Länsigermaanisista wikipedioista

Ihmettelin taannoin potku.netissä murrewikipedioiden määrää. Tarkoitukseni oli siirtää ihmettelyni tuloksena syntynyt lista täydennettynä tänne, mutta päätinkin kirjoittaa lyhyen ja yksinkertaisen selostuksen länsigermaanisista kielistä käyttäen niillä kirjoitettuja wikipedioita lähtökohtana. Tästä seuraa myös se, että mainitsen sellaisia kieliä, joilla ei ole omaa wikipediaa, lähinnä satunnaisesti.

Korjaan mielelläni virheitä ja muita outouksia sitä mukaan kun minulle huomautetaan niistä.

Perinteinen sukupuumalli jakaa länsigermaaniset kielet anglofriisiin ja kantasaksaan. Anglo-friisi jakautuu nimensä mukaisesti muinaisenglantiin ja muinaisfriisiin, kun taas kantasaksan tytärkieliä ovat muinaisyläsaksa ja muinaisalasaksa. Ensiksi mainitusta periytyvät yläsaksan murteet, jälkimmäisestä alasaksa ja hollanti. Hieman nykyaikaisempi näkemys yhdistää alasaksan taustalla olevan muinaissaksin friisiin ja englantiin sekä hollannin keskisaksan välityksellä yläsaksalaissävytteisiin murteisiin. Näin ollen länsigermaaniset kielet voidaan historiallisin perustein jakaa irminonisiin, istvaeonisiin ja ingvaeonisiin kieliin. Irminonisisia kieliä edustaa varsinainen yläsaksa eli ylisaksa, istvaeonisia keskisaksa, limburgi ja hollanti, ingvaeonisia alasaksa, friisi ja englanti. Kyseessä ei ole typologinen tai poliittinen jako nykykielten perusteella, vaan historiallinen malli. On muistettava, että lähellä toisiaan puhutut kielet vaikuttavat toisiinsa ja sekoittuvat tavalla, joka tekee "geneettisen" sukupuun laatimisen hankalaksi ja suorastaan epätarkoituksenmukaiseksi. Murteet muodostavat maantieteellisesti skandinaavinkielisistä pohjoismaistakin tutun ns. murrejatkumon, jossa tarkkojen rajojen vetäminen on mahdotonta.

En puutu tässä sen enempää siihen, miten kieli ja murre pitäisi määritellä, koska tämä kysymys ei ole mitenkään oleellinen muuta kuin byrokratiassa. Kielten ja murteiden nimet tietysti liittyvät läheisesti tähän ongelmaan, koska asioiden nimeäminen edellyttää jollain tasolla niiden rajaamista. Sekoilu on toisaalta tavallista: suomalaiset puhuvat saksalaisista, englantilaiset germaaneista ja ranskalaiset alemanneista. Ongelmia saattavat tuottaa myös sellaiset nimitykset kuin frankki, joka kielimuotona viittaa joko kyseisen muinaisheimon kieleen tai keskiaikaisen herttuakunnan (Franken) alueen kieleen, joka puolestaan on saanut nimensä sanotun germaaniheimon mukaan. (Ranska on myös saanut nimensä frankeilta, mutta siellä puhutaan romaanista kieltä, jossa tosin on huomattavasti germaanivaikutteita.)

Yläsaksa (Hochdeutsch) ei varsinaisesti viittaa ylätyyliseen standardisaksaan, vaan eteläisten ylämaitten saksaan erotuksena alamaitten saksasta. Yläsaksan näkyvin (kuuluvin?) kielellinen ominaispiirre on ns. yläsaksalainen äänteensiirros (hochdeutsche Lautverschiebung), joka tunnetaan myös toisena germaanisena äänteensiirroksena. (Ensimmäinen germaaninen äänteensiirros on Grimmin laki, joka yksinkertaisesti sanottuna selittää sellaiset germaanisten kielten äänteelliset erikoisuudet kuin sanoissa father ja brother verrattuna ei-germaanisiin lat. pater ja frāter, kr. πατήρ ja φράτηρ, skt. पिता pitā ja भ्राता bhrātā.) Yläsaksalainen äänteensiirros näkyy mm. seuraavissa sanoissa verrattuna englantiin (länsigermaaninen ei-yläsaksalainen kieli) ja ruotsiin (pohjoisgermaaninen kieli):

*p
saks. Pflug, Apfel, Schiff
eng. plow, apple, ship
ru. plog, äpple, skepp

*t
saks. Zunge, essen, aus
eng. tongue, eat, out
ru. tunga, äta, ut

Velaarien (*k) osalta havainnollisimmin vertautunevat saksan ich mache 'minä teen' ja hollannin ik maak. (Sivumennen sanoen on ihmeellistä, että joissain nettimeemeissä käytetään sanaa Eichhörnchen 'orava' esimerkkinä saksan kielen rumuudesta).

Äännelait eivät ole tiukassa mielessä poikkeuksettomia, vaan äänteenmuutokset leviävät asteittain (ketjumaiset muutokset tapahtuvat välttämättä yhtaikaa) sekä kielen sisällä että alueellisesti. (Tämä on jopa johtanut sellaiseen äärikäsitykseen, että "joka sanalla on oma tarinansa"; havaitun säännönmukaisuuden muotoilu laeiksi on joka tapauksessa mielekästä.) Kuten aina, myös lainasanat voivat sekoittaa kokonaisuutta, esim. saks. Waffen 'ase' on etymologisesti sama sana kuin saks. Wappen 'vaakuna', joka on lainattu hollannista.

Mutta nyt itse asiaan eli niihin wikipedioihin. Linkitän kustakin kieltä itseään koskevan artikkelin, jonka kautta kiinnostunut lukija löytänee tarvitsemaansa lisätietoa. Huomaan joutuvani keksimään terminologiaa jonkin verran omasta päästäni, vaikka vakiintuneita käännösvastineita toki on olemassa. Toivon, ettei lukija hämmenny sellaisista käsitteistä kuin keskiyläsaksa ja keskisaksa, joista edellisessä keski- viittaa ajalliseen jakoon (muinais-, keski-, nyky-), jälkimmäisessä maantieteelliseen. (Onneksi keski- ja ylisaksa käsitetään keskiajalla "vain" muinais- ja keskiyläsaksan alueellisiksi murteiksi, joten ei tarvitse yrittää puhua muinaiskeskisaksasta tai keskikeskisaksasta.)

Irminonien eli Elbe-joen alueella asuneiden germaanien murteesta polveutuvat muinaisyläsaksan (Althochdeutsch) ja keskiyläsaksan (Mittelhochdeutsch) kautta nykyiset yläsaksan ylimmät muodot, joista on luonteva mainita ensiksi saksa. Baijerissa ja Itävallassa puhutaan austrobaijeria. Austrobaijerissa on kaksi huomattavaa isoglossia, jotka erottavat karkeasti ottaen baijerin itävallasta: Baijerissa sanotaan (teoriassa) s Buid kimmt, Itävallassa s Büüd kummt 'das Bild kommt'. Itävallansaksa eli maan virallinen kirjakieli suhtautuu saksansaksaan suurin piirtein kuin amerikanenglanti brittienglantiin, eikä sitä pidä sekoittaa tähän.

Toinen suuri murreryhmä on alemanni, joka käsittää myös Sveitsin puhekielen. Alemanni on vokaalien osalta vanhakantaisempaa kuin standardisaksa, koska siitä puuttuu alkujaan Itävallan suunnalta levinnyt pitkien vokaalien diftongisoituminen. Tästä syystä Schweizerdeutsch on sveitsiksi hieman liioitellen Schwiizertüütsch. Tältä osin kieli kuulostanee saksalaisen korvaan samalta kuin viro suomalaisen korvaan. Sveitsissä on toisaalta viety konsonanttien "pehmentyminen" astetta pitemmälle, esim. s Chind = saks. das Kind.

Istvaeonisista eli Weser- ja Rein-jokien alueen murteista on peräisin hyvin heikosti attestoitu muinaisfrankki, jonka yläsaksalaiseen äänteensiirrokseen (osittain) osallistuneista murteista muotoutuvat yläsaksan keskisaksalaiset (mitteldeutsch) murteet ja osallistumattomista muinaishollanti. Keskisaksasta ja hollannista voidaan siis puhua yhteisesti frankkilaisina kielinä, mikä toimii mukavana esimerkkinä murteiden jatkumoluonteesta.

"Muinaiskeskisaksasta" (josta lupasin olla puhumatta) periytyvät siis nykyiset keskisaksan muodot, joita ovat pfaltzinsaksa, Luxemburgissa puhuttava luxemburg, ripuaari, jota puhutaan mm. Belgiassa ja Kölnissä, sekä maantieteellisesti kaukainen pennsylvaniansaksa (eng. usein Pennsylvania Dutch), jota nimensä mukaisesti puhutaan Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa. Myös Euroopan aškenasijuutalaisten puhuma ja heprealaisella aakkostolla kirjoittama jiddiš (יידיש) kuuluu tähän ryhmään.

Muinaishollannista eli muinaisalafrankista polveutuvat limburgi (itä-alafrankki) ja hollanti sekä sen alueelliset muodot länsi-flaami ja mm. Etelä-Afrikassa ja Namibiassa puhuttava afrikaans. (Hollannin suuruuden ajan jäljiltä hollantia puhutaan muuallakin.)

Ingvaeonisiin eli Pohjanmeren murteisiin kuuluivat saksien, anglien ja friisien kielet. Muinaissaksista polveutuvat alasaksa ja Alankomaissa puhuttava länsi-alasaksa, joista voisi puhua myös alasakseina. Anglien ja friisien kielistä polveutuvat attestoidut muinaisfriisi ja muinaisenglanti (Old English, Anglo-Saxon), joista ensiksi mainitusta polveutuvat pohjois-friisi ja länsi-friisi, jälkimmäisestä nykyisistä germaanisista kielistä puhutuin ja tunnetuin eli englanti. Friisin eri muodot ovat siis nykyenglannin läheisimpiä sukukieliä, ellei mukaan lasketa Skotlannissa puhuttavaa ja kirjoitettavaa skottia, jolla ei ole enää vuoden 1603 jälkeen ollut virallista asemaa muuta kuin perinnekielenä. Skotti on erkaantunut englannista vasta myöhäiskeskiajalla, ja sitä usein pidetäänkin "vain" englannin murteena.

Keinotekoisena varianttina on pidettävä selkoenglantia, jossa käytetään tuhatta yleisintä englannin kielen sanaa ja yksinkertaisia lauserakenteita kielenoppijoiden ja muuten kielellisistä hankaluuksista kärsivien hyödyksi.

Tekstuaalista leikittelyä

Tämä kirjoitus on muutamiin hiljattain pohtimiini tekstin rakennetta koskeviin aiheisiin liittyvää tajunnanvirtaa ilman sen kummempia tarkoitusperiä.

Aloittakaamme seuraavasta kuvitteellisesta reportaasista:

Kissa makasi pihalla. Kissa paistatteli päivää. Koira tuli pihalle. Koira oli iso. Kissa juoksi pois.

Yllä oleva tarina koostuu käytännössä irrallisista lauseista, mutta lukija tulkitsee tietenkin aivan oikein, että kyse on koko ajan samasta kissasta ja koirasta ja että kuvatuilla tapahtumilla on tietty syy-seuraussuhde. Lauseiden sanajärjestys on tunnusmerkitön eli subjekti (se, mistä sanotaan) edeltää predikaattia (se, mitä sanotaan). Yksinkertaisin askel informaatiorakenteen selkeyttämiseksi on muuttaa uutta tietoa tuovien lauseiden sanajärjestys tähän tapaan:

Pihalla makasi kissa. Kissa paistatteli päivää. Pihalle tuli koira. Koira oli iso. Kissa juoksi pois.

Lauseet ovat edelleen melko irrallisia, ja vaikka ne kävisivätkin tällaisina esimerkeistä opetettaessa epämääräisen ja määräisen artikkelin eroa esim. englannissa tai ruotsissa, voidaan toistoa vähentää käyttämällä anaforisia (taaksepäin osoittavia) pronomineja:

Pihalla makasi kissa. Se paistatteli päivää. Pihalle tuli koira. Se oli iso. Kissa juoksi pois.

Sana kissa on toistettava viimeisessä lauseessa, koska subjektina oleva tarkoite vaihtuu. Lauseita voi nivoa edelleen yhteen käyttämällä relatiivipronomineja:

Pihalla makasi kissa, joka paistatteli päivää. Pihalle tuli koira, joka oli iso. Kissa juoksi pois.

Relatiivilause on kuitenkin hieman kömpelö yksittäisen adjektiivin kanssa, joten on ehkä järkevämpi sijoittaa tieto koiran koosta pääsanan edelle:

Pihalla makasi kissa, joka paistatteli päivää. Pihalle tuli iso koira. Kissa juoksi pois.

Samoin voitaisiin tietysti sanoa "päivää paistatteleva kissa", mutta tämä kuulostaisi jotenkin hassulta, koska attribuuttina odottaisi tällaisessa lauseessa jotain pysyvää tilaa kuvaavaa adjektiivia, esim. vanha, pörröinen, lihava. Relatiivilause antaa toisaalta kuvan siitä, että päivän paistattelu on jotenkin riippumatonta pihalla makaamisesta, mitä se ei tässä yhteydessä selvästikään ole. Voimme poistaa relatiivilauseen ja yhdistää paistattelun makaamiseen seuraavasti:

Pihalla makasi kissa päivää paistatellen. Pihalle tuli iso koira. Kissa juoksi pois.

Seuraavaksi voimme liittää lauseet yhteen niiden välisiä suhteita kuvaavilla konjunktioilla:

Pihalla makasi kissa päivää paistatellen, mutta pihalle tuli iso koira, ja kissa juoksi pois.

Mutta luo kontrastin makailun ja koiran saapumista seuraavan pakenemisen välille; ja kuvaa sen sijaan kissan paon yhteyttä koiran saapumiseen. Nyt voimme tehdä myös sen, mikä ei aikaisemmin sopinut, eli muuttaa jälkimmäisen kissan pronominiksi:

Pihalla makasi kissa päivää paistatellen, mutta pihalle tuli iso koira, ja se juoksi pois.

Se viittaa melko yksiselitteisesti kissaan, koska jos koiraan viitattaisiin näin, kuulostaisi virke odotusten vastaisesti hieman lapsekkaalta, esim.

... mutta pihalle tuli iso koira, ja se ajoi kissan pois.

Tästä voidaan toki olla eri mieltä. Joka tapauksessa virkettä voidaan edelleen selkeyttää muuttamalla yksi rinnasteisista lauseista alistetuksi:

Pihalla makasi kissa päivää paistatellen, mutta kun pihalle tuli iso koira, se juoksi pois.

Tässä rakenteessa on kaksi mutta-konjunktiolla rinnastettua lausetta: pihalla makasi kissa ja se juoksi pois, joista jälkimmäiselle on alistettu eli upotettu pihalle tuli iso koira. Edelleen voidaan toistoa vähentää viimeistään nyt muuttamalla pihalle viittaukseksi jo mainittuun paikkaan:

Pihalla makasi kissa päivää paistatellen, mutta kun sinne tuli iso koira, se juoksi pois.

Jos haluaisimme kertoa tiiviisti tarinan juonen, voisimme kirjoittaa sen kokonaisuudessaan yhden finiittimuotoisen verbin ympärille:

Pihalla päivää paistatteleva kissa juoksee pois ison koiran tultua paikalle.

Sinänsä kevyt ja tiivis virke voidaan muuttaa hieman raskaammaksi lisäämällä kaikenlaista ylimääräistä tietoa, vaikka itse lauserakenne ei muutu miksikään:

Pihalla päivää paistatteleva (= aurinkoa ottava, vrt. kalevalainen päivä 'aurinko', Turunen 1981 q. v.) kissa (felis catus) juoksee pois (vrt. Barb. fab. 121) ison koiran (canis lupus familiaris) tultua paikalle (vrt. Barb. fab. 79 ja 128). (Filologogrammata 5.4.2013.) (Ks. "Cat behavior, socialization".)

Tällä tavalla (yllä oleva on tietysti ääriesimerkki eikä se ole ihan tosissaan laadittu) kirjoitettua tekstiä on oikeastaan erikseen opeteltava lukemaan: on osattava lukea oleellinen sisältö ja tarpeen mukaan palata sulkeissa annettuihin lisätietoihin, jotka voitaisiin toki myös tarjota kiinnostuneen lukijan käyttöön ala- tai loppuviitteiden avulla. Internetissä on tietenkin helppo tarjota lisätietoja linkkien kautta, eikä tekstiä tarvitse eikä pidäkään kuormittaa turhaan selityksillä.

Mutta tarinan faabelimaisuus vaatii ehdottomasti sen sovittamista jambimittaan:

Makaspa kissa pihall' loikoen
ja auringosta päivän nauttien,
mut suuren koiran sinne tultua
jo juoksi karkuun raukka paikalta.

...tai elegiseen distikhoniin sieväksi epigrammiksi:

Kissapa päivän paistoa nautti, mut äkkiä saapui
vartija tuon pihamaan - kissa se säntäsi pois.

Tämän kummemmin vielä sivuraiteille suistumatta pohdittakoon vielä, missä määrin tämän "kertomuksen" vaihteleva muoto vaikuttaa sen ymmärrettävyyteen tai esteettiseen laatuun. Finiittiverbien määrä vaikuttaa selvästi tunteeseen siitä, että tarina etenee: ensimmäisessä irrallisten lauseiden ketjussa on eniten tätä etenevyyttä, synopsiksessa taas vähiten, vaikka molemmissa kerrotaan käytännössä samat asiat. Onko jompikumpi helpommin ymmärrettävä ja muistettava: se, jossa tapahtumien suhteet annetaan eksplisiittisesti vai se, jossa ne on itse täydennettävä?

Tässä vielä sama tarina kalevalaisin sanankääntein:

Kissa päivää paistattava,
kasi auringon alainen,
makasi pihalla maassa,
ruohikossa loikoeli;
tuli halli haukkumahan,
koira suuri koiskimahan:
kiiti kissa loitommaksi,
kasi kauemmas karautti.

Lopuksi vielä pahainen limerikki Edward Learin henkeen (pl. ruma sana):

There once was a cat named Spot
Enjoying the sun that was hot
But "oh, fuck" thought the cat
When a dog noticed that
And chased her away from the spot.

Ehkä tähän on hyvä lopettaa ja jatkaa ns. asiallisia hommia.

Mikael Agricola huhtikuusta

Suomen kirjakielen isän Mikael Agricolan Rucouskiria Bibliasta (1544) sisältää kiehtovan kalenteriosan. Jokaisen kuukauden yhteydessä on pieni runo ja lyhyt proosamuotoinen ohje siitä, mistä kussakin kuusssa pitää iskeä suonta ja mitä pitäisi tehdä tai vaihtoehtoisesti välttää tekemästä.

Mikael Agricolan kootut teokset, jonka ensimmäinen nide sisältää Rucouskirian, on julkaistu näköispainoksena Suomen uskonpuhdistuksen 400-vuotisjuhlavuoden kunniaksi 1931. Rucouskiria on julkaistu näköispainoksena myös osana Kaisa Häkkisen ja Terttu Lempiäisen toimittamaa teosta Agricolan yrtit: Mikael Agricolan Rucouskirian terveyttä tuovat kasvit, niiden esiintyminen ja käyttö 1500-luvulla (2007), jossa kalenterilehtien suomenkielinen teksti on nykysuomenkielisen lukijan hyödyksi painettu "niin kuin se on todennäköisesti luettu tai voitu lukea Agricolan aikana". Teoksen suomenkieliset osat löytyvät myös Kotuksen aineistopalvelusta osana Vanhan kirjasuomen korpusta. Tieteellisen edition Mikael Agricolan Rukouskirja ja sen lähteet (1941) on laatinut Jaakko Gummerus, mutta se ei käsittele lainkaan "Kalendarium-osastoa".

Pyrkimykseni on käydä kalenteri läpi kuukausi kerrallaan. Litteroin tekstin faksimilen perusteella ja kommentoin parhaaksi katsomiani kielellisiä ja muita mielenkiintoisia piirteitä. Nämä kommentit toivottavasti mahdollistavat lukijan saamaan tolkkua tekstistä, vaikken ole sitä nykysuomeksi kääntänytkään.

Huhtikuusta Agricola kirjoittaa:

Swret twlispäädh / ia wilut säädh
mine teen / sijrdhan kirdet ia iäädh.
Nijn kylue sis / ia teghe touckå.
silloin sine mös szondes loucka.
Cartha silmes / curckus / ia caulas.
pyde linduij sinun paulas.
Telle kwlla ioman pite (ninquin se läkeri
Johannes sano) lemmin ia hyue / ia sömen
hywi Yrtti torehen weren sadhaxes / Ja
nautia Bethonika / Coyråho / ia Quesyr-
ti iomasas Machta mös Purgats otta / ia
Cnppat anda / mutta ey harttijan pälle.

(Sijrdhan 'siirrän' ja Cnppat 'kupata' ovat painovirheitä.)

Oikeinkirjoitus poikkeaa nykysuomesta huomattavasti, mutta myös fonologiassa on eroja: nykyään assimiloituneessa muodossa esiintyvät siirrän ja kirret 'roudat' esiintyvät tekstissä muodoissa sijrdhan ja kirdet, joissa siis näkyy t:n heikko aste d(h) (vrt. siirtää, siirrän; kirsi, kirren). Agricolan kielessä t:n heikko aste, joka nykyään kirjoitetaan d ja äännetäänkin historiallisesta oikusta johtuen kuten ruotsin d, on todennäköisesti ollut englannista ja nykykreikasta tuttu soinnillinen dentaalispirantti /ð/. Samoin nykykielessä k:n heikko aste on nykyään useimmiten kato, esim. teko, teon ja velka, velan, mutta Agricolan kielessä esiintyy soinnillinen velaarifrikatiivi /γ/, esim. sanassa teghe 'tee'. K:n astevaihtelu on kuitenkin nykysuomen tapaan kirjavaa, ja vaihtoehtoinen kato esiintyy tässäkin tekstissä saman sanan toisessa muodossa teen 'teen'. 

Erikoinen sz sanassa szondes on typorgafisesti sama kuin saksan ß eli Eszett (johtuen ligatuurin muodostuksesta) tai scharfes S 'terävä s' (johtuen erosta kahden suunnilleen 1300-luvun puolivälissä sulautuneen s-äänteen välillä), esiintyy Agricolalla yhtä poikkeusta lukuunottamatta sanan szoni 'suoni' alussa muttei esimerkiksi sanassa sonda 'sonta'. Tämä tuskin merkitsee kuitenkaan äänteellistä eroa.

Vokaalien osalta Agricola ei merkitse pituutta johdonmukaisesti: säädh 'säät', sijrdhan 'siirrän' mutta sis 'siis', pyde 'pyydä'. Eräät Agricolan aikaiset pitkät vokaalit ovat sittemmin diftongisoituneet, esim. tekstissä olevat mös /mö:s/ 'myös', szondes /so:ntes/ 'suonesi', ioman /jo:man/ 'juoman', sömen /sö:män/ 'syömän', torehen /to:rehen/ 'tuoreen', Coyråho /koiro:ho/ 'koiruoho', iomasas /jo:massas/ 'juomassasi'.

Entiset monoftongit selittävät myös sellaiset nykysuomen taivutusmuodot kuin suo : soissa ← *soo : *sooissa, työ : töissä ← *töö : *tööissä, syön : söin ← *söön : *sööin. Vokaalin edellä pitkä vokaali on siis lyhentynyt ja supistunut samaan tavuun sen kanssa, kun taas yksinään se on muuttunut diftongiksi. Tästä johtuu myös se, että oikeastaan yhdessäkään suomen kielen sanassa (pl. uudemmat lainasanat kuten nootti ja loota) ei esiinny pitkää oo- tai öö-vokaalia muuta kuin supistuman kautta, esim. verkkoon ← verkkohon ja puhekielinen verkkoo ← verkkoa.

Edellä mainitun koiruohon lisäksi nautittavaksi suositellut aineet ovat ovat Häkkinen-Nevalaisen mukaan Bethonika 'rohtopähkämö', Quesyrti 'punakoiso' ja Purgats 'ulostuslääke'. Läkeri Johannes lienee Johannes Actuarius, bysanttilainen lääkäri, joka eli mahdollisesti 1200-luvun lopulla ja kirjoitti mm. laajan tutkielman virtsasta. Jos joku lukija osaa paikallistaa tekstikohdan, johon Agricola (luultavasti toisen käden lähteen kautta) viittaa, olisin kiitollinen.

Mitä wingtsun (wingchun) tarkoittaa

Ville Kukonlehto ehdotti, että kirjoittaisin wingtsunin kirjoitusasun lisäksi myös sen merkityksestä. Edellisessä kirjoituksessani käänsin  詠春  wihng-chēun 'laulaa+kevät' ja vaihtoehtoisen muodon 永春 wíhng-chēun 'ikuinen+kevät'. Käytin +-merkkiä ilmaisemaan morfeemirajaa käännöksessä siksi, etten halunnut erityisemmin ottaa kantaa siihen, miten yhdyssana olisi kokonaisuutena ymmärrettävä. Tässä kirjoituksessa käsittelen lajin nimen merkitystä kielelliseltä ja historialliselta kannalta. Koska en ole kiinan kielen asiantuntija, toivon asiaan perehtyneiden lukijoiden antavan palautetta tekemistäni virheistä.

(Tietämättömille tiedoksi, että kyseessä on kiinalainen kamppailulaji.)

Alkuperäinen nimi 永春 wíhng-chēun on oikeastaan hyvin helppo kääntää adjektiiviattribuutin ja pääsanan yhdistelmänä 'ikuinen kevät'. Näin saadaan tosin välitettyä ehkä se, mitä nimi tarkoittaa, mutta ei sitä, mitä se merkitsee laajemmassa mielessä.

Complete Wing Chun (CWC) kertoo useita eri tarinoita nimen alkuperästä (107-108). Nimi saattaa viitata tarinoissa liikkuvaan Shaolin-temppelin Ikuisen kevään saliin (永春堂 wíhng-chēun-tòhng), jossa Ji Sin (至善 Zhìshàn) opetti, tai Fujianissa sijaitsevaan Yongchunin  (永春 Yǒngchūn 'ikuinen kevät') maakuntaan, jossa lajia on harjoiteltu.

Pan Nam -koulukunnan mukaan nimen alkuosa on peräisin vallankumousjohtajan Chan Wing-Wah nimestä, ja loppuosa 春 chēun 'kevät' on muodostettu yhdistämällä merkit 日 yaht 'aurinko', 天 tīn 'taivas' ja 大 daaih 'suuri'. (Tämä pitää osittain paikkansa sikäli, että merkki 春 kuvaa etymologisesti aurinkoa, joka kasvattaa versoista kasveja. Yhtäläisyys myöhempään vallankumoussymboliikkaan on sattumaa.)

Pao Fa Lien -koulukunnan mukaan nimi olisi lyhenne vallankumouksellisesta iskulauseesta 永言矢志, 毋忘漢族, 大地回春 wíhng yìhn chí ji, mòuh mòhng hon juhk, daaih deih wùih chēun 'puhu aina päättäväisesti, älä unohda Han-kansaa, kevät tulee takaisin'. (矢志 merkitsee myös 'vannoa'. CWC:n sanaston mukaan sloganin kolmas merkki on 失 sāt 'menettää', mutta kantoniksi koko lause annetaan muodossa Wing yun chi jee; mo mong Hon juk; Dai day wui chun).

Nimen muuttuminen muodosta 永春 wíhng-chēun muotoon 詠春 wihng-chēun saattaa johtua joko halusta piilottaa Qing-dynastian vastaisuus tai yksinkertaisesti suullisessa traditiossa syntyneestä väärinkäsityksestä. Leung Ting tuntuu toisaalta olevan sitä mieltä, että 永春 wíhng-chēun viittaa aivan eri lajiin (Weng Chun 'ever-spring boxing' mainitaan erikseen Roots and Branches of Wing Tsun -kirjan sanastossa).

Joka tapauksessa Yip Man kirjoitti lajin ja sen legendaarisen perustajatytön nimen muodossa 詠春 (Roots and Branches of Wing Tsun 33-34), ja tämä on hänen opeistaan juontavan koulukunnan yleisesti käyttämä kirjoitusasu. (Horjuvuuttakin esiintyy, esim. Wayne Belonoha kirjoittaa lajin nimen teoksessaan A Wing Chun Compendium (2004) käyttäen merkkiä 詠 wihng 'laulaa', vaikka kirjan sanastosta löytyy ainoastaan sana 永 wíhng 'ikuinen'.) Tästä pääsemme siis oleelliseen kysymykseen: Mitä 詠春 wihng-chēun tarkoittaa?

Yip Manin pojan Yip Chunin oppilas Shaun Rawcliffe väistää kirjassaan Simply... Wing Chun (2003) kätevästi koko käännösongelman kirjoittaessaan "Wing Chun Kuen means the 'empty hands training of the Wing Chun Kung Fu system'" (16), mutta hänen kirjansa alussa olevassa "omistuskirjoituksessa" nimi on joka tapauksessa odotetussa muodossa 詠春 wihng-chēun. Wong Shun Leungin tyyliä edustava Alan Gibson kääntää kirjassaan Beginning Wing Chun (2006) melko vapaasti 'beautiful springtime' (18).

Leung Ting selittää nimen osat teoksessaan Wing Tsun Kuen (1978) jokseenkin runolliseen tapaan seuraavasti:

'Wing' is to Praise or Eulogize,
'Tsun' a fair Spring,
'Kuen' denotes a Fist or the Art of Fist-Fighting.
But 'Wing Tsun' was a lady of the Ching Dynasty, who had
A Fair name that carries a sense of poesy, [sic] [...] (25)

Yip Chunin ja Michael Tsen lähes New Age -henkisessä kirjassa Wing Chun: Traditional Chinese Kung Fu for Self-defence & Health (1998) on seuraava selostus:

In the Chinese language,  the word 'wing' means humming. It should not be confused with the English word 'wing'. In Chinese words can sound very similar, but the meanings are completely different. Although they are written the same way in English, in Chinese the writing for each word will be different according to its meaning. For example, one often sees a lot of Chinese restaurants and supermarkets with the name 'wing'. Although this is written the same in English, it might not have the same meaning in Chinese. One has to look at the Chinese characters to discover the actual meaning. 'Chun' means springtime. So the name Wing Chun can be translated as 'Humming a song in the springtime'. It means that a girl with the name should be happy and enjoy life. (16)

(Lihavoinnit minun.)

Lajin nimen yhdistäminen tytönnimeen on tietenkin kyseenalaista, jos otetaan huomioon legendan todennäköinen paikkansapitämättömyys. Jos toisaalta ajattelemme, että 詠春 wihng-chēun on vanhemman muodon 永春 wíhng-chēun äänteellinen variantti, on kysymys sen merkityksestä melko hankalasti lähestyttävä, etenkin kun tietoa siitä, miten eri sukupolvet ovat nimen merkityksen mieltäneet, on vaikea ellei mahdoton saada. Äänteellisen sekaannuksen puolesta näyttäisi puhuvan se, että Roy T. Cowlesin A Pocket Dictionary of Cantonese (1914) antaa uudemmasta sanakirjasta poikkeavan ääntämyksen 詠 wìhng (pro wihng) (5053). Sanakirjasta löytyy kuitenkin odotetusti 永 wíhng (5051) ja lisäksi mahdollisesti ylempänä siteerattuun Leung Tingin selitykseen liittyvä 榮 wihng (pro wìhng) merkityksessä 'glory, splendor' (5049).

Äidinkielenään kantonia puhuvien näkemykset ovat tietysti hyvä lähtökohta, mutta on välttämättä tarkasteltava myös kielihistoriaa sekä kielen yleisiä tendenssejä yhdyssananmuodostuksessa sikäli kuin se on mahdollista.

Cowlesin vanha sanakirja antaa kirjoitusmerkeille 詠春 merkitykset 'to sing, hum, chant' ja 'the spring season' (5053 ja 629). Ensiksi mainittu on hieman erikoistuneempi sana kuin tavallisempi 歌 gō 'laulaa' (esim. 唱歌 cheung-gō 'laulaa', mandariiniksi kuitenkin 歌唱 gēchàng 'laulaa'), jolla, mielenkiintoista kyllä, on myös merkitys 'ylistää'. Cowles antaa sille sunnilleen saman määritelmän kuin sanalle 詠 wihng, eli 歌 gō 'to recite, sing, chant' (1729).

Alkuosa on siis joka tapauksessa verbi, jonka merkitykseksi on ymmärrettävä 'hyräillä, laulaa' ja jopa 'ylistää', mutta miten se liittyy loppuosana olevaan substantiiviin?

Kiinassa esiintyy kielen isoloivasta rakenteesta johtuen hieman samanlaista joustavuutta sanaluokkien rajojen suhteen kuin englannissakin (esim. Shakespearen grace me no grace, nor uncle me no uncle 'älä sinä armottele tai sedittele minua', Rikhard II 2,3). Tämä ei kuitenkaan päde automaattisesti kaikkiin sanoihin, eikä siis voida olettaa, että mikä tahansa verbi toimii kuten englannin hate tai love (I love you vs. my love for you). Lajin nimi ei kuitenkaan voi olla ainakaan käännettynä verbi, koska nimet (eli nominit) ovat määritelmällisesti substantiivieja. On silti pohdittava verbin ilmaiseman tekemisen suhtautumista siihen yhdistettyyn substantiiviin, koska tämä suhde tietenkin säilyy, vaikka verbi ajateltaisiin ja käännettäisiinkin substantivoidussa muodossa.

Ylempänä olevista lainauksista ilmenee kaksi hieman poikkeavaa tulkintaa. Leung Tingin tulkinta vaikuttaa olevan, että teko eli laulaminen kohdistuu kevääseen, koska käännösvastineiksi on valittu selvästi transitiivisia verbejä (praise, eulogize), kun taas Michael Tsen ja Yip Chunin tulkinnan mukaan laulaminen tai oikeastaan hyräily tapahtuu keväällä ("humming a song in the springtime"). On mielenkiintoista, jos sana on tulkittavissa näin, sillä ainakin mandariiniksi 春耕 chūngēng, jossa siis kevät on alkuosana eikä loppuosana, merkitsee 'kyntää keväällä'; määriteosa on siis tässä tapauksessa pääsanansa edellä, kuten kiinassa on tapana. Lienee siis parempi ajatella niin, että kevät on verbin kohde (perussanajärjestys on SVO). Merkitys 'ylistää' sopii tällön ehkä paremmin, mutta myös neutraalimpaa merkitystä 'laulaa' on aivan mahdollista käyttää.

Itse päädyin vuosia sitten (en enää tarkkaan muista milloin ja miksi) substantivoimaan verbin lauluksi ja yhdistämään siihen kevään ensimmäisellä mieleeni tulleella tavalla: lopputuloksena oli 'laulu keväälle', jossa on tiettyä sointia ja juhlallisuutta verrattuna vaikkapa kevätlauluun tai ylipäänsä mihinkään hyräilyyn. Jälkimmäinen sopisi nähdäkseni paremmin, jos wingtsun-koulu olisi (Lars Lindin, tanskalaisen wingtsun- ja escrimaopettajan, sanoja lainatakseni) "a bloody knitting club".

Latinan kolmannesta deklinaatiosta suomenkielisissä kieliopeissa

Latinan kolmas deklinaatio on deklinaatioista monimutkaisin: yksikön akkusatiivin pääte voi olla -em tai -im, ablatiivin pääte voi olla -e tai -i, monikon akkusatiivin pääte -es tai -is (neutrissa -a tai -ia) ja tietenkin monikon genetiivin pääte voi olla -um tai -ium. Muotojen tunnistamisessa on harvoin ongelmia paitsi ehkä monikon akkusatiivissa ja yksikön ablatiivissa, joiden vaihtoehtoiset päätteet voivat hämäävästi sekoittua yksikön genetiiviin ja datiiviin.

Tällaiset asiat voidaan aina selittää kahdella useimmiten vastakkaisiin tarkoituksiin soveltuvalla tavalla: kielihistoriallisesta tai didaktisesti järkevästä näkökulmasta. (Toki myös kielihistorialliset seikat voidaan esittää oppimisen kannalta joko järkevästi tai ei.) Suomenkielisissä latinan kieliopeissa on havaittavissa tietynlaista siirtymää kielihistoriallisesta didaktiseen mallintamiseen, mihin paneudun tässä kirjoituksessa. En käsittele aivan kaikkia poikkeuksia ja rinnakkaismuotoja, vaan yritän keskittyä oleelliseen ja pitää siten esityksen edes jollakin tasolla selkeänä ja tiiviinä.

Historiallisesti kolmannen deklinaation mukaan taipuvat sanat ovat konsonantti- ja *i-vartaloita. Latinan ensimmäinen deklinaatio käsittää *ā-vartalot, toinen *o-vartalot, neljäs *u-vartalot ja viides muutaman hieman hämäristä syistä samaan tyyppiin yhdistyneen sanan. Verrattuna kreikkaan ja sanskritiin latinan taivutus näyttää hyvin selkeältä, sillä kreikassa ja sanskritissa eri vartalotyypit on tapana ja välttämätöntäkin käsitellä erikseen johtuen erilaisista sandhi-ilmiöistä, jotka estävät yksinkertaisen taulukoinnin, vaikka periaatteessa samoista päätteistä onkin koko ajan kyse.

Latinanopiskelija oppii yleensä erottamaan sanakirjamuodosta taivutusvartalon, johon päätteet mekaanisesti lisätään. Taivutusvartalo saadaan erottamalla genetiivistä sijapääte, esim. sanasta lupus, lupi saadaan taivutusvartalo lup-, johon sitten voidaan liittää esimerkiksi yksikössä päätteet -us, -um. Sanavartalo on kuitenkin kielihistoriallisessa mielessä lupo- ja mainitut sijapäätteet vastaavasti -s, -m, mutta tällaisen taivutuksen soveltaminen vaatisi myös tietoa relevanteista äänteenmuutoksista, tässä tapauksessa o → u. Tällaisen tiedon hallinta ei kuulu alkeisvaiheeseen.

Erinäisistä analogiakehityksistä johtuu, että latinan kolmannessa deklinaatiossa on käytännössä synkronisesta näkökulmasta kolme päätaivutustyyppiä eli "konsonanttinen", "sekamuodoinen" ja "vokaalinen", joista ensiksi mainitussa on vähiten i:tä, toisessa enemmän ja kolmannessa eniten.

Kuten sanottu, etenen kronologisessa järjestyksessä käyttäen hyllystäni löytyviä kielioppeja aloittaen isoisäni käytössä olleesta Adolf V. Strengin teoksesta Latinan kielioppi kouluja varten (2. painos 1910). Streng käyttää käsitettä vartalo kielitieteellisessä merkityksessä ja erottaa eri vartalotyypit tunnuksen mukaan, joska "saadaan helpoimmin pluraalin genetiivistä, kun sen pääte, -rum tahi -um, erotetaan pois ja pidentynyt tunnusvokaali lyhennetään". Näin saadaan eroteltua edellä mainitut historialliset vartalotyypit, esim. terra-rum, vento-rum, navi-um, fructu-um, ja labor-um. Ongelma on tietysti siinä, että sanakirja ei anna monikon genetiiviä vaan nominatiivin eli hakusanamuodon lisäksi yksikön genetiivin, josta, kuten hyvin tiedetään, erotetaan eri deklinaatiot: -ae, -i, -is, -us, -ei. Streng aloittaa selostuksensa kuitenkin sanavartalosta: "Kolmannen deklinaation mukaan taipuvat ne nominit, joiden tunnuksena on joko konsonantti tahi i." (Korostus alkuperäinen.) Pysyvien ja vaihtelevien sijapäätteiden perusteella Streng erottaa konsonanttisen, vokaalisen ja sekamuotoisen taivutuksen.

Konsonanttista taivutusta, jossa yksikön ablatiivissa on -e, neutrin monikon nominatiivissa ja akkusatiivissa -a ja monikon genetiivisssä -um, noudattavat Strengin mukaan:

1. konsonanttivartaloiset substantiivit, joissa tunnuksen edellä on vokaali, ynnä pater, mater, frater;
2. i-vartaloiset canis, iuvenis, senex;
3. adjektiivien komparatiivi

Tämä on sinänsä eksaktia, mutta on hieman hämäävää puhua tässä yhteydessä "i-vartaloisista" sanoista, jos niiden tunnisteena oleva monikon genetiivin i ei kuitenkaan esiinny taivutuksessa (canum, iuvenum, senum).

Vokaalisen taivutuksen mukaan taipuvat puolestaan:

1. -e, -al, -ar loppuiset, i- vartaloiset neutrit;
2. seuraavat -is loppuiset i-vartaloiset: vīs, secūris.
   febris, sitis.
   puppis, turris, joilla akk:ssa on -im;
3. kolmannen deklinaation adjektiivit [...]

Tämä on kaikista i-pitoisin taivutus: yksikön ablatiivissa on -i, neutrin monikon nominatiivissa ja akkusatiivissa -ia, mainituilla substantiiveilla on yksikön akkusatiivissa -im ja monikon akkusatiivissa joko -is tai -es sekä tietenkin monikon genetiivisssä -ium.

Sekamuotoinen on muuten kuin konsonanttinen, mutta monikon genetiivin pääte on -ium. Taivutus käsittää:

1. ne konsonanttivartaloiset, joissa tunnuksen edellä on toinen konsonantti;
2. konsonanttivartaloiset: fauces, faucium, nives, nivium, līs, lītium; penātes, optimātes, Quirītes, Samnītes ja jotkut näiden kaltaiset;
3. -is ja -ēs loppuiset i-vartaloiset substantiivit.

Kohta kolme siis kattaisi sanat pater, mater ja frater, ellei niitä olisi erikseen mainittu konsonanttisen taivutuksen alla. Kohdissa 2 ja 3 sekoitetaan opiskelijaa jälleen puhumalla konsonantti- ja i-vartaloista, mikä on kierolla tavalla loogista, jos opiskelijan oletetaan tuntevan taivutettavien sanojen monikon genetiivi, jota hän oikeastaan taivutusta opettelamalla pyrkii selvittämään. Kohta 3 on tässä mielessä kehäpäätelmä: monikon genetiivin pääte on -ium, jos kyseessä on i-vartalo, mikä puolestaan todetaan siitä, että sen monikon genetiivin pääte on -ium. Kielioppi tuntuu siis sekoittavan "kielihistoriallisen" sijapäätteen, joka on koko ajan -um (*-ōm), "didaktiseen" sijapäätteeseen, joka on kolmannessa deklinaatiossa joko -um tai -ium.

Kielihistoriallisista taipumuksistaan tunnettu Weikko Pakarinen lähestyy omassa Latinan kieliopissaan (2. painos, 1926) asiaa hieman pragmaattisemmin. Hän erottelee lähtökohtaisesti konsonanttisen ja vokaalisen taivutuksen asettaen konsonanttisen ensisijaiseksi substantiivitaivutuksen suhteen: konsonanttisen taivutuksen mukaan taipuvat "useimmat substantiivit" sekä muutamat adjektiivit ja komparatiivit, vokaalisen mukaan adjektiivit, partisiipit, -e-, -al- ja -ar-päätteiset neutrit sekä kuukausien nimet, jotka tietenkin oikeastaan ovat adjektiiveja. Ne substantiivit, jotka saavat yksikön akkusatiivissa päätteen -im, luetellaan omana luettelonaan.

Sekamuotoinen taivutus esitetään nominatiivin ja genetiivin suhteestä pääteltävänä: monikon genetiivin pääte on -ium sellaisissa sanoissa, joiden taivutusvartalo (ei sanavartalo!) päättyy "kahteen tai useampaan konsonanttiin" (esim. urbs, urbis, urbium ja imber, imbris, imbrium), poikkeuksena r-vartaloiset sukulaissanat, tasatavuisissa -is- ja -es-päätteisissä sanoissa (esimm. navis, navis, navium ja clades, cladis, cladium), poikkeuksena canum, senum, iuvenum. Erikseen mainitaan vielä -as- ja -is-loppuiset kansannimet kuten Arpinas, Samnis sekä optimates ja penates. Lopuksi mainitaan asiaankuuluvat poikkeukset ja rinnakkaismuodot

Pakarisen lähestymistapa on siis huomattavasti käyttäjäystävällisempi, sillä eri tyypeille ei anneta sääntöjä erikseen, vaan ikään kuin kerroksittain. Strengin kieliopin viimeistään neljännessä painoksessa (1928) on siirrytty eritavuisuuteen ja tasatavuisuuteen perustuvaan selostukseen ja säännöissä ei enää puhuta hämäävästi eri vartaloista. Järjestys on sama kuin Pakarisella, eli konsonanttinen esitellään ensin, sitten vokaalinen ja kolmanneksi sekamuotoinen.

Sotasyyllinen Edwin Linkomies puhuu äitini oppikirjana olleessa Latinan kieliopissaan (1933) ainoastaan konsonantti- ja vokaalivartaloista: sekamuotoinen taivutus esitetään vokaalivartaloiden alatyyppinä. Sekamuotoisesti (eli yksikön ablatiivissa -e, monikon genetiivissä -ium) taipuvat "eritavuiset substantiivit, joiden taivutusvartalo loppuu kahteen tai useampaan konsonanttiin" sekä "tasatavuiset is- ja ēs-loppuiset substantiivit". Eri- ja tasatavuisuuden merkitys selitetään seuraavasti: "Niitä sanoja, joiden yksikön genetiivin tavuluku on yhtä suurempi kuin nominatiivin tavuluku, nimitetään eritavuisiksi. Niitä sanoja, joiden yksikön nominatiivin ja genetiivin tavuluku on sama, nimitetään tasatavuisiksi."

Linkomiehen kielioppia seuraa Tuomo Pekkasen innovatiivisesti nimetty Ars Grammatica: Latinan kielioppi (1981). Esipuheessa mainitaan, että kielihistoriasta on luovuttu kokonaan kuten myös "paljon sekaannusta aiheuttaneesta sana- ja taivutusvartalon erottamisesta".

Selostus alkaa aiemmin konsonanttiseksi kutsutusta taivutuksesta (mallisanat labor ja carmen), jossa siis on, kuten alussa totesin, vähiten i:tä. Tämän jälkeen edetään niihin, joiden monikon genetiivin pääte on -ium, joita ovat "eritavuiset sanat, joiden vartalo loppuu kahteen tai useampaan konsonanttiin", "tasatavuiset is-loppuiset sanat". Kolmantena mainitaan "e-, al- ja ar-loppuiset neutrit", joilla lisäksi mainitaan olevan yksikön ablatiivin pääte -i ja monikon nominatiivin ja akkusatiivin pääte -ia. Adjektiivit käsitellään erikseen. Petiitillä painetussa pykälässä käydään aiemmista kieliopeista tutut poikkeukset ja muutama muukin.

Toisin kuin Pakarinen ja Linkomies, Pekkanen listaa sanat nubes ja clades poikkeuksina yksinkertaistetusta pääsäännöstä. Samoin imber on Pekkasella poikkeus (Linkomies ei mainitse tyyppiä ollenkaan, ja Pakarisella se kuuluu yhteen urbs-tyypin kanssa).

Olen tietysti itse oppinut taivuttamaan latinaa Pekkasen kieliopin mallin mukaan Virpi Seppälä-Pekkasen ja myöhemmin Reijo Pitkärannan opissa, mikä ehkä osaltaan selittää mieltymykseni sen didaktiseen selkeyteen. Ellen muista väärin, olen itse alunperin oppinut kolmannen deklinaation neljässä selkeässä vaiheessa, joissa i:n määrä ikään kuin lisääntyy koko ajan:

1. oletustaivutus (esim. labor)
2. mon. gen. -ium:
   tasatatuiset -is-päätteiset ja eritavuiset, joiden vartalo päättyy useampaan konsonanttiin
3. mon. gen. -ium ja yks. abl. -i:
   adjektiivit ja adjektiivina käytetyt partisiipit
4. mon. gen. -ium, yks. abl. -i, m./f. yks. akk. -im, ja n. mon. nom./akk. -ia:
   -ar, -e, -al-päätteiset neutrit, tasatavuiset -is-loppuiset jokien ja kaupunkien nimet sekä yksittäiset sanat puppis, sitis jne.

Yksi asia vaivaa minua: useissa eri- ja tasatavuisuudesta puhuvissa selityksissä mainitaan, että -ium-pääte on eritavuisilla substantiiveilla, joiden vartalo päättyy kahteen tai useampaan konsonanttiin. Kahdesta konsonantista on helppo keksiä tukuttain esimerkkejä, esim. ars, artis; nox, noctis; urbs, urbis. Sellaisia, joiden vartalo päättyy kolmeen konsonanttiin ja joilla on monikon genetiivissä -ium-pääte, ovat ainakin venter, ventris ja imber, imbris, mutta nämä ovat tasatavuisia ja arvatenkin juuri siksi listattuna poikkeuksina -ium-päätteensä vuoksi Pekkasen kieliopissa. Onko maininta useammasta kuin kahdesta konsonantista eritavuisten sanojen yhteydessä jonkinlainen jäänne jonkin vanhan säännön sanamuodosta? Pakarisellahan imber-tyyppi kuuluu yhteen urbs-tyypin kanssa ja Streng puhuu sekamuotoisen taivutuksen tapauksessa vain kahdesta konsonantista (ks. ylempänä). Jääkö minulta jotain huomaamatta?

Seuraavalla kerralla käsittelen kolmannen deklinaation sukusääntöjä lähinnä didaktisen runouden rappion näkökulmasta.

Erään kiinalaisen kamppailulajin nimen kirjoitusasusta

Käsittelen tässä kirjoituksessa kiinalaisen kamppailulajin nimeltä 詠春拳, pinyinillä yǒngchūnquán (IPA:lla [i̯ʊŋ˨˩˦tʂʰun˥tɕʰu̯an˧˥]), kirjoitusasua latinalaisilla aakkosilla. Koska lajin nimi tyypillisesti lyhennetään kahteen tavuun jättämällä 拳 quán 'nyrkki, kamppailulaji' pois, käsittelen ensisijaisesti kahta ensimmäistä merkkiä, joiden transkriptiokäytännöt ovat lievästi sanottuna kirjavia.

Lajin perinteitä kunnioittaen aloitan siitä, mitä kaikkia enemmän tai vähemmän virheellisiä käsityksiä maallikoilla ja pitempäänkin harrastaneilla on kirjoitusasun vaihtelusta:

• kyse on kiinan eri murteista
• kyse on siitä, että kiinan äänteet voi kirjoittaa latinalaisilla aakkosilla miten haluaa
• eri kirjoitusasut viittaavat eri lajeihin

Kiinan "murteisiin" eli oikeammin kiinalaisiin kieliin asia liittyy sikäli, että 詠春拳 yǒngchūnquán on historiansa puolesta kantoninkielinen laji, eikä virallinen romanisaatio eli mandariinikiinan mukainen pinyin tunnu sen kohdalla luontevalta. Kantonilla ei valitettavasti ole vastaavaa virallista ja yleisesti hyväksyttyä transkriptiojärjestelmää: ulkomailla yleisin on Yale-järjestelmä, jolla nimi olisi wihng-chēun-kỳuhn, Hongkongissa puolestaan kantonin ääntämystä noudattava pinyin, jolla nimi olisi wingtsoenkyn. (En löytänyt äkkiseltään tietoa sävelkorkomerkinnöistä kantoninpinyinissä; teknisistä syistä käytetään siinä kuten Yale-järjestelmässäkin diakriittisten merkkien ja matalia tooneja merkitsevän h-kirjaimen sijaan numeroita, jotka olisivat tässä tapauksessa 6, 1 ja 4.)

Kantoniksi nimi ääntyy joka tapauksessa suunnilleen [wɪŋ˨t͡sʰɵn˥kʰyn˨˩]. (Käytän tässä, kuten ylempänä, havainnollisia toonikirjaimia diakriittisten merkkien sijaan, koska ne ovat helpompia kirjoittaa tietokoneella.) Suomalaiselle, joka on ehkä tottunut korvaamaan oe:n ö:llä, kirjoitusasu wingtsoenkyn ohjaa melko luonnollisesti suhteellisen oikeaan ääntämykseen.

On totta, että kiinaa tai mitä tahansa kieltä kuuleva maallikko tai kielitieteilijä saattaa kirjoittaa kuulemansa nimen tai muun sanan käyttäen omaa tuttua kirjoitusjärjestelmäänsä parhaaksi katsomalla tavallaan. Tämä on myös osittain syynä erilaisten järjestelmien olemassaoloon. Hyllystäni löytyvä A Pocket Dictionary of Cantonese (1914) käyttää lähetystyöntekijöiden 1888 omaksumaa järjestelmää, jonka mukaan nimi kirjoitettaisiin wîng-ch'un-k'uēn. Kirjoitusasu wing chun kuen on ilmeisesti varhaisin käytössä ollut romanisaatio, ja sitä käyttää myös Bruce Lee postuumisti julkaistussa teoksessaan The Tao of Gung Fu (1997), vaikka hänen käyttämä muotonsa onkin totuttuun tapaan lyhennetty Wing Chun. Toisaalta hän kirjoittaa (toisen käden lähteen mukaan) wing chuing kirjassaan Chinese Gung Fu: The Philosophical Art of Self-Defense (1963) ja myöhemmin sanan 拳, kuten tunnettua, muodossa kune (vrt. Jeet Kune Do).

Sanotaan, että hongkongilaiset harrastajat eivät olleet tyytyväisiä siihen, että heidän lajinsa lyhenee muotoon WC, ja muuttivat siksi kirjoitusasun muotoon Ving Tsun, mikä näkyy myös 1964 perustetun järjestön Ving Tsun Athletic Association nimessä. Tämä on kuitenkin sikäli hämäävä kirjoitusasu, että v merkitsee yleisesti aivan eri äännettä (soinnillista labiodentaalista frikatiivia tai approksimanttia), joka ei edes esiinny kantonissa. Tästä syystä Leung Ting omaksui kirjoitusasun Wing Tsun tai WingTsun erottuakseen joukosta ja viitatakseen erityisesti omaan tyyliinsä (ks. Roots and Branches of Wing Tsun, 210).

Koska Leung Ting käyttää kirjoissaan säännöllisesti kirjoitusasua Wing Chun viitatessaan "huonompiin" tyyleihin, ovat hänen joukostaan erinäisistä syistä omille teilleen lähteneet halunneet käyttää kirjoitusasua, joka lyhenee WT eikä WC. Koska useimmat ovat eläneet siinä ilmeisesti virheellisessä uskossa, että kirjoitusasu Wing Tsun on jollakin tavalla suojeltu, on yleensä päädytty muuttamaan jälkimmäisen sanan sisällä olevia kirjaimia. Esimerkkeinä mainittakoon Emin Boztepen Wing Tzun, Edgar Zimmermannin WingTczun, Tam Yiu Mingin ja Sergio Iadarolan Wing Tjun, Hans-Jörg Reimersin Wing Tsung, Thommy Böhligin Wing Tsjun, Francesco Bevilacquan (alias Fighterman) Wing Tchun Do ja vieläpä ruodusta poikkeava Heinrich Pfaffin mandariinikiinaan perustuva Yong Tjun.

Suomessa harjoiteltavia tyylejä ovat Wing Tsun Finlandin wingtsun, Practical Wing Chun Finlandin Wing Chun, Jeet Kune Do Finlandin Wing Chun, Bernardo Rodriguezin Wing Tsung (jossa on myös vaikutteita Victor Gutierrezin täysin perinteestä irtautuneesta Wing Revolutionista), sekä uutena tulokkaana Oulussa harjoiteltava Traditional Wing Chun kungfu.

Yksin kirjoitusasusta ei voi päätellä juuri mitään eri koulujen tyyleistä. Yleinen kysymys "mitä eroa on wing chunilla ja wing tsunilla" onkin käytännössä mieletön, ja into vastata tällaisiin kysymyksiin on muutenkin useimmiten kääntäen verrannollinen vastaajan pätevyyteen. Wing Tsun Finland käyttää kirjoitusasua wingtsun historiallisista syistä, vaikka harjoiteltava tyyli onkin lähempänä sellaista, mikä maailmalla saattaa tavata muodossa Ving Tsun. Suomessa harjoiteltava Wing Tsung ei taas liity mitenkään edellisessä kappaleessa mainittuun Hans-Jörg Reimersin Wing Tsungiin. Suomen eri Wing Chunit, joiden tarkempia määritteitä em. järjestyksessä ovat Wan Kam Leung, Francis Fong ja William Cheung, ovat niin ikään keskenään erilaisia.

Olen onnistunut tähän asti kirjoittamaan lajista ottamatta kantaa siihen, mitä kirjoitusasua siitä pitäisi käyttää. Suomenkielinen Wikipedia käyttää epäjohdonmukaisesti joissakin artikkeleissa muotoa Wing Tsung, mikä ei ole oikein mitenkään perusteltua, koska tunnusmerkillinen kirjoitusasu viittaa luonnollisesti johonkin tiettyyn kouluun. Itse karsastan isoja alkukirjaimia, koska kaikkien muidenkin lajien nimet kirjoitetaan pienellä, esim. kickboxing, taijiquan, karate. En myöskään erityisemmin pidä tässä tapauksesta yhdyssanan kirjoittamisesta erikseen, sillä koen nimen kotoutuneen suomeen ainakin jollain tasolla. Siksi suosin itse kirjoitusasuja wingtsun ja wingchun. Nämä eivät ole ristiriidassa suomen oikeinkirjoituksen kanssa eivätkä ole liian hankalia tunnistaa vakiintuneen käytännön valossa.

Mainittakoon lopuksi, että myös kiinalaisissa kirjoitusmerkeissä esiintyy vaihtelua sen välillä, kirjoitetaanko 詠春 vai 永春. Molemmat ovat pinyinillä yǒngchūn, mutta kantoniksi ensimmäinen on Yale-järjestelmällä wihng-chēun ja jälkimmäinen wíhng-chēun. Ensimmäinen tavu eroaa siis toonin osalta, joka on ensimmäisessä tasainen, jälkimmäisessä nouseva. Myös lajin nimi muuttuu tällöin, sillä ensiksi mainittu merkitsee 'laulaa+kevät' ja jälkimmäinen 'ikuinen+kevät'. Jälkimmäistä ja mahdollisesti alkuperäisempää (ks. Complete Wing Chun 107-108) kirjoitusasua käyttävät tyypillisesti ne, joiden kantaopettajaksi nimetään legendaarinen Ji Sin (至善 Zhìshàn), esim. Andreas Hoffman, jonka opettaman lajin nimessä toonin ero on merkitty täysin mielivaltaisesti vokaalin laadulla transkriboimalla 永春 muodossa Weng Chun. Leung Tingin mukaan Pan Nam käytti ilmeisesti molempia muotoja sekaisin (Roots and Branches of Wing Tsun, 302), mutta ainakin mottokokoelmassaan hän kirjoitti 永春 (307).

Matkaohjeita Suomen suuriruhtinaanmaahan, osa 2

Kuten luvattua, käsittelen tässä teoksen Handbook for Travellers in Russia, Poland and Finland suomen kielen sanasto- ja fraasisanakirjaosuutta.

Sanasto sisältää n. 800 englanninkielistä hakusanaa. Suurin osa on, kuten odottaa saattaa, substantiiveja ja verbejä, mutta lukuisat kieliopilliset sanat mahdollistavat ainakin periaatteessa kokonaisten virkkeiden muodostamisen.

Hankalimmin sovellettavia käytännössä lienevät englannin prepositioille annetut sijapäätevastineet:

From (suffix; ex. gr.) sta.
In (suffix.) ssa.
Of (suffix) n (gen.)
(about) (suffix) sta
To (suffix.) -hin, or lle

Näitä päätteitä sanastosta löytyviin substantiiveihin yhdistettäessä laajasti käsitelty vokaaliharmonia (ks. edellinen osa) lienee ongelmista vähäisin. Muutamille muille prepositioille annetut post- ja prepositiovastineet osuvat todennäköisesti helpommin suunnilleen oikeaan, vaikka mitään mainintaa niiden vaatimasta genetiivistä ei annetakaan:

With Kanssa (postpos.).
Within Sisässä, Seassa (postp.)
Without Ulkopuolella, Paitsi.

Pronominien kohdalla on horjuvuutta yksityiskohdissa: us erotellaan datiivissa (meille) ja akkusatiivissa (meidät), mutta sanan me ainoa vastine on minulle. Kaikki persoonapronominit esiintyvät tietysti nominatiivissa ja genetiivissä, mutta toisessa persoonassa erotetaan yksikkö ja monikko jostain syystä vain genetiivissä:

Your Teidän.
--- (thine) Sinun.

Voisi ajatella, että ulkomaalaisen vierailijan on helpompi teititellä varmuuden vuoksi kaikkia, mikä selittäisi sanan te ainoana sanalle you annettuna vastineena, mutta miksi tehdä ero omistusmuodossa?

En käy sen tarkemmin läpi sanaston jokaista yksityiskohtaa. Nykysuomesta poikkeavina muotoina mainittakoon kammarpiika, sisäpiika 'huonepalvelija', lähettiläskunta 'suurlähetystö', munaskuu 'munuainen', ja punainen viini. Sanastossa on myös lainasanoja, joista osa on edelleen käytössä puhekielessä, sekä muita nykyään murteellisiksi katsottavia tai muuten mielenkiintoisia suomen kielen sanoja (tässä laiskuuteni vuoksi englanninkielisten hakusanojen mukaisessa järjestyksessä): ehtoopuoli, kapsäkki, rätinki, huopatäkki, loota, murkina, suurus, kuula 'luoti', ränget 'länget', piisata, tuhma 'tyhmä', repo, hiuskähertäjä 'kampaaja', verosta 'sijasta', suutelo, kyökki, pesuakka, verimato, imiäinen 'iilimato', matrassi, munakaakku 'omeletti', lyijyspännä, talkrikki, portsooni, natsäkki 'matkalaukku', kirjemerkki, piletti, reisaavainen 'matkustaja'.

Suomalaisista erikoisuuksista sauna on listattu sanan bath house kohdalla. Vesiklosettia etsivä turisti on saattanut pettyä karvaasti todettuaan sanan water closet suomalaisten vastineiden huussi ja makki todellisen merkityksen. Perunoiden ja päärynöiden sekaannuksesta kertoo se, että potato on sanaston mukaan potaatti ja pear puolestaan peruna. Tämä juontaa juurensa siitä, että perunoita kutsuttiin aluksi päärynöiksi samalla logiikalla kuin toiset kutsuvat niitä omenoiksi (esim. ransk. pomme de terre, saks. Erdapfel); peruna ja päärynä ovat itse asiassa pohjimmiltaan sama sana.

Fraasisanakirja ("dialogues - kanssa-puheita") sisältää toista sataa lyhyttä lausetta, joiden avulla avulla voi mm. toivottaa hyvää yötä ja huomenta, ilmoittaa kansalaisuutensa ja kellonajan, pyytää lusikkaa sekä antaa käskyjä isvossikalle. Turistin ei kannata tietenkään suostua maksamaan mitä tahansa hintoja:

What is there to pay? Mitä olen velkaa?
Bring the bill. Tuo rätinki.
The bill is too heavy. Rätinki on kovin suuri.
It must be reduced. Se pitää vähennettämän. (436)

Opas ei valitettavasti kerro, miten toimia, jos laskun suuruudesta syntyy rajumpaa erimielisyyttä. Jonkinlaisen tippi- ja tinkimiskulttuurin olemassaolosta kertovat seuraavat fraasit:

Drink money. Juoma-rahaa.
Tea money. Juoma-rahaa.
I will give you drink money. Minä annan juomarahaa.
I will not give you drink money. En anna juomarahaa.
What is your charge? (To a drojky or sledge driver.) Mistä hinnasta ajat?
No, I shall only give 50 p. En anna kuin viisikymmentä penniä. (436)

Toisaalla mainitaan, että koska matkustaminen on Suomessa niin halpaa, että ajuri tyytyy 25 penniin yhdeltä asemaväliltä (n. 15 km), voi kuskeille maksaa myös 50 penniä, mitä pidetään hyvin avokätisenä. Yllä oleva lause on siis ilmeisesti soveltunut hyvin ehkäisemään ahneiden drožkikuskien yrityksiä kiskoa ulkomaalaisilta matkustajilta enempää kuin on kohtuullista. Halutessaan hollikyydin matkamiehen tulee "call lustily for horses (in Swedish, hästar, and in Finnish hevoset), adding as many words signifying 'make haste,' as he can - thus, strax, genast, and skynda in Swedish (or sukkelaan, pian in Finnish)". Koska sanastossa sanan immediately vastineeksi on annettu kohta, on mahdollisuuksien rajoissa, että matkustajan ja hollimiesten välillä on sattunut väärinkäsityksiä kiirehtimisen suhteen, siis mikäli sana on jo tuolloin kärsinyt nykyisestä monimerkityksellisyydestään.

Kestikievarit ovat oppaan mukaan yleensä siistejä, mutta ei silti haittaa osata kysyä vaikkapa seuraavia asioita:

Are the sheets dry? Ovatko lakanat kuivat?
Is the bed clean? Onko vuode siisti?
Which is the best hotel? Mikä on paras hotelli?

Edellä käsiteltyä yleissanastoa ja fraasisanakirjaa täydentävät kuukaudet, viikonpäivät, lukusanat sekä mitta- ja rahayksiköt omina listoinaan.

Palatessani aiheeseen seuraavan kerran käsittelen suomalaisen kirjallisuuden surkeaa tilaa 1800-luvun lopulla.