Huussista

Otsikko on hieman hämäävä, sillä tarkoitukseni on itse asiassa kirjoittaa sanaa huussi vastaavasta germaanisesta sanasta, joka on tuttu nykykielissä sellaisissa muodoissa house, Haus, huis, hus ja hús. Sanottakoon nyt kuitenkin, että suomen 'kuivakäymälää' merkitsevä huussi tai geminoitumaton huusi perustuu ruotsinkieliseen eufemismiin, jollaiset ovat tuttuja viitattaessa käymälöihin kaikissa kielissä. Germaanisten kielten kognaatit ovat mukavia siksi, että ne toimivat hyvänä esimerkkinä erinäisistä ilmiöistä, joita tässä kirjoituksessa käsittelen. (Edellisen toteamuksen kehämäisyys ei haittaa minua eikä toivottavasti lukijaakaan.)

Ulkoisesti sanan eri nykymuodoissa on ensisilmäyksellä nähtävissä ero länsi- ja pohjoisgermaanisten kielten välillä: hollannin huis, saksan Haus ja englannin house sisältävät kaikki diftongin, kun taas ruotsin, tanskan ja norjan hus sekä islannin hús sisältävät alkuperäise(hkö)n monoftongin. Toisaalta alasaksassa sana esiintyy muodossa huus ja skotissa hoose (nykyenglantilaisittain kirjoitettuna).

Muinaiskielissä sana taipuu monikon nominatiivissa käytännössä samalla tavalla: muinaisskandinaavissa hús : hús, muinaisenglannissa hūs : hūs, muinaissaksissa hûs : hûs ja muinaisyläsaksassa hûs : hûs. (Käytän pitkän vokaalin merkitsemiseen kutakin kieltä käsittelevässä kirjallisuudessa tavanomaista merkintätapaa.) Yksikön nominatiivissa alkujaan esiintynyt nasalisoitunut vokaali (vrt. latinasta tuttu -um) on kadonnut kaikista muuten kuin piirtokirjoituksista attestoiduista kielistä, mutta monikon nominatiivi (vrt. latinasta tuttu -a) on säilynyt edellä mainituissakin kielissä kevyen ("lyhyen") tavun perässä, esim. muinaisskandinaavin skip : skipu 'laiva', muinaisenglannin scip : scipu, muinaissaksin skip : skipu. Muinaisyläsaksan skif on tosin monikossakin skif. Monikon pääte tavataan molemmissa vartalotyypeissä gootissa, jossa sanojen skip ja hūs monikot ovat vastaavasti skipa ja hūsa.

(Mainittakoon tosin, että gootissa hūs esiintyy vain ilmeisesti kotoperäisen yhdyssanan jälkiosana ilmaisussa in gudhūsa 'temppelissä', jossa sillä on käännetty alkutekstin ἐν ἱερῷ. Voidaan kuitenkin riittävän varmasti olettaa, että kyseessä on neutrisukuinen a-vartaloinen hūs, joka taipuu kuten muutkin vastaavat painavavartaloiset neutrit.)

Kuten vanhempien kielimuotojen vokaalit osoittavat, on alkuperäinen vokaali ollut monoftongi eli pitkä u. Diftongisaatio ei ole sekään yleislänsigermaaninen piirre, sillä se puuttuu alasaksasta (mitä ei voi tosin aukottomasti päätellä tässä esitetystä aineistosta). Keskienglannista tavataan sekä hus että hous, keskiyläsaksasta vastaavasti hûs ja haus. Hollannissa diftongisaatio on ollut hieman toisenlainen.

Nykykielistä skandinaaviset kielet ovat säilyttäneet monikon vanhemman muodon: islannissa sana taipuu (epämääräisissä muodoissa) edelleen hús : hús, ruotsissa, tanskassa ja norjassa hus : hus. Länsigermaanisten kielten tilanne on kuitenkin hieman kirjavampi: englannissa house : houses, saksassa Haus : Häuser, hollannissa huis : huizen ja alasaksassa huus : hüüs.

Mitä siis on tapahtunut, miksi monikot ovat niin erilaisia? Kuten todettua, skandinaaviset neutrit ovat säilyttäneet alkuperäisen päätteen eli tässä tapauksessa päätteettömyyden. Ala- ja yläsaksan umlaut (äänteenmukaus, tässä yhteydessä tarkemmin i-umlaut eli alunperin päätteessä tai johtimessa sijainneen i:n ennakoinnin aiheuttama regressiivinen assimilaatio), englannin -s ja hollannin -en esiintyvät kaikki germaanisissa muinaiskielissä, eli kyse ei ole sinänsä innovaatiosta. Esimerkki kustakin monikonmuodostustavasta löytyy myös nykyenglannista: umlaut sanassa man : men, pääte -s sanassa stone : stones, ns. heikko pääte sanassa ox : oxen ja päätteetön monikko sanassa deer : deer (muinaisenglannissa vastaavat sanat ovat mann : menn, stān : stānas, oxa : oxan ja dēor : dēor.) Sanojen taivutustyypin muuttumisesta historian saatossa käyvät esimerkeiksi jo mainitun muutoksen hūs > houses lisäksi sellaiset tapaukset kuin bōc : bēc > book : books ja tunge : tungen > tongue : tongues. Englannissa s-pääte on siis yleistynyt monikon päätteeksi muutamia poikkeustapauksia lukuun ottamatta. Hollannissa vastaava on tapahtunut sekä vahvalle päätteelle -s että heikolle päätteelle -en.

Yläsaksa on säilyttänyt vanhat taivutustyypit verrattain (!) hyvin. Alasaksassa sijataivutus on typistynyt, mutta monikonmuodostus on vähintään yhtä kirjavaa kuin yläsaksassa. Sanan huus monikko hüüs muodostuu keskialasaksassa esiintyneen päätteen putoamisen jälkeen pelkällä umlautilla. Nyky-yläsaksan Haus : Häuser -tyyppinen monikonmuodostus on alkanut yleistyä siirryttäessä keskiyläsaksast varhaisnyky-yläsaksaan, vaikka pääte -er esiintyy jo keskiyläsaksassa eräiden muiden neutrien monikon tunnuksena. Konsonantti r on syntynyt z:n kautta *s-vartaloisten neutrien vartalokonsonantista (vrt. latinan tempus : tempora). Alkuperäistä *s-vartaloista neutria edustaa muinaisenglannissa lamb : lambru 'lammas' (huomaa suomeen lainattu muoto, jossa s vielä näkyy),  jonka monikoissa alkuperänen vartalokonsonantti näkyy muuttuneessa muodossaan. Muinaisenglannissa -ru on yleistynyt eräisiin muihinkin neutrisanoihin, esim. cild : cildru 'lapsi' (joka on nykyenglantiin mennessä saanut vielä heikonkin monikon päätteen, mutta se on toinen juttu) luultavasti yksikön ja monikon sekaantumisen paineesta. Muinaisyläsaksassa vastaavan päätteen muoto aiheuttaa umlautin, esim. lamb : lembir, ja tästä kehkeytynyt -er + umlaut on levinnyt sittemmin moniin muihinkin sanoihin.

Toisin kuin monikko, on yksikön genetiivi säilynyt hyvin samanlaisena kautta linjan, vaikka kaikkien nykykielten tapauksessa ei ole välttämättä enää syytä puhua genetiivistä sanan perinteisessä merkityksessä. Muinaisskandinaavin nominatiivin kanssa identtinen genetiivi hús ilmenee nykyislannissa muodossa húss, ruotsissa hus sekä norjassa ja tanskassa hus'. Jokseenkin keinotekoinen heittomerkki on muinaisenglannin muotoa hūses vastaavassa nykyenglannin muodossa house's, jossa heittomerkki lähinnä erottaa sen monikosta houses (ja täysin hämärästä monikon genetiivistä houses'). Yhtä lähellä germaanista kantamuotoa on muinaisyläsaksan hûses ja siitä periytyvä nykysaksan Hauses. Alasaksasta ja hollannista (historiallinen) genetiivi on kadonnut.

Saatanallisesta Raamatusta

The Satanic Bible on Anton Szandor LaVeyn (1930 - 1997) kirjoittama kokoelma satanistisia esseitä ja rituaaleja, joka ilmestyi vuonna 1969. Kyseessä on Church of Satan -nimisen uskonnollisen yhteisön perusteos. Teos jakautuu neljään kirjaan, jotka edustavat kukin yhtä neljästä alkuaineesta: Book of Satan (tuli), Book of Lucifer (ilma), Book of Belial (maa) ja Book of Leviathan (vesi). Käsittelen tässä kirjoituksessa teoksen niitä osa-alueita, jotka ovat kiinnostavia kielitieteellisestä näkökulmasta: toinen kirja sisältää luettelon infernaalisista nimistä sekä joitakin etymologisia selityksiä, ja neljäs kirja sisältää yhdeksäntoista eenokinkielistä avainta eli kutsua (Enochian Keys or Calls) sekä alkukielellä että englanniksi.

LaVey (alh. vas.) elementissään. (Kotiposti 1969)

Tietysti latinistien perinteitä noudattaen on ensimmäisenä huomautettava, että alkusanojen lopussa (s. 24) olevat Regie Satanas! ja Ave Satanas! ovat virheellisiä: puhuttelussa käytetyn vokatiivin pitäisi olla Satana, ja regere-verbin imperatiivi, jota tässä on luultavasti tavoiteltu, on rege. Toisessa kirjassa LaVey esittää mielenkiintoisen näkemyksen englannin sanan devil etymologiasta (s. 55):

The semantic meaning of Satan is the "adversary" or "opposition" or the "accuser." The very word "devil" comes from the Indian devi which means "god."

Devī on sanskritinkielinen feminiinimuoto sanasta deva 'jumala' ja tarkoittaa siten 'jumalatarta'. Englannin devil pohjautuu muinaisenglanninkieliseen asuun deofol, joka puolestaan perustuu latinankieliseen muotoon diabolus (b äännettynä keskiaikaisittain v:nä), jonka pohjalla on kreikankielinen sana διάβολος ('herjaaja'), joka on johdos verbistä διαβάλλω (← δια- 'läpi' + βάλλω 'heittää'). (LaVeyn mukaan sanan διάβολος merkitys on 'flowing downwards', s. 59.) Kreikan sana on käännöslaina heprean sanasta שָׂטָן sāṭān, joka merkitsee 'vastustajaa' tai 'syyttäjää'. (Septuagintassa eli kreikankielisessä Tanakissa käytetään sanasta yleisnimenä myös käännöstä ἐπίβουλος, esim. 1. Sam. 29:4 ja 2. Sam. 19:22.) Sanojen devi ja devil yhdennäköisyys on siis mitä ilmeisimmin silkkaa sattumaa, eikä siitä voi vetää sen kummempia johtopäätöksiä kuin siitä, että evil on takaperin live (minkä sinänsä paikkansa pitävän havainnon LaVey tekee sivun 63 alaviitteessä.)

Seuraavalta sivulta löytyy lisää etymologiaa (s. 56):

The old gods did not die, they fell into Hell and became devils. The bogey, goblin, or bugaboo used to frighten children is derived from the Slavonic "Bog" which means "god," as does Bhaga in Hindu.

Etymologinen selitys ei voi perustua pelkästään satunnaisiin assosiaatioihin, vaan mielellään havaittuihin säännönmukaisuuksiin. Slaavilaisissa kielissä tavattava *bogъ toki merkitsee 'jumalaa', mutta esimerkiksi muinaiskirkkoslaavissa tavattavat johdannaiset богатъ 'rikas' ja оубогъ 'köyhä' sekä sanskritin sanan bhaga 'jumala' muut merkitykset kuten 'herra' ja 'rikkaus' viittaavat siihen, että sanan alkuperäinen merkitys viittaa ennemmin maalliseen vaurauteen (vrt. suomen herra, joka myös merkitsee 'Jumalaa'). Sanat bogey ja bogaboo perustuvat Oxford English Dictionaryn mukaan vanhentuneeseen tai murteelliseen sanaan bug, joka mahdollisesti perustuu kymrin sanaan bwg 'aave'. Goblin puolestaan tulee englantiin ranskan sanasta gobelin, jonka pohjalla on mahdollisesti keskiajan latinan kautta kreikan sana κόβαλος, jonka merkitys monikossa on Liddell-Scottin mukaan 'mischievous goblins, invoked by rogues'.

Paragogisella l:llä selitetään sanan Devil lisäksi myös Saatanan valtakunnan englanninkielisen nimityksen etymologia (s. 61 - 62):

The Teutonic Goddess of the Dead and daughter of Loki was named Hel, a Pagan god of torture and punishment. Another "L" was added when the books of the Old Testament were formulated. The prophets who wrote the Bible did not know the word "Hell"; they used the Hebrew Sheol and the Greek Hades, which meant the grave; also the Greek Tartaros, which was the abode of fallen angels, the underworld (inside the earth), and Gehenna, which was a valley near Jerusalem where Moloch reigned and garbage was dumped and burned. It is from this that the Christian Church has evolved the idea of "fire and brimstone" in Hell.

Vanhan testamentin kirjoittajat eivät varmasti tunteneet nykyenglannin sanaa Hell, mutta voisin kuvitella olevan parempiakin syitä siihen, että he eivät käyttäneet sitä. On toki mahdollisuuksien rajoissa, että englannin sana on lainattu muinaisskandinaavista, mutta tällöinkin oletettu toisen l-kirjaimen lisäys (?) olisi tapahtunut paljon myöhemmin kuin VT:n kokoamisen aikaan. Sitä paitsi jo 300-luvulla käännetyssä gootinkielisessä Raamatussa kreikan sana Γέεννα 'Gehenna' on käännetty lainasanalla gaiainna, mutta ᾍδης 'Hades, Tuonela' on käännetty sanalla halja, joka on ilmeinen kognaatti sanalle Hell ja selittää myös sellaiset muodot kuin muinaissaksin Hellia ja muinaiskeskiyläsaksan Hella. Kyse ei siis ole siitä, että muotoon hel olisi "lisätty l-kirjain", vaan lähinnä siitä, että sana on lyhentynyt alkumuodostaan. Muinaisenglannissa sana esiintyy sekä feminiinisenä muodossa hel(l) että maskuliinisena muodossa helle.

Tartaros (Τάρταρος) ei esiinny Uudessa testamentissa lainkaan, mutta sanasta johdettua verbiä ταρταρόω käytetään merkityksessä 'heittää Tartarokseen' (2. Piet. 2:4). Tämä on johtanut sellaiseen tulkintaan, että Tartaros on juuri langenneiden enkelien paikka. Heprean שְׁאוֹל šə’ōl merkitsee 'hautaa', mutta kreikan ᾍδης tiettävästi ei.

Kuten ylempänä käsitelty alkusanojen latina, ei invokaation alussa (s. 144) oleva toivotus In nomine Dei nostri Satanas Luciferi excelsi! ole sekään ihan oikein: sanan Satanas genetiivi olisi latinaksi Satanae. Invokaation lopuksi tulee ohjeen mukaan lausua infernaalisia nimiä, jotka on lueteltu seuraavalla sivulla (s. 145) aakkosjärjestyksessä niihin viittaamisen helpottamiseksi, mutta itse rituaalissa ne tulee lausua "foneettisesti tehokkaassa" järjestyksessä. Nimet on selitetty sivuilla 58 - 60, lukuun ottamatta nimeä Shamad, joka puuttuu selityksistä; sen sijaan selitykset sisältävät nimen Saitan, joka puolestaan puuttuu invokaation yhteydessä olevasta listasta. Nimen Saitan selitys on 'Enochian equivalent of Satan', mistä pääsemmekin ehkä mielenkiintoisimpaan aiheeseen eli eenokin kieleen, josta LaVey kirjoittaa seuraavasti (s. 155):

The magical language used in Satanic ritual is Enochian, a language thought to be older than Sanskrit, with a sound grammatical and syntactical basis. It resembles Arabic in some sounds and Hebrew and Latin in others. It first appeared in print in 1659 in a biography of John Dee, the famous Sixteenth Century seer and court astrologer. This work, by Meric Casaubon, describes the occultist Dee's activities with his associate, Edward Kelly, in the art of scrying or crystal gazing.

Meric Casaubonin (1599 - 1671) tässä tarkoitettu teos on A True & Faithful Relation of What passed for many Yeers Between Dr. John Dee (A Mathematician of Great Fame in Q. Eliz. and King James their Reignes) and Some Spirits (1659), jokä käsittelee John Deen (1527 - 1608 tai 1609) ja hänen kollegansa Edward Kell(e)yn (1555 - 1597) okkultistisia touhuja.

"The Order of the Inspiriti". Edward Kelly keskellä vasemmalla, John Dee alhaalla oikealla. Ylhäällä vasemmalla komeilee Muhammed. (Kuva Casaubonin teoksesta.) 

Väite, että eenokin kieli olisi vanhempi kuin sanskrit, liittynee ainakin epäsuorasti indoeuropeistiikan alkutaipaleiden popularisoimaan käsitykseen, että sanskrit olisi käytännössä indoeurooppalaisten kielten kantakieli. Käsittelen kielten iästä puhumisen problematiikkaa toisella kertaa, mutta eenokin kielen tapauksessa voitaneen turvallisesti todeta, että kieli on keksitty 1500-luvulla, mahdollisesti Prahassa, eikä siis ole millään mittarilla vanhempi kuin sanskrit.

Maininta kielen järkevästä kieliopillisesta ja syntaktisesta perustasta on lähtökohtaisesti mielekäs huomio, sillä kyse on keinotekoisesta kielestä, joka olisi voinut jäädä myös kehittäjältään kesken ja olla siten, toisin kuin luonnolliset kielet, rakenteeltaan puutteellinen. En tosin tiedä, millä perusteella LaVey on tullut tähän tulokseen olemassa olevan eenokinkielisen aineiston perusteella. Olisi myös mielenkiintoista tietää, missä suhteessa eenokin kielen fonologia muistuttaa arabiaa mutta ei (nyky?)hepreaa (tai toisinpäin) sellaisten äänteiden osalta, jotka eivät esiinny englannissa. Kielessä on varmasti myös runsaasti samoja äänteitä kuin latinassa, mutta olisi mielenkiintoista tietää, mitkä näistä ovat olleet LaVeyn mielessä. Voi tietysti olla, että luonnehdinnat edustavat vain jonkinlaista vapaata assosiaatiota. Eenokin kielen ääntämisestä hän kirjoittaa:

In Enochian the meaning of the words, combined with the quality of the words, unite to create a pattern of sound which can cause tremendous reaction in the atmosphere. The barbaric tonal qualities of this language give it a truly magical effect which cannot be described.

Tämän perusteella on sääli, ettei kirjalija ole liittänyt teokseensa varsinaista ääntämisohjetta: Casaubonin teoksessa on sentään sellaisia satunnaisia huomioita kuin "IADPIL accent ad", "PILAH three syllables"ja "P is distinctly pronounced by it self" (s. 84 - 85). Käännöksestään LaVey sanoo seuraavaa:

I have presented my translation of the following calls with an archaic but Satanically correct unvarnishing of the translation employed by the Order of the Golden Dawn in the late Nineteenth Century.

Kultaisen aamunkoiton hermeettinen sääntökunta perustettiin Englannissa vuonna 1888, ja sillä on ollut huomattava vaikutus myöhempään okkultismiin. LaVey sanoo muokanneensa kyseisen sääntökunnan käyttämiä käännöksiä saatanallisesti korrektimpaan suuntaan, mutta hän on muokannut myös alkutekstejä. Alla on ensimmäinen eenokinkielinen kutsu LaVeyn antamassa muodossa:

OL sonuf vaoresaji, gohu IAD Balata, elanusaha caelazod: sobrazod-ol Roray i ta nazodapesad, Giraa ta maelpereji, das hoel-qo qaa notahoa zodimezod, od comemahe ta nobeloha zodien; soba tahil ginonupe pereje aladi, das vaurebes obolehe giresam. Casarem ohorela caba Pire: das zodonurenusagi cab: erem Iadanahe. Pilahe farezodem zodenurezoda adana gono Iadapiel das home-tohe soba ipame lu ipamis: das sobolo vepe zodomeda poamal, od bogipa aai ta piape Piamoel od Vaoan! Zodacare, eca, od zodameranu! odo cicale Qaa; zodoreje, lape zodiredo Noco Mada, Hoathahe Saitan!

Yllä oleva versio on käytännössä identtinen okkultisti Aleister Crowleyn (1875 - 1847) teoksessa Liber Chanokh sub Figurâ LXXXIV julkaiseman kanssa, mutta merkittävää on, että LaVey on korvannut sanan Iaida sanalla Saitan. LaVeyn käännös on seuraavanlainen:

I reign over thee, saith the Lord of the Earth, in power exalted above and below, in whose hands the sun is a glittering sword and the moon a through-thrusting fire, who measureth your garments in the midst of my vestures, and trusseth you up as the palms of my hands, and brightened your vestments with Infernal light. I made ye a law to govern the holy ones, and delivered a rod with wisdom supreme. You lifted your voices and swore your allegiances to Him that liveth triumphant, whose beginning is not, nor end cannot be, which shineth as a flame in the midst of your palaces, and reigneth amongst you as the balance of life! Move therefore, and appear! Open the mysteries of your creation! Be friendly unto me, for I am the same! - the true worshipper of the highest and ineffable King of Hell!

Tässä käännöksessä on huomattavia eroja Crowleyn käännökseen, vaikka on ilmeistä, että molemmat käännökset perustuvat pohjimmiltaan samaan lähteeseen (enkä siis tarkoita tässä eenokinkielistä tekstiä). Olen merkinnyt alla olevaan Crowleyn versioon LaVeyn muuttamat ilmaisut lihavoinnilla ja hänen käännöksestä puuttuvat kohdat hakasulkeilla:

I REIGN over ye, saith the God of Justice, in power exalted above the Firmament of Wrath, in whose hands the Sun is as a sword, and the Moon [as] a through thrusting Fire: who measureth your Garments in the midst of my Vestures, and trussed you together as the palms of my hands. [Whose seats I garnished with the Fire of Gathering,] and beautified your garments with admiration.
To whom I made a law to govern the Holy Ones, and delivered [ye] a Rod, with the Ark of Knowledge. [Moreover] you lifted up your voices and sware obedience and faith to Him that liveth and triumpheth: whose beginning is not, nor end cannot be : which shineth as a flame in the midst of your palaces, and reigneth amongst you as the balance of righteousness and truth!
Move therefore, and shew yourselves! Open the mysteries of your creation! Be friendly unto me, for I am the [servant of the] same [your God:] the true worshipper of the Highest!

Crowleyn käännös vastaa kuitenkin tekstin alkuperäistä muotoa, joka on julkaistu edellä mainitussa Casabounin teoksessa, joka perustuu Deen ja Kelleyn alkuperäiseen käsikirjoituksen (British Library Sloane MS 5007). Teos antaa käännöksen kokonaisuudessaan seuraavassa muodossa (s. 87 - 88):

I Reign over you ſaith the God of Juſtice, in power exalted above the firmaments of wrath, in whoſe hands the Son [sic!] is as a Sword, and the Moon as a through thruſting fire which meaſureth your garments in the midſt of my veſtures, and truſſed you together as the palms of my hands, whoſe ſeats I garniſhed with the fire of gathering and beautified your garments with admiration to whom I made a Law to govern the holy ones, and delivered you a rod with the ark of knowledge, moreover you lifted up your voices and ſware obedience and faith to him that liveth and triumpheth whoſe beginning is not, nor end can not he which ſhineth as a flame in the midſt of your Palace, and raigneth amongſt you as the Ballance of righteouſneſſe and truth. Move therefore and ſhew your ſelves, open the myſteries of your Creation, be friendly unto me; for I am the ſervant of the ſame your God, the true worſipper of the Higheſt.

(Kursivointi alkutekstin mukainen.)

Huomion kiinnittää se, että neljäs sana you on ilmaistu Crowleyllä ja LaVeyllä vanhanaikaisemman näköisillä muodoilla ye ja thee. Jälkimmäinen muuttaa merkityksen monikosta yksikköön, ja ensimmäinen on oikeastaan vain vaihtoehtoinen muoto sanalle you. Alunperin ye on nominatiivi ja you akkusatiivi-datiivi (vrt. muinaisenglannin gē ja ēow), vaikka molempia on käytetty eri aikoina sekaisin. (Jotkut erehtyvät pitämään muotoa you nominatiivina ja muotoa ye akkusatiivi-datiivina muotojen me ja thee analogian perusteella.)

Saman teoksen aiemmilla sivuilla sama kutsu annettaan sana kerrallaan käänteisessä järjestyksessä niin, että ensimmäisessä sarakkeessa on eenokinkielinen sana takaperin, seuraavassa englanninnos ja kolmannessa eenokinkielinen sana oikeinpäin (eli oletettavasti ääntöasussaan). Jos tässä annetut eenokinkieliset sanat asetetaan LaVeyn antaman version viereen, huomataan, että kyseessä on itse asiassa huomattavasti muokattu versio:

OL SONF VORSG GOHO IAD BALT LONSH CALZ VONPHO SOBRA ZOL ROR I TA NAZPSAD
OL sonuf vaoresaji, gohu IAD Balata, elanusaha caelazod: sobrazod-ol Roray i ta nazodapesad

(Deen ja Kelleyn tekstissä sanojen CALZ ja SOBRA välissä on VONPHO, joka merkitsee 'of wrath'.) Eenokin kielen kirjaimet ja niiden translitterointiin käytetyt latinalaiset aakkoset ovat tämän tulkinnan mukaan itse asiassa ainakin jossain määrin tavumerkkejä, sillä esim. z luetaan [zod] ja l luetaan sanan alussa [el] ja keskellä [la]. Koska g näyttäisi ääntyvän sanan lopussa [dʒi:] ja sanan alussa o:n edellä [g], on eenokin kielen oikeinkirjoitus ainakin tässä suhteessa hämmentävän lähellä englannin käytäntöjä. Tämä tapa ääntää eenokin kieltä on tiettävästi syntynyt vasta Kultaisen aamunkoiton rituaaleissa eikä vastaa Deen ja Kelleyn käyttämää ääntöasua.

Ensimmäisen kutsun alku takaperin Deen ja Kelleyn mukaan. (Casaubonin teoksesta.)

Johtuen alkuteksteissä ja käännöksissä tehdyistä muutoksista ei LaVeyn Satanic Bible ole mitenkään erityisen hyvä lähde eenokin kieleen, ja The Complete Enochian Dictionary jättääkin sen tarjoaman materiaalin huomiotta. LaVeyn oma perustelu tekemilleen muutoksille on, kuten ylempänä jo kävi ilmi, että aikaisemmat käännökset ovat olleet virheellisiä (s. 156):

Dispensing with such once-pragmatic whitewashing in terms such as "holy" and "angelic," and arbitrarily chosen groups of numbers, the purpose of which were only to act as substitutes for "blasphemous" words - here, then, are the TRUE Enochian Calls, as received from an unknown hand.

(Kappaleeseen liittyy alaviite: The unexpurgated version, translated by Anton LaVey.)

Sanottakoon vielä, että eenokin kielen konkordanssin tarkastelun perusteella ei tunnu olevan mahdollista päätellä juuri mitään kielen morfologiasta. Huomattava seikka on, että vaikka yksittäiset eenokin kielen sanat vastaavatkin useampaa englannin kielen sanaa, on sanajärjestys kokonaisuudessaan sama kuin englannissa. Tästä on todisteena se, että teksti on ylipäänsä mahdollista kääntää sanasta sanaan niin, että lopputulos on (kieliopillisesti) täysin järkevää englantia. Kuten jo todettua, jää pienoiseksi mysteeriksi, mihin LaVeyn väite kielen rakenteen järkevyydestä perustuu, sillä olemassa olevan korpuksen perusteella ei näyttäisi olevan mahdollista tehdä johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen.

Soittokellon soittamisesta

Polkupyörässä on soittokello periaatteessa samasta syystä kuin autoissa on merkinantotorvi: äänimerkillä on mahdollisuus varoittaa lähestyvästä (ohittavasta) ajoneuvosta. Koska polkupyörä on melko äänetön, on kevyen liikenteen väylällä (eli jalkakäytävään yhdistetyllä pyörätiellä) mielekästä soittaa kelloa ohitettaessa takaa samalla puolella kulkeva jalankulkija. Kuullessaan takaansa kellon äänen jalankulkija voi taakseen katsomatta siirtyä mahdollisuuksien mukaan hieman enemmän oikealle auttaakseen ohittajaa. Vaikka kyse on ei-kielellisestä signaalista, on soittokellon soittamisen merkitys muuttunut tavalla, joka on rinnastettavissa ihmiskielistä tuttuun semanttiseen siirtymään.

Auton merkinantotorvea käytetään alkuperäisen käyttötarkoituksensa sijaan paitsi ilmoittamaan meneillään olevasta tai jo ohi menneestä vaaratilanteesta, ilmaisemaan närkästystä koetusta vääryydestä ja herättämään valoihin nukahtanut kuski, myös jalkakäytävällä havaittujen kavereiden moikkaamiseen. Merkinantotorvella annettavat viestit voivat siis olla luonteeltaan joko positiivisia tai negatiivisia. Polkupyörän soittokellolla ei tällaista eroa ole, sillä kavereiden moikkaaminen suoritetaan yleensä samalla tavalla kuin jalan liikuttaessa. Polkupyörän soittokellolla näyttäisi olevan vain syyttävä merkitys, joka tuntuu vallanneen alaa siinä määrin, että alkuperäisessä merkityksessä soittaminen ei ole enää kohteliaasti mahdollista.

Tyypillinen jalankulkija on tottunut siihen, että hänen liikkumistaan ohjaavat ja rajoittavat lähinnä elottomat esineet kuten liikennemerkit ja -valot. Tällaiset rajoitteet eivät elottomuudestaan johtuen varsinaisesti uhkaa - käyttääkseni kohteliaisuusteorian käsitteistöä - hänen negatiivisia kasvojaan, ja muutenkin etenkin autojen ja jalankulkijoiden kanssakäymistä säätelevien sääntöjen välttämättömyys on helppo ymmärtää ja hyväksyä. Toisen ihmisen aktiivisesti tuottama signaali on kuitenkin eri asia: jos takaa lähestyvä pyöräilijä soittaa (täysin hyvässä uskossa, ilman sarvia ja hampaita) soittokelloaan varoittaakseen edellä kulkevaa jalankulkijaa kohtapäätä tapahtuvasta ohituksesta, kokee jalankulkija tämän helposti loukkauksena, etenkin, jos hän joutuu ryhtymään toimenpiteisiin väistääkseen pyöräilijää. Alkujaan oletusarvoisesti ystävällinen varoitus siis tulkitaan väistämiskehotukseksi, mistä seuraa, että sitä aletaan myös käyttää sellaisena.

Ei ole sinänsä tavatonta, että jalankulkijat ja julkisen liikenteen käyttäjät toisinaan pyytävät toisiaan väistämään, mutta kasvotusten ja hitaammilla nopeuksilla tapahtuvassa kanssakäymisessä on mahdollista soveltaa normaaleja menetelmiä kasvouhkan lievennykseksi (eng. face-threat mitigation), mitä kutsutaan normaalisti "kohteliaisuudeksi". Helsinkiläistä kulttuuria tuntuu tässä suhteessa vaivaavan jonkinlainen ujous, joka johtaa siihen, että vieressä istuvaa ei uskalleta edes kohteliaasti pyytää väistämään, vaan halu jäädä pois seuraavalla pysäkillä ilmaistaan epäsuorasti esimerkiksi hiplaamalla intensiivisesti kassin kahvaa. Tätä toimintatapaa voi pitää jopa objektiivisesti tarkasteltuna jokseenkin "epäkohteliaana", sillä väistyjä joutuu joka tapauksessa väistämään, mikä on uhka hänen negatiivisille kasvoilleen, mutta väistettävä ei joudu pyytämään ja kiittämään, mikä tekee tilanteesta epäsymmetrisen väistäjän tappioksi. Väistäjä ei edes pääse nauttimaan entisen vierustoverinsa lievennyksistä ("anteeksi, jäisin tässä", "kiitos!"), joiden vastavuoroinen tarjoaminen tekisi tilanteesta tietysti vielä pykälää kohteliaamman ("joo, totta kai", "ei mitään!").

(Vaihtoehtoinen tulkinta on, että kassien hiplaaminen itse asiassa on vierustoverille osoitettu pyyntö väistää, ja että kohteliaisuus toteutuu siten vain hienovaraisempia signaaleita käyttäen. Oleellistahan kohteliaisuudessa ei substanssitasolla ole se, millaisia merkkejä kohteliaisuuden edellyttämän merkityksen viestittämiseen käytetään, kunhan vastaanottaja ymmärtää ne oleellisilta osin niin kuin ne on tarkoitettu.)

Edellä sanotun valossa on helppo ymmärtää, miksi kimeästi kilahtavan soittokellon väistämiskehoitukseksi tulkittu (ja etenevissä määrin sellaiseksi myös tarkoitettu) käyttö koetaan niin hyökkäävänä. Helsingissä tyypillinen tilanne soittokellon käytölle on se, että jalankulkijat tukkivat pyörätien seistessään liikennevaloissa siitä huolimatta, että suojatie on selkeästi maalattu myös pyörätielle. Tällöin pyöräilijä saattaa hidastaa tai jopa pysähtyä soittokelloa raivokkaasti rimputtaen, kunnes pöllämystyneet jalankulkijat tajuavat antaa hieman närkästyneinä tietä. (Tässä vaiheessa ainakin osa turisteista näyttää yleensä tajuavan olevansa pyörätiellä.) Jotkut puolestaan soittavat kelloa tunkeutuessaan juurikaan hidastamatta jalankulkijoiden ryhmitykseen (mahdollisesti kuunnellen samalla "apokapolyptistä musiikkia" Runo K. Kurkoa lainatakseni) aiheuttaen vaaratilanteita ja hankaloittaen edelleen jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden välisiä suhteita.

Henestä (sanakirjaan pääsemisestä, osa 3)

Vähän aikaa sitten uutisoitiin siitä, että Ruotsin akatemia on virallistanut sukupuolineutraalin persoonapronominin hen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että sana on tulee listatuksi Ruotsin akatemian sanalistan (Svenska Akademiens ordlista, SAOL) seuraavassa painoksessa. Sanalistan tarkoitus on antaa tietoa oikeinkirjoituksesta, taivutuksesta, merkityksestä ja käyttöyhteyksistä. Siltä osin kuin kielenkäytössä esiintyy vaihtelua, ottaa sanalista kantaa yhdenmukaisuuden puolesta. Kielenkäyttöä koskevan tiedon lähde on kuitenkin lähtökohtaisesti korpustutkimus, eivät minkään viisaiden neuvoston mietinnöt siitä, millaista kielenkäytön pitäisi olla. Sanalistan esipuheessa (s. xi) sanotaan osuvasti eräs asia, johon olen itsekin viitannut:

"Alla lexikaliska källor är normerande i den meningen att den som använder en ordbok ser informationen som riktlinjer för hur språket skall användas. Detta gäller oavsett om det är en ordbok som deklarerar att man ”beskriver” språket eller en som har uttalade normerande syften. Normering kan alltså betyda olika saker: antingen att läsaren betraktar en ordbok som norm eller att en ordbok klart deklarerar att den innehåller normerande information."

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, sanakirjaan listatuksi tuleminen on luonnollinen seuraus siitä, että jokin sana on käytössä eli olemassa. On siis varsin luultavaa, että sana hen löytyy pian myös Ruotsin akatemian sanakirjasta. Akatemian sivuilla sanakirjasta sanotaan seuraavasti:

"Svensk ordbok utgiven av Svenska Akademien (SO) är en ingående beskrivning av modern svenska med tyngdpunkten på ordens betydelse och användning i kombination med historiska uppgifter. Ordboken är utformad som ett hjälpmedel för att förstå orden i en text, för att skriva en löpande text och för att få upplysning om ordens härkomst."

(Korostukset minun.)

Kyseessä on siis lähtokohtaisesti deskriptiivinen sanakirja eli kuvaus (beskrivning) käytössä olevasta kielestä, jolloin sitä voi käyttää apuvälineenä (hjälpmedel) kielen käyttöön. Jos jokin kielellinen ilmiö on olemassa muttei sisälly sanakirjaan, on kyseessä sanakirjan puute. Tätä ei voine yleisellä tasolla korostaa liikaa.

Puheet kulttuurimarksistien toimeenpanemasta feministis-kastraattisesta homosaatiosta kannattaa siis tarvittaessa kohdistaa ruotsin kielen käyttäjiin, ei suinkaan Ruotsin akatemiaan, jonka suurin kontribuutio aiheessa tullee olemaan sanan taivutuksen yhdenmukaistaminen ja muu vastaava pilkunnuohoaminen.

Haluan kiinnittää kuitenkin huomiota erääseen seikkaan. Aihetta käsittelevässä ruotsinkielisessä uutisessa sanotaan seuraavasti:

"Det kommer finnas två betydelser knutna till hen. Dels som en beskrivning av ett tredje kön och dels som en könsobestämt uttryck, det vill säga varken man eller kvinna."

Tarve kolmanteen sukupuoleen viittaavalle sanalle on varmasti todellinen. Mielestäni on kuitenkin erikoista, että sana sekä merkitsee kolmatta sukupuolta että toimii sukupuolineutraalina pronominina sellaisissa tapauksissa, joissa ei haluta viitata joko mieheen tai naiseen. Merkitysten 'kolmas sukupuoli' ja 'joko nainen tai mies' (tai 'ei nainen eikä mies [erityisesti]') ilmaiseminen samalla sanalla määrittää kolmannen sukupuolen nimenomaan naisen ja miehen kautta, ja asiantilasta tekee täysin epäsymmetrisen se, että maskuliinisella pronominilla ei kuitenkaan voitaisi viitata joko naiseen tai kolmanteen sukupuoleen tai vastaavasti feminiinisellä joko mieheen tai kolmanteen sukupuoleen. Nykyisellään hen itse asiassa siis vain uusintaa heteronormatiivisen dikotomian sosiaalisia konstruktioita. Oikeaoppisten tavoitteiden saavuttamiseksi tarvittaisiin neljä pronominia: yksi miehille, yksi naisille, yksi kolmannelle sukupuolelle (jota pitäisi samalla lakata kutsumasta "kolmanneksi" sukupuoleksi) ja neljäs sukupuolineutraaliin käyttöön.

Postikorttihassuttelua

Vaimollani on tapana silloin tällöin kirjoittaa entiselle englanninopettajalleen kortteja englanniksi. Idea on ihan hyvä. Viime reissullamme kirjoitin neljä korttia, joiden voi kielivalintojensa johdosta ajatella jollain tavalla kuuluvan tämän blogin aihepiiriin. Koska kyseessä oleva sisältö on postikorttiluonteensa vuoksi melko harmitonta, jäljensin tekstit tähän korteista varmuuden vuoksi ottamieni valokuvien perusteella tällaisesta kirjoittelusta mahdollisesti kiinnostuneiden iloksi. Teksteissä on jonkin verran "huumoria", joka liittyy lähinnä eri kielille tunnusmerkillisten kielioppirakenteiden tai fraseologisten sapluunoiden korostuneeseen käyttöön.

Alla olevan kortin lähetin latinanopettajalleni:

Andreas et Maria sponsa sua nuperrime in matrimonium ducta Georgio et Martinae salutem dicunt plurimam Pragae in capite regni, id est Bohemiae, quo iter nuptiale fecerunt. Christus in tabula altaris ecclesiae Sancti Nicolai depictus libro aperto indicat lingua Slavonica ecclesiastica Bohemicaque se mandatum novum dare nobis, ut diligamus invicem. Vidimus et arcem Pragensem, ubi praefectis Catholicis defenestratis initium belli tricennalis ortum est.

Myönnän, että refleksiivinen possessiivipronomini ei ole kaikkein tyylikkäin valinta, mutta lause pääsi hieman kontaminoitumaan. Samoin alussa olevan latinisoidun etunimen pitäisi olla Gregorius, ei Georgius. Keskivaiheilla oleva epäsuoran esityksen eksemplaari liittyy mainitusta kirkosta (ecclesia Sancti Nicolai) ostetun kortin kuva-aiheeseen.

Seuraavan, vastaanottajan "attikalaiseksi" luonnehtiman kortin lähetin kreikanopettajalleni:

ὁ Ἀνδρέας καὶ ἡ Μαρία γυνὴ αὐτοῦ ἡ νεόγαμος τῷ Ἐρίκῳ χαίρειν. ὡς οὖν ἐκ τούτου τοῦ χαρτίου ἤδη διετεκμήρω, ἐν Πράγᾳ μέν ἐστον - μὰ τὸν Δία, ἧ καὶ Ουινδόβονα ἡ τοῦ πένητός ἐστιν - ὅπου ὁ ζῦθος ἡδὺς καὶ εὐώνητός ἐστιν.

Kaikki virheet ja epäidiomaattisuudet pantakoon yleisesti yllä olevan kortin lopussa mainitun elintarvikkeen (ζῦθος) paikallisten erityispiirteiden (ἡδὺς καὶ εὐώνητος) piikkiin.

Seuraavan kortin kirjoitin entiselle opettajalleni, joka on anglosaksisti, mutta jolle keskiajantutkimuksen peruskurssin lisäksi tentin goottia, mistä johtuen kieli vaihtuu kesken kaiken (hv-ligatuurasta alkaen) muinaisenglannista gootiksi:

Antti Ijäs hateþ gretan Olga luflice ond freondlice fram Prage, heafodstole Bæmalandes, ƕadre is miþ qenai seinai galaiþ, þoei sabbato galiugaida. Ak nu skal ik gameljan sweiban, wit gaggos itan.

Taisimme tosiaan mennä seuraavaksi syömään (itan), mutta ilmaisun päämotivaatio oli, että halusin käyttää jotain duaalimuotoa (wit 'me kaksi', gaggos 'me kaksi menemme'). Viimeisessä, vihkipapillemme lähetetyssä kortissa ei ole relevantilla kielellä muuta kuin alkuformula:

A Phetri suilad o Maria ar Antti o Phraha!

Muotoilu on kuitenkin attestoitu ja mutaatioidenkin pitäisi olla ihan kohdillaan.

Ne defenestraveris!

Suomenlinnan ruotsinkielisiä piirtokirjoituksia, osa 1 (täydennys)

Jostain syystä yksi Kustaanmiekasta löytyvä melko keskeinen kirjoitus on päässyt täysin unohtumaan. Korjaan puutteen tässä kirjoituksessa, joka luonnollisesti on täydennys ensimmäiseen aihetta käsittelevään kirjoitukseen, josta löytyy myös esittely aiheeseen yleisesti.

Pizzeria Nikolaita vastapäätä sijaitsevan, Johan Gustaf Kyhlenbeckin mukaan nimetyn tenalji Kyhlenbeckin (A11) seinämässä olevassa laatassa lukee seuraava teksti:

Kyhlenbeks Utanwärk

Kyhlenbek till Heder, som med

en oförtuten hand i de wärsta ti-

der hielpte mig Resa första Sten

på Sweaborg, han dör under Ar-

bete och Försynen unnar mig Re-

sa honom ett tacksamt Minne.

Sweaborg d: 25 October. 1753.

A:E:

'Kyhlenbeckin ulkovarustus. Kylenbeckin kunniaksi, joka lannistumattomalla kädellä pahimpina aikoina auttoi minua pystyttämään ensimmäisen kiven Viaporissa, hän kuoli työn aikana ja Kaitselmus vaatii minua pystyttämään hänelle kiitollisen muiston. Viaporissa 25. lokakuuta 1753. Augustin Ehrensvärd.'

Teksti on sisällöltään hyvin samanhenkinen kuin muutkin Suomenlinnasta löytyvät muistolaatat.

Anglosaksien miekoista, lähdeviittaamisesta ja relatiivipronominista

[Lisäys: Tämän kirjoituksen miekka-aiheen innoittama artikkelini on luettavissa Combat Archaeologyn sivuilta. Tämä suppeampi blogikirjoitus kannattaa lukea vain, jos olet erityisesti kiinnostunut muinaisenglannin relatiivipronominista; relevantti kohta on merkitty kätevästi punaisella, ks. alempana.]

Lähdeviittaamista on kahdenlaista. Karkeasti sanottuna ensimmäinen on sitä, että annetaan lähde esitetyille väitteille eli johtopäätösten pohjalla oleville tosiasioille, joka voi käytännössä olla primaarilähde tai primaarilähteeseen viittaava sekundaarilähde. Lähteiden ilmituominen mahdollistaa sen johtopäätösten pohjalla olevien tietojen luotettavuuden arvioinnin, mikä on verrattavissa siihen, että tulokset ovat toistettavissa. Toinen lähdeviittauksen laji on puhtaasti eettinen, eli ei esitetä jonkun muun tekemiä johtopäätöksiä omina tai muuten plagioida muiden töitä. Metodologian kannalta tällainen eettisyys on tietenkin yhdentekevää, sillä johtopäätöksen tieteellinen arvo ei riipu siitä, kuka sen on tehnyt, mutta tiedeyhteisön sisäisen dynamiikan kannalta asia on luonnollisesti ehdottoman tärkeä.

Tässä kirjoituksessa käsittelen primaarilähteisiin viittaamista esimerkkitapauksen kautta. Kyse ei ole tällä kertaa (uskoakseni) minkään erityisen laajalle levinneen harhaluulon kumoamisesta.

Seamus Heaneyn käännöksen Beowulf: A Verse Translation yhteydessä olevassa artikkelissaan "Archaeology and Beowulf" Leslie Webster kirjoittaa seuraavasti:

They [the swords] are archetypally the ealde lāfe, powerful heirlooms to be prized for their power and might; some are the work of marvellous smiths (l. 1681), or eotenisc (l. 1558), the work of giants long ago; they may have names, or carry owner inscriptions and images which tell of the mythic past (ll. 1688-98). They have richly decorated hilts (l. 1698) and bear twisting and branching patterns (wyrmfāh l. 1698, ātertānum fāh l. 1459); their iron blades are fearsome double-edged weapons, which need two hands to swing them (l. 1461). Supporting archaeological evidence for much of this has long been recognized.

(Korostus minun.) Viittaukset Beowulfin säkeisiin ovat riittäviä lähdeviittauksia sikäli, että kyse on juuri siitä, mitä teoksessa sanotaan. (Tekstiviittaus johdattaa lukijan edition luo, joka puolestaan johdattaa alkuperäisen käsikirjoituksen Cotton Vitellius A XV ja Thorkelin-transkriptioiden pariin.) Lopussa annetaan ymmärtää, että arkeologinen todistusaineisto tukee ainakin suurinta osaa näistä väitteistä, mille puolestaan annetaan lähdeviittaus "H. R. Ellis Davidson, The Sword in Anglo-Saxon England: Its Archaeology and Literature (Oxford, 1962), passim".

Väite siitä, että anglosaksiset miekat vaatisivat kaksi kättä niiden käyttöön on ensisilmäykseltä jokseenkin erikoinen. On siis syytä tarkistaa, mihin tämä tieto oikeastaan perustuu. Aloitan primaarilähteestä eli viitatusta Beowulfin kohdasta, jossa puhutaan Hrunting-miekasta (säkeet 1459 - 1463):

ecg wæs īren, āter-tānum fāh,
āhyrded heaþo-swāte; nǣfre hit æt hilde ne swāc
manna ǣngum þāra þe hit mid mundum bewand,
sē ðe gryre-sīðas gegān dorste,
folcstede fāra

(Korostus minun.)

'Terä oli rautaa, myrkkyoksilla koristettu, / kovetettu sotahiessä; koskaan se taistelussa ei pettänyt / ketään miehistä, joka sen käsin kietoi, / joka kauhumatkoille lähteä tohti, / vihollisten kohtauspaikalle.'

Webster otaksunee, että monikko mid mundum 'käsillä, käsin' viittaa siihen, että miekkaa käytetään useammalla kuin yhdellä kädellä.

Käytän tilaisuuden hyväkseni sanoa jotain relatiivipronominista þāra þe.

Verbin swāc 'petti, hylkäsi' kohde on manna ǣngum 'ketään miehistä', jossa manna 'miehistä' on monikon (partitiivinen) genetiivi ja ǣngum yksikön datiivi. Tähän lausekkeesseen liittyy kaksi relatiivilausetta, þāra þe ... bewand ja sē ðe ... dorste 'joka ... tohti'. Muinaisenglannissa relatiivipronomini voidaan muodostaa kolmella tavalla: taipumattomalla partikkelilla þe (= ðe), demonstratiivipronominin ja partikkelin yhdistelmällä (esim. sē ðe) tai pelkällä demonstratiivipronominilla. Sē on yksikön nominatiivi, þāra monikon genetiivi.

Bruce Mitchell tulkitsee teoksensa Old English Syntax toisessa niteessä (1985), että relatiivipronomini, jonka kanssa verbi bewand kongruoi, on juurikin (ilmeisesti yksikön nominatiivina toimiva) þe (s. 148). Hän rinnastaa tämän sellaisiin tapauksiin, joissa vastaava ælc þæra þe 'jokainen, joka' voitaisiin korvata ilmaisuilla se (man) þe tai ælc man (se) þe (s. 144), esim. ælc þæra þe ðas mine word gehyrd 'jokainen, joka nämä minun sanani kuulee'. Lienee mahdollista, että ælc þæra þe on alunperin ymmärretty muodossa 'jokainen niistä, jotka', mikä edellyttäisi verbiltä monikkomuotoa, mutta on myöhemmin kivettynyt merkitykseen 'jokainen, joka', joka puolestaan edellyttää yksiköllistä verbiä.

F. T. Visser mainitsee teoksessaan An Historical Syntax of the English Language (1970), että þara þe -alkuisen relatiivilauseen verbi on useimmiten monikossa, mutta yksikköäkin esiintyy. Hän toteaa vastaavan rakenteen löytyvän myös muinaissaksista, sillä Heliandissa on säe allaro barno betste thero the gio giboran wurði 'kaikista lapsista paras, joka koskaan syntyi' (835). (Käsikirjoituksessa Cotton Caligula A VII sana giboran on tosin muodossa gibaranero eli monikon genetiivissä.) Beowulfissa esiintyvissä tapauksissa, joista eräitä Visserkin siteeraa, verbin luku näyttäisi kuitenkin aivan yksinkertaisesti määräytyvän sen mukaan, onko korrelaatti yksikössä vai monikossa.

(On myös kaiketi mahdollista, joskin epätodennäköistä, että käsitellyssä Beowulfin kohdassa kyseessä on jonkinlainen kontaminaatio, jossa verbimuodon yksiköllisyys johduu relatiivipronominin þāra þe yksikölliseksi mielletystä merkityksestä, mutta ilmaisun mid mundum monikollisuus puolestaan sanan þāra monikollisuudesta. Vielä kauempaa haettuna olisi ajateltavissa, että jälkimmäinen relatiivilause sē ... dorste kytkeytyy sanaan ǣngum ja þāra þe ... bewand sanaan manna. Tällöin relatiivipronomini ilmentäisi latinasta ja kreikastakin tuttua attraktiota eli relatiivipronominin mukautumista pääsanansa sijaan eikä omaan asemaansa lauseessa, vähän kuin jos sanoisi **puhun miehestä, josta tarttui miekkaan eikä puhun miehestä, joka tarttui miekkaan. Tällaiselle ajatusleikille on kuitenkin hankala keksiä perusteita.)

Palatakseni asiaan vaikuttaa siis ilmeiseltä, että Beowulfin kirjoittaja on ajatellut miekkaan tartuttavan ("kiedottavan") kahdella kädellä, mutta tämä ei välttämättä konkreettisella tasolla viittaa muuhun kuin siihen, että miekkaa esiin vedettäessä tartutaan sekä huotraan että kahvaan. Runollisen sanamuodon mid mundum bewand pohjalta sellaisen johtopäätöksen tekeminen, että miekat olisivat vaatineet kahden käden käyttöä, on melkoista liioittelua.

Webster kuitenkin antaa myös ymmärtää, että arkeologinen todistusaineisto tukee Beowulfista ilmikäyviä asioita, joiden joukkoon siis miekkojen oletettu kaksikätisyyskin kuuluu. Seuraavaksi on siis selvitettävä, mitä samassa yhteydessä viitatussa sekundaarilähteessä sanotaan. Passim-viittaus on tietysti vähän hankalasti seurattava, mutta löysin Davidsonin teoksesta pari kätisyyteen liittyvää kohtaa. Kahvojen koosta hän kirjoittaa seuraavasti  (s. 61):

The grips of Anglo-Saxon and Viking swords often seem surprisingly small. One sword found at Reading (now lost) is said to have had a grip too small for a grown mans's hand, and it may be noted that the other swords in this museum, including the one from Shifford, have small grips. [...] Some of these swords may have been made for boys or slender men, but another possible explanation was given by R. E. Oakeshott, who suggested that grip and pommel might be grasped together, and confirmed this by illustrations from early manuscripts; the brazilnut pommel in particular fitted easily into the hand in this way.

Toisaalla hän kirjoittaa, että a good swordsman might be capable of using both hands as the occasion demanded (s. 201) viitaten puolestaan seuraavaan kohtaan Droplaugin poikien saagasta (Davidsonin käännös):

Grim could fight equally well with both hands; he brandished a sword in his left hand, but with the right he struck at Gauss and cut off his leg above the knee.

Islanninkielisessä versiossa käännettyä kohtaa edeltävästä lauseesta käy selvästi ilmi, että Grímillä todella on kaksi miekkaa:

Grímur hafði tvö sverð því að Gaus kunni að deyfa eggjar. Grímur vó jafnt báðum höndum. Hann brá upp sverði með vinstri hendi en hjó með hinni hægri til Gauss og af fótinn fyrir ofan kné. Nú féll Gaus og í því veifði hann sverðinu að Grími og kom á fótinn og varð það svöðusár. Nú flýði víkingurinn á brott en Grímur tók silfrið og fékk góðan orðstír af verki þessu.

(Korostus minun.) Vasemmassa kädessään pitämällään miekalla Grím hämää Gausin nostamaan omaa suojaustaan ja avaamaan tien iskeä jalkaansa, jota Grím sitten hyödyntää. Jalkansa menettänyt Gaus onnistuu puolestaan viiltämään Grímiä jalkaan ja pakenemaan. Grím saa urotyöstään mainetta mutta kuolee myöhemmin haavaansa.

Melkein yhden käden miekka (kuva Davidsonin teoksesta).

Koska niin viikingit kuin anglosaksitkin käyttivät miekkaa yhdessä kilven kanssa, on miekan jo käytännön syistä oltava käytettävissä yhdellä kädellä. Käsitys miekkojen kaksikätisyydestä perustunee - näin kauniisti sanottuna - siihen, että joku kynäniska-akateemikko on pidellyt käsissään replikaa tai aitoa miekkaa ja todennut sen olevan "painava".

Vastaavien miekkojen käytöstä leikkaamiseen löytyy esimerkkejä Cold Steelin mainosvideoilta täältä ja täältä.