Vahvoista verbeistä

Vahvojen verbien käsite on tuttu ainakin kaikille ruotsia tai saksaa lukeneille, mutta termin taustasta ja merkityksestä esiintyy toisinaan sekaannusta, jota pyrin tällä kirjoituksella selventämään.

Ensiksi haluan sanoa, että olen ehdottomasti sitä mieltä, että kielenopetuksessa on keskityttävä kielen synkroniseen muotoon eikä historialliseen kehitykseen. Historiallisten ("kuolleiden") kielten kohdalla tilanne on hieman toinen, koska niitä opiskelevat yleensä opiskelevat samalla kielihistoriaa, jolloin kielihistoriallisten käsitteiden käyttö on luontevaa ja helppoa. (Toki historiallistenkin kielten kannalta on viisainta opetella aluksi nykykielten oppimistapoja soveltuvin osin käyttäen jokin "klassinen" muoto, johon verrattuna kielen todellinen variaatio on myöhemmin helppo jäsennellä.)

Nykykielistä käytetyssä terminologiassa on tiettyjä outouksia, jotka perustuvat vanhaan latinapohjaiseen kieliopin esitykseen ja joista ei ole jostain syystä päästy eroon. Yksi näistä on menneestä aikamuodosta eli preteritistä puhuminen imperfektinä. Imperfekti viittaa latinassa 'loppuun saattamattomaan' eli menneisyydessä kestävään, toistuvaan tai tavanmukaiseen tekemiseen erotuksena perfektistä eli 'loppuun saatetusta', joka kuvaa yksittäisiä kokonaisia tekoja menneessä ajassa. Sama erottelu on mm. kreikassa (aoristi vs. imperfekti) ja ranskassa (passé composé/simple vs. imparfait). Kun äidinkielen ja germaanisten kielten opetuksessa opitaan, että imperfekti merkitsee mennyttä aikaa, joudutaan niissä kielissä, joissa imperfektin nimi on jollakin tavalla relevantti, opettelemaan nimen oikea merkitys käytännössä uudestaan. Samalla luodaan virheellinen käsitys, että ranskan imperfekti olisi vastaava muoto kuin suomen menneen ajan muoto. Olisi paljon selkeämpää puhua suomessa ja germaanisissa kielissä preteritistä, jolloin romaanisten kielten ja kreikan ero perfektiivisen ja imperfektiivisen tekemisen välillä olisi alusta alkaen eksplisiittinen. (Vaikka nimitystä perfekti käytetään yleensä sellaisesta muodosta, joka kuvaa menneessä ajassa tapauhtunutta tekemistä, jonka vaikutus on voimassa nykyhetkessä tavalla tai toisella.)

Riippumatta siitä, miksi menneen ajan muotoa kutsutaan, germaanisten kielten verbit jakaantuvat historiallisesta näkökulmasta  neljään päätyyppiin: heikkoihin, vahvoihin, preteritipresenttisiin ja epäsäännöllisiin.

Heikot verbit tarvitsevat preteritin muodostamiseen ns. dentaalisuffiksin eli kielestä riippuen t- tai d-tyyppisen äänteen sisältävän päätteen, esim. ru. älska : älskade, köpa : köpte ja eng. love : loved. Vahvat verbit muodostavat preteritinsä vartalovokaalia muuttamalla, esim. ru. hinna : hann. Preteritipresenttiset verbit ovat alkuperäisiä preteritimuotoja, joita on alettu käyttää preesensin merkityksessä ja joiden preteriti on siis täytynyt erikseen muodostaa heikoista verbeistä tutulla päätteellä, esim. ru. kunna : kunde, jonka preesens on kan. Epäsäännölliset verbit ovat puolestaan ne, jotka ovat "aidosti" epäsäännöllisiä, esim. olla-verbi missä tahansa germaanisessa kielessä sekä vanhaan konjunktiiviin perustuva ru. vilja, eng. will.

Nykykielten opettamisen kannalta edellä kuvattu jako ei ole kovin oleellinen: verbit ovat oppijan kannalta yleisesti ottaen joko "säännöllisiä" tai "epäsäännöllisiä". Säännöllisyyden käsite on toisaalta melko mielivaltainen. Voidakseen muodostaa verbistä kaikki tarvittavat muodot englannissa on tunnettava infinitiivi, preteriti ja partisiipin perfekti: jos kaksi jälkimmäistä voidaan muodostaa ensimmäisen perusteella on verbi "säännöllinen", esim. love, loved, loved, jos taas ei, on verbi "epäsäännöllinen", esim. ride, rode, ridden. Latinassa toisaalta yleensä ajatellaan, että preesensin, perfektin ja passiivin partisiipin perfekti kuuluvat ikään kuin verbin olemukseen, eikä sellaisia verbejä kuin tango, tetigi, tactum, tangere pidetä oikeastaan epäsäännöllisinä, vaikka on olemassa myös sellainen tyyppi, jossa mainitut teemamuodot voidaan muodostaa pelkän infinitiivin perusteella.

Englannissa alkuperäiset vahvat verbit ja osa heikkoja verbejä (esim. have, had, had) ovat käyneet läpi niin suuria äänteellisiä muutoksia, että on mielekästä puhua leksikaalisten verbien yhteydessä vain säännöllisistä ja epäsäännöllisistä verbeistä, kuten normaalisti tehdäänkin. Preteritipresenttisiin verbeihin pohjautuvat modaaliverbit (can, could, will, would, shall, should) on tietysti syytä erottaa jälkimmäisistä, sillä ne eivät käyttäydy lainkaan muiden verbien tavoin. Sama pätee myös apuverbeihin be ja have.

Ruotsissa on ollut tapana erotella heikot verbit kolmeen konjugaatioon sen mukaan, mitkä niiden preesensin ja preteritin päätteet ovat:

1. älska, älskar, älskade, älskat
2. köpa, köper, köpte, köpt
3. bo, bor, bodde, bott

Neljäs konjugaatio kattaa puolestaan vahvat verbit, esim. hinna, hinner, hann, hunnit. Erillisen kategorian muodostavat epäsäännölliset verbit, esim. sätta, sätter, satte, satt ja vara, är, var, varit.

Ruotsissa vahvat verbit eroavat epäsäännöllisistä selkeämmin kuin englannissa, mutta oppijan kannalta ligga, ligger, låg, legat on aivan yhtä epäsäännöllinen kuin lägga, lägger, lade, lagt. Vahvoista verbeistä ei myöskään ole mielekästä puhua, jos ei myös puhuta samalla heikoista verbeistä. Koska erottelu vahva : heikko on oppijan näkökulmasta käytännössä säännöllinen : erikseen opeteltava, epäsäännöllinen, on yksinkertaisinta käsitellä vahvoja ja epäsäännöllisiä verbejä yhtenä kokonaisuutena, kuten oppikirjallisuus tyypillisesti tekeekin otsikoidessaan verbilistat esim. "Vahvat ja epäsäännölliset verbit".

Tärkeintä on kuitenkin olla missään nimessä kutsumatta tätä epäsäännöllisten verbien kokonaisuutta vahvoiksi verbeiksi, koska tämä on hämmentävää ja tietenkin kielitieteellisestikin väärin. Sanan vahva käytölle sanan epäsäännöllinen sijaan ei ole mitään muuta perustetta kuin se, että se vie vähemmän aikaa sanoa. Mainittakoon, että epäsäännöllisistä verbeistä esim. ha(va), har, hade, haft ja sätta, sätter, satte, satt ovat  heikkoja verbejä, vara, är, var, varit ja äta, äter, åt, ätit pohjimmiltaan vahvoja.

Saksassa on paitsi vahvoja ja heikkoja verbejä, myös vahvoja ja heikkoja substantiiveja sekä vahva ja heikko adjektiivin taivutus. Millä tavalla näissä on kyse niin samasta asiasta, että niitä on kannattanut alkaa kutsua samoilla nimillä, vaatii hieman mielikuvitusta. Vahvat verbit, kuten edellä on jo todettu, eivät "tarvitse" dentaalisuffiksia ja ovat siis "vahvoja" toisin kuin heikot verbit, jotka eivät kykene ilman suffiksia muodostamaan preteritiä. Samalla logiikalla heikot substantiivit ja heikosti taipuvat adjektiivit tarvitsevat taipuessaan nasaalijohdinta, josta seuraa nykysaksassa päätteen -en runsaus heikossa taivutuksessa. (Ruotsin adjektiivin heikko taivutus on ns. a-muoto, vahva taivutus en- tai ett-muoto.)

Saksassa preteritipresenttisten verbien preesensin läheisyys vahvojen verbien preteritiin on persoonapäätteiden vuoksi hieman läpinäkyvämpi kuin ruotsissa ja englannissa, esim. ich kann, du kannst, er kann ja ich nahm, du nahmst, er nahm. Preteritipresenttisistä verbeistä tuttu vokaalimuutos monikossa (ich kann, wir können) on kadonnut saksan preteritistä, mutta ruotsissa on vanhanaikaisessa kielessä vielä jäänteitä siitä (yksikössä jag var monikossa vi voro). Samoin englannissa on vieläkin ero yksikön was ja monikon were välillä. (Myös you were on periaatteessa monikko, koska englannissa teititellään kaikkia. Vrt. goot. was 'olin', wesum 'olimme'.)

Synkronisesti orientoitunuttakaan opettajaa ei haittaa tietää, millainen diakroninen todellisuus hänen opettamansa kielen takana on. Seuraava selostus on pieni pintaraapaisu siitä, mitä germaanisten vahvojen verbien taustalla historiallisesti on.

Kantaindoeurooppalaisen jokseenkin monimutkainen aikamuotojärjestelmä on yksinkertaistunut germaanisissa kielissä preesensiin ja preteritiin. Germaaninen preteriti vastaa alkuperäistä perfektiä, joka muodostettiin reduplikaatiolla ja omilla erikoisilla persoonapäätteillään. Perfektin reduplikaatio esiintyy sanskritin ja kreikan lisäksi jäänteinä latinassa sellaisissa muodoissa kuin tango : tetigi 'koskea' ja curro : cucurri 'juosta'. Alkujaan perfektiin sisältyi myös aksentista johtuva verbivartalon vokaalin astevaihtelu yksikön ja monikon välillä.

Reduplikaatiotavu katosi germaanisissa kielissä varhaisessa vaiheessa (paitsi gootissa, ks. alempana), ja verbivartalon konsonantit vaikuttivat vokaalien laatuun muodostaen seitsemän eri tyyppiä tai luokkaa. Annan kustakin luokasta yhden tai useamman nykykielisen esimerkin englannista, ruotsista ja saksasta. Esitys ei pyri olemaan missään nimessä kaikenkattava. Gootti toimii vanhimpana laajemmin attestoituna germaanisena kielenä esimerkkinä alkuperäisestä järjestelmästä, vaikka jo gootissa on tapahtunut äänteenmuutoksia. Gootista annettavat muodot ovat infinitiivi, preteritin yksikön 1. persoona, preteritin monikon 1. persoona ja partisiipin perfekti. Symmetrian vuoksi olen antanut ruotsin ja saksan tapauksessa infinitiivin, preteritin yksikön ensimmäisen tai kolmannen persoonan sekä partisiipin perfektin tai supiinin mutta en preesensin yksikön kolmatta persoonaa. Kuten Isä meidän -rukouksessa, on gootin digrafit tässäkin eroteltu diftongeiksi ja lyhyiksi vokaaleiksi: ái on /ai/, aú on /au/, aí on /e/ ja /aú/ on /o/.

Ensimmäiseen luokkaan (eng. "Drive" conjugation) kuuluvat ne verbit, joiden vartalossa oli alunperin pitkä *ī-vokaali.

• goot. dreiban, dráif, dribum, dribans 'ajaa'
• goot. skeinan, skáin, skinum, skinans 'loistaa'
• eng. drive, drove, driven 'ajaa'
• eng. shine, shone, shone 'loistaa'
• ru. driva, drev, drivit 'ajaa'
• ru. skina, sken, skinit 'loistaa'
• saks. treiben, trieb, getrieben 'ajaa'
• saks. scheinen, schien, geschienen 'loistaa'

Toiseen luokkaan (eng. "Choose" conjugation) kuuluvat ne, joissa oli *eu-diftongi:

• goot. niutan, náut, nutum, nutans 'nauttia'
• eng. choose, chose, chosen 'valita'
• ru. njuta, njöt, njutit 'nauttia'
• saks. genießen, genoss, genossen 'nauttia'

Kolmannessa luokassa (eng. "Bind" conjugation) vartalo päättyy nasaaliin (jonka edellä alkuperäinen *e on muuttunut i:ksi) tai likvidaan, jota seuraa klusiili:

• goot. bindan, band, bundum, bundans 'sitoa'
• goot. waírpan, warp, waúrpum, waúrpans 'heittää'
• eng. bind, bound, bound 'sitoa'
• ru. binda, band, bundit 'sitoa'
• saks. binden, band, gebunden 'sitoa'
• saks. werfen, warf, geworfen 'heittää'

Neljännessä luokassa (eng. "Bear" conjugation) vartalo päättyy nasaaliin tai likvidaan:

• goot. niman, nam, nemum, numans 'ottaa'
• goot. baíran, bar, berum, burans 'kantaa'
• eng. bear, bore, born 'kantaa'
• ru. bära, bar, burit 'kantaa'
• saks. nehmen, nahm, genommen 'ottaa'
• saks. gebären, gebar, geboren 'synnyttää'

Viidennessä luokassa (eng. "Give" conjugation) vartalo päättyy johonkin muuhun konsonanttiin:

• goot. giban, gaf, gebum, gibans 'antaa'
• goot. saíhvan, sahv, sehvum, sihvans 'nähdä'
• eng. give, gave, given 'antaa'
• eng. see, saw, seen 'nähdä'
• ru. giva, gav, givit  'antaa'
• ru. se, såg, sett 'nähdä'
• saks. geben, gab, gegeben 'antaa'
• saks. sehen, sah, gesehen 'nähdä'

Kuudes luokka (eng. "Shake" conjugation) on hieman hämärämpi. Tähän luokkaan kuuluvalla stand-tyypillä on ollut alkujaan nasaali-infiksi preesensissä ja perfektipartisiipissa.

• goot. faran, for, forum, farans 'mennä'
• goot. standan, stoþ, stodum, standans 'seistä'
• eng. fare, fared/fore, fared/foren 'pärjätä, matkustaa (vanh.)'
• eng. stand, stood, stood 'seistä'
• ru. fara, for, farit 'matkustaa'
• ru. stå(nda), stod, ståndit/stått 'seistä'
• saks. fahren, fuhr, gefahren 'matkustaa'
• saks. stehen, stand, gestanden 'seistä'

Seitsemäs luokka (eng. "Fall" conjugation) on vähiten tasalaatuinen, sillä siihen kuuluvien verbien ainoa yhteinen piirre näyttää olevan se, että ne säilyttivät reduplikaatiotavun pitempään kuin muut verbit. Gootissa reduplikaatio on vielä nähtävissä:

• goot. haldan, haíhald, haíhaldum, haldans 'pitää'
• goot. slepan, saíslep, saíslepum, slepans 'nukkua'
• eng. hold, held, held 'pitää'
• eng. sleep, slept, slept 'nukkua'
• eng. fall, fell, fallen 'pudota'
• ru. hålla, höll, hållit 'pitää'
• ru. falla, föll, fallit 'pudota'
• saks. halten, hielt, gehalten 'pitää'
• saks. schlafen, schlief, geschlafen 'nukkua'
• saks. fallen, fiel, gefallen 'pudota'

Kuten joistakin nykykielisistä esimerkeistä näkyy, on vanha järjestelmä muuttunut huomattavasti analogisen tasoittumisen, supistumien sekä muiden kulumisilmiöiden vuoksi.

Tieto verbijärjestelmän historiasta ei ole välttämättä oleellinen osa nykykielen opettajan pätevyyttä, mutta opettajan on hyvä osata tarjota edes suunnilleen oikeaan suuntaan viittaava vastaus sellaisille uteliaille oppilaille, joilla on kiinnostusta ja taipumusta kielitieteeseen, ja välttää käyttämästä huolimattomasti terminologiaa, joka yhdistettynä muissa kielissä käytettyyn aiheuttaa vain hämmennystä ja pahimmillaan haittaa tulevia opintoja. Toisaalta tietoisuus yhtäläisyyksistä muiden kielten kanssa auttaa useampia kieliä lukevia oppilaita ymmärtämään, etteivät germaaniset kielet oikeastaan ole niin hirveän erilaisia keskenään. Historiallisia luokkia voi tätä silmällä pitäen soveltaa jossain määrin myös jaettaessa nykykielen verbejä ryhmiin, mikäli tällainen katsotaan niiden opettelun kannalta esim. yleisyyteen perustuvaa tai aakkosellista järjestystä kätevämmäksi.

Isä meidän gootiksi

Isä meidän -sarja jatkuu tällä kertaa gootinkielisellä rukouksella, joka toimii aasinsiltana kaikenlaisiin mielenkiintoisiin seikkoihin. Teksti on Wilhelm Streitbergin toimittamasta editiosta Die gotische Bibel (1919):

atta unsar þu in himinam,

weihnái namo þein.

qimái þiudinassus þeins.

waírþái wilja þeins,

swe in himina jah ana aírþái.

hláif unsarana þana sinteinan gif uns himma daga.

jah aflet uns þatei skulans sijáima,

swaswe jah weis afletam þáim skulam unsaráim.

jah ni briggáis uns in fráistubnjái,

ak lausei uns af þamma ubilin;

unte þeina ist þiudangardi jah mahts jah wulþus in aiwins. amen.

(Kirjain þ merkitsee samaa [θ]-äännettä, jolla englannin sana thick alkaa.)
Yllä oleva teksti on transkriptio kreikkalaiseen aakkostoon pohjautuvasta goottilaisesta kirjoituksesta, jonka piispa Wulfila (n. 310 - 383)  kehitti raamatunkäännöstään varten. Alkuteksti (sivu alkaa sanalla weihnai) on nähtävissä täällä. Olen lisännyt digrafeihin aksenttimerkit, jotka erottavat lyhyet vokaalit perityistä diftongeista: tässä tekstissä ái on /ai/ ja aí on /e/. Digrafi ei merkitsee pitkää /i:/-äännettä, e ja o pitkiä vokaaleja. Jos perityt diftongit on todella äännetty diftongeina, on rukouksen ääntöasu on ollut mahdollisesti suurin piirtein seuraava:

['at:a 'unzar θu: in 'himinam
'wi:xnai 'namo: θi:n
'kwimai 'θiuðinas:us θi:ns
'wεrθai 'wilja θi:ns
swe: in 'himina jax 'ana 'εrθai
xlaif 'unzarana 'θana 'sinti:nan gif uns 'him:a 'daγa
jax af'le:t uns 'θati: 'skulans 'sijaima
'swazwe: jax wi:s af'le:tam θaim 'skulam 'unzaraim
jax ni 'briηgais uns in 'fraistuβnjai
ak 'lauzi: uns af 'θam:a 'uβilin
'unte: 'θi:na ist 'θiuðanγarði jax maxts jax 'wulθus in aiwins. a'me:n.]

Gootti on itägermaaninen kieli eikä siis nykysaksan kantamuoto, mutta saksankielentaitoinen lukija saattaa silti tunnistaa monia sanoja: esim. þu 'sinä' on tietenkin sama kuin saksan du ja englannin thou. Oikeinkirjoituskäytännöt huomioiden avautunevat myös sellaiset muodot kuin waírþái ~ werde (konj.) ja aírþái ~ Erde (dat.). Suomenkielisen lukijan huomio saattaa kiinnittyä tutunoloiseen sanaan jah 'ja'. Määräinen artikkeli esiintyy tekstissä muodoissa, jotka ovat tunnistettavissa nykysaksan perusteella: þana ~ den (akk.), þamma ~ dem (dat.). Pronominaalinen datiivin pääte näkyy myös ilmaisussa himma daga 'tänä päivänä'.

Ensimmäisen sanan atta 'isä' vastine tunnetaan kaukaisempien indoeurooppalaisten kielten lisäksi myös muinaisyläsaksasta muodossa atto. Muinaisyläsaksassa tavataan myös gootin sanan áiþei 'äiti' (kyseinen suomen sana on germaaninen laina) vastine eidī. Nykykielistäkin tutuista r-vartaloisista sukulaissanoista on gootissa tavattu ainoastaan fadar 'isä', broþar 'veli', swistar 'sisar' ja daúhtar 'tytär'.

Verbi weihnái 'pyhitetty olkoon' ei ole passiivimuoto, vaan adjektiivista weihs 'pyhä' johdetun muuttumisjohdoksen konjunktiivi: suomeksi voitaisiin siis kääntää 'pyhittyköön'. Gootissa muuttamisjohdin -jan ja muuttumisjohdin -nan vaikuttavat olevan vielä produktiivisia, mutta nykyisissä germaanisissa kielissä näistä johdostyypeistä on jäljellä vain jäänteitä, esim. ruotsin vaka 'valvoa', väcka 'herättää', vakna 'herätä' ja sova 'nukkua', söva 'nukuttaa', somna 'nukahtaa'. Äänteenmukaus (a, o → ä, ö) muuttamisjohdoksissa ei ole sattumaa vaan johtuu vanhasta *jan-johtimesta, joka on aiheuttanut sanavartalossa suomen vokaaliharmoniaan rinnastettavan ilmiön. Gootti on tunnetuista germaanisista kielistä merkittävä siten, että siinä ei ole tapahtunut äänteenmukausta, mutta äänteenmukauksen alkuperäinen syy on vielä nähtävissä, esim. sanan fotus 'jalka' monikko on j:n sisältävä fotjus (vrt. englannin foot : feet, ruotsin fot : fötter, saksan Fuß : Füße, joissa kaikissa tapahtuu monikossa äänteenmukaus eli Umlaut).

Gootinkielinen Uusi testamentti on käännetty kreikasta melko sanatarkasti. Isä meidän -rukouksessakin on säilytetty alkutekstissä esiintyvä kopulan puuttuminen ensimmäisellä rivillä: atta unsar þu in himinam, kirjaimellisesti 'isä meidän sinä taivaissa'. Rukouksen huomattavin poikkeama alkutekstistä on jah aflet uns þatei skulans sijáima, kirjaimellisesti 'ja anna anteeksi meille, että velallisia olemme', jossa verbin objektina on siis kokonainen lause eikä nominilauseke.

Kuten kreikankielisessä tekstissä, esiintyy ensimmäisen persoonan monikon persoonapronomini gootinkielisessä käännöksessäkin kaikissa sijamuodoissaan: weis 'me', uns 'meidät', unsar 'meidän', uns 'meille'. (Vaikka adjektiivin tavoin taipuva unsar ei periaatteessa persoonapronominin genetiivi olekaan.) Kahdesta henkilöstä puhuttaessa käytettäisiin gootissa erityistä duaalimuotoa wit 'me kaksi', akk. ja dat. ugkis 'meidät kaksi, meille kahdelle'.

Verbin qiman /kwiman/ 'tulla' nykygermaanisissa vastineissa sananalkuinen konsonantti on menettänyt labiaalielementtinsä (esim. ruotsin komma, englannin come), mutta muinaisenglannissa esiintyy vielä verbin cuman 'tulla' preteritissä rinnakkaismuodot cōm ja cwōm 'hän tuli'. Ei-pyöreä vokaali esiintyy vastaavassa verbissä myös nykybaijerissa (kemman 'tulla'), jossa käytetään sattumalta myös monikon toisen persoonan persoonapronominista akkusatiivi- ja datiivimuotoa enk 'teidät, teille', joka on oikeastaan vanha duaalimuoto: gootissa vastaava muoto on igqis ' teidät kaksi, teille kahdelle'. Duaali on säilynyt gootissa persoonapronominien lisäksi myös verbitaivutuksessa: weis sijum 'me olemme', wit siju 'me kaksi olemme'.

Sanoissa þiudinassus 'valtakunta, kuningaskunta' ja þiudangardi 'kuningaskunta, kuninkaanlinna' on molemmissa alkuosa þiudans, jonka merkitys on 'kuningas'. Kyseessä on johdos sanasta þiuda 'kansa', josta on myös johdettu adverbi þiudisko 'pakanallisesti', mikä implikoi adjektiivin *þiudisks olemassaoloa (vrt. saksan deutsch; tästä lisää toisella kertaa). Sanan þiudans 'kuningas' kognaatti eli samaa kantaa oleva sana muinaisenglannissa on þēoden 'kuningas', jonka Taru sormusten herrasta -fanit tunnistanevat Rohanin kuninkaan nimeksi. Toinen kuningasta merkitsevä germaaninen sana on myös johdettu kansaa tai oikeastaan sukua merkitsevästä sanasta ja lainattu sattumalta suomeenkin muodossa kuningas. Gootista tunnetaan tosin vain sana kuni 'suku', mutta muinaisenglannissa on sekä cynn (josta nykyenglannin kin) että johdos cyning. Muinaisskandinaavinen muoto on konungr, muinaisyläsaksalainen kuning.

Latinan kolmannesta deklinaatiosta suomenkielisissä kieliopeissa, osa 2

Käsittelin edellisessä aihetta koskevassa kirjoituksessa sitä, miten latinan kolmannen deklinaation substantiivien taivutus esitetään suomenkielisissä kieliopeissa. Tällä kertaa käsittelen kolmannen deklinaation sukusääntöjä, joissa huomio kiinnittyy erityisesti didaktisen runouden soveltamiseen.

Aluksi muutamia synkroniseen (ei-historialliseen) kuvaukseen liittyviä peruskäsitteitä:

1. Luonnollinen suku eli merkityksen perusteella määräytyvä suku: Miehiä ja uroseläimiä tarkoittavat sanat ovat maskuliineja, naisia ja naaraseläimiä tarkoittavat sanat feminiinejä. Tähän kategoriaan luetaan perinteisesti myös se, että jokien ja tuulten nimet ovat maskuliineja ja puiden nimet feminiinejä.
2. Muodollinen suku eli sanan muodon perusteella määräytyvä suku: esimerkiksi yksikön nominatiivissa -a-loppuiset ovat feminiinejä, toisen ja neljännen deklinaation -us-loppuiset maskuliineja ja -u ja -um-loppuiset neutreja.

Luonnollinen suku menee yleensä muodollisen suvun ohi: nauta 'merimies' on maskuliini, populus 'poppeli' on feminiini. Luonnollisen suvun ja muodollisen suvun sääntöjen lisäksi on joukko poikkeuksia, esim. toisen deklinaation virus n. 'myrkky' ja pelagus n. 'meri' sekä neljännen deklinaation acus f. 'neula'. Käsittelen tässä kirjoituksessa kolmatta deklinaatiota, jonka muita deklinaatioita monimutkaisemmat muodolliset sukusäännöt ja niiden poikkeukset on perinteisesti opeteltu ulkoa erilaisten värssyjen avulla. Käsiteltävät teokset ovat samat kuin edellisessä kirjoituksessa.

Strengin Latinan kielioppi (1910: 18 §) antaa seuraavat säännöt:

mi loppuu -er, or, -ōs, -guis, -nis,
tai -ēs -itis ja -ex -icis,
on masculini generis

Muut -s, -x ja -ō loppuiset
ne ovat feminiiniset

-c, -l, -e, -ar, ur, -us [-ris], -men
on loppu neutrisukuisten

(-itis ja -icis ovat genetiivin päätteitä. Maininta -us-loppuisten neutrien genetiivin päätteestä kuuluu tekstiin.)

Kussakin tapauksessa annetaan myös esimerkkejä erisukuisista substantiiveista yhdistettynä adjektiiveihin. Pakarinen (1926: 20 §) ei ole katsonut tarpeelliseksi riimitellä sukusääntöjä lainkaan, vaan antaa edellä mainitut päätteet (lisäten neutriin -a ja -t) listojen muodossa. Huomattavaa on, että hän ei mainitse -ex-päätettä maskuliinien yhteydessä ja avaa säännön "muut s-loppuiset" kuvaamaan -ās, -aus- (!) ja -ǐs-loppuisia, tasatavuisia -ēs-loppuisia sekä -ud- ja -ūt-vartaloisia -us-loppuisia sanoja. Linkomies (1933: 14 §) ja Pekkanen (1981: 21 §) listaavat samat päätteet kuin Pakarinen ilman runoilua.

Edellä käsitellyistä perussäännöistä on lukuisia poikkeuksia. Streng:

Masculina ovat:
sāl ja sōl ja pēs
dēns, fōns. pāries,
collis, lapis, mensis, mōns, 
orbis, piscis, pulvis, pōns,
as, grex, ordo, sermo,
lepus, draco, leo

Feminina ovat:
vaikka päättein -or ja -ōs,
arbor, arboris ja dōs

Neutra ovat:
caput, vās, os ossis luu,
aequor, aes ōs, ōris suu,
iter, vēr, cadāver,
marmor, cor, papāver

Kunkin säännön yhteydessä on jälleen lista mainittujen substantiivien ja niihin sopivien adjektiivien yhdistelmiä, joiden tarkastelu helpottaa adjektiivissa näkyvän päätteen vuoksi sanan suvun muistamista.

Pakarinen luettelee poikkeukset kunkin muodollista sukua koskevan säännön yhteydessä näppärien säkeiden muodossa:

Neutreiks' muista lopuin -er
cǎdaver, verber, ǐter, vēr

Neutra lopuin -or:
marmor, aequor, cǒr;
fēminīnī generis
on vain arbor, arbǒris

Fēminīna lopuin -ōs
Sanaa kaksi: cōs ja dōs.
Neutrit tietää tahdot jos,
niit' on suu ōs (ōris) sekä luu ǒs (ǒssis)

Fēminina ovat
mercēs, quiēs, requiēs,
mutta neutrum ompi aes

Erillisenä huomautuksena on mainittu, että tellus on feminiini. Edelleen:

Masculīnum ompi ās,
neutrīus generis on vās

Masculīna -ex, -īcis
sekä lauma grex, grěgis

Kuitenkin -ō-, -is ja konsonantti+s-loppuiset poikkeukset on annettu pelkästään listoina, jotka kuitenkin on aseteltu huomaamattomasti sellaiseen järjestykseen, että ne on helppo painaa mieleen, esim. collis, fascis, lapis, ensis, orbis, piscis, pulvis, mensis. Neutreille annetusta säännöstä poikkeavat vain sanat sal, sol, lepus ja vultur, joita Pakarinen ei ole ilmeisesti onnistunut riimittelemään.

Linkomiehen kieliopista ovat peräisin ehkä nykyään tunnetuimmat lorut. Maskuliinit on lueteltu merkityksineen neljänä sarakkeena, joista toisen, kolmannen ja neljännen sarakkeen ensimmäisten sanojen väliin on asetettu sana ja, joka toimii samanlaisena mitan täydentäjänä kuin Strengilläkin. Linkomiehellä on kaksi sanaa (fascis ja ensis) enemmän kuin Strengillä, minkä lisäksi sanat ovat hieman eri järjestyksessä:

fascis, sāl ja sōl ja pēs,
pulvis, dēns, fōns, pariēs,
collis, lapis, mēnsis, mōns,
orbis, piscis, ēnsis, pōns,
as, grex, ordō, sermō,
sekä lepus, dracō, leō.

Tämän voi myös laulaa ehkä viimeistä säettä lukuun ottamatta laulun Tuiki, tuiki tähtönen sävelellä, mitä kuuleman mukaan Helsingin reaalilyseossa on harrastettu. Poikkeukselliset feminiinit ovat yksinkertaisesti "dōs ja arbor". Poikkeavat neutrit on myös lueteltu runomuodossa kuten Strengilläkin, mutta sanan papaver tilalla on verber:

Sanat vās, os (ossis) luu,
aequor, aes, ōs (ōris) suu,
iter, vēr ja verber,
marmor, cor, cadāver.

Muidenkin sanojen merkitykset annetaan painettuna rivien välissä, mutta olen jättänyt ne pois tästä selkeyden vuoksi.

Pekkasen kieliopista ulkoaopeteltavat rimpsut puuttuvat kokonaan, ja poikkeukset sukusäännöistä on lueteltu päätteiden mukaan järjesteltyinä luetteloina (melkein) aakkosjärjestyksessä. Maskuliinien listassa on edellä käsitellyistä listoista puuttuva sana vermis 'toukka'.

Helsingin latinankielisiä piirtokirjoituksia

Käsittelen tässä kirjoituksessa muutamia Helsingin huomattavia latinankielisiä piirtokirjoituksia, joihin voi törmätä kulkemalla lenkin Kauppatorilta Snellmanninkatua pitkin Siltavuorenpenkereelle, takaisin Rauhankadun kautta Unioninkadulle ja edelleen Aleksanterinkatua pitkin Kolmen sepän aukiolle, kuten tänään itse tein. Sijainteihin liittyvät linkit vievät Google Mapsin streetview-näkymään kustakin paikasta.

Κauppatorilla sijaitsee Keisarinnan kivi, joka on Helsingin vanhin julkinen muistomerkki. Kivi pystytettiin 1835 sille paikalle, jossa Nikolai I ja hänen puolisonsa Aleksandra astuivat maihin heidän saapuessaan Helsinkiin höyrylaivalla 1833. Obeliskin huipulla on maapallon päällä seisova kaksipäinen kotka, jonka rinnassa on Suomen vaakuna. Jalustassa on merenpuoleisella sivulla sanavalinnoiltaan mielenkiintoinen teksti:

IMPERATRICI
ALEXANDRAE
METROPOLIN FINLANDIAE
primum adventanti
die xxix Majj
x Junii
MDCCCXXXIII

Τoisella puolella on sama teksti suomeksi: 'Keisarinna Alexandralle | Suomen pää_kaupungisssa | ensikerran käyneelle | xxix. p: Touko_ | x. p: kesä_ kuussa | MDCCCXXXIII'. Sana metropolis 'pääkaupunki' on taivutettu akkusatiivissa kreikan kielen mukaan (μητρόπολιν). Kreikan kielessä μητρόπολις merkitsee 'pääkaupunkia' tai 'emäkaupunkia' suhteessa siirtokuntiin.

Nikolai I oli tunnettu tiukkana sotilaallisten muotojen seuraajana. Helsinkiin saapumistaan seuraavana päivänä hän järjesti paraatin, jossa Suomen kaartin pataljoona tuotti esiintymisellään hänelle pettymyksen. (Torsten Ekman: Suomen Kaarti 1812-1905, 128-129.) Ehkäpä juuri Nikolai I:n ankaruus oli syynä siihen, että kerätyillä rahoilla pystytetty muistomerkki on osoitettu juuri hänen puolisolleen. Samoin Nikolai II:n vuonna 1899 antaman helmikuun manifestin julkistamisen jälkeen suomalaiset osoittivat mieltään juhlimalla näyttävästi hänen isoisänsä Aleksanteri II:n kuolinpäivää.

Eräänlaista uhmaa osoittanee myös Gustaf Nyströmin suunnitteleman Säätytalon päätykolmiossa oleva Emil Wikströmin laatima veistos. Veistoksen ryhmät kuvaavat työn ja taistelun lisäksi Porvoon valtiopäiviä vuonna 1809, jolloin Aleksanteri I vahvisti Suomen aseman autonomisena suuriruhtinaskuntana. Veistoksessa on tekstit:

LEX
1734
1772

LEGES ET INSTITUTA FENNIÆ SOLENNITER CONFIRMATÆ

'Laki 1734, 1772', 'Suomen lait ja laitokset juhlallisesti vahvistettu' tai pedantisti tulkittuna oikeastaan 'juhlallisesti vahvistetun Suomen lait ja laitokset', koska leges (fem.) ja istituta (n.) yhdessä vaatisivat partisiipin olevan muodossa confirmata (n.) eikä confirmatae (fem.). Toisin kuin edellisessä, tässä käytetään Suomesta sanaa Fennia. Vuoden 1734 laki viittaa Ruotsissa tehtyyn lakiuudistukseen, jonka katsottiin Porvoon valtiopäivillä olevan edelleen voimassa Suomen suuriruhtinaskunnassa. (Suomen tasavallan ajantasaisessa lainsäädännössä on itse asiassa edelleen jäänteitä alkuperäisistä yhdeksästä kaaresta.) Vuosi 1772 viittaa puolestaan Ruotsin itsevaltaiseen hallitusmuotoon, joka oli voimassa Ruotsissa vuoteen 1809 mutta Suomessa aina vuoteen 1919 eli itsenäisen Suomen ensimmäiseen perustuslakiin asti.  Säätytalo otettiin käyttöön 1891, mutta veistos valmistui ateljeen tulipalon vuoksi vasta 1903. Suomen autonomiseen asemaan vahvasti viittaavan veistoksen julkistaminen tapahtui ilman erityisempiä juhlallisuuksia ensimmäisen venäläistämis- eli sortokauden aikana, vieläpä samana vuonna, jona kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov sai diktaattorin valtaoikeudet.

Siltavuorenpenkereellä Kruununhaassa olivat ennen Helsingin yliopiston anatomian ja fysiologian laitokset. Nykyään Minerva-nimisen rakennuksen punatiilifasadissa on edelleen hieman harhaanjohtava teksti:

INSTITUTUM PHYSIOLOGICUM

'Fysiologian laitos'. Oikealla sijaitsevan Ateena-rakennuksen eteishallin kattomaalausta kiertää seuraava teksti:

DIES XV MENSIS NOVEMBRIS A⸱D⸱ MDCCLXIII
DIES XV MENSIS NOVEMBRIS A⸱D⸱ MCMXXVIII

'Marraskuun 15. päivä vuonna 1763, marraskuun 15. päivä vuonna 1928.' Ensimmäinen päivämäärä viitannee suomalaisen lääketieteen alkuun, jälkimmäinen puolestaan rakennuksen käyttöönottoon.

Toisessa kerroksessa sijaitsevan entisen ruumiinavaussalin oven yläpuolelle on maalattu seuraava heksametrimittainen kirjoitus:

HIC LOCVS EST
VBI MORS GAVDET
SVCCVRRERE VITAE

'Tämä on paikka, jossa kuolema iloitsee auttaessaan elämää.' Nykyään oven oikealla puolella on suomenkielinen, luultavasti kuumennettuja muovi- ja pigmenttihiukkasia paperiin imeyttämällä tehty kirjoitus: LIIKUNTASALI.

Rauhankadulla, Säätytaloa vastapäätä olevan Suomen pankin pohjoispuolella on (jälleen) Gustaf Nyströmin suunnittelema ja vuonna 1890 käyttöön otettu Kansallisarkisto (entinen Valtionarkisto), jonka lähietäisyydeltä näkymättömässä friisissä on arkiston nimi latinaksi:

ARCHIVVM FINLANDIAE PVBLICVM

Kirjaimellisesti 'Suomen julkinen arkisto.' Tässä yhteydessä käytetään siis jälleen sanaa Finlandia.

(Unioninkadulla sijaitsevan Pyhän kolminaisuuden kirkon oven yläpuolella olevan ikonin alla lukee ΑΓΙΑ ΤΡΙΑΔΑ 'pyhä kolminaisuus', mutta se on kreikkaa. Kirkossa pidetään jumalanpalveluksia kirkkoslaavin kielellä säännöllisesti neljänä päivänä viikossa.)


Kansalliskirjaston puoliympyränmuotoisen takaosan Rotundan ulkoseinässä on kunkin pilarin yläosassa kutakin tieteenalaa kuvaava naishahmo, joiden alla on kyseisen tieteenalan tunnus ja nimi latinaksi. Nimet ovat vasemmalta oikealle:

HIST(ORIA) NATUR(ALIS)
PHYSICA
ASTRONOMIA
THEOLOGIA
MEDICINA
ARS
PHILOSOPHIA
IURISPRUD(ENTIA)
HISTORIA

'Luonnonhistoria, fysiikka, tähtitiede, teologia, lääketiede, taide, filosofia, oikeustiede, historia.' Kun Turun akatemia siirrettiin Helsinkiin vuonna 1828, toimi Keisarilliseksi Aleksanterin-yliopistoksi nimetty yliopisto kirjastonsa tavoin väliaikaistiloissa, kunnes yliopiston päärakennus valmistui 1832 ja kirjasto 1845. Kirjastorakennuksen laajennusosa Rotunda valmistui vuonna 1906. Rotundan piirsi Gustaf Nyström ja veistokset laati kuvanveistäjä Walter Runeberg.

Lisäksi kirjaston eteläpuoliselle terassille on loppusijoitettu Suomen suuriruhtinaan Aleksanteri I:n roomalaishenkinen rintakuva, jonka jalustassa on teksti:

ALEXANDER I.
PATRIAE
ET
ACADEMIAE PATER
MDCCCXV
EFFIGIEM MUSAE SERVANT
IT FAMA PER ORBEM

'Aleksanteri I, isänmaan ja akatemian isä, 1815. Muusat säilyttävät muotokuvaa, maine kiirii läpi maailman.' Alunperin Turun akatemian Ivan Martosilta tilaama veistos siirrettiin 1832 Helsinkiin yliopiston juhlasaliin, josta se siirrettiin sata vuotta myöhemmin konsistorin saliin, 1944 vuorostaan Kansallismuseon pihaan ja lopulta 1957 nykyiselle paikalleen. Jalustan heksametrimittaisen tekstin laati professori Johan Fredrik Wallenius.

Tuomiokirkon eli entisen Nikolainkirkon tai Suurkirkon keskustornin kirkonkellojen latinankieliset kirjoitukset löytyvät Reijo Pitkärannan teoksesta Suomen kirkkojen latina, s. 54-55.

Aleksanterinkadun länsipäässä sijaitsee Felix Nylundin suunnittelema Kolme seppää -veistos. Veistoksen jalustaa kiertää seuraava teksti:

MONUMENTUM⸱PONENDUM⸱CURAVIT⸱LEGATUM ⸱J. TALLBERGIANUM⸱PRO HELSINGFORS A.D. MCMXXXII.

'Muistomerkin pystyttämisen hoiti J. Tallbergin testamentin mukaan Pro Helsingfors vuonna 1932.' Pro Helsingfors -säätiö tilasi patsaan ja lahjoitti sen Helsingin kaupungille. Jalustassa olevan vauriot ovat peräisin Helsingin suurpommituksista helmikuussa 1944.

Kolmen sepän aukiolla on Hampus Dalströmin suunnittelema Vanha ylioppilastalo, joka valmistui 1870 ja jonka friisin laati Walter Runeberg. Rakennuksen kolmella eri sivulla on seuraavat tekstit:

PRIMITIAE
A. MDCCCLVIII

SPEI SVAE PATRIA DEDIT

AEDES DICATAE
A. MDCCCLXX

'Ensimmäinen sato vuonna 1858', 'Toivolleen isänmaa antoi', 'Rakennus vihitty käyttöön vuonna 1870'. Ylioppilaat hankkivat vuonna 1858 ylioppilastaloa varten nykyisen Kansallisarkiston tontin, mutta saivat vaihdettua sen senaatilta nykyiseen tonttiin vuonna 1867. Vuosilukujen edellä oleva muita kirjaimia pienempi A on lähes huomaamaton. Aedes on monikkomuoto (dicatae), joka viittaa kuitenkin vain yhteen rakennukseen.

Isä meidän latinaksi

Tässä kirjoituksessa käsittelen Isä meidän -rukouksen latinankielistä versiota samalla perusidealla kuin edellisessä kirjoituksessa.

Latinankielinen perusteksti on jälleen Nestle-Alandin editiosta, joka on tässä tapauksessa luonnollisesti Novum Testamentum Latine:

Pater noster, qui es in caelis,
sanctificetur nomen tuum,
adveniat regnum tuum,
fiat voluntas tua,
sicut in caelo, et in terra.
Panem nostrum supersubstantialem da nobis hodie;
et dimitte nobis debita nostra,
sicut et nos dimittimus debitoribus nostris;
et ne inducas nos in tentationem,
sed libera nos a Malo.

Jan Aartsin toimittaman Katolisen rukouskirjan (2011) sanamuoto on seuraava:

Pater noster, qui es in coelis,
sanctificétur nomen tuum,
advéniat regnum tuum,
fiat volúntas tua,
sicut in coelo et in terra.
Panem nostrum quotidiánum da nobis hódie:
et dimítte nobis débita nostra,
sicut et nos dimíttimus debitóribus nostris.
et ne nos indúcas in tentatiónem;
sed líbera nos a malo.
(Quia tuum est regnum et potestas et gloria in saecula.) Amen.

(Lihavoimani kohdat eroavat edellisestä.)

Katolinen rukouskirja sisältää myös suomennoksen, josta on huomattava lähinnä 'ja anna meille anteeksi velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme'. Luterilaisessa kirkossahan käytetään sanamuotoa ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet, vaikka sekä uusi että vanha raamatunkäännös vastaavat katolista sanamuotoa.

Rukouskirjassa on merkitty aksenteilla useampitavuisten sanojen oikea painotus. Alkujaan latinan sanapaino on ollut sidottu: paino on aina toiseksi viimeisellä tavulla (esim. nōmen, sanctificētur, indūcās), paitsi jos se on lyhyt (kevyt), jolloin paino on kolmanneksi viimeisellä tavulla (esim. hodiē, debita, dīmittimus). Latinassa ei kirjoitusasun perusteella voi päätellä, onko vokaali pitkä tai lyhyt muuta kuin muutamissa harvoissa tapauksissa. Kun vokaalien pituusoppositio katosi, pysyi sanapaino kuitenkin alkuperäisellä tavulla ja muuttui siis samalla tavalla "vapaaksi" kuten esim. englannissa: painon sijainti on periaatteessa opeteltava joka sanan kohdalla erikseen, vaikka tiettyä säännönmukaisuutta toki on etenkin kieliopillisten pääteiden tapauksessa. Aksentilla merkityn vokaalin painottaminen ja pidentäminen ei johda klassiseen kouluääntämykseen, mutta riittänee mainiosti kirkollisissa yhteyksissä.

Kirjoitusasu coelum on alkuperäisempi kuin diftongien sekoittumisen jälkeen yleistynyt caelum. Kouluääntämyksessä molemmat äännetään [ke:lum]. Muodot in caelis 'taivaissa' ja in caelo 'taivaassa' noudattelevat alkutekstin eroa yksikön ja monikon välillä.

Sana supersubstantialis on eräänlainen sananmukainen käännös kreikan adjektiivista ἐπιούσιος: ἐπί ja super ovat molemmat 'päällä', ja olla-verbistä johdettu οὐσία on latinaksi sekä merkityksessä 'omaisuus' että filosofisena käsitteenä substantia eli 'substanssi'. Tulkinta quotidianus 'jokapäiväinen' lienee parempi.

Kuten kreikassa, lopussa oleva ablatiivi malo voidaan ymmärtää joko erisnimenä Malus 'Paha, Paholainen' tai yleistesti malum 'paha', jotka teologisesti voitaneen ajatella samaksi asiaksi. Katolisen kirkon katekismuksen mukaan "tässä pyynnössä paha ei merkitse vain jotakin abstraktia, vaan sillä tarkoitetaan persoonaa, Saatanaa, Pahaa, enkeliä joka nousee vastustamaan Jumalaa" (2851).

Kreikkaan verrattuna latinankielinen käännös on kirjaimellisesti sanatarkka (lukuun ottamatta kääntämätöntä kreikan määräistä artikkelia ja ensimmäiseen kohtaan lisättyä verbiä es 'olet') ja edustaa samanlaista kökkölatinaa kuin koko latinankielinen Raamattu.

Isä meidän koinee-kreikaksi

Aloitan tällä kirjoituksella Herran rukouksen eli Isä meidän -rukouksen käsittelyn eri kielillä. Kirjoitukset voivat toimia jonkinlaisina esittelyinä kuhunkin kieleen. Sisältö tulee kuitenkin perustumaan pitkälti siihen, mitä mieleeni sattuu kulloinkin tulemaan. Pyrin tarjoamaan vastauksia lukijoilla mahdollisesti herääviin kysymyksiin.

Ensimmäisenä on vuorossa koinee-kreikankielinen versio. Koinee-kreikka (κοινὴ Ἑλληνικὴ γλῶσσα 'yhteinen kreikan kieli') on Uuden testamentin alkukieli, jos unohdetaan aramean kielen mahdollinen ensisijaisuus. Kieli poikkeaa monessa suhteessa ns. klassisesta attikan murteesta, jolla muinaiskreikan opiskelu tyypillisesti aloitetaan (esim. 'kieli' on attikaksi γλῶττα).

Rukous on Uudessa testamentissa kahdessa eri kohdassa (Matt. 6:9-13 ja Luuk. 11:2-4) hieman poikkeavin sanamuodoin. Käsittelen perinteisen lukutavan pohjalla olevaa kokonaisempaa Matteuksen evankeliumin versiota, joka on Nestle-Alandin editiossa Novum Testamentum Graece seuraavassa asussa:

Πάτερ ἡμῶν ὁ ἐν τοῖς οὐρανοῖς·
ἁγιασθήτω τὸ ὄνομά σου·
ἐλθέτω ἡ βασιλεία σου,
γενηθήτω τὸ θέλημά σου,
ὡς ἐν οὐρανῷ καὶ ἐπὶ γῆς·
τὸν ἄρτον ἡμῶν τὸν ἐπιούσιον δὸς ἡμῖν σήμερον·
καί ἄφες ἡμῖν τὰ ὀφειλήματα ἡμῶν·
ὡς καὶ ἡμεῖς ἀφήκαμεν τοῖς ὀφειλέταις ἡμῶν·
καὶ μὴ εἰσενέγκῃς ἡμᾶς εἰς πειρασμόν,
ἀλλὰ ῥῦσαι ἡμᾶς ἀπὸ τοῦ πονηροῦ.
οτι σου εστιν η βασιλεια και η δυναμις και η δοξα εισ τους αιωνας· αμην

Viimeiseltä riviltä puuttuvat spiritus- ja aksenttimerkit sen merkiksi, että se on kopioitu edition vaihtoehtoisia lukutapoja sisältävästä apparaatista. Tämä ns. doksologia ei esiinny kaikista autenttisimpina pidetyissä käsikirjoituksissa, mutta koska se esiintyy joissakin niistä kieliversioista, joita aion käsitellä, sisällytän sen tähänkin.

Perinteiseen tapaan translitteroituna rukous olisi latinalaisella aakkostolla:

Pater hēmōn ho en tois ūranois,
hagiasthētō to onoma sū;
elthetō hē basileia sū,
genēthētō to thelēma sū,
hōs en ūranō kai epi gēs;
ton arton hēmōn ton epiūsion dos hēmīn sēmeron;
kai afes hēmin ta ofeilēmata hēmōn,
hōs kai hēmeis afēkamen tois ofeiletais hēmōn;
kai mē eisenenkēs hēmās eis peirasmon,
alla rhȳsai hēmās apo tū ponērū.
hoti sū estin hē basileia kai hē dynamis kai hē doksa eis tūs aiōnas. Amēn.

Vertaamalla kahta edellistä pääsee helposti kärryille siitä, miten muinaiskreikkaa on tapana ääntää. Huomattakoon, että /h/-äänteellä ei ole omaa kirjainta, vaan vokaalia edeltävä sananalkuinen /h/ merkitään spiritus asper -merkillä ja sen puute spiritus lenis -merkillä, esim. ὡς hōs 'kuten' ja illatiivia vastaava prepositio εἰς eis. Eri aksenttimerkit kuvaavat alkuperäistä melodista aksenttia, mutta useimmat vain painottavat niillä merkittyä tavua. Kirjaimet χ, φ ja θ on tapana translitteroida ja ääntää hieman epäjohdonmukaisesti kh, f ja th, vaikka periaatteessa kaikkien pitäisi merkitä joko aspiraattaa tai frikatiivia eikä molempia sekaisin. Digrafi ου translitteroidaan pitkänä vokaalina ū, mutta toisaalta ει translitteroidaan ei, vaikka sekin merkitsee klassisessa kielessä pitkää e-äännettä. Omituiset kirjoitusasut johtuvat siitä, että varsinaiset diftongit /ei/ ja /ou/ sulautuivat varhain yhteen pitkien vokaalien /e:/ ja /o:/ kanssa, joista jälkimmäinen kehittyi muotoon /u:/.

Myöhemmässä kielessä mm. vokaalien pituusoppositio ja loputkin diftongit katoavat, ja soinnilliset ja aspiroidut klusiilit muuttuvat frikatiiveiksi, mistä syystä esim. 'beeta' on nykykreikaksi /vita/. Näiden muutosten lopputuloksia heijastaa Spiros Zodhiatesin lukema äänite Koine Greek New Testament. Nykykreikkalaisittain äännettynä ja suomen oikeinkirjoitussääntöjen mukaan kirjoitettuna rukouksen ensimmäinen rivi olisi pater imon o en tis uranis, ja velkoja pyydettäisiin anteeksi sanomalla ke afes imin ta ofilimata imon, os ke imis afikamen tis ofiletes imon. En kuitenkaan puutu tämän tarkemmin kreikan tai erityisesti koinee-kreikan ääntämiseen (joka on erittäin kuuma aihe). Edellä esitetyt huomiot riittänevät esim. perusteologin tarpeisiin. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tutustua Geoffrey Horrocksin kirjaan Greek: A History of the Language and Its Speakers, jossa eri aikojen tekstit on annettu myös oletetuissa ääntöasuissaan.

Kreikassa on se mukava puoli, että latinan tapaan suunnilleen joka toinen sana on jonkinlainen sivistyssana ja siten mahdollisesti tuttu, vaikkei kreikkaa muuten osaisikaan. (Erkki Sirosen suomeksi toimittama Fritiof Ponténin Klassisen kreikan alkeisoppikirja sisältää kappalekohtaisessa sanastossa lukuisia esimerkkejä.) Esimerkiksi 'isä' on kreikaksi πατήρ, vaikka rukouksessa esiintyvässä vokatiivi- eli puhuttelumuodossa on toki lyhyt vokaali ja resessiivinen aksentti (πάτερ).

Kreikan possessiivipronominin sijoittuminen painottomaan asemaan pääsanansa jälkeen on aiheuttanut sen, että suomenkielisessäkin rukouksessa käytetään epäsuomalaista isä meidän muotoa, vaikka formaalisesti ekvivalentti käännös voisi yhtä  hyvin olla isämme. Samoin painottoman σου-sanan voisi suomentaa possessiivisuffiksilla -si. Kreikankielisessä tekstissä ei käytetä ensimmäisellä rivillä olla-verbiä, vaan lause olisi suoraan käännettyna 'isämme, joka taivaissa'.

Käsittelen vielä muutamia kohtia, jotka ovat relevantteja muunkielisten käännösten kannalta:

Kohdassa ὡς ἐν οὐρανῷ καὶ ἐπὶ γῆς 'niin kuin taivaassa, myös maan päällä' (perinteisessä sanamuodossa sanat ovat toisin päin, vaikka vertaus on tietenkin sama) sana οὐρανός 'taivas' on yksikössä eikä monikossa kuten alussa ('joka olet taivaissa').

Ilmaisu ἄρτον ἡμῶν τὸν ἐπιούσιον 'jokapäiväinen leipämme' sisältää erikoisen adjektiivin ἐπιούσιος. Merkitys lienee ἐπὶ τὴν οὖσαν ἡμέραν, siis 'olevalle päivälle' eli 'päivittäinen'. Samasta εἰμί-verbin ('olla') partisiipista johdettu οὐσία merkitsee filosofiassa 'substanssia', arkikielessä myös 'omaisuutta' tai 'olemassaoloa'.

Toinen tässä yhteydessä hieman epäselvä sana on ὀφείλημα, joka on sananmukaisesti 'velka'. Vastaavasti ὀφειλέτης on 'velallinen'. Kyseessä on varmasti aramean interferenssivaikutus, koska aramean ḥōḇ 'velka' voi tarkoittaa myös 'syntiä' tai 'rikettä'.

Kreikan perusteella ei voi päätellä, onko τοῦ πονηροῦ 'pahasta' vai 'Pahasta' eli 'pahasta yleensä' (neutri) vai 'Paholaisesta' (maskuliini).

Mainittakoon vielä, että sanasta πειρασμός 'kiusaus' on peräisin teologien vitsi ὁ πειρασμὸς τοῦ Ἰάνσσονος 'Janssonin kiusaus'. Vitsi on tietysti siinä mielessä hieman epäonnistunut, että ruokalajin nimessä todella on tämä sana eli kiusata-verbistä johdettu substantiivi: ruotsiksi nimi on Janssons frestelse. (Sana frestelse esiintyy myös ruotsinkielisessä Isä meidän -rukouksessa.) Klassista kielitajua omaava henkilö sanoisi joka tapauksessa mieluummin ὁ τοῦ Ἰανίδου πειρασμός.

Alppilan kohuvideon transkriptio ja muuta relevanttia

Kerään tähän kirjoitukseen joitakin lähinnä lakikielellisesti mielenkiintoisia asioita liittyen Alppilan yläasteen opettajan Antti Korhosen erottamiseen.

Alla oleva transkriptio perustuu Ilta-Sanomien sivuilla olevaan videoon sekä tähän. (Korjailen epätarkkuuksia joutessani.)

A = "oppilas A"
K = Korhonen
N = naisopettaja, entinen erityisluokan opettaja, joka tuntee oppilas A:n

((Video alkaa: N seisoo vasemmalla, A keskellä, K kädet lanteilla oikealla.))
K: (mee ulos)
A: tai mitä?
N: kato (.) jos sä oot fiksu nii sä meet ihan vaa ulos (.) ((taputtaa oikealla kädellään A:ta oikealle olalle etupuolelta)) ole hyvä (                        )
K: mene ulos
A: aikuinen mies käy niinku
K: mene ulos
A: viistoistvuotiaan jätkän päälle
K: mene ulos
A: pidäksäs ittees viel kovana käytsä tuol opettajienki huoneessa vähä niinku lesoilemassa (   )
((K työntää A:n ulos ovesta))
A: KATO NYT (.) IHMISET (.) kato ny (.) ihmiset vittu (.) jumalauta (.) vittu mä mee heti (         )
((Video päättyy))

Ote uuden väliaikaisen rehtorin päätöksestä, joka on nähtävissä Iltalehden sivuilla:

Va. rehtori toteaa, että 25.3.2013 koulun ruokalassa tapahtui mm. seuraavaa:
Ruokailun alettua opettaja Korhonen oli mennyt pyytämään ruokapöydässä istuvaa oppilasta B ottamaan hupun pois päästä. Korhonen oli epäasiallisesti sanonut heittävänsä huppupäässä istuvan oppilaan ulos ruokalasta, jos tämä ei ota huppua pois. Kyseinen oppilas oli poistunut ruokalasta. Tilannetta oli seurannut oppilas A ja tilanne johti väittelyyn opettaja Korhosen ja oppilas A:n välillä. Korhonen oli käynyt kiinni oppilaaseen A saadakseen tämän ulos ruokalasta. Tilanne jatkui vielä ruokalan ovien edessä. Korhonen työnsi oppilas A:n voimalla ulos kohti portaikkoa (tekoa kuvattu liitteessä 1).

[...]

Va. rehtori toteaa, että opettajan menettely hänen poistaessaan oppilaan ruokalasta ei ole ollut puolustettavaa eikä asianmukaista. Asiassa saadun selvityksen perusteella, tilanteen uhkaavuus ja kokonaisarviointi huomioon ottaen, opettaja ei ole toiminut perusopetuslain mukaisesti, vaan hän on toiminut perusopetuslain vastaisesti vaarantamalla oppilaan oikeuden turvalliseen opiskeluympäristöön. Opettaja on työntämällä oppilaan voimalla kohti portaikkoa aiheuttanut vakavan vaaran oppilaan terveydelle sekä fyysiselle että psyykkiselle turvallisuudelle. Koska opettaja työskentelee alaikäisten parissa, työnantajan on voitava luottaa siihen, että opettajan toiminta täyttää lain vaatimukset. Tapauksen jälkeenkään opettaja ei ole ymmärtänyt tekonsa moitittavuutta.

[...]

Opettajankoulutuksen saaneena ja vuosien ajan lasten ja nuorten parissa työskennelleenä opettajan olisi tullut ymmärtää, että ko. tilanteessa oppilaaseen kiinnikäyminen on erittäin vakavaa virkavelvollisuuksien rikkomista sekä virkavelvollisuuksien vastaista menettelyä, eikä työnantajalta voida kohtuudella edellyttää virkasuhteen jatkamista. Kokonaisarvion perusteella työnantaja pitää opettajan toimintaa törkeänä.

(Lihavoinnit minun. Tekoa kuvaava "liite 1" olisi tietenkin mielenkiintoinen luettava.)

Sana epäasiallisesti tuskin viittaa tapaan, jolla Korhonen oli ilmoittanut heittävänsä oppilaan B ulos ruokalasta, vaan itse sanamuotoon, joka on ilmeisesti sisältänyt ilmaisun heittää ulos. Jos Korhonen on valvonut koulun järjestyssääntöjen noudattamista osana kouluyhteisön turvallisuuden ja viihtyisyyden lakisääteistä edistämistä, eikä oppilas B ole totellut käskyä ottaa huppua pois, voitaneen pitää tarkoituksenmukaisena, että Korhonen on varoittanut oppilas B:tä mahdollisuudesta joutua voimakeinojen kohteeksi, kuten poliisikin tekee. (Ilmaisu heittää ulos on tässä yhteydessä melko normaalia puhekieltä eikä uhkaus siitä, että kohdehenkilö konkreettisesti nostetaan ilmaan ja viskataan hengenvaarallisesti ulos ovesta: ilmaisulla viitataan nähdäkseni tavanomaisessa kielenkäytössä sekä käskyihin poistua että varsinaisiin voimakeinoihin.)

Kuten yllä olevassa otteessa viitataan, perusopetuslain 7 luvun 29 §:n mukaan "opetukseen osallistuvalla on oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön". Saman lain ja luvun 35 §:n mukaan "oppilaan on suoritettava tehtävänsä tunnollisesti ja käyttäydyttävä asiallisesti". Edelleen 36 §:n 2 momentin mukaan "opetusta häiritsevä oppilas voidaan määrätä poistumaan jäljellä olevan oppitunnin ajaksi luokkahuoneesta tai muusta tilasta, jossa opetusta annetaan, taikka koulun järjestämästä tilaisuudesta". Tähän viitaten 36 b §:n mukaan "opettajalla on oikeus poistaa luokkahuoneesta tai muusta opetustilasta taikka koulun tilaisuudesta oppilas, joka ei noudata 36 §:n 2 momentissa tarkoitettua poistumismääräystä," ja "[j]os poistettava oppilas koettaa vastarintaa tekemällä välttää poistamisen, rehtorilla ja opettajalla on oikeus käyttää sellaisia oppilaan poistamiseksi välttämättömiä voimakeinoja, joita voidaan pitää puolustettavina oppilaan ikä ja tilanteen uhkaavuus tai vastarinnan vakavuus sekä tilanteen kokonaisarviointi huomioon ottaen." Ruokailua, joka on järjestettävä oppivelvollisille ohjatusti, voitaneen pitää "opetustilana" tai muuna "koulun tilaisuutena".

(Sivuhuomio: Oppilas A on ilmeisesti 15-vuotias. Toisin kuin nuorempi lapsi, 15-vuotias katsotaan kykeneväksi syyllistymään rikoksiin, ja siksi rikoslaissa rikosoikeudellisen vastuun ikäraja onkin 15.)

Oppilas A ei videolla tottele poistumismääräystä, joka toistetaan useita kertoja, eikä myöskään kevyttä ohjaamista kädellä ja vetoamista järkeen. Lopuksi Korhonen työntää oppilaan ovesta ulos.

(Ylen videolla sanotaan, että opetusvirasto "katsoi [Korhosen] turvautuneen voimakeinoihin". Voimakeinoihin turvautumista ei kai kukaan kiistä.)

Voimakeinoista eräänä vastuuvapausperusteena säädetään rikoslaissa seuraavaa: "Voimakeinoja käytettäessä saa turvautua vain sellaisiin tehtävän suorittamiseksi tarpeellisiin toimenpiteisiin, joita on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavina, kun otetaan huomioon tehtävän tärkeys ja kiireellisyys, vastarinnan vaarallisuus sekä tilanne muutenkin." Jos voimakeinojen käytössä ylitetään edellä säädetyt rajat, kuten va. rehtori antaa selvästi ymmärtää tapahtuneen, on kyse virkavelvollisuuden rikkomisen lisäksi pahoinpitelystä: "[j]oka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan, on tuomittava pahoinpitelystä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi". (Törkeä pahoinpitely edellyttäisi teon kokonaisarvioidun törkeyden lisäksi, että "aiheutetaan toiselle vaikea ruumiinvamma, vakava sairaus tai hengenvaarallinen tila" tai että "rikos tehdään erityisen raa’alla tai julmalla tavalla" tai että "käytetään ampuma- tai teräasetta taikka muuta niihin rinnastettavaa hengenvaarallista välinettä".) Pahoinpitely (ja lieväkin pahoinpitely, jos se kohdistuu alle kahdeksantoistavuotiaaseen) on virallisen syytteen alainen rikos.

Todettakoon vielä lopuksi, että pakkokeinolain nojalla kuka tahansa Korhosen väitetyn rikoksen verekseltään todennut olisi voinut ottaa hänet kiinni tarvittavia voimakeinoja käyttäen ja luovuttaa poliisimiehelle.