Suomessa tavattavan naisten ja miesten tasa-arvon selitykseksi tarjotaan enemmän tai vähemmän tosissaan sitä, että suomessa on vain yksi hän-sana, joka ei tee eroa sukupuolen välillä. Tämä teoria ei ennusta tasa-arvotilannetta Ruotsissa (han, hon 'hän', nykyään myös hen) ja Turkissa (o 'hän, se'), ja antaa jotenkin epäsuorasti ymmärtää, että suomenkieliset eivät erota miehiä naisista.
Tässäkin yhteydessä on hyvä toistaa se totuus, että kielet eivät juurikaan eroa siinä, mitä ne ylipäänsä kykenevät ilmaisemaan, vaan siinä, mitä niiden on pakko ilmaista. Esimerkiksi englannissa on jostain henkilöstä puhuttaessa luonnollisessa kielenkäytössä pakko paljastaa hänen sukupuolensa, mutta suomessa tämä on vapaavalintaista. Ennen vanhaan maskuliini oli tunnusmerkitön suku, mikä näkyy vielä Star Trekin tunnuslauseessa "to boldly go where no man has gone before", jossa sana man siis tarkoittaa oikeastaan epämääräistä subjektia samaan tapaan kuin ruotsista ja saksasta tuttu indefiniittipronominiksi kieliopillistunut man (jonka käyttöä nimitetään usein harhaanjohtavasti "man-passiiviksi"). Nykyenglannin woman 'nainen' tulee muinaisenglannin muodosta wifman, joka on itse asiassa yhdyssana 'vaimoihminen'. Sana wif (kuten vastaava nykysaksan Weib) on neutri, ja wifman yhdyssanojen normaalien sukusääntöjen mukaisesti maskuliini. Sanoilla male ja female ei ulkonäöstään huolimatta vastaavaa historiallista yhteyttä ole, vaan niiden pohjalla ovat ranskan kautta latinan masculus ja femella, jotka ovat diminutiiveja sanoista mas ja femina.
(Feminiini tunnusmerkittömänä sukuna esiintyy "naisammatteihin" viittaavien sanojen ulkopuolella harvemmin, esimerkiksi saksan Geschwister 'sisarukset', vrt. Schwester 'sisko' sekä tavallaan ilmaisutapa liebe LeserInnen 'rakkaat lukijat'.)
Lienee syytä todeta, että tunnusmerkittömyydestä ei välttämättä seuraa oletettua paremmuutta. Astevastakohtien tapauksessa vastakohtaparin jompikumpi jäsen on tunnusmerkitön, mutta tästä tuskin seuraa toisen jäsenen minkäänlaista poissulkemista, esimerkiksi (tunnusmerkitön alleviivattu) pitkä - lyhyt, uusi - vanha, kevyt - painava: kyseessä olevaa ominaisuutta kysyttäessä kysytään oletusarvoisesti kuinka pitkä/vanha/painava jokin asia on, ellei sitten haluta korostaa odotettua tunnusmerkillistä ominaisuutta ("kuinka lyhyt/uusi/kevyt?"). Tieteellisemmän maailmankuvan vaikutuksesta puhutaan lämpötilasta ja valoisuudesta, joissa lämmön ja valon määrä ovat jotain nollasta ylöspäin (täydellinen pimeys on valon puutetta, absoluuttinen nollapiste lämmön puutetta), vaikka arkikielessä kysyttäneen aivan yhtä luontevasti kuinka kylmä tai lämmin ulkona on, tai miten pimeää tai valoisaa siellä on. Sen kysymiselle, kuinka lihava tai laiha joku on, ei taida olla ainakaan suomessa neutraalia keinoa.
Iän perusteella syrjitään niin nuoria kuin vanhojakin, mutta ainakin kielellisesti näyttäisi siltä, että aikuinen on vähemmän tunnusmerkillinen kuin lapsi: sukupuoleksi voidaan vastasyntyneistä ja lapsista puhuttaessa merkitä "tyttö", mutta yleisesti väestöstä puhuttaessa käytetään "naista". "Ihminen" on myös oletusarvoisesti "aikuinen", mikä näkyy siinäkin, että lapsia kehotetaan päästämään "ihmiset" ensin julkisiin kulkuneuvoihin. Tuttavallisemmassa tai siihen pyrkivässä kielenkäytössä aikuisiakin saatetaan kutsua "pojiksi" ja "tytöiksi", mutta tämä helposti lipsahtaa vähättelyn puolelle, tai ainakin tulkitaan sellaiseksi riippumatta puhujan tarkoitusperistä.
Astevastakohtaesimerkkien relevanssin voisi kyseenalaistaa huomauttamalla, että sukupuolet ovat komplementaarinen vastakohtapari. En ole varma, mikä oikeaoppinen mielipide tästä tällä hetkellä on, sillä sukupuolia (gender) on toki enemmän kuin kaksi, mutta jos niiden ajatellaan muodostavan jatkumon, joiden ääripäässä ovat "mies" ja "nainen", vahvistetaan edelleen heteronormatiivista dikotomiaa määrittelemällä muut sukupuolet näiden kahden perinteisen konstruktion kautta, ja tällainen mikroaggressio voi aiheuttaa toiseuden ja turvattomuuden tunnetta ja saattaa laukaista post-traumaattisia stressireaktioita.
Joka tapauksessa on mielenkiintoista sinänsä, että kanan ja lehmän tapauksessa naaras on ainakin nykykielenkäytössä tunnusmerkitön sukupuoli. Maatalousyhteisössä abstrahointi eläinlajin perusteella on varmaankin tuntunut tarpeettomalta: on kanoja ja kukkoja tai hiehoja, lehmiä, sonneja ja härkiä, joista kullakin on oma funktionsa.
Koska nykyään naisiin tai miehiin viittaamista maskuliinisella sanalla pidetään sopimattomana ja naisia marginalisoivana, ja yhdistelmää he or she kömpelöinä, käytetään suvun kannalta epämääräisenä pronominina sanaa they. Tätä on pitkään pidetty puhekielisyytenä, mutta kyseinen rakenne on hiljattain tullut sisällytetyksi joihinkin tyyliohjeisiin. "Singular they" on siinä mielessä onneton nimi, että sana ei ole yksiköllinen, vaan siihen liittyvä verbi on aina monikossa (tai oikeastaan tunnusmerkittömässä, ei-yksiköllisessä muodossa).
Toisin kuin muissa "muinais"-germaanisissa kielissä, muinaisenglannin persoonapronominin monikko on sukuneutraali hie. Nykenglannissa tämän on korvannut skandinaaviseen maskuliiniseen pronominiin perustuva they, joka on paitsi sukuneutraali, myös neutraali sen suhteen, viitataanko sillä henkilöön vai asiaan (toisin kuin suomen he ja ne tai englannin he, she ja it). Persoonapronominien monikot (we, you) ovat nekin sukuneutraaleja, ja kaikkia kolmea monikollista sanaa käytetään epämääräisinä subjekteina samaan tapaan kuin ruotsin ja saksan man-sanaa:
(En ole tätä kirjoitusta varten aktiivisesti etsinyt tapauksia vaan käsittelen yksinkertaisesti joskus jossain näkemiäni ja muistiin merkitsemiäni kohtia.)
Kuten sanoin vastauksessani Uschanovin Chaucer-viittaukseen, tietääkseni ainoa Chaurcerilla esiintyvä tapaus on seuraava Canterburyn tarinoiden kohta (Pardoner's tale 385-386):
Kaikki yllä olevassa otteessa käytetyt pronominit (hym, he, hym) ovat maskuliinisia. Chaucerin kuoleman jälkeen tuotetussa merkittävässä Ellesmere-käsikirjoituksessa (Huntington library EL 26 C 9, f. 137r) kyseinen kohta kuuluu seuraavasti:
Tässä ensimmäinen (refleksiivinen) pronomini (hym) on maskuliininen, loput kaksi (they ja hem) monikollisia. Koska Hengwrt on vanhempi ja tässä kohden johdonmukaisempi, otaksuisin sen vastaavan paremmin Chaucerin omaa käyttöä. Tämä ei siis tietenkään muuta sitä, että rakenne tavataan jo keskiajalla, mutta Chaucerin itsensä nimeen asian suhteen ei välttämättä kannata vannoa.
Whoso 'kuka ikinä' on yksiköllinen, mutta voidaan ymmärtää viittaavan joukkoon ihmisiä, mistä ei ole pitkä matka siihen, että siihen viitataan monikollisella pronominilla ad sensum, kuten ylempänä oli jo puhetta.
Shakespearelta olen kirjannut ylös kolme kohtaa, jotka on jossakin yhteydesä esitetty esimerkkeinä singular they -rakenteesta. Ensimmäinen on Hamletista (3,3):
Mikään yllä olevista ei siis ole täysin rinnasteinen varsinaiseen aiheeseen, eli they-sanan käyttöön he- ja she-sanojen korvikkeena. Tämä ei tarkoita, etteikö sellaisia voisi löytyä Shakespearelta tai joltakulta muulta kirjailijalta. Vanhojen kirjailijoiden käyttö kielenkäytön mallina on tietysti siinä mielessä kyseenalaista, että suurin osa heistä on parempiosaisia miehiä: nykypäivän kieliopillisten rakenteiden tai fraseologisten sapluunoiden perustelu heidän kielenkäytöllään siis kaiketi marginalisoisi historiallisesti sorrettuja ryhmiä myös nykypäivänä.
On yksi kysymys selvittää, millaisia merkityspiirteitä sanoihin liittyy, ja toinen, miten nämä merkityspiirteet ohjaavat mahdollisesti käyttäytymistä ja ajattelua. Kolmas, nykypäivänä luultavasti mielenkiintoisin kysymys on se, missä määrin käyttäytymistä ja ajattelua voidaan edellisen johdosta muokata kielenkäyttöä säätelemällä.
Tässäkin yhteydessä on hyvä toistaa se totuus, että kielet eivät juurikaan eroa siinä, mitä ne ylipäänsä kykenevät ilmaisemaan, vaan siinä, mitä niiden on pakko ilmaista. Esimerkiksi englannissa on jostain henkilöstä puhuttaessa luonnollisessa kielenkäytössä pakko paljastaa hänen sukupuolensa, mutta suomessa tämä on vapaavalintaista. Ennen vanhaan maskuliini oli tunnusmerkitön suku, mikä näkyy vielä Star Trekin tunnuslauseessa "to boldly go where no man has gone before", jossa sana man siis tarkoittaa oikeastaan epämääräistä subjektia samaan tapaan kuin ruotsista ja saksasta tuttu indefiniittipronominiksi kieliopillistunut man (jonka käyttöä nimitetään usein harhaanjohtavasti "man-passiiviksi"). Nykyenglannin woman 'nainen' tulee muinaisenglannin muodosta wifman, joka on itse asiassa yhdyssana 'vaimoihminen'. Sana wif (kuten vastaava nykysaksan Weib) on neutri, ja wifman yhdyssanojen normaalien sukusääntöjen mukaisesti maskuliini. Sanoilla male ja female ei ulkonäöstään huolimatta vastaavaa historiallista yhteyttä ole, vaan niiden pohjalla ovat ranskan kautta latinan masculus ja femella, jotka ovat diminutiiveja sanoista mas ja femina.
(Feminiini tunnusmerkittömänä sukuna esiintyy "naisammatteihin" viittaavien sanojen ulkopuolella harvemmin, esimerkiksi saksan Geschwister 'sisarukset', vrt. Schwester 'sisko' sekä tavallaan ilmaisutapa liebe LeserInnen 'rakkaat lukijat'.)
Lienee syytä todeta, että tunnusmerkittömyydestä ei välttämättä seuraa oletettua paremmuutta. Astevastakohtien tapauksessa vastakohtaparin jompikumpi jäsen on tunnusmerkitön, mutta tästä tuskin seuraa toisen jäsenen minkäänlaista poissulkemista, esimerkiksi (tunnusmerkitön alleviivattu) pitkä - lyhyt, uusi - vanha, kevyt - painava: kyseessä olevaa ominaisuutta kysyttäessä kysytään oletusarvoisesti kuinka pitkä/vanha/painava jokin asia on, ellei sitten haluta korostaa odotettua tunnusmerkillistä ominaisuutta ("kuinka lyhyt/uusi/kevyt?"). Tieteellisemmän maailmankuvan vaikutuksesta puhutaan lämpötilasta ja valoisuudesta, joissa lämmön ja valon määrä ovat jotain nollasta ylöspäin (täydellinen pimeys on valon puutetta, absoluuttinen nollapiste lämmön puutetta), vaikka arkikielessä kysyttäneen aivan yhtä luontevasti kuinka kylmä tai lämmin ulkona on, tai miten pimeää tai valoisaa siellä on. Sen kysymiselle, kuinka lihava tai laiha joku on, ei taida olla ainakaan suomessa neutraalia keinoa.
Iän perusteella syrjitään niin nuoria kuin vanhojakin, mutta ainakin kielellisesti näyttäisi siltä, että aikuinen on vähemmän tunnusmerkillinen kuin lapsi: sukupuoleksi voidaan vastasyntyneistä ja lapsista puhuttaessa merkitä "tyttö", mutta yleisesti väestöstä puhuttaessa käytetään "naista". "Ihminen" on myös oletusarvoisesti "aikuinen", mikä näkyy siinäkin, että lapsia kehotetaan päästämään "ihmiset" ensin julkisiin kulkuneuvoihin. Tuttavallisemmassa tai siihen pyrkivässä kielenkäytössä aikuisiakin saatetaan kutsua "pojiksi" ja "tytöiksi", mutta tämä helposti lipsahtaa vähättelyn puolelle, tai ainakin tulkitaan sellaiseksi riippumatta puhujan tarkoitusperistä.
Astevastakohtaesimerkkien relevanssin voisi kyseenalaistaa huomauttamalla, että sukupuolet ovat komplementaarinen vastakohtapari. En ole varma, mikä oikeaoppinen mielipide tästä tällä hetkellä on, sillä sukupuolia (gender) on toki enemmän kuin kaksi, mutta jos niiden ajatellaan muodostavan jatkumon, joiden ääripäässä ovat "mies" ja "nainen", vahvistetaan edelleen heteronormatiivista dikotomiaa määrittelemällä muut sukupuolet näiden kahden perinteisen konstruktion kautta, ja tällainen mikroaggressio voi aiheuttaa toiseuden ja turvattomuuden tunnetta ja saattaa laukaista post-traumaattisia stressireaktioita.
 |
| Elokuvan Glen or Glenda (1953) mainosjuliste. |
Joka tapauksessa on mielenkiintoista sinänsä, että kanan ja lehmän tapauksessa naaras on ainakin nykykielenkäytössä tunnusmerkitön sukupuoli. Maatalousyhteisössä abstrahointi eläinlajin perusteella on varmaankin tuntunut tarpeettomalta: on kanoja ja kukkoja tai hiehoja, lehmiä, sonneja ja härkiä, joista kullakin on oma funktionsa.
Koska nykyään naisiin tai miehiin viittaamista maskuliinisella sanalla pidetään sopimattomana ja naisia marginalisoivana, ja yhdistelmää he or she kömpelöinä, käytetään suvun kannalta epämääräisenä pronominina sanaa they. Tätä on pitkään pidetty puhekielisyytenä, mutta kyseinen rakenne on hiljattain tullut sisällytetyksi joihinkin tyyliohjeisiin. "Singular they" on siinä mielessä onneton nimi, että sana ei ole yksiköllinen, vaan siihen liittyvä verbi on aina monikossa (tai oikeastaan tunnusmerkittömässä, ei-yksiköllisessä muodossa).
Toisin kuin muissa "muinais"-germaanisissa kielissä, muinaisenglannin persoonapronominin monikko on sukuneutraali hie. Nykenglannissa tämän on korvannut skandinaaviseen maskuliiniseen pronominiin perustuva they, joka on paitsi sukuneutraali, myös neutraali sen suhteen, viitataanko sillä henkilöön vai asiaan (toisin kuin suomen he ja ne tai englannin he, she ja it). Persoonapronominien monikot (we, you) ovat nekin sukuneutraaleja, ja kaikkia kolmea monikollista sanaa käytetään epämääräisinä subjekteina samaan tapaan kuin ruotsin ja saksan man-sanaa:
We drink a lot of coffee in Finland.Hieman vanhahtavaa on käyttää yksiköllisiä maskuliinisia kansallisuusilmaisuja kuten "a German likes his beer" tai vielä eksplisiittisempi "a Frenchman likes his wine". Monikossa suvun ilmaisu voidaan kätevästi välttää myös seuraavanlaisissa tapauksissa:
You drink a lot of beer in Germany.
They drink a lot of vodka in Russia.
Customers may use their own headphones.Tästä päästäänkin varsinaiseen "singular they" -rakenteeseen, jonka avulla yllä olevissa lauseissa sanat customers ja patrons voitaisiin muuttaa yksikköön (jälkimmäisessä myös verbi get muotoon gets) käyttäen kuitenkin edelleen sanoja their ja they. Voidaan tietysti kysyä, miksei ongelmaa kierretä käyttämällä aina monikkoa alusta alkaen, mutta idiomaattinen kielenkäyttö vaatii toisinaan yksikköä. Alla pari esimerkkiä:
The duty of care ends only when patrons get to a place where they are able to sober up.
If a customer wants to use their signature, ask if they know their PIN.Näiden taustalla saattaa olla eräänlainen constructio ad sensum, sillä asiakas tai matkustajä yleensä kuvaavat kuitenkin lopulta ihmisjoukkoa. Parhaiten tämä näkyy, jos tilalle laitetaan muodollisesti yksiköllinen indefiniittipronomini:
The passenger may use their own wheelchair.
If anybody wants to use their signature, ask if they know their PIN.Lähinnä tällaisissa tapauksissa nykyäänkin tarvitaan sukuneutraalia pronominia. Erityisen uudesta ilmiöstä ei kuitenkaan ole kyse, kuten Tommi Uschanov mainitsi vihapuhekirjoitukseni kommenttiosastossa. Rakenteen "puolustukseksi" mainitaan usein, että se esiintyy jo Chaucerilla ja Shakespearella. Korostan vielä, että on yksi asia perustella jonkin sanan tai rakenteen käyttöä nykyään sillä, että erinomaiset kirjailijat ovat sitä käyttäneet, ja toinen asia vain todeta, että sana tai rakenne ei ole uusi, sillä sitä tavataan jo niin-ja-niin vanhoissa kirjallisissa lähteissä. Niin tai näin, Chaucerilla ja Shakespearilla esiintyvät tapaukset ansaitsevat lähempää huomiota.
Everybody may use their own wheelchair.
(En ole tätä kirjoitusta varten aktiivisesti etsinyt tapauksia vaan käsittelen yksinkertaisesti joskus jossain näkemiäni ja muistiin merkitsemiäni kohtia.)
Kuten sanoin vastauksessani Uschanovin Chaucer-viittaukseen, tietääkseni ainoa Chaurcerilla esiintyvä tapaus on seuraava Canterburyn tarinoiden kohta (Pardoner's tale 385-386):
and whoso fyndeth hym out of swich blame,Vanhimmassa ja luultavasti alkuperäistä lähimmässä Hengwrt-käsikirjoituksessa (National Library of Wales MS Peniarth 392D, f. 196v) ei kuitenkaan käytetä sanaa they:
they wol come up and offre a Goddes name
and who so fẏndeth hẏm out of swich blame(Faksimile, ks. 4. riviltä alkaen)
he wol come up and offre a goddes name
and j assoille hẏm bẏ the auctoritee
which (tha)t bẏ bulle ẏgraunted was to me.
Kaikki yllä olevassa otteessa käytetyt pronominit (hym, he, hym) ovat maskuliinisia. Chaucerin kuoleman jälkeen tuotetussa merkittävässä Ellesmere-käsikirjoituksessa (Huntington library EL 26 C 9, f. 137r) kyseinen kohta kuuluu seuraavasti:
and who so fẏndeth hẏm out of swich fame(Faksimile, ks. 15. riviltä alhaalta lukien.)
theẏ wol come up and offre on goddes name
and j assoille hem bẏ the auctoritee
whych that bẏ bulle ẏgraunted was to me.
Tässä ensimmäinen (refleksiivinen) pronomini (hym) on maskuliininen, loput kaksi (they ja hem) monikollisia. Koska Hengwrt on vanhempi ja tässä kohden johdonmukaisempi, otaksuisin sen vastaavan paremmin Chaucerin omaa käyttöä. Tämä ei siis tietenkään muuta sitä, että rakenne tavataan jo keskiajalla, mutta Chaucerin itsensä nimeen asian suhteen ei välttämättä kannata vannoa.
Whoso 'kuka ikinä' on yksiköllinen, mutta voidaan ymmärtää viittaavan joukkoon ihmisiä, mistä ei ole pitkä matka siihen, että siihen viitataan monikollisella pronominilla ad sensum, kuten ylempänä oli jo puhetta.
Shakespearelta olen kirjannut ylös kolme kohtaa, jotka on jossakin yhteydesä esitetty esimerkkeinä singular they -rakenteesta. Ensimmäinen on Hamletista (3,3):
And, as you said, and wisely was it said,Tämä on melkein "varsinainen singular they-rakenne", josta puhuin ylempänä, mutta kyseessä ei ole missään nimessä sukupuolineutraalius, koska viitattava sana on yksiselitteisen feminiininen mother. Seuraava tapaus on Erehdysten komediasta (4,3):
'tis meet that some more audience than a mother,
since nature makes them partial, should o'erhear the speech.
the speech, of vantage.
There's not a man I meet but doth salute meTämä on hyvin samanlainen tapaus kuin edellinen: not a man on muodollisesti yksikkö, mutta merkitykseltään monikollinen (there's not a man I meet on käytännössä all the men I meet). Lisäksi man on luonnolliselta suvultaan maskuliininen. Kolmas esimerkki ei ole näytelmästä, vaan runosta The Rape of Lucrece:
As if I were their well-acquainted friend
Now leaden slumber with life's strength doth fight;Tässä on ilmeinen constructio ad sensum, sillä every one on muodollisesti yksikkö, mutta merkitykseltään viittaa useampaan ihmiseen.
And every one to rest themselves betake,
Save thieves, and cares, and troubled minds, that wake.
Mikään yllä olevista ei siis ole täysin rinnasteinen varsinaiseen aiheeseen, eli they-sanan käyttöön he- ja she-sanojen korvikkeena. Tämä ei tarkoita, etteikö sellaisia voisi löytyä Shakespearelta tai joltakulta muulta kirjailijalta. Vanhojen kirjailijoiden käyttö kielenkäytön mallina on tietysti siinä mielessä kyseenalaista, että suurin osa heistä on parempiosaisia miehiä: nykypäivän kieliopillisten rakenteiden tai fraseologisten sapluunoiden perustelu heidän kielenkäytöllään siis kaiketi marginalisoisi historiallisesti sorrettuja ryhmiä myös nykypäivänä.
On yksi kysymys selvittää, millaisia merkityspiirteitä sanoihin liittyy, ja toinen, miten nämä merkityspiirteet ohjaavat mahdollisesti käyttäytymistä ja ajattelua. Kolmas, nykypäivänä luultavasti mielenkiintoisin kysymys on se, missä määrin käyttäytymistä ja ajattelua voidaan edellisen johdosta muokata kielenkäyttöä säätelemällä.
Kaikki, mitä sanot, on totta. Lisään kuitenkin, että niissä itse näkemissäni englannin natiivipuhujien välisissä keskusteluissa, joihin viittasin epäsuorasti, on väitetty, että they-pronominin käyttö nimenomaan sukupuolen ollessa tiedossa on äskettäinen uusi ilmiö. (Ja sellaisena seurausta äskettäin lisääntyneestä poliittisesta korrektiudesta: vanhoina hyvinä aikoina väitetysti ymmärrettiin, että sukupuolen ollessa tiedossa ei ole mitään syytä kieliopilliseen sukupuolineutraaliuteen.) Ja tähän on sitten huomautettu, että koska noissa Shakespeare-sitaateissa pronominia käytetään juuri tällä tavalla eikä siis "varsinaisen singular they -rakenteen" tavoin, niin ne osoittavat, ettei asia ole näin.
VastaaPoistaChaucerin ja Shakespearen mainitseminen ei ole ehkä nojannut niinkään heidän arvovaltaansa vaan siihen, että he ovat peliteorian termein Schellingin piste: viitepiste, jota ei valita sen omien ominaisuuksien vuoksi vaan yksinkertaisesti siksi, että se tulee helpoiten mieleen. Muitakin yhtä vanhoja esimerkkejä voidaan mainita. Ainakin substantiivilausekkeeseen man or woman viittaavana geneerinen they on esiintynyt jo keskienglannissa monilla muillakin kuin Chaucerilla (ks. Anne Curzan: Gender Shifts in the History of English). Ja vastaavasti vaikkapa Kuningas Jaakon Raamatussa, joka ilmestyi painosta viisi vuotta ennen Shakespearen kuolemaa, on montakin eri esiintymää.
Mielenkiintoista! Luulisi, että sukupuolen ollessa tiedossa ei they-pronominin käytössä ole oikeastaan mitään erikoista, sillä senhän ei oikeastaan edes tarvitse kongruoida samalla tavalla kuin relatiivipronominin. Erikoista olisi käyttää sanaa they sanan he tai she sijaan silloin, kun viitattu kohde olisi jokin tietty henkilö, esim. I met my friend John, they had bought a new car. (Mahdollinen lause tietysti, mutta merkitykseltään eri kuin jos siinä olisi he.)
PoistaArvovaltaisuuden ja Schellingin pisteyden välinen suhde ansaitsee enemmänkin mietintää, ehkä liittyen klassikoihin yleisimmin. Palaan asiaan riippuen inspiraatiosta.
Geneerisen theyn esiintyminen jo keskienglannissa ei ollut sinänsä missään nimessä kyseenalaistettuna tässä, sillä onhan mainittu Ellesmere-käsikirjoituskin keskienglantia.