Edellisessä kirjoituksessa käsittelin ohimennen skandinaavisten muinaiskielten nimistöä. Tässä blogissa vilahtelee muutenkin kaikenlaisia etuliitteitä ja määritteitä, joten ajattelin yrittää tehdä niistä jonkinlaista selkoa tässä kirjoituksessa. Kirjoitus ei valitettavasti sisällä esimerkkejä eri kielimuodoista ja on muutenkin pitkäliti tylsä luettelo. Englannin-, saksan- ja ruotsinkielisistä vastineista en kuitenkaan pyri missään nimessä antamaan kattavia listoja. Jos olen vetänyt mutkia suoraksi tai unohtanut mainita jotain oleellista, kuulen siitä mielelläni kommenteissa.
Etuliite kanta- viittaa tunnettujen kielimuotojen pohjalta historiallis-vertailevalla menetelmällä rekonstruoituun kantakieleen: esimerkiksi germaanisten kielten kantakieli on kantagermaani ja uralilaisten kielten kantakieli on kantaurali. Kantakieli on siis tyypillisesti esihistoriallinen, vaikka poikkeuksiakin on: esimerkiksi romaanisen kieliryhmän kantakieli on latina, josta on säilynyt lukuisia kirjallisia muistomekkejä, vaikka romaaniset kielet eivät tietenkään tiukassa mielessä perustu klassiseen kirjalatinaan vaan Rooman valtakunnan puhekieliin. Koska kantakieli on kuitenkin määritelmällisesti historiallis-vertailevan menetelmän luoma konstruktio, voidaan nykyromaanisten kielten pohjalta rekonstruoida kantaromaaninen kieli, joka luonnollisesti on oleellisilta osin melko lähellä tuntemaamme latinaa.
Historiallisena aikana kielet voidaan jakaa karkeasti kolmeen vaiheeseen, joita ilmaistaan etuliitteillä muinais-, keski- ja nyky-. Keski- viittaa jonkinlaiseen välimuotoon nyky- ja muinaismuotojen välillä, ja jos todellinen historia ei salli mielekästä kolmijakoa, putoaa keskivaihe pois. Jakoa voidaan tarkentaa etuliitteillä varhais- ja myöhäis-, esimerkiksi myöhäiskeskienglanti. Karkeasti ottaen varhais- ja myöhäismuodot suhtautuvat toisiinsa ymmärrettävyyden kannalta kuten murteet, muinais-, keski- ja nykymuodot kuten eri kielet. (Vaikka, kuten arvata saattaa, myöhäismuinais- ja varhaiskeskimuodot saattavat olla hyvin lähellä toisiaan.) Yksinään käytettynä nyky- eroaa tässä yhteydessä arkikielisestä merkityksestään, sillä useita tuttuja kieliä on puhuttu "nykymuodossaan" jo satojen vuosien ajan.
Hieman hankalampi on määrite esi-, jolla voidaan viitata joko jonkin (kanta)kielen esimuotoon, tai kyseistä kieltä samalla alueella edeltäneeseen kieleen, joka on tyypillisesti jättänyt enemmän tai vähemmän tuntuvan substraatin tulokkaiden kieleen. Molemmissa merkityksissä käytetään myös etuliitettä paleo-, esim. paleogermaaninen ja esigermaaninen viittaavat molemmat kantagermaania edeltävään kielen tasoon, mutta paleoeurooppalainen viittaa niihin kieliin, joita Euroopassa puhuttiin ennen indoeurooppalaisten kielten leviämistä.
Alla olevassa taulukossa näkyvät edellä käsitellyt määritteet muutamine erikielisine vastineineen:
(Ruotsin osalta on huomattava, että myöhäiskeskiaika on kuitenkin senmedeltid, jota edeltävät äldre medeltid tai högmedeltid ja tidig medeltid.)
Jos esimerkiksi yhdistelmä varhaismuinais- tai myöhäismuinais- tuntuu hassulta, voi tietysti käyttää myös ilmaisua varhainen muinais- tai myöhäinen muinais-.
Koska kaikkien kielten historia ei noudata aivan samanlaisia kehityslinjoja, ja koska kaikista kielistä ei ole jäänyt samanlaista aineistoa, ei kaikkiin kieliin voida soveltaa täysin samaa terminologiaa aivan samalla tavalla. Toisaalta myös eri kielissä saatetaan käyttää tärkeimmän julkaisukielen mukaisia käännöslainoja, mikä osaltaan tekee nimistöstä kokonaisuutena vaikeammin hahmotettavaa. Yllä olevaa taulukkoa voi siis pitää vain eräänlaisena ideaalimallina. Aihetta on syytä lähestyä tapausesimerkkien kautta.
Nykyenglantia (Modern English) edeltää keskienglanti (Middle English), jota edeltää muinaisenglanti (Old English) eli anglosaksi (Anglo-Saxon). Viimeksi mainitun nimityksen ajatellaan usein viittaavan siihen, että kieli on anglien, saksien ja juuttien maahanmuuttoa seuranneen kielimuodon ääripääpohjainen (vrt. suomalais-ugrilainen) nimitys, mutta itse asiassa termin käyttö juontaa erotteluun mantereelle jääneiden saksien ja englantilaisten saksien välillä. Termin Old Saxon (Altsächsisch) voi siis tietyssä mielessä kääntää myös "vanhasaksiksi".
Muinaisenglannin historiallinen aika jakautuu suunnilleen puoliksi varhais- ja myöhäisvaiheeseen, joita edeltää esivaihe, johon yleensä viitataan temillä Prehistoric Old English, etenkin vanhemmissa teoksissa temillä Primitive Old English. Keskienglannin tarina alkaa periaatteessa vuoden 1066 normannivalloituksesta, mutta kielelliset muutokset eivät tietenkään tapahdu hetkessä. Oxford English Dictionary mainitsee, että ennen 1800-luvun loppupuolta keskienglannista (tai erityisesti varhaiskeskienglannista) käytettiin termiä Old English, ja muinaisenglannista termiä Anglo-Saxon. OED vetää muinaisenglannin rajan vuoteen 1150. Muinaisenglanti eroaa keskienglannista taivutusmuotojen runsaudessa sekä ranskalais- ja latinalaisperäisten lainojen vähäisyydessä.
Modern English eli nykyenglanti viittaa suuren vokaalimuutoksen (Great Vowel-Shift) jälkeiseen kielimuotoon, josta lähes kaikki taivutuksen rippeet ovat kuluneet pois ja jonka oikeinkirjoitus pitkälti vakiintui kirjapainotekniikan myötä. Keski- ja nykyenglannin raja asettuu suunilleen vuosiin 1450 - 1500. Koska nykyenglanti voi näin ollen viitata sekä 1900-luvun alun että King James Biblen kieleen thou art -muotoineen, käytetään selkeyden vuoksi "nykynykyenglannista" usein ilmaisua Present-Day English.
Saksan kielen historialliset vaiheet jakautuvat nimellisesti samalla logiikalla kuin englannin: nyky-yläsaksaa (Neuhochdeutsch) edeltävät muodot ovat keskiyläsaksa (Mittelhochdeutsch) ja muinaisyläsaksa (Althochdeutsch). Englanniksi käytetään nykymuodosta etymologisoivaa käännöstä New High German, mikä tekee lyhenteiden käytön yksinkertaisemmaksi. Alkuosa ylä- (hoch-, High) viittaa äänteenmuutosten motivoimaan maantieteelliseen jakoon: yläsaksa viittaa vuoristoisessa etelässä puhuttavaan saksaan, alasaksa (Niederdeustch) puolestaan pohjoisen alamailla puhuttavaan kieleen, joka itse asiassa polveutuu muinaissaksista. Alasaksa muodostaa murrejatkumon sekä hollannin että yläsaksan kanssa. Yläsaksa jakautuu lisäksi keskisaksaan (Mitteldeutsch) ja ylisaksaan (Oberdeustch). Keskisaksankielisen alueen erottaa ylisaksankielisestä Maine-joen tasalla kulkeva linja, jota voidaan nimittää joko Appel/Apfel-isoglossiksi, Speyer-linjaksi tai valkomakkaraekvaattoriksi. Keskisaksan sumeahkon pohjoisrajan määrittävät puolestaan maken/machen-isoglossi eli Benrather-linja ja ik/ich-isoglossi eli Uerdinger-linja. Luonnollisesti myös englanti jää näiden isoglossien pohjoispuolelle (vrt. muinaisenglannin æppel, macian ja ic).
Termiä Hochdeutsch käytetään usein merkityksessä 'saksan yleiskieli' erotuksena puhekielistä, vaikka tietenkin myös eteläiset puhekielet (ml. sveitsinsaksa) lukeutuvat historiallisesti (äännelaillisesti) yläsaksan piiriin.
Alla saksan kieleen liittyvä nimistö taulukkomuodossa:
Ruotsin vaiheiden nimistö on astetta monimutkaisemi. 1900-luvun alusta puhuttuun "nykynykyruotsiin" viitataan termillä nusvenska, joka siis on vastaava termi kuin ylempänä käsitelty Present-Day English. Tätä edeltävä kielimuoto nysvenska jakaantuu varhais- ja myöhäisvaiheisiin, joihin viitataan ilmaisuilla äldre ja yngre nysvenska. Vaikka etuliitettä ny- käytetään muiden kielten tapauksessa samassa merkityksessä kuin suomen nyky-, on ruotsin tapauksessa esimerkiksi Kotuksen sivuilla noudatettu ruotsalaista tapaa ja käytetty (mielestäni hieman kömpelöä) käännösvastinetta uusruotsi erotuksena nykyruotsista. Muinaisruotsin myöhäisvaiheesta käytetään johdonmukaisesti termiä yngre fornsvenska, mutta varhaismuoto on normaalisti klassisk fornsvenska (äldre fornsvenska on toki myös käytössä). Suomeksi on ruotsin kielen vaikutuksesta tapana puhua "nuoremmasta" ja "vanhemmasta" varhaisemman ja myöhäisemmän sijaan.
Muinaisruotsia edeltävä muinaisskandinaavi jakautuu kahteen eri kieleen (murteeseen?), muinaislänsiskandinaaviin (islannin, fäärin ja norjan kantamuotoon) ja muinaisitäskandinaaviin (tanskan ja ruotsin kantamuotoon), joiden yhteinen kantamuoto on kantaskandinaavi. Muinaisitäskandinaavia edustaa riimuruotsi eli runsvenska. (Riimuista puheen ollen mainittakoon, että skandinaavinen äldre/yngre-jaottelu on lainautunut riimuista puhuttaessa myös muihin kieliin, esimerkiksi englanniksi sanotaan elder, younger futhark ja saksaksi das ältere, das jüngere Futhark.)
Alla olevassa taulukossa ovat sellaiset ruotsin kielen vaiheiden nimitykset, joita muistan nähneeni käytettävän:
(Tarkat vuosiluvut kaivannevat selityksiä: yksinkertaisuuden vuoksi muinaisskandinaavin takarajaksi merkitsemänäni vuonna 1225 ilmestyi ensimmäinen latinalaisilla aakkosilla kirjoitettu ruotsinkielinen teksti, 1526 ilmestyi raamatunkäännös, 1732 ilmestyi ensimmäinen numero Then Swänska Argus -lehteä, ja 1906 astui voimaan oikeinkirjoitusreformi.)
Suomen kieleenkin liittyy muutama hauska yksityiskohta. Kuten tunnettua, Suomen historia on edennyt monessa suhteessa kuin pikakelauksella verrattuna eräiden muiden maiden historiaan. Sama pätee myös suomen kieleen, jonka kirjakielen vaiheet alkavat Mikael Agricolan Abckiriasta, joka ilmestyi 1542. Suomen kirjakielen ensimmäistä vaihetta nimitetään vanhaksi kirjasuomeksi. Tätä seuranneen varhaisnykysuomen katsotaan alkavan 1820-luvulla, jolloin kirjakieli alkoi saada enemmän vaikutteita itämurteista. Nykysuomen katsotaan puolestaan alkavan kirjakielen vakiinnuttua vuoteen 1880 mennessä, vaikka tämänkin jälkeen on tapahtunut lukuisia kosmeettisia muutoksia.
Vanhaa kirjasuomea edeltänyttä, kirjallisia muistomerkkejä jälkeensä jättämätöntä kautta kutsutaan varhaissuomeksi. Varhaissuomi ja muut itämerensuomalaiset kielet pohjautuvat yhteiseen kantakieleen eli kantasuomeen. Nykyään kiistanalaisen teorian mukaan itämerensuomalaisten kielten kantamuoto on myöhäiskantasuomi ja sitä edeltänyt kielimuoto eli varhaiskantasuomi olisi itämerensuomalaisten kielten ja saamelaisten kielten yhteinen kantamuoto: tätä kantamuotoa voidaan nimittää hieman läpinäkyvämmin (ja nähdäkseni johdonmukaisemminkin) suomalais-saamelaiseksi kantakieleksi.
Edellisiestä kappaleesta saattaa huomata, että termit suomi ja itämerensuomi johdoksineen ovat itse asiassa tietyissä yhteyksissä synonyymejä. Termi itämerensuomalainen on sikäli redundantti, että ei ole mitään muita suomalaisia kuin itämerensuomalaisia kieliä, mutta kieltämättä se pehmentää hieman suomen kielen nimellistä valta-asemaa suhteessa esimerkiksi viroon, võruun ja karjalaan. Englanniksi voidaan tehdä asiaankuuluva ero käyttämällä termejä Finnish 'suomen kieli' ja Finnic 'itämerensuomalainen'. Jälkimmäinen on mielestäni parempi kuin Itämereen viittaava Baltic-Finnic tai Balto-Finnic, sillä englanniksi termit saattavat luoda mielikuvan "balttilais-suomalaisista kielistä", vaikka balttilaiset kielet (latvia, liettua, muinaispreussi) eivät indoeurooppalaisina kielinä ole geneettistä sukua itämerensuomalaisille kielille.
Etuliite kanta- viittaa tunnettujen kielimuotojen pohjalta historiallis-vertailevalla menetelmällä rekonstruoituun kantakieleen: esimerkiksi germaanisten kielten kantakieli on kantagermaani ja uralilaisten kielten kantakieli on kantaurali. Kantakieli on siis tyypillisesti esihistoriallinen, vaikka poikkeuksiakin on: esimerkiksi romaanisen kieliryhmän kantakieli on latina, josta on säilynyt lukuisia kirjallisia muistomekkejä, vaikka romaaniset kielet eivät tietenkään tiukassa mielessä perustu klassiseen kirjalatinaan vaan Rooman valtakunnan puhekieliin. Koska kantakieli on kuitenkin määritelmällisesti historiallis-vertailevan menetelmän luoma konstruktio, voidaan nykyromaanisten kielten pohjalta rekonstruoida kantaromaaninen kieli, joka luonnollisesti on oleellisilta osin melko lähellä tuntemaamme latinaa.
Historiallisena aikana kielet voidaan jakaa karkeasti kolmeen vaiheeseen, joita ilmaistaan etuliitteillä muinais-, keski- ja nyky-. Keski- viittaa jonkinlaiseen välimuotoon nyky- ja muinaismuotojen välillä, ja jos todellinen historia ei salli mielekästä kolmijakoa, putoaa keskivaihe pois. Jakoa voidaan tarkentaa etuliitteillä varhais- ja myöhäis-, esimerkiksi myöhäiskeskienglanti. Karkeasti ottaen varhais- ja myöhäismuodot suhtautuvat toisiinsa ymmärrettävyyden kannalta kuten murteet, muinais-, keski- ja nykymuodot kuten eri kielet. (Vaikka, kuten arvata saattaa, myöhäismuinais- ja varhaiskeskimuodot saattavat olla hyvin lähellä toisiaan.) Yksinään käytettynä nyky- eroaa tässä yhteydessä arkikielisestä merkityksestään, sillä useita tuttuja kieliä on puhuttu "nykymuodossaan" jo satojen vuosien ajan.
Hieman hankalampi on määrite esi-, jolla voidaan viitata joko jonkin (kanta)kielen esimuotoon, tai kyseistä kieltä samalla alueella edeltäneeseen kieleen, joka on tyypillisesti jättänyt enemmän tai vähemmän tuntuvan substraatin tulokkaiden kieleen. Molemmissa merkityksissä käytetään myös etuliitettä paleo-, esim. paleogermaaninen ja esigermaaninen viittaavat molemmat kantagermaania edeltävään kielen tasoon, mutta paleoeurooppalainen viittaa niihin kieliin, joita Euroopassa puhuttiin ennen indoeurooppalaisten kielten leviämistä.
Alla olevassa taulukossa näkyvät edellä käsitellyt määritteet muutamine erikielisine vastineineen:
| suomi | englanti | saksa | ruotsi |
| esi- | Pre- | Vor-, Prä- | pre- |
| kanta- | Proto- | Ur- | ur- |
| muinais- | Old | Alt- | forn- |
| keski- | Middle | Mittel- | medel- |
| nyky- | Modern | Neu- | ny-, nu- |
| varhais- | Early | Früh- | äldre |
| myöhäis- | Late | Spät- | yngre |
(Ruotsin osalta on huomattava, että myöhäiskeskiaika on kuitenkin senmedeltid, jota edeltävät äldre medeltid tai högmedeltid ja tidig medeltid.)
Jos esimerkiksi yhdistelmä varhaismuinais- tai myöhäismuinais- tuntuu hassulta, voi tietysti käyttää myös ilmaisua varhainen muinais- tai myöhäinen muinais-.
Koska kaikkien kielten historia ei noudata aivan samanlaisia kehityslinjoja, ja koska kaikista kielistä ei ole jäänyt samanlaista aineistoa, ei kaikkiin kieliin voida soveltaa täysin samaa terminologiaa aivan samalla tavalla. Toisaalta myös eri kielissä saatetaan käyttää tärkeimmän julkaisukielen mukaisia käännöslainoja, mikä osaltaan tekee nimistöstä kokonaisuutena vaikeammin hahmotettavaa. Yllä olevaa taulukkoa voi siis pitää vain eräänlaisena ideaalimallina. Aihetta on syytä lähestyä tapausesimerkkien kautta.
Nykyenglantia (Modern English) edeltää keskienglanti (Middle English), jota edeltää muinaisenglanti (Old English) eli anglosaksi (Anglo-Saxon). Viimeksi mainitun nimityksen ajatellaan usein viittaavan siihen, että kieli on anglien, saksien ja juuttien maahanmuuttoa seuranneen kielimuodon ääripääpohjainen (vrt. suomalais-ugrilainen) nimitys, mutta itse asiassa termin käyttö juontaa erotteluun mantereelle jääneiden saksien ja englantilaisten saksien välillä. Termin Old Saxon (Altsächsisch) voi siis tietyssä mielessä kääntää myös "vanhasaksiksi".
Muinaisenglannin historiallinen aika jakautuu suunnilleen puoliksi varhais- ja myöhäisvaiheeseen, joita edeltää esivaihe, johon yleensä viitataan temillä Prehistoric Old English, etenkin vanhemmissa teoksissa temillä Primitive Old English. Keskienglannin tarina alkaa periaatteessa vuoden 1066 normannivalloituksesta, mutta kielelliset muutokset eivät tietenkään tapahdu hetkessä. Oxford English Dictionary mainitsee, että ennen 1800-luvun loppupuolta keskienglannista (tai erityisesti varhaiskeskienglannista) käytettiin termiä Old English, ja muinaisenglannista termiä Anglo-Saxon. OED vetää muinaisenglannin rajan vuoteen 1150. Muinaisenglanti eroaa keskienglannista taivutusmuotojen runsaudessa sekä ranskalais- ja latinalaisperäisten lainojen vähäisyydessä.
Modern English eli nykyenglanti viittaa suuren vokaalimuutoksen (Great Vowel-Shift) jälkeiseen kielimuotoon, josta lähes kaikki taivutuksen rippeet ovat kuluneet pois ja jonka oikeinkirjoitus pitkälti vakiintui kirjapainotekniikan myötä. Keski- ja nykyenglannin raja asettuu suunilleen vuosiin 1450 - 1500. Koska nykyenglanti voi näin ollen viitata sekä 1900-luvun alun että King James Biblen kieleen thou art -muotoineen, käytetään selkeyden vuoksi "nykynykyenglannista" usein ilmaisua Present-Day English.
Saksan kielen historialliset vaiheet jakautuvat nimellisesti samalla logiikalla kuin englannin: nyky-yläsaksaa (Neuhochdeutsch) edeltävät muodot ovat keskiyläsaksa (Mittelhochdeutsch) ja muinaisyläsaksa (Althochdeutsch). Englanniksi käytetään nykymuodosta etymologisoivaa käännöstä New High German, mikä tekee lyhenteiden käytön yksinkertaisemmaksi. Alkuosa ylä- (hoch-, High) viittaa äänteenmuutosten motivoimaan maantieteelliseen jakoon: yläsaksa viittaa vuoristoisessa etelässä puhuttavaan saksaan, alasaksa (Niederdeustch) puolestaan pohjoisen alamailla puhuttavaan kieleen, joka itse asiassa polveutuu muinaissaksista. Alasaksa muodostaa murrejatkumon sekä hollannin että yläsaksan kanssa. Yläsaksa jakautuu lisäksi keskisaksaan (Mitteldeutsch) ja ylisaksaan (Oberdeustch). Keskisaksankielisen alueen erottaa ylisaksankielisestä Maine-joen tasalla kulkeva linja, jota voidaan nimittää joko Appel/Apfel-isoglossiksi, Speyer-linjaksi tai valkomakkaraekvaattoriksi. Keskisaksan sumeahkon pohjoisrajan määrittävät puolestaan maken/machen-isoglossi eli Benrather-linja ja ik/ich-isoglossi eli Uerdinger-linja. Luonnollisesti myös englanti jää näiden isoglossien pohjoispuolelle (vrt. muinaisenglannin æppel, macian ja ic).
Termiä Hochdeutsch käytetään usein merkityksessä 'saksan yleiskieli' erotuksena puhekielistä, vaikka tietenkin myös eteläiset puhekielet (ml. sveitsinsaksa) lukeutuvat historiallisesti (äännelaillisesti) yläsaksan piiriin.
Alla saksan kieleen liittyvä nimistö taulukkomuodossa:
| saksa | englanti | suomi | ruotsi | |
| Althochdeutsch | Old High German | muinaisyläsaksa | fornhögtyska | 800 - 1050 |
| Mittelhochdeutsch | Middle High German | keskiyläsaksa | medelhögtyska | 1050 - 1350 |
| Frühneuhochdeutsch | Early New High German | varhaisnyky-yläsaksa | äldre nyhögtyska | 1350 - 1650 |
| Neuhochdeutsch | New High German | nyky-yläsaksa | nyhögtyska | 1650 - |
| Oberdeutsch | Upper German | ylisaksa | övertyska? | |
| Mitteldeutsch | Central German | keskisaksa | mellantyska? | |
| Niederdeutsch | Low German | alasaksa | lågtyska |
Ruotsin vaiheiden nimistö on astetta monimutkaisemi. 1900-luvun alusta puhuttuun "nykynykyruotsiin" viitataan termillä nusvenska, joka siis on vastaava termi kuin ylempänä käsitelty Present-Day English. Tätä edeltävä kielimuoto nysvenska jakaantuu varhais- ja myöhäisvaiheisiin, joihin viitataan ilmaisuilla äldre ja yngre nysvenska. Vaikka etuliitettä ny- käytetään muiden kielten tapauksessa samassa merkityksessä kuin suomen nyky-, on ruotsin tapauksessa esimerkiksi Kotuksen sivuilla noudatettu ruotsalaista tapaa ja käytetty (mielestäni hieman kömpelöä) käännösvastinetta uusruotsi erotuksena nykyruotsista. Muinaisruotsin myöhäisvaiheesta käytetään johdonmukaisesti termiä yngre fornsvenska, mutta varhaismuoto on normaalisti klassisk fornsvenska (äldre fornsvenska on toki myös käytössä). Suomeksi on ruotsin kielen vaikutuksesta tapana puhua "nuoremmasta" ja "vanhemmasta" varhaisemman ja myöhäisemmän sijaan.
Muinaisruotsia edeltävä muinaisskandinaavi jakautuu kahteen eri kieleen (murteeseen?), muinaislänsiskandinaaviin (islannin, fäärin ja norjan kantamuotoon) ja muinaisitäskandinaaviin (tanskan ja ruotsin kantamuotoon), joiden yhteinen kantamuoto on kantaskandinaavi. Muinaisitäskandinaavia edustaa riimuruotsi eli runsvenska. (Riimuista puheen ollen mainittakoon, että skandinaavinen äldre/yngre-jaottelu on lainautunut riimuista puhuttaessa myös muihin kieliin, esimerkiksi englanniksi sanotaan elder, younger futhark ja saksaksi das ältere, das jüngere Futhark.)
Alla olevassa taulukossa ovat sellaiset ruotsin kielen vaiheiden nimitykset, joita muistan nähneeni käytettävän:
| ruotsi | saksa | englanti | suomi | |
| urnordiska | Urnordisch | Proto-Norse | kantaskandinaavi | 150 - 800 |
| fornnordiska | Altnordisch | Old Norse | muinaisskandinaavi | 800 - 1225 |
| fornöstnordiska | Altostnordisch | Old East Norse | muinaisitäskandinaavi | 800 - 1225 |
| runsvenska | Runenschwedisch | Rune Swedish | riimuruotsi | 800 - 1225 |
| äldre fornsvenska | Frühaltschwedisch | Early Old Swedish | vanhempi muinaisruotsi | 1225 - 1375 |
| yngre fornsvenska | Spätaltschwedisch | Late Old Swedish | nuorempi muinaisruotsi | 1375 - 1526 |
| äldre nysvenska | Frühneuschwedisch | Early Modern Swedish | vanhempi uusruotsi | 1526 - 1732 |
| yngre nysvenska | Spätneuschwedisch | Late Modern Swedish | nuorempi uusruotsi | 1732 - 1906 |
| nusvenska | ? | Contemporary Swedish | nykyruotsi | 1906 - |
(Tarkat vuosiluvut kaivannevat selityksiä: yksinkertaisuuden vuoksi muinaisskandinaavin takarajaksi merkitsemänäni vuonna 1225 ilmestyi ensimmäinen latinalaisilla aakkosilla kirjoitettu ruotsinkielinen teksti, 1526 ilmestyi raamatunkäännös, 1732 ilmestyi ensimmäinen numero Then Swänska Argus -lehteä, ja 1906 astui voimaan oikeinkirjoitusreformi.)
Suomen kieleenkin liittyy muutama hauska yksityiskohta. Kuten tunnettua, Suomen historia on edennyt monessa suhteessa kuin pikakelauksella verrattuna eräiden muiden maiden historiaan. Sama pätee myös suomen kieleen, jonka kirjakielen vaiheet alkavat Mikael Agricolan Abckiriasta, joka ilmestyi 1542. Suomen kirjakielen ensimmäistä vaihetta nimitetään vanhaksi kirjasuomeksi. Tätä seuranneen varhaisnykysuomen katsotaan alkavan 1820-luvulla, jolloin kirjakieli alkoi saada enemmän vaikutteita itämurteista. Nykysuomen katsotaan puolestaan alkavan kirjakielen vakiinnuttua vuoteen 1880 mennessä, vaikka tämänkin jälkeen on tapahtunut lukuisia kosmeettisia muutoksia.
Vanhaa kirjasuomea edeltänyttä, kirjallisia muistomerkkejä jälkeensä jättämätöntä kautta kutsutaan varhaissuomeksi. Varhaissuomi ja muut itämerensuomalaiset kielet pohjautuvat yhteiseen kantakieleen eli kantasuomeen. Nykyään kiistanalaisen teorian mukaan itämerensuomalaisten kielten kantamuoto on myöhäiskantasuomi ja sitä edeltänyt kielimuoto eli varhaiskantasuomi olisi itämerensuomalaisten kielten ja saamelaisten kielten yhteinen kantamuoto: tätä kantamuotoa voidaan nimittää hieman läpinäkyvämmin (ja nähdäkseni johdonmukaisemminkin) suomalais-saamelaiseksi kantakieleksi.
Edellisiestä kappaleesta saattaa huomata, että termit suomi ja itämerensuomi johdoksineen ovat itse asiassa tietyissä yhteyksissä synonyymejä. Termi itämerensuomalainen on sikäli redundantti, että ei ole mitään muita suomalaisia kuin itämerensuomalaisia kieliä, mutta kieltämättä se pehmentää hieman suomen kielen nimellistä valta-asemaa suhteessa esimerkiksi viroon, võruun ja karjalaan. Englanniksi voidaan tehdä asiaankuuluva ero käyttämällä termejä Finnish 'suomen kieli' ja Finnic 'itämerensuomalainen'. Jälkimmäinen on mielestäni parempi kuin Itämereen viittaava Baltic-Finnic tai Balto-Finnic, sillä englanniksi termit saattavat luoda mielikuvan "balttilais-suomalaisista kielistä", vaikka balttilaiset kielet (latvia, liettua, muinaispreussi) eivät indoeurooppalaisina kielinä ole geneettistä sukua itämerensuomalaisille kielille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti