Miksi idiootteja sanotaan idiooteiksi?

"Koska ne on niin tyhmiä."

Otsikko ja yllä oleva vastaus mukailevat lapsenomaista ajatusta, että "sikoja sanotaan sioiksi siksi, että ne ovat niin likaisia eläimiä". Vastaavasta muodon ja merkityksen suhteen väärinymmärryksestä kärsivät varmaan karkeasti arvioiden lähes kaikki ihmiset, vaikka vaihtelu onkin suurta esimerkiksi yksikielisen lapsen ja kosmopoliitin aikuisen välillä. En kuitenkaan tällä kertaa käsittele monimutkaisia semanttisia kysymyksiä vaan sitä, miksi typeryksistä käytetään sanaa idiootti. Välitön motivaatio etymologisen selityksen kirjoittamiselle on eräs jokin aika sitten aiheesta käymäni keskustelu sekä ylipäänsä se, että olen useammin kuin kerran törmännyt sanan yliyksinkertaistaviin ja suorastaan virheellisiin selityksiin.

On syytä muistaa, että vaikka sanan etymologia pohjalla onkin kreikan adjektiivi ἔτυμος, joka merkitsee 'todellista, oikeaa' (ja siitä substantiivi ἔτυμον 'oikea merkitys'), ei kyseessä ole varsinaisesti oppi sanojen oikeista merkityksistä, vaan yksinkertaisesti sanan muodon ja merkityksen historian kuvaus. Sanaa idiootti voikin luontevasti käyttää ihmisistä, jotka tuntevat tarvetta kutsua muita idiooteiksi saivartelemalla sanan jostain enemmän tai vähemmän kuvitellusta "alkuperäisestä merkityksestä". Joissakin yhteyksissä on toki luontevaa käyttää lainasanoja käännösvastineina, vaikka niiden merkitys olisikin nykyään eri kuin käännettävässä alkutekstissä, esim. barbaari.

Muodollisesti sanan historia on suhteellisen yksinkertainen: idiootti on suomenkielinen muoto ruotsin sanasta idiot, joka puolestaan perustuu latinan sanaan idiota, joka on latinisoitu muoto kreikan sanasta ἰδιώτης, joka on johdettu -της-johtimella adjektiivista ἴδιος, joka puolestaan on muodostettu tavallisella -ιος-johtimella juuresta ιδ-. Samasta indoeurooppalaisesta kannasta kuin kreikan ιδ- ovat peräisin myös latinan suus '-nsa, -nsä', gootin swes 'oma' ja sanskritin sva 'oma'. (Vastaavasta äännevastaavuudesta löytyy toinenkin esimerkki: kreikan ἰδίω 'hikoilla' on samaa kantaa kuin sanskritin svedate 'hikoilla', englannin sweat ja latinan sudor 'hiki'.)

Adjektiivi ἴδιος esiintyy jo homeerisessa kreikassa merkityksessä 'yksityinen, oma' vastakohtana adjektiiveille κοινός ja δήμιος, jotka voidaan molemmat kääntää 'julkinen'. Johdos ἰδιώτης esiintyy niinikään vanhemmassa kirjallisuudessa merkityksessä 'yksityishenkilö' erotuksena viranhaltijoista. Gresistien suosikkikirjailijalla Ksenofonilla sana näyttäisi merkitsevän alla olevassa sitaatissa teoksesta Kyyroksen sotaretki (1,3,11) yksittäistä sotilasta (vrt. englannin private):

καὶ ἕως γε μένομεν αὐτοῦ σκεπτέον μοι δοκεῖ εἶναι ὅπως ἀσφαλέστατα μενοῦμεν, εἴ τε ἤδη δοκεῖ ἀπιέναι, ὅπως ἀσφαλέστατα ἄπιμεν, καὶ ὅπως τὰ ἐπιτήδεια ἕξομεν: ἄνευ γὰρ τούτων οὔτε στρατηγοῦ οὔτε ἰδιώτου ὄφελος οὐδέν.

'ja niin kauan kun pysymme täällä, on mielestäni selvitettävä, miten voimme pysyä parhaiten turvassa, ja jos vihdoin päätetään lähteä, miten turvallisimmin lähdemme, ja mistä tulemme saamaan täydennyksiä, sillä ilman täydennyksiä ei päälliköistä eikä sotamiehistä ole mitään hyötyä.'

Saman kirjailijan toisessa teoksessa Ratsuväen komentaja (8,1) sana esiintyy kuitenkin selvästi eri merkityksessä:

τοὺς μέντοι μέλλοντας δυνήσεσθαι ἀσφαλῶς τὸ πολὺ κρεῖττον στράτευμα κακουργεῖν σαφῶς δεῖ τοσοῦτον διαφέρειν ὥστε αὐτοὺς μὲν ἀσκητὰς φαίνεσθαι τῶν πολεμικῶν ἐν ἱππικῇ ἔργων, τοὺς δὲ πολεμίους ἰδιώτας.

'Kuitenkin niiden, jotka haluavat kyetä turvallisesti tuottamaan tappioita suuremmalle joukolle, on selvästi oltava niin paljon parempia, että he näyttävät olevan ammattilaisia hevosopillisessa sotataidossa, vastustajat amatöörejä.'

Hilla Halla-aho kääntää tässä sanan ἰδιώτης ilmaisulla harrastelija (Hevostaito 2003), ja hänen käännöksensä on muutenkin paljon luettavampi kuin yllä oleva. Sotilassanaston kääntämisestä kirjoitin aikaisemmin täällä.

(Yllä olevat esimerkit valaissevat ohimennen sitä, miten paljon alkutekstin merkitysvivahteista hukkuu käännöksessä. Huvittavaa kyllä, yllä siteeratuissa otteissa olevat vastakohtaparit voisi "suomentaa" käyttäen niitä vastaavia lainasanoja strategi - idiootti ja askeetti - idiootti, vaikka tässä yhteydessä se ei missään nimessä olisi luontevaa.)

Jälkimmäiseen Ksenofon-otteeseen liittyen sanaa käytettiin eri yhteyksissä merkityksessä 'maallikko' erotuksena eri alojen ammattilaisesta. Kuten suomenkielisellä vastineella, myös kreikan sanalla on epäilemättä ollut tässä merkityksessä peijoratiivinen merkitysvivahde, mikä selittää johdannaismerkitykset 'taitamaton, oppimaton' ja 'tyhmä'. Seuraava esimerkki on Uudesta testamentista (Αp. t. 4:13):

Θεωροῦντες δὲ τὴν τοῦ Πέτρου παρρησίαν καὶ Ἰωάννου καὶ καταλαβόμενοι ὅτι ἄνθρωποι ἀγράμματοί εἰσιν καὶ ἰδιῶται, ἐθαύμαζον 

'Mutta nähdessään Pietarin ja Johanneksen rohkeuden ja havaittuaan, että he olivat koulua käymättömiä ja oppimattomia miehiä, he ihmettelivät.'

(Käännös muokattu muodollisesti alkutekstiä vastaavammaksi vuoden 1938 raamatunkäännöksestä.)

Merkityksestä 'tyhmä' on latinan kautta johdettu lääketieteellinen, nykyään jo käytöstä poistunut termi. Haukkumakäytössä sanalla idiootti lienee vastaava tausta kuin esimerkiksi sanoilla jälkeenjäänyt ja vammainen sekä sokea ja kuuro. Vammoihin ja rajoitteisiin liittyvät termit muuttuvat tunnetusti ajan mittaa haukkumanimiksi, mikä johtaa uusien termien käyttöönottoon. Voi tietysti myös olla, että ainakin joissakin kielissä sana on lainattu latinasta merkityksessä 'tyhmä' kulkematta varsinaisesti lääketieteellisen termin kautta.

Merkitykseen 'oma, erikoinen' liittyviä sivistyssanoja ovat idiolekti ja idiomi sekä idiosynkrasia ja siihen liittyvä idiosynkraattinen. Myös sanaa idiotismi on käytetty merkityksessä 'ominaispiirre', vaikka nykyään sana viittaa yksinomaan typeryyksiin. Sivumennen sanoen sanasta oma johdettuja sanoja omituinen ja omituisuus käytettiin aikaisemmin samoissa merkityksissä kuin nykyään sanoja ominainen ja ominaisuus, mikä saattaa hämmentää vanhempia suomenkielisiä tekstejä lukevaa. Sama pätee sanaan yksityinen, jota on aikaisemmin käytetty samassa merkityksessä kuin nykyään sanaa yksittäinen.

Loppukevennyksenä ote vanhasta erityispedagogiikan tenttikirjastani Erityispedagogiikan perusteet (2007, s. 37):

Politiikan alueella keskeistä on ollut valtionkansalaisten tuottaminen, jolloin on kuljettu käsi kädessä äänioikeuden laajentumisen kanssa. Mielenkiintoinen yksityiskohta on idiootti-sanan etymologia; alkuaan kreikankielinen termi merkitsi niitä, joitka eivät osallistuneet politiikkaan, vaikka heillä olisi ollut siihen oikeus ja velvollisuus. Kansan yhtenäisyys, yhteenkuuluvuus ja yhteistyökyvyn korostus ovat pysyvää perusdoktriinia; samoin isänmaallisuus ja kiinnittyminen suomalaiskansalliseen identiteettiin ovat jatkuvasti esillä.

(Korostus alkuperäinen.) Toisaalla samassa teoksessa selitetään sana handicap seuraavasti (s. 31):

Ensin jo satoja vuosia sitten on kiinnostuttu impairment-tyyppisistä aistivammaisista, sitten mukaan ovat tulleet laajemmin henkisen kapasiteetin häiriöt (disability) ja vasta viimeksi vuorovaikutuksen häiriöt. Kehä umpeutuu, kun muistetaan, että handicap-sanan etymologia on cap in hand eli kerjäläinen. Ruotsiksi handikapp merkitsee ravikilpailuissa tasoitusta; myös golfin pelaajat ovat omaksuneet termin englanninkielisessä asussaan omaan käyttöönsä.

(Korostukset alkuperäisiä.) Ymmärrän toki, ettei erityispedagogeilta tule edellyttää erityisasiantuntemusta kieliasioissa, mutta kannattaako silti painattaa kirjassa asioita, jotka olisi melko helposti ja nopeasti voinut tarkistaa? Mieleen tulee myös samaisen oppiaineen eräs luento, jonka aikana luennoitsija tuli maininneeksi sanan dysleksia tulevan latinasta ja sanan kognitio kreikasta. Koska asia sattuu olemaan juuri toisinpäin (taustalla ovat δυσλεξία ja cognitio, jotka selvästi muodostuvat kummankin kielen komponenteista), ajattelin olla avulias ja luennon jälkeen mainita asiasta hyvässä hengessä. Luennoitsija ei kuitenkaan ollut tästä mielissään, vaan vakuutti minun olevan väärässä, sillä hän "tuntee kyllä kirjan tekijän". Kun toisella kertaa kysyin häneltä jostain aivan muusta asiasta, hän sattui muistamaan, että minullahan "oli ollut kysymys niistä sanoista", ja ilmoitti tarkistaneensa tutultaan asian olevan juuri niin kuin hän oli sanonut.

Pieni oikeuskielitieteellinen harjoitus

(Oikeuskielitieteellä tarkoitan tietenkin oikeuslääketieteen mallin mukaan "forensista lingvistiikkaa".)

Facebookin uutisvirrassa satuin törmäämään seuraavaan kuvaan:

Kirjoittaja Petra Nyqvist viittaa europarlamentaarikko Jussi Halla-ahon (ps.) sittemmin useiden tahojen jakamaan tilapäivitykseen, jossa on tässä siteeratun tekstin ("olen doulatul ... Finlandi") lisäksi seuraava saate:

Tällainen tuli joitakin päiviä sitten postiini. Pitäisiköhän uusimpien tapausten valossa sittenkin olla huolissaan. Mitä viestin sisältöön tulee, päässäni alkoi soida se Hassisen Koneen biisi, jossa lauletaan: "On maailma miehiä pullollaan, mutta kolme kovaa naamaa."

(Mainitussa kappaleessa esiintyvät kolme kovaa naamaa ovat "Jeesus", "minä" ja "painettu sana", joita "uskoo koko maa".)

Kiinnostavin on osuus, jossa Petra Nyqvist ilmaisee olevansa varma siitä, että kyseessä on väärennös:

Ensinnäkin nobody Seppo Lehdon nimi joka välissä, joo-o. Toisekseen taistelija kirjoitta klassine hoono soomi, mutta osaa yllättäin vanhanajan svetisimejä ja vaikeita muotoja kuten "kontollanne", "armotta". Koalitio kalifaattia vastaan, niin. Lingvistinä Halla-ahon tulisi nähdä että tämä on suomalaisen kirjoittama pastissi, pelleily tai trollaus, mutta antaa kaikessa ilossaan ymmärtää tämän olevan tosijuttu. Täysin edesvastuutonta.

(Kaikki on sic.) Alkuperäinen tilapäivitys ylempänä lainattuine saatteineen ei näyttäisi antavan mitenkään erityisesti ymmärtää, että viesti on jaettu "tosijuttuna", mutta toisaalta ainakin puolet merkityksestä syntyy aina kuulijan päässä. Mielenkiintoisempaa on pohtia Nyqvistin mainitsemia seikkoja, joiden perusteella on hänen mukaansa syytä otaksua, että teksti on suomalaisen kirjoittama trolli.

Nyqvistin mielestä Seppo Lehto on "nobody". Tämä on varmaankin totta tavallisten suomalaisten keskuudessa, mutta voisin helposti kuvitella, että tempauksistaan ehdottoman vankilatuomionkin saanut videotaiteilija nauttii vastaavaa kunnioitusta suomalais-islamistisessa mytologiassa kuin valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin aikanaan antifasistisissa piireissä.

Kieliasua Nyqvist kommentoi epäjohdonmukaiseksi, koska kielimuodon "klassine hoono soomi" seassa esiintyy svetisismejä ja "vaikeita muotoja". (En ole varma, onko muotojen kirjoitta ja klassine tarkoitus toimia esimerkkeinä hoonosta soomesta, mutta tällä ei ole tässä yhteydessä merkitystä.) Teksti itse asiassa ei ole kieliasultaan mitenkään erityisen huonoa suomea ortografisia seikkoja eli välimerkkien ja isojen alkukirjainten virheellistä käyttöä lukuun ottamatta. Tekstistä puuttuvat ns. ääkköset eli kirjaimet ä ja ö, mikä toki saattaa ääneen luettuna tuoda mieleen ulkomaalaisittain äännetyn suomen kielen, mutta tämä piirre selittyy joko kyseisten kirjainten puuttumisella näppäimistöstä tai kyseisen puutteen simuloimisella. Ainoa varsinainen väärä muoto tapamma näyttäisi olevan vain kirjoitusvirhe, sillä edellisessä lauseessa tapamme on kirjoitettu oikeassa muodossa. Jokaikinen pitäisi kirjoittaa erikseen joka ikinen, mutta yhteenkirjoitettu muoto ei ole sekään mitenkään tavaton.

Vaikka teksti ei ole "hoonoa soomea", on siinä kaksi mielenkiintoista muotoa: perheidenne ja lapsienne. Kuten tunnettua, suomessa monikon genetiivi voidaan muodostaa useammalla kuin yhdellä tavalla, joten kumpikaan näistä ei ole varsinaisesti "väärin". Nopean (laiskan) Google-pohjaisen korpustutkimuksen perusteella havaitaan seuraavat jakaumat osumien määrissä:

perheitten	45 500	0,4%
perheiden	12 200 000	99,6%

perheittenne	38 700	74,7%
perheidenne	13 100	25,3%

lasten	42 300 000	98,1%
lapsien	834 000	1,9%

lastenne	54 200	74,6%
lapsienne	18 500	25,4%

Vaikka perheiden on ylivoimaisesti yleisempi kuin perheitten, on jälkimmäinen muoto yleisempi omistuspäätteen -nne kanssa. Vastaavasti lasten on ylivoimaisesti yleisempi kuin lapsien, mutta omistusliitteellisissä muodoissa ero tasaantuu parillakymmenellä prosenttiyksiköllä. Yllättäen jakaumat muotojen perheittenne : perheidenne ja lastenne : lapsienne välillä ovat lähes samat eli 3:1. (On houkuttelevaa ajatella, että nämä kaksi ilmiötä liittyisivät toisiinsa, mutta tämän aineiston pohjalta ei voida tehdä mitään päätelmiä. En pysty tähän hätään tarkistamaan, onko kyseessä tunnettu murrepiirre.)

Joka tapauksessa näiden sanojen osalta kirjoittaja näyttäisi valinneen "maahanmuuttajamaisemmat" muodot tavallisempien omistuspäätteellisten monikon genetiivien sijaan joko ei-äidinkielisen suomen kielen taitonsa vuoksi tai, mikäli kyseessä on väärennös, pettämistarkoituksessa. Jos tehtävänä olisi selvittää jonkin tekstin kirjoittaja tunnettujen epäiltyjen joukosta, voitaisiin tämäntyyppisiä poikkeamia teoriassa käyttää kirjoittajan tunnistamiseen.

Nyqvist antaa esimerkeiksi vanhan ajan svetisismeistä ja "vaikeista muodoista" sanat armotta ja kontollanne. Ilmaisun olla jnkun kontolla pohjalla oleva kontto 'tili' on toki laina ruotsista, mutta miksei suomalainen jihadisti voisi tuntea kyseistä fraasia, jos muutenkin osaa varsin hyvää suomea? Armotta ei sekään ole oikein millään mittarilla sen vaikeampi muoto kuin vaikkapa englannin without mercy. Ilmeisesti ilmaisussa koalitio kalifaattia vastaan on jotain paljastavaa, vaikka Nyqvistin "niin"-kommentista ei käy ilmi, mitä. Lauseke sinänsä näyttäisi sopivan yhteen muun tekstin kielenkäytön kanssa.

Tekstissä on myös kaksi arabiankielistä ilmaisua. Alussa olevan doulatul islamin merkitys on 'islamilainen valtio'. Sana kafir melkitsee 'vääräuskoista' ja esiintyy suomenkielisissä teksteissä toisinaan muodossa kafiiri.

On joka tapauksessa kaiken kaikkiaan hyvin erikoista pitää tekstiä ylempänä mainittuja "poikkeuksia" lukuun ottamatta huonona suomena (tai "hoono soomena"). Maallikot sekoittavat tavallisesti varsinaisen kielitaidon preskriptiivisten oikeakielisyys- ja oikeinkirjoitussääntöjen hallintaan (ns. "kielioppiin"), joten kyseessä lienee lähinnä ääkkösten ja isojen alkukirjainen puutteella selittyvä näköharha, jota muutaman arabiankielisen sanan läsnäolo vahvistaa.

Huolimatta siitä, että Nyqvistin kommentit ovat lähinnä hassuja, on silti täysin mielekästä kysyä, onko kyseessä jonkun todellisen "Abu Hurairahin" laatima uhkaus vai suomalaisen laatima väärennös. Tekstissä ei ole mitään sellaisia piirteitä, jotka nimenomaisesti puhuisivat tätä vastaan, mutta toisaalta en voi verrata sitä varmistetusti aidon suomenkielisen jihadistin uhkaukseen. Toisaalta mikä tahansa piirre, jonka voidaan tulkita puhuvan tekstin aitouden puolesta, voi olla vain ovelan väärentäjän kikka saada teksti näyttämään aidolta.

Mutta jos kyseessä olisikin suomalaisen laatima väärennös, olisiko itse uhkaus kuitenkin aito? Rikoslain pykälä laittomasta uhkauksesta ei tee eroa siinä, tehdäänkö uhkaus omalla vai väärällä nimellä (esim. anonyymisti internetissä); oleellista on se, että uhatulla on perusteltu syy pelätä uhkauksen seurauksena. Tämän uhattuuden tunteen perusteltuuden kannalta on tietenkin oleellista, onko väitetty uhaus ilmiselvästi huono vitsi vai ei. Tekee mieli pohtia, voiko tässä tapauksessa kriteerinä olla se, pitääkö joku bonus pater familias kohtaamaansa uhkausta varteen otettavana, vai arvioidaanko syyn tuntea itsensä uhatuksi perusteltuus objektiivisesti erikseen riippumatta siitä, tunteeko uhkauksen kohde itsensä uhatuksi. Yleensä kai uhkauksiin on tapana lähtökohtaisesti soveltaa jonkinlaista aitousolettamaa, mistä johtuen ei kannata esimerkiksi vitsailla pommeista lentokentällä.

Varsinaisen kompetenssini ulkopuolella olevien lakiteknisisten pohdintojen lisäksi uhkausta on syytä lähestyä puheaktina. Sen lisäksi, että puhuja ilmaisee joko kielellisesti tai ei-kielellisesti aikovansa tehdä teon A, John Searlea mukaillakseni uhkauksen perustavat säännöt (constituent rules t. conditions) ovat nähdäkseni seuraavat:

• valmistava sääntö 1: puhuja uskoo teon A olevan kuulijalle haitallinen
• valmistava sääntö 2: kuulija uskoo teon A olevan hänelle haitallinen
• valmistava sääntö 3: kuulija uskoo puhujan voivan tehdä teon A
• vilpittömyyssääntö: puhuja aikoo tehdä teon A
• perussääntö: puhuja sitoutuu tekemään teon A

Tämä määritelmä koskee kuitenkin uhkausta vain kielifilosofisena objektina, eikä tästä muotoilusta luonnollisestikaan voi johtaa moraalisia tai laillisia ohjenuoria, vaikka se ehkä tarjoaakin kätevän viitekehyksen uhkauksien pohdiskeluun.

Vaikka puhuja ei aikoisikaan toteuttaa uhkaustaan (ts. vilpittömyyssääntö ei päde), ei kuulijan tarvittaviin vastatoimiin ryhtymistä voitane pitää moitittavina, mikäli kielellisen ("nyt saat turpaas!") tai ei-kielellisen (osoittaminen aseella tai sitä erehdyttävästi muistuttavalla esineellä) teon tapahtumisen lisäksi valmistavat säännöt 2 ja 3 ovat voimassa, siis vaikka kyseessä ei ollutkaan "oikeasti" uhkaus. Teatteriesityksessä tai vastaavassa näyttelijä voi luonnollisesti osoittaa toista näyttelijää aseella ja uhata tappaa tämän, mutta tällöin olosuhteiden johdosta luonnollisesti mikään valmistavista säännöistä (ehkä ensimmäistä lukuun ottamatta) eikä vilpittömyyssääntö ole voimassa, eikä todellista uhkausta siis tapahdu. Isävainaalla oli tapana uhata jotain sen suuntaista, että "mä en enää ikinä osta [tuotetta x], jos sitä ei kerran syödä", joka tietenkin kaatuu valmistavan säännön 2 voimassaolemattomuuteen. Tällaiseen "uhkaukseen" voikin luontevasti vastata: "Onko tuo olevinaan uhkaus?"

(Oma keskustelunaiheensa on tietenkin se, tarvitseeko "oikeaksi uhkaukseksi" kutsua vain sellaista tekoa, jonka kautta uhkaaja todella sitoutuu toteuttamaan uhkauksensa.)

Mutta tuoko tämä pragmaattinen näkökanta kuitenkaan mitään lisää käsillä olevan oletetun uhkauksen tarkasteluun? Ehkä uhkausviestin olemusta on hyödyllistä eritellä vielä sen kautta. Merkityksellinen sisältö on ilmaistu ja ymmärretty, ja voitaneen myös olettaa, että sekä kuulija(t) että puhuja (riippumatta hänen henkilöllisyydestään) uskovat sänkyihin, työpaikoille, kaduille ja kouluihin tapetuksi tulemisen olevan äärimmäisen epätoivottavaa ja haitallista. Epäselvää on kaiketi lähinnä se, ovatko valmistava sääntö 3 ja vilpittömyyssääntö voimassa, mutta kuten ylempänä totesin, ainakaan vilpittömyyssääntö ei ole merkityksellinen sen kannalta, onko mielekästä ryhtyä jonkinlaisiin toimenpiteisiin.

Toisenlainen taulukko, osa 2

Edellinen osa sisälsi vain taulukon nykykielten etymologisista vastinesta ilman varsinaisia selityksiä. Alla olevassa taulukossa englannin, saksan ja ruotsin ovat korvanneet niiden muinaismuotoja edustavat muinaisenglanti, muinaisyläsaksa ja muinaisskandinaavi. Kielihistoriasta kiinostuneen kannattaa verrata tässä taulukossa esitettyjä muotoja nykykielten muotoihin. Ylimääräisenä kielenä on mukana gootti, joka on lähinnä sitä arkaaista kielimuotoa, josta eräät vanhimmat germaaniset lainat ovat suomeen tulleet. Tunnetussa gootinkielisessä korpuksessa esiintyy valitettavasti vain alle puolet tässä käsitellyistä sanoista, mutta tätä ei kuitenkaan pidä pitää osoituksena siitä, että ne eivät olisi esiintyneet kyseisessä kielessä (paitsi ehkä sanan kuningas vastineen tapauksessa). Gootin ei merkitsee pitkää i-äännettä. Muissa kielissä pitkät vokaalit on tapana merkitä joko makronilla, sirkumfleksillä tai akuuttiaksentilla.

Viimeisessä sarakkeessa on verrokkina rekonstruoitu kantagermaaninen muoto Vladimir Orelin sympaattisesta teoksesta A Handbook of Germanic Etymology (2003). Kirjain x merkitsee karheaa h-äännettä, z soinnillista s-äännettä.

men.	mys.	msk.	gootti	suomi	kantagermaani
flēsc	fleisc	flesk	-	läski	*flaiskaz
-	gazza	gata	-	katu	*gatwōn
cyning	kuning	konungr	-	kuningas	*kuninʒaz
lamb	lamb	lamb	lamb	lammas	*lamƀaz
Mōnandæg	mânetag	mánadagr	mena + dags	maanantai	*mēnon + *daʒaz
hlāf	(h)leib	hleifr	hlaifs	leipä	*xlaiƀaz
hring	hring	hringr	-	rengas	*xrenʒaz
rēad	rôt	rauðr	rauþs	rauta	*rauđaz
scīne	skôni	-	skauns	kaunis	*skauniz
snīða	snîdan	sníða	sneiþan	niittää	*snīþanan
hwæl	(h)wal	hvalr	-	valas	*xwalaz
wīn	wîn	vin	wein	viina; viini	*wīnan
geō(hho)l	-	jól	(jiuleis)	juhla; joulu	*jexwlan

Sana läski on suhteellisen tuore laina, minkä osoittaa paitsi sen muodon ja merkityksen läheistyys ruotsin sanaan fläsk, myös nykyaikaisempi loppuvokaali -i. Vastaava tapaus on viini, joka on samaten lainattu ruotsista: vanhempaa germaanista muotoa edustaa viina, joka vielä vanhassa kirjasuomessa merkitsi 'viiniä'. Germaaniin sana on lainattu latinan sanasta vinum. Toinen kaksospari on juhla ~ joulu. Kantamuotoa lähempänä oleva juhla on vanhempi laina, joulu uudempi. (Yhdyssanan joulujuhla osat ovat siis etymologisesti sama sana.) Gootin sulkeissa annettu jiuleis merkinnee 'joulukuuta'.

Vanhinta lainakerrostumaa edustavat myös rauta sekä muinaisgermaanisen yksikön nominatiivin s-päätteen säilyttäneet sanat kuningas, rengas, kaunis ja valas. Tämä pääte näkyy gootissa muodossa -s ja muinaisskandinaavissa rotasoituneessa muodossa -r. Muinaisenglannin sanojen cyning ja scīne etuvokaalit johtuvat sanan lopusa olevan i-äänteen aiheuttamasta äänteenmukauksesta eli umlautista. Nykysaksan schön johtuu samasta syystä, vaikka äänteenmukaus ei muinaisyläsaksan muodossa skôni vielä näykään. Nykyruotsin sanan skön vastine puuttuu taulukosta, sillä kyseessä on alasaksalainen laina, joka on syrjäyttänyt sanan fager (jonka vastineet löytyisivät toki luetelluista kielistä: fæger ~ fagar ~ fagr ~ fagrs). Sanat rengas, kaunis ja valas (ja verbi niittää) toimivat esimerkkeinä siitä, että suomi ei hyväksy sananalkuisia konsonanttiryppäitä. Sana *rauđaz on alkujaan adjektiivi 'punainen', ja sen refleksit on annettu tässä oletusarvoisesti (epämääräisissä eli vahvoissa) maskuliinimuodoissaan. Merkitykselle 'rauta' on sukua muinaisskandinaavin rauði, joka merkitsee raudanvalmistuksessä käytettyä 'suomalmia' viitaten sen ruskeanpunertavaan väriin.

Sanan katu muinaisenglanninkielinen vastine puuttuu taulukosta. Kyseessä on skandinaavinen laina, joka on tänä päivänäkin käytössä (muodossa gate) tanskalaisten muinoin hallitsemalla alueella.

Yleisesti taulukon perusteella voi todeta myös jotain siitä, miten lainasanat erottuvat kantakielestä perityistä sanoista. Kantagermaanin yksikön nominatiivin *z-pääte näyttäytyy säännöllisesti gootissa muodossa -s ja muinaisskandinaavissa muodossa -r. Näennäisen poikkeuksen muodostavat neutrisukuisten sanojen *flaiskaz ja *lamƀaz jälkeläiset, mutta näissä az kuuluu sanavartaloon (vrt. latinan tempus-tyyppi) ja on kadonnut kaikista tässä näkyvistä kielistä. (Muinaisenglannissa ja muinaisyläsaksassa sanan lamb monikot ovat lambru ja lembir, joissa r:ksi muuttunut s on näkyvissä.) Suomessa sen sijaan osassa sanoja pääte näkyy, osassa ei (maanantai, leipä, läski), riippuen lainan iästä ja antajakielestä.

Avioliittolaista, osa 2

Lukeeko ministeri Päivi Räsänen tai joku muu kristillisdemokraatti tätä blogia? Tämä kysymys kävi mielessäni tällä viikolla. Julkaisin tiistai-iltana kirjoituksen, jossa käsittelin syitä siihen, miksi mielestäni ilmaisu sukupuolineutraali avioliittolaki on parempi kuin tasa-arvoinen avioliittolaki. Samassa yhteydessä tulin myös ohimennen todenneeksi, että yleismaailmallisessa ihmisoikeusjulistuksessa ilmenevä avioliittokäsitys viittaa mitä ilmeisimmin miehen ja naisen väliseen liittoon. Rinnastin myös ihmisoikeusjulistuksen uskonnollisiin pyhiin teksteihin, minkä rinnastuksen validiutta tällä viikolla käydyn keskustelun seuraaminen on vain vahvistanut.

Post hoc, ergo propter hoc:

Keskiviikkona Päivi Räsänen esitti Radio Helsingissä, että ihmisoikeusjulistuksessa avioliitto määritellään miehen ja naisen väliseksi. Jutun alkuperäinen otsikko oli hieman raflaavampi "Päivi Räsänen: Tasa-arvoinen avioliittolaki olisi YK:n ihmisoikeusjulistuksen vastainen", mutta muutettiin myöhemmin täsmällisempään muotoon "Päivi Räsäsen mukaan YK:n ihmisoikeuksien julistus määritelee [sic] avio­liit­on mie­hen ja nai­sen vä­li­sek­si". Toimittaja Vil­le Blå­fiel­d ilmoittaa kyseessä olevan vain Räsäsen tulkinta ja tulkitsevansa julistuksen itse "eri tavalla" esittämättä tarkempia perusteluja, mitä ei voi tosin radio-ohjelmassa oikein odottaakaan. Todellisuudessahan avioliittoa ei määritellä julistuksessa tiukassa mielessä lainkaan, mutta julistuksessa tarkoitettu avioliitto on pääteltävissä julistuksen sanamuodoista ja sisällöstä, kuten aikaisemmin totesin. Se, mikä merkitys tälle asialle annetaan, on täysin toinen juttu.

Reaktiona Räsäsen kommenttiin ilmestyi torstaina Ylellä juttu, jossa ihmisoikeusprofessori Martin Schein toteaa, että julistuksesta ei seuraa estettä laajentaa avioliiton käsitettä. Olen tästä samaa mieltä, sillä ihmisoikeusjulistukseen ei oikein voi soveltaa exceptio confirmat regulam -periaatetta: siitä, että miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto, ei välttämättä seuraa, että muilla pareilla ei olisi oikeutta solmia avioliittoa. (Kysymys on lopulta siitä, mitä tarkoitetaan "avioliitolla".) Toisaalta Scheinin mukaan se, "että teksti korostaa nimenomaan miehen ja naisen välistä liittoa on sen ajan hengen mukainen, jolloin teksti on kirjoitettu". Tämä on varmasti totta, sillä ihmisoikeusjulistus on useimpein pyhien tekstien tapaan saanut kirjallisen asunsa homovastaisempina aikoina. On erinomaista, että ihmisoikeuspapisto määrittää, missä määrin ihmisioikeusjulistuksen sisältöä voidaan pitää "vain" sen synnyttäneen ajan hengentuotteena. Vastaavia kysymyksiä pohditaan käsittääkseni myös tulkittaessa Yhdysvaltain perustuslakia.

(Käyttämäni uskonnollissävytteinen terminologia on jatkoa edellisessä kirjoituksessa tekemälleni näennäisvitsikkäälle rinnastukselle.)

Kaikesta huolimatta lakivaliokunta hylkäsi torstaina ehdotuksen avioliittolaista äänin 9–8. Aiheeseen liittyvää kirjoitusta julkaistessani en ollut edes tietoinen, että asiasta olisi äänestys pari päivää myöhemmin. Kirjoitukseni ei ollut tarkoitus olla niin ajankohtainen kuin miksi se osoittautui.

Torstaina Nyt-liitteessä oli juttu otsikolla "Kumpi on oikein: sukupuolineutraali vai tasa-arvoinen avioliittolaki? Twitterissä syntyi sanasota Mikael Jungnerin ja Yle-pomon välille". Aiemmin päivällä syttyneen sodan osapuolet ovat otsikostakin ilmenevä Mikael Jungner sekä Ylen uutistoiminnan vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen. Jungner twiittasi:

Kuulin juuri että Atte Jääskeläinen on kieltänyt YLEn toimittajia käyttämästä termiä "tasa-arvoinen avioliittolaki". Nyt hei oikeesti!

...mihin Jääskeläinen vastasi:

Linjamme on entinen. Emme ota kantaa lakiin käyttämällä nimeä, joka on suunniteltu luomaan positiivisia mielikuvia.

Ilman mitään muuta asiayhteyttä näyttäisi siltä, että Jääskeläinen vastustaa kyseistä lakia, sillä muutenhan hän voisi hieman neutraalimmin todeta, että linjana on käyttää neutraalia ilmaisua (vrt. sisällissota pro vapaussota). Toisaalta itse kansalaisaloitteeseen viitattaessa on perusteltua käyttää joka tapauksessa aloitteen otsikkoa, joka on "Kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista". Eduskunnassa virallinen otsikko on kuitenkin "Kansalaisaloite eduskunnalle avioliittolain, rekisteröidystä parisuhteesta annetun lain ja transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta annetun lain muuttamisesta", joka on luonnollisesti hieman kömpelö käytettäväksi muualla.

Mutta takaisin itse juttuun. Jutussa haastatellaan Setan varapuheenjohtaja Mikko Väisästä, joka lausuu seuraavasti:

Käytämme tasa-arvoista avioliittoa [!], joka on Tahdon2013-kampanjan suosima termi. Sukupuolineutraali avioliitto [!] voi olla hieman harhaanjohtava, mutta en pidä sitäkään vaarallisena.

Ymmärrän täysin, miksi kampanjoinnissa pyritään käyttämään positiivisia mielikuvia herättävää nimitystä. En silti oikein ymmärrä, miten sukupuolineutraali on mukamas jotenkin "harhaanjohtava" muuten kuin että kyse on tietenkin avioliittolaista eikä avioliitosta. Kysymykseen "Miten sukupuolineutraali eroaa tasa-arvoisesta avioliittolaista?" Väisänen vastaa näin:

Neutraali kuvastaa enemmän sitä, että sukupuolella ei olisi avioliitossa väliä, vaikka ainakin väestön valtavirran osalta uskon, että sillä on paljonkin merkitystä. Toisaalta sukupuolineutraali-ilmausta on arvosteltu siitä, että se nostaa sukupuolta keskiöön.

Tämä on kaikin puolin hämärä tulokulma. Kyseessähän on sukupuolineutraali avioliittolaki eikä sukupuolineutraali avioliitto -laki (eli laki sukupuolineutraalista avioliitosta). Väisänen ei siis varsinaisesti vastaa kysymykseen, vaikka hänen kommenttinsa ilmaisun sukupuolineutraali avioliitto osalta onkin aivan järkeenkäypä. Mutta miksi "sukupuolen keskiöön nostaminen" on ongelmallista, kun koko asiassa on kyse juurikin sukupuolesta, jolla Väisänenkin myöntää olevan avioliitossa "paljonkin merkitystä".

Jutussa viitataan myös kirjallisuudentutkija Lassen Koskelan blogikirjoitukseen vuodelta 2010, jossa esitetty kritiikki "ikävältä kuulostavaa termiä" sukupuolineutraali avioliitto kohtaan ei hyvällä tahdollakaan liity mitenkään siihen, mitä termiä laista tai lakiehdotuksesta tulisi käyttää.

Myöhemmin samana päivänä julkaistussa jutussa asiaa oli tiedusteltu suomen kielen lautakunnalta. Lautakunnan varapuheenjohtaja, suomen kielen professori Jaakko Leino sanoo jutussa siteeratussa sähköpostissaan mm. seuraavasti:

Sekä "sukupuolineutraali avioliittolaki" että "tasa-arvoinen avioliittolaki" ovat korrekteja tapoja ilmaista asia, joskin "sukupuolineutraali" on täsmällisempi kuin "tasa-arvoinen"

Korrekti on varmasti tässä yhteydessä sopiva adjektiivi. Molemmat ilmaisut ovat eittämättä korrekteja, mutta kuten Leino toteaa, on sukupuolineutraali täsmällisempi (eli kaiketi myös parempi) kuin tasa-arvoinen. Jälkimmäisestä ilmaisusta hän sanoo mm. seuraavaa:

Vastaavasti ehdotettu laki on tasa-arvoinen siinä mielessä, että siinä sekä homo- että heteroseksuaalit ovat keskenään tasa-arvoisia sen suhteen, voivatko he solmia avioliiton kumppaninsa kanssa. Tasa-arvoisuushan ei - sanakirjamääritelmänkään mukaan - rajoitu pelkästään miesten ja naisten keskinäiseen tasa-arvoon.

Sana "tasa-arvoinen" ei kuitenkaan sinänsä ilmaise, keiden kannalta laki on tasa-arvoinen, vaan tarkoitettu merkitys on opittava erikseen. Sen sijaan ilmaus "sukupuolineutraali avioliittolaki" on merkitykseltään läpinäkyvä ja siten täsmällisempi kuin "tasa-arvoinen avioliittolaki".

Kuten näkyy, professori Leino on pitkälti samoilla linjoilla kanssani, vaikka viittaakin aikaisemmin mainitsemaani tasa-arvoiseen liittyvään ongelmaan vain epäsuorasti. Edellisen lisäksi Leino tyrmää termin tasa-arvoinen t. sukupuolineutraali avioliitto, joihin viittasin ylempänä:

Avioliitto ei oikein voi olla 'sukupuolineutraali', ja 'tasa-arvoinen avioliitto' taas tarkoittaa ensisijaisesti tasa-arvoista muuten kuin suhteessa sukupuoleen

Jälkimmäisestä tulee ainakin itselleni mieleen se, että aviopuolisot ovat keskenään tasa-arvoisia eli yhdenvertaisia, kuten nykyisessäkin avioliittolaissa hauskan holhoavasti todetaan.

On silti täysin mahdollista, että joku käyttää sanaa sukupuolineutraali siksi, että vastustaa kyseistä lakiesitystä, eikä halua siksi kutsua sitä "tasa-arvoiseksi" edellisessä kirjoituksessani käsittelemistäni syistä johtuen. Samoin joku saattaa käyttää ilmaisua tasa-arvoinen juuri siksi, että haluaa kutsua sitä positiivisesti latautuneella termillä. Vastaavasti jotkut haluavat kuuluvasti käyttää itsekin oikeasti (vaikkakin vaikeasti osoitettavasti) loukkaaviksi mieltämiään ilmaisuja kuten neekeri ja ryssä perustellen käytäntöään sillä, että ne ovat heidän mielestään mukamas konnotaatioiltaan neutraaleja.

Huomaan edustavani sellaista ainakin äänekkäästä valtavavirrasta poikkeavaa suuntausta, että typerä peruste tai väite on mielestäni aivan yhtä typerä riippumatta siitä, miten se suhtautuu johonkin kannattamaani tai vastustamaani asiaan, tai edes siitä, kuka sen esittää.

Avioliittolaista

Vaikka otsikosta voisi päätellä, että olen livennyt kieliaiheesta politiikkaan, käsittelen kuitenkin tätäkin asiaa lähinnä kielellisestä näkökulmasta. Olisi tietysti perusteltua väittää, että politiikka sinänsä on ihmisten kielellisen toiminnan osa-alue ja siten muitta mutkitta liitettävissä kielitieteelliseen aihepiiriin, mutta käytännössä politiikan erottaminen omaksi aiheekseen on mielestäni ihan perusteltua.

Aluksi lienee paikallaan todeta, etten ole toistaiseksi tullut vakuutetuksi, että etiikkaan liittyviä kysymyksiä voidaan ratkaista järjellä. Lainsäädännön ohjenuorana on ihmisten oikeuskäsitys, joka syntyy mistä syntyy. Järkeä voidaan käyttää lähinnä sen arvioimisessa, miten jokin tietty päätös palvelee ylemmäksi ohjenuoraksi asetettua prinsiippiä: esimerkiksi jos valtion omistaman liikenneyhtiön tarkoitus on tuottaa kansalaisille liikkumispalveluita, ei yhtiön mahdollinen tuottamattomuus ole lähtökohtaisesti ongelma (paitsi jos se johtaa liikkumispalveluiden rahoitusongelmiin); jos taas kyseisen yhtiön funktioksi päätetään rahan tuottaminen valtion kassaan, on sen toiminnot järkeistettävä mahdollisimman tuottaviksi ja mahdollisesti tappiollisina lakkautettava kokonaan.

Avioliittolainsäädännössä avioliitossa voivat olla täysi-ikäinen mies ja nainen, jotka eivät ole ennestään naimisissa tai lähisukulaisia. Ehdotetussa sukupuolineutraalissa muodossaan avioliittolaki ei ottaisi kantaa kihlakumppanien sukupuoleen. Sittemmin sukupuolineutraalia avioliittolakia on alettu tietyissä yhteyksissä kutsua tasa-arvoiseksi avioliittolaiksi. Tässä kirjoituksessa käsittelen (ylempänä luetelluista syistä) näiden nimitysten merkitysten eroa pragmaattis-semanttisesta näkökulmasta, vaikka jonkinasteinen rönsyily ei liene vältettävissä.

Mitä tulee kielelliseen pintatasoon, olen nähnyt useamman kuin yhden ihmisen viittaavan sanan avio alkuperään eli Kaisa Häkkisen Nykysuomen etymologiseen sanakirjaan, jossa sanan avioliitto merkitys on *'avoin, julkinen liitto'. Kuten arvata saattaa, en pidä tätä erityisen relevanttina, kuten en sitäkään, että saksan Ehe viittaa alunperin ikuisuuteen ja englannin marriage vaimon (naisen) ottamiseen.

Yritys määritellä käsitteitä muuten kuin tieteellisen kirjoittamisen yhteydessä aiheuttaa usein vastareaktion: "Ai taas tää menee vaan semantiikan vatvomiseksi." Tällainen semantiikan vatvominen on kuitenkin äärimmäisen oleellista, jotta mahdollisen väittelyn osapuolet puhuisivat samasta asiasta. Tieteellisessä kirjoittamisessa tai millä tahansa erikoisalalla käytettävä termi ensin määritellään, minkä jälkeen sitä käytetään vain määritellyssä merkityksessä, vaikka terminä käytetyllä sanalla tai ilmaisulla olisikin arkikielessä jokin muu merkitys. Tieteellinen kieli ja erikoisalojen kielet (jotka ovat suurimmaksi osaksi päällekkäisiä käsitteitä) ovat kuitenkin kielen erikoistapauksia. "Normaalikielessäkin" sanoilla on tietysti "oikeat" merkitykset, joilla on enemmän tai vähemmän liikkumavaraa: kuka tahansa suomenkielinen hyväksynee, että lauseessa "kissa viipyy tämänkaltaisena oliona, jonka pinta on karhea ja tuon jaloissa on pistävät kaviot" on käytetty lähes jokaista sanaa väärin, vaikka itse asiassa lause onkin käytännössä ymmärrettävissä jotenkuten oikein. Toisaalta jollain keskustelupalstalla voidaan vääntää sivukaupalla siitä, onko jokin tietty ase tikari vai miekka ja miten ylipäänsä lyömämiekka "pitäisi" määritellä.

Tämän kirjoituksen kannalta oleelliset käsitteet ovat tietenkin avioliitto, sukupuolineutraali ja tasa-arvo(inen). Koska käsitteiden määrittely on elimellisesti osa itse asiaa, sulautuvat määrittelyt itse asian käsittelyyn.

Sukupuolineutraali merkitsee sukupuolen kannalta neutraalia eli "puolueetonta": esimerkiksi yksityiskodin yksipönttöinen WC on useimmiten sukupuolineutraali, mutta ravintoloissa on tyypillisesti erikseen miesten- ja naistenvessat. Uimahallien uima-altaat ovat yleensä sukupuolineutraaleita, mutta pukuhuone- ja peseytymistilat eivät. Jossain kulttuureissa myös uimatilat katsotaan kuuluviksi sukupuolijaottelun piiriin. Näissä jaotteluissa on taustalla sukupuolten välinen jännite: ihmiset tuntuvat haluavan suorittaa intiimitoimintojaan (mitä ikinä sellaisina satutaankin missäkin kulttuurissa pitämään) vain sellaisissa paikoissa, joissa ei ole läsnä tai ylipäänsä käy vastakkaisen sukupuolen edustajia eli heihin potentiaalisesti seksuaalista vetoa tuntevia ihmisiä.

Sukupuolineutraali voi olla myös etunimi, joka ei ole erityisesti miehen tai naisen nimi. Sukupuolineutraalissa päiväkodissa ei käyteta sanoja flicka ja pojke tai pronomineja han ja hon, ja lasten kerääntyminen leikkimään sukupuolittuneisiin ryhmiin estetään hoitajien toimesta. Suomen pronomini hän on sukupuolineutraali, kuten myös ruotsin hen.

Lainsäädännön osalta asevelvollisuuslaki ei ole sukupuolineutraali, sillä asevelvollisuus koskee vain miehiä. Perustuslaissa määritelty maanpuolustusvelvollisuus sen sijaan on sukupuolineutraali (mutta ei kansalaisuusneutraali). Perustuslain mukaan "[k]etään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen [...] perusteella". Perustuslaki siis jättää tuomiovallan ratkaistavaksi kysymyksen siitä, millainen "hyväksyttävä syy" voi olla, mutta edellyttää kuitenkin sellaisen olemassaoloa.

Sukupuolineutraali on mielestäni hyvä termi siinä mielessä, että se on (ainakin toistaiseksi) hyvin neutraali: jos jotakin sanoo x-neutraaliksi, ei ainakaan minulle tule ensisijaisesti mieleen, että kyseessä olisi x:n suhteen tavoiteltava tila: esimerkiksi asetyyppineutraali aselaki tuskin herättäisi erityisen positiivisia mielleyhtymiä niin hoplofobien kuin asehivelijöidenkään keskuudessa.

Helsingin yliopisto on tunnetusti sukupuolineutraaliuden edelläkävijä, mutta esimerkiksi promootioon ilmoittauduttaessa kysytään sukupuolta "latinankielistä promootiodiplomia varten": latina nimittäin pakottaa adjektiivien, gerundiivien, perfektiparsisiipin ja passiivin liittomuotojen kohdalla tunnustautumaan joko mieheksi tai naiseksi. (Lisäksi promootiodiplomissa lukee quod Deus optime vertat, joten se ei ole katsomusneutraalikaan.)

Hankalampi käsite on avioliitto. YK:n yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa todetaan seuraavasti: 

"16. artikla.

1. Täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvia rajoituksia. Heillä on yhtäläiset oikeudet avioliittoon, avioliiton aikana ja sen purkamisen jälkeen.

2. Avioliiton solmiminen tapahtukoon vain tulevien aviopuolisoiden vapaasta ja täydestä suostumuksesta.

3. Perhe on yhteiskunnan luonnollinen ja perustava ydinosa ja sillä on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojaan."

[...]

25. artikla.

[...]

2. Äideillä ja lapsilla on oikeus erityiseen huoltoon ja apuun. Kaikkien lasten, riippumatta siitä, ovatko he syntyneet avioliitossa tai sen ulkopuolella, tulee nauttia samaa yhteiskunnan suojaa."

16. artiklan 1. kappaleen sanamuoto miehillä ja naisilla (ra. l'homme et la femme, en. men and women, es. los hombres y las mujeres, ve. мужчины и женщины) ei yksinään ole yksiselitteisesti tulkittavissa merkitsemään, että avioliitto on nimenomaan miehen ja naisen eikä esimerkiksi miehen ja miehen välinen liitto, mutta koska kaikissa muissa artikloissa käytetään sellaisia ilmaisuja kuin kaikki ihmiset, kullakin yksilöllä, ketään jne. mainitsematta sukupuolia erikseen, on syytä olettaa, että julistuksessa on tässä kohden tarkoitettu juurikin miehen ja naisen välistä liittoa. Samoin 2. kappaleen ilmaisu tulevien aviopuolisoiden (ra. des futurs époux, en. of the intending spouses, es. de los futuros esposos) ei oikeastaan ota kantaa lukumäärään. (Venäjäksi kohta on tosin обеих вступающих в брак сторон, joka viittaa "molempiin" osapuoliin.) Viittaus "molempiin" eli eksplisiittisesti kahteen osapuoleen sisältyy suostumusta avioliittoon, vähimmäisavioikää ja avioliittojen kirjaamista koskevaan yleissopimukseen. (Aivan sivuhuomiona mainittakoon, että sloveniaksi julistuksen kohta kuuluu obeh bodočih zakoncev 'molempien tulevien aviopuolisoiden'. Vaikka sloveniassa onkin yksikön ja monikon rinnalla duaali, on duaalin ja monikon genetiivin pääte kuitenkin sama.)

Samaisen artiklan 3. kappaleen luonnehdinta perheen roolista yhteiskunnassa on niinikään ymmärrettävissä parhaiten eri sukupuolta edustavien ihmisten liittona, joka tähtää lasten hankintaan. Vaikutelma vahvistuu verrattaessa tätä 25. artiklan kohtaan 2 (ks. yllä).

Voi tuntua hassulta vedota ihmisoikeusjulistukseen tällaisessa asiassa, mutta toisaalta ihmisoikeusjulistuksen asema perusoikeuksien määrittäjänä on kiistaton ("universaali" se ei tietenkään oikeasti ole). Avioliittolain muutosvaatimusten yhteydessä kuitenkin tyypillisesti vedotaan ihmisoikeuksiin, joten ihmisoikeusjulistuksen relevanttien kohtien tarkastelu sen suhteen, mitä niissä on luultavimmin tarkoitettu, on mielestäni täysin paikallaan. On eri asia pohtia myös sitä, minkä asioiden tulisi olla ihmisoikeuksia, ja onko ihmisoikeusjulistus hyväksyttävä lähtökohdaksi ihmisoikeuksista puhuttaessa.

Olisi tietenkin väärin tulkita, että moniavioisuus ei mahtuisi edellä sanotun perusteella ihmisoikeusjulistuksessa ilmenevään avioliittokäsityksen: edellä siteeratuissa kohdissahan, toisin kuin Suomen lainsäädännössä, ei kielletä jo naimisissa olevaa henkilöä solmimasta uutta avioliittoa. Teoriassa myös kaksi miestä voisivat kumpikin solmia avioliiton kahden saman naisen kanssa, mutta tällöinkään eivät kyseiset naiset eivätkä miehetkään olisi (eivätkä siis voisikaan olla) keskenään naimisissa.

Toki ihmisoikeusjulistuksen tulkinta, kuten mikä tahansa paikallinen lainsäädäntökin, on "vain" tapa konstruoida avioliiton käsitettä: ne instituutiot, jotka niiden yhteisten piirteiden vuoksi miellämme "saman" avioliittoilmiön muodoiksi, vaihtelevat eri maissa ja kulttuureissa. (Miten niin "vain" ja "sama", saattaisi S. I. Hayakawa kysyä.) Ainoa asia, jota ei kielellisistä lähtökohdista pysty dekonstruoimaan, ovat ihmisten lisääntymisen biologiset lähtökohdat. Avioliittoinstituutio mitä ilmeisimmin perustuu suvullisen lisääntymisen ympärille kehittyneeseen kulttuuriin, mutta tästä tosiasiasta ei kuitenkaan voida yksiselitteisesti johtaa mitään eettisiä periaatteita.

Joka tapauksessa "oikeus avioliittoon" on ymmärrettävä oikeutena toteuttaa jotain peri-inhimillistä tarvetta. Toisin kuin ihmisoikeusjulistuksen luomisen aikaisissa länsimaissa, voi nykyään valitsemansa kumppanin kanssa harrastaa huoletta seksiä, asua yhdessä ja tehdä lapsia ilman, että on naimisissa. Lisäksi avioliitto on Suomessa suorastaan naurettavan helppo purkaa. Lainsäädännössä on toki eräitä oikeuksia, joista avioliiton ulkopuolella edelleen jää paitsi, joista eniten esillä ollut on tietenkin adoptio-oikeus. (Adoptoinnin ja ns. luonnollisen lastenteon erossa on toki muitakin lainsäädännöllisiä outouksia, mutten käsittele niitä tässä.)

Avioliiton käsitteen määritteleminen lisääntymispyrkimysten kautta herättää tietenkin kysymyksen, pitäisikö sitten esimerkiksi vanhusten tai muuten lisääntymiskyvyttömien avioliitot kieltää. Olisi toki johdonmukaista, että esivallan kannalta epäonnistumaan tuomitut (eli tässä asiayhteydessä varmasti lapsettomat) liitot eivät saisi esivallalta mitään sellaisia etuuksia, joiden olemassaolon peruste on tukea perheiden perustamista. Esivallan puuttumisesta ihmisten lisääntymisasioihin mainittakoon esimierkkinä, että eugeenisista eli rotuhygienisista lähtökohdista on Suomessa pakkosteriloitu tuhansia ihmisiä vuosien 1935 ja 1970 välillä, eivätkä vielä tänä päivänäkään lähisukulaiset saa mennä naimisiin keskenään. Näitä voidaan pitää johdonmukaisina (keinoiltaan aikansa moraalikäsityksiä kuvastavina) toimina siinä tapauksessa, että esivallalla ylipäänsä katsotaan olevan oikeus säädellä ihmisten lisääntymis- eli sukupuolikäyttäytymistä. Jos avioliitto nähdään vain virallisena leimana kahden ihmisen yhteiselolle, voidaan yhtäältä kysyä, miksi on edes tarpeellista, että esivalta hallinnoi tällaisten yksityisasioiden rekisteröintiä, ja toisaalta, jos kerran pyrkimyksen perheen perustamiseen ja siihen liittyvien toimintojen ei katsota liittyvän millään tavalla avioliittoon sinänsä, millä perusteella avioliitolle on ylipäänsä mitään rajoitteita.

Tasa-arvo on käsitteenä hankala, sillä se voidaan ymmärtää monella tavalla. Yksinkertainen esimerkki on se, että tavoiteltavana tasa-arvona nähdään joko se, että kaikki lähtevät samalta viivalta tai se, että kaikki tulevat maaliin yhtä aikaa. Ensiksi mainittua nimitetään mahdollisuuksien tasa-arvoksi, jälkimmäistä toteutuneeksi tasa-arvoksi. Verotuksen suhteen ei yleensä pidetä tasa-arvoisena ajatusta, että maksettava summa olisi kaikille sama, sillä tämä koskisi vähävaraisempaa paljon kovemmin kuin rikasta. On siis astetta tasa-arvoisempaa, että esimerkiksi kukin maksaa jonkun tietyn osuuden tuloistaan veroina: kymmenesosa on kymmenesosa niin rikkaalle kuin köyhällekin. Jonkun mielestä tasa-arvoista voi olla se, että kaikkia verotetaan niin paljon, että kaikilla on yhtä paljon varallisuutta.

Nykymuotoinen avioliittolaki nähdään epätasa-arvoisena siksi, että se asettaa heterot ja homot eriarvoiseen asemaan. Kyse ei ole tietenkään siitä, etteivätkö homot saisi mennä naimisiin, vaan siitä, että esimerkiksi homomiehelle naisen kanssa naimisiinmeno on hänen seksuaalisen suuntautumisensa vastaista ja siten ei-toivottavaa. Näin ollen tasa-arvon toteutumisena tässä yhteydessä on kiistatta nähtävä se, että "saa solmia avioliiton oman seksuaalisen suuntautumisensa mukaisesti".

Ensimmäinen ongelma on tietysti se, että on olemassa muitakin seksuaalisia suuntautumisia kuin hetero- ja homoseksuaalisuus. Se, mitä näistä pidetään sairauksina tai moraalisesti paheksuttavina vaihtelee eri kulttuureissa: olisi melko tekopyhää pitää yleisesti tasa-arvoisena sellaista näkemystä, joka ei salli tasa-arvoa kaikille. Terminä sukupuolineutraali on siis paljon eksaktimpi ja kuvaavampi kuin tasa-arvoinen.

Edellisen kappaleen tapaisiin näkemyksiin on tapana vastata sanomalla esimerkiksi "ai sä rinnastat homot eläimiinsekaantujiin". Tällaisiin kommentteihin on tietysti vaikea vastata ketään tyydyttävällä tavalla, mutta vielä jokin aika sitten homojen rinnastamista heteroihin pidettiin (ja monessa paikassa pidetään vieläkin) vähintäänkin pyhäinhäväistyksenä ("ai sä rinnastat heterot eläimiinsekaantujiin?"). Joku voisi pitää eläimiinsekaantumisen tuomitsemista siinäkin mielessä tekopyhänä, että eläimiä saa kuitenkin järjestelmällisesti kasvattaa tapettavaksi niiden lihan tai turkin takia ("ai sä rinnastat seksin tappamiseen ja syömiseen?").

Kukaan ei sanoisi, että vähemmän pätevät työnhakijat ovat epätasa-arvoisessa asemassa siksi, että pätevät työnhakijat saavat paikan todennäköisemmin kuin he ("ai sä rinnatat avioliiton työnhakuun?"). Työnhakijoista puhuttaessa tasa-arvolla tarkoitetaan sitä, että ketään ei aseteta huonompaan asemaan jostain työtehtävien hoitoon tosiasiallisesti liittymättömästä syystä. Toisinaan tasa-arvo nähdään puhtaan tilastollisena ilmiönä: tasa-arvo toteutuu silloin, kun jossakin hallituksessa, työtehtävässä tai vaikkapa sosiaalisessa luokassa on jonkin vähemmistön edustajia samassa suhteessa kuin heidän osuutensa väestöstä antaisi muut seikat unohtaen olettaa.

Tasa-arvoinen merkitsee siis käytännössä 'oikeanlaista tasa-arvoa'. Tästä seuraa, että kukaan ei normaalisti ilmoita vastustavansa tasa-arvoa, kuten kukaan ei myöskään ilmoita kannattavansa syrjintää: esimerkiksi ikään perustuvaa syrjintää (neutraalin termin puutteessa) pidetään kaikissa mieleeni tulevissa käytännön tapauksissa hyväksyttävänä eikä siis oikeastaan syrjintänä lainkaan, lukuun ottamatta ehkä steriloinnin alaikärajaa. Suomi myös myöntää inkeriläisille oleskelulupia eksplisiittisesti etnisin perustein, ilmeisesti "hyväksyttävästä syystä". Termi tasa-arvoinen avioliittolaki sisältää siis ajatuksen, että kyseessä on tavoiteltavan lainen avioliittolaki, mikä helposti tyrehdyttää keskustelun (kiihkeydessään kunnostautunut homofoobikko Pentti Oinonenkaan tuskin viittaisi nykyiseen avioliittolakiin "epätasa-arvoisena"), kun taas sukupuolineutraali avioliittolaki kohdistaa huomion ehdotetun lakimuutoksen varsinaiseen erityispiirteeseen, jonka merkitystä olen ylempänä hieman pohtinut.

Huomautan vielä, että tämän kirjoituksen pointti todellakin on se, että pidän muotoilua sukupuolineutraali avioliittolaki paljon onnistuneempana kuin tasa-arvoista avioliittolakia. Asiatasolla pitäisin itse mahdollisesti mielekkäimpänä korvata maallinen avioliittolaki lailla rekisteröidystä parisuhteesta ja tehdä siitä sukupuolineutraali. Tällöin huomio kiinnittyisi aiheellisesti siihen, miksi esivallan ylipäänsä tulee ylläpitää rekisteriä ihmisten parisuhteista.

Lopuksi tulee mieleen vielä eräs seikka. Suhteellisen hiljattain esitettiin näkemys, että uskonnollisia perusteita ei saisi käyttää politiikassa. Eikö ihmisoikeuksiin vetoaminen ole myös uskonnollinen peruste? Ihmisoikeusjulistusta voi verrata pyhiin kirjoituksiin, relevantteja sopimuksia vaikkapa kirkolliskokouksiin ja ihmisoikeustuomioistuinta ja vastaavia elimiä papistoon. Tietenkään yleismaailmallisia ihmisoikeuksia ei ole tapana kutsua uskonnoksi, mutta ei ihmisiäkään ole tapana kutsua eläimiksi (paitsi näsäviisasteltaessa tai perusteltaessa jotain hölmöilyä "olemme vain eläimiä" -argumentilla), vaikka biologisesti ihminen onkin eläin eikä esimerkiksi sieni tai kasvi.

("Ai sä rinnastat ihmisoikeudet uskontoihin?")

Tolkienin riimuista

Sivusin aikaisemmin Linnanmäellä näkemääni riimutaulua käsittelevässä kirjoituksessa J. R. R. Tolkienin teoksen Hobitti (1937) esipuheessa käsittelemiä anglosaksisia riimuja. Tolkienin luomassa fiktiivisessä maailmassa riimujen kaltaisia kirjaimia käyttävät niin haltiat kuin kääpiötkin, mutta Hobitissa hän pyrkii houkuttelemaan lukijansa opettelemaan oikeita anglosaksisia riimuja, joilla hän on korvannut "alkuperäiset" kääpiöriimut teoksen liitteenä olevassa kartassa. Käsittelen tässä kirjoituksessa vain näitä Hobitissa esiintyviä riimuja viitaten kyseisten riimujen todelliseen ja jokseenkin sekavaan historiaan sen verran, kuin on itse asian kannalta välttämätöntä. Tarussa sormusten herrasta esiintyneitä fiktiivisiä riimuja käsittelen toisella kertaa.

Nimistöstä mainittakoon sen verran, että vanhinta 24-merkkistä riimusarjaa on tapana kutsua kuuden ensimmäisen riimun perusteella nimellä vanhempi fuþark, kun taas anglosaksinen laajennettu kirjaimisto tunnetaan nimellä fuþorc (tai futhorc). Tolkien käyttää jälkimmäisestä nimitystä English runes. Mikäli riimut eivät näy oikein, suosittelen (jälleen) esimerkiksi Junicode-fontin lataamista.

Teoksen englanninkielinen nimi riimuilla kirjoitettuna.

Tolkien kirjoittaa Hobitin esipuheessa seuraavasti:

Runes were old letters originally used for cutting or scratching on wood, stone, or metal, and so were thin and angular. At the time of this tale only the Dwarves made regular use of them, especially for private or secret records. Their runes are in this book represented by English runes, which are known now to few people. If the runes on Thror's Map are compared with the transcriptions into modern letters (on pp. 26 and 52), the alphabet, adapted to modern English, can be discovered and the above runic title also read. On the Map all the normal runes are found, except ᛉ for X. I and U are used for J and V. There was no rune for Q (use CW): nor for Z (the dwarf-rune ᛣ may be used if required). It will be found, however, that some single runes stand for two modern letters: th, ng, ee: other runes of the same kind (ᛠ ea and ᛥ st) were also sometimes used.

(Kirjan nimi lukee riimuilla esipuheen yläpuolella.)

Tolkien ei siis tarjoa valmista taulukkoa, vaan pakottaa lukijan perehtymään teksteihin Rosettan kivi -menetelmää käyttäen. On myös merkille pantavaa, että hän ei puolella sanallakaan mainitse, että riimuissa olisi jotain maagista. Tämä on hyvin virkistävää ottaen huomioon, millaisia pitkälti hatusta vedettyjä merkityksiä natsit ja muut uuspakanat ovat riimuille antaneet.

Käsittelen seuraavaksi itse tekstejä viitaten yllä olevassa otteessa ilmeneviin periaatteisiin. Kansisivujen ylä- ja alalaidassa kulkee seuraava teksti:

ᚦᛖ·ᚻᚩᛒᛒᛁᛏ:ᚩᚱ:ᚦᛖᚱᛖ· ᚫᚾᛞ·ᛒᚫᚳᛱ·ᚫᚷᚫᛁᚾ⋮ᛒᛖᛁᛝ·ᚦᛖ·
ᚱᛖᚳᚩᚱᛞ·ᚩᚠ·ᚫ·ᚣᛠᚱᛋ·ᛁᚩᚢᚱᚾᛖᚣ·ᛗᚫᛞᛖ·ᛒᚣ·ᛒᛁᛚᛒᚩ·ᛒᚫᚷᚷᛁᚾᛋ·ᚩᚠ·

ᚻᚩᛒᛒᛁᛏᚩᚾ⋮ᚳᚩᛗᛈᛁᛚᛖᛞ·ᚠᚱᚩᛗ·ᚻᛁᛋ·ᛗᛖᛗᚩᛁᚱᛋ·ᛒᚣ·ᛁ·ᚱ·ᚱ·ᛏᚩᛚᛱᛁᛖᚾ⋮
ᚫᚾᛞ·ᛈᚢᛒᛚᛁᛋᚻᛖᛞ·ᛒᚣ·ᚷᛇᚱᚷᛖ·ᚫᛚᛚᛖᚾ·ᚫᚾᛞ·ᚢᚾᚹᛁᚾ·ᛚᛏᛞ⋮

Translitteroituna perinteisten muinaisenglantilaisten äännearvojen mukaan teksti näyttää tältä:

þe·hobbit:or:þere·ænd·bæck·ægæin⋮beiŋ·þe·
record·of·æ·years·iourney·mæde·by·bilbo·bæggins·of·

hobbiton⋮compiled·from·his·memoirs·by·i·r·r·tolkien⋮
ænd·published·by·george·ællen·ænd·unwin·ltd⋮

Purettuna nykyenglanniksi teksti kuuluu:

'The Hobbit or: There and Back Again, being the record of a year's journey made by Bilbo Baggins of Hobbiton, compiled from his memoirs by J. R. R. Tolkien and published by George Allen & Unwin Ltd.'

Kuten ylempänä lainatussa esipuheessa annetaan ymmärtää, käytännössä Tolkien on kirjoittanut nykyenglantia riimuilla yksinkertaisesti muuttaen latinankieliset aakkoset riimuiksi. Syy lienee siinä, että hän ei ole halunnut tehdä riimuihin tutustumista nuorille lukijoille liian vaikeaksi. Muutenhan vähintään yhtä perusteltu tapa kirjoittaa esim. nykyenglannin hole olisi ᚻᚩᚢᛚ houl kirjaimellisen riimutranslitteraation ᚻᚩᛚᛖ hole sijaan. Eräissä tapauksessa Tolkien on kuitenkin poikennut tästä periaatteista, kuten käy ilmi alempana.

Huomattavaa on Tolkienin itsensä keksimän (?) riimun ᛱ k käyttö k:n vastineena, arvatenkin jotta se erottuisi riimusta ᚳ c, johon se näyttäisi perustuvan (muoto käy ilmi ainakin yllä olevassa kuvassa olevasta toiseksi viimeisestä sanasta). Viimeksi mainitun perustranslitteraatio c perustuu siihen, että latinalaisilla aakkosilla muinaisenglantia kirjoitettaessa käytettiin c-kirjainta yleisesti k-äänteen merkkinä, esim. cwic 'elävä; nopea', cwēn 'nainen; kuningatar'. (Tähän liittyen Tolkien neuvoo käyttämään yhdistelmää ᚳᚹ cw korvaamaan "puuttuvaa" q-riimua eli oikeastaan romaanisperäistä digrafia qu.) Toisaalta anglosaksisien riimujen joukossa on tavattu myös ᛣ k, jota käytettiin merkitsemään kovaa k-äännettä erotuksena palatalisoituneelle äänteelle varatusta riimusta ᚳ c. Voi olla, että Tolkien ei ole voinut käyttää tätä, koska halusi välttämättä käyttää samannäköistä "kääpiöriimua" [z]-äänteen merkkinä. Lisäksi ᛣ k on suhteellisen myöhäinen lisä riimuaakkostoon ja sen käyttö oli nykytiedon valossa maantieteellisesti hyvin rajoittunutta, mikä ei toisaalta riimujen uuskäytössä välttämättä olisi suuri periaatteellinen ongelma (hyväksyyhän Tolkien myös riimun ᛥ st).

Sanan year's alussa oleva puolivokaali [j] on kirjoitettu y-riimulla, vaikka kyseinen riimu oikeastaan merkitsee samaa vokaaliäännettä kuin suomen y. Anglosaksisista riimuista löytyisi myös kirjain ᛡ j, jota Tolkien olisi myös halutessaan voinut käyttää. Latinalaisilla aakkosilla muinaisenglantia kirjoitettaessa kyseinen äänne merkitään g(e), esim. gēar 'vuosi' (vrt. year), geong 'nuori' (vrt. young). Englannin j-kirjaimen, joka merkitsee [dʒ]-äännettä, Tolkien merkitsee ᛁ i -riimulla, mutta samaisen äänteen sisältävässä nimessä George hän käyttää kirjainperiaatteen mukaisesti ᚷ g -riimua.

Kuten Tolkien toteaa, muutamassa kohdassa kahta nykyenglannin kirjainta vastaa yksi riimu. Nämä ovat ᛝ ŋ / ng, ᛠ ea ja ᛇ eo, joita on käytetty englanninkielisten kirjainyhdistelmien vastineina. Viimeksi mainittu riimu on kielihistoriallisesti hieman sekava tapaus, mutta olen tässä kirjoituksessa noudattanut Tolkienin riimulle määrittämää merkitykstä. Muinaisenglanninkielisissä teksteissä riimun ᛠ ea merkitsemä diftongi saatettiin kirjoittaa myös ᚫᚪ æa.

Kartan reunassa on salaisen oven osoittavan sormen yhteydessä seuraava teksti:

ᚠᛁᚢᛖ
ᚠᛟᛏ·ᚻᛁᚷᚻ
ᚦᛖ·ᛞᚩᚱ·ᚫᚾ
ᛞ·ᚦᚱᛟ·ᛗᚫᚣ
ᚹᚩᛚᛱ·ᚫᛒᚱᛖ
ᚫᛋᛏ⋮ .ᚦ.ᚦ.

fiue
fœt·high
þe·dor·æn
d·þrœ·mæy
wolk·æbre
æst⋮ .þ.þ.

'Five feet high the door and three may walk abreast. Th[ror and] Th[rain].' 

Muinaisenglannissa f-kirjain merkitsi vokaalien välissä v-äännettä, mutta kuten todettua, Tolkien on päätynyt käyttämään latinalaisittain ᚢ u -riimua v:n merkkinä. Sanoissa feet ja three hän on käyttänyt vokaalimerkkinä ᛟ œ -riimua. Kyseinen riimu on alkujaan merkinnyt pitkää o-äännettä, sittemmin äänteenmukauksen kautta siitä syntynyttä œ- eli ö-äännettä ja lopulta pitkää e-äännettä, mistä seuraa, että toimii tässä nykyenglannin kirjainjonon ee vastineena. Sanan door vokaali on kirjoitettu yllättäen vain yhdellä ᚩ o -riimulla. Nykyenglannin a on korvattu poikkeuksellisesti sanassa walk riimulla ᚩ o, mikä johtuu luultavasti sanan ääntöasusta. Jostain syystä sanan abreast jälkimmäinen vokaali on kirjoitettu ᛖᚫ eæ eikä ᛠ ea kuten sanassa year's ylempänä. Ainoa mieleentuleva teoreettinen peruste on etymologia: sanassa breast on alunperin ollut diftongi (ei tosin ea), mutta sanassa year ei (muinaisenglannin kirjoitusasu gear kielii joko "palataalidiftongisaatiosta" tai yksinkertaisesti oikeinkirjoituksellisesta käytännöstä, mutta se on toinen juttu).

Kartan sisällä olevat kuuriimut ovat seuraavat:

ᛋᛏᚫᚾᛞ·ᛒᚣ·ᚦᛖ·ᚷᚱᛖᚣ·ᛋᛏ
ᚩᚾᛖ·ᚻᚹᛖᚾ·ᚦᛖ·ᚦᚱᚢᛋᚻ·ᛱᚾ
ᚩᚳᛱᛋ·ᚫᚾᛞ·ᚦᛖ·ᛋᛖᛏᛏᛁᛝ·ᛋ
ᚢᚾ·ᚹᛁᚦ·ᚦᛖ·ᛚᚪᛋᛏ·ᛚᛁᚷᚻᛏ·
ᚩᚠ·ᛞᚢᚱᛁᚾᛋ·ᛞᚫᚣ·ᚹᛁᛚᛚ·ᛋᚻ
ᛁᚾᛖ·ᚢᛈᚩᚾ·ᚦᛖ·ᛱᛖᚣᚻᚩᛚᛖ·

stænd·by·þe·grey·st
one·hwen·þe·þrush·kn
ocks·ænd·þe·settiŋ·s
un·wiþ·þe·last·light·
of·durins·dæy·will·sh
ine·upon·þe·keyhole·

'Stand by the grey stone when the thrush knocks and the setting sun with the last light of Durin's Day will shine upon the keyhole.'

Esipuheessa tekstit ovat muuten samat kuin kartassa, mutta yllä näkyvä, ilmeisesti äänteellisin perustein translitteroitu ᛚᚪᛋᛏ last annetaan siellä muodossa ᛚᚫᛋᛏ læst. Yksinkertaisesta kirjainvastaavuudesta poikkeaa myös sana when, joka on kirjoitettu riimuilla ᚻᚹᛖᚾ hwen. Tässä kahden ensimmäisen kirjaimen erikoinen järjestys vastaa hauskasti wh-sanojen alkuperäistä muotoa, josta esimerkiksi käy muinaisenglannin hwæt 'mitä?' (vrt. latinan quid ja skandinaavinen hvad). Suhuässä olisi muinaisenglannissa kirjoitettu sc tai tai riimuilla ᛋᚳ sc, mutta tässä tapauksessa Tolkien on päätynyt yksinkertaisesti korvaamaan englannin kielen digrafin sh sen muodostavien kirjainten riimuvastineilla ᛋ s ja ᚻ h.

Toisin kuin Risto Pitkäsen suomennoksessa Lohikäärmevuori (1973), Kersti Juvan suomentamassa Hobitissa (1985) myös riimuilla kirjoitettu englanninkielinen teksti on käännetty suomeksi. Anglosaksisia riimuja on siis suomennoksessa käytetty suomen kielen kirjoittamiseen. Kyseessä on englanninkielisen esikuvan tapaan kirjainkohtainen translitteraatio, jossa jokaista suomessa käytettyä latinalaista aakkosta vastaa yksi riimu: ääkköset eli ä ja ö on merkitty riimuilla ᛠ ea ja ᛟ œ, ja a-kirjain alkutekstin tyyliin riimulla ᚫ æ. Äng-äännettä ei ole merkitty omalla merkillään.

Kielitajuttomuudesta

Kuten hyvin tiedetään, ihmiset eivät tyypillisesti hahmota suuria lukuja tai monia muitakaan matematiikkaan liittyviä asioita. Tätä ongelmaa käsittelee John Allen Paulosin teos Innumeracy (1988), suomeksi Numerotaidottomuus. Matemaattisesti tai lingvistisesti suuntautunut ihminen huomannee välittömästi, että kirjan suomenkielinen nimi on hieman outo, sillä kysehän ei itse asiassa ole numeroista vaan luvuista. Alkuperäisessä otsikossa oleva termi innumeracy, jonka merkityksen teoksen alaotsikko avaa ilmaisulla mathematical illiteracy, tulisi lähtökohtaisesti kääntää tietenkin sanan illiteracy suomenkielisen vastineen mallin mukaan. Ongelma on kuitenkin ensinnäkin siinä, että englannin illiteracy kattaa sekä kirjoitus- että lukutaidottomuuden, ja toiseksi siinä, että sanalla luku on suomessa valitettavasti kaksi eri merkitystä. Etymologisesti illiteracy viittaa kirjaimiin ja innumeracy lukuihin (tai numeroihin), mutta edellä mainitut suomenkieliset termit viittaavat tekoihin eli lukemiseen ja kirjoittamiseen: lukuihin liittyvä lukutaidottomuuden vastine olisi laskutaidottomuus, mutta tämä ei välitä lainkaan samoja lukutaidottomuuteen rinnastuvia ymmärtämättömyysongelmia, joihin otsikko innumeracy viittaa. Numerotaidottomuus on siis eräänlainen kompromissi.

Asia tuli mieleen, kun törmäsin etäisesti vastaavanlaiseen ongelmaan miettiessäni otsikkoa tälle kirjoitukselle. Tarkoitukseni on kirjoittaa jotain siitä, miten ihmiset eivät tyypillisesti hahmota kieltä ilmiönä sen jokapäiväisyydestä huolimatta (tai ehkä juuri siitä johtuen). Koska kyse on kielestä (kieli₁) yleensä eikä mistään tietystä kielestä (kieli₂), en voinut käyttää ilmaisua kielitaidottomuus: kielitaidoton on henkilö, joka ei osaa jotain tietyssä asiayhteydessä oleellista kieltä₂ tai kieliä₂. Koska kielen₁ ja kielen₂ erottaminen toisistaan alaindeksejä käyttämällä on vähän hankalaa, tyydyin ilmaisuun kielitajuttomuus, vaikka sekään ei ole täysin tyydyttävä: kielitaju on joko vähemmän ärsyttävä nimitys kielikorvalle tai sitten vanhemmassa kirjallisuudessa esiintyvä ja hieman epämääräinen nimitys suunnilleen sille, että jossain kielessä käytetään tietynlaisia metaforia: esimerkiksi aine, josta jokin tehdään, ymmärretään joidenkin kielten puhujien kielitajussa meraforisesti liikkeen lähtöpisteeksi.

On oireellista, että useimmat ihmiset eivät edes ymmärrä eroa kielen₁ ja kielen₂ tai niihin liittyvän tietämyksen laadun välillä: kielitiede saatetaan ymmärtää jonkinlaiseksi pilkun paikan mietiskelyksi tai muuksi kielenhuollolliseksi pelleilyksi. Kielitieteilijöiltä kysytään yleensä ensimmäisenä, montako kieltä hän osaa. Kysymys on hankala, koska kielitieteilijä voi osata alastaan riippuen todella montaa kieltä, muttei erityisen hyvin välttämättä muita kuin niitä, joita hän aktiivisesti lukee, puhuu ja kirjoittaa. (Koen, että muoto montaa on tarpeellinen ja käyttökelponen muoto ilmaisemaan sitä, mitä tarkoitan; se, että kyseessä on "kaksoispartitiivi", ei ole mitenkään oleellista minkään kannalta.) Ei matemaatikkokaan ole välttämättä hyvä päässälaskija, eikä fyysikko erityisen hyvä tikanheittäjä.

Kirjoitan tässä blogissa sekä kielistä että kielestä. (Tässä on muuten yksi harvoista tapauksista, joissa ero kielen₁ ja kielen₂ välillä on tehtävissä luontevasti.) Kielitaitoiset ihmiset eivät kokemukseni mukaan ymmärrä jälkimmäisestä välttämättä yhtään sen enempää kuin kielitaidottomatkaan, eikä heillä ole oletusarvoisesti edellytyksiä vertailla kielten ominaispiirteitä keskenään. Toisaalta kielitaito sinänsä on ehdoton edellytys kielitieteilijälle, sillä muuten hän ei pysty hallitsemaan tutkimusaineistoaan eikä kykyene lukemaan alansa tutkimuskirjallisuutta. Kielitiede on siinä hauskaa, että se vaatii paitsi tolkuttoman paljon lähes mekaanista työskentelyä kielitaidon kartuttamiseksi, myös kykyä jäsennellä tietoa ja ymmärtää suurten kokonaisuuksien rakenteita ja säännönmukaisuuksia: ensiksi mainittu antaa parhaimmillaan samanlaista tyydytystä kuin vaativa urheilusuoritus, jälkimmäinen puolestaan tarjoaa vastaavia esteettisiä elämyksiä kuin matemaattinen todistus.

Luultavasti kelle tahansa ensimmäisenä mieleen tulevat kieliammattilaiset ovat kieltenopettajat ja kääntäjät. Kieli on toki läsnä kaikkialla, joten on olemassa lukemattomia ammatteja, joissa kielenkäyttö sinänsä näyttelee merkittävää osaa, mutta käsittelen tässä vain niitä, jotka eksplisiittisesti toimivat kielen parissa.

Opettajan ammattitaito koostuu karkeasti kahdesta asiasta: opetettavan asian hallinnasta (kielitaito) sekä opetustaidosta. Opetustaito voidaan edelleen mielekkäästi jakaa kahteen erilliseen osa-alueeseen, jotka ovat yleinen opetus- ja kasvatustaito (pedagogiikka), joka kattaa kaiken kehityspsykologiasta etiikkaan, sekä didaktiikka, jolla tarkoitan tässä oppiainekohtaista tietämystä siitä, miten kyseisen aiheen tieto- ja taitosisällöt kannattaa esittää, mikäli tarkoitus on saada aikaan "pysyviä muutoksi oppijan käyttäytymisessä". Kieliaineen tapauksessa didaktinen ymmärrys edellyttää kielitaidon lisäksi myös ymmärrystä opetettavan kielen säännönmukaisuuksista. Vaikka opettaja ei kommunikatiivisuuden ja subliminaalisuuden vuoksi aikoisikaan opettaa sellaisia sääntöjä kuten "konsulikiepre", "spotpa" tai "dürfenkönnenmögenmüssensollenwollen" (saati näitä juttuja), on kuitenkin syytä osata vastata tarvittaessa sellaisiin kysymyksiin kuin "milloin tule was ja milloin were" tai "miksi I didn't saw him on väärin".

Muistan erään ranskansijaisen, jonka oppitunnilla tuli esille kysymys siitä, mitä eroa on ilmaisuilla je n'ai pas d'argent ja je n'ai pas l'argent. Sijaisopettaja mutristi huuliaan ja sanoi, että "kyllä teidän kielikorvanne kertoo teille sen eron". (Ero on sama kuin jos englanniksi sanoisi I don't have any money tai I don't have the money.) Tällaisesta vastauksesta ei ole juurikaan hyötyä sellaiselle, jonka "kielikorva" nimenomaan ei vielä sano, kumpaa pitäisi milloinkin käyttää. Ilmeisestä kielitaidostaan huolimatta kyseinen sijainen ei osannut eritellä eri lauseiden merkityssisältöä.

Opettajien alalaji on oppikirjojen tekijät. Oppikirjat sisältävät tekstejä ja niihin liittyviä tehtäviä. Toisin kuin ennen, nykyään oppikirjatekstit eivät ole samalla tavalla kytkettyjä johonkin tiettyyn kieliopin seikkaan, joka niiden on tarkoitus opettaa. Päinvastoin, joskus saattaa olla hankaluuksia löytää tekstistä esimerkkejä siitä rakenteesta, joka kyseisen kappaleen on tarkoitus opettaa tai kerrata. Eri tavalla hämmentävä ja pahimmillaan suorastaan vahingollinen on eräs toisinaan havaitsemani piirre täyttötehtävissä. Jos aukkoihin täytettävän aineksen laatu on määritelty tehtävänannossa, esim. "täytä artikkelin oikea muoto" tai "täytä sopiva prepositio", on harjoitukseksi tarkoitetussa tehtävässä mielestäni mieletöntä olla kohtia, jotka edellyttävät oikeaksi vastaukseksi jotain muuta kuin artikkelia tai prepositiota. Jonkinlaisessa jyvät akanoista erottavassa kokeessa tällainen kompakysymys on ehkä jotenkin perusteltavissa, mutta muuten tällainen sekoilu vain haittaa oppijaa ymmärtämästä edes intuitiivisesti, mistä rakenteissa on kyse. Esimerkkinä suosikkisekaannuksestani olkoon alla oleva kuvitteellinen esimerkki englannin prepositiotäydennystehtävästä:

He is looking __ the table
He is sitting __ the table

Oikea vastaus voisi olla molemmissa tapauksissa at tähän tapaan:

He is looking at the table
He is sitting at the table

Äkkisteltään voisikin ajatella, että ainoa ero lauseiden välillä on yksi sana: ensimmäisessä on looking, jälkimmäisessä sitting. Ero on kuitenkin pintaa syvemmällä, sillä look at on ns. fraasiverbi (saksassa näitä vastaavat eriävät yhdysverbit, vrt. er schaut den Tisch an), joka saa suoran objektin, kun taas sit on tiettyä olotilaa ilmaiseva intransitiiviverbi, jonka merkityksen täydentää adverbiaalina toimiva prepositiolauseke at the table (vrt. er sitzt an dem Tisch). Syntaktisesti lauseet jakautuvat siis seuraavaan tapaan:

[He] [[[is] [looking at]] [the table]]
[He] [[[is] [sitting]] [at [the table]]]

Ensimmäinen rakenneosa on subjekti he, jälkimmäinen predikaatti eli pitkä verbilauseke (sinisissä sulkeissa), johon sisältyy varsinainen verbi (punaisissa sulkeissa) täydennyksineen (vihreissä sulkeissa), joka on ensimmäisessä tapauksessa objekti, jälkimmäisessä adverbiaali.

Eron huomaa käytännön tasolla, kun lauseet muutetaan kysymyslauseiksi, joissa verbin komplementti (tässä tapauksessa sanan table sisältävä lauseke) korvataan kysymys- eli wh-sanalla:

What is he looking at?
Where is he sitting?

Kysymykseen what? vastaa the table, kysymykseen where? vastaa at the table. Ylemmässä lauseessa at pysyy sanan looking yhteydessä, mutta alemmassa tapauksessa where sisältää sen ilmaiseman paikallismerkityksen. (Ja saksaksi vastaavasti was schaut er an? ja wo sitzt er?)

Kielenoppijan ei tietenkään kieltä oppiakseen tarvitse osata jakaa lauseita rakenneosiinsa tai nimetä asioita niiden kielitieteellisillä nimillä. Korostan kuitenkin, että ylempänä käsiteltujen lauseiden eron ymmärtää intuitiivisesti kuka tahansa englantia osaava ihminen, vaikkei osaisikaan sitä sanallisesti selittää. Opettajan on luonnollisesti ymmärrettävä tällaiset asiat tietoisella tasolla osatakseen auttaa oppilaita mahdollisissa ongelmatilanteissa muutenkin kuin tarjoamalla oikean eli kieliopillisen (kielen sääntöjen mukaisen) vastauksen. Tämä on tyypillinen ongelma natiivi-informanteissa opettajina: he osaavat sanoa, että jokin ilmaisu on epäkieliopillinen, mutteivät tyypillisesti osaa antaa mitään selitystä, jonka avulla vastaavat virheet voisi välttää jatkossa. Tähän sopisi vertaus kalan antamisesta nälkäiselle sen sijaan, että opettaisi hänet kalastamaan.

Toki kielen rakenteet opitaan parhaiten ja syvimmiten harjaantumalla niiden käyttöön luonnollisissa käyttöyhteyksissä, mutta on silti sellaisiakin oppijoita, jotka haluavat tietoa säännönmukaisuuksista voidakseen oikeita muotoja tuottamalla harjaantua oikeiden muotojen tuottamiseen. Ylipäänsä muilla kuin lapsilla ei ole normaalisti aikaa ja mahdollisuutta ensikielen omaksumisen kaltaiseen kielenoppimiseen.

(Alkuperäiseen "tehtävään" voisi toki täydentää myös esimerkiksi looking for the table ja sitting next to the table, mutta näissäkin tapauksissa ensimmäisessä on kyse verbiin kiinteästi liittyvästä partikkelista, jälkimmäisessä prepositiosta, eikä lauseiden rakenne siis muutu.)

Muistan yliopisto-opintojeni ensimmäiseltä vuodelta erään kommelluksen, kun englannin kielioppikurssin opettaja ei ollut itse täysin sisäistänyt eroa käsitteiden adverbi ja adverbiaali välillä. Ensimmäinen viittaa sanaluokkaan (esim. well, very, badly), jälkimmäinen lauseenjäseneen, jossa virassa adverbi voi toki toimia, mutta samassa asemassa voi olla myös esimerkiksi prepositiolauseke. (Adverbi voi toimia myös nominilausekkeen osana, esim. a very nice hat.) Käsitteiden ero on siis sama kuin vaikkapa substantiivin (sanaluokka) ja subjektin (lauseenjäsen) tai luutnantin ja komppanianpäällikön välillä. Tämä erhe johti luonnollisesti hieman eriskummallisesti korjattuihin välikokeisiin, joiden arvosanoja hän sitten korjasi enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti, kun asiasta oli huomautettu.

Kääntäjät ovat ehkä opettajia paremmassa asemassa ymmärtämään kielten välisiä eroja ja siten myös kielen perusluonnetta, etenkin kun kääntämistä ei enää pidetä kielenoppimisen kannalta relevanttina harjoitusmuotona eikä sen opettamista siten osana opettajan ammattitaitoa. Kääntäjä ymmärtää, että ei ole yhtä "oikeaa" tapaa kääntää jotain tiettyä tekstiä, vaan käännöksen lopulliseen muotoon vaikuttaa aina käännöksen tarkoitus ja - tietenkin - asiakkaan toiveet.

Kerron tähänkin liittyvän anekdootin. Eräs asiakas halusi käännöksen englannista saksaan tekstistä, jossa esiintyi ilmaisu carbon footprint. Englannin carbon footprint voi Oxford English Dictionaryn mukaan merkitä kahta eri asiaa: 1) hiilidioksidipäästöjen ympäristövaikutuksia ja 2) hiilidioksidipäästöjen määrää. Saksan kielessä on kaksi ilmaisua, CO₂-Bilanz ja CO₂-Fußabdruck, joista Dudenin mukaan ensimmäinen merkitsee hiilidioksidipäästöjen ympäristövaikutuksia ja jälkimmäinen hiilidioksidipäästöjen määrää. (Suomessa molemmista lähikäsitteistä käytettäneen sanaa hiilijalanjälki, eikä saksassakaan käytännössä jako ole täysin kiveen hakattu.) Koska asiakkaan omilla nettisivuilla käytettiin ilmaisua CO₂-Fußabdruck, ja koska lähdetekstin carbon footprint liittyi taulukkoon, jonka pystyakseli kuvasi hiilidioksidipäästöjen määrää, oli luonnollinen käännösvastine näistä lähtökohdista CO₂-Fußabdruck.

Tämä ei kuitenkaan yllättäen kelvannut asiakkaan saksankieliselle edustajalle, joka totesi aggressiiviseen sävyyn ja kielioppivirheiden höystämänä, että CO₂-Bilanz on paljon tavallisempi ilmaisu kuin CO₂-Fußabdruck, mutta valitettavasti tekstiä ei ehditä enää käännättää uudestaan "järkeväksi saksaksi". Epäilen asiakkaan edustajan reaktion selittyvän sillä, että CO₂-Fußabdruck vaikuttaa käännöslainalta englannista eli lievältä "anglismilta". Tätä tulkintaa tukee vertailu suomenkielisestä internetistä tuttuun ilmiöön, jossa jonkun mitättömän kielioppivirheen tehneestä toimittajasta sanotaan, että hän "ei osaa suomea"; tässä tapauksessa saksaa äidinkielenään puhuva kääntäjä, joka käytti paheksuttavaa ilmaisua CO₂-Fußabdruck, ei mukamas osannut "järkevää saksaa". Se, että yksi ilmaisu on tavallisempi kuin toinen, ei ole tässä yhteydessä sen järkevämpi toteamus kuin että omena on suomessa yleisempi sana kuin päärynä, mikä ei sentään kerro vielä mitään siitä, miten Birne pitäisi kääntää suomeksi.

Ratkaisu tilanteeseen oli tietenkin (silkasta ammattiylpeydestä) kohteliaasti esittää edellä käsitellyt perustelut käännösratkaisulle (vaikka sanakirjat eivät lähtökohtaisesti mitään lingvistisiä lakikirjoja olekaan) ja huomauttaa, että mikäli asiakas toivoo jotain aivan tiettyä sanastoa käytettävän, on se syytä kertoa toimeksiannon yhteydessä, ja että käännös voidaan toki tarvittaessa muuttaa helposti asiakkaan toiveiden mukaiseksi. (Takaraivossani elää silti epäilys, että kyseessä oli ovela yritys saada alennusta.)

Kääntäminen ei kohdistu muotoon, vaan sisältöön: näin ollen kääntäjän on kielitaidon lisäksi tunnettava aihepiiri, johon käännettävä teksti liittyy. Tuttuun aihealueeseen kohdistuva asiantuntemus toki kasvaa kokemuksen myötä, mutta yleisenä taitona voidaan pitää kykyä tunnistaa intuitiivisesti sanonnat ja ilmaisut, jotka mahdollisesti tarkoittavatkin jotain muuta kuin mitä ensivaikutelma antaisi ymmärtää, ja taitoa apuvälineitä käyttäen selvittää, mitä ne merkitsevät. Kielitajuinen ihminen esimerkiksi ymmärtää, että ylempänä käyttämäni lauseke, rakenneosa ja lause eivät välttämättä ole englanniksi clause, component ja sentence, vaan osaa selvittää vaikkapa hakukoneella, että oikeat vastineet ovat tässä yhteydessä järjestyksessä phrase, constituent ja clause. On sinänsä kiehtova kysymys, kuuluuko kielitaidon vai asiatiedon piiriin tietää, että tohtorin- tai upseerimiekka ei ole saksaksi Schwert vaan Degen. Joka tapauksessa yleisen kielitajun (ja kääntäjän ammattitaidon) piiriin kuuluu tietää, että se ei välttämättä ole Schwert.

Ainakin äänekkäimmät kääntäjät tyypillisesti ruikuttavat siitä, miten kääntäminen on aliarvostettua ja -palkattua. Tämä on valitettavan totta. Tähän liittyen lisään vielä, että olisi hienoa, jos käännöstöiden toimeksiantajat ymmärtäisivät, että kääntämiseen ei kaikissa oloissa riitä edes se, että osaa lähde- ja kohdekieltä, tuntee relevantin erikoissanaston sekä ymmärtää jotain käytännön tasolla kääntämisen teoriasta, vaan kääntäjä tarvitsee työstämälleen kieliainekselle välttämättä myös kontekstin, etenkin jos kyse on vain irrallisista sanoista. Tämän ymmärtävät kaikki ne, joille on joskus esitetty kysymys tyyppiä "hei mitä on stick suomeksi". Valitettavasti käännöstöiden tilaajilla ei vaikuta olevan juurikaan estoja antaa käännettäväksi epämääräisiä listoja sanoja, jotka pahimmassa tapauksessa ovat jo kertaalleen käännetty toisen kääntäjän toimesta. Toki kääntäjän tulee pyytää tarvittaessa lisätietoja tai ainakin jättää käännökseen kommentti, mutta asiakkaan kiire ja kiinnostuksen puute voivat usein tehdä tyhjäksi tällaiset yritykset käännöksen laadun parantamiseksi. Lopputuloksena voi olla, että esimerkiksi kopiokoneen kosketusnäppäimistössä vaihdetaan kirjain- ja numeronäppäinten välillä painamalla "aakkosnum." tai "tunnus".

Mutta mitä Sinä voit tehdä? Kun näet jossain kökkökäännöksiä, älä valita kääntäjän huonoudesta, vaan suuntaa some-raivosi firmaan, joka on mitä ilmeisimmin kulunsa minimoidakseen ostanut käännöksen halvimmalta ja nopeimmalta käännöstoimistolta, jonka työntekijät eivät ole oikeita (koulutettuja ja/tai ammattitaitoisia) kääntäjiä vaan pahimmassa tapauksessa (kuvaannollisesti) banaanipalkattuja apinoita, jotka hihkuvat innosta saadessaan ilmaista työkokemusta.