Antiikin kielistä ja tutkimuksesta

Viime viikolla Helsingissä järjestettyjen Antiikintutkimuksen päivien erityistä huolta herättäneenä keskustelunaiheena oli paitsi Turun yliopiston aikomus lakkauttaa klassillisten kielten ja antiikin kulttuurin professuuri, myös myöhemmin ilmi käynyt Oulun yliopiston aikomus supistaa vastaavan oppiaineen suoritusmahdollisuudet latinan alkeis- ja jatkokurssiin.

Timo Korkiakangas, Laura Nissin ja Ville Vuolanto kysyivät aiemmin tiedossa olleen Turun yliopiston tapauksen johdosta Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 28.1.2023 julkaistussa kirjoituksessa, onko latinalla ja kreikalla sijaa Suomessa:

Halutaanko Suomessa säilyttää sitä vuosituhantista kulttuuriperintöä, joka yhdistää Suomen muuhun Eurooppaan? Kuka katsoo Suomen ja yliopistolaitoksen kokonaisetua, jos kansainvälisesti tunnettu suomalainen antiikintutkimus lopetetaan?

Sari Mattero vastasi kysymykseen 31.1.2023 julkaistussa kirjoituksessa otsikolla "Latinalla ja kreikalla on tärkeä sija yliopistoissamme". Mattero mainitsee kirjoituksessaan latinan opiskelusta saamansa suunnattoman hyödyn ja ilon sekä antiikin jälkivaikutuksen, mutta tärkein sisältyy nähdäkseni seuraavaan kohtaan:

Suomessa täytyy jatkossakin olla ihmisiä, jotka osaavat syvällisesti latinaa ja kreikkaa, pystyvät suomentamaan antiikin ja keskiajan kirjallisuutta, tekemään korkeatasoista, myös nykyajan kannalta relevanttia ja kiinnostavaa antiikintutkimusta, sekä laatimaan populaareja esityksiä antiikin kulttuurista laajemmalle yleisölle.

Keskiajan tutkimuksen seura Glossa ry julkaisi tänään (1.2.2023) kannanoton ilmaisten syvän huolensa Turun ja Oulun yliopistojen aikeista, sillä asia ei vaikuta vain antiikin vaan myös keskiajan tutkimukseen:

Ilman hyvää kielitaitoa ei ole mahdollista tutkia alkuperäislähteitä, mikä koskee myös oman maamme varhaisempaa kirjallista kulttuuria ja Suomea koskevia asiakirjoja. Klassiset kielet ja niillä tuotetut tekstit ovat näytelleet merkittävää osaa läpi Euroopan historian, minkä vuoksi niiden hallinnalla on edelleen keskeistä käytännöllistä merkitystä tutkimustyössä, oli kyse sitten historiasta, arkeologiasta, kirjallisuudentutkimuksesta, oikeustieteestä, teologiasta, filosofiasta tai kielentutkimuksesta. Näiden alojen tutkimuksen korkean tason säilyttämiseksi on välttämätöntä, että Suomesta löytyy jatkossakin tutkimusta, opetusta ja osaamista antiikin kielissä, kirjallisuudessa ja kulttuurissa.

(Kannanoton lopusta löytyvät linkit asiaan liittyviin adresseihin, jotka ehtii vielä allekirjoittaa.)

Samat huomiot pätevät myös uuden ajan tutkimukseen, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että olen kääntänyt tutkijakollegoiden käyttöön latinasta suomeen niin ruotsalaisia asiakirjoja ja kirjeitä 1600-luvun alusta kuin vuonna 1844 ilmestyneen komin kieliopinkin; jopa vanhan kirjasuomen tutkimuksessa törmää ajoittain tilanteisiin, jotka vaativat vanhimman kirjakielemme osaajaa.

Tulevaisuuden mahdollisuuksien ymmärtäminen edellyttää ymmärrystä nykyisyydestä, ja nykyisyyden ymmärtäminen edellyttää menneisyyden historiallista ymmärrystä. Antiikin kielten, kirjallisuuden ja kulttuurin merkitys kreikkalais-roomalaisen maailman vaikutuspiirissä on valtava, mutta asian merkitys tapaa hukkua korostettaessa latinan (jostain syystä ei kreikan) opiskelun sinänsä kiistatonta hauskuutta ja hyödyllisyyttä.

 

P. Oxy. 39.2891, katkelma Filainiksen lemmenoppaasta. (Kuva: Oxyrhynchus Online).

Kun Ylen latinankielinen viikkokatsaus Nuntii Latini täytti 25 vuotta, toimitukselta kyseltiin muun muassa latinan kielen merkityksestä. Lainaus aihetta käsitelleestä artikkelista:

Antti Ijäs kertoo, että latinaa tarvitaan erityisesti historiassa ja teologiassa, mutta sitä käytetään myös lääketieteessä, oikeustieteessä, kielitieteessä ja biologiassa.  

Tässä tiivistelmässä sekoittuvat omat sanomiseni siihen, että jutun tehnyt toimittaja otti itse puheeksi suurimmalle osalle tässä yhteydessä mieleen tulevat lakimiehet, lääkärit ja biologit. En kiellä, etteikö olisi mukavaa, että tieteelliset nimet osattaisiin edelleen muodostaa jotenkin latinan kielen rakenteita seuraten (edes vitsillä), tai että ei oltaisi tilanteessa, jossa appositio ja adpositio viittaavat aivan eri asioihin, mutta tässä ollaan ennemminkin jonkinlaisen "latinismin" kuin varsinaisen kielitaidon eli käytännössä lähinnä luetun ymmärtämisen äärellä.

Asiassa ei ole kyse vain jostain perinteen vaalimisesta vaan käytännöllisestä välinearvosta. Juuri tämä asia tuntuu olevan suurimmalle osalle epäselvää, eivätkä asiaa oikeastaan auta epämääräisen elitistiset puheet katoavasta yleissivistyksestä tai barbariaan vajoamisesta. Jokaisen yksittäisen pohjoismaisen kirjallisuuden tai sotahistorian tutkijan ei välttämättä tarvitse hallita kreikkaa ja latinaa, mutta tarvittavan asiantuntemuksen on löydyttävä tutkija- ja yliopistoyhteisöstä. Se, että latinan- ja kreikankielisiä tekstejä on jo käännetty nykykielille ei ole mikään lopullisesti kestävä ratkaisu, sillä käännös on aina oman aikansa ja kyseisen kääntäjän tekemien valintojen tuote; jo käännettyjäkin antiikin tekstejä on käännettävä ja selitettävä uudelleen tutkimustiedon ja ymmärryksen lisääntyessä.

Asia ei myöskään ratkea sillä, latinaa voi tarvittaessa lukea verkkokursseilla tai että englantilaisen kirjallisuuden antologian alaviitteessä selitetään, että Herakles oli kreikkalaisen mytologian sankarihahmo. Uuden testamentin omatoiminen tulkitsijakaan ei välttämättä juurikaan hyödy siitä, että osaa katsoa Uuden testamentin sanastosta, että joku sana tarkoittaa sitä, miten se on viimeisimmässä raamatunkäännöksessä käännetty.

Mitä marginaalisemmasta aiheesta on kyse (esimerkkinä yllä oleva kuva), sitä enemmän lähteisiin tai niihin perustuvaan tutkimukseen perehtyvän tutkijan tai kenen tahansa kiinnostuneen lukijan on voitava hyödyntää joko omaa tai edes jonkun saatavilla olevan asiantuntijan alkukielten ja niihin liittyvän kirjallisen kontekstin ja historian ymmärrystä. Tällaisen asiantuntemuksen ja siten korkeatasoisen ja kansainvälistä arvostusta nauttivan suomalaisen humanistisen tutkimuksen ylläpitämiseksi on välttämätöntä, että Suomessa tehdään jatkossakin latinan ja kreikan kielen ja kirjallisuuden yliopistotasoista tutkimusta ja tarjotaan siihen perustuvaa opetusta.

Kansallismuseon Toista maata -näyttelystä

Kun Kansallismuseo toukokuussa avautui jälleen yleisölle, avautui myös kolmas uudistetuista pysyvistä näyttelyistä, Toista maata. Kuten Valtakunta aiemmin, Toista maata -näyttely käsittelee nykyisen Suomen alueen historiaa keskiajalta autonomian ajan loppuun. Kansallismuseon verkkosivujen mukaan näyttely on tuotettu "uusimman tutkimustiedon ja sisällönesittämisen keinoin". Näyttely "perehtyy ideoiden ja vaikutteiden virtauksiin Suomen alueella ajanjaksona 1100–1917". Lisäksi "menneisyyttä ei esitetä vain yhtenä aikajanana, vaan tuntemiamme tarinoita jopa kyseenalaistetaan, ja historiallisia käänteitä ja valtaa tulkitaan tavallisen ihmisen näkökulmasta". Helsingin yliopiston taannoisesta jutusta luin, että Tuomas Heikkilä oli mukana näyttelyn suunnittelussa, mikä tietysti nosti odotukset korkealle erityisesti keskiajan osalta.

Näyttelyiden uudistuminen on aina haikeaa: olisi mukavaa, jos kaikki esineet, joita on tottunut näkemään, olisivat vuodesta toiseen nähtävissä samoilla paikoilla. Samoin olisi mukavaa, jos näytteillä olisi erityisen paljon juuri niitä esineitä, joista on itse kiinnostunut. Ennen vanhan Valtakunnnan sulkeutumista näyttelyssä oli palauteautomaatti, jolla saattoi jättää toiveita koskien uudistuvaa näyttelyä. Itse käytin toki tilaisuutta hyväkseni, ja tyytyväisenä saatoin huomata, että mitään erityisen järisyttäviä periaatteellisia muutoksia näyttelyssä ei ollut tapahtunut. Yksi merkittävä uudistus oli, että kieli näytteli aiempaa suurempaa roolia. Näin ollen tässä kirjoituksessa käsittelen Toista maata -näyttelyn kieleen ja kirjalliseen kulttuuriin liittyviä näyttelyesineitä. 

Kieli on haastava näyttelyesine. Etenkin historiallisessa mielessä on tietysti helppo asettaa näytteille vaikkapa painettuja ja käsin kirjoitettuja kirjoja tai muita kirjoitusalustoja teksteineen. Kuten (esi)historialliset esineet, myös vanhemmat kielimuodot voidaan tehdä nykykatsojalle kiinnostaviksi kiinnittämällä huomio niiden yhtäläisyyksiin ja eroavaisuuksiin verrattuna nykykieleen. Historiallisia kielimuotoja, joihin päästään käsiksi lähinnä kirjallisten lähteiden ja rekonstruktion kautta, voidaan esitellä myös äänimuodossa tai muuten elävöittäen. Muistan olleeni vaikuttunut Heurekassa kuulemastani myöhäiskantasuomenkielisestä keskustelusta, joka koki myöhemmin uuden tulemisen Ylen taannoisen testin kautta. Nykykielten moninaisuutta Heurekassa taas kuvasi maapallo, johon kuulokkeiden liittimen kytkemällä sai kuunnella eri maissa puhuttavia kieliä. Teknistä viihdearvoa tuotti mahdollisuus tulostaa oma nimensä nuolenpääkirjoituksella. Myöhemmin esillä oli tietokone, joka kertoi, mitkä kaikki sanat jossain suomenkielisessä tekstipätkässä olivat lainasanoja. Heurekassa osa viehätystä onkin aina ollut esillepanon teknisissä ratkaisuissa.

Ylipäänsä näyttelyissä huomio kiinnittyy tavallisesti kolmeen asiaan, jotka kietoutuvat toisiinsa mutta ovat silti ymmärrettävissä erillisinä: sisältö, viestintä ja toteutus. Sisällöllä tarkoitan ylempänä olleessa sitaatissakin mainittua tutkimustietoa. Tutkimukseen perustuva tieto on nähdäkseni juuri sellaista tietoa, jota välittämällä ylläpidetään ja vahvistetaan ymmärrystä kulttuurista, historiasta ja ympäristöstä, kuten museolaki asian ilmaisee. Karkeasti voidaan siis puhua "faktoista".

Viestinnällä viittaan tässä yhteydessä siihen, mitä faktoja esitetään ja millainen narratiivi niistä rakennetaan. Jos tarkoitus on oppia tai ymmärtää jotain, on irralliset faktat hyvä kytkeä toisiinsa jonkinlaiseksi toimijoista, syistä ja seurauksista muodostuvaksi tapahtumasarjaksi eli kertomukseksi. Riippuen kohdeyleisöstä ja tarkoitusperistä voidaan tällaisen kertomuksen esittämisessä hyödyntää kaunokirjallisuudesta tuttuja keinoja. Tarinallisuus ja elämysten tarjoaminen ei siis lähtökohtaisesti ole missään nimessä ristiriidassa historiallisen ymmärryksen edistämisen kanssa.

Kolmas seikka eli (tekninen) toteutus on se, miten sisällön viestintä on käytännnössä toteutettu. Aivan kuten "sinänsä aivan oikeat" tosiasiat voidaan ilmaista niin, että niistä syntyy kuulijalle haluttu käsitys, myös käytännön esitystapa vaikuttaa siihen, miten viesti menee perille. Tämäkin mahtuu elämyksellisyyden alle: on aivan eri asia vaikkapa nähdä esimerkkejä historiallisesta kirjaimistosta  kuin päästä myös kirjoittamaan oma nimensä kyseisellä kirjaimistolla vahatauluun.

Yllä olevan tarkoitus on lähinnä todeta, että pidän tarpeellisena osata erottaa nämä asiat toisistaan, vaikka kirjoitankin tavanomaisella tyylilläni mitä mieleen juolahtaa.

Aloitan muutamalla yleisellä huomiolla. Esineistä annetaan opasteissa oikeastaan vain nimi ja paikka sekä joskus ajoitus. Tällä hetkellä esihistorianäyttely on ainoa näyttely, jossa tarkka tieto esineistä on säännöllisesti nähtävillä, vaikka sielläkin ajoitus ja löytöpaikka annetaan vähemmän tyydyttävästi karttamerkinnän ja aikajanan avulla. Suomen tarina -näyttelyssä tarkempien tietojen puute ei häiritse nykyaikaisten esineiden osalta, mutta yleisesti ottaen mielestäni vähintä, mitä voisi tehdä, olisi laittaa selosteeseen esinenumero, jonka avulla esineestä on ainakin teoriassa mahdollista löytää lisätietoa. Vielä parempi ja suorastaan nykyaikainen ratkaisu olisi QR-koodi, jolla pääsisi suoraan lisätiedon äärelle omalla älylaitteellaan.

Näyttelyn ensimmäinen huone on pyhitetty piispa Henrikille. Vanhat tutut kuparilaattojen kopiot on aseteltu arkun muotoon, mikä on miellyttävä uudistus. Seinällä ne toki olivat helpommin katseltavissa, mutta nyt alkuperäisesineen todellinen luonne tulee paremmin esiin. Tekstissä mainitaan, että Turussa vuoden 1290 paikkeilla kirjoitettu Pyhän Henrikin legenda on ensimmäinen Suomessa kirjoitettu kirjallinen teos. Vanhin käsikirjoituslähde (Tukholma, Kungliga biblioteket, A 129) on ajoitettu 1300-luvun alkupuolelle. Kansanrunousarkiston vanhin, 1600-luvun lopulle ajoitettu käsikirjoitus sisältää piispa Henrikin surmavirren (SKVR VIII 990.B), johon tekstissä myös viitataan. Tekstissä kumotaan tehokkaasti luulo siitä, että legenda eri versioineen olisi varsinainen historiallinen lähde, mikä on perusteltua, sillä ainakin keskustelupalstoilla asiasta esiintyy hyvin paljon väärinkäsityksiä.

(Sivumennen sanoen olisi erinomaista, jos museokaupassa olisi saatavilla Tuomas Heikkilän Pyhän Henrikin legenda ja SKS:n näköispainos Piispa Henrikin surmavirrestä.)

Rokkus- ja oappogirje (Kristiania, 1840), sivu 5.

Kirkkosalissa on tuttujen pyhimysveistosten lisäksi myös myöhempää uskonnollista esineistöä, muun muassa tunturisaamelaisten rukouskirja (SU5080:41). Vaikka asia ei käy ilmi näyttelystä tai näemmä edes Finnasta, kyseessä on Kristianiassa (eli Oslossa) 1840 painettu N. V. Stokflethastin Rokkus- ja oappogirje.

Piispa Henrikin legendan yhteydessä käy epäsuorasti ilmi, että nykyisen Suomen alueen ensimmäinen kirjakieli oli latina. Toisaalla lukee, että kirjakieliä olivat aluksi "latina, saksa, ruotsi ja venäjä – ja lopulta suomi". Samassa tekstikappaleessa mainitaan myös, että suomenkielisiä tekstejä kirjoitettiin ja luettiin jo ennen reformaatiota ja raamatunkääntäjä Mikael Agricolaa. Koska tekstit jäävät helposti museovieraalta huomiotta, olisin tietysti toivonut juuri tämän seikan käyvän ilmi esineiden kautta, etenkin kun myöhemmin näyttelyssä uusinnetaan eräitä tähän liittyviä väärinkäsityksiä. Tässä olisi ehkä ollut juuri hyvä kyseenalaistaa niitä "tuntemiamme tarinoita".

Toinen kyseenalaistamatta jäävä tarina on Kalevala. Ensimmäisen kerroksen pyöreässä huoneessa käsitellään ajanlaskua:

Kuu ja aurinko muodostuivat symboleiksi jo antiikin aikana. Ihminen kuvitteli kuun ukkona selittääkseen sen alati muuttuvaa olemusta. Kuun säännöllinen kierto tarjosi keinon ajan laskemiselle. Suomen kansalliseepoksessa Kalevalassa kerrotaan, että aurinko ja kuu syntyvät veteen vierähtäneistä sotkan munista.

On totta, että Kalevalassa sanotaan näin (I.237–40), muttta mielestäni olisi mielekkäämpää viitata kansanperinteeseen kuin Kalevalaan, joka on Elias Lönnrotin luoma kaunokirjallinen tuote. En tarkoita tällä vähätellä Lönnrotin panosta kansanrunouden kerääjänä tai Kalevalan roolia suomalaiselle taiteelle ja kulttuurille (jolta Kansallismuseon keskihallissakaan ei voi välttyä), mutta Kalevala ei ole lähde muinaissuomalaiseen mytologiaan. Olisi siis toivottavaa, ettei sen annettaisi ymmärtää olevan sellainen.

Pyöreässä huoneessa on myös nähtävillä kappale 1642 painettua ensimmäistä koko Raamatun suomenkielistä käännöstä. Raamattu on auki ensimmäisen kuningasten kirjan alun kohdalla, joka on latinaksi hämäävästi tertius regum eli 'kolmas kuningasten (kirja)'.

Seuraavassa huoneessa on nähtävillä Suomen aluetta esittäviä karttoja Al-Idrisistä ja Olaus Magnuksesta autonomian aikaan. Vuoden 1820 kartan yhteydessä suomalaisiin viitataan "venäläisinä suomalaisina":

Entisestä Itä-Ruotsista tuli nyt laajan Venäjän valtakunnan läntisin kolkka, Venäjän keisarin hallitsema suuriruhtinaskunta. Samalla piirrettiin Suomen edelleen voimassa oleva länsiraja. Kulttuuri, historia, yhteiskuntajärjestys ja valtauskonto sitoivat venäläisiä suomalaisia edelleen länteen.

Eräs suomalaisen historiografian kummajainen on ollut Ruotsi-Suomi, joka synnyttää mielikuvan jostain vastaavasta kuin Puola-Liettua ja Itävalta-Unkari. Toinen ääripää on kai sitten esittää asia tavalla, joka antaa ymmärtää, että Österland olisi ollut kurantti käsite vielä 1800-luvun alussa ja että Finland olisi viitannut tuolloinkin ainoastaan Varsinais-Suomeen.

Toisen kerroksen pyöreässä huoneessa on sarja karttoja, jotka esittävät rajojen muutoksia. Kartat ovat vuosilta 1000, 1323, 1622 ja 1809. Ensimmäisessä ei ole rajoja eikä tekstiä; Käkisalmen ja Stolbovan rauhan jälkeisten rajojen kartoissa Suomen kohdalla lukee "Ruotsi", vuoden 1809 kartassa "Venäjä". Tämä vähän hassu merkintätapa vastaa myöhemmin näkyvässä aikajanassa olevaa ajatusta: vuoteen 1809 asti "oli vain Ruotsi itäalueineen", ja "sitten oltiin osa Venäjää". 

Ruotsalaisilla oli aikanaan motivaatio esittää Suomen suuriruhtinaskunta mahtavana valtakuntana, joka kuitenkin oli alisteinen Ruotsin valtakunnalle. Suomen suuriruhtinaskunnan (magnus ducatus Finlandiae) propagandistinen vaakuna löytyy Kustaa Vaasan hautamuistomerkistä 1500-luvun loppupuolelta. Myös Johan Amos Comeniuksen 1658 ilmestynyt Orbis pictus esittää Ruotsin (Svecia) ja Suomen (Finnia) erikseen Euroopan "merkittävimpien valtakuntien" (regna primaria) luettelossa (ks. vuoden 1689 ruotsinkielisen painoksen s. 224–225). Vaikkei ihan tälle linjalle lähdettäisikään, en myöskään oikein näe mitään erityistä syytä vähätellä ainakaan Suomen suuriruhtinaanmaan autonomiaa edes näin "Suomi 100" -hurmoksen jälkimainingeissa. 

Vuosi 1000.

Kartat liittyvät myös tämän kirjoituksen varsinaiseen aiheeseen eli kieleen. Karttoihin on merkitty pistemäisiä kohtia erilaisilla muodoillla: kärkikolmio merkitsee saamelaisia kielimuotoja (viimeisessä kartassa saamelaiskieliä), ympyrä itämerensuomalaisia kieliä (ensimmäisessä kartassa kielimuotoja), neliö ruotsin murteita (ensimmäisessä kartassa muinaisskandinaavisia kielimuotoja) ja kuusikulmio suomen murteita (puuttuu ensimmäisestä kartasta). Kahdessa viimeisessä kartassa kuvioiden sisällä on tarkentavia kirjaimia, joiden selitykset löytyvät kartan alakulmasta, esim. "karjala", "viro", "hämäläisiä [suomen murteita]", "eteläsaame" ja "Sveanmaan [ruotsin murre]". Ensimmäisessä kartassa on lisäksi pari asteriskia osoittamassa "jäänteitä muinaiskielistä" eli kaiketi paikannimiä.

Huomio kiiinnittyy muutamaan asiaan. Eri alueilla puhuttavia kieliä olisi luontevin kuvata alueina eikä pisteinä. Tiheähkösti asetetut pisteet voivat tietysti osoittaa aluetta, mutta kuviot kartalla tuovat ainakin minulle mieleen kaupungit tai kylät, joihin ne eivät kuitenkaan näyttäisi viittaavan. (Muinaiskielisten paikannimien tapauksessa pistemäisyys olisi tietysti perusteltua.) Toinen outous liittyy siihen, että "muinaisskandinaaviset kielimuodot" näyttävät muuttuvan "ruotsin murteiksi" ja katoavat samalla muualta paitsi Ruotsista ja Suomen (Ruotsin? Venäjän?) rannikolta. Kolmas outous on se, että kartoista saa sen kuvan, että suomi ei ole itämerensuomalainen kieli: toisin kuin muinaisskandinaavin vaihtuessa ruotsiksi, itämerensuomalaiset kielet näyttävät korvautuvan suomen murteilla, joilla on oma, erillinen merkkinsä. Luulisi, että itämerensuomalaisten kielten yhteenkuuluvuutta korostava merkintätapa olisi omiaan osoittamaan sitä, miten kieli- ja kulttuurialueiden sumeat rajat eivät välttämättä noudata mielivaltaisia valtakunnanrajoja.

(Edellä sanottuun sisällytän sen varauksen, etten ehtinyt perehtyä keskellä karttahuonetta oleviin teksteihin. Olin liikkeellä lasten kanssa, eikä kovin tarkka syventyminen ollut mahdollista. Kokemukseni siis tässä suhteessa vastannee keskivertoa museokävijää.)

Ase- ja tautihuonetta (josta kirjoitan ehkä joskus toisaalla) seuraavassa huoneessa on neljä kiinnostavaa kohdetta. Ensimmäinen on taulu, jossa on seuraava teksti:

Mÿnna tachton gernast spuho sōmen gelen Emÿna daÿda

Vanhin suomen kielellä kirjoitettu kokonainen virke, piispa Maunu Tavastin tervehdys vastaantulijalle noin 1470.

Suomen kieli on kehittynyt tuhansien vuosien ajan, mutta sitä on kirjoitettu noin 600 vuotta. Varhaisimmat kirjoitetut suomenkieliset lauseet vaikuttavat nykyään kömpelöiltä. Suomen kieli ei kuitenkaan ollut kömpelöä. Sen kirjoittaminen latinan, ruotsin ja saksan mallien mukaan vain oli vaikeaa.

Latinan, ruotsin ja saksan mallien käyttö koskee tietysti lähinnä oikeinkirjoitusta, eikä suomen kirjoittaminen niiden mukaan ole välttämättä mitenkään erityisen vaikeaa. Tämä näköharha johtuu siitä, että oikeinkirjoitus on ylipäänsä ollut vaihtelevampaa, ja siitä, että nykylukija vertaa kirjoitusasuja tietysti itselleen tuttuun nykyaikaiseen kirjoitustapaan. Esimerkin virkaa toimittava lause olisi kuitenkin hyvin luultavasti ollut kömpelö jo aikalaisen mielestä: gernast spuho selittynee sillä, että kopioitaessa gernaſti puho 'kernaasti puhua' on luettu gernaſt ſpuho: sanan lopussa oleva i olisi siis muuttunut sananalkuiseksi ſ:ksi. Muutenkin virkkeen viesti on, että puhuja ei osaa puhua suomea, joten se ei välttämättä siksikään edusta aikansa sujuvimmaksi koettua suomea.

Kuten esineiden osalta jo mainitsinkin, olisi tietysti mukavaa, jos museovieraan olisi mahdollista saada tietää, että virke on peräisin Nürnbergin kaupunginkirjaston käsikirjoituksesta Ms. Solg. 16,2ᵒ (KdiH 14.0.17) lehdeltä 106r. Vielä tärkeämpää olisi, että lause annettaisiin siinä muodossa, jossa se on kyseisessä lähteessä: sanan tachton pitäisi olla thachton, ja sanan sōmen pitäisi olla som̄en.

Vaikka asia tuntuu vähäpätöiseltä, eikä sitä voi olettaa avattavan suurelle yleisölle tarkoitetussa näyttelyssä, on tarkkuus tällaisissa asioissa mielestäni toivottavaa. Saksankielisen korvaan d:ltä kuulostava aspiroimaton t-äänne on kirjoitettu d-kirjaimella sanan daÿda 'taida' alussa, mutta kuitenkin korostetusti aspiraattana sanan thachton 'tahdon' alussa. Viiva m-kirjaimen päällä sanassa som̄en taas näyttäisi olevan nasaaliviiva, jolloin olisi luettava sommen pitkällä m-äänteellä; onhan myös lauseen ensimmäisessä sanassa mÿnna jostain syystä pitkä n-äänne.

Lisäksi museovieras saattaa hämmentyä siitä, että vuonna 1452 kuollut piispa Maunu Tavasti (bischoff von appow in vinlannd) olisi tervehtinyt jotakuta "noin 1470" ilmoittamalla, ettei osaa puhua suomea. Ajoitus selittyy sillä, että "noin 1470" on oikeastaan paperin ajoitus, jolle kyseinen matkakertomus on kopioitu. Sivulla 95r on päiväys 1471. Sisällön puolesta matkakertomus kertoo muutenkin parikymmentä vuotta aikaisemmista tapahtumista.

Samassa huoneessa on kolme kiinnostavaa esinettä. Ensimmäinen on Mikael Agricolan Tukholmassa 1551 painettu Dauidin Psaltari. Opastekstissä mainitaan kirjasta löytyvä kuuluisa epäjumalaluettelo. Toinen on jälleen vuoden 1642 Raamattu, tällä kertaa auki toisen Samuelin kirjan alun kohdalla, joka on latinaksi secundus regum eli 'toinen kuningasten (kirja)', mikä kätevästi selittää aiemman kappaleen kohdalla mahdollisesti syntyneen hämmennyksen. Näytteillepano on tältä osin nerokasta, ellei kyse sitten ole sattumasta.

F.m.I.85, 13v.

Kolmas esine on Kansalliskirjaston Fragmenta membranea -kokoelman 13. tai 14. vuosisadalle ajoitetun messukirjan sivu (F.m.I.85, lehti 13). Selityksen mukaan latinanopiskelija on tehnyt alareunaan (sivu on ylösalaisin) "muistiinpanoja kolmella kielellä". Olisi ehkä selkeämpää jollakin tavalla vihjata, että marginaalissa on käännnetty latinan sanat etiam ja quando ruotsiksi (och, när) ja suomeksi (mos, coska).  Vaatii aikamoista harrastuneisuutta kyetä ymmärtämään nämä merkinnänt näytteillä olevasta fragmentista, jonka merkitys jää siten todennäköisesti hämäräksi.

Ainoan varsinaisen harmistuksen tuotti suomen kielen oma huone. Seinällä on seuraava teksti:

Suomen kieli on suomalaisten oma kieli*, mutta suurin osa siitä on lainaa. Kaikki kielet ovat sukua toisilleen. Suomen kielessä kaikki on vuorovaikutuksen tulosta eli lainaa. Kaikissa kielissä kaikki on lainaa. Kielen juju ja elinikelpoisuus on muutoksessa eli elämässä. Muuttumaton kieli on laakista vainaa.

(Alaviittessä todetaan: "Nykyisen Suomen alueen vanhimpia kieliä, uralilaisiin kieliin kuuluvia suomea ja saamea on puhuttu tuhansien vuosien ajan." Muotoilu on monitulkintainen eikä siis välttämättä suoraan väitä, että mainitut uralilaiset kielet ovat alueen ensimmäiset eli vanhimmat kielet, mutta tässäkin yhteydessä olisi ehkä voinut mainita jotain niistä kielikartassa mainituista muinaiskielten jäänteistä.)

Onko tässä tarkoitus puhua suomen kielestä erikseen vai kaikista maailman kielistä yleisesti? Kyse on loogiesti ajatellen jälkimmäisestä, jos kerran "kaikissa kielissä kaikki on lainaa". Tämä tekee kuitenkin "lainoista" puhumisen täysin turhaksi. Historiallisessa kielitieteessä on tapana puhua erikseen lainatusta ja peritystä aineksesta. Peritty aines liittyy kielisukulaisuuteen, lainaaminen eri kielimuotojen puhujien vuorovaikutukseen. Kaikki on tietysti suhteellista: latinan vinum on lainautunut jo kantagermaaniin muodossa *wīna, lainattu sieltä kantasuomeen ja peritty lähes sellaisenaan nykysuomeen; historiallisesti sama sana on sittemmin myös lainattu uudestaan ruotsin sanasta vin muodossa viini. On mielestäni karhunpalvelus kielen ilmiöistä mahdollisesti kiinnostuneelle yleisölle esittää asia niin, että käsitteiden ero hämärtyy.

Väite, että kaikki kielet ovat sukua toisilleen, tuntuisi asettuvan monogeneesihypoteesin puolelle, mutta edellä sanottu huomioiden sukulaisuudella tarkoitettaneen tässä kaikenlaista kuviteltavissa olevaa vuorovaikutusta eikä vain kielisukulaisuutta kielitieteellisessä mielessä. Kuten sanottu, tällainen käsitteiden sekoittaminen ei ole jotain, mitä odottaisin näkeväni museossa.

Epäselväksi jää, mitä tarkoitetaan sillä, että kielen on muututtava elääkseen. Kieli kuolee eli sammuu, kun sillä ei ole enää puhujia. Tämä tapahtuu siten, että ihmiset, jotka puhuvat kyseistä kieltä, kuolevat opettamatta kieltään seuraaville polville. Tyypillisesti kielen sammumisen hetkenä pidetään sitä, kun sen viimeinen puhuja kuolee, vaikka toki sen "elinkelpoisuus" voi olla käytännössä mennyttä jo aiemmin. Millaiset syyt sitten johtavat siihen, että ihmiset eivät tule opettaneeksi kieltään eteenpäin vaan alkavat käyttää jotain toista kieltä? Tärkein syy lienee se, että kyseisellä kielellä ei ole käyttöä heidän ympäristössään. Asialla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, muuttuuko heidän puhumansa kieli vai ei.

Kaikki on lainaa.

Kukaan tuskin tosissaan esittäisi, että sellaiset kielen muuttumattomuutta ja yhtenäisyyttä edistävät instituutiot kuin kieliakatemiat, koululaitos, hallintokieli ja vastaavat olisivat merkkejä siitä, että kyseinen kieli on kuolemassa. Tällaiset instituutiot voivat toki olla kuolemaksi paikallisille kielimuodoille, ellei niille sitten onnistuta perustamaan omia instituutioitaan tai niiden käyttö säily muuten paikallisena puhekielenä. Asiayhteyden perusteella arvelisin, että kielen muuttumisella on ajateltu lähinnä lainasanoja: tarkoitus lienee kyseenalaistaa sellainen kielipuristinen ajatus, että lainasanat ovat sinänsä pahasta, minkä ajateltaneen liittyvän jonkinlaiseen ksenofobiseen sulkeutumiseen ulkoisilta vaikutteilta.

Suomen kielessä on ollut tapana suosia uusien sanojen muodostamista johtamalla ja yhdistämällä lainasanojen sijaan. Tästä syystä suomessa on sellaisia sanoja kuin kirjallisuus eikä litteratuuri. Vaikka sanojen läpinäkyvyys voi myötävaikuttaa asioiden oppimiseen, kyseessä on lähinnä esteettinen, toki kansallisromanttisesti motivoitunut valinta, jolla ei ole sinänsä vaikutusta kielen elinkelpoisuuteen. Pääasia on, että kieltä voi käyttää esimerkiksi tieteelliseen keskusteluun eri aiheista, kutsuttiin niitä aiheita sitten lainasanoilla (esim. tekstikritiikki), käännöslainoilla (esim. käsikirjoitus) tai omilla muodosteilla (esim. piirtokirjoitus).

Taulua vastapäisellä seinällä on 42 valkoista ruutua, joista kussakin lukee jokin suomen kielen sana. Kääntämällä napista valo liikkuu (aakkosjärjestyksessä) seuraavaan sanaan. Sanat ovat seinällä satunnaisessa järjestyksessä. Sana kuullaan äännettynä, ja näytöllle tulee sanan merkitystä esittävä kuva sekä etymologisia tietoja. Yhden sanan alla käsitellään välillä useampaa sanaa. Sanan biologia selityksessä todetaan seuraavaa:

Kielenpuhdistuskiihkoilijat halusivat suomalaisen vastineen joka käsitteelle, mutta luopuivat onneksi tästä mahdottomasta leikistä. Suomen kieleen on jäänyt hauska, sulamaton osuus maailman sanalainoista, vierasperäiset sanat eli sivistyssanat. On sangen onnellista, että meillä on tällainen luokka sanoja käytössämme: ne toimivat paitsi tyylillisen variaation lähteenä, myös siltana toisten eurooppalaisten kielten sanaston oppimiseen.

Tyylillisestä variaatiosta olen samaa mieltä: mahdollisuus käyttää sellaisia erikoisempia sanoja kuin koodeksi ja dateeraus antaa mahdollisuuden tarkentaa, että kyse on erikoisalan termistä, mikä tyydyttää tilanteesta riippuen erilaisia viestinnällisiä tarpeita (esim. asiantuntijaposition etablointi, huumori). Minusta on myös mukavaa voida käyttää tilanteesta riippuen joko ilmaisua kannettava tietokone tai lainasanan slangijohdosta läppäri. En kuitenkaan ymmärrä, miksi kyseessä olisi jokin erityisen "mahdoton leikki". Vastaavaa leikkiä on leikitty muissakin euroopan kielissä keskiajalta asti (esim. muinaisenglannin foresetnes merkityksessä 'prepositio'). Käytännön hyötyä on toki siitä, että termit tai "sivistyssanat" ovat muodoltaan kansainvälisiä (eli lähinnä latinaa tai kreikkaa), koska silloin niitä ei tarvitse opetella ihan kaikissa kielissä erikseen. Toisaalta voidaan myös esittää, että tällainen sivistyssanasto on omiaan luomaan juopaa oppineiden ja muiden välille, kuten myös vieraan kielen (kuten latinan) käyttö tieteellisissä yhteyksissä.

Sanaseinä ja operaattori.

Mainitsin ylempänä, että olisin toivonut jonkinlaista pyrkimystä korjata Agricolan työn merkitykseen liittyviä väärinkäsityksiä. Esimerkiksi viime vuonna Kirkko ja kaupunki -lehdessä kirjoitettiin, että Argicola keksi sanan pääsiäinen, vaikkei ole oikeastaan mitään syytä olettaa näin: olihan kristinusko juhlineen saapunut Suomeen Ruotsiin jo satoja vuosia aikaisemmin, eikä kansalle "saarnattu latinaksi", vaikka tätäkin käsitystä näkee toisinaan viljeltävän. Painetun kirjan merkitystä vähättelemättä en myöskään vähättelisi käsinkirjoitetun kirjan merkitystä, suullisesta kielenkäytöstä puhumattakaan. Kai esimerkiksi Westhin koodeksin tai Uppsalan evankeliumikirjan voisi ainakin mainita. Vaikka jonkun sanan ensimmäinen tunnettu kirjallinen lähde olisi Agricola, ei tästä automaattisesti seuraa, että hän olisi keksinyt sen.

Sanaseinä ei tee paljoakaan asian korjaamiseksi. Mikael Agricolan keksimiksi ilmoitetaan yksiselitteisesti jalopeura ja sisu. Lisäksi annetaan ymmärtää hänen keksineen sanat näkypaikka ('teatteri'), luutarha ('kalmisto'), lustitarha ('paratiisi'), toiviojuoni ('pyhiinvaellusmatka') ja virkamies. Suoria käännöksiä ilman aiempia kohdekielisiä malleja tai vanhojen sanojen käyttöä uusissa yhteyksissä voidaan tietysti perustellustikin pitää kääntäjän keksiminä. Edelleen Argicolalta "saaduiksi" mainitaan vissi, yrtti, vimmattu, äkätä, äsken, öykkäri, putkahtaa, kukistaa, nisu, visu, ylenpalttinen, kovakourainen ja tomppeli, mutta tämä menee ehkä lennokkaan ilmaisun piikkiin. Agricolan mainitaan myös "kirjoittaneen ja painatuttaneen" sanat usko, ylösnousemus ja armo. Sanasta puoliso kuitenkin todetaan neutraalisti, että Mikael Agricola tunsi sen (tosin muodossa puolisa). Samoin sanoista laki, rikos ja petos todetaan, että ne esiintyvät jo Agricolalla. Olisin jotenkin odottanut, että sanan laki mainittaisiin olevan laina muinaisruotsista, kun taas rikos ja petos ovat suomenkielisiä johdoksia (rikkoa, pettää). Tässä olisi potentiaalia hauskalle narratiiville.

Ylipäänsä kaikista selkeintä olisi havainnollistaa lainasanoja esimerkeillä kävijöille tutuista kielistä. Nähdäksenin ainoa tapaus, jossa viitataan toisen nykykielen sanoihin, on lusikka, jonka yhteydessä annetaan venäjän sanat порука, место, пирог, спирт ja тоска, sekä niistä lainatut suomen sanat porukka, mesta, piirakka, pirtu ja tuska. Tietysti tässäkin on vähän vinossa se, että tuska ei ole laina venäjän sanasta тоска vaan sen muinaisvenäläisestä muodosta.

Suoranaisten virheellisten väittämien lisäksi tiedoissa on paljon harhaanjohtavia tai hämmentäviä muotoiluja. Esimerkiksi sanan historia kohdalla todetaan ensin, että uralilaisiin kieliin "on maailman sivu lainattu ahkerimmin sanoja indoeurooppalaisen kielikunnan kielistä, sieltä sun täältä". Esimerkkeinä mainitaan, että historia, museo, normaali, numero ja leijona ovat selvästi lainoja kreikan ja latinan aineksista, mutta sata, kaikki ja etsiä on kotiutettu huomaamattomiksi. Tässä hämärtyy ero siinä, onko sana lainattu uralilaisiin kieliin (eli on rekonstruoitavissa uralilaiseen kantakieleen), vai onko kyseessä jokin nykyaikainen "sivistyssana", tai jotain siltä väliltä. Jos kerran leijona on selvästi lainattu latinasta eikä ruotsista, niin miksi sitten sanojen risti, pappi, pakana ja Raamattu ilmoitetaan olevan slaavilaisia lainoja? Sanojen tunneli, muki, pihvi ja timotei osalta lainanantajakieleksi mainitaan englanti, vaikka välissä on luultavimmin ruotsi. Sanan laina ilmoitetaan olevan laina "germaaneilta tai skandinaaveilta", mikä on vähän hölmösti muotoiltu mutta toki linjassa sen kanssa, että suomen murteetkin erotetaan itämerensuomalaisista kielistä.

Kiitosta annettakoon siitä, että sanan kirja yhteydessä mainitaan kirjallisuus ja kirjasto 1800-luvun oppineina muodosteina, kuten myös nykyaika, pääoma, taide, tiede ja sivistys. Viimeksi mainitusta todetaan, että pellavan "sivistäminen" on tässä otettu uusiokäyttöön. Kiinnostava lisähuomio olisi, että jonkinlaisena motiivina lienee ollut pinnallinen yhteys latinan sanaan civis (tämäkin on eräällä taholla ymmärretty väärin); sama pätenee kotoperäisesti johdettuun sanaan lukio, jonka yhtäläisyys sanan lyceum (λύκειον) kanssa tuskin on sattumaa. Juuri 1800-luvulla tehtyä kirjakielityötä ja kirjakielen keinotekoista luonnetta olisin toivonut käsiteltävän enemmän.

Näyttelyssä muistui mieleen, että minulle on vakavalla naamalla esitetty, että mitään suomen kieltä ei ole olemassa, koska siinä on niin paljon lainoja. Tämä on sama ajatusmalli, joka on johtanut kaikenlaiseen hörhöilyyn siitä, että itse asiassa kaikki maailman kielet pohjautuvat suomeen, koska johonkin pohjautuminen tai lainojen saaminen on mukamas jotenkin vähempiarvoista. Voisihan yksittäisille ihmisillekin korostaa, että heidän geeninsä ovat heidän vanhemmiltaan ja kaikki mitä he osaavat ja tietävät on pohjimmiltaan muilta opittua tai "vain" perimän antamien mahdollisuuksien toteutumista. Sinänsä totta, mutta mitä tällä saavutettaisiin? Onko suomenkielisillä liian hyvä, ylilyönteihin johtava kielellinen itsetunto, jota on syytä erityisesti toppuutella? 

Erinomaista on joka tapauksessa myös se, että sanan teatteri alla annetaan esimerkkejä neljästä eri raamatunkäännöksestä, joissa sana esiintyy muodoissa Näkypaicka (1548), Cadzelluspaicka (1642), katseluspaikka (1867), näytelmäpaikka (1938) ja teatteri (1992). Tässä on mahdollisuus tehdä kaikenlaisia oivalluksia liittyen oikeinkirjoitukseen ja käännöslainojen ja lainasanojen käyttöön. Olisi ehkä liikaa vaadittu, että mainittaisiin jakeen olevan Ap. t. 19:29, tai että Agricolan näkypaicka on suora käännös Lutherin sanasta Schauplatz, joka taas on suora käännös kreikan sanasta θέατρον (joka tosin on johdos eikä yhdyssana).

Pidin myös siitä, että rakas äiti annetaan virolaisessa muodossa kallis ema, mikä vastaa suomen ilmaisua kallis emä. Samassa yhteydessä sanojen rakas, armas ja äiti todetaan olevan germaanisia lainoja. Tämä kaipaisi jotain huomioita siitä, esiintyvätkö nämä sanat jossain kävijälle mahdollisesti tutussa germaanisessa kielessä, esimerkiksi ruotsissa ja englannissa, joille näyttelyn opastekstitkin on käännetty. Mikä olisi sen hauskempaa kuin todeta, että armas on historiallisesti sama kuin ruotsin adjektiivi arm?

Mitä tulee sanaseinän toteutukseen, olisi ehkä ollut hauskempi, jos seinällä olevissa ruuduissa olisi sanan sijaan kuva, jonka voisi vapaasti valita. Tällöin motiivi tutkia sanaseinää olisi selvittää ja ehkä yrittää arvata, mikä sana mihinkin kuvaan liittyy. Kuvat vangitsevat katseen helpommin kuin teksti. Kuvien herättämä mielenkiinto ohjautuisi sitten myös itse historiatietoihin (jotka tietysti voisi kirjoittaa pedagogisesti perustellumpaan muotoon). Nykyisellään ruudut eivät oikeastaan tuo kohteeseen mitään lisäarvoa: seinällä on sanoja, mutta nappia kääntäessä viihdearvo muodostuu sen jännittämisestä, mikä niistä tulee seuraavaksi. Jos seinällä näkee jonkun kiinnostavan sanan, joutuu pyörittämään nappia kunnes tulee sen kohdalle tietämättä, monenko sanan yli on kuljettava.

On tietysti selvää, että koskaan ei voi miellyttää kaikkia. Aivan samalla tavalla tämäkään kirjoitus ei kaikkien mielestä keskity oikeisiin asioihin. Uskoakseni kuitenkin esittämäni huomiot näyttelyn puutteista ovat varsin kohtuullisia. En kaipaa tieteellistä tarkkuutta, mutta toivoisin virheiden välttämäistä ja mahdollisuutta saada helposti lisätietoa.

Pistimen etymologiaa

Suomen sana pistin on verbistä pistää in-johtimella muodostettu välineennimitys. Sana pistin on tarkoittanut aiemmin 'piikkiä', oli kyse sitten kasvista tai pistiäisestä, mutta nykyään sanasta tulee ensimmäisenä mieleen sotilaan henkilökohtaiseen tuliaseeseen kiinnitettävä teräase siitä huolimatta, että nykyaikaiset pistimet ovat lähinnä puukkopistimiä eli soveltuvat pistämisen lisäksi myös lyömiseen ja viiltämiseen.

Varhaisia kuvauksia pistimestä sotilasaseena löytyy teoksista Lois de Gaya, Traité des armes, des machines de guerre, des feux d'artifice, des enseignes, et des instrumens militaires (Pariisi 1678), s. 16 ja Allain Manesson Mallet, Les travaux de Mars ou l'Art de la guerre, tome troisième (Pariisi 1684), s. 31. Tiettävästi ensimmäinen maininta käytöstä liittyy kolmikymmenvuotiseen sotaan. Jacques de Chastenet kertoo vuonna 1690 Amsterdamissa ilmestyneissä muistelmissaan (Les memoires de messire Jacques de Chastenet, chevalier, seigneur de Puysegur, tome premier, s. 479) vuoden 1647 tapahtumia käsitellessään, että hänen komennossaan olleilla sotilailla ei ollut miekkoja, mutta heillä oli pistimet (bayonnettes), joiden kahvat olivat yhtä pitkät kuin niiden terät ja jotka saattoi asettaa musketin piippuihin.

Sana pistin esiintyy kivääriin kiinnitettävän teräaseen merkityksessä teoksessa Ehdoitus sotamiehen kirjaksi Suomen sotaväkeä varten, joka ilmestyi vuonna 1880. Kuten Uusi Suometar (no 88 s. 2, 23.07.1880) kirjoittaa:

Suomalaisen laitoksen laatiminen on ollut hyvin waikea työ; kun Suomen kieltä ei tähän saakka wielä ole sota-asiain alalla käytetty, on suuri joukko sanoja nyt täytynyt sepittämällä tehdä. Tässä työssä owat maisteri Ferd. Ahlman'ia auttaneet muutamat asiaa harrastawat miehet, näiden joukossa yksi upseri.

Ennen pistimen vakiintumista suomenkielisessä kirjallisuudessa kyseistä asetta on nimitetty myös bajonetiksi ja – suomenkielistä ääntöasua paremmin kuvanneeksi – pajunetiksi. Kristfrid Gananderin sanakirjassa (2,311) sana esiintyy muodossa painatti, runositaatissa hilparin toisintona:

oti Hijsi hilporisi, 

paha henki painatisi

(Ks. myös SKVR XV 319 sekä kyseisen niteen sivut xxvii–xxxi.) 

Suomen sanojen alkuperä antaa sanan pajunetti esiintymäksi "As 1729", mutta 1700-luvun asetusteksteistä löydän sanan bajonetti jo tiedonannosta Ruotsin viimeisestä voitosta suuressa Pohjan sodassa eli Gadebuschin taistelusta (As1713d-3b). Myöhemmistä esiintymistä mainittakoon hattujen sodan alussa annettu reglementti, jossa muun muassa pistimet asetetaan vientikieltoon vihollisen satamiin (As1741d-5).

Gananderin painatti.

Joka tapauksessa bajonetti ja pajunetti edustavat ruotsin kautta kansainvälistä tyyppiä, jonka pohjalla on ranskan baïonnette. Tämän pajunetti-tyypin etymologiaksi annetaan tavanomaisesti Suomen sanojen alkuperässäkin annettu selitys "kaiketi Ranskan Bayonnen kaupungin mukaan". Ei ole sinänsä mahdotonta, että aseen tai muun asian nimitys on peräisin erisnimestä (mieleen tulee venäjän puukkoa merkitsevä финка tai yleismaailmallinen hampurilainen), mutta jos yhteys ei ole muuten ilmeinen sanan muodon perusteella ja historiallisista syistä, on tällaisiin selityksiin perusteltua suhtautua epäilevästi.

Etymologia on peräisin Pierre Borelin vuonna 1655 ilmestyneestä teoksesta Trésor de recherches et d'antiquités gauloises et françaises (s. 33) hakusanan baioniers alta. Tekijä toteaa samassa yhteydessä, että sana "pistooli" tulee Pistoian kaupungista ja että varsinainen hakusana baionier eli varsijousiampuja tulisi myös Bayonnesta.

Tulppapistimiä 1700-luvun alusta Grazin Landeszeughausissa.

Edellä mainittu ei kuitenkaan ole sanan ensimmäinen attestaatio. Sana bayonnette löytyy Randle Cotgraven ranska-englanti-sanakirjasta vuodelta 1611, joka selittää sen merkitykseksi 'a kind of small flat pocket-dagger, furnished with knives; or a great knife to hang at the girdle, like a dagger', ottamatta kantaa sanan etymologiaan. Vielä vanhempi maininta löytyy Étienne Tabourot'n teoksesta Les Bigarrures (osa 2) vuodelta 1583, joka on kokoelma sanaleikkejä ja jossa mainitaan "Bayonnettes de Bayonne".

Tällaisista etymologioista tulee helposti mieleen Isidorus Sevillalaisen Etymologiae-teos, jonka mukaan esimerkiksi latinan sana ars (art-) 'taito' tulee siitä, että se on tiukkojen (artus) sääntöjen säätelemää, ja että gladius 'miekka' tulee siitä, että sillä halkaistaan (dividere) kurkku (gula). Paremman selityksen puute ei tietenkään tarkoita, että ainoa selitys, jonka joku on sattunut keksimään, pitäisi paikkansa.

Tässä tapauksessa on kuitenkin olemassa myös toinen selitys. Adrien Timmermans esitti vuonna 1898 Revue scientifique -lehdessä julkaistussa artikkelissaan 'L’étymologie du mot baïonnette' etymologian verbistä bâillonner eli "laittaa suukapula" (tai kuonokoppa). Tällöin kyseessä olisi mahdollisesti jonkinlainen slanginimitys varhaisille tulppapistimille: tulppapistin kiinnitettiin muskettiin työntämällä sen kahva sisälle aseen piippuun, joka tietysti teki aseella ampumisen pistin kiinnitettynä mahdottomaksi. Tätä selitystä ei kumoa se, että nimitys on ilmeisen vaivattomasti sittemmin siirtynyt hylsypistimelle. Nimi ei ole varmastikaan ollut niin läpinäkyvä, että uusi kiinnitystapa olisi estänyt sen käytön (puhumattakaan mahdollisista kansanetymologioista), ja kutsutaanhan paukkupatruunoitakin edelleen "räkäpäiksi", vaikka niissä on puuluoti vanhan vahatulpan sijaan.

Timmermansin etymologia on jäänyt melko vähälle huomiolle. Johan Vising kuitenkin nostaa sen esille Nordisk tidskrift for filologi-lehdessä vuonna 1917 ilmestyneessä artikkelissaan 'Romanska etymologier. Randanteckningar till Meyer-Lübkers Romanisches etymologisches Wörterbuch'.

Mainittakoon, että ainakin 1800-luvulla vaikuttanut liikuntahistorioitsija Karl Wassmannsdorff yhdisti sanan Bajonett juuri hylsypistimen kiinnitystapaan erotuksena metsästysveitsimallisesta (miekka)pistimestä, joka kiinnitty piipussa olevaan istukkaan jousitoimisen pultin avulla. Tämä pistimen tai bajonetin ominaispiirteeksi nähty "bajonettikiinnitys" on sittemmin siirtynyt myös valokuvauksen maailmaan.

Timmermansin selityksen varsinainen ongelma näyttäisi kuitenkin olevan siinä, että varhaisimmat maininnat pistimistä sotilaskäytössä eli piippuun kiinnitettävästä teräaseesta ovat selvästi myöhäisempiä kuin edellä käsitellyt maininnat bajonetista. Selitys voisi olla se, että tulppapistin on ollut metsästyskäytössä ennen sotilaskäyttöä: ainakin Howard L. Blackmore kirjassaan Hunting Weapons: From the Middle Ages to the Twentieth Century sijoittaa kuvittelemansa metsästäjän, joka keksii työntää sopivan kokoisen veitsen metsästysaseensa piippun, 1500-luvun alkuun. Lisäksi hän siteeraa inventaariota vuodelta 1591 (eli hieman Tabourot'n jälkeen), jossa mainitaan deux poignarz de Bayonne. Vielä aikaisemmin Franciscus Hotoman (1524–1590) mainitsee vuonna 1575 Jacques Cappellukselle kirjoittamassaan kirjeessä kullatun tikarin, jota 'te kutsutte Bayonnetteksi' ('pugionem inauratum ... quem vos appellatis Bayonnette'; Francisci et Joannis Hotomanorum ... epistolae, Amsterdam 1700, s. 51). Sekä piipun tulppaamisella että Bayonnen kaupungilla on siis selitysvoimaa. On kaiketi mahdollista, että molemmilla on ollut osansa nimityksen syntymisessä ja vakiintumisessa.

Saksista taas

Joskus saksista kirjoittaessani tulin näemmä sanoneeksi seuraavaa: 

...ranskasta lainattu scissors, jonka kirjoitusasu kertoo hyperkorrektista pyrkimyksestä korjata ranskaa latinaksi: keskiranskan cisoires pohjautuu kuitenkin myöhäislatinan sanaan cisorium, joka on johdos verbistä caedere 'leikata poikki', eikä siis ole välinejohdos verbistä scindere 'leikata'.

Yllä oleva on suunnilleen tavanomaisista sanakirjalähteistä löytyvä selitys, joka sanan scissors kirjoitusasun osalta pitänee paikkansa. Varsinaisen alkuperän osalta asia on kuitenkin hieman monimutkaisempi.

Oxford English Dictionary sanoo, että keskiranskan muoto perustuu myöhäislatinan sanaan cisoria, joka siis olisi yksiköllinen feminiininen sana, joka on muodostettu sanan cisorium monikosta. Sanalle cisoria annetaan lähteeksi Isidorus Sevillalainen, jolta kyseistä sanaa ei nähdäkseni löydy, ja sanasta cisorium todetaan, että se tavataan vasta 1200-luvulla. Vokaali i selittyy sillä, että se on yleistetty verbin caedere (cedere) muinaisista johdoksista kuten abscidere, concidere, incidere ja excidere. Cisorium sinänsä on siis yksinkertaisesti näin saadusta cidere-verbistä johdettu välineennimi.

Saksia teoksesta Die groß Chirurgei, oder volkommene Wundtartzenei (1545).

Du Cangen keskiajan latinan sanakirja tietää kertoa, että cisorium merkitsee joko lihakirvestä tai puista leikkuulautaa. Jälkimmäiselle annetaan myös kirjoitusasu cissorium, ja löytyypä se myös muodossa scissorium. Jälkimmäinen muoto viittaisi jo selvästi scindere-verbiin, jonka partisiippivartalo on sciss-, kun verbillä caedere (cidere) se on caes- (cis-).

Kuten myös OED toteaa, 'räätäliä' merkitsevä sana tavataan keskiajan latinassa brittiläisissä lähteissä sekä muodossa cissor että scissor. Klassisesti scissor merkitsee tarjoiluhenkilökuntaan kuuluvaa lihanleikkaajaa.

Latinankielisten sci- ja ci-alkujen sekoittuminen on ymmärrettävissä myöhempien äänteenmuutosten kautta, etenkin kuin molemmat verbit, siis caedere (cidere) ja scindere, tarkoittavat hyvällä tahdolla suunnilleen samaa. Periaatteessa geminaatan ja yksinkertaisen s:nkään vaihtelu ei olisi ennenkuulumatonta.

Merkityksensä puolesta scindere-verbi sopisi varmaan paremmin saksiin kuin caedere. Meyer-Lübke antaa romaanisten kielten etymologisessa sanakirjassaan sanalle caesorium ilmeisesti rekonstruoidun merkityksen 'sakset' ja vaihtoehtoisen kirjoitusasun cisorium, josta saadaan muun muassa muinaisranskan cisoires. Selittämättöminä Meyer-Lübke sen sijaan pitää sellaisia sananalkuja kuin Valle Leventinan, Milanon ja Valtellinan puhekielissä tavattavissa muodoissa šḱüsüra, sčesora ja sčesüra. Eteläranskalaiseen 'räätälinsaksia' merkitsevän sanan esküsuiras hän sanoo sekoittuneen verbiin consuere 'ommella'.

Tuntematta kyseisten romaanisten kielten äännehistoriaa tarkemmin nämä selittämättömät muodot (kuin myös esk-) selittyisivät nähdäkseni varsin yksinkertaisesti sillä, että niiden pohjalla ei ole cisorium tai muu caedere-verbin johdos vaan scindere-verbistä johdettu scissorium tai jokin vastaava. Äänteellinen ja merkityksellinnen vastaavuus on voinut aiheuttaa näiden sekoittumisen tai rinnakkaisen käytön.

Tavallaan voisi siis kai katsoa, että englannin sanassa kirjoitusasu on palautettu vahingossa alkuperäiseen muotoonsa.

Emojeista, hieroglyfeista ja kiinalaisista kirjoitusmerkeistä

Netin syövereissä on pari kertaa tullut vastaan vitsi, jonka mukaan emojien kautta on päädytty kirjoittamaan samalla tavalla kuin muinaiset egyptiläiset. On myös puhuttu emojien kielestä, merkkien oikeista merkityksistä ja siitä, miten niiden merkitykset muuttuvat riippuen ympäristöstä, jossa niitä luetaan. Esimerkiksi silmäniskuhymiö ;) saattaa ilmetä muodossa 😉 tai 😜, jotka välittävät ehkä hieman erilaisen viestin.

(Tämä kirjoitus sisältää välttämättä kaikenlaisia erikoismerkkejä. Toivottavasti ne näkyvät oikein.)

Hymiöt täyttävät sen aukon, jonka kirjallisesta viestinnästä puuttuvat äänenpainot ja -sävyt jättävät. Tämä koskee lähinnä puhutun viestinnän piirteitä lainaavaa kirjoittelua keskustelupalstoilla ja pikaviestimissä: toki kaikki on ilmaistavissa myös ilman hymiöitä, mutta tekstistä saattaa tulla turhan raskasta. Hymiöitä ovat täydentäneet sittemmin kaikenlaiset emojit, jotka esittävät erilaisia asioita, esimerkiksi ruokaa:

Näitä käytetään viestinnässä pitkälti ideogrammeina, eli kuvat tarkoittavat sitä mitä ne esittävät, eivätkä siis ole tapa kirjoittaa mitään tiettyä kieltä. Esimerkkinä seuraava joskus saamani viesti:

📱?

Puhelimen kuva ja kysymysmerkki on tulkittava kysymyksenä, joka liittyy puhelimen (ainakin alunperin) ensisijaiseen käyttöön eli soittamiseen. Asiayhteydestä selvinnee, onko kysymys ymmärrettävä pyyntönä soittaa vai tiedusteluna, onko nyt hyvä hetki soittaa tai jotain muuta. Viestin muotokieli antaa ymmärtää, että kyseessä ei ole mikään vakava asia, koska lähettäjä on nähnyt tarpeeksi vaivaa kaivaakseen esiin sanallista viestiä hauskemman muodon. Yksinkertainen 'Voitko soittaa?' saattaisi tuoda ensimmäisenä mieleen, että jotain ikävää on sattunut.

Samaan tapaan esimerkiksi liikennemerkissä tai vastaavassa yhteydessä nähtävä nuoli oikealle on ideogrammi, koska sitä ei voi yksiselitteisesti lukea ääneen millään kielellä toisin kuin vaikkapa turn right, oikealle tai 向右.

Viimeisestä esimerkistä päästäänkin kiinalaisiin kirjoitusmerkkeihin. Niiden sanotaan usein kuvaavan asioita sanojen sijaan, mutta oikeastaan tämä pitää vain osittain paikkansa. Etymologiansa osalta osa kirjoitusmerkeistä kyllä voidaan luokitella ideogrammeiksi tai piktogrammeiksi: esimerkiksi 二 on ideogrammi, joka kuvaa lukumäärää kaksi, ja 人 on pohjimmiltaan ihmishahmoa esittävä kuva. Samoin 馬 esittää hevosta, mutta kiinassa kysymyspartikkelia merkitsevä 嗎 on yhdistelmä suuta ja hevosta esittäviä kuvia, mikä viittaa siihen, että kysymyspartikkeli ma kuulostaa samalta kuin hevosta tarkoittava sana mǎ.

Tästä päästäänkin siihen, että merkit tosiaan viittaavat sanoihin eivätkä pelkästään asioihin: ihmishahmoa kuvaava piktogrammi 人 merkitsee sanaa rén eikä sanaa nán, ja ideogrammi 二 merkitsee sanaa èr eikä sanaa liǎng, vaikka niiden pikto- ja ideograafinen luonne periaatteessa mahdollistaisi molemmat merkitykset. Kiinalaiset kirjoitusmerkit ovat siis sanamerkkejä.

On kuitenkin huomattava, että kiinalaisten kirjoitusmerkkien suhde merkitykseen ei ole yhtä mielivaltainen kuin latinalaisilla aakkosilla. Esimerkiksi merkkijono sun on ties, sun on villas merkitsee aivan eri asioita riippuen siitä, luetaanko se suomeksi vai englanniksi, mutta ylempänä mainitut merkit 人, 二 ja 馬 merkitsevät suunnilleen samaa ('mies', 'kaksi', 'hevonen') riippumatta siitä, luetaanko ne kantoniksi (yàhn, yih, máh), mandariiniksi (rén, èr, mǎ) tai jopa japaniksi (hito, ni, uma). Kuten japania, teoriassa myös suomea voitaisiin kirjoittaa kiinalaisilla kirjoitusmerkeillä, mutta tällöin olisi japanin tapaan käytännössä turvauduttava lisämerkkeihin morfologian osalta. Jos lisämerkistönä käytettäisiin latinalaisia aakkosia, voitaisiin suomenkielinen lauseke miehen kaksi hevosta kirjoittaa seuraavasti:

人n 二 馬ta

Tässä siis edellä mainitut merkit merkitsevät sanoja mies, kaksi ja hevonen; substantiiveihin on lisätty latinalaisin aakkosin yksikön genetiivin pääte -n ja yksikön partitiivin pääte -ta.

Vastaavasti talossa asuu kaksi perhettä voitaisiin kirjoittaa näin:

 家ssa 住u 二 戶tä.

Tässä siis 家 merkitsee suomen kielen sanaa talo (aivan kuten merkkijono ⟨talo⟩ merkitsee sanaa talo), 住 merkitsee asua,  二 merkitsee kaksi ja 戶 merkitsee perhe. Kieliopilliset päätteet on jälleen merkitty latinalaisilla aakkosilla. Tämä käytäntö liippaa läheltä kaikille tuttua tapaa kirjoittaa vaikkapa viidelletoista muodossa 15:lle.

Egyptiläsissä hieroglyfeissa on jonkin verran samaa kuin kiinalaisissa kirjoitusmerkeissä. Hieroglyfien tulkinta edellytti aikanaan paitsi Rosettan kiveä, jossa sama teksti on egyptin lisäksi kreikaksi, myös muinaisegyptin nuorimman muodon eli koptin tuntemusta sekä aimo annoksen luovaa mielikuvitusta. Tulokset eivät kuitenkaan ole mitenkään mielivaltaisia tai sattumanvaraisia.

Yksinkertaistaen voisi sanoa, että hieroglyfeilla merkittiin joko konsonantteja tai asioita. Konsonantteja merkittiin joko niin, että tiettyä konsonanttia merkitsi tietty hieroglyfi, esimerkiksi 𓆑 on f ja 𓂋 on r, tai niin, että tietty hieroglyfi kuvasi jotain tiettyä sanaa ja siten kaikkia siihen sisältyviä konsonantteja, esimerkiksi 𓄤 nfr. Molempia saatettiin käyttää selvyyden vuoksi yhdessä, esimerkiksi 𓄤𓆑𓂋 nfr.

Muinaisegyptin vokaaleista ei siis ole oikein mitään tietoa, ja hieroglyfien transkriptioiden ääntöasut edustavat luokkahuoneääntämystä puhtaimmillaan: esimerkiksi 𓋴𓄤𓆑𓂋𓅱 snfrw voidaan lukea ääneen "seneferu", "sneferu" tai "seneferwi". Hieroglyfien tulkitsemista ja lukemista tukevat egyptistä saadut lainasanat muissa muinaiskielissä sekä tietenkin se, että muinaisegyptin nuorinta muotoa eli koptia kirjoitettiin kreikkalaisilla aakkosilla. Esimerkiksi 𓈗 mw 'vesi' on sama kuin koptin ⲙⲟⲟⲩ.

Jos emojeilla haluttaisiin kirjoittaa kuten hieroglyfeillä, olisi kuitenkin aivan ensimmäiseksi päätettävä, mitä kieltä ollaan kirjoittamassa. Yksinkertaisuuden vuoksi käytän esimerkkinä englannin kieltä ja klassista esimerkkiä, jonka mukaan englanninkielinen lause I believe voitaisiin kirjoittaa kuvakirjoituksella seuraavassa muodossa:

👁🐝🍁

Tässä siis merkit vastavat sanoja eye, bee ja leaf, jotka yhdessä äännettynä kuulostavat suunnilleen samalta kuin edellä mainittu lause.

Jos haluttaisiin tarkemmin noudattaa egyptin kirjoitustapoja, voitaisiin sana hot kirjoittaa antamalla konsonantit h ja t ja sitten merkitystä tarkentava ideogrammi, esimerkiksi HT🔥. Vastaavasti sana hat voitaisiin kirjoittaa HT🎩. Molemmissa tapauksissa kaksi ensimmäistä merkkiä merkitsevät sanan konsonantteja, joihin merkitykseen viittaava ideogrammi ohjaa täydentämään oikean vokaalin. Käytin selvyyden vuoksi latinalaisia aakkosia apukirjaimistona, mutta tietenkin kirjainten h ja t sijaan voitaisiin käyttää niitä merkitseviä kuvakkeita. Sopivia kuvakkeita olisivat ainakin 🦊 f, 🏌️‍♀️ g, 🏨 h, 👨‍👦‍👦 p, 🥃 w ja 🦓 z. Näillä eväillä voitaisiin kirjoittaa englannin sana hog muodossa 🏨🏌️‍♀️🐖 ja weep muodossa 🥃👨‍👦‍👦😢.

Konsonantit voitaisiin merkitä myös yhdellä kuvakkeella, joka merkitsee sanaa, joka sisältää tarvittavat konsonantit. Näin ollen voitaisiin kirjoittaa esimerkiksi seuraavat sanat:

🍁😂  laugh
🍁🍞  loaf
🍁❤️  love

Yllä olevissa sanoissa ensimmäinen kuvake antaa sanan leaf konsonantit l-f (tai l-v), ja jälkimmäinen kuvake selventää semanttisin perustein, millaisilla vokaaleilla konsonantit on täydennettävä. Luonnollisesti tällaisen järjestelmän tehokas käyttö edellyttää vakiintuneita käytäntöjä, jotta lukemisesta ei tule jatkuvaa kuva-arvoitusten ratkaisemista.

Newtonin kolmannesta laista

Fyysikko Isaac Newton julkaisi klassisen mekaniikan perusteet latinankielisessä teoksessaan Philosophiæ Naturalis Principia Mathematica eli 'luonnonfilosofian matemaattiset periaatteet'. Ensimmäinen painos ilmestyi 1687, toinen 1713 ja kolmas 1726. Newtonin omat kappaleet ensimmäisestä painoksesta löytyvät digitoituina Cambridgen yliopiston sivuilta, sekä lisälehdillä (Adv.b.39.1) että ilman (NQ.16.200). Andrew Motten laatima ensimmäinen englanninkielinen käännös ilmestyi 1729 ja perustui kolmanteen painokseen. Kolmas painos on ilmestynyt vaihtoehtoiset lukutavat kokoavana editiona vuonna 1972 Alexandre Koyrén and I. Bernard Cohenin toimittamana.

Teos tunnettaneen parhaiten liikelaeista, etenkin kolmannen lain alkuosan englanninkielisestä muotoilusta for every action, there is an opposite and equal reaction. Useimmiten lausetta ei kuitenkaan käytetä Newtonin tarkoittamassa merkityksessä vaan kuvaannollisesti puhuttaessa jotakin asiaa seuraavasta "vastareaktiosta". Tämä edellyttää ajallista peräkkäisyyttä, joka ei ole läsnä Newtonin muotoilussa. Alkukielellä eli latinaksi kolmas laki toteaa:

Actioni contrariam ſemper & æqualem eſſe reactionem : ſive corporum
duorum actiones in ſe mutuo ſemper eſſe æquales & in partes contra-
rias dirigi.

'Aktiolle on aina vastakkainen ja yhtäläinen reaktio, eli kahden kappaleen aktiot keskenään ovat aina yhtäläisiä ja suuntautuvat vastakkaisiin suuntiin.'

Olen käyttänyt yllä sanaa aktio lähinnä siksi, etten keksi parempaakaan. Pohjalla olevan verbin agere perusmerkitys on 'ajaa', mutta käytännössä se tarkoittaa kaikenlaista 'tekemistä', 'toimimista' ja 'suorittamista'. Etuliite re- merkitsee usein 'vastaan', 'takaisin' tai 'uudelleen', mutta toisinaan se vain terävöittää verbijuuren merkitystä. Tässä yhteydessä etuliitteen merkitys on ymmärrettävä kuten Newtonin samassa yhteydessä tarjoamassa esimerkissä, jossa hän käyttää verbiä trahere 'vetää' ja siitä johdettua verbiä retrahere: jos hevonen vetää köyteen kiinnitettyä kiveä, tulee hevonen vedetyksi yhtä lailla kohti kiveä (si equus lapidem funi alligatum trahit, retrahetur etiam & equus æqualiter in lapidem). Ut ita dicam, 'niin sanoakseni", kuten Newton on kyseiseen kohtaan käsin lisännyt.

Newtonin oma näkemys kolmannen lain sanamuodosta (NQ.16.200).

Huvittavaa on, että Newton olisi ilmeisesti halunnut poistaa teoksestaan sen luultavasti tunnetuimman yksittäisen lauseen: hän on nimittäin yliviivannut sen (ja korjannut sanaan corporum ison alkukirjaimen) molempiin omiin kappaleisiinsa, kuten yllä olevasta kuvasta näkyy. Harmillista sinänsä, että poisto ei kuitenkaan päätynyt myöhempiin painoksiin.

Satunnaisia vastauksia

Tässä kirjoituksessa vastaan parhaani mukaan kysymyksiin, joiden kautta tuntemattomat lukijat ovat päätyneet Filologogrammataan mutta joihin täältä ei ole (tähän asti) löytynyt ainakaan yksinkertaisia vastauksia. Olen muotoillut myös fragmentaariset hakulausekkeet kokonaisiksi kysymyksiksi, jotka eivät näin ollen välttämättä täydellisesti vastaa sitä, mitä kyseinen henkilö on oikeastaan halunnut tietää.

Aineistoa.

Miksi Suomenlinnaa kutsutaan Pohjolan Gibraltariksi?

Suomenlinnaa tai oikeammin Viaporia (josta olen kirjoittanut useasti) kutsuttiin Pohjolan Girbaltariksi siksi, että sen katsottiin olevan yhtä valloittamaton kuin varsinainen Gibraltarin linnoitus Espanjan rannikolla. Ilmaisun lienee popularisoinut Runeberg Vänrikki Stoolin tarinoiden Viaporia käsittelevällä runollaan.

Mikä on tähtien merkitys sotilasarvoissa?

Sopimussotilaiden eli varusmiespalveluksen jälkeen määräaikaiseen virkasuhteeseen jääneiden sotilaiden arvomerkeissä käytettiin aikaisemmin tähteä erottamaan heidät varusmiehistä, sotilasammattihenkilöistä ja reserviläisistä. Sotilasammattihenkilöiden arvomerkeissä oli vastaavasti miekka kuten nykyäänkin ammattialiupseerikersantin arvomerkissä. Aiemmin tähtiä ja miekkaa käytettiin sotilasvirkamiesten arvomerkeissä.

Mitä tarkoittaa "sumfatirallaa"?

Kyseessä on filleri, jonka alkuosa luultavasti perustuu ruotsin sanaan sjung 'laula'.

Miten "becherovka" äännetään?

Tähän löytyy oikeastaan ihan suora vastaus, mutta todetaan vielä, että tämän tšekkiläisen liköörin nimi on johdettu saksankielisestä sukunimestä Becher, jossa ch ääntyy kuten h suomen sanassa vihko. Ilmeisesti tšekit kuitenkin ääntävät sen karheampana "ach"-äänteenä. Lisäksi huomattakoon, että v ääntyy k:n edellä soinnittomana, joten nimi ääntyy kokonaisuudessaan suunnilleen [bexerofka].

Mihin vesuria käytetään?

Tätä Agricolan yhteydessä mainitsemaani työkalua käytetään vesakon raivaamiseen ja puiden karsimiseen.

Miten "via crucis" äännetään?

Tähänkin löytyy jo vastaus, mutta se on vähän pitkä. "Via krukis", jos haluaa kuulostaa suomalaiselta latinistilta; "via krutsis" tai "via krusis", jos haluaa kuulostaa astetta valistuneemmalta suomalaiselta latinistilta; "wia kdukis", jos haluaa kuulostaa Cicerolta.

Mitä ovat sanan kulli synonyymit?

Nilkki, nalkki, koinuneuvo, neien turva, vitun vasara, kullan nuppu, seisottaja, kannattaja, yllyttäjä, kyrpä.