Ns. pakkoruotsista, osa 4

"Pakkoruotsi" pulpahti taas esille jossakin, ja seuraamani ajatustenvaihdon sävy toi mieleen erään sosiaalisessa mediassa käymäni keskustelun, jonka olin jostain syystä tallentanut. Lainaan keskustelun tähän kokonaisuudessaan siksi, että se on omien kokemusteni valossa kohtuullisen edustava, ja antaa hyvän syyn kerrata muutamia mielestäni oleellisia aiheeseen liittyviä seikkoja. Lukijat, jotka eivät halua lukea keskustelureferaattia, voivat hypätä suoraan toiseksi viimeiseen kappaleeseen (merkitty punaisella).

Ilman ruotsin kielen taitoa jäisivät Augustin Ehrensvärdinkin päiväkirjat lukematta.

Keskustelu lähti siitä, että huomasin alla lainatut kappaleet, jotka olivat kommentteja sivistysvaliokunnan päätöstä tyrmätä kansalaisaloite ruotsin kielen valinnaisuudesta koskeneeseen uutiseen:

Itse opetan lukiossa pakkohistoriaa, naapurissa pakkoyhteiskuntaoppia ja pakko englantia, yläkerrassa pakkomatikkaa, pakkofysiikka. Eli lopettakaa jo jauhaminen pakkoaineista. Lukiossa on 75 pakollista kurssia, jotka kaikki ovat pakollisia. Ne EIVÄT OLE RUOTSINKURSSEJA.

Pienenä lisänä vielä kaikille työttömyydestä huolestuneille. Ruotsissa ja Norjassa yhteensä lähes 10 miljoonaa työpaikkaa. Valitettavasti niitä täytetään pakkoruotsin taitajilla ja vastustajat täyttävät työttömyystilastoja. Katsokaa millaisiin hommiin kietaidottomat suomalaiset ovat ajautuneet Ruotsissa. Savolla ja suomenkielellä ei pitkälle pötkitä.

Tässä siis pakkoruotsia perustellaan (1) sillä, että on muitakin pakollisia aineita, ja (2) sillä, että ruotsin taito auttaa hakemaan töihin Ruotsiin ja Norjaan. Vastasin näihin perusteluihin seuraavasti:

Tuskin kiistät, että kieliaineilla on periaatteellinen ero matematiikkaan ja reaaliaineisiin? Minkään yksittäisen kielen pakollisuutta ei voi perustella sillä, että koulussa on pakollisina aineina esim. historiaa, yhteiskuntaoppia, matematiikkaa ja fysiikkaa. Näihin yleishyödyllisiin aineisiin rinnaistuisi parhaiten nähdäkseni kieliaineiden pakollisuus yleensä, joiden suhteen kaikin puolin järkevintä olisi, että pakolliset kielet saisi valita itse (käytännön rajoitteet huomioiden toki). Koska asiat eivät tietenkään ole mustavalkoisia, on myös syytä tunnustaa se tosiasia, että englanti *on* aivan erityisessä asemassa vieraiden kielten joukossa, vaikken henkilökohtaisesti kannattaisi senkään pakollisuutta. Jos pakkoruotsia perustellaan sillä, että Ruotsissa on työpaikkoja, joiden hakemiseen tarvitaan ruotsin kielen taitoa, voidaan perustellusti kysyä, miksi valtiovallan kannalta olisi mielekästä varmistaa, että kaikki suomalaiset voivat hakea töihin nimenomaan Ruotsiin.

Kuten todettua, kannatan itse perusopetuksessa kahta pakollista kieltä, jotka voi valita opetuksen järjestäjän tarjonnasta. Itse pakkoruotsiasian purkaminen pitäisi oikeastaan aloittaa virkamiesten ja ylempien oppilaitosten kielitaitovaatimusten tarkistamisesta, mutta se on toinen asia. (Oma keskustelunsa on se, että pakollinen ruotsi edistää tasa-arvoa juuri ruotsin kielen taidon vaatimusten vuoksi.) Sain seuraavan vastauksen:

Suurin osa suomalaisista ulkomaille lähtijöistä on matkannut juuri Ruotsiin. Tällä hetkellä heitä on siellä runsaat 300.000. Ruotsissa ja Suomessa on lähinnä toisiaan muistuttavat yhteiskuntajärjestelmät, eikä Norjakaan ole kovin kaukana. Pakko-sana tuntuu olevan pahasti juurtunut suomenkieleen. Suomi on edelleen kaksikielinen maa ja kumpaakin kieltä tarvitaan monissa eri yhteyksissä. Kielen oppiminen ei ole vaikeata, pystyyhän tänne tulleet ulkomaalaisetkin oppimaan suomen kielen. Tosin 750 vuotta Ruotsin yhteydessä ei ole riittänyt osalle meistä omaksua ruotsinkieli. Kieli on rikkaus. Itse olen saanut aina halutessani töitä Ruotsista juuri kielen ansiosta. Lamavuosina työttömyyden kasvaessa jopa 500.000 tuhanteen, jäi Ruotsin työmarkkinat monelta haaveeksi juuri kielitaidon puutteen vuoksi. Heja Sverige B)

Vastasin yllä olevaan seuraavasti:

En kiistä oikeastaan mitään esittämistäsi asioista (vaikka pidän rivien välistä lukemaani asennetta itselleni vieraana), mutta en näe sitä mekanismia, millä näistä voidaan johtaa kaikkien suomenkielisten velvollisuus opiskella ruotsia sen sijaan, että voisi ruotsin sijaan opiskella vaikkapa saksaa, ranskaa tai venäjää.

En tosiaankaan kiistä mitään kanssakeskustelijani esittämiä seikkoja: (1) suurin osa emigranteista on lähtenyt Ruotsiin; (2) Ruotsi, Norja ja Suomi ovat yhteiskuntajärjestyksiltään suhteellisen lähellä toisiaan; (3) Suomi on kaksikielinen maa; (4) uuden kotimaan kielen oppiminen ei ole yleisesti ottaen vaikeaa; (5) satoja vuosia kestäneen valtioyhteyden aikana Ruotsin kanssa kaikki suomalaiset eivät vaihtaneet kieltään ruotsiksi; ja (6) kielitaidosta on hyötyä. Rivien välistä lukemallani asenteella viittaan kommenttiin, että vaikka ruotsi ei ole vaikeata oppia, ei 750 vuotta silti ole kaikille suomalaisille riittänyt, vaikka tänne muuttaneet ulkomaalaisetkin oppivat (tunnetusti "vaikeaa") suomea: tässä on vaikea olla näkemättä sitä samaa ylimielistä asennetta, jota käsittelin jo ensimmäisessä kirjoituksessani aiheesta.

Kielet on aina rikkaus. Vastauksena kysymykseesi kielistä toteaisin, että kaikki opiskelu on hyvästä. Tosin harva meistä saa töitä Espanjasta, Ranskasta tai Saksasta. Venäjälle en ole kuullut olevan jo tämän hetkisestä poliittisesta tilanteesta johtuen mitään ryntäystä. Ruotsiin meillä on vuosisataiset yhteydet ja se yhteiskunta on lähinnä meitä. Tuskin ensimmäisenä työttömyysuhan tullessa kodeissa pohditaan lähtöä Espanjaan tai Ranskaan. Viimeiseksi varmasti Venäjälle. B)

Itsestäänselvyyksien (lihavointi minun) lisäksi keskustelu kääntyy sivuraiteille eli siihen, mihin maahan suomalaiset lähtisivät töihin työttömyyden uhatessa, ikään kuin tämä olisi relevantein seikka kielten pakollisuudesta puhuttaessa. Vastasin seuraavasti:

Totta kai minkä tahansa kielen osaaminen on rikkaus. Tämä on päivänselvä asia, jota en ole nähnyt kenenkään varteen otettavasti kyseenalaistavan. Kyse on siitä, miksi *ruotsin* taito on sellainen erityisnen [sic]rikkaus, että sen hankkimisen (tai ainakin yrittämisen) tulee olla pakollista. (Vertailun vuoksi kirjoitus- ja lukutaitoa voidaan pitää sellaisena yleissivistyksenä, mistä periaatteessa kenelläkään ei voida katsoa olevan oikeutta vapaaehtoisesti kieltäytyä, eikä tästä edes vallitse merkittävää erimielisyyttä.) Kysyn edelleen: miksi siitä, että suomalaisen on maantieteellisistä ja kulttuurillisista syistä helpointa lähteä Ruotsiin töihin, seuraisi se, että ruotsin kielen opiskelun on oltava *kaikille* suomalaisille *pakollista*?

"Yrittämisellä" viittaan siihen, että minkään tietyn tasoinen ruotsin taito ei varsinaisesti ole pakollinen, vaan ainoastaan sen opiskelu: pakollisten kurssien läpäisyä alimmalla mahdollisella arvosanalla ei voida pitää merkkinä minkäänlaisesta mielekkäästä kielitaidosta. (Työpaikkojen ja virkojen kielitaitovaatimukset ovat asia erikseen.) Sain kysymykseeni vastaukseksi, että vastasin juuri itse kysymykseeni.

Lopputulemaksi siis ilmeisesti jää, että tässäkin tapauksessa pakkoruotsin perusteeksi riittää se, että suomalaisten on muista kuin kielellisistä syistä helpointa lähteä Ruotsiin töihin, ja näin ollen ruotsin pakollisella opetuksella asia on tehtävä vielä helpommaksi. Kieltämättä hieman epätavalliseksi tämän keskustelun tekee se, että yleensä asiaa yritetään perustella Suomen ruotsinkielisen väestön, ei Ruotsin ruotsinkielisen väestön olemassaololla. Esimerkiksi Folktingetin perustelut yrittävät lähtökohtaisesti perustua perustuslakiin ja yleisiin sivistysnäkökulmiin.

Rapakivi on myös ruotsia (14.8.1747).

Viimeksi mainittuun eli yleisiin sivistysnäkökulmiin liittyen palaan siihen teemaan, että koulussa tosiaan on muitakin pakollisia aineita kuin ruotsi. On totta, että koulun oppiaineet eivät perustu mihinkään aksiomaattiseen logiikkaan, vaan oppiainejaon ja opetussuunnitelman taustalla on pitkä historiallinen prosessi. Se, mitä perusopetuksessa opetetaan osana kaikille pakollista yleissivistystä on ihmisoikeussopimuksien puitteissa päätettävissä demokraattisin mekanismein lainsäädännön tasolla. Kuten jo todettua, oikeuteen saada perusopetusta liittyy läheisesti oppivelvollisuus: perusopetuksen oppimäärän (matalimmalla hyväksytyn suorituksen tasolla) katsotaan olevan jotain sellaista, mistä kellään ei ole oikeutta kieltäytyä, koska hän olisi silloin kyvytön selviytymään yhteiskunnassa ja jäisi siis rasitteeksi muille. (Toki tällaiseksi "rasitteeksi" voi päätyä myös itsestä riippumattomista syistä, esimerkiksi vammautumisen seurauksena, joten on eettisesti suotavaa, että on olemassa jonkinlainen turvaverkko.) Luontevin ääriesimerkki on tietysti ylempänä mainitsemani luku- ja kirjoitustaito sekä laskutaito, joita ilman nyky-yhteiskunnassa ei yksinkertaisesti pärjää, joten huoltajilla ei katsota voivan olla oikeutta päättää, että heidän lapsestaan tulee luku- ja laskutaidoton. Monien muiden asioiden tärkeydestä voidaan tietysti keskustella, viimeisimpänä mieleen tulevana asiana ohjelmoinnin opetuksen sisällyttäminen perusopetukseen, jossa suunta on mielestäni oikea.

Edustuksellisessa demokratiassa asioista ei päätetä huutoäänestyksillä eikä (onneksi) somemöhinällä: poliitikkojen ja virkamiesten kokonaisuus edustaa ainakin ideaalitilassaan asiantuntijuuden ja kansan poliittisen tahdon (tekno- ja demokratian) tasapainoa. Jos ruotsin kielen taito olisi oikeasti niin välttämätöntä kuin virallisilta tahoilta jatkuvasti kerrotaan, voisi olettaa, ettei "pakkoruotsi" kohtaisi niin paljon vastustusta. (Minulle henkilökohtaisesti ruotsin kielen taito on tietysti välttämätön.) Jos ruotsin kieli olisi yleisesti välttämätön rikkaus, voisin myös kuvitella, että se olisi helposti asiantuntijoiden perusteltavissa joillain järjellä ymmärrettävillä, ylemmistä periaattesta johdetuilla argumenteilla. Näin ei kuitenkaan näytä olevan, koska jopa Folktingetin, jonka lakisääteisenä tehtävänä on toimia "ruotsin kielen aseman edistämiseksi Suomessa", perustelut pakkoruotsille ovat pääpiirteissään yhtä omituisia kuin ylempänä siteeratussa keskustelussa tai Juha Itkosen taannoisessa kolumnissa.

Helsingin latinankielisiä piirtokirjoituksia, osa 3

Tämä kirjoitus jatkaa Helsingin latinankielisten piirtokirjoitusten tunnetuksi tekemistä (osa 1, osa 2, spin-off) kolmella (tai oikeastaan neljällä) tekstillä.

Vallilassa sijaitsevaa Harjun nuorisotalon julkisivua koristaa kahden ristin väliin asetettu teksti:

STATUTUM EST
HOMINIBUS MORI

'Ihmisten on säädetty kuolla'. Tämä nuorisotalon olemukseen hieman huonosti sopiva raamatullinen motto selittyy sillä, että rakennus valmistui vuonna 1923 alunperin paarihuoneeksi eli ruumishuoneeksi. Rakennuksen toisella puolella lukeekin paarihuone - bårhus.

Nykyinen nuorisotalo, entinen ruumishuone.

Rakennukseen liittyy kiinnostavaa paikallishistoriaa. Tattarisuon tunnetun ruumiinsilpomistapauksen selvittelyn aikana Isänmaallisen kansanliikkeen Lapuan liikkeen [ks. kommentti] lehdessä Ajan Sanassa väitettiin paarihuoneen vahtimestarin vierailleen toistuvasti Alppiharjussa sijainneessa sylttytehtaassa (mahdollisesti ihmisperäisiä raaka-aineita toimittamassa), mistä on peräisin lentävä lause "jäljet johtavat sylttytehtaalle". Ruusu-Ristiin kuuluva vahtimestari pidätettiinkin epäiltynä osallisuudesta hirmutekoihin, ja hänen kotoaan takavarikoitiin "runsaasti omituista, jonkinlaista puoliuskonnollista kirjallisuutta" (Länsi-Savo 118/1931, s. 4). Todelliseksi syylliseksi paljastui kuitenkin Vilho "Noita" Kallion johtama okkultistiryhmä, joka harrasti Mustan raamatun taikatemppuja Malmin hautausmaalta hankittujen ruumiinosien avulla. Vapautumisestaan huolimatta vahtimestari menetti mediamylläkän johdosta työnsä, hänen vaimonsa joutui loppuiäkseen mielisairaalaan ja yksi hänen pojistaan teki itsemurhan.

Rakennuksen itäisellä sivulla on Kaartin jääkärirykmentin ja Ässä-rykmentin perinnetoimikunnan 18.10.2001 kiinnittämä laatta lähinnä helsinkiläisistä koostuneen Jalkaväkirykmentti 11:n muistoksi. Rykmentti lähti "Vallilan tavara-aseman Harjun paarihuoneelta [...] ylimääräisiin kertausharjoituksiin kohti Karjalan kannasta ja Talvisotaa" 18.10.1939. Laatassa mainitaan myös, että kyseinen talo oli "monen ässäläisen viimeinen pääteasema kotikaupunkiin". Laattaan on lisäksi lainattu paarihuoneen motto "STATUTUM EST HOMINIBUS MORI". Ässärykmentin muistoksi on nimetty Ässäkasarmi Santahaminassa sekä Kalliossa sijaitseva Ässänrinne, jonka varrelta löytyy myös Ässärykmentin muistomerkki.

Pitkänsillan toisella puolella, Metsätalon pihan pohjoissivulla kasvaa visakoivu, jonka edessä olevassa laatassa on seuraava latinankielinen teksti:

HAEC
BETULA VERRUCOSA
IN MEMORIAM CONGRESSUS
UNIVERSALIS TERTII PRO SIL-
VICULTURA DIE XVI MENSIS
IULII ANNO DOMINI MCMXLIX
INSTITUTA EST

'Tämä visakoivu on istutettu heinäkuun 16. päivänä 1949 III maailman metsäkongressin muistoksi.' Latinankielinen teksti on laatassa käännettynä englanniksi, ranskaksi, suomeksi ja ruotsiksi. Betula verrucosa on rauduskoivun tieteellinen nimi, josta visakoivu on karjalainen muunnos eli "var. carelica".

Visakoivu laattoineen Metsätalon pihassa.

Sana silvicultura 'metsänhoito' on muodostettu sanan agricultura (ager 'pelto') mallin mukaan sanasta silva 'metsä'. Päivämäärämerkintä die XVI mensis Iulii on selkeä ja nykykielten käytännön mukainen, mutta roomalaisen kalenterin mukaisesti päivä olisi postridie Idus Iulias eli "heinäkuun iduksen jälkeinen päivä".

Tämä muistipuu ja Metsätalon nimi muistuttavat ajasta, jolloin talossa toimivat Metsäntutkimuslaitos sekä Helsingin yliopiston metsäntieteellinen laitos. Jälkimmäinen on siirtynyt Viikkiin, jossa sivumennen sanoen sijaitsee myös eräs katu, joka on nimetty saman maanviljelystalouden professorin mukaan kuin minutkin. Nykyään Metsätalossa toimivat nykykielten laitos sekä klassillinen filologia.

Jatkettaessa matkaa Kamppiin ja kauppakeskus Forumiin, tulee Kukontorille vievien liukuportaiden alapäässä vastaan laatta, jossa on seuraava teksti:

AMOS ANDERSON
1878 - 1961
FUNDATOR FORI

'Torin perustaja.' Amos Anderson testamenttasi omaisuutensa Konstsamfundetille, joka on nykyään kauppakeskus Forumin suurin omistaja. Hänen kotinsa Yrjönkatu 27:ssä on hänen testamenttinsa mukaisesti nykyään taidemuseona.

Amos Anderson.

Forum on latinan sana, joka merkitsee toria. Ensimmäisen tavun o-äänne on klassisessa latinassa lyhyt, mutta kauppakeskuksen nimessä se on tapana ääntää pitkänä. Keskustelupalstaa (niin konkreettisessa kuin abstraktimmassakin mielessä) tarkoittava sana on tapana ääntää ja kirjoittaa "foorumi".

Fun with Flags (huumorintajuttomuudestani, osa 3)

Silloin tällöin tulen vilkaisseeksi, millaista keskustelua käydään paitsi kieliaiheisiin liittyvien uutisten kommenteissa, myös Ylilaudan ja Suomi24:n kieliä tai kieltä käsittelevillä palstoilla ("Kieli ja kielioppi", "Kielet ja kääntäminen"). Viime viikolla satuin törmäämään hauskaan Differenza linguistiche -kuvaan, jolle tirskahdin ääneen:

Kuva on hauska siksi, että tavanomainen asetelma, jossa suomi on se, jolle nauretaan, on käännetty ympäri vertaamalla maailmankielitä läjään uralilaisia kieliä. (Juu, joskus näissä nauretaan saksalle.) Lisähuumoria syntyy siitä, että suurin osa lipuista ja niihin liittyvistä kielistä ovat vielä tuntemattomampia ja oudompia kuin suomi.

Jaoin kuvan Facebookissa. Lopputulos oli odottamaton ja poikkeuksellinen: yli 250 jakoa ja lähes saman verran tykkäyksiä. Kuvan saamasta yllättävästä suosiosta johtuen kirjoitin kommenttiketjuun olevani harmissani, etten kuvan jakamisen sijaan varastanut ideaa ja tehnyt parempaa versiota.

Ajattelin kuitenkin, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan muttei kuitenkaan liian myöhään, joten nettimeemien kirjoittamattomia lakeja noudattaen lisäsin kuvaan kaksi lippua (toinen rivi) ja muutin kaikki tekstit. Alla muokattu versio:

(Siitä voi olla tietysti montaa mieltä, onko tämä varsinaisesti parempi versio.)

Kuvan tueksi sanon tässä kirjoituksessa muutaman sanan itse lipuista. Kunkin kielen yhteyteen olen lisännyt linkin Wikipediaan, mikäli sellainen löytyy kyseisellä kielellä, jotta kielistä kiinnostuneet voivat vilkaista, minkä näköistä kyseinen kieli on kirjoitettuna.

Lippujen käyttäminen merkitsemään kieliä on lähtökohtaisesti hieman ongelmallista, sillä kielet ja maat eivät vastaa toisiaan täydellisesti. Euroopan kansallisvaltioiden tapauksessa asia olisi teoriassa helppo, mikäli kukin kansa puhuisi omaa kieltään omassa maassaan. Näin ei kuitenkaan ole, ja esimerkiksi Suomessa (suomen)ruotsia merkitään hieman epäloogisesti Ruotsin lipulla, ja useimmissa Saksan ulkopuolisissa maissa saksan kieltä Saksan lipulla, vaikka saksaa puhutaan toki muuallakin. Englannin merkkinä käytetään yleensä Yhdistyneen kuningaskunnan lippua (kuten yllä), vaikka tavallaan perusteltu voisi olla Englannin lippu (Pyhän Yrjön risti). Käytännössä tavanomaisesti käytetyt liput ovat kuitenkin visuaalisesti ja muutenkin käyttäjälähtöisyyden kannalta paras vaihtoehto.

Yllä olevan kuvan osalta on aivan ensiksi huomattava, että vain kolmella uralilaisella kielellä on "oma maa", nimittäin suomella, virolla ja unkarilla. Toisen sarakkeen kaksi ylintä lippua ovat Venäjän federaation subjektien lippuja. Muut liput ovat enemmän tai vähemmän virallisia kansallis- tai heimolippuja, jotka sopivat sellaisina oikeastaan melko hyvin kuvaamaan niihin liittyviä kieliä.

Ylinnä ensimmäisessä sarakkeessa on vuonna 1918 virallistettu Suomen lippu ja suomen kieli. Suomen lipun alla on vuonna 2007 käyttöön otettu Meänmaan lippu. Meänkieli on suomen ohella yksi Ruotsin virallisista vähemmistökielistä, vaikka se onkin "vain" suomen peräpohjalainen murre (vrt. kveeni).

Seuraavana on viron kieli (Vikipeedia) ja Viron lippu, joka on ollut virolaisten kansallinen symboli 1800-luvun lopulta alkaen ja Suomen lipun tapaan virallinen valtiolippu vuodesta 1918. Viron alla on Kaakkois-Virossa puhuttava võro (Vikipeediä), joka on historiallisesti viron murre. Vuonna 2013 suunnittelukilpailun voittajaksi valitun võron lipun kahdeksansakaraisen tähden sakarat symboloivat historiallisen Võromaan kahdeksaa kihlakuntaa, ja valkoinen väri puhtautta, jota tulee vaalia võron kieltä ylläpidettäessä.

Vepsää (Vikipedii) merkitsevä Vepsän lippu on ollut käytössä vuodesta 1992, mutta hyväksyttiin Vepsän kansallisen volostin lipuksi vasta vuonna 2000. Vuoden 2006 alusta volostin tilalla ovat olleet kolme vepsäläistä maalaiskuntaa, Šokšu, Šoutjärvi ja Kalajoki. Lippu säilyy kansallisena tunnuksena.

Seuraava lippu on inkerikkojen lippu. Inkerikot ovat Inkerinmaan ortodoksisia "alkuperäisasukkaita", kun taas inkeriläiset ovat Suomesta 1600-luvulla Inkerinmaalle muuttaneita luterilaisia savolaisia ja karjalaisia. Jälkimmäisten lippuun palaan alempana.

Ensimmäisen sarakkeen alin lippu on Itä-Karjalan, ja kieli on aunuksenkarjala (Wikipedii), joka on eräs karjalan päämurteista. Nykyisen Karjalan tasavallan virallinen kieli on venäjä. Akseli Gallen-Kallelan suunnittelema lippu syntyi alunperin heimosotien tarpeisiin vuonna 1920.

Toisessa sarakkeessa ovat yhtä poikkeusta (ja englantia) lukuunottamatta kaukaisemmat sukukielet. Ylinnä on Hanti-Mansian autonomisen piirikunnan lippu. Piirikunnan virallinen kieli on venäjä, mutta koska siellä asuu sekä hanteja että manseja, jotka puhuvat hantia ja mansia, toimii sen lippu kätevästi näiden molempien kielten symbolina.

Hanti-Mansian lipun alla on Marin tasavallan lippu. Tasavallan asema on hieman autonomista piirikuntaa vahvempi, ja marin kielellä onkin siellä virallinen asema venäjän ohella. Suomen sanojen alkuperä (= SSA, 1991) antaa muodon kit kielitiedoksi vain tšeremissin eli marin, joten olettaisin muodon olevan suunnilleen sama sekä niitty- (Википедий) että vuorimarissa (Википеди). Vuorimariin erityisesti viitatessa (ainakin nettisanakirjasta löytyy näemmä muoto кизӓ) voisi käyttää Marin tasavallan lounaisosassa sijaitsevan Vuorimarin piirin lippua (kuva alla).

Vuorimarin piiri.

Seuraavana on mordvalaisista kielistä ensimmäinen eli mokša (Википедиесь), jota symboloi mokšalaisten epävirallinen lippu, joka valittiin internetäänestyksessä vuonna 2010. Mokšan alla on oikeastaan ensimmäiseen sarakkeeseen muiden itämerensuomalaisten kielten joukkoon kuuluva liivi. Liivin lipun suhteet ovat samat kuin Latvian lipun, mutta värit ovat eri. Liivin kieli on sammunut kieli, mutta elvytystoiminta on käynnissä. Elinvoimaisuuden osalta toista ääripäätä edustaa unkari  (Wikipédia). Koska suomella ei ole Euroopassa juurikaan sukukieliä, ovat suomalaiset perinteisesti hyvin tietoisia unkarin ja suomen sukulaisuussuhteesta, vaikka kyseessä ei ole missään tapauksessa erityisen läheinen suhde. Joka tapauksessa sanan kéz lisäksi moni saattaa tuntea sellaisia sanoja kuin vér 'veri' ja méz 'mesi'. Unkarin alla on toinen ja suurempi mordvalaisista kielistä, ersä (Википедиясь).

Viimeisenä, rage face -muotona on englannin hand. Tämä sana esiintyy kaikissa germaanisissa kielissä muttei muissa indoeurooppalaisissa kielissä. Koska mitään kättä tarkoittavaa sanaa ei voida postuloida indoeurooppalaiseen kantakieleen, on käypä vitsi, että muinaisilla indoeurooppalaislla ei ollut käsiä. (Indoeurooppalaiseen kantakieleen rekonstruoitavat puita, eläimiä ja vesiä merkitsevät sanat eli niiden tarkoittamat, kielen puhujien ympäristössä olemassa olleet asiat ovat tärkeä lähde indoeurooppalaisten alkukotia etsittäessä.)

Muokkaamassani ("parantelemassani") versiossa uralilaisten kielten sanojen muodot perustuvat Kaisa Häkkisen Nykysuomen etymologiseen sanakirjaan (2004) lukuun ottamatta maria, mokšaa, aunuksenkarjalaa ja meänkieltä. Marin- eli tšeremissin- ja mokšankieliset muodot ovat Suomen sanojen alkuperästä, kuten myös liivin vaihtoehtoinen muoto keʼž, jonka valitsin muodon keʼiž sijaan siksi, että se on visuaalisesti lähempänä muita kieliä.

Harkitsin myös inkeriläisten ja vatjalaisten lippujen ja kielten lisäämistä, mutta tulin siihen tulokseen, että vatjan tšäsi on liian kaukana kädestä toimiakseen tässä yhteydessä. Itä-Karjalan lipun tavoin Inkerin lippu on alunperin syntynyt heimosotien yhteydessä, vaikka sen tarkka syntytarina on hieman hämärä. Useampi kuin yksi henkilö on huomauttanut, että listaan voisi lisätä pohjoissaamen sanan giehta ja saamelaisten vuonna 1986 hyväksytyn heimolipun. En näe tässäkään suurta järkeä, sillä giehta on niin kaukana kädestä, että sekään ei ole mielestäni sopiva tähän kontekstiin, vaikka onkin etymologisesti sama sana.

Inkeriläiset, vatjalaiset ja saamelaiset.

Muita SSA:ssa esiintyviä mutta tässä käyttämättä jääneitä sanoja ovat ostjakin ja vogulin (eli hantin ja mansin) eri murremuodot, karjalan käsi, lyydin käži ja käsi, joille löytyisi kyllä Lyydiläisen seuran käyttämä lyydiläisten lippu, sekä votjakin ja syrjäänin (eli komin ja udmurtin) ki, jonka yhteydessä voisi käyttää Komin ja Udmurtian tasavaltojen lippuja. Ajattelin, että ki on kuitenkin liian kaukana kädestä.

Lyydiläiset, Komin tasavalta ja Udmurtia.

Pohdin myös, pitäisikö kyrillisillä aakkosilla kirjoitettavat kielet antaa natiivissa kirjoitusasussaan, mutta ajattelin tämän siirtävän huomiota liikaa pois muotojen samankaltaisuudesta. (Joissakin meemeissä olen kyllä nähnyt muita kirjoitusjärjestelmiä transkriptioineen.)

Englannin hand-sanan innoittamana yllättävän moni on kokenut oleelliseksi mainita, että 'käsi' on jollain toisella germaanisella kielelle myös hand. Moni on myös maininnut, mitä sanaa kädestä käytetään jossain aivan muussa kielessä, esimerkiksi ranskassa. Kyse tuskin on huumorintajun täydellisestä puutteesta vaan todennäköisemmin vain formaatin tuntemattomuudesta.

Saatan paremmalla ajalla teettää laajennetun version, jossa on lisää kieliä ja murteita sopivine lippuineen. En tosin ole varma, kuinka pitkälle tätä vitsiä kannattaa jatkaa. Ainakin ersä ja mokša olisi kai hyvä siirtää vielä vierekkäin.

Loppukevennykseksi vielä uusi alkuperäisteos, jota fennougristien voisi olettaa pitävän ainakin velvollisuudentunnosta hauskana:

Vihapuheesta

Tässä kirjoituksessa käsittelen sanaa vihapuhe. Innoituksena tälle ekskursiolle toimi Helsingin Sanomissa ollut Tommi Uschanovin kolumni "Uutuusharha hämää kokeneenkin kielentutkijan – ”vihapuhe” ja ”alkaa tekemään” tunnettiin jo 1800-luvulla". Vihapuheen lisäksi jutussa mainitaan otsikossakin esiintyvä alkaa tekemään sekä tyyliin. Jälkimmäistä käsittelen vasta luettuani, mitä Erkki Lyytikäinen on aiheesta kirjoittanut, mutta alkaa tekemään -ilmaisua koskien minulla ei ole ainakaan toistaiseksi lisättävää siihen, mitä kieli poskessa kommentoin eräällä foorumilla.

Vihapuheesta Uschanov kirjoittaa seuraavasti:

Kun [...] sana vihapuhe yleistyi viitisen vuotta sitten, pidin selvänä, että se oli uusi kankea käännös amerikanenglannin ilmaisusta hate speech. Sitten joku huomautti, että sana esiintyi jo Aleksis Kiven Nummisuutareissa vuonna 1864.

Se, että vihapuhe esiintyy Nummisuutareissa ei ole oikeastaan argumentti sitä vastaan, etteikö vihapuhe voisi olla käännös englannista: onhan hiiri tietokoneterminäkin käännöslaina, vaikka hiiri palautuu aina uralilaiseen kantakieleen saakka. Tärkeämpi kysymys on, onko olemassa ollut sana vihapuhe saanut englannin mallin mukaan uuden merkityksen ('vähemmistöä kohtaan kohdistuva panettelu' tms.), vai onko tämän uuden ilmaisun ja jo olemassa olleen muodollinen yhteneväisyys sattumaa siltä osin, mikä ei seuraa luonnostaan yhdyssanan osien merkityksestä.

Lainaan tähän Nummisuutareiden relevantit repliikit SKS:n Edith-editiosta:

Martta. Häpeäksi! Hyväpä jos ei häpeätä suurempaa tällä retkellä kohtais häntä, mutta pelkään, että tusinottain hän pilkkahistorjia peräänsä jättää, sillä hän on tyhmää alkujuurta, näetkös.

Topias. Eskoni tyhmä? Tämä on vale ja vihapuhe kateudesta nousnut. ”Olenko minä hullu vaikka minä hulluksi huuttaan” lauletaan Sionissa. – Eskoa et tyhmäksi maininne, yhtä viisas on hän aina kuin isänsäkin, minä nimittäin; hän on ihan kaltaiseni, niin sielun kuin ruumiin puolesta. Hän ei ole tyhmä, vaan vähän itsepäinen, ja sen taitaa tukastansakin nähdä, joka on valkuinen ja harjaskankea, niinkuin ukolla itse tässä. Sanalla sanoin: hän on oikea isän poika, hän on kuvani elävä.

(Korostus tässä ja myöhemmissä sitaateissa minun.)

Sanaa käytetään selvästi eri merkityksessä kuin nykyään, eikä yllä oleva sitaatti ole merkityksellinen nykyään meneillään olevan vihapuhekeskustelun osalta muuta kuin hauskana kuriositeettina. Asiaa on kuitenkin syytä tarkastella lähemmin.

Päädyin tarkastelemaan Kansalliskirjaston lehtikokoelmaa (KLK) Korpin kautta (suora linkki tekemääni hakuun). Rajasin selvitykseni mainittuun kokoelmaan paitsi ajan ja vaivan säästämiseksi, myös siksi, että lehtikielessä uudentyyppiset ilmaisut oletettavasti ilmenevät nopeammin kuin kirjallisuudessa. 1910-luvulta alkaen käytössä ei ole laajennettua kontekstia eli digitoitua aineistoa, joten tämän lyhyen kirjoituksen puitteissa minulla on riittävä tekosyy käsitellä laadullisesti kattavammin vain varhaisempia tapauksia. (Nämä tapaukset löytyvät suoraan tämän linkin kautta.)

Sana vihapuhe esiintyy Suomettaressa vuonna 1854 (nro 40), kymmenen vuotta ennen Nummisuutareita. Kyseessä on jatkokertomus otsikolla "Neljänpäiwäinen huwitus-matka", jossa käsitellään muun muassa Jääsken kuntaa. (Kuntaa ei enää ole, sillä se luovutettiin suurimmaksi osaksi Neuvostoliitolle toisen maailmansodan päätteeksi.) Kirjoittaja toteaa, että esimerkiksi "wiinan juominen ei ole Jääskessä ollenkaan pahasti walloillaan", ja että jääskeläinen on "yhtä selvä kirjan lukija kuin joku muukin naapuri-pitäjäläisensä". Kiinnostava on seuraava kohta:

Näsäwiisaat Wiipurilaiset sanowat tawallisesti: "tuhma Jääskeläinen!", waan se on "wale ja wihapuhe" että Jääskeläinen on mikään luonnon-tuhma, ainoastaan waan takertunut wanhaan yksinkertaisuuteen ja kehnouteen opissa ja koko elämässään.

(Tuhma 'tyhmä'.)

Tässä sitaatissa sanan merkitys on sattumalta melko lähellä nykyistä siinä mielessä, että kysessä on etniseen ryhmään vertautuvan joukon (jääskeläiset) negatiivinen stereotypisointi. Merkille pantavaa on, että ilmaisu wale ja wihapuhe on lainausmerkeissä. Onko tämä ymmärrettävä niin, että kyseessä on todella sitaatti jostain aikaisemmasta, mahdollisesti yleisesti tunnetusta lähteestä, vai että "vale ja vihapuhe" on muuten vain tunnettu sanonta, jollaiset on tuohon aikaan ollut tapana laittaa lainausmerkkeihin?

Suometar 40/1854.

Sanomissa Turusta (101/1879) "vihapuheen" kohteena on brittien hallitus, Wiipurin Uutisissa (35/1888) vihapuhe esitetään sovinnolle vaihtoehtoisena tulkintana naisten "laklatukselle" torihintaluettelon introdusoivass, vähemmän vakavassa jutussa. Aamulehdessä (88/1890) "vihapuhetta" olisi, jos joku sanoisi muiden lehtien ajatelleen Hämäläisestä kuten "Lode Klingsporista". Lehteen kohdistuvasta vihapuheesta kirjoitetaan myös Oulun Ilmoituslehdessä (nro 74/1889). Oulun Ilmoituslehti oli ottanut Kaiku-lehden tiistain numerossa (104/1889) julkaistun selvityksen tullikamarin tuloista sellaisenaan lähdettä mainitsematta saman viikon keskiviikon numeroonsa (73/1889), mistä Kaiku-lehden torstain numerossa oli luonnollisesti älähdetty: Oulun Ilmoituslehteä syytettiin neljän uutisen kopioimisesta ja "toisen härällä kyntämisestä". Oulun Ilmoituslehdessä vastattiin lauantain numerossa, että tullikamarin ilmoituksia aivan normaalisti julkaistaan lähdettä mainitsematta, ja että syytös uutisten "näykkimisestä" on "suoraan sanoen wale ja wihapuhe". Vastineessa siteerataan jonkin verran raamatullisia sananmuotoja, jotka on asetettu lainausmerkkeihin, mutta wale ja wihapuhe ei ole lainausmerkeissä.

Päivälehdessä (53/1891) vihapuhe on yksittäisen henkilön panettelua, Aamulehdessä (37/1891) kunnan arvon alentamista naapurikuntalaisten toimesta. Ilmaisun esiintymä Kansalaisessa (110/1897) on fraseologialtaan niin lähellä Nummisuutareita, että se tuntuisi olevan viittaus siihen. Kyseessä on "kirje Porista", jossa sanotaan seuraavaa:

On joskus sanottu että muka länsi-Suomi, eritoten Porin ympäristö, olisi se paikkakunta maassamme, jossa laulun ja soiton hengettäret kaikkein wähin wiihtymät. Tämä, sanon minä, on walhe ja kateudesta lähtenyt wihapuhe.

Kuten Suomettaressa mainitussa (ks. ylempänä) jääskeläisiä koskevassa väitteessä, on tässäkin kyse yleistävästä stereotypiasta, jollaisia vihapuheet nykyäänkin pitkälti ovat.

Wiipurin sanomien (340/1898) pakinassa kerrotaan toimitussihteerin tuominneen "valeeksi ja vihapuheeksi" pakinoitsijan edellisessä kirjoituksessa (333/1898) esittämän väitteen, että toimitussihteerillä olisi ollut mustepullona särkyneen kahvikupin pohja.

Koittaren (11/1901) yleisönosastolla tuohtunut haminalainen kokee moraalista paniikkia tavasta, jolla maalta kirkkoon jo lauantaina saapuvat nuoret viettävät aikaa "ympyriäisessä Haminassa":

Kainostelematta ja ihmisiä lainkaan häpeämättä saattaa kuusi-seitsentoista vuotias tyttö tallustaa pitkin kaupungin katuja rinnallaan poika, joka häntä vyötäisistä kiinni pitää. Suurin joukoin, kuten esim. viime lauantainakin, lähdetään samoilemaan ympäri kaupunkia, eikä vastaantulijoita osata edes hävetä.
Tämä tällainen esiintyminen julkisilla paikoilla on todisteena siveyskäsitteiden höllentymisestä. Sen tähden tahdon painaa Vehkalahden tyttöjen mieleen, että siveys ja naisellinen tosikeinous kaunistaa naista, ruokoton ja säädytön ulkonainen esiintyminen paljastaa aina sisäisen ihmisemme ilman että siihen tarvitsee lähemmin tutustuakaan.
Vanhempien tulisi myös valvoa lastensa kirkkoreisuja, muuten voi pianaikaan näistä kirkkoreisuista seurata "kirousreisuja".
Tämä ei ole mitään panettelua tahi vihapuhetta. Pois se!

Vuoden 1902 molemmat tapaukset ovat Päivälehdestä: numerossa 31/1902 Turkin sulttaanin hallituksen kerrotaan ilmoittaneen, että väitteet tuhansien kristittyjen armenialaisten surmaamisesta ovat kaikki "valetta ja vihapuhetta". ("Sulttaanilla on hyvät välit eurooppalaisen sanomalehdistön kanssa".) Numerossa 41/1902 on suomenkielinen käännös Sir Arthur Conan Doylen tanskalaisessa Verdens Gang -lehdessä ilmestyneestä kirjoituksesta, jossa hän siteeraa muuatta herra Grayta, jonka mukaan väitteet brittiläisten sotilaiden julmuuksista buurisodassa ovat "yhtenäistä valhetta ja vihapuhetta" (englanninkielisessä alkutekstissä käytetty ilmaisu on a tissue of falsehoods). Lienee sattumaa, että molemmat tapaukset liittyvät väitteisiin rikoksista ihmisyyttä vastaan, kuten niitä nykyään kutsuttaisiin.

Vuonna 1904 palataan stereotypisointiteemaan. Päivälehdessä 83A/1904 mainitaan nimimerkki A. M:n nimittäneen sanomalehtimiehiä loukkaavasti "tuulen ajelemiksi, haaksirikkoutuneiksi laivoiksi", mutta sanomalehtimiehet itse tietävät, että "tämä kaikki on ollut vihapuhetta ja parjausta". Tuulispäässä (nro 29/1904) vihapuheella parjattava ryhmä ovat urheilijat:

Eräät yksinkertaiset ihmiset rohkenevat tuoda esiin sen väitteen, että urheilijat kehuvat. Sula valhe ja vihapuhe!

Tässä hiljan muuan tuttava, konttoristi Viivanen, moitti minua kerskaajaksi, kun minä kaikessa vaatimattomuudessa sanoin, että huoletta nostaisin hänen 12 vuotiaan, perin laihan poikansa Paavon, suoralla kädellä. Mieleni oli hyvin paha, mutta katsoin olevani pakoitettu heittämään Viivasen ulos ikkunasta käärittynä vanhaan sanomalehteen, johon hän saattoi pyyhkiä verta itsestään alas päästyään.

Todellinen urheilija on nimittäin joka suhteessa gentlemanni.

Raahen Lehdessä (98/1905) nimimerkki Ilkka pakinoitsee muun muassa seuraavasti:

Tosin on Luojan luonto täällä karu ja yksitoikkoinen ja kun silmät ovat käänetyt enemmän merelle kuin maalle päin, ei elämä täällä raskaine vaatimuksineen ja tarmon takaa otettava toimeentulo salli synnynnäisen pohjalaisen perinnöista, vaikka kunnioitettavaa juroutta herahtamaan hyväntahdon hymyyn jokaisen kevyen ja löyhän sukkeluuden kuultua, mutta että täällä ei viatonta, raikasta puhetta ymmärrettäisi, se on vale ja vihapuhe.

Samalla pakinapalstalla (121/1905) kirjoitetaan myöhemmin, ettei "olisi häpeäksi vaikka [Raahessa] kehityttäisi[in] kulkemaan muussakin hiukan etunenässä toisista pikkupaikkakunnista", mihin pakinoitsija lisää loppukaneetiksi: "Se olisi vilpitön toivoni ilman vihapuheita. Dixi." (Dixi 'olen puhunut'.)

Hieman poliittisemmissa merkeissä pakinoitsee samana vuonna nimimerkki Naskali Etelä-Suomessa (111/1905):

"Ankarasti perustuslaillinen ja isänmaallinen" pappa löylytti äskettäin 3 kelwotonta nimismiestä. Se hänelle kunniaksi. Mutta mitä hän sen yhteydessä jutteli minun korkeimman warjeluksessa istumisestani ynnä kaikesta muusta mitä siihen lajiin kuuluu, se oli ilkeä walhe ja wihapuhe, jommoisen harjoittaminen ei ole enää ankarasti perustuslaillisellekaan "papalle" kaunistukseksi ja wielä wähemmin terweellinen asiain yleiselle kululle.

Elämässä (0B/1905) kerrotaan joidenkuiden sanoneen "hulluudeksi, vihapuheeksi" väitteitä "yksityisten ahneuden tyydytykseksi" laillistetun "yhteiskunnallisen myrkytysjärjestelmän" eli alkoholin haitoista.

Raatajassa (31-32/1906) julkaistiin Kyösti Wilkunan "Vastuksien päivä: kuvaus pikkukaupunkien sanomalehtioloista", jossa väite, että joku "Rekke" saisi palkakseen painokoneen pyörittämisestä vain nuuskaa, on "valetta ja vihapuhetta". Kylväjässä (51/1906) puolestaan "panettelua ja ilkeätä vihapuhetta" on se, että joku vihjaa Helsingin Sanomien ja Uuden Suomettaren löytäneen yhteisen vihamiehen Raittiuden Ystävien johtokunnassa.

Tuulispäässä (13/1907) vihapuhe esiintyy seuraavassa wellerismissä:

- Se on vale ja vihapuhe, sano Kirvun lukkari, kun valtion virkamieheksi karahteerattiin.

Tässä voitaneen katsoa epäsuorasti mollattavan valtion virkamiehiä.

Tampereen Sanomissa (301/1908) kauppias V. Tuomala vastaa huhuihin, että hänen jauhonsa olisivat "mätiä, ja niihin olisi myös kalkkia sekoitettu", ilmoittamalla, "että tämä puhe on ainoastaan vihapuhetta ja kateutta".

Kuten todettu, myöhemmistä osumista en pääse laajempaan kontekstiin, mutta ne eivät nähtävästi erityisesti eroa edellä käsitellystä. Kaikista 94:stä osumasta 47 eli tasan puolet liittyy konkordanssinäkymän perusteella kollokaatioon val(h)e ja vihapuhe tai johonkin sen variaatioon. Myöhemmät tapaukset voivat olla Nummisuutarit-viittauksia, joten kyse voi olla tai olla olematta Nummisuutarien popularisoimasta hokemasta. Osumia on suhteellisen tasaisesti vuoteen 1955 asti (ks. kaavio alla), jolloin Länsi-Savon numerossa 188 melko varmasti siteerataan Nummisuutareita: "vale ja vihapuhe, kateudesta noussut" on itse jutussakin lainausmerkkien välissä. Huumorihokemahypoteesia näyttäisi tukevan myös se, että välillä 1854 - 1908 jopa puolet tapauksista on pakinoista tai vastaavista.

Seuraava osuma korpuksessa on vasta vuodelta 1996, edellisen tapaan Länsi-Savosta (nro. 78), jossa sanaa käytetään sen nykymerkityksessä:

Jokaisen kansalaisen on torjuttava ympäristössään vierasmaalaisiin tai muihin vähemmistöihin kohdistuva 'vihapuhe' tai halveksunta, sillä sellaisesta sikiää ymmärtämättömissä mielissä oikeutus rikolliseen kiusaamiseen, jopa väkivaltatekoihin.

"Nykymerkityksellä" viittaan oikeastaan asiayhteyteen (vierasmaalaiset tai vähemmistöt), sillä aikaisemmissa tapauksissa nähty merkitys sopisi oikeastaan tässäkin tapauksessa. Yksinkertaiset lainausmerkit kielinevät siitä, että vihapuhe ei ole vielä täysin vakiintunut kieleen.

Alla oleva kaavio kuvaa osumien absoluuttisien määrien ajallista jakautumista korpuksessa:

Vihapuhe (KLK).

Kaavio ei kerro oikeastaan muuta kuin sen, että 1900-luvun jälkipuoliskolla on ammottava aukko. Hain vihapuhetta vielä 1990- ja 2000-luvun suomalaisista aikakaus- ja sanomalehdistä. Osumia on 21, joista kaikki paitsi yksi käsittelevät vihapuhetta sen kapeammassa nykymerkityksessä. Yksi tapaus on Marko Lambergin vihapuhetta käsittelevästä artikkelista "Puhetta vihasta" (Historiallinen aikakauskirja 109, 2011), jossa on seuraava, tämän kirjoituksen aiheeseen suoraan liittyvä kohta:

[Vihapuhe] vaikuttaa uudissanalta ja epäilemättä se onkin nykykontekstissaan lainattu amerikanenglannista, jossa hate speech yleistyi 1900-luvun lopulla tarkoittamaan juuri johonkin ihmisryhmään kohdistuvaa aggressiivista puhetta. Mutta vihapuhe (kirjoitettuna myös wihapuhe) esiintyi jo viimeistään 1800-luvun suomen kielessä, esimerkiksi Aleksis Kiven Nummisuutareissa ja lukuisissa sanomalehtiartikkeleissa. Merkityssisältö näyttäisi olleen hivenen kepeämpi kuin nykyisin – sana tarkoitti ainakin kirjallisissa yhteyksissä lähinnä herjaamista tai panettelua.

Vihapuhe on siis uusvanha uudissana, jonka käyttöhistoria ei liene täysin katkeamaton.

Mitä tulee englannin kieleen, Oxford English Dictionaryssa mainittu ensimmäinen esiintymä ilmaisulle hate speech on vuodelta 1988, mikä on helppo harjoitusmaali aloittelevalle "predatorille". Vanhin tältä istumalta löytämäni käyttöesimerkki on vuodelta 1918. Tein haun myös COCA:ssa (Corpus of Contemporary American English), josta löytyi 259 aikavälille 1991 - 2015 sijoittuvaa osumaa. Osumien ajallinen jakautuminen näkyy alla olevasta kaaviosta:

Hate speech (COCA).

On tuskin sattumaa, että piikki osuu samoihin aikoihin kuin ensimmäinen nykymerkityksinen esiintymä KLK:ssa. Alla oleva kaavio osoittaa, kuinka suuri osuus korpuksen osumista on lainausmerkeissä:

"Hate speech" (COCA).

Laskeva trendi kielii odotetusti ilmaisun vakiintumisesta englannin kieleen, vaikka joissakin tapauksissa kyse voi olla väitettyyn vihapuheeseen viittaamisesta lainausmerkkejä käyttäen.

Palatakseni suomen kieleen: Lambergin tiedot perustunevat pitkälti samaan aineistoon, jota olen ylempänä käsitellyt. Aineiston valossa vihapuheen yleisin merkitys näyttäsi olevan juurikin yksittäiseen tahoon kohdistuva panettelu, mutta on silti tavallaan kiinnostavaa huomata, että etenkin varhaisemmissa tapauksissa vihapuhe liittyy usein jonkin ihmisryhmän stereotypisointiin, oli kyse sitten jääskeläisistä, länsisuomalaisista, urheilijoista, pohjalaisista tai valtion virkamiehistä. On kuitenkin todettava, että vaikka vihapuheen merkitys olisikin ollut jossain vaiheessa kallistumassa yleistäviä valheita kohtaan, ei asialla ole nykymerkityksen kannalta merkitystä, sillä vihapuhe näyttää ainakin tässä käsitellyn  aineiston perusteella tosiaan "unohtuneen" kollektiivisesta kielitajusta aikavälillä 1956 - 1995. Sen käyttö ei siis vaikuta muodostavan katkeamatonta jatkumoa, jonka aikana sanan merkitys olisi muuttunut. Lisäksi on huomattava, että jos vihapuhe olisi ollut jatkuvassa käytössä, esiintyisi korpuksen loppupäässä vääjäämättä kannanottoja sitä vastaan, että sanaa on alettu käyttää "väärin" englannin kielen vaikutuksesta. Tähän genreen kuuluu oikeastaan myös Uschanovin mainitsema ajatus, että sana olisi "kankea käännös" amerikanenglannista. (On tietysti mahdoton sanoa, onko ensimmäisellä taholla, joka on kääntänyt suomeksi ilmaisun hate speech, ollut jokin mielikuva jo käytössä olleesta ilmaisusta vihapuhe.)

Kuten sanottu, Nummisuutarit ei suinkaan ole ensimmäinen kirjallinen tuotos, jossa sana vihapuhe esiintyy. Edes Korpista löytämistäni vanhin, ylempänäkin mainittu (ja ylimmässä kuvassa näkyvä) Suometar-sitaatti vuodelta 1854 ei sekään ole vanhin tiedossani oleva tapaus. Toistaiseksi varhaisimpana pidettävä attestaatio on C. A. Gottlundin teoksessa Otava eli suomalaisia huvituksia, II osa vuodelta 1832 (s. 19). Kyseessä on helkavirsi Rilvalasta (= Ritvalasta), jonka sisällön Gottlund referoi savolaisvoittoisella kirjakielellään seuraavasti (s. 18 - 20):

Toinen Runo nimitetään Matalenan-Runo. Se lausuupi siitä, etta yks Neito jolla oli tämä nimi, eli suuremmassa hekkumassa ja rikkauvessa, käytti ihtiänsä kopeasti ja ylpiästi, ja oli olevoinansa puhtaina ja parraaina Neitona, ehkä hään Vaimoista oli se pahin ja suurin häväisty. Hään oli jo salassa synnyttänä kolmet lasta, vaan suattana heitä henkettömäksi, ja murrhalla peittänyt pahat työnsä. Niin tapahtui kerran että hään mäni vettä noutamaan lähteeltä kultavarrella kupilla. Sinne tultua näki hään lähteessä kuvansa aivan ouvoksi ja hirmuiseksi. Peläten tätä rupeis hään päivittämään ihtiänsä, sanoillen: "Ohho minua Neito parka, pois on muoto muuttununna, kauniit karvaini kavonna." Jesus lähestyi häntä silloin Paimenen huamussa, tulevoinnaan varvikosta, rukoillen häneltä vettä juuvaksensa. Mutta hään sai häneltä vihapuheita, vuan ei vettä. Jesus sanoi hänellen: siksikö minä olen sinun puheis alainen, josma ilmoitan sinun ilkeyttäis? "Sanok kaikki mitäs tiiät!" vastaisi tämä sovaistu vaimo. Silloin sanoi Jesus: "kussa kolmet poikalastais? Yhen tuiskasit tuleen, toisen viskaisit veteen, kolmannen kaivoit karkeisehen. Sen kuins tuiskasit tuleen, siit ois Ruohissa Ritari; sen kuin viskaisit veteen, siit olis Herra tällä mualla; sen kuin kaivoit karheisehen, siit olis Pappi paras tullut." Nyt vasta puhkeis Matalenan syvän. Itkin ja syntiänsä katuin, sanoi hän: "Itepäs lienet Herra Jesus!" Lankeis muahan polvillensa, pesi kyynäleillänsä Vapahtajan jalat, ja kuivaeli heitä hiuksillansa, suostuva siihen rankaistukseen jonka Vapahtaja löysi hänellen hyväksi.

Yllä oleva on julkaistu myös Suomen kansan vanhojen runojen Hämeen runojen ensimmäisessä niteessä (SKVR IX₁ s. 61-62, 1917). Mainitut "vihapuheet" kuuluvat Gottlundin muistiin merkitsemässä runossa seuraavasti (SKVR IX₁81: 38-43):

"Mitäs puhut Suomen sulha,
"Suomen sulha, mairen orja,
"Isäini ikäinen paimen,
"Ruoti rourulla elänyn,
"Kalan päillä kasvatettu,
"Karjalaisſa kaskismaisſa?" -

Gottlundin vihapuhe on siis ilmeisesti ymmärrettävä herjaamiseksi tai ilkkumiseksi, ei niinkään panetteluksi.

Jos joku tietää vanhempia tapauksia, kuulen niistä mielelläni.

Tolkienin riimuista, osa 2

"Suomen parhaaksi sf-lukemistoksi" itseään tituleeranneen Ikaros-lehden numerossa 2/1986 Kirjapakinaa-palstalla nimimerkki Alien käsittelee tolkienilaista runologiaa Kersti Juvan suomennoksen (1985) näkökulmasta seuraavaan tapaan (s. 43):

Selatessani uudelleen Tolkienin kirjaa Hobitti eli sinne ja takaisin alkoivat riimukirjoitukset vaikuttaa loogisilta suomenkieleen verrattuna. Aloin rasittaa aivojani riimujen arvoituksella ja melko pian sainkin aakkoset selville.

Sisäkannessa olevassa Throrin kartassa siis lukee riimuilla kirjoitettuna selvästi suomenkielellä: OVI KAKSI JA PUOAI KYYNÄRÄÄ JA KOLME VOI KÄYDÄ RINNAN. TH. TH. Miksikö puoai? No siksi, että riimujen piirtäjälle on sattunut pieni kirjoitusvirhe. Sivulla 6 riimut ovat oikein ja siellä lukee puoli.

Jos jotakuta kiinnostaa mitä lukee nimiaukean ylä- ja alalaidan riimuissa, eikä jaksa niitä itse tulkita, niin ei siellä sen kummempaa lue kuin HOBITTI ELI SINNE JA TAKAISIN. SE ON KERTOMUS VUODEN MATKASTA JONKA TEKI HOBITTILAN BIMBO REPPULI. HÄNEN MUISTIINPANOISTAAN KOONNUT J.R.R. TOLKIEN JA JULKAISSUT WERNER SÖDERSTRÖM OY. Miltähän tuntuisi lukea koko kirja riimuilla kirjoitettuna?

(Kaikki on sic. Bimbo ei sentään taida olla riimumestarin vaan pakinoitsijan virhe.)

Olen käsitellyt alkukielistä versiota hieman laajemmin täällä. Aikaisemmassa, Alienin sanoin "lapsia varten teh[dyssä] ja Tove Janssonin muumimaisella kuvituksella" (1/86, s. 49) varustetussa Lohikäärmevuoressa (1966, suom. Risto Pitkänen) riimuilla kirjoitettuja tekstejä ei ollut jostain syystä käännetty englannista suomeksi.

Kannen kuva on Jukka Murtosaaren käsialaa.

Edelliseen suoranaisesti liittymättä Ikaroksessa julkaistiin myös rajoja rikkova apokalyptinen novelli "Suomalaisen science fiction kirjailijan, Petri Pekanpoika Puttosen, viimeiset hetket savusaunan rappusilla kolme vuotta atomisodan jälkeen vuonna 2087 jolloin kaikki muu elollinen on kuollut saastepilvien ja hyytävän ydintalven seurauksena ja jolloin viimeinen säilykepurkki on kaivettu esiin savusaunan lauteiden alta ja syöty", jonka lukeakseen kehotan hankkimaan käsiinsä joko Ikaroksen numeron 5/1987 tai Kosmoskynä-lehden 3/1987.

Miten kirjoittaa nykysuomea anglosaksisilla riimuilla muutamin lisäyksin (Ikaros  2/1987).

Palatakseni vielä Kirjapakinaan, numerossa 3/1986 Alien kirjoittaa seuraavasti:

"Kesämökki, etenkin jos se sijaitsee yli 14 km päässä lähimmästä kaljakuppilasta ja muista huvituksista, on siitä merkillinen paikka, että siellä tulee luettua kaikki kirjat, jotka jaksaa mukanaan sinne raahata. Siis erinomainen tilaisuus lukea juuri niitä kirjoja, joiden lukemisen on aikoinaan syystä tai toisesta siirtänyt tulevaisuuteen."

Itse en pääse tänä kesänä nauttimaan aivan vastaavasta, mikä selittänee sen, että olen nyt juhannuksena (pseudo-juhannusaattona) julkaissut peräti kaksi kirjoitusta. Näin ollen siirryn pois tietokoneen äärestä ja toivotan lukijoille hyvää ja turvallista juhannusta!

Refleksiivisestä viittaamisesta

Luin läpi jokin aika sitten Marko Lambergin, Anu Lahtisen ja Susanna Niirasen toimittaman teoksen Keskiajan avain (2008). Teos sisältää eri kirjoittajien laatimia lukuja, jotka toimivat sekä tiedollisina että bibliografisina johdatuksina keskiajan tutkimuksen eri osa-alueisiin ja erityyppisiin lähdemateriaaleihin hagiografiasta ja heraldiikasta aina taiteeseen ja tilikirjoihin.

Kirjoitetut lähteet eri muodoissaan on aina kirjoitettu jollakin kielellä, joten onkin paikallaan, että teoksessa on peruskieliopit keskiajan latinasta, Bysantin kreikasta, muinaisranskasta, muinais- ja keskienglannista, keskialasaksasta, muinaisruotsista ja muinaisvenäjästä. Minulla on jonkin verran sanottavaa myös näistä kieliopeista, mutta säästän sen toiseen kertaan.

Ote Tukholman tänkebokista (lähde).

Tässä kirjoituksessa käsittelen dosentti Marko Lambergin kirjoittamassa äärimmäisen mielenkiintoisessa luvussa "Arkea ja maailmankuvaa tavoittamassa" olevaa kohtaa, jossa (muistaakseni ainoana koko teoksessa) huomio kiinnitetään käsiteltävän lähteen asiasisällön lisäksi sen alkuperäiseen kielelliseen muotoon. Aiheena on sitaatti Tukholman kaupunginraadin pöytäkirjasta syyskuun 26. päivältä vuodelta 1491 (s. 224, alaviite 8):

Bødellen. Samma dach stode Erich Laurensson, fødder j Borghaa, medh sin frya vilie ok begerede at ware mesterman her j staden ok badh radit vnne sich tet och merkie sich medh stadzsens klede ferga, huilket han sade sich wilie ware staden hwl och tro j sin gerning och mesterschap.

Suomennettuna ote kuuluu seuraavasti (s. 224):

'Pyöveli. Samana päivänä seisoi Erik Laurensson, syntynyt Porvoossa, vapaasta tahdostaan ja pyysi olla mestarismies täällä kaupungissa ja anoi raatia suomaan itselleen sen ja merkitsemään itsensä kaupungin vaatevärillä, mistä hän sanoi haluavansa olla kaupungille uskollinen ja luotettava toimessaan ja mestariudessaan.'

Tämän otteen mainitaan johdattavan seuraavaan muistiinpanon kielelliseen muotoiluun liittyvään kysymykseen: "Miten sanatarkasti muistiinpanoja oikein tulisi lukea, koska muistiinpanoa kieliopillisesti tulkiten Erik pyysi raatia suomaan pyövelinpestin ja kaupungin vaatevärin itselleen (sich; siis raadin jäsenille) eikä hänelle (hanom)?"

Tämä kommentti herätti luonnollisesti mielenkiintoni. Ainakin huolitellussa nykyruotsissa tulisi kirjoittaa honom, mutta yksi natiivi-informantti, jolle tarjosin tätä lausetta nykyruotsiksi naamioituna, ei aluksi edes huomannut pronominin viittaussuhteen outoutta. Sama päti myös tanskalaiseen koehenkilöön. Refleksiivipronominin viittaussuhde ei ole täysin selvä suomennoksessakaan, mistä on osoituksena  ongelman selityksessä tarpeellinen tarkennus "siis raadin jäsenille". Huolitellussa kirjakielessä ei kirjoitettaisi itselleen tarkoitettaessa Erikiä, mutta kuitenkaan minulle ei tullut suomennosta ensimmäistä kertaa lukiessani mieleenkään, että itselleen viittaisi raatiin.

Tarkistin huvikseni, mitä nykykielten kielioppikirjat sanovat tällaisista tapauksista. Swedish: A Comprehensive Grammar (2013) sanoo, että infinitiivin objektina oleva refleksiivipronomini tavallisesti ("normally") viittaa hallitsevan lauseen objektiin (s. 157); myös Danish: An Essential Grammar (2000) sanoo vastaavassa tapauksessa, että refleksiivipronomini voi ("may") viitata infinitiivin subjektiin (s. 62). Molemmat kieliopit siis näemmä pitävät ainakin mahdollisena, että refleksiivipronomini voi viitata myös hallitsevan finiittilauseen subjektiin. En jostain syystä löytänyt aivan tarkalleen tällaista tapausta Svenska Akedemiens grammatikista, mutta teonnimien yhteydessä esiintyvien refleksiivipronominien osalta todetaan, että esimerkiksi lauseessa Persson kritiserade advokatens skötsel av sina affärer sana sina voi viitata Perssoniin, vaikka tavallisemmin ("oftare") sanaan advokaten (pronomen § 87).

Kuten totesin, ei vastaava tilanne ole suomeksikaan yksiselitteinen. Iso suomen kielioppi antaa (§ 1453) mm. seuraavan esimerkin tapauksesta, jossa refleksiivisen aineksen (lihavoitu) viittauksen kohde (kursiivilla) on epäselvä:

Aki ei antanut [Mian pilata esitystään].

Muodollisesti kyse voi siis olla joko Akin tai Mian esityksestä, vaikka asiayhteydessä on yleensä täysin selvää, kummasta on kyse. Kielenhuollollisesti orientuneille ihmisille todisteeksi siitä, että ylläolevassa lauseessa voi olla kyse vain Mian esityksestä, riittää yleensä se, että on olemassa myös seuraavanlainen rakenne:

Aki ei antanut [Mian pilata hänen esitystään].

...jossa kyse on yksiselitteisesti Akin esityksestä. Näiden suomenkielisten esimerkkilauseiden väliseen eroon viittaa myös Weikko Pakarinen Latinan kieliopissaan (1926) käsitellessään vastaavaa tapausta latinassa (§ 169, 3. b): "Sisäisesti alistetuissa lauseissa [...] on tarkoin ajatusyhteydestä saatava selville, milloin refleksiivipronomini tarkoittaa saman lauseen subjektia (suoranainen refleksiivi; suomessa ei tällöin koskaan esiinny pronominin genetiiviä), milloin taas sitä henkilöä, jonka ajatuskulkuun lause sisältyy (välillinen refleksiivi; suomessa tällöin 3:nnen per. persoonapronomini)." (Korostukset alkuperäisiä.)

Suomen ja latinan ominaisuudet eivät tietenkään suoraan todista mitään muinaisruotsin kielestä, mutta joka tapauksessa voitaneen katsoa, että tämäntyyppisessä tapauksessa yksinkertaistavan rajanvedon tekemisessä on syytä olla varovainen. Lisäksi on huomattava, että refleksiivinen omistus ei välttämättä ole monitulkintaisuutensa kannalta yhdenveroinen accusativus cum infinitivo -rakenteen yhteydessä olevan refleksiivipronominin kanssa. Ylempänä mainituilla natiivi-informanteilla teettämässäni pienimuotoisessa kokeessa käyttämäni toinen esimerkkilause John såg honom sparka sin hund onnistui herättämään epävarmutta niin ruotsin- kuin tanskanpuhujissakin siitä, kumman koirasta on kyse, mutta bad rådet unna sig det ulkittiin tarkemmin ajateltuna virheelliseksi. Ehkä juuri refleksiivisen possessiivielementin käytännön tasolla usein ilmaantuneen epämääräisyyden seurauksena ero on englannissa ja saksassa hävinnyt (saksassa nykyään maskuliininen possessiivipronomini on alkujaan refleksiivinen sein), ja refleksiivinen merkitys pitää tarvittaessa tarkentaa muilla sanoilla.

Mutta mikä siis on oikeastaan se kysymys, joka Tukholman kaupunginraadin pöytäkirjamerkinnän refleksiivipronominin viittaussuhteesta herää? Vaikka kielioppikirjassa (Elias Wessén, Svensk språkhistoria III: Grundlinjer till en historisk syntax, § 47) onkin sellainen sääntö, jonka perusteella refleksiivipronominin olisi tällaisessa tapauksessa viitattava sanaan radit eikä subjektiin Erich Laurensson, näkisin ensisijaisesti tämän otteen osoittavan, että kyseinen sääntö on epätäsmällinen, eli se ei kuvaa kielenkäytön koko todellisuutta. Tämän otaksuman voi tietenkin todistaa vääräksi osoittamalla, että kyseinen pronominin käyttö on selvästi poikkeavaa tässä tietyssä ajallisesti ja paikallisesti rajautuvassa kielimuodossa. Oli miten oli, tässä tapauksessa ei ole asiayhteyden ansiosta mitään todellista epäselvyyttä, mihin sich viittaa, joten kysymyksen esille nostaminen ainakaan muistiinpanon asiasisällön kannalta ei vaikuta oleelliselta. Toki jos jossakin esiintyisi sellainen lause, joka olisi monimerkityksinen tavalla, jota ei voi asiayhteydestä päätellä, olisi kyseisen lauseen tulkinnassa otettava huomioon molemmat vaihtoehdot. Erik Laurenssonin tapauksessa tästä ei kuitenkaan mitä ilmeisimmin ole kyse.

Aivan lopuksi pieni havainto nimestä Borghaa 'Porvoo'. Kaupungin suomenkielinen nimi perustuu muinaisruotsalaiseen muotoon: /b/:tä vastaa suomessa odotetusti /p/, nykyistä ruotsalaista å:ta edeltävää pitkää a-äännettä vastaa pitkä o-äänne, ja kurkkufrikatiivia /γ/, joka kirjoitettiin muinaisruotsissa digrafilla gh, vastaa nykysuomen /v/. Viimeksi mainittu vastaavuus sopii yhteen vanhasta kirjasuomesta tuttuihin tapauksiin kuten lucu : lughun → luku : luvun, jollaisia käsittelin joskus aikaisemmin. Kaupungin nimi on siis hauska esimerkki sekä äännesubstituutioista kielten välillä että äänteenmuutosten eroista eri kielissä: Borghaa on nykyruotsiksi Borgå, mutta suomeksi Porvoo.

Hämeen linnan latinaa

Hämeen linnan ensimmäisessä kerroksessa sijaitsee kappeli, jonka tulipalossa tummuneella ikkunalla säilytetään vanhaa kirkonkelloa. Kirkonkellon latinankielinen teksti näemmä puuttuu Reijo Pitkärannan toimittamasta teoksesta Suomen kirkkojen latina (2004), joten julkaisen sen tässä:

FUSORE REGIO GERHARDO MEYER HOLMIÆ 1727

Kello on siis valettu Tukholmassa (Holmiae) vuonna 1727 kuninkaallisen valajan (fusor regius) Gerhard Meyerin toimesta. Titteli fusor regius tavataan myös samana vuonna valetun Lappajärven kirkon kellotapulin kellosta (Suomen kirkkojen latina: nro 394). Useimmissa tapauksissa tyypillinen sanamuoto on tyyppiä Gerhardus Meyer (me) fecit 'G. M. teki (minut)'. Toisin kuin Hämeen linnan opaskirjan (2001) sivun 31 kuvatekstistä voisi päätellä, Gerhardo ei ole nimen perusmuoto vaan latinisoidun muodon Gerhardus ablatiivi.

Ruotsalainen Gerhard Meyer (1704 - 1784) kuului alkujaan lyypekkiläiseen kellonvalajien sukuun. Meyerin (ja muun muassa hänen samannimisen isänsä) valamia kelloja löytyy Suomesta muualtakin. Hänen tunnetumpiin valutöihinsä lukeutuu kuningas Kustaa II Aadolfin ratsastajapatsas Tukholmassa.

"Tawastehus fästning." Yksityiskohta kellosta.

Hämeen linnan kappeli kuuluu linnantuvan kanssa 1200 - 1300 -lukujen taitteessa harmaakivimuurin sisäpuolelle muurattuihin tynnyriholvattuihin huonetiloihin. Tilassa toimi katolinen kappeli 1500-luvun jälkipuoliskoon asti, jolloin Kukkotorniin valmistui uusi kappeli ja vanha tila muutettiin leivintuvaksi. Ensimmäisen kerroksen kappeli palautui uskonnolliseen käyttöön Hämeen linnan restauroinnin yhteydessä 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kellon valmistuminen osuu aikaan, jolloin Hämeen linna muutettiin armeijan varastoksi rannikon linnoittamisen sijaan osana Venäjän provosoimista välttävää myssypolitiikkaa. Hieman myöhemmin aloitettiin myös kruununleipomon rakentaminen päälinnan kaakkoissivun edustalle. Kuningas Kustaa III siirsi Hämeenlinnan kaupungin linnan pohjoispuolelta nykyiselle paikalleen vuonna 1777, ja kaupungin hengellisiin tarpeisiin valmistui kustavilainen Hämeenlinnan kirkko vuonna 1792.

Lopuksi pieni paikannimistöön liittyvä havainto. Puhuttaessa varsinaisesta linnasta käytetään genetiiviattribuuttia ja pääsanaa, esimerkiksi Hämeen linna, Turun linna. Tämä johtuu siitä, että kyseessä ovat konkreettisessa mielessä Hämeen ja Turun linnat. Kaupunkien, jotka ovat saaneet nimensä metonyymisesti linnojensa mukaan, nimet ovat puolestaan yhdyssanoja Hämeenlinna ja Savonlinna. (Samaan sarjaan kuuluu myös tanskalaisten perustama Tallinna, ja nykyviroksi linn merkitseekin 'kaupunkia'.) Viimeksi mainitussa sijaitsevaa linnaa on kutsuttu joskus Savon linnaksi, mutta nykyään käytännössä ainoa linnasta käytettävä nimi on yhdyssana Olavinlinna. Tämä tuntuu luontevalta, sillä kyseessä ei ole kellekään Olaville kuuluva linna, vaan Norjan kuninkaan Pyhän Olavin mukaan nimetty linna.