään seuraavasti:

Syy siihen, että Hämeen puolesta saaduissa virsissä d, l, eli r, kuin kussaki paikassa sanavarren muuttuvata keraketta t äännetään, on tullut peräti pois jätetyksi, on se, että emme ole niiden harvalukuisten, sieltä kotoisten virsien tähden luulleet sopivan, tässä kokouksessa muuten yletiensä seurattavata kirjotuslaatua muuttaa. Se joka ylen siitä meille pahastuu, pitäköön kun muinaki kirjotus- eli pränttivirheinä ne poisjääneet kerakkeet ja oikaskoon sanat mieltänsä myöten.

(Nyt jo vanhentunut mutta silti tyylikäs sana kerake merkitsee 'konsonanttia' eli 'keralla ääntyvää'.) Ylipäänsä surmavirsi on ainakin lönnrotilaisesta näkökulmasta selvästi matalampitasoista kun esimerkiksi Kalevalan runot.)

SKVR:ssa on julkaistu useita toisintoja ja fragmentteja surmavirrestä (löytyvät kätevästi täältä). Lähinnä Kantelettaren versiota (ilmeisesti sen lähde) on Hämeestä kerätty IX₁,2, jossa edellä mainittu kohta kuuluu alkuperäisine konsonantteineen "jo täsſä tulepi nälkä, / eikä ſyödä, eikä juoda, / eikä purtua pidetä".

Mainitun nälän ja janon vuoksi piispa pysähtyy palvelijansa kanssa Lallin talon kohdalle hankkiakseen elintarvikkeita, "ruotsalaiseen tapaan", kuten todettua. Isäntä itse ei ole paikalla, mutta piispa maksaa hyvän hinnan talon emännälle. Vanhimman käsikirjoituksen mukaan piispan kehotus palvelijalleen on seuraavanlainen (SKVR VIII.990 B, 66-71):

otta Kyrſä unnjn| pääldä
otta olluta cellariſta
heittä| pennjngit ſijahan|
hejnät hemä huoneheſta
ja caurat| caura hjngaloſta
heittä pennjngit| ſijahan

Köyliössä kyrsä on merkinnyt 'hapanta, rukiista reikäleipää'.

Lallin vaimo valehtelee miehelleen piispan varastaneen heiltä ruokaa ja juomaa (85-94):

jopa on| täſä ſitten Käynyt
Ruoka Ruotzin Syömä Saxa
otti cakon|| cakon uunjn pääldä
otti ollutta cellä|riſtä
hejtti tuhkia ſijahan
heinät hejnä| huoneheſta
caurat caura hingaloſta
heitti tuhkja ſjjahan.

Sanat ruotzi ja saxa lienevät parhaiten ymmärrettävissä viittaamaan ulkomaalaisuuteen yleensä. (Henrikin mainitaan kasvaneen calimaſta eli "Kaalimaasta", minkä on ajateltu viittaavan Walesiin.) Kaurahinkalo on eräänlainen kauran säilytysastia.

On sinänsä mielenkiintoista, että Lalli toki on kiistatta syyllinen itse tekoon, mutta hänen vaimonsa näyttäisi noudattavan Eevan perinteitä toimiessaan miehensä rikoksen liikkeelle panevana voimana.

Piispa Henrikin legenda löytyy kuvattuna Nousiaisten kirkossa sijaitsevan sarkofagin sivuja koristavista kuparilaatoista, jotka on tehty 1400-luvulla. Kopiot kyseisistä laatoista löytyvät Kansallismuseosta Helsingistä (huone 106), ja ne on myös julkaistu värivalokuvina Museoviraston julkaisemassa teoksessa Pyhän Henrikin sarkofagi (1996). Palaan aiheeseen myöhemmin ja luultavimmin toisaalla.

Seposta ja sepästä

Tulin osallistuneeksi toisaalla keskusteluun, jossa pohdittiin seppo- ja seppä-sanaa. Näin juuri lopuillaan olevan Kalevalan päivän kunniaksi on ehkä paikallaan kirjoittaa asiasta lyhyesti tännekin.

Seppo Ilmarinen Vanhassa Kalevalassa.

Nykysuomen sanaan seppä liittyvät muuta kuin sepän ammattiin liittyvää tekemistä ilmaisevat johdokset sepittää ja sepustaa. Sanataituria merkitsevä sanaseppo sisältää etunimikäytöstä ja Kalevalasta tutun muodon seppo. Kalevalassa seppo esiintyy lähes yksinomaan Ilmarisen epiteettinä, mistä onkin seurannut, että jotkut mieltävät hänen koko nimensä olevan "Seppo Ilmarinen". Sanaa seppo käytetään kuitenkin yleisnimenä, ainakin kerran viitaten Väinämöiseen (17,129-140):

Vanha virsikäs Vipunen
ei tuosta totella ollut.
Silloin vanha Väinämöinen
löihen itsensä sepoksi,
rakentihe rautioksi;
painoi paitansa pajaksi,
hiat paian palkehiksi,
turkkinsa tuhottimeksi,
housut hormiksi rakenti,
sukat hormin suulliseksi,
polvensa alasimeksi,
vasaraksi kyynäspäänsä.

Sepon toisintona on tässä rautio, joka merkitsee sekin 'seppää'. Koska Kalevala on kuitenkin ensisijaisesti Elias Lönnrotin kaunokirjallinen tuote (vaikkakin monessa suhteessa Lönnrotia voikin pitää aitona kansanperinteen jatkajana), on varsinainen tutkimus kohdistettava aina varsinaisiin primäärilähteisiin, esimerkiksi Suomen kansan vanhoihin runoihin. Tässä riittänee maininta, että sepoksi on yllä lainatussakin tapauksessa kansanomainen, ja seppo esiintyy muutenkin aineistossa varsin runsaslukuisena.

Karjalan kielen sanakirjan mukaan muoto seppo on runollinen, ja sitä käytetään "leikkisästi seppää puhuteltaessa". Seppää puolestaan käytetään sepän lisäksi muistakin käsityöläisistä sekä merkitsemään 'mestaria', 'taituria' ja 'tietäjää'. Muita merkityksiä ovat 'eräs kovakuoriaislaji' ja 'hiiva'. Eräässä loitsussa sana esiintyy siittimen kiertoilmaisuna. Suomen sanojen alkuperä toteaa sepon olevan diminutiivi; kyseessä on siis sama affektiivinen O-johdin kuin sanoissa koto ja venho. Foneettisesti samankaltainen on myös lapsekas U-johdin sellaisissa muodoissa kuin koiru tai nenu.

Agricolalla sana seppä esiintuu nykymerkityksessään, mutta Tituksen ja heprealaiskirjeen esipuheissa esiintyy johdos sepesti, joka merkitsee 'taitavasti' (alkutekstissä meisterlich): 

TEme on yxi Lyhykeinen Epistola / Mutta quitengin yxi sangen Christilinen Oppi / iossa caikinaiset ouat nin sepesti pätetydh / iota iocu Christittu taruitze tiete / ia ielkin ele.

Wai quinga caikista neiste on / nin hen sijttekin on yxi iwri sangen Jalo Epistola / ioca Christusen Pappiudhesta sepesti ia syuesti Ramatuista puhupi / ia nin hen mös caunijsti / ia runsasti / sen Wanhan Testamentin wlostoimitta.

Myös Renvallin sanakirja tuntee sanan sepästi antaen sille latinankielisen vastineen affabre ja saksankieliset vastineet kunstreich ja geschickt, jotka kaikki merkitsevät 'taitavasti'. Seppo merkitsee Renvallin mukaan samaa kuin seppä mutta on harvinaisempi ja runollinen.

Mielenkiintoinen ilmaisu seppyydellä esiintyy kuningas Kristofer Baijerilaisen (1418 - 1448) maalain ja kaupunginlain suomennoksissa. Alla ote Herra Martin käännöksestä:

Nytt asuuat lapses yhdes talois, iakamat, mitä he sauatt palueluxell eli muilla seppydhellä, nijn ottakan yxi welij nijn palio quin toinengi, ia nin palio yxi Sisar quin toinengin. Nytt sitte quin saatu on iaettu, nijn käypi iakoon se quin he sait Isäldä ia Äitildä, ia ei se quin he palueluxel eli seppydhellä sait ia woitit enämbi iaetta.

...ja vastaava kohta Ljungo Tuomaanpojan käännöksestä vuodelta 1601:

[N]ytt asuat lapset iakamattomas taloudes, mitkä he sauat palueluxell eli muulla seppydellä, nin åttakan yxi welij quiñ toinengi, ia nin yxi sisar quin toineñgi Nin sittä quin saatu on iaettu, Nin käykän iakon sen cansa quin he sait isäldä ia äitildä, Ja eij se quin he palueluxella eli seppydellä sait ia woitit enämbi iaeta

Muinaisruotsinkielisessä alkutekstissä kohta kuuluu näin:

Nu boa sytzkane saman j bo oskipto, huat the afla meth tienist eller androm slögdoom, taki swa broder som broder oc swa syster som syster. Nw sidan skipt ær, tha ganger thet til skiptis som the aff fæderne eller möderne fingo, oc ey thet som the meth tienist eller slöghdoom wnno.

Vanhan kirjasuomen seppydhellä on siis ilmaisun (meth) slög(h)doom käännösvastine. (Muinaisruotsalainen muoto on keinoa tai välikappaletta ilmaiseva monikon datiivi, jonka pääte -om on tuttu myös nykyruotsin sanasta lagom.) Voitaneen siis otaksua, että seppyd(h)ellä on tässä käännettävä 'käsityöläisammattia harjoittamalla'.

Englannin taivutuksesta, osa 1

Yksi niistä englannin kielen piirteistä, joita on Otto Jespersenistä (1860 - 1943) ja Henry Bradleysta (1845 - 1923) asti ylistetty, on vaikeiden ja turhien taivutuskategorioiden puute. Tästä johtuen englantia oppivan ei tarvitse opetella massoittain taivutuskaavoja, vaan (hieman yksinkertaistaen) ainoastaan oppia laittamaan oikeat sanat oikeaan järjestykseen. Myös grammaatikko John Wallis (1616 - 1703) mainitsee kieliopissaan, että englanti on "omnium, quas scio, linguarum facillima, et paucissimis regulis tota ipsius fabrica tradi poterit" ('kaikista tuntemistani kielistä helpoin, ja sen koko rakenne voidaan selittää muutamalla säännöllä'). Taivutusten vähäisyydestä johtuen suurimmat vaikeudet tulevatkin vastaan fraseologian ja syntaksin nyansseissa, mutta saa englannin kielen taivutumuodoista kuitenkin paljon asiaa irti. Tässä kirjoituksessa käsittelen totuttuun tapaan historiallisehkosta näkökulmasta nykyenglannin substantiivien taivutusta eli monikkoa ja genetiiviä. Jos aihe ei ole sinänsä tuttu, suosittelen tutustumaan ensin vaikkapa Englannin peruskielioppiin.

Kirjoitin nykyenglantiin säilyneistä erilaisista monikkomuodoista jo toisessa kirjoituksessa, ja koska hyvät esimerkit kestävät kierrätystä, käytän niitä tässäkin.

Tavallisinta monikkotyyppiä edustaa stone : stones, jossa monikon pääte on -s, joka liittyy useimpiin sanoihin ilman komplikaatioita. Vokaalia merkitsevään y:hyn loppuvat sanat kokevat lievän ortografisen muutoksen, esim. lorry : lorries ja fly : flies (mutta kuitenkin boy : boys ja toy : toys). Mikäli sana päättyy ch-, s-, sh- tai x-kirjaimiin, on monikon pääte -es, esim. church : churches, bus : buses, bush : bushes ja tax : taxes.

Päällisin puolin näyttäisi siltä, että stone : stones ja house : houses olisivat vastaavia tapauksia, mutta jälkimmäinen vastaa mykkine e-kirjaimineen oikeastaan edellä käsiteltyä sibilanttipäätteistä tyyppiä: stone ja monikko stones ovat molemmat yksitavuisia yksiköllisen sanan house lailla, mutta monikko houses on kaksitavuinen. Lisäksi yksikön soinniton s muuttuu vokaalien (äänteiden, ei kirjainten) väliin joutuessaan soinnilliseksi: yksikkö ääntyy /haʊs/, monikko /haʊzᵻz/. Vastaava vokaalienvälinen soinnillistumisilmiö tapahtuu eräissä f-loppuisissa sanoissa, joissa se myös näkyy kirjoitusasussa: calf : calves, leaf : leaves, loaf : loaves, wife : wives ja wolf : wolves. Sana dwarf ei varsinaisesti kuulu tähän ryhmään, vaikka J. R. R. Tolkien käyttikin sen monikosta muotoa dwarves.

Visuaalis-vertailevalla menetelmällä voidaan todeta englannin olevan suunnilleen yhtä helppoa kuin saksa ja ranska.

O-loppuisten sanojen suhteen esiintyy horjuvuutta: hero on monikossa heroes, mutta motto voi olla joko mottos tai mottoes. Toisaalta photo ja piano ovat monikossa aina photos ja pianos. Klassisen maailman heeroksista juontuva heroes voidaan teoriassa nähdä lainattuna monikkona latinalais-kreikkalaisesta sanasta heros : heroes (kreikaksi ἥρως : ἥρωες). Klassisista kielistä peräisin olevista varsinaisista es-päätteisistä monikoista lisää alempana.

Historiallisesti vokaalinmukaukseen eli umlautiin pohjautuvalla vokaalimutaatiolla muodostettavia monikkoja ovat man : men, woman : women (alk. wīfman, kirjaimellisesti 'vaimoihminen'), foot : feet, tooth : teeth, goose : geese sekä kirjoitusasultaan ranskalaisemmin käyttäytyvät mouse : mice ja louse : lice. Vastaava muutos näkyy myös sanan brother vanhanaikaisessa monikossa brethren, jossa on lisäksi en-pääte, joka on oikeastaan saksasta tuttujen ns. heikkojen substantiivien monikon pääte. (Entisaikojen grammaatikot luulivat myös muotojen men ja women muodostuneen tällä päätteellä.) Ainoa puhtaasti säilynyt tätä tyyppiä edustava tapaus nykyenglannissa on ox : oxen. (Ruotsin yksikön määräinen muoto oxen ei liity tähän, mutta historiallisesti heikkojen substantiivien pääte näkyy kyllä muodoissa öron ja ögon.) Sanassa child : children monikossa on lisäksi r, joka periytyy alkuperäisen vartalokonsonantin s rotasoituneesta muodosta: muinaisenglannissa sana esiintyy vielä muodossa cild : cildru.

Rotasismi eli muutos s → r näkyy myös sanassa deer, joka tunnetaan gootista muodossa dius ja monikon datiivissa diuzam, jossa vartalokonsonantti on rotasismia ennakoivassa soinnillisessa muodossa. Tämän kirjoituksen aiheeseen deer liittyy kuitenkin enemmän sikäli, että se on myös monikossa deer. Sama pätee sanoihin sheep : sheep, swine : swine. Sanan fish monikko on joko fish tai fishes. Analogisesti myös monista muista eläimistä käytetään päätteettömiä monikkoja.

Historiallisesti edellä mainitut ovat sanaa fish (muinaisenglannin fisc : fiscas) lukuun ottamatta neutreja, joiden päätteettömyys monikossa (dēor : dēor, swīn : swīn) johtui alkuperäisen *a-päätteen katoamisesta. (Osassa neutreja pääte näkyi vielä muinaisenglannissa muodossa -u, esim. scip : scipu ja jopa jo mainittu cild : cildru.) Etymologisessa mielessä kyseinen pääte näkyy kuitenkin nykyenglannissakin eräiden latinalaisten ja kreikkalaisten neutrisukusisten lainasanojen monikoissa, esim. bacterium : bacteria 'bakteeri', phenomenon : phenomena 'ilmiö' (vrt. kreikan φαινόμενον : φαινόμενα) ja hapax legomenon : hapax legomena 'kerran luettava' (kr. ἅπαξ λεγόμενον : ἅπαξ λεγόμενα). Jälkimmäinen lyhenee usein muotoon hapax, josta on johdettu klassisistia kauhistuttava monikko hapaces alempana käsiteltyjen sanojen mallin mukaan, vaikka kyseessä on adverbi 'kerran' eikä mikään taivutettava substantiivi.

Latinan monikon päätteitä tavataan lainasanoissa muutenkin, esim. fungus : fungi 'sieni', antenna : antennae 'antenni' ja formula : formulae 'kaava'. Sanan octopus 'mustekala' monikko ei kuitenkaan ole oikein millään perusteella octopi, sillä kyseessä ei ole samanlainen us-loppuinen sana kuin fungus, vaan kyseessä on yhdyssana, jonka loppuosa pus : podes on kreikasta lainattu 'jalkaa' merkitsevä sana (latinassa vastaava sana on pes : pedes). Kokonaisuudessaan sana merkitsee siis 'kahdeksanjalkaista' (vrt. kreikan τρίπους : τρίποδες ja latinan tripus : tripodes 'kolmijalka, tripodi'). (Tähän sinänsä liittymättömän sanan Jesus monikko ei myöskään välttämättä ole Jesi, sillä sana ei taivu latinassa toisen deklinaation mukaan, toisin kuin esim. annus ja Romanus, kuten elokuvasta Monty Python and the Holy Grail voidaan oppia.) Monikon octopi voidaan katsoa toki edustavan vastaavaa analogiakehitystä kuin mitä englannin historiassa on muutenkin tapahtunut. Ylipäänsä us-loppuisia sanoja käsitellään toisinaan samalla tavalla kuin "kotoperäistä" bus : buses -tyyppiä (bus on etymologisesti latinan monikon datiivin pääte), ja a-loppuisiinkin sanoihin lisätään monikossa useimmiten vain -s, joten sellaiset monikot kuin funguses ja antennas ovat myös täysin mahdollisia.

Kuten muinaisten neutrien nollaksi muuttuneella monikon päätteellä, myös englannin s-päätteellä on vastineensa myös latinassa ja kreikassa, joista se on tunnistettavassa muodossa lainautunut englantiin eräiden sanojen monikoiden mukana. Niissä tapauksissa, joissa sanan yksikkö päättyy -is, näyttävät sellaisinaan lainatut monikot vaihtavan s:n edellä olevaa vokaalia, esim. basis : bases ja hypothesis : hypotheses. Vastaavalla monikon päätteellä taipuvat myös latinan sanat codex ja index, joiden englannistakin tutut monikot ovat codices ja indices. Toisaalta ainakin monikkomuoto indexes on englannissa hyvin yleinen. Sanaa codex 'koodeksi' käytettäneen vain sellaisissa yhteyksissä, joissa latinantaito on niin selviö, että kellekään ei tulisi mieleenkään taivuttaa sitä muuten kuin lainanantajakielen tapaan.

Edellä käsiteltyjen muotojen lisäksi nykyenglannissa esiintyy ilmiö, jota yksinkertaisuuden vuoksi nimitän historiallisin perustein genetiiviksi. Perinteisen näkemyksen mukaan genetiivin pääte on yksikössä -'s ja monikossa -s'. Näin ollen yksittäiselle englannin substantiiville voidaan ajatella neljä muotoa, esim. stone, stones, stone's ja stones' tai day, days, day's ja days'.

Yleensä heittomerkillä merkitään nimensä mukaisesti sitä, että sen paikalta on pudonnut jotain pois ("heittynyt"). Englannin supistumat noudattavatkin yleensä tätä logiikkaa, esim. do not → don't, is not → isn't, they have → they've, she would → she'd, he had → he'd, she has → she's ja he is → he's (neljään viimeksi mainittuun tapaukseen liittyvät ilmeiset sekaannusten vaarat on syytä ottaa huomioon esim. oppikirjatekstejä laadittaessa). Myös genetiivin osalta voitaisiin ajatella, että s-kirjaimen ja sanavartalon välistä on pudonnut päätteeseen kuulunut vokaali pois, mikä voidaan havaita tarkasteltaessa muinaisenglannin muotoja stān : stānes ja dæg : dæges, mutta toisaalta sama pätee monikon nominatiiviinkin stān : stānas ja dæg : dagas, joiden nykyvastineet kirjoitetaan ilman heittomerkkiä. Samuel Johnsonin (1709 - 1784) kieliopin mukaan hänen aikanaan annettu selitys heittomerkille ("mark of elision") on ollut se, että kyseessä olisi kontrahoitu his:

Theſe genitives are always written with a mark of eliſion, maſter's, ſcholar's, according to an opinion long received, that the 's is a contraction of his, as the ſoldier's valour, for the ſoldier his valour: but this cannot be the true original, becauſe 's is put to female nouns, Woman's beauty; the Virgin's delicacy; Haughty Juno's unrelenting hate: and collective nouns, as Woman's paſſions; the rabble's inſolence; the multitude's folly; in all theſe caſes it is apparent that his cannot be underſtood. We ſay likewiſe, the foundation's ſtrength, the diamond's luſtre, the winter's ſeverity; but in theſe caſes his may be understood, he and his having formerly been applied to neuters in the place now ſupplied by it and its.

(Mieleen tulee jotenkin saksan "der Dativ ist dem Genitiv sein Tod".) Johnson jatkaa toteamalla, että pääte on mitä ilmeisemmin peräisin niistä sanoista, jotka muinaisenglannissa saavat genetiivissä päätteen -es, jonka vokaali on useimissa tapauksissa tippunut pois. Johnson kritisoi samassa yhteydessä jo ylempänä mainittua John Wallisia, joka käyttää kieliopissaan (1653) muodosta nimitystä "adjective possessive" (adjectivum possessivum), vaikka kyseessä on "a real genitive indicating possession". "Adjektiivista" puhuminen on kieltämättä hämäävää syistä, joihin palaan seuraavassa kirjoituksessa. (Sivumennen sanoen Wallis tuomitsee yllä viitatun his-selityksen täysin vääräksi, mitä se tietenkin onkin.)

Monikon genetiivi muodostetaan astetta edellistä hämärämmällä päätteellä -s'. Johnson toteaa (jo tietenkin vanhentuneessa) kieliopissaan, että monikollisilla sanoilla (tarkoittaen s-monikkoa) ei ole genetiiviä, sillä hänen aikanaan nykyinen oikeinkirjoituskäytäntö ei ollut vielä vakiintunut. Houkuttelevaa olisi ajatella, että s-monikkoja kohdellaan genetiivissä samalla tavalla kuin yksiköllisiä s-loppuisia sanoja yksikön genetiivissä, mutta jälkimmäisissä on toisaalta mahdollista ja suorastaan tavallisempaa käyttää 's-päätettä kuin pelkkää heittomerkkiä, esim. Julius' ~ Julius's, mutta muodolla days' ei ole rinnakkaismuotoa **days's. Toisaalta sellaisissa tapauksissa, joissa monikko on muodostettu muulla kuin (e)s-päätteellä on monikon genetiivin pääte -'s, esim. men's, women's. Mitään muuta historiallista perustetta yksikön analogian lisäksi muodolla ei ole, sillä muinaisenglannissa monikon genetiivin pääte oli -a (manna 'miesten', wīfmanna 'naisten'). Toisin kuin esimerkiksi suomessa, indoeurooppalaiset monikon sijapäätteet eivät muodostu monikon tunnuksesta yhdistettynä sijapäätteeseen, mutta englannin genetiivin osalta voidaan tietyin varauksin ajatella saman päätteen -'(s) liittyvän yksikköön tai monikkoon, kuten Wallis asian kieliopissaan esittää.

Näistä "varauksista" pääsenkin siihen, miksi käytin jossain ylempänä hieman outoa ilmaisua viitatessani "ilmiöön" ja genetiiviin "historiallisin perustein", ikään kuin kyse ei olisikaan yksiselitteisesti taivutuspäätteestä. Sanavalintani johtuu siitä, että vaikka historiallisesti kyse toki on ruotsista ja saksasta (ja latinasta ja kreikastakin) tutun s-päätteisen genetiivin jatkeesta, ei -'s toimi nykyenglannissa aivan taivutuspäätteeltä odotettavalla tavalla. Substantiiveja rinnastettaessa genetiivin pääte tulee vain viimeiseen, esim. Alice and Bob's, mutta tämän voitaisiin ajatella toki merkitsevän sitä, että tällaisessa tapauksessa vain luettelon viimeinen jäsen taipuu. Toisenlainen tapaus the Queen of England's 'Englannin kuningattaren' kuitenkin osoittaa, että 's-pääte ei hieman monimutkaisemmassa substantiivilausekkeessa tule pääsanan (tässä tapauksessa Queen) loppuun, vaan koko lausekkeen loppuun. Siihen, miten tällaista lauseketta käytetään, palaan seuraavassa osassa, jossa käsittelen nykyenglannin pronominien taivutusta.

Latinankielinen vai tieteellinen?

Helsingin sanomissa on uutinen otsikolla "Savossa myydään jo kaloja latinaksi". Kuten ingressistä käy ilmi, kyse ei ole mistään uuslatinatempauksesta vaan siitä, että "[t]uore EU-asetus vaatii näkyviin myytävien kalojen pyyntitavat ja latinankieliset nimet." Ilmaisu latinankielinen nimi esiintyy jutussa seitsemän kertaa, tieteellinen nimi kaksi kertaa. Useampi kommentaattori on maininnut, että kyse on tieteellisistä eikä latinankielisistä nimistä.

(Uutinen noteerattiin perjantaina myös Ylen latinankielisissä uutisissa, jonka sanastossa esiintyvät sekä nomen Latinum että nomen scientificum.)

Kirjoitin jo Rillit huurussa -sarjassa kuultavia latinankielisiä fraaseja käsittelevässä kirjoituksessani seuraavasti:

Tieteellisiin nimiin liittyen eräs Brasiliassa tavattava orkideamehiläislaji, Euglossa bazinga, on saanut lajiepiteettinsä Sheldonin bazinga! -huudahduksesta. Tämä nimenomainen nimi on hyvä esimerkki siitä, että tieteellisiä nimiä ei kannata kutsua latinankielisiksi nimiksi: vaikka nimien muoto on latinainen (esim. gryllus eikä γρύλλος tai gryllos), ovat itse sanat usein joko latinisoitua kreikkaa (euglossa ← ευ- 'hyvä' + γλῶσσα 'kieli') tai latinisoituja erisnimiä (fultoni ← Fulton) tai, kuten bazingan tapauksessa, jotain aivan muuta. Kasveilla ja eläimillä on toki myös normaalit latinankieliset nimityksensä, mitä ei pidä sekoittaa suhteellisen normitettuihin tieteellisiin nimityksiin. Myönnettäköön tosin, ettei termi latinankielinen nimi sekään ole mitenkään normaali tapa viitata siihen, mitä jokin on latinaksi, joten sekaannuksen vaara ei ole ehkä kovin todellinen. Ilmaisut muotoa x-kielinen nimi viittaavat yleensä erisnimiin, joten tuskin kukaan sanoisi, että kissan "ruotsinkielinen nimi" on katt.

Lopussa olevan myönnytyksen perusteella voisi siis täysin yksiselitteisesti sanoa, että "hauki on latinaksi esox", mikä tarkoittaa ilman eri asiaa kuin "hauen latinankielinen nimi on Esox lucius" tai "hauen tieteellinen nimi on Esox lucius". Ajattelin yllä lainattua kappaletta kirjoittaessani, että ilmaisua jnkn latinankielinen nimi käytettäisiin vaihtoehtona rakenteelle jku latinaksi vain erisnimien tapauksessa, esim. "Turun latinankielinen nimi on Aboa", mikä tarkoittaa samaa kuin "Turku on latinaksi Aboa". Toisaalta Hesarin artikkelissa on seuraavanlainen lause:

Kalojen latinankieliset nimet ovat nyt hallin kalatiskeillä asiakkaiden luettavissa suomenkielisten nimien alla.

...joka kuulostaa mielestäni täysin luontevalta, vaikka siinä esiintykin ilmaisu suomenkielinen nimi. Fraseemia x-kielinen nimi käytetään siis muutenkin kuin erisnimistä, muttei välttämättä yleisnimistä yleisesti: minun olisi edelleen vaikea kuvitella, että kukaan sanoisi vaikkapa käden saksankielisen nimen olevan Hand.

Kielelliset kategoriat eivät noudata tiukkaa kaksiarvoisuutta, vaan intuitiivisesti jopa niinkin selkeä jako kuin substantiivien jakaminen yleis- (kissa, mies, nainen) ja erisnimiin (Misse, Pekka, Aino) on jokseenkin sumea. Suomessa päivien nimet mielletään kaiketi yleisnimiksi ja kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, mutta lause "kuukauden ensimmäisen päivän latinankielinen nimi on Kalendae" kuulostaa aivan järkevältä, kuten myös ehkä "keskiviikon saksankielinen nimi on Mittwoch". Kamppailulajeista puhuttaessa nousee aina välillä esille se, kirjoitetaanko lajien nimet suomessa isolla vai pienellä alkukirjaimella, mikä liittyy eittämättä siihen, mielletäänkö ne erisnimiksi vai ei. Toisaalta esimerkiksi eläinlajien ja tautien nimitykset ovat tuskin missään mielessä erisnimiä, mutta ne ovat nähdäkseni puheena olevassa rakenteessa suunnilleen samassa paradigmaattisessa suhteessa erisnimien kanssa: "kefalagian suomenkielinen nimi on päänsärky" kuulostaa järkevältä, mutta "cancerin suomenkielinen nimi on syöpä" ei. Tämä johtunee siitä, että ensimmäisessä tapauksessa kyse on termistä, jälkimmäisessä tavallisesta yleisnimestä. Edes eläin- tai kasvilajien nimiä en laskisi tällaisiksi "tavallisiksi yleisnimiksi": ensiksi mainittuja ovat esimerkiksi metsäkuusi ja kirjohylje, jälkimmäisiä kuusi ja hylje (ja ei, en tarkoita tässä heimoja tai sukuja erotuksena lajeista).

Singularis porcus.

Terminologisia asioita lukuun ottamatta edellä sanotut väitteet perustuvat puhtaasti reflektiooni syntyperäisenä suomen kielen puhujana (eli "mutuun"), enkä epäile, etteikö muilla voisi olla poikkeavia näkemyksiä. Asian todellisen laidan toteaminen edellyttäisi korpustutkimusta sekä huolellista käsitteiden määrittelyä. Voisin joka tapauksessa tältä istumalta varovaisesti esittää, että "termi" kuuluu samalle substantiivien piirreakselille kuin "erisnimi" ja "yleisnimi".

Mikään edellä sanottu ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteikö sellaisessa tilanteessa, jossa asiayhteys on päivänselvä, voisi kysyä "mikä se-ja-se on latinaksi?" tarkoittaen juurikin jonkin puheena olleen lajin tieteellistä nimeä. Hieman erikoisena tapauksena mainittakoon Asterix gladiaattorina, jonka alkupuolella Obelix kysyy Asterixilta, mikä villisika on latinaksi, mihin tämä vastaa "singularis porcus". Villisika on kuitenkin latinaksi aper ja sen tieteellinenkin nimi on Sus scrofa; singularis porcus on mahdollisesti vitsinä muodostettu muuttamalla ranskan sanat sanglier 'villisika' ja porc 'sika' alkuperäisiin latinankielisiin muotoihinsa, mutta toisaalta kyseinen muoto ('yksin elävä sika') lyhentyneenä substantivoituun adjektiiviin singularem on mitä ilmeisimmin nykyranskankielisen sanan taustalla.

Palatakseni lyhyesti Hesarin juttuun täytyy vielä sanoa (kuten joku kommenttiosastolla toteaakin), että harhaanjohtavinta jutussa on otsikko, jonka muotoilusta tosiaan saa sen kuvan, että savolaiset piscariukset olisivat vaihtaneet paikallismurteensa "kielten kuningattareen", mistä ei onneksi ole kyse.