Piispa Henrikistä

Elättelin jossain vaiheessa sellaista ajatusta, että julkaisisin piispa Henrikiä koskevan kirjoituksen hänen muistopäivänään eli heikinpäivänä (19.1.). Unohdin kuitenkin asian tänäkin vuonna, enkä viitsi odottaa ensi vuoteen, joten pitkän hiljaisuuden rikkoakseni kirjoitan lyhyesti aiheesta lähinnä kokoamalla yhteen muutamia mielenkiintoisia lähteitä. Oletukseni on, että tarina itsessään on lukijalle pääpiirteissään tuttu, mutta pääkohdat käyvät joka tapauksessa ilmi tästä kirjoituksesta. Sanomattakin lienee selvää, että kyseessä on jo varhaisessa vaiheessa osaksi mytologiaa tullut tarina, jonka eri versioita ei ole tässä mahdollista käsitellä kattavasti. Ylipäänsä kehotan tutustumaan Lauri Simonsuurin teokseen Kotiseudun tarinoita (2. painos 1984, s. 79 - 83), josta löytyy aiheeseen liittyviä tarinoita, sekä tietenkin Zacharis Topeliuksen Maamme -kirjaan (4. luku). Myös Martti Haavio käsittelee aihetta teoksessaan Suomalaisen muinaisrunouden maailma (1935, s. 281 - 287). Tuoreempi aihetta käsittelevä teos on Tuomas Heikkilän Pyhän Henrikin legenda (2005).

On mielekästä erottaa toisistaan pyhän Henrikin legendan kirkkohistoriallinen versio kansanomaisesta. Jälkimmäistä nimitetään kalevalamittaisessa muodossaan perinteisesti piispa Henrikin surmavirreksi. (Kansanrunoudesta puhuttaessa virsi merkitsi aikaisemmin pitkähköä kertovaa runoa.) Perinteitä kunnioittaen lähden liikkeelle Paavali Juustenin piispainkronikasta (Chronicon episcoporum Finlandensium), jossa piispa Henrikistä todetaan seuraavaa:

Beatus Henricus, oriundus in Britannia majori, hoc est, Anglia, prius episcopus Upsalensis (quartus in eo ordine) antequam illa ecclesia erecta fuit in metropolin. Hic post biennium sanctum Ericum comitans in Finlandiam venit, ut Finnones a paganismo ad agnitionem et cultum veri Dei converteret, et ipse tandem sequenti hyeme martyrio afficitur. Haec acta sunt anno Domini 1150. Quare autem martyrium passus sit, ejus legenda testatur, quae Finnonibus satis est nota.

'Autuas Henrik, syntynyt Isossa-Britanniassa eli Englannissa, ensin Uppsalan piispa (neljäs siinä arvossa) ennen kuin se kirkko ylennettiin arkkipiispanistuimeksi. Kahden vuoden jälkeen hän saapui Pyhän Eerikin kanssa Suomeen käännyttääkseen suomalaiset pakanuudesta tunnustamaan ja palvelemaan oikeaa Jumalaa, ja itse vihdoin seuraavana talvena kärsi marttyyrikuoleman. Tämä tapahtui Herran vuonna 1150. Miksi hän kärsi marttyyrikuoleman, todistaa hänen legendansa, joka on riittävän tuttu suomalaisille.'

Kuten todettua, piispa Henrikin legendasta onkin lukuisia kansanomaisia versioita, jotka kertovat piispasta ja hänen tappajastaan Lallista. Christfrid Gananderin kertoo teoksessaan Mythologia Fennica (1789) viimeksi mainitusta seuraavaa:

LALLI, en finſk bonde ſom mördade St. Hinrik. Sedan han kom hem ifrån Kjulo-träſk, och hade den mördade Biskopens mitra på hufvudet, ſjöng barnflickan vid vaggan: Miſtä Lalli lakin ſaanut, Paha mies hywän hytyrin. Se St. Hinrik.

Tarinan mukaan murhattuaan piispan Lalli otti hänen lakkinsa, ja kun hän yritti myöhemmin ottaa sen päästään, repesi  hänen päänahkansa sen mukana. (Eräiden versioiden mukaan Lalli otti myös Piispan sormuksen, ja hänen ottaessaan sitä pois sormestaan lähtivät sormen lihat sen mukana.) Lalli lakkeineen elää myös sananlaskussa "Lalli etzi lackians/ lallin lacki pään laella" (SKVR VIII.988). Piispa Henrikistä Ganander kertoo puolestaan seuraavasti:

St. HINRIK, En Lärare ifrån England; kom til Sverige med ſin Landsman Cardinalen Nicolaus Albanenſis 1153, och blef af honom förordnad til Biſkop i Upſala. Han fölgde med ERIK den Helige til Finland, där han omvände och döpte många hedningar, och ſtyrkte dem, ſom af Eriks vapen redan voro tvungne til dop och Chriſtendom.

Men när Hendrik på svenſkt ſätt ville gäſta på et gods, ſom tillhörde Lalli, en förnäm Finne, och i ägarens frånvaro uttog det han behövde, blev han af den förtörnade Lalli öfverfallen och ihjälſlagen på iſsen i Kjulo träſk, förſt på året 1158. Lalli avhögg St. Hintiks tumm, varpå var en gallring, ſom flög på iſen, men glittrade fram om våren, då den gjorde mirakel och en blind, ſom förſt blev den varſe, feck ſin ſyn igen. Samma tumm, är nu et inſigne i Åbo Dom-Capitlets Sigill.

Detta dråp gjorde Henrik til en Martyr och uphögde honom till et Helgon. Påfven Adrian IV utgaf en Bulla, at St. Henrik ſkulle blifva Canonicerad, och d. 19 Januarii, kallad Hindriksmeſſa, ſkulle hans åminnelſe heligt firas, och St. Henrik antagas til Sveriges och Finlands Patron. Hans graf i Nouſis kyrka, tre mil ifrån Åbo, blef mycket beſökt. Hans åkallan troddes bota invigd på Unikangar til hans ära, och hennes underlagde Bönder ſe fins av träd, med Biſkops mitra, i Pedersöre kyrkas våkenhus.

(Mythologia Fennica on tietosanakirjan muotoon laadittuna helposti lähestyttävä ja muutenkin varsin viihdyttävä selostus Gananderin käsityksestä suomalaisten uskomuksista ja myyteistä.)

Heittelehtivän oikeinkirjoituksen (Hinrik, Henrdrik, Henrik) lisäksi huomion kiinnittää ilmeisesti kulttuurien kohtaamisesta syntyvä ongelma: ottaessaan Lallin talosta tarvitsemansa tarvikkeet piispa toimii "ruotsalaisen tavan mukaan" (på svenſkt ſätt). Haavion mukaan "ruotsalainen tapa" on tosin vasta se, että piispa ottaa tarvitsemansa vaimon kieltäydyttyä myymästä elintarvikkeita.

Tukkansa menettänyt Lalli piispan mitra kädessään. (Elias Brennerin akvarelli.)

Gustaf Renvallin vuonna 1826 ilmestynyt Suomalainen sana-kirja ei ole tietosanakirja, mutta jostain syystä tämä "kuuluisa (pahamaineinen?) suomalainen" ja "piispa Henrikin tappaja" löytyy siitä hakusanana johdoksineen:

Lalli, in Ns. Finno famosus, Episc. Henrici interfector, it. juopo-lalli homo bibax l. ebriosus, G. Saufhals.

Suomalaisen kirjallisuuden seuran (SKS) kansanrunousarkiston vanhin käsikirjoitus on eräs versio piispa Henrikin surmavirrestä (Reinius, Th. III:1), joka on julkaistu painettuna Suomen kansan vanhat runot -sarjan (SKVR, 1909 - 1948 ja 1997) Varsinais-Suomi-osassa (VIII,990B). Käsikirjoitus on julkaistu myös faksimilenä englanninkielisen käännöksen kanssa (SKS, 2. painos 1999). Runon otsikko on "Runo Laulu Sant henderjkiſtä Enſimäjſeſtä Tuurun piſpaſta joca on ſyndynyt Englandiſa ja ſitten Cunjngahaſta Ruotziſa Erjkj Rjjda riſta. wuona. 1150".

Piispa Henrikin surmavirren otsikko (SKS KRA. Reinius, Th. III:1).

Elias Lönnrot julkaisi surmavirren Kantelettaren kolmannessa kirjassa (1840). Esipuheessa Lönnrot kirjoittaa seuraavasti:

Pispa Henrikki, jonka surmasta 7:männessä virressä kerrotaan, oli Englandista syntysin ja tuli v. 1156 eli 1157 (kumpanako vuonna, siitä ei ole vielä tarkkaa tietoa saatu) Ruotsin kuninkaan Eerikki IX:sännen, liialta nimeltä Pyhän, kanssa Suomeen. Hän oli ensimäinen Kristin uskon saarnaja Suomessa, ja tuli muitaki tietoja myöten Suomen pakanoilta (Köyliöjärven seuduilla) surmatuksi. Hänen poikkioin peukalonsa on vieläki Turun Tuomio-kapitulin sinetissä kuvattuna, ja Henrikin päivä Annakoissa on hänen muistoksensa säädetty.

Lönnrot mainitsee kyseisen virren kuuluvan niihin, jotka ovat "Hämeen ja Satakunnan puolesta". Huomio tekstissä kiinnittyy sellaisiin epälänsisuomalaisiin t:n heikon asteen ilmentymiin kuin "Jo tässä tulevi nälkä, / Eikä syöä, eikä juoa, / Eikä purtua pietä". Lönnrot selittää käytäntöään seuraavasti:

Syy siihen, että Hämeen puolesta saaduissa virsissä d, l, eli r, kuin kussaki paikassa sanavarren muuttuvata keraketta t äännetään, on tullut peräti pois jätetyksi, on se, että emme ole niiden harvalukuisten, sieltä kotoisten virsien tähden luulleet sopivan, tässä kokouksessa muuten yletiensä seurattavata kirjotuslaatua muuttaa. Se joka ylen siitä meille pahastuu, pitäköön kun muinaki kirjotus- eli pränttivirheinä ne poisjääneet kerakkeet ja oikaskoon sanat mieltänsä myöten.

(Nyt jo vanhentunut mutta silti tyylikäs sana kerake merkitsee 'konsonanttia' eli 'keralla ääntyvää'.) Ylipäänsä surmavirsi on ainakin lönnrotilaisesta näkökulmasta selvästi matalampitasoista kun esimerkiksi Kalevalan runot.)

SKVR:ssa on julkaistu useita toisintoja ja fragmentteja surmavirrestä (löytyvät kätevästi täältä). Lähinnä Kantelettaren versiota (ilmeisesti sen lähde) on Hämeestä kerätty IX₁,2, jossa edellä mainittu kohta kuuluu alkuperäisine konsonantteineen "jo täsſä tulepi nälkä, / eikä ſyödä, eikä juoda, / eikä purtua pidetä".

Mainitun nälän ja janon vuoksi piispa pysähtyy palvelijansa kanssa Lallin talon kohdalle hankkiakseen elintarvikkeita, "ruotsalaiseen tapaan", kuten todettua. Isäntä itse ei ole paikalla, mutta piispa maksaa hyvän hinnan talon emännälle. Vanhimman käsikirjoituksen mukaan piispan kehotus palvelijalleen on seuraavanlainen (SKVR VIII.990 B, 66-71):

otta Kyrſä unnjn| pääldä
otta olluta cellariſta
heittä| pennjngit ſijahan|
hejnät hemä huoneheſta
ja caurat| caura hjngaloſta
heittä pennjngit| ſijahan

Köyliössä kyrsä on merkinnyt 'hapanta, rukiista reikäleipää'.

Lallin vaimo valehtelee miehelleen piispan varastaneen heiltä ruokaa ja juomaa (85-94):

jopa on| täſä ſitten Käynyt
Ruoka Ruotzin Syömä Saxa
otti cakon|| cakon uunjn pääldä
otti ollutta cellä|riſtä
hejtti tuhkia ſijahan
heinät hejnä| huoneheſta
caurat caura hingaloſta
heitti tuhkja ſjjahan.

Sanat ruotzi ja saxa lienevät parhaiten ymmärrettävissä viittaamaan ulkomaalaisuuteen yleensä. (Henrikin mainitaan kasvaneen calimaſta eli "Kaalimaasta", minkä on ajateltu viittaavan Walesiin.) Kaurahinkalo on eräänlainen kauran säilytysastia.

On sinänsä mielenkiintoista, että Lalli toki on kiistatta syyllinen itse tekoon, mutta hänen vaimonsa näyttäisi noudattavan Eevan perinteitä toimiessaan miehensä rikoksen liikkeelle panevana voimana.

Piispa Henrikin legenda löytyy kuvattuna Nousiaisten kirkossa sijaitsevan sarkofagin sivuja koristavista kuparilaatoista, jotka on tehty 1400-luvulla. Kopiot kyseisistä laatoista löytyvät Kansallismuseosta Helsingistä (huone 106), ja ne on myös julkaistu värivalokuvina Museoviraston julkaisemassa teoksessa Pyhän Henrikin sarkofagi (1996). Palaan aiheeseen myöhemmin ja luultavimmin toisaalla.

Seposta ja sepästä

Tulin osallistuneeksi toisaalla keskusteluun, jossa pohdittiin seppo- ja seppä-sanaa. Näin juuri lopuillaan olevan Kalevalan päivän kunniaksi on ehkä paikallaan kirjoittaa asiasta lyhyesti tännekin.

Seppo Ilmarinen Vanhassa Kalevalassa.

Nykysuomen sanaan seppä liittyvät muuta kuin sepän ammattiin liittyvää tekemistä ilmaisevat johdokset sepittää ja sepustaa. Sanataituria merkitsevä sanaseppo sisältää etunimikäytöstä ja Kalevalasta tutun muodon seppo. Kalevalassa seppo esiintyy lähes yksinomaan Ilmarisen epiteettinä, mistä onkin seurannut, että jotkut mieltävät hänen koko nimensä olevan "Seppo Ilmarinen". Sanaa seppo käytetään kuitenkin yleisnimenä, ainakin kerran viitaten Väinämöiseen (17,129-140):

Vanha virsikäs Vipunen
ei tuosta totella ollut.
Silloin vanha Väinämöinen
löihen itsensä sepoksi,
rakentihe rautioksi;
painoi paitansa pajaksi,
hiat paian palkehiksi,
turkkinsa tuhottimeksi,
housut hormiksi rakenti,
sukat hormin suulliseksi,
polvensa alasimeksi,
vasaraksi kyynäspäänsä.

Sepon toisintona on tässä rautio, joka merkitsee sekin 'seppää'. Koska Kalevala on kuitenkin ensisijaisesti Elias Lönnrotin kaunokirjallinen tuote (vaikkakin monessa suhteessa Lönnrotia voikin pitää aitona kansanperinteen jatkajana), on varsinainen tutkimus kohdistettava aina varsinaisiin primäärilähteisiin, esimerkiksi Suomen kansan vanhoihin runoihin. Tässä riittänee maininta, että sepoksi on yllä lainatussakin tapauksessa kansanomainen, ja seppo esiintyy muutenkin aineistossa varsin runsaslukuisena.

Karjalan kielen sanakirjan mukaan muoto seppo on runollinen, ja sitä käytetään "leikkisästi seppää puhuteltaessa". Seppää puolestaan käytetään sepän lisäksi muistakin käsityöläisistä sekä merkitsemään 'mestaria', 'taituria' ja 'tietäjää'. Muita merkityksiä ovat 'eräs kovakuoriaislaji' ja 'hiiva'. Eräässä loitsussa sana esiintyy siittimen kiertoilmaisuna. Suomen sanojen alkuperä toteaa sepon olevan diminutiivi; kyseessä on siis sama affektiivinen O-johdin kuin sanoissa koto ja venho. Foneettisesti samankaltainen on myös lapsekas U-johdin sellaisissa muodoissa kuin koiru tai nenu.

Agricolalla sana seppä esiintuu nykymerkityksessään, mutta Tituksen ja heprealaiskirjeen esipuheissa esiintyy johdos sepesti, joka merkitsee 'taitavasti' (alkutekstissä meisterlich): 

TEme on yxi Lyhykeinen Epistola / Mutta quitengin yxi sangen Christilinen Oppi / iossa caikinaiset ouat nin sepesti pätetydh / iota iocu Christittu taruitze tiete / ia ielkin ele.

Wai quinga caikista neiste on / nin hen sijttekin on yxi iwri sangen Jalo Epistola / ioca Christusen Pappiudhesta sepesti ia syuesti Ramatuista puhupi / ia nin hen mös caunijsti / ia runsasti / sen Wanhan Testamentin wlostoimitta.

Myös Renvallin sanakirja tuntee sanan sepästi antaen sille latinankielisen vastineen affabre ja saksankieliset vastineet kunstreich ja geschickt, jotka kaikki merkitsevät 'taitavasti'. Seppo merkitsee Renvallin mukaan samaa kuin seppä mutta on harvinaisempi ja runollinen.

Mielenkiintoinen ilmaisu seppyydellä esiintyy kuningas Kristofer Baijerilaisen (1418 - 1448) maalain ja kaupunginlain suomennoksissa. Alla ote Herra Martin käännöksestä:

Nytt asuuat lapses yhdes talois, iakamat, mitä he sauatt palueluxell eli muilla seppydhellä, nijn ottakan yxi welij nijn palio quin toinengi, ia nin palio yxi Sisar quin toinengin. Nytt sitte quin saatu on iaettu, nijn käypi iakoon se quin he sait Isäldä ia Äitildä, ia ei se quin he palueluxel eli seppydhellä sait ia woitit enämbi iaetta.

...ja vastaava kohta Ljungo Tuomaanpojan käännöksestä vuodelta 1601:

[N]ytt asuat lapset iakamattomas taloudes, mitkä he sauat palueluxell eli muulla seppydellä, nin åttakan yxi welij quiñ toinengi, ia nin yxi sisar quin toineñgi Nin sittä quin saatu on iaettu, Nin käykän iakon sen cansa quin he sait isäldä ia äitildä, Ja eij se quin he palueluxella eli seppydellä sait ia woitit enämbi iaeta

Muinaisruotsinkielisessä alkutekstissä kohta kuuluu näin:

Nu boa sytzkane saman j bo oskipto, huat the afla meth tienist eller androm slögdoom, taki swa broder som broder oc swa syster som syster. Nw sidan skipt ær, tha ganger thet til skiptis som the aff fæderne eller möderne fingo, oc ey thet som the meth tienist eller slöghdoom wnno.

Vanhan kirjasuomen seppydhellä on siis ilmaisun (meth) slög(h)doom käännösvastine. (Muinaisruotsalainen muoto on keinoa tai välikappaletta ilmaiseva monikon datiivi, jonka pääte -om on tuttu myös nykyruotsin sanasta lagom.) Voitaneen siis otaksua, että seppyd(h)ellä on tässä käännettävä 'käsityöläisammattia harjoittamalla'.

Englannin taivutuksesta, osa 1

Yksi niistä englannin kielen piirteistä, joita on Otto Jespersenistä (1860 - 1943) ja Henry Bradleysta (1845 - 1923) asti ylistetty, on vaikeiden ja turhien taivutuskategorioiden puute. Tästä johtuen englantia oppivan ei tarvitse opetella massoittain taivutuskaavoja, vaan (hieman yksinkertaistaen) ainoastaan oppia laittamaan oikeat sanat oikeaan järjestykseen. Myös grammaatikko John Wallis (1616 - 1703) mainitsee kieliopissaan, että englanti on "omnium, quas scio, linguarum facillima, et paucissimis regulis tota ipsius fabrica tradi poterit" ('kaikista tuntemistani kielistä helpoin, ja sen koko rakenne voidaan selittää muutamalla säännöllä'). Taivutusten vähäisyydestä johtuen suurimmat vaikeudet tulevatkin vastaan fraseologian ja syntaksin nyansseissa, mutta saa englannin kielen taivutumuodoista kuitenkin paljon asiaa irti. Tässä kirjoituksessa käsittelen totuttuun tapaan historiallisehkosta näkökulmasta nykyenglannin substantiivien taivutusta eli monikkoa ja genetiiviä. Jos aihe ei ole sinänsä tuttu, suosittelen tutustumaan ensin vaikkapa Englannin peruskielioppiin.

Kirjoitin nykyenglantiin säilyneistä erilaisista monikkomuodoista jo toisessa kirjoituksessa, ja koska hyvät esimerkit kestävät kierrätystä, käytän niitä tässäkin.

Tavallisinta monikkotyyppiä edustaa stone : stones, jossa monikon pääte on -s, joka liittyy useimpiin sanoihin ilman komplikaatioita. Vokaalia merkitsevään y:hyn loppuvat sanat kokevat lievän ortografisen muutoksen, esim. lorry : lorries ja fly : flies (mutta kuitenkin boy : boys ja toy : toys). Mikäli sana päättyy ch-, s-, sh- tai x-kirjaimiin, on monikon pääte -es, esim. church : churches, bus : buses, bush : bushes ja tax : taxes.

Päällisin puolin näyttäisi siltä, että stone : stones ja house : houses olisivat vastaavia tapauksia, mutta jälkimmäinen vastaa mykkine e-kirjaimineen oikeastaan edellä käsiteltyä sibilanttipäätteistä tyyppiä: stone ja monikko stones ovat molemmat yksitavuisia yksiköllisen sanan house lailla, mutta monikko houses on kaksitavuinen. Lisäksi yksikön soinniton s muuttuu vokaalien (äänteiden, ei kirjainten) väliin joutuessaan soinnilliseksi: yksikkö ääntyy /haʊs/, monikko /haʊzᵻz/. Vastaava vokaalienvälinen soinnillistumisilmiö tapahtuu eräissä f-loppuisissa sanoissa, joissa se myös näkyy kirjoitusasussa: calf : calves, leaf : leaves, loaf : loaves, wife : wives ja wolf : wolves. Sana dwarf ei varsinaisesti kuulu tähän ryhmään, vaikka J. R. R. Tolkien käyttikin sen monikosta muotoa dwarves.

Visuaalis-vertailevalla menetelmällä voidaan todeta englannin olevan suunnilleen yhtä helppoa kuin saksa ja ranska.

O-loppuisten sanojen suhteen esiintyy horjuvuutta: hero on monikossa heroes, mutta motto voi olla joko mottos tai mottoes. Toisaalta photo ja piano ovat monikossa aina photos ja pianos. Klassisen maailman heeroksista juontuva heroes voidaan teoriassa nähdä lainattuna monikkona latinalais-kreikkalaisesta sanasta heros : heroes (kreikaksi ἥρως : ἥρωες). Klassisista kielistä peräisin olevista varsinaisista es-päätteisistä monikoista lisää alempana.

Historiallisesti vokaalinmukaukseen eli umlautiin pohjautuvalla vokaalimutaatiolla muodostettavia monikkoja ovat man : men, woman : women (alk. wīfman, kirjaimellisesti 'vaimoihminen'), foot : feet, tooth : teeth, goose : geese sekä kirjoitusasultaan ranskalaisemmin käyttäytyvät mouse : mice ja louse : lice. Vastaava muutos näkyy myös sanan brother vanhanaikaisessa monikossa brethren, jossa on lisäksi en-pääte, joka on oikeastaan saksasta tuttujen ns. heikkojen substantiivien monikon pääte. (Entisaikojen grammaatikot luulivat myös muotojen men ja women muodostuneen tällä päätteellä.) Ainoa puhtaasti säilynyt tätä tyyppiä edustava tapaus nykyenglannissa on ox : oxen. (Ruotsin yksikön määräinen muoto oxen ei liity tähän, mutta historiallisesti heikkojen substantiivien pääte näkyy kyllä muodoissa öron ja ögon.) Sanassa child : children monikossa on lisäksi r, joka periytyy alkuperäisen vartalokonsonantin s rotasoituneesta muodosta: muinaisenglannissa sana esiintyy vielä muodossa cild : cildru.

Rotasismi eli muutos s → r näkyy myös sanassa deer, joka tunnetaan gootista muodossa dius ja monikon datiivissa diuzam, jossa vartalokonsonantti on rotasismia ennakoivassa soinnillisessa muodossa. Tämän kirjoituksen aiheeseen deer liittyy kuitenkin enemmän sikäli, että se on myös monikossa deer. Sama pätee sanoihin sheep : sheep, swine : swine. Sanan fish monikko on joko fish tai fishes. Analogisesti myös monista muista eläimistä käytetään päätteettömiä monikkoja.

Historiallisesti edellä mainitut ovat sanaa fish (muinaisenglannin fisc : fiscas) lukuun ottamatta neutreja, joiden päätteettömyys monikossa (dēor : dēor, swīn : swīn) johtui alkuperäisen *a-päätteen katoamisesta. (Osassa neutreja pääte näkyi vielä muinaisenglannissa muodossa -u, esim. scip : scipu ja jopa jo mainittu cild : cildru.) Etymologisessa mielessä kyseinen pääte näkyy kuitenkin nykyenglannissakin eräiden latinalaisten ja kreikkalaisten neutrisukusisten lainasanojen monikoissa, esim. bacterium : bacteria 'bakteeri', phenomenon : phenomena 'ilmiö' (vrt. kreikan φαινόμενον : φαινόμενα) ja hapax legomenon : hapax legomena 'kerran luettava' (kr. ἅπαξ λεγόμενον : ἅπαξ λεγόμενα). Jälkimmäinen lyhenee usein muotoon hapax, josta on johdettu klassisistia kauhistuttava monikko hapaces alempana käsiteltyjen sanojen mallin mukaan, vaikka kyseessä on adverbi 'kerran' eikä mikään taivutettava substantiivi.

Latinan monikon päätteitä tavataan lainasanoissa muutenkin, esim. fungus : fungi 'sieni', antenna : antennae 'antenni' ja formula : formulae 'kaava'. Sanan octopus 'mustekala' monikko ei kuitenkaan ole oikein millään perusteella octopi, sillä kyseessä ei ole samanlainen us-loppuinen sana kuin fungus, vaan kyseessä on yhdyssana, jonka loppuosa pus : podes on kreikasta lainattu 'jalkaa' merkitsevä sana (latinassa vastaava sana on pes : pedes). Kokonaisuudessaan sana merkitsee siis 'kahdeksanjalkaista' (vrt. kreikan τρίπους : τρίποδες ja latinan tripus : tripodes 'kolmijalka, tripodi'). (Tähän sinänsä liittymättömän sanan Jesus monikko ei myöskään välttämättä ole Jesi, sillä sana ei taivu latinassa toisen deklinaation mukaan, toisin kuin esim. annus ja Romanus, kuten elokuvasta Monty Python and the Holy Grail voidaan oppia.) Monikon octopi voidaan katsoa toki edustavan vastaavaa analogiakehitystä kuin mitä englannin historiassa on muutenkin tapahtunut. Ylipäänsä us-loppuisia sanoja käsitellään toisinaan samalla tavalla kuin "kotoperäistä" bus : buses -tyyppiä (bus on etymologisesti latinan monikon datiivin pääte), ja a-loppuisiinkin sanoihin lisätään monikossa useimmiten vain -s, joten sellaiset monikot kuin funguses ja antennas ovat myös täysin mahdollisia.

Kuten muinaisten neutrien nollaksi muuttuneella monikon päätteellä, myös englannin s-päätteellä on vastineensa myös latinassa ja kreikassa, joista se on tunnistettavassa muodossa lainautunut englantiin eräiden sanojen monikoiden mukana. Niissä tapauksissa, joissa sanan yksikkö päättyy -is, näyttävät sellaisinaan lainatut monikot vaihtavan s:n edellä olevaa vokaalia, esim. basis : bases ja hypothesis : hypotheses. Vastaavalla monikon päätteellä taipuvat myös latinan sanat codex ja index, joiden englannistakin tutut monikot ovat codices ja indices. Toisaalta ainakin monikkomuoto indexes on englannissa hyvin yleinen. Sanaa codex 'koodeksi' käytettäneen vain sellaisissa yhteyksissä, joissa latinantaito on niin selviö, että kellekään ei tulisi mieleenkään taivuttaa sitä muuten kuin lainanantajakielen tapaan.

Edellä käsiteltyjen muotojen lisäksi nykyenglannissa esiintyy ilmiö, jota yksinkertaisuuden vuoksi nimitän historiallisin perustein genetiiviksi. Perinteisen näkemyksen mukaan genetiivin pääte on yksikössä -'s ja monikossa -s'. Näin ollen yksittäiselle englannin substantiiville voidaan ajatella neljä muotoa, esim. stone, stones, stone's ja stones' tai day, days, day's ja days'.

Yleensä heittomerkillä merkitään nimensä mukaisesti sitä, että sen paikalta on pudonnut jotain pois ("heittynyt"). Englannin supistumat noudattavatkin yleensä tätä logiikkaa, esim. do not → don't, is not → isn't, they have → they've, she would → she'd, he had → he'd, she has → she's ja he is → he's (neljään viimeksi mainittuun tapaukseen liittyvät ilmeiset sekaannusten vaarat on syytä ottaa huomioon esim. oppikirjatekstejä laadittaessa). Myös genetiivin osalta voitaisiin ajatella, että s-kirjaimen ja sanavartalon välistä on pudonnut päätteeseen kuulunut vokaali pois, mikä voidaan havaita tarkasteltaessa muinaisenglannin muotoja stān : stānes ja dæg : dæges, mutta toisaalta sama pätee monikon nominatiiviinkin stān : stānas ja dæg : dagas, joiden nykyvastineet kirjoitetaan ilman heittomerkkiä. Samuel Johnsonin (1709 - 1784) kieliopin mukaan hänen aikanaan annettu selitys heittomerkille ("mark of elision") on ollut se, että kyseessä olisi kontrahoitu his:

Theſe genitives are always written with a mark of eliſion, maſter's, ſcholar's, according to an opinion long received, that the 's is a contraction of his, as the ſoldier's valour, for the ſoldier his valour: but this cannot be the true original, becauſe 's is put to female nouns, Woman's beauty; the Virgin's delicacy; Haughty Juno's unrelenting hate: and collective nouns, as Woman's paſſions; the rabble's inſolence; the multitude's folly; in all theſe caſes it is apparent that his cannot be underſtood. We ſay likewiſe, the foundation's ſtrength, the diamond's luſtre, the winter's ſeverity; but in theſe caſes his may be understood, he and his having formerly been applied to neuters in the place now ſupplied by it and its.

(Mieleen tulee jotenkin saksan "der Dativ ist dem Genitiv sein Tod".) Johnson jatkaa toteamalla, että pääte on mitä ilmeisemmin peräisin niistä sanoista, jotka muinaisenglannissa saavat genetiivissä päätteen -es, jonka vokaali on useimissa tapauksissa tippunut pois. Johnson kritisoi samassa yhteydessä jo ylempänä mainittua John Wallisia, joka käyttää kieliopissaan (1653) muodosta nimitystä "adjective possessive" (adjectivum possessivum), vaikka kyseessä on "a real genitive indicating possession". "Adjektiivista" puhuminen on kieltämättä hämäävää syistä, joihin palaan seuraavassa kirjoituksessa. (Sivumennen sanoen Wallis tuomitsee yllä viitatun his-selityksen täysin vääräksi, mitä se tietenkin onkin.)

Monikon genetiivi muodostetaan astetta edellistä hämärämmällä päätteellä -s'. Johnson toteaa (jo tietenkin vanhentuneessa) kieliopissaan, että monikollisilla sanoilla (tarkoittaen s-monikkoa) ei ole genetiiviä, sillä hänen aikanaan nykyinen oikeinkirjoituskäytäntö ei ollut vielä vakiintunut. Houkuttelevaa olisi ajatella, että s-monikkoja kohdellaan genetiivissä samalla tavalla kuin yksiköllisiä s-loppuisia sanoja yksikön genetiivissä, mutta jälkimmäisissä on toisaalta mahdollista ja suorastaan tavallisempaa käyttää 's-päätettä kuin pelkkää heittomerkkiä, esim. Julius' ~ Julius's, mutta muodolla days' ei ole rinnakkaismuotoa **days's. Toisaalta sellaisissa tapauksissa, joissa monikko on muodostettu muulla kuin (e)s-päätteellä on monikon genetiivin pääte -'s, esim. men's, women's. Mitään muuta historiallista perustetta yksikön analogian lisäksi muodolla ei ole, sillä muinaisenglannissa monikon genetiivin pääte oli -a (manna 'miesten', wīfmanna 'naisten'). Toisin kuin esimerkiksi suomessa, indoeurooppalaiset monikon sijapäätteet eivät muodostu monikon tunnuksesta yhdistettynä sijapäätteeseen, mutta englannin genetiivin osalta voidaan tietyin varauksin ajatella saman päätteen -'(s) liittyvän yksikköön tai monikkoon, kuten Wallis asian kieliopissaan esittää.

Näistä "varauksista" pääsenkin siihen, miksi käytin jossain ylempänä hieman outoa ilmaisua viitatessani "ilmiöön" ja genetiiviin "historiallisin perustein", ikään kuin kyse ei olisikaan yksiselitteisesti taivutuspäätteestä. Sanavalintani johtuu siitä, että vaikka historiallisesti kyse toki on ruotsista ja saksasta (ja latinasta ja kreikastakin) tutun s-päätteisen genetiivin jatkeesta, ei -'s toimi nykyenglannissa aivan taivutuspäätteeltä odotettavalla tavalla. Substantiiveja rinnastettaessa genetiivin pääte tulee vain viimeiseen, esim. Alice and Bob's, mutta tämän voitaisiin ajatella toki merkitsevän sitä, että tällaisessa tapauksessa vain luettelon viimeinen jäsen taipuu. Toisenlainen tapaus the Queen of England's 'Englannin kuningattaren' kuitenkin osoittaa, että 's-pääte ei hieman monimutkaisemmassa substantiivilausekkeessa tule pääsanan (tässä tapauksessa Queen) loppuun, vaan koko lausekkeen loppuun. Siihen, miten tällaista lauseketta käytetään, palaan seuraavassa osassa, jossa käsittelen nykyenglannin pronominien taivutusta.

Latinankielinen vai tieteellinen?

Helsingin sanomissa on uutinen otsikolla "Savossa myydään jo kaloja latinaksi". Kuten ingressistä käy ilmi, kyse ei ole mistään uuslatinatempauksesta vaan siitä, että "[t]uore EU-asetus vaatii näkyviin myytävien kalojen pyyntitavat ja latinankieliset nimet." Ilmaisu latinankielinen nimi esiintyy jutussa seitsemän kertaa, tieteellinen nimi kaksi kertaa. Useampi kommentaattori on maininnut, että kyse on tieteellisistä eikä latinankielisistä nimistä.

(Uutinen noteerattiin perjantaina myös Ylen latinankielisissä uutisissa, jonka sanastossa esiintyvät sekä nomen Latinum että nomen scientificum.)

Kirjoitin jo Rillit huurussa -sarjassa kuultavia latinankielisiä fraaseja käsittelevässä kirjoituksessani seuraavasti:

Tieteellisiin nimiin liittyen eräs Brasiliassa tavattava orkideamehiläislaji, Euglossa bazinga, on saanut lajiepiteettinsä Sheldonin bazinga! -huudahduksesta. Tämä nimenomainen nimi on hyvä esimerkki siitä, että tieteellisiä nimiä ei kannata kutsua latinankielisiksi nimiksi: vaikka nimien muoto on latinainen (esim. gryllus eikä γρύλλος tai gryllos), ovat itse sanat usein joko latinisoitua kreikkaa (euglossa ← ευ- 'hyvä' + γλῶσσα 'kieli') tai latinisoituja erisnimiä (fultoni ← Fulton) tai, kuten bazingan tapauksessa, jotain aivan muuta. Kasveilla ja eläimillä on toki myös normaalit latinankieliset nimityksensä, mitä ei pidä sekoittaa suhteellisen normitettuihin tieteellisiin nimityksiin. Myönnettäköön tosin, ettei termi latinankielinen nimi sekään ole mitenkään normaali tapa viitata siihen, mitä jokin on latinaksi, joten sekaannuksen vaara ei ole ehkä kovin todellinen. Ilmaisut muotoa x-kielinen nimi viittaavat yleensä erisnimiin, joten tuskin kukaan sanoisi, että kissan "ruotsinkielinen nimi" on katt.

Lopussa olevan myönnytyksen perusteella voisi siis täysin yksiselitteisesti sanoa, että "hauki on latinaksi esox", mikä tarkoittaa ilman eri asiaa kuin "hauen latinankielinen nimi on Esox lucius" tai "hauen tieteellinen nimi on Esox lucius". Ajattelin yllä lainattua kappaletta kirjoittaessani, että ilmaisua jnkn latinankielinen nimi käytettäisiin vaihtoehtona rakenteelle jku latinaksi vain erisnimien tapauksessa, esim. "Turun latinankielinen nimi on Aboa", mikä tarkoittaa samaa kuin "Turku on latinaksi Aboa". Toisaalta Hesarin artikkelissa on seuraavanlainen lause:

Kalojen latinankieliset nimet ovat nyt hallin kalatiskeillä asiakkaiden luettavissa suomenkielisten nimien alla.

...joka kuulostaa mielestäni täysin luontevalta, vaikka siinä esiintykin ilmaisu suomenkielinen nimi. Fraseemia x-kielinen nimi käytetään siis muutenkin kuin erisnimistä, muttei välttämättä yleisnimistä yleisesti: minun olisi edelleen vaikea kuvitella, että kukaan sanoisi vaikkapa käden saksankielisen nimen olevan Hand.

Kielelliset kategoriat eivät noudata tiukkaa kaksiarvoisuutta, vaan intuitiivisesti jopa niinkin selkeä jako kuin substantiivien jakaminen yleis- (kissa, mies, nainen) ja erisnimiin (Misse, Pekka, Aino) on jokseenkin sumea. Suomessa päivien nimet mielletään kaiketi yleisnimiksi ja kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, mutta lause "kuukauden ensimmäisen päivän latinankielinen nimi on Kalendae" kuulostaa aivan järkevältä, kuten myös ehkä "keskiviikon saksankielinen nimi on Mittwoch". Kamppailulajeista puhuttaessa nousee aina välillä esille se, kirjoitetaanko lajien nimet suomessa isolla vai pienellä alkukirjaimella, mikä liittyy eittämättä siihen, mielletäänkö ne erisnimiksi vai ei. Toisaalta esimerkiksi eläinlajien ja tautien nimitykset ovat tuskin missään mielessä erisnimiä, mutta ne ovat nähdäkseni puheena olevassa rakenteessa suunnilleen samassa paradigmaattisessa suhteessa erisnimien kanssa: "kefalagian suomenkielinen nimi on päänsärky" kuulostaa järkevältä, mutta "cancerin suomenkielinen nimi on syöpä" ei. Tämä johtunee siitä, että ensimmäisessä tapauksessa kyse on termistä, jälkimmäisessä tavallisesta yleisnimestä. Edes eläin- tai kasvilajien nimiä en laskisi tällaisiksi "tavallisiksi yleisnimiksi": ensiksi mainittuja ovat esimerkiksi metsäkuusi ja kirjohylje, jälkimmäisiä kuusi ja hylje (ja ei, en tarkoita tässä heimoja tai sukuja erotuksena lajeista).

Singularis porcus.

Terminologisia asioita lukuun ottamatta edellä sanotut väitteet perustuvat puhtaasti reflektiooni syntyperäisenä suomen kielen puhujana (eli "mutuun"), enkä epäile, etteikö muilla voisi olla poikkeavia näkemyksiä. Asian todellisen laidan toteaminen edellyttäisi korpustutkimusta sekä huolellista käsitteiden määrittelyä. Voisin joka tapauksessa tältä istumalta varovaisesti esittää, että "termi" kuuluu samalle substantiivien piirreakselille kuin "erisnimi" ja "yleisnimi".

Mikään edellä sanottu ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteikö sellaisessa tilanteessa, jossa asiayhteys on päivänselvä, voisi kysyä "mikä se-ja-se on latinaksi?" tarkoittaen juurikin jonkin puheena olleen lajin tieteellistä nimeä. Hieman erikoisena tapauksena mainittakoon Asterix gladiaattorina, jonka alkupuolella Obelix kysyy Asterixilta, mikä villisika on latinaksi, mihin tämä vastaa "singularis porcus". Villisika on kuitenkin latinaksi aper ja sen tieteellinenkin nimi on Sus scrofa; singularis porcus on mahdollisesti vitsinä muodostettu muuttamalla ranskan sanat sanglier 'villisika' ja porc 'sika' alkuperäisiin latinankielisiin muotoihinsa, mutta toisaalta kyseinen muoto ('yksin elävä sika') lyhentyneenä substantivoituun adjektiiviin singularem on mitä ilmeisimmin nykyranskankielisen sanan taustalla.

Palatakseni lyhyesti Hesarin juttuun täytyy vielä sanoa (kuten joku kommenttiosastolla toteaakin), että harhaanjohtavinta jutussa on otsikko, jonka muotoilusta tosiaan saa sen kuvan, että savolaiset piscariukset olisivat vaihtaneet paikallismurteensa "kielten kuningattareen", mistä ei onneksi ole kyse.

Yliopistolatinaa

Perinteisesti ylioppilaskirjoituksia edeltäneen lukuloman alkua merkinneitä penkkareita eli penkinpainajaisia vietettiin eilen. Tähän epäsuorasti liittyen ajattelin kirjoittaa latinan kielestä siltä osin kuin se liittyy ylioppilaisiin ja yliopistoon. Tämän kirjoituksen pohjalta latinaa muuten osaamaton saa käsityksen siitä, mitä eri yhteyksissä käytetävät latinankieliset ilmaisut tarkoittavat. Näkökulmani on luonnollisesti vinoutunut koskemaan erityisesti humanisteja. Olen merkinnyt ääntämisen helpottamiseksi yksittäisten sanojen pitkät vokaalit makronilla, esim. ā ääntyy pitkänä a:na. Paino on toiseksi viimeisellä tavulla, jos se on umpitavu tai sisältää pitkän vokaalin, muuten kolmanneksi viimeisellä.

Suomen abi on lyhenne sanasta abiturientti tai sitaattilainasta abiturus/abitura. Maskuliininen abitūrus ja feminiininen abitūra ovat futuuripartisiippeja verbistä abīre 'mennä pois'. Usein käytetään myös termiä abiturientti, jonka pohjalla on vuorostaan preesenspartisiippi abituriēns verbistä abiturīre 'haluta, aikoa mennä pois', joka on edellämainitun verbin desideratiivijohdos.

(Abīre 'mennä pois' on johdettu verbistä īre 'mennä', jonka imperatiivin monikon toisen persoonan tuntenevat kaikki, jotka ovat nähneet elokuvan Life of Brian. Mainittakoon nyt silti, että domum on akkusatiivi eikä lokatiivi, joka olisi domī 'kotona'.)

Ylioppilaskokeet arvioidaan latinankielisillä arvosanoilla, jotka ovat matalimmasta korkeimpaan improbātur 'ei hyväksytä', approbātur 'hyväksytään', lubenter approbātur 'mielellään hyväksytään', cum laude approbatur 'kiitoksella hyväksytään', magnā cum laude approbātur 'suurella kiitoksella hyväksytään', eximiā cum laude approbātur 'valtavalla kiitoksella hyväksytään' ja laudātur 'kiitetään'.

(Verbi laudāre ja siihen liittyvä substantiivi laus, jonka ablatiivi laude on, merkitsevät toki myös 'ylistää' ja 'ylistys', mutta koska suomessa ylin arvosana on perinteisesti ollut kiitettävä, olen valinnut tässä vähemmän pompöösin käännösvastineen.)

Osaa näistä arvosanoista on myös ennen käytetty yliopiston opintokokonaisuuksien niminä: periaatteessa nykyiset perusopinnot vastaaavat vanhaa approbaturia, aineopinnon cum laudea eli "cumua", ja syventävät opinnot laudaturia. Yksinkertaisuuden vuoksi sanon vanhempien ihmisten kysymyksiin vastatessani suorittaneeni "laudaturit" englantilaisessa filologiassa, latinan kielessä ja Rooman kirjallisuudessa sekä kreikan kielessä ja kirjallisuudessa, ja näiden lisäksi "cum lauden" kasvatustieteessä. (Tämä siis huolimatta siitä, että "vanha gradu vastasi nykyistä väitöskirjaa" ja "latinan appro vastasi nykyisiä syventäviä opintoja" jne.)

Verbimuodot approbātur '(se) hyväksytään' ja laudātur '(sitä) kiitetään' ovat passiivin indikatiivin yksikön kolmansia persoonia, eivät passiivin perfektipartisiippeja (esim. approbātus 'hyväksytty', laudātus 'kiitetty'). Suomenkieliset arvosanat ovat perinteisesti olleet preesenspartisiippeja, esim. välttävä, tyydyttävä, kiitettävä. Prepositiolausekkeista cum laude 'kiitoksella', magnā cum laude 'suurella kiitoksella' ja eximiā cum laude 'valtavalla kiitoksella' näkyy taipumus asettaa substantiivin attribuuttina toimiva adjektiivi ennen prepositiota (magnā ja eximiā ovat ablatiivimuotoja, vaikka normaalisti kirjoitusasu on identtinen nominatiivin kanssa). Lubenter eli libenter 'mielellään' on adverbijohdos preesenspartisiipista lubēns (libēns), jonka pohjalla on impersonaalinen verbi lubet (libet) 'miellyttää'.

Latinan kieltä käytettiin ennen myös Ylioppilaslehdessä.

Nykyään valkolakki ja ylioppiluus eivät merkitse, että olisi varsinaisesti ylioppilas eli oikeutettu opiskelemaan yliopistossa. Ylioppilaskokeen vanhaan rooliin yliopiston pääsykokeena liittyy Ylioppilasmatrikkeli, joka historiallisesti oli lista yliopiston opiskelijoista. Tälle listalle kirjatuksi tulemiseen viittaa mm. englannin matriculation examination, jonka alkuosan pohjalla on latinan listaa tai luetteloa tarkoittavasta sanasta mātricula johdettu verbi mātriculārī 'kirjautua luetteloon'.

Edeliseen suoranaisesti liittymättä yliopistoa, jossa on suorittanut tutkintonsa, voidaan nimittää alkujaan erinäisiin jumalattariin viitanneella ilmaisulla alma māter 'ravitseva äiti'. Yliopistosta valmistuneeseen viittaava alumni tulee latinan sanasta alumnus, alumna 'kasvatti', joka tulee verbistä alere 'ravita' latinassa jo unohtuneella (mutta kreikasta ja sanskritista tutulla) mediopassiivin partisiipin päätteellä.

Nykyään alempaan korkeakoulututkintoon viittaava kandidaatti tulee latinan sanasta candidātus, joka merkitsee sananmukaisesti 'valkaistua' viitaten muinaisten roomalaisten julkisiin virkoihin pyrkivien togan väriin. Ennen kandidaatit ylennettiin promootiossa maistereiksi, mutta nykyään ylempi korkeakoulututkinto eli maisterin arvo saavutetaan valmistumisen yhteydessä. Historiallisesti magister ja feminiini magistra merkitsevät 'opettajaa', ja samaa kantaa on myös käsityöläisammattien yhteydessä käytettävä mestari. (Alunperin sana merkitsee 'johtajaa' vastakohtanaan minister 'palvelija'.) Jatkotutkinnon suorittaneiden arvot ovat lisensiaatti ja tohtori, joista ensiksi mainittu viittaa sananmukaisesti henkilöön, jolla on lupa (licentia) tehdä jotain, jälkimmäinen tarkoittaa 'opettajaa' (doctor). Myös virkanimitys dosentti tarkoittaa 'opettajaa', ja lehtori eli lector merkitsee 'lukijaa' viitaten tietenkin luentojen pitoon. Rehtori eli rector on pohjimmiltaan 'johtaja' (verbistä regere 'johtaa, hallita'), dekaani eli decānus puolestaan 'kymmenenpäällikkö' viitaten dekaanin rooliin rehtorin (tms.) alijohtajana.

Todistukset kaikista oppiarvoista jaetaan publiikissa, jonka nimitys tulee latinan 'julkista' tarkoittavasta sanasta pūblicus. Promootio on suora laina latinan sanasta prōmōtiō 'ylennys', joka on johdos verbistä prōmōvēre 'ylentää'. Samasta verbistä saadaan myös gerundiivi prōmōvendus 'ylennettävä', josta suomenkin sana promovendi on lainattu.

Itse osallistuin viime vuonna Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan promootioon poissaolevana (absēns, preesenspartisiippi verbistä abesse 'olla poissa') ja sain postissa todistuksen, jossa on seuraava teksti:

QVOD DEVS OPTIME VERTAT EX LEGIBVS VNIVERSITATIS HELSINGIENSIS ATQVE EX DECRETO AMPLISSIMI PHILOSOPHORVM IN EA VNIVERSITATE ORDINIS ABSOLVTO OMNI SPECIMINE LEGITIMO PHILOSOPHIAE MAGISTER CREATUR OMNIBVSQVE HVIVS DIGNITATIS IVRIBVS ET PRIVILEGIIS MVNITVR IN VRBE HELSINKI ANTE DIEM DECIMVM KALENDAS IVNIAS ANNO MMXIV VIR CLARISSIMUS ANTTI JYRKI JUHANI IJÄS QVOD FACTVM NOMINE MEO SVBSCRIPTO ET SIGILLO ORDINIS PHILOSOPHORVM ADFIXO EGO CONFIRMO LEGITIME CONSTITVTVS PROMOTOR ET BRABEVTA ARTO MUSTAJOKI

'Minkä Jumala parhaiten kääntäköön: Helsingin yliopiston lakien sekä saman yliopiston kunnianarvoisan filosofisen tiedekunnan päätöksen mukaisesti ja kaikkien laillisten näytteiden tultua suoritetuiksi tehdään filosofian maisteriksi sekä varustetaan kaikilla tämän avon oikeuksilla ja etuoikeuksilla Helsingin kaupungissa toukokuun 23. päivänä vuonna 2014 kunnianarvoisa mies Antti Jyrki Juhani Ijäs, minkä tapahtuneeksi allekirjoituksellani sekä filosofisen tiedekunnan sinetillä vahvistan minä, laillisesti asetettu promoottori ja tuomari, Arto Mustajoki.'

Kuten mainitsin jo toisessa kirjoituksessa, mm. tämä todistus on syy siihen, että promootioon ilmoittauduttaessa on ilmoitettava sukupuolensa olevan joko mies tai nainen.

Latinankielisessä tekstissä huomion kiinnittää kirjoitusasu VIR CLARISSIMUS, jossa jostain syystä muusta tekstistä (pl. nimet) poiketen on käytetty U-kirjainta V:n sijaan. Vanhemmassa latinankielisessä ortografiassa ei tehty eroa vokaalisten i:n ja u:n ja konsonanttisten j:n ja v:n (/w/) välillä, mistä syystä näitä kutsutaankin puolivokaaleiksi.

Edelleen viime vuoden promootioon liittyen olen litteroinut tähän promoottorin, venäjän kielen professori Arto Mustajoen promootiotilaisuudessa maisteripromovendeille pitämän latinankielisen puheenvuoron:

Ego Arto Mustajoki ipse magister philosophiae promotus promotor legitime constitutus ex decreto amplissimi ordinis philosophorum magistros philosophiae semisaeculares creo et creotos renuntio recentique laurea corono, vos quadraqinta sex praesentes absentes sapientia, virtute, meritis venerabiles, quorum nomina in programmate enumerata sunt. Eadem ego, Arto Mustajoki, ipse magister promotus promotor legitime constitutus, magistros philosophiae creo et omnibus huius dignitatis insignibus, iuribus, privilegiis munio vos trescentos quindecim praesentes absentes, quorum nomina in programmate enumerata sunt. Procedite igitur magistri semiseculares reverendissimi et deinde vos magistri iuvenes ordine litterarum primum locum tenens tamen prima, secundum locum tenens ultimus. 

'Minä, Arto Mustajoki, itse filosofian maisteriksi ylennetty, promoottoriksi laillisesti asetettu kunnianarvoisan filosofisen tiedekunnan päätöksellä, filosofian riemumaistereiksi teen ja tehdyiksi julistan sekä tuoreella seppeleellä kruunaan, teidät neljäkymmentä kuusi läsnäolevaa ja poissaolevaa, viisaudesta, urhoollisuudesta ja ansioista kunnioitetut, joiden nimet on lueteltu ohjelmassa. Samoin minä, Arto Mustajoki, itse maisteriksi ylennetty, promoottoriksi laillisesti asetettu, filosofian maistereiksi teen ja kaikilla tämän arvon tunnuksilla, oikeuksilla ja etuoikeuksilla varustan teidät kolmesataaviisitoista läsnäolevaa ja poissaolevaa, joiden nimet on lueteltu ohjelmassa. Astukaa siis eteenpäin kunnianarvoisat riemumaisterit ja sitten te, nuoret maisterit aakkosjärjestyksessä, ensimmäisellä sijalla oleva kuitenkin ensimmäisenä, toisella sijalla oleva viimeisenä.'

Tohtoripromovendeille Mustajoki puhui seuraavasti:

Iam munus meum suscipiam. Ego Arto Mustajoki ipse doctor philosophiae, promotor legitime constitutus ex decreto amplissimi ordinis philosophorum, viros illustrissimos doctores philosophiae quinque praesentes absentes doctores philosophiae semisaeculares renuntio, quos iam ordine litterarum insignibus summae illius dignitatis denuo orno. Eadem ego, Arto Mustajoki, ipse doctor philosophiae, promotor legitime constitutus doctores philosophiae honoris causa renuntio dominas duas illustrissimas et viros illustrissimos undecim, quos iam ordine litterarum insignibus huius ordinis orno. Eadem ego, Arto Mustajoki, ipse doctor philosophiae, promotor legitime constitutus, doctores philosophiae creo et omnibus summi huius in philosophia honoris insignibus, iuribus, privilegiis munio ducentos quadraginta duos praesentes absentes, quorum nomina in programmate enumerata sunt. Procedite, quaeso, doctores semiseaculares reverendissimi et vos doctores honoris causa clarissimi et deinde iuvenes doctores doctissimi ordine litterarum, primum locum tenens tamen prima, secundum locum tenens ultima.

'Jatkan taas tehtävääni. Minä, Arto Mustajoki, itse filosofian tohori, promoottoriksi laillisesti asetettu kunnianarvoisan filosofisen tiedekunnan päätöksellä, kunnianarvoisat miehet, filosofian tohtorit, viisi läsnäolevaa ja poissaolevaa julistan filosofian riemutohtoreiksi, jotka jo aakkosjärjestyksessä tuon mitä korkeimman arvon tunnuksilla uudelleen koristan. Samoin minä, Arto Mustajoki, itse filosofian tohtori, promoottoriksi laillisesti asetettuna julistan filosofian kunniatohtoreiksi kaksi kunnianarvoisaa naista ja yksitoista kunnianarvoisaa miestä, joitka jo aakkosjärjestyksessä tämän tiedekunnan tunnuksilla koristan. Samoin minä, Arto Mustajoki, itse filosofian tohtori, promoottoriksi laillisesti asetettuna teen filosofian tohtoreiksi ja kaikilla tämän filosofiassa suurimman kunnian tunnuksilla, oikeuksilla ja etuoikeuksilla varustan kaksisataaneljäkymmentakaksi läsnäolevaa ja poissaolevaa, joiden nimet on lueteltu ohjelmassa. Astukaa eteenpäin, pyydän, kunnianarvoisat riemutohtorit ja te kunnianarvoisat kunniatohtorit ja sitten kunnianarvoisat nuoret mitä oppineimmat tohtorit aakkosjärjestyksessä, ensimmäisellä sijalla oleva kuitenkin ensimmäisenä, toisella sijalla oleva viimeisenä.'

Teksti perustuu linkittämääni tallenteeseen. Olen tosin tehnyt videolla kuultavaan puheeseen pieniä korjauksia merkitsemättä niitä tekstiin. Koska latina ei ole enää yliopistolaitosten virallinen kieli, on ääntäminen yksittäisten sanojen ja koko lauserytmin osalta odotetusti hapuilevaa. Huomion kiinnittää myös ruotsinkieliseltä kuulostava "koonstituuttus"-ääntämys, jossa painollisen pitkän vokaalin perässä oleva konsonantti venytetään (vrt. "keessar", "seessar"). Onpa mukaan lipsahtanut pari palatalisaatiotakin, abs^jentes ja procedit^je. Latinankielinen teksti ei ole superlatiivien suhteen aivan niin monotoninen kuin käännökseni, sillä en ole pyrkinyt tekemään eroa sanojen clārissimus, amplissimus, reverendissimus ja illustrissimus välillä, vaan olen kääntänyt ne kaikki samalla käännösvastineella kunnianarvoisa.

Lisää yliopistollista latinan kieltä löytyy varsinaisesta promootio-ohjelmasta, mutta lopuksi vielä ylioppilaille tuttu laulu Gaudeamus igitur käännettynä sanasta sanaan siltä osin, kuin sitä yleensä Suomessa lauletaan. Jos yksi latinan sana on käännetty useammalla suomen kielen sanalla, on nämä kirjoitettu yhteen yhdysmerkkiä käyttäen.

Gaudeāmus igitur	'iloitkaamme siis
iuvenēs dum sumus!	nuorukaisia niin-kauan-kuin olemme
Post iūcundam iuventūtem,	jälkeen ihanan nuoruuden
post molestam senectūtem	jälkeen rasittavan vanhuuden
nōs habēbit humus.	meidät tulee-saamaan maa'

Gaudeamus on konjunktiivi ja siten monikon ensimmäiseen persoonaan kohdistuva kehoitus. Indikatiivissa 'me iloitsemme' olisi gaudemus. Jos konjunktion dum kanssa on preesens, on merkitys 'niin kauan kuin', mutta jos konjunktiivi, 'kunhan' (esim. lentävä lause oderint, dum metuant 'vihatkoot, kunhan pelkäävät'). Sanat iuvenēs, iūcundam ja iuventūtem voi kirjoittaa myös juvenēs, jūcundam ja juventūtem, vaikka tämä ei olekaan enää latinankielisissä teksteissä tapana. Prepositio post vaatii akkusatiivin, joten iūcunda iuventūs ja molesta senectūs ovat asiaankuuluvissa m-päätteisissä muodoissa. Habēbit on futuuri, preesens olisi habet.

Vīvat acadēmia,	'eläköön akatemia
vīvant professōrēs!	eläkööt professorit
Vīvat membrum quodlibet,	eläköön jäsen mikä-tahansa
vīvant membra quaelibet,	eläkööt jäsenet mitkä-tahansa
semper sint in flōre!	aina olkoot kukassa'

Tässä säkeistössä on lisää konjunktiivimuotoja, tällä kertaa merkitsemässä kolmanteen persoonaan kohdistuvia kehoituksia. Vīvat on sananmukaisestikin 'eläköön' ('hän elää' olisi vīvit), ja vīvant 'eläkööt' (vīvunt 'he elävät'). Samanlainen konjunktiivi on myös sint 'olkoot' (sunt 'he ovat'). Membrum : membra ja quodlibet : quaelibet ovat molemmat neutrimuotoja yksikössä ja monikossa. Pronomini quodlibet koostuu pronominista quod 'mikä, joka' sekä taipumattomasta osasta libet, joka on oikeastaan ylempänä käsitelty verbi libet 'miellyttää'.

Spartacuksen latinaa

Tulin hiljattain katsoneeksi Spartacus-sarjan kaikki kaudet ("Blood and sand", "Vengeance", "War of the Damned") sekä ensimmäisen ja toisen kauden välissä tehdyn etko-osaminisarjan "Gods of the Arena". Sarjassa on enemmän seksiä ja väkivaltaa kuin Roomassa, ja erikoistehosteet tuovat välillä mieleen elokuvat Matrix (1999) ja 300 (2006). Sarjassa esiintyviä historiallisia hahmoja ovat gladiaattorit Spartacus, Crixus, Oenomaus ja Gannicus, gladiaattorikoulun omistaja Gnaeus Cornelius Lentulus Batiatus (nimellä Quintus Lentulus Batiatus), preetori Gaius Claudius Glaber, Marcus Licinius Crassus ja hieman yllättäen Gaius Iulius Caesar. Myös kolmas triumviri, Gnaeus Pompeius Magnus esiintyy viimeisessä jaksossa jotenkin göringmäisessä asussa.

Kirjoitin aikaisemmin Viikingit-sarjassa käytetyistä muinaiskielistä mainiten myös Gladiaattorin (2000), jossa katsojalle tarjotaan sellaisia hienouksia kuin "Roma victor" sekä "Ludus gladiatores". Tässä kirjoituksessa käsittelen Spartacuksen kielenkäyttöä.

Kuten tavallista, pääkieltä eli latinaa edustaa englanti. Sarjassa käytettävä englanti on kuitenkin hyvin tyyliteltyä ja epänykyaikaista. Tämä vaikutelma syntyy lähinnä artikkelien poisjättämisestä ja eräiden tavallisten sanojen korvaamisesta toisilla. Esimerkkeinä toistuvista fraaseista mainittakoon clear fucking way 'pois tieltä!', fall from presence 'häivy!', absent knowledge 'tietämättä(ni/si jne.)', have you lost mind? 'oletko menettänyt järkesi?' ja gratitude 'kiitos'. Englanninkielisen dialogin seassa esiintyy myös latinankielisiä ilmaisuja, mutta palaan näihin alempana.

Sarjassa on myös muutamia muunkielisiä hahmoja. "Gods of the Arena" -minisarjassa syyrialainen Ashur puhuu kielitaidottomamman Daganin kanssa arameaa, jossa ilmeisesti talmudiseen kieleen on sekoitettu elementtejä nykyhepreasta ja Babylonian juutalaisarameasta. Ashur toimii Daganin ja muiden välillä tulkkina tulkaten tarkoituksella väärin, mutta Dagan oppii tehokkaassa kielikylvyssä hitaasti ymmärtämään Ashurin juonet. Reinin itäpuoliset germaanit puhuvat viimeisellä esityskaudella nykysaksaa. Koska roomalaiset ja heidän orjansa puhuvat latinan sijaan nykyenglantia, voisivat germaanit tietysti puhua yhtä hyvin vaikka liettuaa.

Latinankielisistä ilmaisuista toistuvimpia ovat orjien käyttämät puhuttelusanat dominus 'herra' (joka toki voisi myös olla latinan mukaisessa puhuttelumuodossa domine) ja domina 'rouva'. Lääkärin titteli medicus, ja ensimmäisellä tuotantokaudella Glaberiin viitataan sanalla legatus. (Netflixin tekstittäjä näyttäisi luulleen näitä molempia erisnimiksi.) Kyseisillä sanoilla on myös englanninkieliset lainasanavastineensa medic ja legate, mutta latinankieliset muodot kuulostavat kieltämättä paremmilta. Caesarin sotilastribuuninvirkaan viitataan kuitenkin englannin sanalla tribune eikä latinankielisellä muodolla tribunus. Crassukseen viitataan usein sanalla imperator 'ylipäällikkö'.

Sarjassa esiintyy luonnollisesti myös gladiaattoreihin liittyviä teknisiä termejä. Gladiaattorikoulu on ludus, joka merkitsee myös 'koulua' yleensä ja 'leikkiä'. Gladiaattorikoulun omistaja on lanista, joka lienee monille tuttu myös sarjakuva-albumista Asterix gladiaattorina. Varsinaisen gladiaattorikouluttajan titteli doctore on hieman ongelmallinen. Latinan sana doctor merkitsee kyllä 'opettajaa' (verbistä doceo 'opettaa', jonka preesenspartisiipista docens on peräisin myös dosentti), mutta muoto doctore olisi tämän sanan yksikön ablatiivi. Voisin kuvitella, että liikaa lääkäriltä kuulostava doctor on haluttu korvata eksoottisemmalla sanalla, joka periaatteessa olisi mahdollinen myöhäislatinassa (vrt. italian dottore). Eri gladiaattorityypeistä nähdään ja nimetään traakialaisittain varustettu thraex, kalakoristeisella kypärällä varustettu murmillo sekä atrainta ja verkkoa aseinaan käyttävä retiarius.

Muita sarjassa kuultavia fraaseja ovat sine missione ja ad gladium. Nämä ovat täysin autenttisia: sine missione merkitsee sananmukaisesti 'ilman vapautusta' ja viittaa kisaan, jossa häviäjällä ei ole mahdollisuutta jäädä henkiin. Autenttinen on myös ad gladium, sananmukaisesti ehkä parhaiten 'miekkaan', joka viittaa teloitukseen taistelussa gladiaattoreita vastaan. Gladiaattorikisojen päätapahtumaa kutsutaan sarjassa nimellä primus 'ensimmäinen', mutta kyseessä lienee sarjaa varten keksitty termi.

Minisarjan "Gods of the Arena" viimeisessä jaksossa näkyy kauppakirja Gannicuksen myynnistä. Teksti on kirjoitettu papyrustyylisellä fontilla, mutta itse sisältö on outo.

Alusta erottuu ainakin Ego Titus Lentulus Batiatus lanista de domus de Batiatus de Capua hic congruo ut venditio de gladiator Panulus Quantulius notus ut Gannicus. Koska sanoja ei ole taivutettu eikä oikeastaan muutenkaan käytetty oikein, syntyy vaikutelma. että teksti on "käännetty" englanninkielisestä alkutekstistä mekaanisesti sanakirjaa apuna käyttäen. (Mikäli tulkitsen oikein, vaikuttaisi myös siltä, että paperista käy ilmi Gannicuksen oikea nimi.)

Viimeisellä tuotantokaudella on latinaan kuitenkin satsattu selvästi enemmän. Jaksossa "Wolves at the Gates" nähdään alla olevassa kuvassa näkyvä ulkonaliikkumiskieltoilmoitus:

Domo foras nocte ne quis exierit nisi permissu aedilis eli 'älköön kukaan lähtekö kotoa ulos yöllä paitsi ediilin luvalla'. Tässä on kieltoa ilmaiseva ne konjunktiivin perfektin kanssa, mutta kielto kohdistuu kolmanteen persoonaan eikä toiseen, mikä koulukieliopissa opetetaan ainoana mahdollisuutena kyseisen muodon käytössä. Lehrbuch der lateinischen Syntax und Semantik kuitenkin toteaa, että ne ja konjunktiivin perfekti voi yksittäistapauksissa kohdistua myös kolmanteen persoonaan (§ 123,1a Anm.). Vilkaisin huvikseni Hilla Halla-ahon kirjeiden kieltä käsittelevävää väitöskirjaa (The non-literary Latin letters: A study of their syntax and pragmatics, 2008), mutten löytänyt yhtään tapausta, jossa ylipäänsä esiintyisi ne ja konjunktiivin perfekti.

Jaksossa "Men of Honor" vilahtaa ediilin sinettiä kantava rahtiluettelo, jossa näkyy latinankielistä tekstiä:

Toisin kuin Gannicuksen kauppakirjassa, tässä teksti näyttäisi olevan oikeasti latinaa, sillä pienellä tihrustamisella tekstistä erottuu lukuisia autenttisia fraaseja, mm. […] scripsi me accepisse ab L. Caelio Iucundo […] ob vectigal publicum […] accepi ante hanc [diem] […] sestertios mille nummos […] ex auctione eius mercede […] duumviris iure dicundo […] privatus coloniae Pompeianorum […]. Tällaiset sanankäänteet (erisnimiä myöten) ovat tuttuja Pompeijista löytyneistä kauppakirjoista, joten on melko ilmeistä, että tehtävä on annettu klassillisen filologian asiantuntijalle.

Veriteoista ja leimaamisesta

Tämän kirjoituksen inspiraatio on Pariisin iskun jälkeen käyty keskustelu syyllisyydestä, vastuusta ja syistä. Sosiaalisessa mediassa (blogeissa, Facebookissa, Twitterissä) on levinnyt erilaisia kuvia, kommentteja ja kirjoituksia, joissa joko otetaan kantaa islamin taipumukseen edesauttaa länsimaisten arvojen vastaisten ilmiöiden syntyä tai vaihtoehtoisesti vakuutetaan, ettei jihadistien vuoksi ole mitään syytä leimata muslimien enemmistöä. Kyse on lähinnä siitä, miksi jotakin ilmiötä kutsutaan, ja mikä oikeastaan on se ilmiö, jota kutsutaan joksikin.

Aloitan kotimaisista, tuoreessa muistissa olevista tapauksista. Petri Gerdt tappoi Vantaalla Myyrmannin ostoskekusksessa kuusi ihmistä omatekoisella pommilla vuonna 2002 kuollen samalla itse joko tarkoituksella tai vahingossa, Pekka-Eric Auvinen ampui Jokelan koulukeskuksessa kahdeksan ihmistä ja lopuksi itsensä vuonna 2007, ja vuotta myöhemmin Matti Saari ampui Kauhajoella Seinäjoen ammattikorkeakoulun ja Koulutuskeskus Sedun yhteisissä tiloissa kymmenen ihmistä sekä itsensä. Lopulta vuonna 2012 Eero Hiltunen ampui Hyvinkäällä kiväärillä kaksi ihmistä haavoittaen seitsemää.

Kaikki järkevät ihmiset lienevät yhtä mieltä siitä, että tällaisia tekoja ei pitäisi tapahtua. Kaikki lienevät myös yhtä mieltä siitä, että tällaisten tekojen tapahtuminen pitäisi estää. Kaikki ymmärtänevät myös sen, että vaikka laillinen väkivaltakoneisto on se taho, joka viimekädessä joko pelotevaikutuksellaan ennaltaehkäisee tai tilanteen jo ollessa päällä rajoittaa vahinkoja parhaan kykynsä mukaan, on ennaltaehkäisy sosiaalisten toimenpiteiden kautta kaikista toivottavin vaihtoehto. "Sosiaalisilla toimenpiteillä" tarkoitan kaikkea sitä, mitä valtio ja kansalaisyhteiskunta voivat tehdä sen eteen, että ihmiset elävät onnellisina tuntematta tarvetta tappaa ketään.

En käsittele tässä sitä, mitä esivallan mielestäni "pitäisi" tehdä, koska en kirjoita lähtökohtaisesti politiikasta, vaikka viittaankin mielelläni politiikassa esiintyviin ilmiöihin. Käsittelen sen sijaan sitä, mistä puhutaan puhuttaessa siitä, mihin pitäisi puuttua. Tämä on alue, jolla esiintyy paljon erimielisyyttä. Sivustakatsojan näkökulmasta vaikuttaa usein siltä, että yksi esittää väitteen aidasta, toinen vastaa koskien aidan seivästä, ja lopuksi molemmat syyttävät toisiaan siitä, että nämä eivät näe metsää puilta. Jokaista tapausta voidaan käsitellä yksittäistapauksena, mutta jo tapahtuneen veriteon vatvomisesta ei ole mitään hyötyä, ellei sen tutkimisella ajatella saatavan tietoa, jolla voidaan estää vastaavat tapahtumat tulevaisuudessa. Mutta mikä on tällainen "vastaava tapahtuma"?

Helppo vastaus on, että vastaava tapahtuma on se, että "joku tappaa sivullisia ja itsensä". Tämä kuitenkin edustaa ylintä tässä yhteydessä edes jotenkin mielekkäänä pidettävää abstraktiotasoa, eikä ole siten erityisen hyödyllinen työkalu. Gerdtin tapausta lukuun ottamatta voitaisiin tapahtuma määritellä niin, että "aseenomistaja ampuu sivullisia ja mahdollisesti lisäksi itsensä", mihin voidaan tietysti puuttua tekemällä aseen omistaminen vaikeammaksi tai mahdottomaksi. Tämäkään ei ole välttämättä hedelmällinen lähestymistapa, sillä tiettävästi lailliset aseenomistajat ovat vähemmän vaarallisia kuin väestö keskimäärin. (Eräs näkemys on rajoittaa erityisesti "räiskintäaseita" tai ylipäänsä lyhyitä aseita niiden kätkettävyyden takia. Toisaalta Hyvinkään ammunta tapahtui pitkällä aseella, enkä itsekään ole ikinä havainnut, että pitkiin kasseihin suhtauduttaisiin julkisilla paikoilla erityisellä epäluulolla tai varovaisuudella muuten kuin ehkä valtiovierailuiden tms. tapauksessa turvallisuushenkilöstön taholta.)

Jokelan ja Kauhajoen tapaukset on tapana niputtaa "kouluammuskelun" tai selkeämmin kouluammunnasta erottuvan "koulusurman" alle. Tämä antaa jo paremman kuvan tapauksista, sillä tapahtumien prototyyppi rajautuu tällöin huomattavasti tapahtumapaikan, uhrien ja tekijän suhteen. Koulusurmia on tapahtunut myös muualla läntisessä maailmassa, ja ylipäänsä pidettäneen perusteltuna puhua ilmiöstä, jonka piiriin kuuluvilla teoilla on yhteisiä syytekijöitä, eikä joukosta toisiinsa mitenkään liittymättömistä yksittäistapauksista. Ainakin Kauhajoen tapauksessa on todettukin, että vuotta aiemmin tapahtunut Jokelan ampuminen toimi tekijälle mallina tai ainakin rohkaisuna. Voidaan siis pyrkiä selvittämään, millaiset olosuhteet nimenomaan oppilaitoksessa opiskelevien (tai oikeastaan tietyssä iässä ja elämäntilanteessa olevien) tapauksessa saattavat johtaa vastaavanlaisiin tekoihin.

Toisaalta Myyrmäen ja Hyvinkään tapahtumat eivät liity kouluihin tai muihin oppilaitoksiin. Sen sijaan kaikki neljä tekoa olivat suomalaisten, ei-maahanmuuttajataustaisten (ainakaan millään merkittävällä tavalla) nuorten miesten tekemiä. Olisi ehkä liioiteltua provosoivaan sanomalehtityyliin kysyä, mikä ihme suomalaisia nuoria miehiä vaivaa, mutta vaikka tapauksia on (onneksi) vähän, on silti nähdäkseni perusteltua lähteä siitä oletuksesta, että riskiryhmässä ovat tietynlaiset nuoret miehet. En usko, että kukaan pitää tätä ajatusta nuorten miesten "syyllistämisenä".

Tässä yhteydessä tärkeä kysymys on, liittyvätkö nämä edellä mainitut joukkomurhat yhteen jihadistisen väkivallan kanssa, vai onko islamistinen väkivalta - löyhästi sanottuna - islamilaisesta kulttuurista kumpuava (marginaali-)ilmiö. On melko hyödytöntä pohtia, onko vika islamissa uskontona tutkimalla akateemisesti kyseisen uskonnon pyhiä tekstejä ja siten selvittämällä, mikä on "oikeaa islamia". Yhtä lailla voitaisiin esittää, että holokausti ei liittynyt mitenkään kansallissosialismiin, sillä se ei kuulunut Saksan kansallissosialistisen puolueen ohjelmaan. Vähemmän räväkkää esimerkkiä käyttääkseni tilanne on sama kuin kamppailulajeista keskusteltaessa, kun kaikki jonkin lajin puutteiksi epäillyt piirteet selitetään yksittäisten, lajia "tarpeeksi" osaamattomien tai "väärin tekevien" kamppailijoiden henkilökohtaisiksi puutteiksi. Puhtaasti mieletöntä on ottaa esille se, että kristinuskon ja länsimaiden historiaan kuuluu sotia ja valloituksia - kysenhän pitäisi olla tämän päivän tosiasiallisesta tilanteesta, eikä historiallisten ilmiöiden akateemisesta vertailusta (ellei historiasta sitten toivota löytyvän apua nykytilanteen korjaamiseksi).

On toki totta, että terrorismia esiintyy muuallakin kuin islamin piirissä, ja esimerkiksi IRA:lla ja ISIS:llä on varmasti erinäisiä yhteisiä nimittäjiä. Siitä huolimatta islamin piirissä esiintyvään jihadismiin ja islamismiin voitaneen puuttua parhaiten huomioimalla sen erityispiirteet. Olisiko mielekästä kiistää, että Boko Haram (joka tiettävästi ei ollut vastussa Kongossa tapahtuneesta polttoaineräjähdyksestä, vaikka eräästä somessa levitettävästä kuvasta voisi muuta päätellä), Al-Qaida, Al-Shabaab ja ISIS liittyvät toisiinsa enemmän kuin vaikkapa IRA, Al-Qaida ja Khalistanin kommandojoukot, siis jos "liittyminen toisiinsa" ymmärretään olemisena osana ilmiötä, jota on mielekästä käsitellä kokonaisuutena?

"Mielekäs" määrittyy tietysti aina jonkin ylemmän päämäärän mukaan. Berliinissä marssivilla uusnatseilla ja Helsingissä itsenäisyyspäivänä riehuvilla anarkisteillakin lienee syytekijöitä tarkasteltaessa paljon yhteisiä nimittäjiä, mutta kukaan tuskin kiistää, etteikö niitä olisi kuitenkin mielekästä tarkastella myös rajoittamalla tarkastelun kohde maantieteellisesti ja ideologisesti: on melko turha miettiä saksalaisen uusnatsismin yhteiskunnallisia syitä, jos tarkoituksena on ehkäistä epämääräiset mellakat tulevina Suomen itsenäisyyspäivinä. Samoin parisuhdeväkivalla ja erityisesti naisiin kohdistuvalla väkivallalla on erityispiirteitä, jotka oikeuttavat niiden tarkastelun ja niihin kohdistuvat erityistoimenpiteet, vaikka väkivaltaa toki tapahtuu parisuhteiden ulkopuolellakin ja tiettävästi kohdistuen miehiin enemmän kuin naisiin.

Miksi siis islamistista terrorismia on niin vaikea käsitellä? Syy on titenkin siinä, ettei haluta leimata kaikkia muslimeja terroristeiksi. Muslimien leimaaminen taas eroaa esim. nuorten suomalaisten miesten leimaamisesta siinä, että muslimit edustavat heikommassa asemassa olevana pidettyä vähemmistöä, jolloin leimaamisen riskiä pidetään erityisen vaarallisena. Kaiketi jokseenkin tällaisesta ajattelusta kumpusi taannoin sellainen kummallisuus, että Astrid Thors kritisoi Suomen islamilaista puoluetta siitä, että se ei edistä kulttuurien välistä dialogia ajaessaan avoimesti sharia-lakia, joka Thorsin mukaan on islamin uskon vastaista. On ymmärrettävää, että lopulta edes kukaan muslimi ei vaikuttanut haluavan lähinnä Arjalaisen Germaaniveljeskunnan ja Kansallisdemokraattisen Puolueen viiteryhmään kuuluvaa puoluehankketta edustamaan itseään, mutta kognitiivisen dissonanssin purkaminen väittämällä, että sharia-laki olisi islamin vastaista, on jokseenkin hymyilyttävää.

"Kuuluminen" on joka tapauksessa eri asia kuin ylempänä mainitsemani "liittyminen" johonkin. Islamismi ja jihadismi eivät välttämättä "kuulu" islamiin, mutta eittämättä "liittyvät" siihen. Pariisin iskun jäljiltä näkemykset tuntuvat polarisoituneen siten, että terroristi-iskut eivät joko liity mitenkään islamiin tai niin, että kaikki muslimit ovat niihin kollektiivisesti syyllisiä. Totuus on varmasti jotain näiden ääripäiden välillä. Eräs ongelma mustavalkoisessa keskustelussa syntyy siitä, että Suomen vanhempi muslimivähemmistö eli tataarit on varsin harmiton, eikä sen piirissä ole tiettävästi esiintynyt ekstremismiä; ei siis voida sanoa, että islam sinänsä väistämättä aiheuttaisi islamistista rikollisuutta (ellei "pitoisuuden" ajatella olevan niin pieni, että se ei siksi näy tataariväestön keskuudessa). Myös islamilaisessa maailmassa (länsimaisesta näkökulmasta) ilmenevä kurjuus selittyy varmasti muutenkin kuin nimenomaan islamista johtuvaksi, ja näin ollen myös näistä maista kotoisin olevien ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajien ongelmat perustuvat lopulta mahdollisesti näihin samoihin syihin. Perheyhtäläisyys lienee yhteisiä piirteitä hyödyllisempi käsite perusteltaessa minkä tahansa termin käyttöä kuvaamaan ilmiötä, jonka olemassaolosta erillisenä ilmiönä kaikki eivät tunnu olevan edes yhtä mieltä ("on ihan sama juhlia ISIS:n riveihin lähteneitä suomalaisia kuin jääkäriliikettä").

Keskustelua vaikeuttaa edellisen lisäksi ylempänä mainittu, lähihistoriasta kumpuava vähemmistöjen leimaamisen pelko yhdistettynä sellaiseen ajatteluun, jonka mukaan esimerkiksi kerjäämisen kieltäminen Helsingissä olisi "rasistista", sillä suurin osa kerjäläisistä on romaneita, ja koska näin ollen kerjäämisen kieltäminen koskisi lähinnä romaneita eikä kantaväestöä. Mutta olisiko siis kerjäämisen kieltäminen hyväksyttävämpää, jos kerjäläisväestön etninen koostumus olisi eri? Mitä järkeä tällaisessa ajattelussa olisi?

Tässä kirjoituksessa esitetyt ajatukset on helppo ohittaa "saivarteluna" tai turhana akateemisena pohdiskeluna. Näkisin kuitenkin, että aiheesta (mikä se sitten onkin) käytävässä keskustelussa esiintyvät erimielisyydet ja riidat eivät selity pelkästään sillä, että keskustelijat olisivat eri mieltä asiasta x, vaan myös sillä, että keskustelijat eivät ole yhteisymmärryksessä siitä, mikä asia x ylipäänsä on. Mitä hankalammin määriteltävästä asiasta on kyse, sitä helpompi keskustelua on jatkaa loputtomiin.