keskiviikko 13. elokuuta 2014

Soittokellon soittamisesta

Polkupyörässä on soittokello periaatteessa samasta syystä kuin autoissa on merkinantotorvi: äänimerkillä on mahdollisuus varoittaa lähestyvästä (ohittavasta) ajoneuvosta. Koska polkupyörä on melko äänetön, on kevyen liikenteen väylällä (eli jalkakäytävään yhdistetyllä pyörätiellä) mielekästä soittaa kelloa ohitettaessa takaa samalla puolella kulkeva jalankulkija. Kuullessaan takaansa kellon äänen jalankulkija voi taakseen katsomatta siirtyä mahdollisuuksien mukaan hieman enemmän oikealle auttaakseen ohittajaa. Vaikka kyse on ei-kielellisestä signaalista, on soittokellon soittamisen merkitys muuttunut tavalla, joka on rinnastettavissa ihmiskielistä tuttuun semanttiseen siirtymään.

Auton merkinantotorvea käytetään alkuperäisen käyttötarkoituksensa sijaan paitsi ilmoittamaan meneillään olevasta tai jo ohi menneestä vaaratilanteesta, ilmaisemaan närkästystä koetusta vääryydestä ja herättämään valoihin nukahtanut kuski, myös jalkakäytävällä havaittujen kavereiden moikkaamiseen. Merkinantotorvella annettavat viestit voivat siis olla luonteeltaan joko positiivisia tai negatiivisia. Polkupyörän soittokellolla ei tällaista eroa ole, sillä kavereiden moikkaaminen suoritetaan yleensä samalla tavalla kuin jalan liikuttaessa. Polkupyörän soittokellolla näyttäisi olevan vain syyttävä merkitys, joka tuntuu vallanneen alaa siinä määrin, että alkuperäisessä merkityksessä soittaminen ei ole enää kohteliaasti mahdollista.

Tyypillinen jalankulkija on tottunut siihen, että hänen liikkumistaan ohjaavat ja rajoittavat lähinnä elottomat esineet kuten liikennemerkit ja -valot. Tällaiset rajoitteet eivät elottomuudestaan johtuen varsinaisesti uhkaa - käyttääkseni kohteliaisuusteorian käsitteistöä - hänen negatiivisia kasvojaan, ja muutenkin etenkin autojen ja jalankulkijoiden kanssakäymistä säätelevien sääntöjen välttämättömyys on helppo ymmärtää ja hyväksyä. Toisen ihmisen aktiivisesti tuottama signaali on kuitenkin eri asia: jos takaa lähestyvä pyöräilijä soittaa (täysin hyvässä uskossa, ilman sarvia ja hampaita) soittokelloaan varoittaakseen edellä kulkevaa jalankulkijaa kohtapäätä tapahtuvasta ohituksesta, kokee jalankulkija tämän helposti loukkauksena, etenkin, jos hän joutuu ryhtymään toimenpiteisiin väistääkseen pyöräilijää. Alkujaan oletusarvoisesti ystävällinen varoitus siis tulkitaan väistämiskehotukseksi, mistä seuraa, että sitä aletaan myös käyttää sellaisena.

Ei ole sinänsä tavatonta, että jalankulkijat ja julkisen liikenteen käyttäjät toisinaan pyytävät toisiaan väistämään, mutta kasvotusten ja hitaammilla nopeuksilla tapahtuvassa kanssakäymisessä on mahdollista soveltaa normaaleja menetelmiä kasvouhkan lievennykseksi (eng. face-threat mitigation), mitä kutsutaan normaalisti "kohteliaisuudeksi". Helsinkiläistä kulttuuria tuntuu tässä suhteessa vaivaavan jonkinlainen ujous, joka johtaa siihen, että vieressä istuvaa ei uskalleta edes kohteliaasti pyytää väistämään, vaan halu jäädä pois seuraavalla pysäkillä ilmaistaan epäsuorasti esimerkiksi hiplaamalla intensiivisesti kassin kahvaa. Tätä toimintatapaa voi pitää jopa objektiivisesti tarkasteltuna jokseenkin "epäkohteliaana", sillä väistyjä joutuu joka tapauksessa väistämään, mikä on uhka hänen negatiivisille kasvoilleen, mutta väistettävä ei joudu pyytämään ja kiittämään, mikä tekee tilanteesta epäsymmetrisen väistäjän tappioksi. Väistäjä ei edes pääse nauttimaan entisen vierustoverinsa lievennyksistä ("anteeksi, jäisin tässä", "kiitos!"), joiden vastavuoroinen tarjoaminen tekisi tilanteesta tietysti vielä pykälää kohteliaamman ("joo, totta kai", "ei mitään!").

(Vaihtoehtoinen tulkinta on, että kassien hiplaaminen itse asiassa on vierustoverille osoitettu pyyntö väistää, ja että kohteliaisuus toteutuu siten vain hienovaraisempia signaaleita käyttäen. Oleellistahan kohteliaisuudessa ei substanssitasolla ole se, millaisia merkkejä kohteliaisuuden edellyttämän merkityksen viestittämiseen käytetään, kunhan vastaanottaja ymmärtää ne oleellisilta osin niin kuin ne on tarkoitettu.)

Edellä sanotun valossa on helppo ymmärtää, miksi kimeästi kilahtavan soittokellon väistämiskehoitukseksi tulkittu (ja etenevissä määrin sellaiseksi myös tarkoitettu) käyttö koetaan niin hyökkäävänä. Helsingissä tyypillinen tilanne soittokellon käytölle on se, että jalankulkijat tukkivat pyörätien seistessään liikennevaloissa siitä huolimatta, että suojatie on selkeästi maalattu myös pyörätielle. Tällöin pyöräilijä saattaa hidastaa tai jopa pysähtyä soittokelloa raivokkaasti rimputtaen, kunnes pöllämystyneet jalankulkijat tajuavat antaa hieman närkästyneinä tietä. (Tässä vaiheessa ainakin osa turisteista näyttää yleensä tajuavan olevansa pyörätiellä.) Jotkut puolestaan soittavat kelloa tunkeutuessaan juurikaan hidastamatta jalankulkijoiden ryhmitykseen (mahdollisesti kuunnellen samalla "apokapolyptistä musiikkia" Runo K. Kurkoa lainatakseni) aiheuttaen vaaratilanteita ja hankaloittaen edelleen jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden välisiä suhteita.

perjantai 1. elokuuta 2014

Henestä (sanakirjaan pääsemisestä, osa 3)

Vähän aikaa sitten uutisoitiin siitä, että Ruotsin akatemia on virallistanut sukupuolineutraalin persoonapronominin hen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että sana on tulee listatuksi Ruotsin akatemian sanalistan (Svenska Akademiens ordlista, SAOL) seuraavassa painoksessa. Sanalistan tarkoitus on antaa tietoa oikeinkirjoituksesta, taivutuksesta, merkityksestä ja käyttöyhteyksistä. Siltä osin kuin kielenkäytössä esiintyy vaihtelua, ottaa sanalista kantaa yhdenmukaisuuden puolesta. Kielenkäyttöä koskevan tiedon lähde on kuitenkin lähtökohtaisesti korpustutkimus, eivät minkään viisaiden neuvoston mietinnöt siitä, millaista kielenkäytön pitäisi olla. Sanalistan esipuheessa (s. xi) sanotaan osuvasti eräs asia, johon olen itsekin viitannut:
"Alla lexikaliska källor är normerande i den meningen att den som använder en ordbok ser informationen som riktlinjer för hur språket skall användas. Detta gäller oavsett om det är en ordbok som deklarerar att man ”beskriver” språket eller en som har uttalade normerande syften. Normering kan alltså betyda olika saker: antingen att läsaren betraktar en ordbok som norm eller att en ordbok klart deklarerar att den innehåller normerande information."
Kuten olen aiemmin kirjoittanut, sanakirjaan listatuksi tuleminen on luonnollinen seuraus siitä, että jokin sana on käytössä eli olemassa. On siis varsin luultavaa, että sana hen löytyy pian myös Ruotsin akatemian sanakirjasta. Akatemian sivuilla sanakirjasta sanotaan seuraavasti:
"Svensk ordbok utgiven av Svenska Akademien (SO) är en ingående beskrivning av modern svenska med tyngdpunkten på ordens betydelse och användning i kombination med historiska uppgifter. Ordboken är utformad som ett hjälpmedel för att förstå orden i en text, för att skriva en löpande text och för att få upplysning om ordens härkomst."
(Korostukset minun.)

Kyseessä on siis lähtokohtaisesti deskriptiivinen sanakirja eli kuvaus (beskrivning) käytössä olevasta kielestä, jolloin sitä voi käyttää apuvälineenä (hjälpmedel) kielen käyttöön. Jos jokin kielellinen ilmiö on olemassa muttei sisälly sanakirjaan, on kyseessä sanakirjan puute. Tätä ei voine yleisellä tasolla korostaa liikaa.

Puheet kulttuurimarksistien toimeenpanemasta feministis-kastraattisesta homosaatiosta kannattaa siis tarvittaessa kohdistaa ruotsin kielen käyttäjiin, ei suinkaan Ruotsin akatemiaan, jonka suurin kontribuutio aiheessa tullee olemaan sanan taivutuksen yhdenmukaistaminen ja muu vastaava pilkunnuohoaminen.

Haluan kiinnittää kuitenkin huomiota erääseen seikkaan. Aihetta käsittelevässä ruotsinkielisessä uutisessa sanotaan seuraavasti:
"Det kommer finnas två betydelser knutna till hen. Dels som en beskrivning av ett tredje kön och dels som en könsobestämt uttryck, det vill säga varken man eller kvinna."
Tarve kolmanteen sukupuoleen viittaavalle sanalle on varmasti todellinen. Mielestäni on kuitenkin erikoista, että sana sekä merkitsee kolmatta sukupuolta että toimii sukupuolineutraalina pronominina sellaisissa tapauksissa, joissa ei haluta viitata joko mieheen tai naiseen. Merkitysten 'kolmas sukupuoli' ja 'joko nainen tai mies' (tai 'ei nainen eikä mies [erityisesti]') ilmaiseminen samalla sanalla määrittää kolmannen sukupuolen nimenomaan naisen ja miehen kautta, ja asiantilasta tekee täysin epäsymmetrisen se, että maskuliinisella pronominilla ei kuitenkaan voitaisi viitata joko naiseen tai kolmanteen sukupuoleen tai vastaavasti feminiinisellä joko mieheen tai kolmanteen sukupuoleen. Nykyisellään hen itse asiassa siis vain uusintaa heteronormatiivisen dikotomian sosiaalisia konstruktioita. Oikeaoppisten tavoitteiden saavuttamiseksi tarvittaisiin neljä pronominia: yksi miehille, yksi naisille, yksi kolmannelle sukupuolelle (jota pitäisi samalla lakata kutsumasta "kolmanneksi" sukupuoleksi) ja neljäs sukupuolineutraaliin käyttöön.

torstai 10. heinäkuuta 2014

Postikorttihassuttelua

Vaimollani on tapana silloin tällöin kirjoittaa entiselle englanninopettajalleen kortteja englanniksi. Idea on ihan hyvä. Viime reissullamme kirjoitin neljä korttia, joiden voi kielivalintojensa johdosta ajatella jollain tavalla kuuluvan tämän blogin aihepiiriin. Koska kyseessä oleva sisältö on postikorttiluonteensa vuoksi melko harmitonta, jäljensin tekstit tähän korteista varmuuden vuoksi ottamieni valokuvien perusteella tällaisesta kirjoittelusta mahdollisesti kiinnostuneiden iloksi. Teksteissä on jonkin verran "huumoria", joka liittyy lähinnä eri kielille tunnusmerkillisten kielioppirakenteiden tai fraseologisten sapluunoiden korostuneeseen käyttöön.

Alla olevan kortin lähetin latinanopettajalleni:
Andreas et Maria sponsa sua nuperrime in matrimonium ducta Georgio et Martinae salutem dicunt plurimam Pragae in capite regni, id est Bohemiae, quo iter nuptiale fecerunt. Christus in tabula altaris ecclesiae Sancti Nicolai depictus libro aperto indicat lingua Slavonica ecclesiastica Bohemicaque se mandatum novum dare nobis, ut diligamus invicem. Vidimus et arcem Pragensem, ubi praefectis Catholicis defenestratis initium belli tricennalis ortum est.
Myönnän, että refleksiivinen possessiivipronomini ei ole kaikkein tyylikkäin valinta, mutta lause pääsi hieman kontaminoitumaan. Samoin alussa olevan latinisoidun etunimen pitäisi olla Gregorius, ei Georgius. Keskivaiheilla oleva epäsuoran esityksen eksemplaari liittyy mainitusta kirkosta (ecclesia Sancti Nicolai) ostetun kortin kuva-aiheeseen.

Seuraavan, vastaanottajan "attikalaiseksi" luonnehtiman kortin lähetin kreikanopettajalleni:
ὁ Ἀνδρέας καὶ ἡ Μαρία γυνὴ αὐτοῦ ἡ νεόγαμος τῷ Ἐρίκῳ χαίρειν. ὡς οὖν ἐκ τούτου τοῦ χαρτίου ἤδη διετεκμήρω, ἐν Πράγᾳ μέν ἐστον - μὰ τὸν Δία, ἧ καὶ Ουινδόβονα ἡ τοῦ πένητός ἐστιν - ὅπου ὁ ζῦθος ἡδὺς καὶ εὐώνητός ἐστιν.
Kaikki virheet ja epäidiomaattisuudet pantakoon yleisesti yllä olevan kortin lopussa mainitun elintarvikkeen (ζῦθος) paikallisten erityispiirteiden (ἡδὺς καὶ εὐώνητος) piikkiin.

Seuraavan kortin kirjoitin entiselle opettajalleni, joka on anglosaksisti, mutta jolle keskiajantutkimuksen peruskurssin lisäksi tentin goottia, mistä johtuen kieli vaihtuu kesken kaiken (hv-ligatuurasta alkaen) muinaisenglannista gootiksi:
Antti Ijäs hateþ gretan Olga luflice ond freondlice fram Prage, heafodstole Bæmalandes, ƕadre is miþ qenai seinai galaiþ, þoei sabbato galiugaida. Ak nu skal ik gameljan sweiban, wit gaggos itan.
Taisimme tosiaan mennä seuraavaksi syömään (itan), mutta ilmaisun päämotivaatio oli, että halusin käyttää jotain duaalimuotoa (wit 'me kaksi', gaggos 'me kaksi menemme'). Viimeisessä, vihkipapillemme lähetetyssä kortissa ei ole relevantilla kielellä muuta kuin alkuformula:
A Phetri suilad o Maria ar Antti o Phraha!
Muotoilu on kuitenkin attestoitu ja mutaatioidenkin pitäisi olla ihan kohdillaan.

Ne defenestraveris!

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Suomenlinnan ruotsinkielisiä piirtokirjoituksia, osa 1 (täydennys)

Jostain syystä yksi Kustaanmiekasta löytyvä melko keskeinen kirjoitus on päässyt täysin unohtumaan. Korjaan puutteen tässä kirjoituksessa, joka luonnollisesti on täydennys ensimmäiseen aihetta käsittelevään kirjoitukseen, josta löytyy myös esittely aiheeseen yleisesti.

Pizzeria Nikolaita vastapäätä sijaitsevan, Johan Gustaf Kyhlenbeckin mukaan nimetyn tenalji Kyhlenbeckin (A11) seinämässä olevassa laatassa lukee seuraava teksti:
Kyhlenbeks Utanwärk
Kyhlenbek till Heder, som med
en oförtuten hand i de wärsta ti-
der hielpte mig Resa första Sten
på Sweaborg, han dör under Ar-
bete och Försynen unnar mig Re-
sa honom ett tacksamt Minne.
Sweaborg d: 25 October. 1753.
A:E:
'Kyhlenbeckin ulkovarustus. Kylenbeckin kunniaksi, joka lannistumattomalla kädellä pahimpina aikoina auttoi minua pystyttämään ensimmäisen kiven Viaporissa, hän kuoli työn aikana ja Kaitselmus vaatii minua pystyttämään hänelle kiitollisen muiston. Viaporissa 25. lokakuuta 1753. Augustin Ehrensvärd.'

Teksti on sisällöltään hyvin samanhenkinen kuin muutkin Suomenlinnasta löytyvät muistolaatat.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Anglosaksien miekoista, lähdeviittaamisesta ja relatiivipronominista

[Lisäys: Tämän kirjoituksen miekka-aiheen innoittama artikkelini on luettavissa Combat Archaeologyn sivuilta. Tämä suppeampi blogikirjoitus kannattaa lukea vain, jos olet erityisesti kiinnostunut muinaisenglannin relatiivipronominista; relevantti kohta on merkitty kätevästi punaisella, ks. alempana.]

Lähdeviittaamista on kahdenlaista. Karkeasti sanottuna ensimmäinen on sitä, että annetaan lähde esitetyille väitteille eli johtopäätösten pohjalla oleville tosiasioille, joka voi käytännössä olla primaarilähde tai primaarilähteeseen viittaava sekundaarilähde. Lähteiden ilmituominen mahdollistaa sen johtopäätösten pohjalla olevien tietojen luotettavuuden arvioinnin, mikä on verrattavissa siihen, että tulokset ovat toistettavissa. Toinen lähdeviittauksen laji on puhtaasti eettinen, eli ei esitetä jonkun muun tekemiä johtopäätöksiä omina tai muuten plagioida muiden töitä. Metodologian kannalta tällainen eettisyys on tietenkin yhdentekevää, sillä johtopäätöksen tieteellinen arvo ei riipu siitä, kuka sen on tehnyt, mutta tiedeyhteisön sisäisen dynamiikan kannalta asia on luonnollisesti ehdottoman tärkeä.

Tässä kirjoituksessa käsittelen primaarilähteisiin viittaamista esimerkkitapauksen kautta. Kyse ei ole tällä kertaa (uskoakseni) minkään erityisen laajalle levinneen harhaluulon kumoamisesta.

Seamus Heaneyn käännöksen Beowulf: A Verse Translation yhteydessä olevassa artikkelissaan "Archaeology and Beowulf" Leslie Webster kirjoittaa seuraavasti:
They [the swords] are archetypally the ealde lāfe, powerful heirlooms to be prized for their power and might; some are the work of marvellous smiths (l. 1681), or eotenisc (l. 1558), the work of giants long ago; they may have names, or carry owner inscriptions and images which tell of the mythic past (ll. 1688-98). They have richly decorated hilts (l. 1698) and bear twisting and branching patterns (wyrmfāh l. 1698, ātertānum fāh l. 1459); their iron blades are fearsome double-edged weapons, which need two hands to swing them (l. 1461). Supporting archaeological evidence for much of this has long been recognized.
(Korostus minun.) Viittaukset Beowulfin säkeisiin ovat riittäviä lähdeviittauksia sikäli, että kyse on juuri siitä, mitä teoksessa sanotaan. (Tekstiviittaus johdattaa lukijan edition luo, joka puolestaan johdattaa alkuperäisen käsikirjoituksen Cotton Vitellius A XV ja Thorkelin-transkriptioiden pariin.) Lopussa annetaan ymmärtää, että arkeologinen todistusaineisto tukee ainakin suurinta osaa näistä väitteistä, mille puolestaan annetaan lähdeviittaus "H. R. Ellis Davidson, The Sword in Anglo-Saxon England: Its Archaeology and Literature (Oxford, 1962), passim".

Väite siitä, että anglosaksiset miekat vaatisivat kaksi kättä niiden käyttöön on ensisilmäykseltä jokseenkin erikoinen. On siis syytä tarkistaa, mihin tämä tieto oikeastaan perustuu. Aloitan primaarilähteestä eli viitatusta Beowulfin kohdasta, jossa puhutaan Hrunting-miekasta (säkeet 1459 - 1463):
ecg wæs īren, āter-tānum fāh,
āhyrded heaþo-swāte; nǣfre hit æt hilde ne swāc
manna ǣngum þāra þe hit mid mundum bewand,
sē ðe gryre-sīðas gegān dorste,
folcstede fāra
(Korostus minun.)

'Terä oli rautaa, myrkkyoksilla koristettu, / kovetettu sotahiessä; koskaan se taistelussa ei pettänyt / ketään miehistä, joka sen käsin kietoi, / joka kauhumatkoille lähteä tohti, / vihollisten kohtauspaikalle.'

Webster otaksunee, että monikko mid mundum 'käsillä, käsin' viittaa siihen, että miekkaa käytetään useammalla kuin yhdellä kädellä.

Käytän tilaisuuden hyväkseni sanoa jotain relatiivipronominista þāra þe.

Verbin swāc 'petti, hylkäsi' kohde on manna ǣngum 'ketään miehistä', jossa manna 'miehistä' on monikon (partitiivinen) genetiivi ja ǣngum yksikön datiivi. Tähän lausekkeesseen liittyy kaksi relatiivilausetta, þāra þe ... bewand ja sē ðe ... dorste 'joka ... tohti'. Muinaisenglannissa relatiivipronomini voidaan muodostaa kolmella tavalla: taipumattomalla partikkelilla þe (= ðe), demonstratiivipronominin ja partikkelin yhdistelmällä (esim. sē ðe) tai pelkällä demonstratiivipronominilla. Sē on yksikön nominatiivi, þāra monikon genetiivi.

Bruce Mitchell tulkitsee teoksensa Old English Syntax toisessa niteessä (1985), että relatiivipronomini, jonka kanssa verbi bewand kongruoi, on juurikin (ilmeisesti yksikön nominatiivina toimiva) þe (s. 148). Hän rinnastaa tämän sellaisiin tapauksiin, joissa vastaava ælc þæra þe 'jokainen, joka' voitaisiin korvata ilmaisuilla se (man) þe tai ælc man (se) þe (s. 144), esim. ælc þæra þe ðas mine word gehyrd 'jokainen, joka nämä minun sanani kuulee'. Lienee mahdollista, että ælc þæra þe on alunperin ymmärretty muodossa 'jokainen niistä, jotka', mikä edellyttäisi verbiltä monikkomuotoa, mutta on myöhemmin kivettynyt merkitykseen 'jokainen, joka', joka puolestaan edellyttää yksiköllistä verbiä.

F. T. Visser mainitsee teoksessaan An Historical Syntax of the English Language (1970), että þara þe -alkuisen relatiivilauseen verbi on useimmiten monikossa, mutta yksikköäkin esiintyy. Hän toteaa vastaavan rakenteen löytyvän myös muinaissaksista, sillä Heliandissa on säe allaro barno betste thero the gio giboran wurði 'kaikista lapsista paras, joka koskaan syntyi' (835). (Käsikirjoituksessa Cotton Caligula A VII sana giboran on tosin muodossa gibaranero eli monikon genetiivissä.) Beowulfissa esiintyvissä tapauksissa, joista eräitä Visserkin siteeraa, verbin luku näyttäisi kuitenkin aivan yksinkertaisesti määräytyvän sen mukaan, onko korrelaatti yksikössä vai monikossa.

(On myös kaiketi mahdollista, joskin epätodennäköistä, että käsitellyssä Beowulfin kohdassa kyseessä on jonkinlainen kontaminaatio, jossa verbimuodon yksiköllisyys johduu relatiivipronominin þāra þe yksikölliseksi mielletystä merkityksestä, mutta ilmaisun mid mundum monikollisuus puolestaan sanan þāra monikollisuudesta. Vielä kauempaa haettuna olisi ajateltavissa, että jälkimmäinen relatiivilause sē ... dorste kytkeytyy sanaan ǣngum ja þāra þe ... bewand sanaan manna. Tällöin relatiivipronomini ilmentäisi latinasta ja kreikastakin tuttua attraktiota eli relatiivipronominin mukautumista pääsanansa sijaan eikä omaan asemaansa lauseessa, vähän kuin jos sanoisi **puhun miehestä, josta tarttui miekkaan eikä puhun miehestä, joka tarttui miekkaan. Tällaiselle ajatusleikille on kuitenkin hankala keksiä perusteita.)

Palatakseni asiaan vaikuttaa siis ilmeiseltä, että Beowulfin kirjoittaja on ajatellut miekkaan tartuttavan ("kiedottavan") kahdella kädellä, mutta tämä ei välttämättä konkreettisella tasolla viittaa muuhun kuin siihen, että miekkaa esiin vedettäessä tartutaan sekä huotraan että kahvaan. Runollisen sanamuodon mid mundum bewand pohjalta sellaisen johtopäätöksen tekeminen, että miekat olisivat vaatineet kahden käden käyttöä, on melkoista liioittelua.

Webster kuitenkin antaa myös ymmärtää, että arkeologinen todistusaineisto tukee Beowulfista ilmikäyviä asioita, joiden joukkoon siis miekkojen oletettu kaksikätisyyskin kuuluu. Seuraavaksi on siis selvitettävä, mitä samassa yhteydessä viitatussa sekundaarilähteessä sanotaan. Passim-viittaus on tietysti vähän hankalasti seurattava, mutta löysin Davidsonin teoksesta pari kätisyyteen liittyvää kohtaa. Kahvojen koosta hän kirjoittaa seuraavasti  (s. 61):
The grips of Anglo-Saxon and Viking swords often seem surprisingly small. One sword found at Reading (now lost) is said to have had a grip too small for a grown mans's hand, and it may be noted that the other swords in this museum, including the one from Shifford, have small grips. [...] Some of these swords may have been made for boys or slender men, but another possible explanation was given by R. E. Oakeshott, who suggested that grip and pommel might be grasped together, and confirmed this by illustrations from early manuscripts; the brazilnut pommel in particular fitted easily into the hand in this way.
Toisaalla hän kirjoittaa, että a good swordsman might be capable of using both hands as the occasion demanded (s. 201) viitaten puolestaan seuraavaan kohtaan Droplaugin poikien saagasta (Davidsonin käännös):
Grim could fight equally well with both hands; he brandished a sword in his left hand, but with the right he struck at Gauss and cut off his leg above the knee.
Islanninkielisessä versiossa käännettyä kohtaa edeltävästä lauseesta käy selvästi ilmi, että Grímillä todella on kaksi miekkaa:
Grímur hafði tvö sverð því að Gaus kunni að deyfa eggjar. Grímur vó jafnt báðum höndum. Hann brá upp sverði með vinstri hendi en hjó með hinni hægri til Gauss og af fótinn fyrir ofan kné. Nú féll Gaus og í því veifði hann sverðinu að Grími og kom á fótinn og varð það svöðusár. Nú flýði víkingurinn á brott en Grímur tók silfrið og fékk góðan orðstír af verki þessu.
(Korostus minun.) Vasemmassa kädessään pitämällään miekalla Grím hämää Gausin nostamaan omaa suojaustaan ja avaamaan tien iskeä jalkaansa, jota Grím sitten hyödyntää. Jalkansa menettänyt Gaus onnistuu puolestaan viiltämään Grímiä jalkaan ja pakenemaan. Grím saa urotyöstään mainetta mutta kuolee myöhemmin haavaansa.

Melkein yhden käden miekka (kuva Davidsonin teoksesta).
Koska niin viikingit kuin anglosaksitkin käyttivät miekkaa yhdessä kilven kanssa, on miekan jo käytännön syistä oltava käytettävissä yhdellä kädellä. Käsitys miekkojen kaksikätisyydestä perustunee - näin kauniisti sanottuna - siihen, että joku kynäniska-akateemikko on pidellyt käsissään replikaa tai aitoa miekkaa ja todennut sen olevan "painava".

Vastaavien miekkojen käytöstä leikkaamiseen löytyy esimerkkejä Cold Steelin mainosvideoilta täältä ja täältä.

torstai 26. kesäkuuta 2014

Muinaiskreikan äänitteistä

Historiallisten kielten opiskelussa voi kirjallisuuden ja historian tutkija melko huoletta keskittyä luetun ymmärtämiseen välittämättä juurikaan rekonstruoidusta ääntöasusta. Kreikan ja latinan tapauksessa tämä ei tule kirjallisuudentutkijan osalta kysymykseen, sillä huomattava osa kirjallisuutta edustaa runoutta, jota arvostaakseen on pakko pyrkiä ymmärtämään ääntämystä, joka on mitan taustalla. Oman kokemukseni mukaan latinan ja kreikan kohdalla tyypillisesti laiminlyödään foneettinen tarkkuus, jolloin metriikan opinnoissa on painettava mieleen kaikenlaisia ylimääräisiä sääntöjä sen sijaan, että runoutta voisi lukea prima vista noudattaen lähinnä vain kielen ääntämissääntöjä.

Huolimatta siitä, missä tarkoituksessa historiallista kieltä opetellaan, on oppimisen kannalta parasta pyrkiä harjaantumaan monipuolisesti kaikilla kielenkäytön osa-alueilla eli lukemisessa, kirjoittamisessa, puhumisessa ja kuuntelemisessa. Jos ja kun päämääränä ei sinänsä ole aktiivinen kielitaito, voidaan puhuminen ja kirjoittaminen korvata ääneen lukemisella ja kopioimisella, mutta pääasia on, että kielellistä materiaalia käsitellään mahdollisimman monella tavalla. Tässä kirjoituksessa käsittelen eräitä muinaiskreikan äänitteitä lähinnä siltä kannalta, miten ne sopivat oppimisen välineiksi eli mitä niitä kuunnellessa on syytä huomioida.

Aloitan helposti kuunneltavista äänitteistä eli niistä, jotka löytyvät Society for the Oral Reading of Greek and Latin -järjestön sivuilta. Suurimmassa osassa lukijana on Stephen G. Daitz, jonka kasetilta The Pronunciation and Reading of Ancient Greek: A Practical Guide (1981) otaksun niiden otteiden olevan, joiden lähdettä ei sivulla erikseen mainita. Sivustolta löytyvät siis seuraavat otteet: Aiskhylos Kahlehdittu Prometheus 1007-1053, Alkman 58, Arkhilokhos 67, Aristofanes Linnut 227-262, Demosthenes De corona 199-208, Euripides Troijan naiset 740-779, Homeros Ilias 1,1-52 ja Sapfo 1.

Daitzin ääntämys noudattaa yllä olevan linkin takaa löytyviä ääntämisohjeita sitä lukuun ottamatta, että  hän ääntää kirjaimet ει säännöllisesti ei-diftongina eikä pitkänä e-äänteenä. Joissakin tapauksissa η aukeaa lähes a:ksi, mikä saattaa olla tarkoituksellista. Daitz ääntää musikaalisella aksentilla ja jättää (Sapfon ja Homeroksen perusteella) digamman ääntämättä.

Kunkin lopuista sivustolta löytyvistä otteista lukee eri henkilö. Mark Minerin lukemana sivulta löytyy Menandroksen Dyskoloksen säkeet 711-747. Hän ääntää oleellisilta osin samalla tavoin kuin Daitz, mutta puhe- eikä lauluäänella, ja sanan sisällä oleva aspiraatta tuntuu vaativan vähän turhankin paljon keskittymistä etenkin säkeessa 717. William Mullenista (Pindaros Olympia 1,1-64) on huomattava, että hän ääntää η-kirjaimen pitkänä e-äänteenä, mutta Rachel Kitzinger (Sofokles Elektra 1126-1170) ääntää ohjeen mukaisesti η-kirjaimen pitkänä ɛ-äänteenä ja digrafin ει pitkänä e-äänteenä.

Internetistä löytyy myös Stanley Lombardon lukema Iliaan ensimmäinen laulu. Hänellä tuntuu olevan hieman vaikeuksia vokaalien ja konsonanttien pituuksissa sekä toisinaan painollisen tavun sijainnissa (jonka hän ääntää painollisena, ei vaihtamalla sävelkorkeutta), mutta hän ääntää digamman esimerkiksi kohdassa Ἀτρεΐδης τε ϝάναξ ἀνδρῶν. Toinen arkaainen piirre on se, että hän ääntää υ-kirjaimen u- eikä y-äänteenä.

Saksalaisempaa suuntausta edustaa Konrat Ziegler (1884 - 1974), joka on julkaissut äänitteen Griechische Verse - Griechische Prosa. Äänite sisältää esipuheen lisäksi seuraavat otteet: Homeros Odysseia 1,1-10 (jonka joku käyttäjä on ladannut YouTubeen); Sofokles Oidipus Tyrannos 1-13, 1524-1530 ja 151 - 189; Aristofanes Akharneis 204-233; Ksenofon Anabasis 1,1,1-6; Thukydides 1,1-2 ja 21-22; Platon Apologia 1 = 17a-18a.

Esipuheessa Ziegler sanoo, että hän pyrkii lukemaan tekstit noudattaen oikeaa tavupituutta ja musikaalista aksenttia. Molemmista piirteistä hän mainitsee, että niiden suhteen kreikkaa on tapana ääntää väärin, vaikka tosiasiat ovat kiistattomasti tiedossa. Koska daktyyli, anapesti ja spondee koostuvat jaloista, joissa pitkä tavu vaihtelee kahden lyhyen kanssa, tulee ne lukea 4/8-tahtisina eikä 3/8-tahtisina, esimerkiksi daktyyli on ♩♫ eikä ♪♪♪. Jambi pitäisi puolestaan lukea 6/8-tahtilajissa eli ♪♩♪♩ eikä 4/8-tahdissa ♪♪♪♪. Ziegler viittaa tässä tapaan lukea runoutta niin, että rytmi muodostuu painollisten ja painottomien tavujen vaihtelusta eikä tavujen pituusvaihteluista. Ziegler on täysin oikeassa siinä, että kvantiteetti on nykygermaanisten kielten puhujille vaikea hahmottaa. Suomalaisille vokaalien ja konsonanttien pituuserot ovat suhteellisen helppo juttu, mutta jostain syystä Suomessakin klassista runoutta on tapana lukea "skandeeraamalla" eli painottamalla runojalkojen iskuja eikä normaaleita painollisia tavuja.


Akharneis-otteen yhteydessä Ziegler mainitsee, että kretikos-mittainen säe tulisi lukea nykymusiikissa harvinaisessa 5/8-tahtilajissa eikä 2/4-tahdissa: rytmi luetaan hänen mukaansa väärin "PAM-pa-DAM, PAM-pa-DAM, PAM-pa-DAM, PAM-pa-DAM", kun se pitäisi lukea " lang-kurz-lang, lang-kurz-lang, lang-kurz-lang, lang-kurz-lang".


Runoudessa Ziegler ääntää ρ-kirjaimen kielenkärjellä, proosassa kurkkuärränä. Molemmissa hän ääntää χ ja φ kirjaimet frikatiiveina eikä hän tunnu kykenevän tekemään johdonmukaista eroa τ- ja θ-kirjainten välillä. Jälkimmäinen ongelma tietysti poistuisi, jos hän ääntäisi myös θ-kirjaimen frikatiivina kuten nykykreikassa: aspiroitujen ja ei-aspiroitujen klusiilien erottamisen vaikeus on ylipäänsä ainoa pitkin hampain hyväksyttävä peruste klassisen kielen frikatiiviääntämiselle. Kirjaimen ζ hän ääntää ikään kuin se olisi saksan (tai suomen) z. Mielenkiintoista on, että levyn kuluessa hän siirtyy runouden lauluäänestä musikaaliseen aksenttiin Ksenofonin kohdalla ja lopulta Thukydidestä lukiessaan puhtaaseen dynaamiseen aksenttiin. Mitään selitystä tälle ei anneta. Puhumista ei pitäisi sekoittaa laulamiseen, ja melodisen aksentin osalta Ziegleriä parempi malli olisi varmaankin jokin nykykieli, jossa sellainen on, kuten vaikkapa liettua.

Kuten tunnettua, klassinen attika ja erilaiset taidekielet eivät ole ainoita muinaiskreikan muotoja. Uuden Testamentin kreikan tapauksessa on käytössä, kuten mainitsin toisaalla, lähinnä kaksi eri ääntämystraditiota, klassinen ja nykykreikkalainen. Klassisella tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että Uuden Testamentin koinee-kreikkaa äännetään samalla tavalla kuin muutakin muinaiskreikkaa. Nykykreikkalainen ääntämys on etenkin Yhdysvalloissa suosittua, ja sitä suosiville koko Koine Greek New Testament onkin tarjolla lukijanaan Kyproksella syntynyt Spiros Zodhiates (1922 - 2009). Vaikka nykykreikkalainen ääntämys ("as the Greek read it today") ei varsinaisesti sovi muinaiskreikkaan, ei se tässä yhteydessä häiritse ainakaan itseäni, mikä tosin lienee tottumiskysymys. YouTubesta ei löydy näytteitä Zodhiatesin lukemisesta, mutta uustestamentillista kreikkaa voi kuunnella laulettuna nykykreikkalaisella ääntämyksellä (tekstitettynä englanniksi ja nykykreikaksi) täältä. Nykykreikan ääntämyksen ominaispiirteet verrattuna klassiseen luokkahuoneääntämykseen ovat lyhyesti sanottuna diftongien puute ("Modern Greek pronunciation … does not split the diphthongs", kuten Zodhiates sanoo), vokaalien pituusopposition katoaminen sekä aspiraattojen ja soinnillisten klusiilien muuttuminen frikatiiveiksi.

Tunnettusta ranskalaisesta Assimil sans peine -sarjasta löytyy myös Grec ancien. Äänitteellä, jossa ei muiden saman sarjan kielipakettien tapaan tarvitse kuulla muuta kuin kohdekieltä, noudatetaan pitkälti Sidney Allenin (Vox Graeca, 1987) suosituksia. Osa lukijoista ääntää kurkkuärrän, osa kielenkärkiärrän, ja aspiraatat tuottavat osalle vaikeuksia. Digrafi ει ääntyy diftongina (vaikka ääntämisohjeessa annetaan éé), η pääsääntöisesti pitkänä e-äänteenä (ääntämisohjeessa èè). Huomattavaa on, että iota subscripum äännetään ja että aksentti on melodinen.


Vaikka kappaleiden teksteissä on mukaelmia kreikkalaisesta kirjallisuudesta, ovat varsinaisista kirjallisuusotteista huomattavimmat rekonstruoiduin melodioin lauletut esimerkit kreikkalaisesta runoudesta. Nämä ovat Anakreonin 22,5-16 (kappale 83), puheäänellä 21 ja 48 sekä laulettuina 21; 2; 18,1-9; 40; 45 ja 48 (kappale 87) ja lopuksi Homeroksen Odysseia 1,1-10 (kappale 101). (Edellä käyttämäni anakreonttisten runojen numerointi perustuu tähän, Assimilin tekstimuodot ovat tosin hieman toisenlaiset.) Tekstit luetaan myös puheäänellä, mutta kappaleessa 87 laulettu osuus on huomattavasti pidempi: varsinaiseen lukukappaleeseen kuuluu vain kaksi ensimmäistä säkeistöä. Odysseian tapauksessa laulettu versio noudattaa arkaaisempaa ääntämystä, eli digamma on oletetulla paikallaan, ja υ ääntyy u:na eikä y:nä: esimerkiksi πολλῶν δ’ ἀνθρώπων ἴδεν ἄστεα on laulettuna πολλῶν δ’ ἀνθρώπων ϝίδε ϝάστεα.

Erkki Sirosen suomeksi toimittaman Ponténin Klassisen kreikan alkeisoppikirjaan (2007) liittyy äänite, jossa hän lukee kaikki oppikirjan lukukappaleet tarkoitukseen hyvin sopivalla äänellä. Johdannossa Sironen luettelee kreikan äänteet mainiten erikseen Sidney Allenin suosituksiin perustuvat poikkeamat perinteisestä kouluääntämyksestä. Hän ääntää aksentilliset tavut totuttuun tapaan painollisina, mutta kouluääntämyksestä poiketen hän ääntää ει-digrafin pitänä suppeana e-äänteenä, φ-kirjaimen aspiraattana eikä f-äänteenä, ja ζ-kirjaimen [zd], mikä vastannee ainakin attikalaista ääntämystä (perinteinen kouluääntämys on ollut [dz] tai [ts]). Kirjain σ ääntyy μ:n edellä soinnillisena. Mainittakoon tosin, että aspiraattojen varsinainen aspiraattaääntämys kuuluu toteutuvan vain sanan alussa: sanansisäisesti aspiraatat realisoituvat klusiilien ja h-äänteen klustereina kuten suomen kielen sanassa tulethan (jota ääntämystä vastaan Allen on, ks. s. 28 alaviite 35). Iota sub- tai adscriptum ei äänny.  Lukukappaleet sisältävät runsaasti lyhyitä otteita kirjallisuudesta ja piirtoikirjoituksista, joiden lähteistä on luettelo teoksen lopussa (tosin listattuna lähteittäin, joten jonkin tietyn lukukappaleen lähteen löytäminen on työlästä).

Suomenkieliselle opiskelijalle Sirosen äänite on monessa suhteessa paras apuväline, sillä teksteihin on saatavilla oppikirjan muodossa valmis suomenkielinen sanasto ja kommentaari, ja ääntämys on sellaista, että suomenkielinen kykenee yhdistämään sen vaikeuksitta kirjoitusasuun opittuaan ensin muutaman säännön koskien sirkumfleksiaksenttia ja painettuaan mieleensä iota subscriptumin tavalliset esiintymisyhteydet. Kaikkia edellä käsiteltyjä äänitteitä voi kuitenkin käyttää kielenoppimisen apuna, kunhan kunkin lukijan ominaispiirteet huomioidaan. Suosittelisin erityisesti Assimilia jo pelkästään tekstien määrän (4 CD:tä) vuoksi.

Kuten Sironen mainitsee oman äänitteensä loppusanoissa, Christos Karvounis (Aussprache und Phonologie im Altgriechischen, 2008) puolustaa nykykreikkalaista ääntämystä sillä perusteella, että muinaiskreikan eri murteet ovat muodostaneet lukuisia eri äännejärjestelmiä, joista on enää mahdotonta saada varmaa tietoa. Vasta-argumenttini tähän on se, että didaktisesti mielekkäämpi valinta muinaiskielen tapauksessa on joka tapauksessa sellainen ääntämys, jossa äänteiden suhde kirjoitusasuun on mahdollisimman yksiselitteinen, mikä ei tietenkään nykykreikan ääntämystä noudatettaessa toteudu.

Uudempaan musiikkiin muinaiskreikkaa on sovitettu mm. Carl Orffin teoksessa Trionfo di Afrodite, jonka osat II (Corteo nuziale ed arrivo della sposa e dello sposo), III (Sposa e sposo) ja VI (Canto dei novelli sposi dal talamo) ovat Sapfoa, VII (Apparizione di Afrodite) Euripidesta. Musikaalishenkiset ihmiset voivat käyttää näitä hyödykseen esimerkiksi tekstien ulkoaopettelun apuvälineinä.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Muinaisenglannista Tarussa sormusten herrasta

Mainitsin Viikinkejä koskevan kirjoituksen yhteydessä, että Tarun sormusten herrasta liitteistä ilmi käyvän kehyskertomuksen mukaan J. R. R. Tolkien on "kääntänyt" teoksen westroninkielisistä lähteistä korvaten westronin eli Keskimaan yleiskielen kaikissa yhteyksissä englanilla. Säilyttääkseen hobittien näkökulman Keskimaan kielelliseen ympäristöön hän on vienyt tämän periaatteen hieman tavallista pidemmälle kääntäessään myös westroninkieliset erisnimet englanniksi: esimerkiksi westroninkielisen nimen Karningul käännösvastine on Rivendell, koska alkuperäiseen asuunsa jätettynä nimi olisi ollut (englanninkieliselle) nykylukijalle yhtä vieras kuin haltiakielinen nimi Imladris. Sama periaate pätee myös hobittien nimissä: esimerkiksi Samwise ja lyhyempi Sam vastaavat samanmerkityksistä alkuperäistä nimeä Banazîr ja sen lyhennystä Ban. Nimistön "käännösvastineita" luodessaan Tolkien on hyödyntänyt paljon arkaaista englanninkielistä sanastoa kuten riven, dell 'laakso' ja sam- 'puoli-'. Rohanilaisten tapauksessa Tolkien on mennyt askeleen pidemmälle:
Having gone so far in my attempt to modernize and make familiar the language of the Hobbits, I found myself involved in a further process. The Mannish languages that were related to Westron should, it seemed to me, be turned into forms related to English. The language of Rohan I have accordingly made to resemble ancient English, since it was related both (more distantly) to the Common Speech, and (very closely) to the former tongue of the northern Hobbits, and was in comparison with the Westron archaic. In the Red Book it is noted in several places that when Hobbits heard the speech of Rohan they recognized many words and felt the language to be akin to their own, so that it seemed absurd to leave the recorded names and words of the Rohirrim in a wholly alien style. (1493)
"Made to resemble" tarkoittaa tässä tapauksessa, että käytännössä kaikki rohanilaisten nimet ja muut esimerkit heidän kielestään ovat muinaisenglantia. Osan erisnimistä Tolkien on modernisoinut asultaan nykyenglannin kanssa yhteensopiviksi (esimerkiksi Dunharrow, Snowbourn, Shadowfax ja Wormtongue), osan jättäyt sellaisekseen (esimerkiksi Edoras).

Erisnimien lisäksi kirjoissa ei valitettavasti ole muinaisenglantia edes sen vertaa kuin quenyaa tai sindaria, mutta olen joka tapauksessa koonnut tähän löytämäni esimerkit. Suorissa sitaateissa aksenttimerkki merkitsee pitkää vokaalia, mutta periaatteessa käytän muuten nykyisen käytännön mukaisesti makronia.

Sormusten ritareissa ei esiinny rohanilaisia, joten ensimmäinen esimerkki löytyy Kahdesta tornista (sivunumerot viittaavaat Harper-Collinsin taskukirjoihin):
'Peace, Éothain!' said Éomer in his own tongue. 'Leave me a while. Tell the éored to assemble on the path, and make ready to ride to the Entwade. (565)
Sana ēored merkitsee 'ratsain liikkuvaa joukkoa'. Rohanilaisten erisnimen "käännösten" alkuosanakin esiintyvä éo- pohjautuu sanaan eoh 'hevonen, ratsu'. Loppuosa -thain lienee sana þegn 'palvelija' ja -mer sana mǣr 'kuuluisa'. (Tässä kohden tekisi mieli kääntää nimi Éomer suomeksi muotoon "Hepokuulu".)
'Nor will you again,' said Gandalf. 'That is Shadowfax. He is the chief of the Mearas, lords of horses, and not even Théoden, King of Rohan, has ever looked on a better. (658)
Kuten totesin ylempänä, Shadowfax on nykyaikaistettu muoto: muinaisenglanniksi nimi koostuu kahdesta osasta, jotka ovat sceadu 'varjo' ja feax 'tukka, harja'. Sana mēaras on monikko sanasta mearh, joka merkitsee 'hevosta' tai 'ratsua'. Sanan feminiininen vastine mære on säilynyt englannissa muodossa mare. Théodenin nimi (þēoden) merkitsee 'kuningasta'.
[']Why indeed should we welcome you, Master Stormcrow? Láthspell I name you, Ill-news; and ill news is an ill guest they say.' (669)
Yhdyssanan láthspell = lāþspell molemmat osat ovat säilyneet nykyenglannissa muodoissa loath ja spell. Jälkimmäisen merkitys 'sanoma, uutinen' näkyy sanan gospel 'evankeliumi' pohjalla olevassa muodossa gōdspell, joka merkitsee sananmukaisesti 'hyvää uutista'. Yllä siteeratun repliikin sanojan nimi Wormtongue koostuisi muinaisenglantilaisessa muodossaan sanoista wyrm 'käärme' ja tunge 'kieli'.
Arise now, arise, Riders of Théoden!
Dire deeds awake, dark is it eastward.
Let horse be bridled, horn be sounded!
Forth Eorlingas! (675)
Johtolauseessa mainitaan, että Théoden chanted in the tongue of Rohan, joka on tässä käännetty nykyenglanniksi viimeistä säettä lukuun ottamatta (toki tulkinnasta riippuen). Forð tarkoittaa 'eteenpäin', Eorlingas on monikko (vrt. mearas, Edoras) sanasta Eorling, jonka merkitys on 'Eorlin poika'. Suunnilleen oltermannia vastaava muinasenglantilainen titteli eorl puolestaan on kognaatti suomen skandinaavisperäiselle sanalle jaarli.
'Westu Théoden hál!' cried Éomer. 'It is a joy to us to see you return into your own. Never again shall it be said, Gandalf, that you come only with grief!' (676)
Éomerin toivotus on käytännössä suora Beowulf-sitaatti, sillä Beowulf tervehtii samoilla sanoilla (406: Wæs þū, Hrōðgār, hāl) kuningas Hrothgaria saapuessaan Heorotiin.
The king now rose, and at once Éowyn came forward bearing wine. 'Ferthu Théoden hál!' she said. 'Receive now this cup and drink in happy hour. Health be with thee at thy going and coming!' (682)
Sananmukaisesti 'mene, Théoden, terveenä!' Toivotus on samanmuotoinen kuin edellinen, mutta verbi on eri (feran).

Peter Jacksonin ohjaamissa elokuvissa on hieman enemmän muinaisenglantia kuin kirjoissa. Elokuvien käsittelemistä samassa yhteydessä alkuteoksen kanssa ei pidä tulkita kannanotoksi sen puolesta, että pitäisin elokuvia alkuteoksen arvoisina filmatisaatioina, mutta en viitsi jakaa kirjoitusta kahtia tämän alleviivaamisen vuoksi.

Aikaisemmin kirjoitin hieman yksinkertaistaen, että myös elokuvassa englanti vastaisi westronia ja että muut kielet olisi jätetty ennalleen, mutta käytännössä elokuvissa on lukuisia kohtia, joissa esimerkiksi rohanilaisten voidaan olettaa puhuvan omalla kielellään, vaikka dialogi onkin nykyenglanniksi.

Sanat mēaras ja lāþspell esiintyvät myös Kahdessa tornissa (2002), vaikka ensiksi mainitun sanoo Legolas eikä Gandalf. Huomattavampi on extended editionissa kuultava Éowynin laulu serkkunsa Théodredin hautajaisissa (1'20''):
Bealo-cwealm hafaþ frēone frecan forþ onsended,
gied sculon singan glēo-menn sorgiende
on medu-selde þæt hē mā nō wǣre,
his dryhtne dȳrest and māga dēorost. Bealo...
'Tuhokuolo on jalon soturin lähettänyt, / laulu on laulettava laulajien surren / simasalissa, että häntä ei enää ole, / hänen herralleen rohkeinta ja sukulaisnaisille rakkainta.' Näyttelijätär Miranda Otto ääntää sanan dryhtne muodossa [druhtne] ja sanan maga [maja]. Ensimmäinen säe on mukaelma Beowulfista, jossa bealo-cwealm hafað fela feorh-cynna forð onsended 'kauhukuolo on monta elävää lähettänyt' (2265-2266). Hautajaiskohtauksen lopuksi Gandalf mutisee seuraavan lauseen, joka on ikään kuin ylempänä käsiteltyjen, kirjassa tavattavien toivotusten yhdistelmä (1'22''):
Westū hāl. Ferðu, Théodred, ferðu.
'Ole tervehditty. Mene, Théodred, mene.' Niin ikään vain extended editionissa olevassa kohtauksessa Aragorn juttelee riehaantuneelle hevoselle. Puheesta erottuvat ainakin seuraavat sanat (1'27''):
Stille nū, stille, stille, nā drēfedness, frēond.
Hū nemnaþ þē? Hū nemnaþ þē?
[Éowyn kertoo hevosen nimen.]
Brego? Þīn nama is cynglic.
'Hiljaa nyt, hiljaa, hiljaa, ei hätää, ystävä. Mikä on nimesi? Mikä on nimesi? - Brego? Nimesi on kuninkaallinen.' (Brego merkitsee mm. 'kuningasta' tai 'herraa'.) Viimeinen lause on tekstitetty englanniksi your name is kingly. Kohtaus on sinänsä mielenkiintoinen, että Éowyn kertoo hevosen nimen Aragornille nykyenglanniksi, vaikka kuuleekin tämän puhuvan hevoselle muinaisenglanniksi. Ainoa mieleeni tuleva tulkinta on, että Éowyn on jotenkin ärsyyntynyt ja pyrkii puhuttelemalla Aragornia westroniksi (eli nykyenglanniksi) korostamaan hänen ulkopuolisuuttaan. Tämän perusteella voitaisiin nähdä jonkinlaisena asenteenmuutoksena kohtaus Kuninkaan paluussa (2003), jossa Éowyn sanoo Aragornille seuraavasti:
Westū, Aragorn, hāl.
Lause itsessään on tietenkin toisinto ylempänä käsitellyistä lauseista.

Lopuksi on mainittava vielä eräs seikka. Ylinnä siteeraamaani rohanilaisten kielellistä representaatiota käsittelevään otteeseen Tarun sormuisten herrasta liitteestä F liittyy seuraava alaviite:
This linguistic procedure does not imply that the Rohirrim closely resembled the ancient English otherwise, in culture or art, in weapons or modes of warfare, except in a general way due to their circumstances: a simpler and more primitive people living in contact with a higher and more venerable culture, and occupying lands that had once been part of its domain.
Se, että elokuvissa ei ole oikeastaan noudatettu tätä vaan härskisti käytetty esimerkiksi anglosaksihenkisiä koristekuvioita, ei ole välttämättä varsinainen virhe, sillä rohanilaiset edustivat Tolkienille itselleenkin mitä ilmeisimmin jonkinlaisia fantasia-anglosakseja.