Muinaiskreikan äänitteistä

Historiallisten kielten opiskelussa voi kirjallisuuden ja historian tutkija melko huoletta keskittyä luetun ymmärtämiseen välittämättä juurikaan rekonstruoidusta ääntöasusta. Kreikan ja latinan tapauksessa tämä ei tule kirjallisuudentutkijan osalta kysymykseen, sillä huomattava osa kirjallisuutta edustaa runoutta, jota arvostaakseen on pakko pyrkiä ymmärtämään ääntämystä, joka on mitan taustalla. Oman kokemukseni mukaan latinan ja kreikan kohdalla tyypillisesti laiminlyödään foneettinen tarkkuus, jolloin metriikan opinnoissa on painettava mieleen kaikenlaisia ylimääräisiä sääntöjä sen sijaan, että runoutta voisi lukea prima vista noudattaen lähinnä vain kielen ääntämissääntöjä.

Huolimatta siitä, missä tarkoituksessa historiallista kieltä opetellaan, on oppimisen kannalta parasta pyrkiä harjaantumaan monipuolisesti kaikilla kielenkäytön osa-alueilla eli lukemisessa, kirjoittamisessa, puhumisessa ja kuuntelemisessa. Jos ja kun päämääränä ei sinänsä ole aktiivinen kielitaito, voidaan puhuminen ja kirjoittaminen korvata ääneen lukemisella ja kopioimisella, mutta pääasia on, että kielellistä materiaalia käsitellään mahdollisimman monella tavalla. Tässä kirjoituksessa käsittelen eräitä muinaiskreikan äänitteitä lähinnä siltä kannalta, miten ne sopivat oppimisen välineiksi eli mitä niitä kuunnellessa on syytä huomioida.

Aloitan helposti kuunneltavista äänitteistä eli niistä, jotka löytyvät Society for the Oral Reading of Greek and Latin -järjestön sivuilta. Suurimmassa osassa lukijana on Stephen G. Daitz, jonka kasetilta The Pronunciation and Reading of Ancient Greek: A Practical Guide (1981) otaksun niiden otteiden olevan, joiden lähdettä ei sivulla erikseen mainita. Sivustolta löytyvät siis seuraavat otteet: Aiskhylos Kahlehdittu Prometheus 1007-1053, Alkman 58, Arkhilokhos 67, Aristofanes Linnut 227-262, Demosthenes De corona 199-208, Euripides Troijan naiset 740-779, Homeros Ilias 1,1-52 ja Sapfo 1.

Daitzin ääntämys noudattaa yllä olevan linkin takaa löytyviä ääntämisohjeita sitä lukuun ottamatta, että  hän ääntää kirjaimet ει säännöllisesti ei-diftongina eikä pitkänä e-äänteenä. Joissakin tapauksissa η aukeaa lähes a:ksi, mikä saattaa olla tarkoituksellista. Daitz ääntää musikaalisella aksentilla ja jättää (Sapfon ja Homeroksen perusteella) digamman ääntämättä.

Kunkin lopuista sivustolta löytyvistä otteista lukee eri henkilö. Mark Minerin lukemana sivulta löytyy Menandroksen Dyskoloksen säkeet 711-747. Hän ääntää oleellisilta osin samalla tavoin kuin Daitz, mutta puhe- eikä lauluäänella, ja sanan sisällä oleva aspiraatta tuntuu vaativan vähän turhankin paljon keskittymistä etenkin säkeessa 717. William Mullenista (Pindaros Olympia 1,1-64) on huomattava, että hän ääntää η-kirjaimen pitkänä e-äänteenä, mutta Rachel Kitzinger (Sofokles Elektra 1126-1170) ääntää ohjeen mukaisesti η-kirjaimen pitkänä ɛ-äänteenä ja digrafin ει pitkänä e-äänteenä.

Internetistä löytyy myös Stanley Lombardon lukema Iliaan ensimmäinen laulu. Hänellä tuntuu olevan hieman vaikeuksia vokaalien ja konsonanttien pituuksissa sekä toisinaan painollisen tavun sijainnissa (jonka hän ääntää painollisena, ei vaihtamalla sävelkorkeutta), mutta hän ääntää digamman esimerkiksi kohdassa Ἀτρεΐδης τε ϝάναξ ἀνδρῶν. Toinen arkaainen piirre on se, että hän ääntää υ-kirjaimen u- eikä y-äänteenä.

Saksalaisempaa suuntausta edustaa Konrat Ziegler (1884 - 1974), joka on julkaissut äänitteen Griechische Verse - Griechische Prosa. Äänite sisältää esipuheen lisäksi seuraavat otteet: Homeros Odysseia 1,1-10 (jonka joku käyttäjä on ladannut YouTubeen); Sofokles Oidipus Tyrannos 1-13, 1524-1530 ja 151 - 189; Aristofanes Akharneis 204-233; Ksenofon Anabasis 1,1,1-6; Thukydides 1,1-2 ja 21-22; Platon Apologia 1 = 17a-18a.

Esipuheessa Ziegler sanoo, että hän pyrkii lukemaan tekstit noudattaen oikeaa tavupituutta ja musikaalista aksenttia. Molemmista piirteistä hän mainitsee, että niiden suhteen kreikkaa on tapana ääntää väärin, vaikka tosiasiat ovat kiistattomasti tiedossa. Koska daktyyli, anapesti ja spondee koostuvat jaloista, joissa pitkä tavu vaihtelee kahden lyhyen kanssa, tulee ne lukea 4/8-tahtisina eikä 3/8-tahtisina, esimerkiksi daktyyli on ♩♫ eikä ♪♪♪. Jambi pitäisi puolestaan lukea 6/8-tahtilajissa eli ♪♩♪♩ eikä 4/8-tahdissa ♪♪♪♪. Ziegler viittaa tässä tapaan lukea runoutta niin, että rytmi muodostuu painollisten ja painottomien tavujen vaihtelusta eikä tavujen pituusvaihteluista. Ziegler on täysin oikeassa siinä, että kvantiteetti on nykygermaanisten kielten puhujille vaikea hahmottaa. Suomalaisille vokaalien ja konsonanttien pituuserot ovat suhteellisen helppo juttu, mutta jostain syystä Suomessakin klassista runoutta on tapana lukea "skandeeraamalla" eli painottamalla runojalkojen iskuja eikä normaaleita painollisia tavuja.

Akharneis-otteen yhteydessä Ziegler mainitsee, että kretikos-mittainen säe tulisi lukea nykymusiikissa harvinaisessa 5/8-tahtilajissa eikä 2/4-tahdissa: rytmi luetaan hänen mukaansa väärin "PAM-pa-DAM, PAM-pa-DAM, PAM-pa-DAM, PAM-pa-DAM", kun se pitäisi lukea " lang-kurz-lang, lang-kurz-lang, lang-kurz-lang, lang-kurz-lang".

Runoudessa Ziegler ääntää ρ-kirjaimen kielenkärjellä, proosassa kurkkuärränä. Molemmissa hän ääntää χ ja φ kirjaimet frikatiiveina eikä hän tunnu kykenevän tekemään johdonmukaista eroa τ- ja θ-kirjainten välillä. Jälkimmäinen ongelma tietysti poistuisi, jos hän ääntäisi myös θ-kirjaimen frikatiivina kuten nykykreikassa: aspiroitujen ja ei-aspiroitujen klusiilien erottamisen vaikeus on ylipäänsä ainoa pitkin hampain hyväksyttävä peruste klassisen kielen frikatiiviääntämiselle. Kirjaimen ζ hän ääntää ikään kuin se olisi saksan (tai suomen) z. Mielenkiintoista on, että levyn kuluessa hän siirtyy runouden lauluäänestä musikaaliseen aksenttiin Ksenofonin kohdalla ja lopulta Thukydidestä lukiessaan puhtaaseen dynaamiseen aksenttiin. Mitään selitystä tälle ei anneta. Puhumista ei pitäisi sekoittaa laulamiseen, ja melodisen aksentin osalta Ziegleriä parempi malli olisi varmaankin jokin nykykieli, jossa sellainen on, kuten vaikkapa liettua.

Kuten tunnettua, klassinen attika ja erilaiset taidekielet eivät ole ainoita muinaiskreikan muotoja. Uuden Testamentin kreikan tapauksessa on käytössä, kuten mainitsin toisaalla, lähinnä kaksi eri ääntämystraditiota, klassinen ja nykykreikkalainen. Klassisella tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että Uuden Testamentin koinee-kreikkaa äännetään samalla tavalla kuin muutakin muinaiskreikkaa. Nykykreikkalainen ääntämys on etenkin Yhdysvalloissa suosittua, ja sitä suosiville koko Koine Greek New Testament onkin tarjolla lukijanaan Kyproksella syntynyt Spiros Zodhiates (1922 - 2009). Vaikka nykykreikkalainen ääntämys ("as the Greek read it today") ei varsinaisesti sovi muinaiskreikkaan, ei se tässä yhteydessä häiritse ainakaan itseäni, mikä tosin lienee tottumiskysymys. YouTubesta ei löydy näytteitä Zodhiatesin lukemisesta, mutta uustestamentillista kreikkaa voi kuunnella laulettuna nykykreikkalaisella ääntämyksellä (tekstitettynä englanniksi ja nykykreikaksi) täältä. Nykykreikan ääntämyksen ominaispiirteet verrattuna klassiseen luokkahuoneääntämykseen ovat lyhyesti sanottuna diftongien puute ("Modern Greek pronunciation … does not split the diphthongs", kuten Zodhiates sanoo), vokaalien pituusopposition katoaminen sekä aspiraattojen ja soinnillisten klusiilien muuttuminen frikatiiveiksi.

Tunnettusta ranskalaisesta Assimil sans peine -sarjasta löytyy myös Grec ancien. Äänitteellä, jossa ei muiden saman sarjan kielipakettien tapaan tarvitse kuulla muuta kuin kohdekieltä, noudatetaan pitkälti Sidney Allenin (Vox Graeca, 1987) suosituksia. Osa lukijoista ääntää kurkkuärrän, osa kielenkärkiärrän, ja aspiraatat tuottavat osalle vaikeuksia. Digrafi ει ääntyy diftongina (vaikka ääntämisohjeessa annetaan éé), η pääsääntöisesti pitkänä e-äänteenä (ääntämisohjeessa èè). Huomattavaa on, että iota subscripum äännetään ja että aksentti on melodinen.

Vaikka kappaleiden teksteissä on mukaelmia kreikkalaisesta kirjallisuudesta, ovat varsinaisista kirjallisuusotteista huomattavimmat rekonstruoiduin melodioin lauletut esimerkit kreikkalaisesta runoudesta. Nämä ovat Anakreonin 22,5-16 (kappale 83), puheäänellä 21 ja 48 sekä laulettuina 21; 2; 18,1-9; 40; 45 ja 48 (kappale 87) ja lopuksi Homeroksen Odysseia 1,1-10 (kappale 101). (Edellä käyttämäni anakreonttisten runojen numerointi perustuu tähän, Assimilin tekstimuodot ovat tosin hieman toisenlaiset.) Tekstit luetaan myös puheäänellä, mutta kappaleessa 87 laulettu osuus on huomattavasti pidempi: varsinaiseen lukukappaleeseen kuuluu vain kaksi ensimmäistä säkeistöä. Odysseian tapauksessa laulettu versio noudattaa arkaaisempaa ääntämystä, eli digamma on oletetulla paikallaan, ja υ ääntyy u:na eikä y:nä: esimerkiksi πολλῶν δ’ ἀνθρώπων ἴδεν ἄστεα on laulettuna πολλῶν δ’ ἀνθρώπων ϝίδε ϝάστεα.

Erkki Sirosen suomeksi toimittaman Ponténin Klassisen kreikan alkeisoppikirjaan (2007) liittyy äänite, jossa hän lukee kaikki oppikirjan lukukappaleet tarkoitukseen hyvin sopivalla äänellä. Johdannossa Sironen luettelee kreikan äänteet mainiten erikseen Sidney Allenin suosituksiin perustuvat poikkeamat perinteisestä kouluääntämyksestä. Hän ääntää aksentilliset tavut totuttuun tapaan painollisina, mutta kouluääntämyksestä poiketen hän ääntää ει-digrafin pitänä suppeana e-äänteenä, φ-kirjaimen aspiraattana eikä f-äänteenä, ja ζ-kirjaimen [zd], mikä vastannee ainakin attikalaista ääntämystä (perinteinen kouluääntämys on ollut [dz] tai [ts]). Kirjain σ ääntyy μ:n edellä soinnillisena. Mainittakoon tosin, että aspiraattojen varsinainen aspiraattaääntämys kuuluu toteutuvan vain sanan alussa: sanansisäisesti aspiraatat realisoituvat klusiilien ja h-äänteen klustereina kuten suomen kielen sanassa tulethan (jota ääntämystä vastaan Allen on, ks. s. 28 alaviite 35). Iota sub- tai adscriptum ei äänny.  Lukukappaleet sisältävät runsaasti lyhyitä otteita kirjallisuudesta ja piirtoikirjoituksista, joiden lähteistä on luettelo teoksen lopussa (tosin listattuna lähteittäin, joten jonkin tietyn lukukappaleen lähteen löytäminen on työlästä).

Suomenkieliselle opiskelijalle Sirosen äänite on monessa suhteessa paras apuväline, sillä teksteihin on saatavilla oppikirjan muodossa valmis suomenkielinen sanasto ja kommentaari, ja ääntämys on sellaista, että suomenkielinen kykenee yhdistämään sen vaikeuksitta kirjoitusasuun opittuaan ensin muutaman säännön koskien sirkumfleksiaksenttia ja painettuaan mieleensä iota subscriptumin tavalliset esiintymisyhteydet. Kaikkia edellä käsiteltyjä äänitteitä voi kuitenkin käyttää kielenoppimisen apuna, kunhan kunkin lukijan ominaispiirteet huomioidaan. Suosittelisin erityisesti Assimilia jo pelkästään tekstien määrän (4 CD:tä) vuoksi.

Kuten Sironen mainitsee oman äänitteensä loppusanoissa, Christos Karvounis (Aussprache und Phonologie im Altgriechischen, 2008) puolustaa nykykreikkalaista ääntämystä sillä perusteella, että muinaiskreikan eri murteet ovat muodostaneet lukuisia eri äännejärjestelmiä, joista on enää mahdotonta saada varmaa tietoa. Vasta-argumenttini tähän on se, että didaktisesti mielekkäämpi valinta muinaiskielen tapauksessa on joka tapauksessa sellainen ääntämys, jossa äänteiden suhde kirjoitusasuun on mahdollisimman yksiselitteinen, mikä ei tietenkään nykykreikan ääntämystä noudatettaessa toteudu.

Uudempaan musiikkiin muinaiskreikkaa on sovitettu mm. Carl Orffin teoksessa Trionfo di Afrodite, jonka osat II (Corteo nuziale ed arrivo della sposa e dello sposo), III (Sposa e sposo) ja VI (Canto dei novelli sposi dal talamo) ovat Sapfoa, VII (Apparizione di Afrodite) Euripidesta. Musikaalishenkiset ihmiset voivat käyttää näitä hyödykseen esimerkiksi tekstien ulkoaopettelun apuvälineinä.

Muinaisenglannista Tarussa sormusten herrasta

Mainitsin Viikinkejä koskevan kirjoituksen yhteydessä, että Tarun sormusten herrasta liitteistä ilmi käyvän kehyskertomuksen mukaan J. R. R. Tolkien on "kääntänyt" teoksen westroninkielisistä lähteistä korvaten westronin eli Keskimaan yleiskielen kaikissa yhteyksissä englanilla. Säilyttääkseen hobittien näkökulman Keskimaan kielelliseen ympäristöön hän on vienyt tämän periaatteen hieman tavallista pidemmälle kääntäessään myös westroninkieliset erisnimet englanniksi: esimerkiksi westroninkielisen nimen Karningul käännösvastine on Rivendell, koska alkuperäiseen asuunsa jätettynä nimi olisi ollut (englanninkieliselle) nykylukijalle yhtä vieras kuin haltiakielinen nimi Imladris. Sama periaate pätee myös hobittien nimissä: esimerkiksi Samwise ja lyhyempi Sam vastaavat samanmerkityksistä alkuperäistä nimeä Banazîr ja sen lyhennystä Ban. Nimistön "käännösvastineita" luodessaan Tolkien on hyödyntänyt paljon arkaaista englanninkielistä sanastoa kuten riven, dell 'laakso' ja sam- 'puoli-'. Rohanilaisten tapauksessa Tolkien on mennyt askeleen pidemmälle:

Having gone so far in my attempt to modernize and make familiar the language of the Hobbits, I found myself involved in a further process. The Mannish languages that were related to Westron should, it seemed to me, be turned into forms related to English. The language of Rohan I have accordingly made to resemble ancient English, since it was related both (more distantly) to the Common Speech, and (very closely) to the former tongue of the northern Hobbits, and was in comparison with the Westron archaic. In the Red Book it is noted in several places that when Hobbits heard the speech of Rohan they recognized many words and felt the language to be akin to their own, so that it seemed absurd to leave the recorded names and words of the Rohirrim in a wholly alien style. (1493)

"Made to resemble" tarkoittaa tässä tapauksessa, että käytännössä kaikki rohanilaisten nimet ja muut esimerkit heidän kielestään ovat muinaisenglantia. Osan erisnimistä Tolkien on modernisoinut asultaan nykyenglannin kanssa yhteensopiviksi (esimerkiksi Dunharrow, Snowbourn, Shadowfax ja Wormtongue), osan jättäyt sellaisekseen (esimerkiksi Edoras).

Erisnimien lisäksi kirjoissa ei valitettavasti ole muinaisenglantia edes sen vertaa kuin quenyaa tai sindaria, mutta olen joka tapauksessa koonnut tähän löytämäni esimerkit. Suorissa sitaateissa aksenttimerkki merkitsee pitkää vokaalia, mutta periaatteessa käytän muuten nykyisen käytännön mukaisesti makronia.

Sormusten ritareissa ei esiinny rohanilaisia, joten ensimmäinen esimerkki löytyy Kahdesta tornista (sivunumerot viittaavaat Harper-Collinsin taskukirjoihin):

'Peace, Éothain!' said Éomer in his own tongue. 'Leave me a while. Tell the éored to assemble on the path, and make ready to ride to the Entwade. (565)

Sana ēored merkitsee 'ratsain liikkuvaa joukkoa'. Rohanilaisten erisnimen "käännösten" alkuosanakin esiintyvä éo- pohjautuu sanaan eoh 'hevonen, ratsu'. Loppuosa -thain lienee sana þegn 'palvelija' ja -mer sana mǣr 'kuuluisa'. (Tässä kohden tekisi mieli kääntää nimi Éomer suomeksi muotoon "Hepokuulu".)

'Nor will you again,' said Gandalf. 'That is Shadowfax. He is the chief of the Mearas, lords of horses, and not even Théoden, King of Rohan, has ever looked on a better. (658)

Kuten totesin ylempänä, Shadowfax on nykyaikaistettu muoto: muinaisenglanniksi nimi koostuu kahdesta osasta, jotka ovat sceadu 'varjo' ja feax 'tukka, harja'. Sana mēaras on monikko sanasta mearh, joka merkitsee 'hevosta' tai 'ratsua'. Sanan feminiininen vastine mære on säilynyt englannissa muodossa mare. Théodenin nimi (þēoden) merkitsee 'kuningasta'.

[']Why indeed should we welcome you, Master Stormcrow? Láthspell I name you, Ill-news; and ill news is an ill guest they say.' (669)

Yhdyssanan láthspell = lāþspell molemmat osat ovat säilyneet nykyenglannissa muodoissa loath ja spell. Jälkimmäisen merkitys 'sanoma, uutinen' näkyy sanan gospel 'evankeliumi' pohjalla olevassa muodossa gōdspell, joka merkitsee sananmukaisesti 'hyvää uutista'. Yllä siteeratun repliikin sanojan nimi Wormtongue koostuisi muinaisenglantilaisessa muodossaan sanoista wyrm 'käärme' ja tunge 'kieli'.

Arise now, arise, Riders of Théoden!
Dire deeds awake, dark is it eastward.
Let horse be bridled, horn be sounded!
Forth Eorlingas! (675)

Johtolauseessa mainitaan, että Théoden chanted in the tongue of Rohan, joka on tässä käännetty nykyenglanniksi viimeistä säettä lukuun ottamatta (toki tulkinnasta riippuen). Forð tarkoittaa 'eteenpäin', Eorlingas on monikko (vrt. mearas, Edoras) sanasta Eorling, jonka merkitys on 'Eorlin poika'. Suunnilleen oltermannia vastaava muinasenglantilainen titteli eorl puolestaan on kognaatti suomen skandinaavisperäiselle sanalle jaarli.

'Westu Théoden hál!' cried Éomer. 'It is a joy to us to see you return into your own. Never again shall it be said, Gandalf, that you come only with grief!' (676)

Éomerin toivotus on käytännössä suora Beowulf-sitaatti, sillä Beowulf tervehtii samoilla sanoilla (406: Wæs þū, Hrōðgār, hāl) kuningas Hrothgaria saapuessaan Heorotiin.

The king now rose, and at once Éowyn came forward bearing wine. 'Ferthu Théoden hál!' she said. 'Receive now this cup and drink in happy hour. Health be with thee at thy going and coming!' (682)

Sananmukaisesti 'mene, Théoden, terveenä!' Toivotus on samanmuotoinen kuin edellinen, mutta verbi on eri (feran).

Peter Jacksonin ohjaamissa elokuvissa on hieman enemmän muinaisenglantia kuin kirjoissa. Elokuvien käsittelemistä samassa yhteydessä alkuteoksen kanssa ei pidä tulkita kannanotoksi sen puolesta, että pitäisin elokuvia alkuteoksen arvoisina filmatisaatioina, mutta en viitsi jakaa kirjoitusta kahtia tämän alleviivaamisen vuoksi.

Aikaisemmin kirjoitin hieman yksinkertaistaen, että myös elokuvassa englanti vastaisi westronia ja että muut kielet olisi jätetty ennalleen, mutta käytännössä elokuvissa on lukuisia kohtia, joissa esimerkiksi rohanilaisten voidaan olettaa puhuvan omalla kielellään, vaikka dialogi onkin nykyenglanniksi.

Sanat mēaras ja lāþspell esiintyvät myös Kahdessa tornissa (2002), vaikka ensiksi mainitun sanoo Legolas eikä Gandalf. Huomattavampi on extended editionissa kuultava Éowynin laulu serkkunsa Théodredin hautajaisissa (1'20''):

Bealo-cwealm hafaþ frēone frecan forþ onsended,
gied sculon singan glēo-menn sorgiende
on medu-selde þæt hē mā nō wǣre,
his dryhtne dȳrest and māga dēorost. Bealo...

'Tuhokuolo on jalon soturin lähettänyt, / laulu on laulettava laulajien surren / simasalissa, että häntä ei enää ole, / hänen herralleen rohkeinta ja sukulaisnaisille rakkainta.' Näyttelijätär Miranda Otto ääntää sanan dryhtne muodossa [druhtne] ja sanan maga [maja]. Ensimmäinen säe on mukaelma Beowulfista, jossa bealo-cwealm hafað fela feorh-cynna forð onsended 'kauhukuolo on monta elävää lähettänyt' (2265-2266). Hautajaiskohtauksen lopuksi Gandalf mutisee seuraavan lauseen, joka on ikään kuin ylempänä käsiteltyjen, kirjassa tavattavien toivotusten yhdistelmä (1'22''):

Westū hāl. Ferðu, Théodred, ferðu.

'Ole tervehditty. Mene, Théodred, mene.' Niin ikään vain extended editionissa olevassa kohtauksessa Aragorn juttelee riehaantuneelle hevoselle. Puheesta erottuvat ainakin seuraavat sanat (1'27''):

Stille nū, stille, stille, nā drēfedness, frēond.
Hū nemnaþ þē? Hū nemnaþ þē?
[Éowyn kertoo hevosen nimen.]
Brego? Þīn nama is cynglic.

'Hiljaa nyt, hiljaa, hiljaa, ei hätää, ystävä. Mikä on nimesi? Mikä on nimesi? - Brego? Nimesi on kuninkaallinen.' (Brego merkitsee mm. 'kuningasta' tai 'herraa'.) Viimeinen lause on tekstitetty englanniksi your name is kingly. Kohtaus on sinänsä mielenkiintoinen, että Éowyn kertoo hevosen nimen Aragornille nykyenglanniksi, vaikka kuuleekin tämän puhuvan hevoselle muinaisenglanniksi. Ainoa mieleeni tuleva tulkinta on, että Éowyn on jotenkin ärsyyntynyt ja pyrkii puhuttelemalla Aragornia westroniksi (eli nykyenglanniksi) korostamaan hänen ulkopuolisuuttaan. Tämän perusteella voitaisiin nähdä jonkinlaisena asenteenmuutoksena kohtaus Kuninkaan paluussa (2003), jossa Éowyn sanoo Aragornille seuraavasti:

Westū, Aragorn, hāl.

Lause itsessään on tietenkin toisinto ylempänä käsitellyistä lauseista.

Lopuksi on mainittava vielä eräs seikka. Ylinnä siteeraamaani rohanilaisten kielellistä representaatiota käsittelevään otteeseen Tarun sormuisten herrasta liitteestä F liittyy seuraava alaviite:

This linguistic procedure does not imply that the Rohirrim closely resembled the ancient English otherwise, in culture or art, in weapons or modes of warfare, except in a general way due to their circumstances: a simpler and more primitive people living in contact with a higher and more venerable culture, and occupying lands that had once been part of its domain.

Se, että elokuvissa ei ole oikeastaan noudatettu tätä vaan härskisti käytetty esimerkiksi anglosaksihenkisiä koristekuvioita, ei ole välttämättä varsinainen virhe, sillä rohanilaiset edustivat Tolkienille itselleenkin mitä ilmeisimmin jonkinlaisia fantasia-anglosakseja.

Kielten historiallisesta nimeämisestä

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin ohimennen skandinaavisten muinaiskielten nimistöä. Tässä blogissa vilahtelee muutenkin kaikenlaisia etuliitteitä ja määritteitä, joten ajattelin yrittää tehdä niistä jonkinlaista selkoa tässä kirjoituksessa. Kirjoitus ei valitettavasti sisällä esimerkkejä eri kielimuodoista ja on muutenkin pitkäliti tylsä luettelo. Englannin-, saksan- ja ruotsinkielisistä vastineista en kuitenkaan pyri missään nimessä antamaan kattavia listoja. Jos olen vetänyt mutkia suoraksi tai unohtanut mainita jotain oleellista, kuulen siitä mielelläni kommenteissa.

Etuliite kanta- viittaa tunnettujen kielimuotojen pohjalta historiallis-vertailevalla menetelmällä rekonstruoituun kantakieleen: esimerkiksi germaanisten kielten kantakieli on kantagermaani ja uralilaisten kielten kantakieli on kantaurali. Kantakieli on siis tyypillisesti esihistoriallinen, vaikka poikkeuksiakin on: esimerkiksi romaanisen kieliryhmän kantakieli on latina, josta on säilynyt lukuisia kirjallisia muistomekkejä, vaikka romaaniset kielet eivät tietenkään tiukassa mielessä perustu klassiseen kirjalatinaan vaan Rooman valtakunnan puhekieliin. Koska kantakieli on kuitenkin määritelmällisesti historiallis-vertailevan menetelmän luoma konstruktio, voidaan nykyromaanisten kielten pohjalta rekonstruoida kantaromaaninen kieli, joka luonnollisesti on oleellisilta osin melko lähellä tuntemaamme latinaa.

Historiallisena aikana kielet voidaan jakaa karkeasti kolmeen vaiheeseen, joita ilmaistaan etuliitteillä muinais-, keski- ja nyky-. Keski- viittaa jonkinlaiseen välimuotoon nyky- ja muinaismuotojen välillä, ja jos todellinen historia ei salli mielekästä kolmijakoa, putoaa keskivaihe pois. Jakoa voidaan tarkentaa etuliitteillä varhais- ja myöhäis-, esimerkiksi myöhäiskeskienglanti. Karkeasti ottaen varhais- ja myöhäismuodot suhtautuvat toisiinsa ymmärrettävyyden kannalta kuten murteet, muinais-, keski- ja nykymuodot kuten eri kielet. (Vaikka, kuten arvata saattaa, myöhäismuinais- ja varhaiskeskimuodot saattavat olla hyvin lähellä toisiaan.) Yksinään käytettynä nyky- eroaa tässä yhteydessä arkikielisestä merkityksestään, sillä useita tuttuja kieliä on puhuttu "nykymuodossaan" jo satojen vuosien ajan.

Hieman hankalampi on määrite esi-, jolla voidaan viitata joko jonkin (kanta)kielen esimuotoon, tai kyseistä kieltä samalla alueella edeltäneeseen kieleen, joka on tyypillisesti jättänyt enemmän tai vähemmän tuntuvan substraatin tulokkaiden kieleen. Molemmissa merkityksissä käytetään myös etuliitettä paleo-, esim. paleogermaaninen ja esigermaaninen viittaavat molemmat kantagermaania edeltävään kielen tasoon, mutta paleoeurooppalainen viittaa niihin kieliin, joita Euroopassa puhuttiin ennen indoeurooppalaisten kielten leviämistä.

Alla olevassa taulukossa näkyvät edellä käsitellyt määritteet muutamine erikielisine vastineineen:

suomi	englanti	saksa	ruotsi
esi-	Pre-	Vor-, Prä-	pre-
kanta-	Proto-	Ur-	ur-
muinais-	Old	Alt-	forn-
keski-	Middle	Mittel-	medel-
nyky-	Modern	Neu-	ny-, nu-
varhais-	Early	Früh-	äldre
myöhäis-	Late	Spät-	yngre

(Ruotsin osalta on huomattava, että myöhäiskeskiaika on kuitenkin senmedeltid, jota edeltävät äldre medeltid tai högmedeltid ja tidig medeltid.)

Jos esimerkiksi yhdistelmä varhaismuinais- tai myöhäismuinais- tuntuu hassulta, voi tietysti käyttää myös ilmaisua varhainen muinais- tai myöhäinen muinais-.

Koska kaikkien kielten historia ei noudata aivan samanlaisia kehityslinjoja, ja koska kaikista kielistä ei ole jäänyt samanlaista aineistoa, ei kaikkiin kieliin voida soveltaa täysin samaa terminologiaa aivan samalla tavalla. Toisaalta myös eri kielissä saatetaan käyttää tärkeimmän julkaisukielen mukaisia käännöslainoja, mikä osaltaan tekee nimistöstä kokonaisuutena vaikeammin hahmotettavaa. Yllä olevaa taulukkoa voi siis pitää vain eräänlaisena ideaalimallina. Aihetta on syytä lähestyä tapausesimerkkien kautta.

Nykyenglantia (Modern English) edeltää keskienglanti (Middle English), jota edeltää muinaisenglanti (Old English) eli anglosaksi (Anglo-Saxon). Viimeksi mainitun nimityksen ajatellaan usein viittaavan siihen, että kieli on anglien, saksien ja juuttien maahanmuuttoa seuranneen kielimuodon ääripääpohjainen (vrt. suomalais-ugrilainen) nimitys, mutta itse asiassa termin käyttö juontaa erotteluun mantereelle jääneiden saksien ja englantilaisten saksien välillä. Termin Old Saxon (Altsächsisch) voi siis tietyssä mielessä kääntää myös "vanhasaksiksi".

Muinaisenglannin historiallinen aika jakautuu suunnilleen puoliksi varhais- ja myöhäisvaiheeseen, joita edeltää esivaihe, johon yleensä viitataan temillä Prehistoric Old English, etenkin vanhemmissa teoksissa temillä Primitive Old English. Keskienglannin tarina alkaa periaatteessa vuoden 1066 normannivalloituksesta, mutta kielelliset muutokset eivät tietenkään tapahdu hetkessä. Oxford English Dictionary mainitsee, että ennen 1800-luvun loppupuolta keskienglannista (tai erityisesti varhaiskeskienglannista) käytettiin termiä Old English, ja muinaisenglannista termiä Anglo-Saxon. OED vetää muinaisenglannin rajan vuoteen 1150. Muinaisenglanti eroaa keskienglannista taivutusmuotojen runsaudessa sekä ranskalais- ja latinalaisperäisten lainojen vähäisyydessä.

Modern English eli nykyenglanti viittaa suuren vokaalimuutoksen (Great Vowel-Shift) jälkeiseen kielimuotoon, josta lähes kaikki taivutuksen rippeet ovat kuluneet pois ja jonka oikeinkirjoitus pitkälti vakiintui kirjapainotekniikan myötä. Keski- ja nykyenglannin raja asettuu suunilleen vuosiin 1450 - 1500. Koska nykyenglanti voi näin ollen viitata sekä 1900-luvun alun että King James Biblen kieleen thou art -muotoineen, käytetään selkeyden vuoksi "nykynykyenglannista" usein ilmaisua Present-Day English.

Saksan kielen historialliset vaiheet jakautuvat nimellisesti samalla logiikalla kuin englannin: nyky-yläsaksaa (Neuhochdeutsch) edeltävät muodot ovat keskiyläsaksa (Mittelhochdeutsch) ja muinaisyläsaksa (Althochdeutsch). Englanniksi käytetään nykymuodosta etymologisoivaa käännöstä New High German, mikä tekee lyhenteiden käytön yksinkertaisemmaksi. Alkuosa ylä- (hoch-, High) viittaa äänteenmuutosten motivoimaan maantieteelliseen jakoon: yläsaksa viittaa vuoristoisessa etelässä puhuttavaan saksaan, alasaksa (Niederdeustch) puolestaan pohjoisen alamailla puhuttavaan kieleen, joka itse asiassa polveutuu muinaissaksista. Alasaksa muodostaa murrejatkumon sekä hollannin että yläsaksan kanssa. Yläsaksa jakautuu lisäksi keskisaksaan (Mitteldeutsch) ja ylisaksaan (Oberdeustch). Keskisaksankielisen alueen erottaa ylisaksankielisestä Maine-joen tasalla kulkeva linja, jota voidaan nimittää joko Appel/Apfel-isoglossiksi, Speyer-linjaksi tai valkomakkaraekvaattoriksi. Keskisaksan sumeahkon pohjoisrajan määrittävät puolestaan maken/machen-isoglossi eli Benrather-linja ja ik/ich-isoglossi eli Uerdinger-linja. Luonnollisesti myös englanti jää näiden isoglossien pohjoispuolelle (vrt. muinaisenglannin æppel, macian ja ic).

Termiä Hochdeutsch käytetään usein merkityksessä 'saksan yleiskieli' erotuksena puhekielistä, vaikka tietenkin myös eteläiset puhekielet (ml. sveitsinsaksa) lukeutuvat historiallisesti (äännelaillisesti) yläsaksan piiriin.

Alla saksan kieleen liittyvä nimistö taulukkomuodossa:

saksa	englanti	suomi	ruotsi
Althochdeutsch	Old High German	muinaisyläsaksa	fornhögtyska	800 - 1050
Mittelhochdeutsch	Middle High German	keskiyläsaksa	medelhögtyska	1050 - 1350
Frühneuhochdeutsch	Early New High German	varhaisnyky-yläsaksa	äldre nyhögtyska	1350 - 1650
Neuhochdeutsch	New High German	nyky-yläsaksa	nyhögtyska	1650 -
Oberdeutsch	Upper German	ylisaksa	övertyska?
Mitteldeutsch	Central German	keskisaksa	mellantyska?
Niederdeutsch	Low German	alasaksa	lågtyska

Ruotsin vaiheiden nimistö on astetta monimutkaisemi. 1900-luvun alusta puhuttuun "nykynykyruotsiin" viitataan termillä nusvenska, joka siis on vastaava termi kuin ylempänä käsitelty Present-Day English. Tätä edeltävä kielimuoto nysvenska jakaantuu varhais- ja myöhäisvaiheisiin, joihin viitataan ilmaisuilla äldre ja yngre nysvenska. Vaikka etuliitettä ny- käytetään muiden kielten tapauksessa samassa merkityksessä kuin suomen nyky-, on ruotsin tapauksessa esimerkiksi Kotuksen sivuilla noudatettu ruotsalaista tapaa ja käytetty (mielestäni hieman kömpelöä) käännösvastinetta uusruotsi erotuksena nykyruotsista. Muinaisruotsin myöhäisvaiheesta käytetään johdonmukaisesti termiä yngre fornsvenska, mutta varhaismuoto on normaalisti klassisk fornsvenska (äldre fornsvenska on toki myös käytössä). Suomeksi on ruotsin kielen vaikutuksesta tapana puhua "nuoremmasta" ja "vanhemmasta" varhaisemman ja myöhäisemmän sijaan.

Muinaisruotsia edeltävä muinaisskandinaavi jakautuu kahteen eri kieleen (murteeseen?), muinaislänsiskandinaaviin (islannin, fäärin ja norjan kantamuotoon) ja muinaisitäskandinaaviin (tanskan ja ruotsin kantamuotoon), joiden yhteinen kantamuoto on kantaskandinaavi. Muinaisitäskandinaavia edustaa riimuruotsi eli runsvenska. (Riimuista puheen ollen mainittakoon, että skandinaavinen äldre/yngre-jaottelu on lainautunut riimuista puhuttaessa myös muihin kieliin, esimerkiksi englanniksi sanotaan elder, younger futhark ja saksaksi das ältere, das jüngere Futhark.)

Alla olevassa taulukossa ovat sellaiset ruotsin kielen vaiheiden nimitykset, joita muistan nähneeni käytettävän:

ruotsi	saksa	englanti	suomi
urnordiska	Urnordisch	Proto-Norse	kantaskandinaavi	150 - 800
fornnordiska	Altnordisch	Old Norse	muinaisskandinaavi	800 - 1225
fornöstnordiska	Altostnordisch	Old East Norse	muinaisitäskandinaavi	800 - 1225
runsvenska	Runenschwedisch	Rune Swedish	riimuruotsi	800 - 1225
äldre fornsvenska	Frühaltschwedisch	Early Old Swedish	vanhempi muinaisruotsi	1225 - 1375
yngre fornsvenska	Spätaltschwedisch	Late Old Swedish	nuorempi muinaisruotsi	1375 - 1526
äldre nysvenska	Frühneuschwedisch	Early Modern Swedish	vanhempi uusruotsi	1526 - 1732
yngre nysvenska	Spätneuschwedisch	Late Modern Swedish	nuorempi uusruotsi	1732 - 1906
nusvenska	?	Contemporary Swedish	nykyruotsi	1906 -

(Tarkat vuosiluvut kaivannevat selityksiä: yksinkertaisuuden vuoksi muinaisskandinaavin takarajaksi merkitsemänäni vuonna 1225 ilmestyi ensimmäinen latinalaisilla aakkosilla kirjoitettu ruotsinkielinen teksti, 1526 ilmestyi raamatunkäännös, 1732 ilmestyi ensimmäinen numero Then Swänska Argus -lehteä, ja 1906 astui voimaan oikeinkirjoitusreformi.)

Suomen kieleenkin liittyy muutama hauska yksityiskohta. Kuten tunnettua, Suomen historia on edennyt monessa suhteessa kuin pikakelauksella verrattuna eräiden muiden maiden historiaan. Sama pätee myös suomen kieleen, jonka kirjakielen vaiheet alkavat Mikael Agricolan Abckiriasta, joka ilmestyi 1542. Suomen kirjakielen ensimmäistä vaihetta nimitetään vanhaksi kirjasuomeksi. Tätä seuranneen varhaisnykysuomen katsotaan alkavan 1820-luvulla, jolloin kirjakieli alkoi saada enemmän vaikutteita itämurteista. Nykysuomen katsotaan puolestaan alkavan kirjakielen vakiinnuttua vuoteen 1880 mennessä, vaikka tämänkin jälkeen on tapahtunut lukuisia kosmeettisia muutoksia.

Vanhaa kirjasuomea edeltänyttä, kirjallisia muistomerkkejä jälkeensä jättämätöntä kautta kutsutaan varhaissuomeksi. Varhaissuomi ja muut itämerensuomalaiset kielet pohjautuvat yhteiseen kantakieleen eli kantasuomeen. Nykyään kiistanalaisen teorian mukaan itämerensuomalaisten kielten kantamuoto on myöhäiskantasuomi ja sitä edeltänyt kielimuoto eli varhaiskantasuomi olisi itämerensuomalaisten kielten ja saamelaisten kielten yhteinen kantamuoto: tätä kantamuotoa voidaan nimittää hieman läpinäkyvämmin (ja nähdäkseni johdonmukaisemminkin) suomalais-saamelaiseksi kantakieleksi.

Edellisiestä kappaleesta saattaa huomata, että termit suomi ja itämerensuomi johdoksineen ovat itse asiassa tietyissä yhteyksissä synonyymejä. Termi itämerensuomalainen on sikäli redundantti, että ei ole mitään muita suomalaisia kuin itämerensuomalaisia kieliä, mutta kieltämättä se pehmentää hieman suomen kielen nimellistä valta-asemaa suhteessa esimerkiksi viroon, võruun ja karjalaan. Englanniksi voidaan tehdä asiaankuuluva ero käyttämällä termejä Finnish 'suomen kieli' ja Finnic 'itämerensuomalainen'. Jälkimmäinen on mielestäni parempi kuin Itämereen viittaava Baltic-Finnic tai Balto-Finnic, sillä englanniksi termit saattavat luoda mielikuvan "balttilais-suomalaisista kielistä", vaikka balttilaiset kielet (latvia, liettua, muinaispreussi) eivät indoeurooppalaisina kielinä ole geneettistä sukua itämerensuomalaisille kielille.

Viikingeistä

Katsoin jokin aika sitten TV-sarjan Viikingit ensimmäisen tuotantokauden DVD:ltä ja historiallisista epätarkkuuksista huolimatta pidin näkemästäni. Tämän blogin kannalta relevantti aihe on tietenkin sarjassa ajoittain esiintyvä muinaiskielinen dialogi, jota käsittelenkin tässä kirjoituksessa ensimmäisen tuotantokauden pohjalta. Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia.

Kielellisenä konsulttina sarjaa varten toimii Kate Wiles, joka kertoo kokemuksistaan täällä.

Kielellä on huomattavasti erilainen asema kuin puvustuksessa ja lavastuksella, sillä pyrkimys täydelliseen visuaaliseen realismiin ei tuota läheskään samanlaisia ongelmia elokuvan tai TV-sarjan seuraamisen osalta kuin se, että hahmot puhuvat jotain kieltä, jota katsojat eivät ymmärrä. Suomalaiset ovat toki tottuneet lukemaan tekstityksiä, mutta joka tapauksessa on väistämätöntä, että elokuvanautinto kärsii siitä, ettei ymmärrä elokuvan esityskieltä.

Viikingeissä puhuttava muinaisskandinaavi ja muinaisenglanti eroavat olemuksessaan esimerkiksi Tarussa sormusten herrasta (2001 - 2003) puhuttavista haltiakielistä ja Passion of the Christissa (2004) puhuttavasta latinasta ja arameasta. Jälkimmäisessä tapauksessa puhuttavien kielten suhteen on pyritty realismiin sikäli, että elokuvassa ei todellakaan puhuta mitään nykykieltä. Ensiksi mainitussa puolestaan englanti korvaa pitkälti alkuteoksen periaatteiden mukaisesti Keskimaan yleiskielen westronin, mutta muut kielet on "jätetty ennalleen". Viikingit on tässä suhteessa lähempänä elokuvaa Hunt for Red October (1990), jossa muutamalla tekstitelyllä sananvaihdolla muistutetaan katsojia siitä, että neuvostoliittolaisen sukellusveneen miehistö ei "oikeasti" puhu englantia. Viikinkien ensimmäinen jakso alkaa taistelukohtauksella jossain Baltiassa, jonka lopuksi päähenkilö Ragnar kiittää veljeään Rolloa muinaisskandinaaviksi. Seuraavassa kohtauksessa Ragnarin tytär Gyda ja hänen vaimonsa Lagertha ovat tuulastamassa vaihtaen pari sanaa muinaisskandinaaviksi, mutta Lagerthan seuraava repliikki on kuitenkin jo sujuvasti nykyenglantia. Vastaavasti toisessa jaksossa Lindisfarnen munkit katselevat ulkona riehuvaa myrskyä lausuen muutaman repliikin muinaisenglanniksi; mennessään isä Cuthbertin luo munkki Athelstan alkaa kuitenkin puhua nykyenglantia. Molemmissa yhteyksissä vieras kieli toimii siis muistutuksena siitä, että hahmot puhuvat oikeasti jotain muuta kieltä kuin (nyky)englantia. Latinan rooli on toisenlainen, sillä latinaksi kuullaan (ainakin ensimmäisessä tuotantokaudessa) lähinnä isä meidän -rukouksia ja muuta vastaavaa.

Edellä mainituissa kohtauksissa keskivertokatsojalle jää mahdollisesti epäselväksi, että viikingit ja Lindisfarnen munkit puhuvat eri kieliä, mutta tämä on melko pieni ongelma. Erikoisempi tilanne on kuitenkin kolmannen jakson loppupuolella, kun Ragnar joukkoineen kohtaavat northumbrialaisen šeriffin (gerefa) miehineen. Kohtaamista seuraa sananvaihto, jossa saksit puhuvat muinaisenglantia, viikingit muinaisskandinaavia ja Ragnar sekä muinaisskandinaavia että Athelstanilta oppimaansa muinaisenglantia. Koska kerronta fokalisoituu viikinkien kautta, olisi mielestäni ollut mielekästä toteuttaa tämä kohtaus niin, että viikinkien kieltä vastaisi esityskieli eli nykyenglanti, kun taas vieraskieliset saksit olisivat puhuneet tekstitettyä muinaisenglantia. Tällöin katsojalle ei jäisi epäselväksi, että kyse tosiaan on eri kielistä ja että Ragnar on viikingeistä ainoa, joka osaa muinaisenglantia.

Fokalisoinnin logiikkaa noudattaa seitsemännen jakson kohtaus, jossa viikingit ovat kuningas Ællan vieraina: viikingit puhuvat tekstitettyä muinaisskandinaavia, mutta saksit esityskieltä eli nykyenglantia kuten myös Ragnar puhuessaan heidän kanssaan heidän omalla kielellään. Jopa Rollo, ilmoittauduttuaan omalla kielellään vapaaehtoiseksi kastettavaksi, sanoo anglosaksien kieltä markeeraavalla tavallista huonommalla englannilla I will be Christian, jotta Norhumbrian kuningaskin ymmärtää. Tämä kohtaus siis fokalisoituu saksien kautta, sillä viikinkien kulttuuri etenkin pöytätapojen osalta näyttäytyy kohtauksessa nykykatsojalle vieraana ja hieman barbaarisena.

Mitä tulee historiallisiin kieliin itseensä, on niitä käytettäessä varauduttava aina enemmän tai vähemmän valistuneeseen palautteeseen. Esimerkkinä mieleen tulee Rooma-sarjan viimeisen jakson nimi De Patre Vostro (2007), joka selvästi pyrkii olemaan latinannos Pullon viimeisestä repliikistä about your father. Latinisti älähtää tietenkin italialaiselta kuulostavasta muodosta vostro pro latinan vestro, mutta tämä voitaisiin yrittää paikata sillä, että Pullon puhekielen voi ajatella eroavan klassisesta kielestä juuri esimerkiksi tässä suhteessa (vaikka on tietenkin kyseenalaista, onko tällaisen spekuloinnin oikea paikka irrallisessa jakson nimessä). Toisaalta pronomini vostro/vestro olisi joka tapauksessa väärin, koska kyse on englanninkielisille vaikeasti hahmottuvasta yksikön toisesta persoonasta, eikä monikosta: oikea muoto olisi siis tuo, ja virhe johtuu mitä ilmeisimmin tietämättömyydestä eikä yrityksestä simuloida jotain epästandardia latinalaista kielimuotoa. Toinen esimerkki hieman kömpelöstä kielisyydestä löytyy Gladiaattorista (2000), jossa alun taistelukohtauksessa erään germaanin suusta kuullaan ihr seid verfluchte Hunde 'olette kirottuja koiria', sana seid tosin äännettynä muodossa [si:d]. Lause on hassusta ääntöasustaan huolimatta aivan liian nykysaksalainen ollakseen mitään sellaista germaanista kieltä, jota voisi kuvitella puhutun elokuvan tapahtumien aikaan: jos konsultiksi olisi palkattu joku, joka olisi edes yrittänyt, olisi tulos voinut olla tarkemmin ajallisesti ja paikallisesti tarkentamatta vaikkapa jūz izud wiþra-flōkanai hundōs. Vertailun vuoksi brittisarjassa I, Claudius (1976) germaanit puhuvat (tai ainakin näyttäisivät ymmärtävän) nykysaksaa.

Toisaalta latinisti saattaa älähtää sellaisistakin muodoista, jotka ovat kyllä attestoituja ei-korkeakirjallisissa lähteissä mutta jotka ovat klassisen koulukieliopin mukaan vääriä, ja kokemuksieni mukaan latinisti saattaa paremman puutteessa öyhöttää jopa klassisen kieliopin mukaan oikeista muodoista, jos hänen omasta hyllystään löytyvä kielioppikirja ei niitä satu tuntemaan. Viikingeissä puhuttavia kieliä on helppo alkaa arvioida sen perusteella, millaisina kielinä muinaisskandinaavi ja muinaisenglanti näyttäytyvät suhteellisen standardoiduissa muodoissaan nykyaikaisissa alkeisoppikirjoissa. Sarjan tapahtumat sijoittuvat 790-luvulle, jolta ajalta ei ole säilynyt muita skandinaavisia kirjallisia lähteitä kuin riimukiviä. Näin ollen kirjallisen muinaisskandinaavin käyttö sellaisenaan on lähtökohtaisesti anakronistista.

Tässä yhteydessä lienee parasta sanoa jotain skandinaavisten muinaiskielten nimistöstä, joka on hieman kirjavaa. Itse vältän tietoisesti sanaa muinaisnorja, jota usein käytetään samassa merkityksessä kuin englannin ilmaisua Old Norse. Käytän sen sijaan mieluiten termiä muinaisskandinaavi yleisnimityksenä skandinaaviselle murrejatkumolle, joka viimeistään 1400-luvun tietämillä eriytyi enemmän tai vähemmän eri kieliksi eli muinaisruotsiksi, muinaistanskaksi, (varsinaiseksi) muinaisnorjaksi ja muinaisislanniksi. Tarkkojen rajojen vetäminen on käytännössä mahdotonta, sillä kielirajat eivät noudata valtakunnanrajoja virallisine kielineen tänäpäivänäkään. Korpuskielten tapauksessa rajaukset perustuvat säilyneen aineiston lähtökohtaisesti sisällöllisten piirteiden motivoimaan ajalliseen ja alueelliseen luokitteluun, mutta tällaiseen luokitteluun perustuvia näennäisen tarkkarajaisia nimeämiskäytäntöjä ei kannata varauksetta pitää muuna kuin aiheesta puhumisen mahdollistavina työkaluina. (Toki nimeämiskäytännöt heijastelevat myös käsityksiä itse substanssista, esim. indo-heettiläisistä tai uralilais-altailaisista kielistä puhuminen viittaa selvästi tiettyihin teorioihin.)

Joka tapauksessa Ragnar kumppaneineen asuvat nykyisen Tanskan alueelta, joten muinaistanskalaisen kielen ominaispiirteiden (tai niitä ennakoivien piirteiden) sijoittaminen heidän suuhunsa ei olisi ainakaan pahempi anakronismi kuin paikannimi Kattegat. Muinaisenglannin osalta huomattavasti räikeämpi virhe olisi laittaa ensimmäistä kertaa viikinkejä tapaavien northumbrialaisten suuhun sellaisia sinänsä attestoituja murrepiirteitä, jotka ovat kuitenkin tiettävästi seurausta viikinkien valloituksista.

Kielen alueellisen ja ajallisen vaihtelun lisäksi olisi tietysti pyrittävä mahdollisuuksien rajoissa ottamaan huomioon kielen sosiaalinen vaihtelu: northumbrialaiset sotilaat 700-luvun lopulla tuskin puhuivat lainkaan samalla tavalla kuin parisataa vuotta myöhemmin eläneen wessexiläiset munkit kirjoittivat. Kreikkaan ja latinaan verrattuna sellaiset ei-kirjalliset lähteet, joiden perusteella voisi esittää valistuneita arvauksia relevantin kielimuodon ominaispiirteistä, ovat muinaisenglannissa ja -skandinaavissa valitettavan vähäisiä. Kate Wiles onkin ratkaissut tämän ongelman yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla:

[T]the easiest way of navigating the fact that the written records we have of Old English are the work of an educated elite and not representative of the language of the general population was to ignore it.

Tämä on ehkä viisasta siitäkin syystä, että kaikenlaiset poikkeamat odotetusta tuottaisivat kuitenkin vain vihaista palautetta närkästyneiltä anglosaksisteilta.

Tätä kirjoittaessani sain vastauksen Wilesille osoittamaani pyyntöön saada hänen laatimansa tekstit käyttööni. Hänen selvitettyään, onko tämä tekijänoikeudellisten seikkojen valossa mahdollista, käytän seuraavassa, dialogeja tarkemmin ruotivassa kirjoituksessa joko hänen toimittamiaan tekstejä tai sitten omia transkriptioitani.

Huumorintajuttomuudestani, osa 2

Tämä kirjoitus jatkaa suurin piirtein samalla linjalla kuin edellinen osa.

Lienee syytä edelleen korostaa, että otsikko on sikäli harhaanjohtava, että kyse ei missään nimessä ole siitä, etteikö minulla olisi huumorintajua. Otsikko viittaa oikeastaan tyypilliseen virhetulkintaan niistä prosesseista, joiden vuoksi en pidä väärinkäsityksiin ja harhaluuloihin perustuvia vitsejä varauksetta hauskoina.

Scandinavia and the World -sarjakuvan eräässä osassa suomen kielen sanakirjaa lukeva Ruotsi-hahmo toteaa, että Finnish has a word for "I wonder if I should run around aimlessly" eli juoksentelisinkohan. Kyseessä on väärinkäsitys, kuten seuraavasta käy ilmi.

Sanakirjoissa luetellaan kielen sanaston yksiköitä eli lekseemeitä ja esimerkkeinä niiden käytöstä enemmän tai vähemmän tyypillisiä fraaseja tai esimerkkilauseita. Sanan merkityksen selitystä kutsutaan määritelmäksi, vaikka kyse on käytännössä yleensä yhdestä tai useammasta käännösvastineesta (kaksikielisissä sanakirjoissa) tai synonyymistä (yksikielisissä sanakirjoissa); määritelmiä sanan matemaattishenkisessä merkityksessä tavataan lähinnä erikoisalojen sanakirjoissa.

Juoksentelisinkohan on verbin juoksennella taivutettu muoto (konditionaalin preesensin yksikön ensimmäinen persoona), johon on liitetty kaksi liitepartikkelia, -kO ja -hAn. Taivutettujen tai yhdisteltyjen muotojen sijaan sanakirjasta löytyy lekseemejä, jotka tässä tapauksessa juoksennella, -ko/-kö ja -han/-hän. Lekseemin sanakirjamuoto eli lemma on suomessa verbien tapauksessa 1. lyhyt infinitiivi. Juoksentelisinkohan ei siis löydy sanakirjasta omana hakusananaan sen enempää kuin koirineniko tai juoksentelette. Toisinaan sanakirjoista löytyy myös taivutusmuotoja viittauksineen varsinaiseen hakusanaan, mikäli se on taivutusvartalon poikkeuksellisuuden vuoksi hankala tunnistaa.

Olisi järkevää (vaikkei välttämättä mitenkään vitsikästä) sanoa, että Finnish has a word for "an Easter dessert made from rye flour, malted rye, molasses and orange zest" (mämmi) tai Finnish has a word for "have something done or made" (teettää). Ensimmäinen on tyypillinen esimerkki sanasta, jota ei voi kääntää (eli käytännössä asiasta, jonka nimeksi otetaan yleensä lainasana), jälkimmäinen puolestaan liittyy siihen, että suomessa on tapana käyttää johdoksia siinä missä englannissa käytetään esimerkiksi apuverbien ja finiittimuotojen yhdistelmiä. (Sivumennen todettakoon, että molemmat ovat kielenoppijalle lähtökohtaisesti luultavasti "yhtä vaikeita": suomessa on opittava erillisiä sanoja, englannissa vähintään yhtä helposti keskenään sekoittuvia fraseologisia könttejä.) Mämmi-esimerkin tapauksessa potentiaalinen vitsi sulaisi tietysti siihen, että kyllähän englannissakin on sana, joka merkitsee "an alcoholic drink fermented from starch material commonly barley malt, often with hops or some other substance to impart a bitter flavour" (beer). Ylipäänsä minkä tahansa sanan selitys on helposti enemmän kuin yksi sana, etenkin jos yritetään avata kaikenlaisten sävypartikkelinen merkitystä, olivat ne sitten liitteitä tai erillisiä sanoja.

Juoksentelisinkohan on toki (yksi) sana eikä esimerkiksi viisi sanaa kuten kävisikö niin, että alkaisin juoksennella. Molemmat ovat myös lauseita, jälkimmäinen jopa kaksi lausetta, sillä siinä on (upotettu) sivulause. Vaikka jonkin englanninkielisen virkkeen sisältämät merkitykset voidaankin suomen kielessä ilmaista taivutetun sanan ja siihen liittettyjen partikkeleiden yhdistelmällä, on tämän sekoittaminen Finnish has a word for x -muottiin yhtä mieletöntä kuin sanoa, että Finnish has a sentence for x. Totta kai kielen yksiköitä yhdistelemällä voidaan generoida vaikka minkämerkityksinen kokonaisuus, mutta tämä ei ole minkään tietyn kielen ominaisuus.

Edelliseen voisi vastata, että hauskaa onkin juuri se, että asia, jonka ilmaisuus tarvitaan englannissa monta sanaa, ilmaistaan suomessa yhdellä sanalla. Tämän voin periaatteessa hyväksyä, ja onhan se vähintään yhtä hauskaa kuin se, että latinaksi sanotaan yhdellä sanalla laudaretur kun taas saksassa käytetään kolmea sanaa er würde gelobt werden. Joskus tällaisissa tapauksissa aletaan puhua eri kielten "tehokkuudesta", mikä on mukamas riippuvainen siitä, montako sanaa (typografista yksikköä) jonkin asian ilmaisuun tarvitaan.

Varsinainen asia tuli jo sanottua, mutta käsittelen vielä pienenä sivupolkuna lauseen juoksentelisinkohan englanninkielistä käännöstä perustaen näkemykseni lähtökohtaisesti syntyperäisen puhujan reflektioon (joka on siis hieno termi mutulle).

Sanan juoksennella osalta 'run around aimlessly' on ehkä hieman liioitteleva, sillä päämäärättömyys ei nähdäkseni sisälly verbin merkitykseen. Juoksentelu voi tietenkin olla päämäärätöntä, mutta niin voi olla juokseminenkin. Verbin modukseen viittaava should on ensisilmäyksellä outo, sillä konditionaalilla ei normaalisti ole merkitystä 'pitäisi'. Asiaa pitää tietysti tarkastella kokonaisuutena, ja yhdistettynä kysymysliitteeseen -kO ja sävypartikkeliin -hAn voi konditionaalin preesenin ensimmäisessä persoonassa mahdollisesti mieltää juuri sellaiseksi pohdiskeluksi, jota ilmaisee rakenne I wonder if I should do sth. Normaalisti kyseinen kombinaatio näyttäisi ilmaisevan kuitenkin sitä, tuleeko verbin ilmaisema toiminta toteutumaan epävarmassa tulevaisuudessa, mikä itsellenikin tulee käsiteltävästä ilmaisusta ensimmäisenä mieleen.

Suomen kielen omituisuuden aihepiiriin liittyy myös eräs hieman onnistuneempi vitsi, hiljattain sosiaalisessa mediassa levinnyt "kuusi palaa" -juttu, jonka muoto on useimmiten pelkkä luettelo sanaparin mahdollisista merkityksistä englanniksi:

Kuusi palaa = The spruce is on fire.
Kuusi palaa = The spurce returns.
Kuusi palaa = The number six is on fire.
Kuusi palaa = The number six returns.
Kuusi palaa = Six of them are on fire.
Kuusi palaa = Six of them return.
Kuusi palaa = Your moon is on fire.
Kuusi palaa = Your moon returns.
Kuusi palaa = Six pieces.

(Jutusta on myös kuvaversio, jossa lauseketta kuusi palaa merkityksessä six pieces kuvaa kuusi sokerikuutiota eli -palaa: parempi olisi ollut käyttää vaikka palapelin paloja, jottei kukaan pääsisi nillittämään siitä, että sokeripalat ovat ehdottomasti yleisemmin lumps.)

Juttu osoittaa ihan hauskalla tavalla sen, että muodot kuusi 'six' ja kuusi 'spruce' sekä palaa 'returns', palaa 'is on fire' ja palaa 'piece (part.)' ovat homonyymejä. Kuusi-muotojen homonymia on useimmille luultavasti tuttu vanhasta "yhdellä puolella kasvaa neljä koivua ja toisella puolella kuusi" -vitsistä. Kolmannella ja neljännellä rivillä esiintyvä number six on kuitenkin suomeksi joko numero kuusi tai (kirjakieleen huonommin istuva) ku(u)tonen, ei kuusi. Nämä kaksi virheellistä riviä voisi korvata vaikkapa (suunnilleen yhtä fiksuilla) merkityksillä a piece of your moon ja a piece of your month, jolloin palaa tulkittaisiin sanan pala partitiiviksi.

Itse jutussa ei ole edellä mainitun virheen lisäksi mitään vikaa, ja sitä tulisi jopa kiittää siitä, että kuusi on käännetty sanalla spruce eikä fir (saksaksikin puun nimi on sitkeistä harhaluuloista huolimatta Fichte eikä Tanne). Itseäni lähinnä jurppii se, että kyseistä juttua edes leikillään käytetään esimerkkinä siitä, miten vaikeaa suomen kieli muka on. Tietysti tällaisetkin saatteet ja niihin liittyvät keskustelut ("miten te suomalaiset edes ymmärrätte toisianne?") voi ottaa huumorilla, mutta koska on suomalaistenkin etu, että ulkomaalaiset ovat kiinnostuneita oppimaan suomea, pitäisi tällaisen hassuttelun kanssa olla suhteellisen varovainen. Suomessa on toki oikeastikin monia ulkomaalaisia lannistavia erityispiirteitä, esimerkiksi vokaalien ja konsonanttien pituusoppositio, josta tyypillinen esimerkki on tuli, tuuli, tulli, pelottavampi tule, tuule, tulle, tulee, tullee, tuulee, tuulle, tuullee, mutta tällaiset jutut eivät ole tietenkään suomalaisten mielestä hauskoja.

Äkilliseen mutuun perustuen sanoisin, että suomessa kyllä on jonkin verran enemmän homonymiaa kuin vaikkapa englannissa. Englannista löytyy kuitenkin paljon esimerkkejä homofoniasta (esim. piece ja peace) ja polysemiasta eli monimerkityksisyydestä. Jälkimmäisestä kelvannee esimerkiksi seuraava, Oxford English Dictionarysta löytyviin piece-sanan merkityksiin perustuva kuusivitsin mukaelma:

Six pieces = Kuusi osaa.
Six pieces = Kuusi palaa.
Six pieces = Kuusi kappaletta.
Six pieces = Kuusi soittajaa.
Six pieces = Kuusi lattiallista idätettävää ohraa. *)
Six pieces = Noin 250 kg turkkeja.
Six pieces = Kuusi unssia (huumetta).
(Jne.)

*) OED:ssä itse asiassa lukee [a] batch or quantity of barley spread out for steeping, mutta tämä on uskoakseni virhe, ja yksi tarjotuista esimerkeistäkin viittaa eksplisiittisesti idättämiseen (germination).

Miten englanninkieliset oikein ymmärtävät toisiaan? Oikeasti polysemian sekä homonyymien, -fonien ja -grafien olemassaolon mahdollistaa juuri se, etteivät niiden piiriin kuuluvat sanat luonnostaan esiinny sellaisissa yhteyksissä, että ne ainakaan viestintää oleellisesti häiritsevästi pääsisivät sekoittumaan toisiinsa.

Loppukevennykseksi otan vielä esille kreikankielisen lauseen οὐκ ἔλαβον πόλιν ἀλλὰ γὰρ ἐλπὶς ἔφη κακά (suomalaisittain ūk elabon polin alla gar elpis efē kaka), jonka ranskankielinen voi lukea muodossa Où qu’est la bonne Pauline ? A la gare, elle pisse et fait caca. Tässä hauskuus syntyy lähinnä alkuperäisen Ksenofon-henkisen lauseen ja sen ranskankielisen "käännöksen" huomattavasta kontrastista.

Eräästä Turun tuomiokirkon alasaksankielisestä piirtokirjoituksesta

Turun tuomiokirkon Pyhän ristin kuoren lattiasta löytyy alasaksankielinen teksti, jonka jäljensin viimeksi siellä käydessäni:

AVER ICH WET DADT MIN E[R]LOSER LIWET
VND ER WIRT MI HIR NA VHT DER ERDEN VPP
WECKEN VND WERDE DAR NA MIT DIS[E]R
MINER HAVT VMB GEVEN WERDEN VND VER
DE IN [MINEM FL]EISCH GADT SEHIN DEN SVLVEN
WERD ICH M[IR SEHIN] VND MIN[E] OGEN WERD
EN EM SCHO[UEN] VND KEIN FREMBDER HI
OB 19[:25 - 27]

Alasaksalla (Niederdeutsch, Plattdeutsch) tarkoitetaan Pohjois-Saksan alamailla puhuttavaa kieltä erotuksena vuoristoisemman Etelä-Saksan kielestä, johon myös standardiyläsaksa (Hochdeutsch) perustuu. Alasaksa oli myös Itämerellä vaikuttaneen Hansaliiton lingua franca.

Tekstiä on mukava verrata Martti Lutherin (ylä)saksankieliseen raamatunkäännökseen (tässä vuoden 1545 asussa):

Aber ich weis, das mein Erlöser lebet /
und er wird mich hernach aus der Erde auff-
wecken. Vnd werde danach mit dieser
meiner haut umbgeben werden / und wer-
de in meinem fleisch Gott sehen. Den selben
werde ich mir sehen / und meine Augen werd-
en jn schawen / und kein Frembder.

(Oikeinkirjoitus ei vastaa täydellisesti nykykäytäntöjä.)

Vaikka teksti (Job 19:25 - 27) on muodollisesti lähes sanasta sanaan sama kuin Lutherin versio, kiinnittyy huomio silti useisiin (huolitellusta) yläsaksasta poikkeaviin piirteisiin. Lievimmästä päästä on yläsaksankin nykymurteissa tavattava substituutio b > w, esim. aver ~ aber, liwet ~ lebet, geven ~ geben, sulven ~ selben. Yläsaksalaisen äänteensiirtymän puutteesta kertovat muodot wet ~ weis, dadt ~ das, upp- ~ auf-, uht ~ aus. Kaksi viimeistä ovat myös esimerkkejä diftongisaation puuttesta, kuten myös min ~ mein, miner ~ meiner. Vastakkaista ilmiötä eli diftongin monoftongisaatiota kuvastaa Ogen ~ Augen.

Vaikka nykyään alasaksa voidaan katsoa jonkinlaiseksi siirtymämuodoksi yläsaksan ja hollannin välillä, on tilanne historiallisesti hieman toinen. Alasaksa polveutuu muinaissaksista, joka kuuluu samaan länsigermaanisten kielten alaryhmään kuin englanti, kun taas hollanti kuuluu keskisaksalaisten murteiden kanssa toiseen ryhmään ja yläsaksa kolmanteen.

Kirjoitus on aikojen saatossa hieman kärsinyt.

Tekstin alkuperää on luonteva lähteä etsimään alasaksankielisten raamatunkäännösten traditiosta, joka jakautuu käytännössä kahteen linjaan, luterilaisiin ja vanhempiin latinasta käännettyihin. Kummankin linjan edustajat ovat keskenään suhteellisen samanlaisia, mutta olen joka tapauksessa kopioinut tähän kolme esimerkkiä kummastakin (kaikki mahdolliset virheet ovat siis omiani).

Luterilaiset käännökset perustuvat Lutherin kumppanin Johannes Bugenhagenin työhön. Arkaaisehkoa oikeinkirjoitusta edustaa ensimmäinen kokonainen raamatunkäännös alasaksaksi, joka ilmestyi 1533-34 Lyypekissä, yhtaikaa yläsaksankielisen käännöksen kanssa:

Ick weth ydt dat myn uorlo^eser le^evet / unde he wert my hernamals uth der erde upwecken / unde yck werde darna mit desser myner hutt ummegegeuen werden / unde werde in mynem flesche Godt seen. Den su^eluen werde yck my seen / und myne ogen werden en schouwen / unde ne^enen andern.

Barthissa ilmestynyt laitos vuodelta 1588 eroaa edellisestä lähinnä ortografian ja sanan desser puutteen osalta:

Auerst ick weet idt / dat myn Vorlo^eser le^euet / unde h̢e wert my hernamals uth̢ der Erde upwecken. Vnd ick werde darna mit myner h̢uet ummegege^euen werden / unde werde in mynem flesch̢e Godt seh̢en. Densu^eluen werde ick my seh̢en / und myne ogen werden en sch̢owen / unde neen ander.

Uudemmassa, David Wolderin toimittamassa laitoksessa vuodelta 1599 sana disser on kuitenkin alkuperäisellä paikallaan:

Ouerst ick weeth ydt / dat myn / Vorlo^eser le^euet / unde he wert my hernamals uth der Erden upwecken. Vnde ick werde darna mit disser myner Huedt ummege^even werden / unde werde in mynem Flesche Godt sehen. Desu^eluen werde ick my sehen / unde myne ogen werden en schowen / unde neen Fro^emder.

Toisin kuin edellisissä, tässä muodosta ummege^even puuttuu ge-prefiksi ja ander on korvattu sanalla Fro^emder.

Kolme ylempänä käsiteltyä laitosta antanevat riittävän kuvan siitä, miltä Bugenhagenin Luther-pohjainen käännös näyttää eri muodoissaan. Koska tuomiokirkon teksti ei näytä aivan vastaavan tätä tyyppiä, on mielekästä tarkastella myös ei-luterilaisia käännöksiä, joista vanhin, latinasta alasaksaan käännetty laitos ilmestyi Kölnissä vuonna 1478:

Wāt ick weet dat myn wrloeser lefft. ende dat yck to dem iungesten dage up staen sall: wederūb gecleyt werden myt minre huyt ende in minē vlesch sall ich got sien den ick seelffs syen sall ende myn sullen en beschouwen ende niet eyn ander in mynre gestaltenis.

Huomion kiinnittää apuverbi sall : sullen yläsaksastakin tutun verbin wert : werden sijaan. Lyypekissä vuonna 1494 ilmestynyt laitos eroaa edellistä oikeinkirjoituksen ja joidenkin sananmuotojen osalta:

Wēte ik wet dat min uorloser leuet. dat ik to dem iūgestē daghe upstā schal. un̄ scal wedderūme ghekledet werdē mit miner huet. un̄ in mineme uleische schal ik gade seē tē ik suluē see schal. un̄ mine oghē scholē ene beschouwen. un̄ nicht een ander.

(Makroni merkitsee Agricolalta tuttuun tapaan seuraavaa n- tai m-kirjainta, ei pitkää vokaalia, esim. iūgestē = iungesten.) 

Halberstadtissa vuonna 1522 julkaistu laitos ei sekään oikeastaan eroa edellisestä muuten kuin ortografisesti:

Wente ick wet dat myn uorlo^eser leuet / und dat ick tho dē iungesten dage uppstaen schal / und schal wedderumme gekledet werden mit myner huet / und yn mynem fleesche schal ick god seen / den ick su^eluē seen schal un̄ myne ogen scholen o^en beschouwē / und nicht ein ander.

Luterilaisista versioista poikkeava sanamuoto ik to dem iūgestē daghe upstā schal variaatioineen perustuu selvästi Vulgatan sanamuotoon in novissimo de terra surrecturus sim, vaikka de terra 'maasta' puuttuukin jostain syystä. Huomio kiinnittyy myös sanaan wente 'sillä' luterilaisen sanan auerst 'mutta' sijaan sekä prefiksoituun verbiin beschouwen pro schouwen. Toisin kuin hepreankieliseen alkutekstiin perustuvissa luterilaisissa käännöksissä, latinasta käännetyistä versioista "puuttuu" myös sanan זֹ֑את vastine di(e)ser.

Anglistina en pysty välttämään kiusausta luisua hieman sivuraiteille jatkaakseni siitä, mitä kirjoitin ylempänä alasaksan ja englannin (eli "anglosaksin" erotuksena mantereella puhutusta "vanhasaksista") sukulaisuudesta. Alla siis samainen raamatunkohta John Wycliffen keskienglanninkielisestä versiosta vuodelta 1395:

For Y woot, that myn ayenbiere lyueth, and in the laste dai Y schal rise fro the erthe; and eft Y schal be cumpassid with my skyn, and in my fleisch Y schal se God, my sauyour. Whom Y my silf schal se, and myn iyen schulen biholde, and not an other man.

Sanajärjestyksessä ja taivutuspäätteiden puutteessa on havaittavissa selvästi englannille tyypillisiä ilmiöitä, mutta muuten teksti on sanastollisia eroja lukuun ottamatta häkellyttävän samanlainen, esim. in my fleisch Y schal se God ~ yn mynem fleesche schal ick god seen. Muinaisenglanniksi käännettynä kohta löytyy Ælfricin (n. 955 - n. 1010) Jobin kirjaa käsittelevästä saarnasta:

Ic wat soðlice þæt min alysend leofað, and ic on ðam endenextan dæge of eorðan arise, and ic beo eft mid minum felle befangen, and ic on minum flæsce God geseo, ic sylf and na oðer

Nykyenglannissa know onkin jo syjäyttänyt muista germaanisista kielistä tutun wit-verbin. Erikielisten käännösten tarkastelu olisi tietysti mukavaa, mutta palatkaamme vielä lopuksi aiheeseen.

Vaikuttaa siis siltä, että Turun tuomiokirkon teksti on mekaanisesti alasaksaksi transponoitu versio Lutherin yläsaksalaisesta käännöksestä. Tämän puolesta puhuu etenkin muoto frembder, jossa on Lutherillakin esiintyvä ylimääräinen b. Myös partisiippi umb geven on lähempänä Lutherin muotoa umbgeben kuin muissa laitoksissa näkyvää umme(ge)geuen-tyyppiä tai ei-luterilaisten käännösten gekledet-tyyppiä. Samoin myös dar na on lähempänä yläsaksalaista danach-muotoa kuin luterilaisten käännösten hernamals (latinasta käännetyissä versioissa lause on huomattavan erilainen). Luterilaisissa alasaksalaisissa versioissa esiintyy myös sana ydt fraasissa ik wet ydt dat 'tiedän sen, että', joka ei esiinny Lutherilla eikä tuomiokirkon lattiassa saati latinasta käännetyissä versioissa. Tärkein peruste on siis se, että toisin kuin edes Lutherin käännökseen perustuvat alasaksankieliset Raamatut, tuomiokirkon teksti vastaa käytännössä sanasta sanaan Lutherin yläsaksankielistä käännöstä. Epäselväksi jää tosin vielä se, mikä on kirjoituksen välitön lähde.

Vähän kielisovinismia

Terttu Nevalainen käsitteli jokin aika sitten Otto Jespersenin (1860 - 1943) näkemystä englannin kielen miehekkyydestä. Miehekkyydessä ei ole sinänsä mitään vikaa, jos sitä ei pidetä oletusarvoisesti naisellisuutta parempana, jolloin voidaan puhua sovinismista (male chauvinism). Jespersen kuitenkin viittasi miehekkyydellä juuri englannin kielen erinomaisuuteen, joka näkyy mm. kielen sanajärjestyksessä ja taivutuspäätteiden vähäisyydessä. Jälkimmäisen piirteen erinomaisuuteen viittaa myös eräs englanninopiskelija, joka jokin aika sitten kirjoitti Sub ry:n Facebook-ryhmässä seuraavasti:

"Englanti kehittyi juuri oikeaan suuntaan esim. turhan sijapääte ja artikkelineppailun heivaamisen myötä. On muuten tullut mietyttyä, enkä vaan keksi, mitä käytännön hyötyä on paikoin täysin mielivaltaiselta ja logiikattomalta vaikuttavasta sanojen maskuliini/feminiini-jaottelusta (ja saksassa vielä neutri). Ruotsinkin sanaluokissa on turhaa ilmaa, samoin taivutuksissa."

Tähän kirjoitukseen olen koonnut muutamia satunnaisia sitaatteja, jotka liityvät jollakin tavalla yhden kielimuodon pitämiseen toisia parempana muista kuin kielenulkoisista syistä.

Eräs muodikas teoria oli jakaa kielet isoloiviin (esim. kiina), joissa muuttumattomia sanoja asetetaan peräkkäin, agglutinoiviin (esim. suomi), joissa sanoihin liitetään erilaisia liitteitä, ja flekteeraaviin eli fuusiokieliin (esim. latina ja saksa), joissa myös sanavartalo saattaa muuttua, eli taivutuspäätteet eivät ole täysin erotettavissa vartalosta. Rotuteorioiden tapaan tähän käsitykseen sisältyi arvottava ajatus siitä, että kielet "kehittyvät" primitiivisestä isoloivasta vaiheesta agglutinoivaan ja lopulta flekteeraaviksi kieliksi. Tunnettujen kielten kehitys jakaantuisi näin ollen esihistorialliseen kehitysvaiheeseen, jota seuraa historiallinen rappeutumisvaihe: klassiset kielet edustaisivat siis flekteeraavaa huippua, josta alkaen kielet ovat aikojen saatossa rappeutuneet nykykieliksi. Tästä romanttisesta ajattelusta poiketen edellä mainittu anglofiili Jespersen oli sitä mieltä, että kielen muutos vie sitä jatkuvasti parempaan suuntaan, mistä paras esimerkki on luonnollisesti englanti, joka on hankkiutunut eroon kaikenlaisista turhuuksista eikä kärsi sellaisista epätarkkuuksista kuin muut nykykielet. Samaan tapaan ajatteli myös näyttelijä Bruce Lee, jonka mielestä kiina on saavuttanut kielellisen kehityksen huipun:

About half a century ago, most language experts called the Chinese language "baby talk". They apparently didn't appreciate the word simplicity because they were schocked to find out that the Chinese language has no genders, no cases, no tenses, no voices, no numbers, etc. (Actually what the Chinese language does not have is rather unbelievable!). However, after years of research, the language experts finally found out that this "grammerless" language did have a complicated grammar system like theirs but was later on simplified into the present-day streamlined, smooth-flowing language. Instead of a "baby talk" language, Chinese is the most natural grown-up language in the world.

In school the Chinese children do not have to face the headache of grammar and what they learn is to put the right character into the right order of a sentence - and that's all.

Observe some basic simplification. Instead of saying "two men," the Chinese would say "two man" because here the number "two" already signifies how many. in correct English one says "yesterday I went," but in Chinese, they say "Yesterday I go" for the word "yesterday" has already suggested an event that has occurred in the past. If the Chinese wanted to say "I did that," they said "I finish do that"; for "a man of inability" they say "a no ability man," etc. (These are but a few examples and if the readers are interested they can find out more information from books on that subject.)

Bruce Lee unohtaa tässä mainita, että vaikka 'kaksi' on hänen äidinkielellään 二 yih ja 'mies' on 人 yàhn, on 'kaksi miestä' 兩個人 léuhng go yàhn, jossa lukusanaa seuraa geneerinen mittasana go: lukusanojen ja vastaavien kanssa on välttämätöntä käyttää yhtä kymmenistä (kieliopillisista) mittasanoista, jonka valinta perustuu pääsanan merkitykseen eli siihen, onko kyseessä esimerkiksi kirja, vaate tai pitkulainen esine. (Lee viitannee yllä lainatussa kohdassa kantonin sijaan oikeastaan mandariinikiinaan, jossa 了 le merkitsee sekä perfektiivistä aspektia että leksikaalisena verbinä 'päättää, lopettaa'.) Ja kuten tunnettua, kiinan kirjoitusjärjestelmä ei ole erityisen oppijaystävällinen. Joka tapauksessa hänen kommenttinsa englannin kielestä ovat mielenkiintoisia:

The English language, interestingly enough, is doing just the same as the Chinese - moving to simplify its structure and construction. Among the Western languages, English is the most flexible, simple, and practical (note, for instance, the grammar of French and Latin). It is now approaching the stage that the Chinese achieved several thousand years ago.

Jonkin verran tällaista kielten arvottamista esiintyy nykyäänkin, vaikka kaikenlaiseen syrjintään ja rotuajatteluun muuten suhtaudutaankin äärimmäisen kielteisesti. Esimerkiksi suomea pidetään "tasa-arvoisena" siksi, että kolmannen persoonan pronominissa ei eroteta miestä ja naista kuten indoeurooppalaisissa nykykielissä. Latinanlukijat pitävät usein latinan ("linguarum regina") kielioppia aivan erityisen loogisena, mutta tämä näköharha selittyy sillä, että nykykieliin vain osittain soveltuvat perinteisen kieliopin käsitteet loksahtelevat paikalleen parhaiten tietenkin latinassa, jonka opetuksen tarpeisiin ne ovat alunperin (kreikan mallin mukaan) kehittyneet. Kreikkalaisen filosofian synnyn eräänä syytekijänä pidetään määräistä artikkelia τό, joka lätkäistynä jonkin lausekkeen eteen tekee siitä käsiteltävissä olevan käsitteen. Liian pitkälle vietynä tällainen ajattelu varmaan johtaisi sellaiseenkin johtopäätökseen, että Preussin sotilasmahti selittyy saksan kielen erityisellä soveltuvuudella komentojen antamiseen.

Klassisten kielten erinomaisuutta sivuaa Sir William Jonesin kuuluisa lausunto vuodelta 1786:

The Sanscrit language, whatever be its antiquity, is of a wonderful structure; more perfect than the Greek, more copious than the Latin, and more exquisitely refined than either, yet bearing to both of them a stronger affinity, both in the roots of verbs and the forms of grammar, than could possibly have been produced by accident; so strong indeed, that no philologer could examine them all three, without believing them to have sprung from some common source, which, perhaps, no longer exists; there is a similar reason, though not quite so forcible, for supposing that both the Gothic and the Celtic, though blended with a very different idiom, had the same origin with the Sanscrit; and the old Persian might be added to the same family.

(Gothic 'germaaninen'.)

Tämänkertaisen aiheen kannalta merkityksellinen on tietenkin vain ensimmäinen virke arvottavine perfect ja exquisitely refined -ilmaisuineen. Indoeuropeistiikan alkutaipaleilla sanskritia ehdittiinkin pitää suorastaan kantaindoeurooppalaisena (tai kanta-arjalaisena) kielenä, mikä näkyy esimerkiksi tarkasteltaessa Schleicherin faabelia, jota voisi ymmärrettävyyskriteerin perusteella pitää jopa sanskritin (keinotekoisena) murteena. Jotkut uskovat, että sanskrit on kaikkien ihmisten kielten kantakieli ja että sen resitoimisella on erityisiä parantavia voimia.

Edellä käsitellyt esimerkit (englanti, kiina, kreikka, latina, sanskrit) tuntuvat viittaavan siihen, että kielen erinomaisuus itse asiassa onkin seurausta sitä puhuneen kulttuurin erinomaisuudesta: "paremman" kulttuurin edustajat puhuvat myös "parempaa" kieltä, vaikka kielellistä paremmuutta ilmentävä ominaisuus voikin olla oikeastaan mikä tahansa. Paavo Ravilan Johdatus kielihistoriaan (4. painos, 1975) sisältää kansanluonteeseen perustuvan selityksen sille, miksi "[l]änsilappalaisissa murteissa on nasaalien eteen erinäisissä tapauksissa kehittynyt homorgaaninen klusiili, ns. klusiilinen esilyönti, esim. jiednâ 'ääni', ibmel 'jumala'". Selitys on ilmaisutavaltaan varsin viihdyttävä:

"Kun kitapurje sulkee nenäväylän, se on aktiivisesti toiminnassa. Se vaatii tiettyä voimanponnistusta, energiaa. Kun kitapurje riippuu alhaalla, se on kokonaan passiivinen. Voisimme tuntea nyt houkutusta verrata länsi- ja itälappalaisia psyykkisiltä ominaisuuksiltaan toisiinsa. Ehkäpä psyykkiset seikat antavat ratkaisun, kun fyysiset eivät sitä voineet. Poronhoitajina ja tunturien miehinä länsilappalaiset ovat tuntuvasti tarmokkaampia ja aktiivisempia kuin itälappalaiset. Huomattava on myös tässä suhteessa edullisesti vaikuttanut läheinen kosketus skandinaaveihin. Käytöksen yleinen tarmokkuus kuvastuu tietysti myös puhetoiminnassa. Yksilö, joka suorittaa toimensa ripeästi, puhuu myös reippaammin ja ponnekkaammin kuin laiska ja veltto. On perin mielenkiintoista tässä yhteydessä todeta, että eräissä suurkaupungeissa sellaisten alempien yhteiskuntaluokkien keskuudessa, jotka elävät velttoudessa ja laiskudessa, honottaminen on suorastaan muotiasia. Yleinen velttous on aiheuttanut sen, että puhe-elintenkin toiminnat koetetaan suorittaa mahdollisimman pienin ponnistuksin. Kitapurjetta ei kohoteta tarpeeksi voimakkaasti, jotta nenäväylä tukkeutuisi riittävän hyvin."

Viimeksi mainittu huomio kaupunkilaisten honotuksesta voitaneen panna turvallisesti huumorin piikkiin. Rehellisyyden nimissä on mainittava, että Ravila esittää varsin selkeitä argumentteja edellä mainitun tarmokkuusteorian todistettuutta vastaan:

"Saattaa siis olla hyvinkin mahdollista, että tunturilappalaisilla esiintyvä klusiilinen esilyönti voidaan asettaa heidän yleisen tarmokkuutensa yhteyteen. Kitapurjeen kohottamiseen on käytetty enemmän energiaa kuin on ollut tarpeen, ja seurauksena on ollut liian kauan kestävä umpiasema. Tämä kaikki voi sekin kuitenkin olla enintään yleisenä edellytyksenä. Emme voi mitenkään osoittaa, että klusiilinen esilyönti syntyy kaikkialle, missä tarmokkuutta tavataan, ja että laiskuus synnyttäisi honottamista. Tarmokkuus ja laiskuus ovat siis vain yleisiä edellytyksiä, joiden vallitessa eräänlaiset äänteenmuutokset ovat mahdollisia, kenties yleisiäkin, mutta liikkeelle panevia, vaikuttavia syitä ne eivät ole. Äänteenmuutosten syitä etsiessämme olemme kenties samassa asemassa, kuin jos seuraisimme erämään hiekkaan häviävää jokea."

Murteisiin liitetään usein ajatus siitä, että niiden puhujat ovat jotenkin huolimattomia muutenkin kuin kielellisesti. On syytä muistaa, että murteet eivät perustu yleiskieleen, vaikka yleiskieli (kirjakieli) onkin yleensä konservatiivisesta luonteestaan johtuen lähempänä sitä kielimuotoa, johon muutkin kielen sosiaaliset ja alueellisen murteet perustuvat. Suomen tapauksessa murteissa esiintyy toisinaan alkuperäinen h, joka yleiskielestä puuttuu: tekem(ä)hän ~ tekemään. Yleiskielen puhuminen vaatii useimmiten hieman ponnisteluja, sillä harva ihminen on oppinut sitä varsinaisena äidinkielenään, mutta tämä ei suinkaan tarkoita, että ns. huoliteltu yleiskieli olisi kielenä sinänsä parempaa ja puhekieli huonoa. Asiaa voi verrata pukeutumiseen: joissakin tilaisuuksissa esimerkiksi tumma puku edustaa hyvää pukeutumista, mutta suoja- ja mukavuusominaisuuksiltaan se ei ole välttämättä parempi kuin jokin arkisempi vaate.

Lopuksi on paikallaan lainata Allan Saratietä, jonka kielioppaassa Hyvää suomea (1927) on kaikenlaisia kiehtovia sääntöjä kuten se, että "yli prepositio vaatii genetiiviä", joten on sanottava "kuorossa on nyt yli sadan miehen" eikä "yli sata miestä". Hänen arvionsa suomen kielestä sinänsä on varsin mairitteleva ja mukailee ajan fennomaanien näkemyksiä:

"Suomen kielellä on rikkaat luonnonvarat, ei ainoastaan kantasanojen lukuisuuteen, vaan myöskin eri muodostelmien ja sanontatapojen moninaisuuteen nähden. Kuinka moni muu kieli esim. yhdestä laatusanasta johtaa niin monta erivivahteista muotoa kuin: pieni, pienoinen, pikku, pikkuinen, pikkarainen, pikkuruinen. Ja esim. K. A. Gottlund on huomauttanut, että monesta suomen kantasanasta syntyy useampia satoja johdannaisia (erittäin yhdyssanat); niin esim. seison, seisoelen, seisoskelen, seisotan, seisottelen, seisottaudan, seisottaudun, seisahdan, seisahtelen, seisahdun, seisautan, seisauttelen j. n. e. Samaa rikkautta lisäävät lukuisat sijapäätteet ja verbinmuodot. Kansanomaisten lausetapojen lähteet taas ovat miltei pohjattomat."

Saratie sanoo lisäksi, että "näin rikkailla varoilla" on mahdollista ilmaista "mitä hienoimpia vivahduksia", mikäli niitä vain osattaisiin käyttää. Murteista hän kirjoittaa seuraavasti:

"Tavallinen määritelmä, että 'kirjakielestä on syntynyt todellinen yleiskieli, joka on sivistyneiden puhekielenä', ei valitettavasti meihin nähden pidä vielä läheskään paikkaansa. Kaikki sivistyneen nimellä kulkevat eivät teoreettisestikaan (s. o. kirjoituksessa) kirjakieltä osaa, ja varsin yleisesti sivistynyt luokkamme käyttää puhekielenän kotimurteitaan. Jaksamatta murteista kirjakielen hyväksi luopua suuri osa varsinaisen oppiarvon saavuttaneistakin antaa ainakin samanpuolelaisten kesken puheensa kulkea vanhaa lapsuuden latuaan, joka on kotiseudun kansalta perutty. Tämä kieli otetaan usein miltei sellaisenaan muistoksi mukaan, minne maan kolkkaan siirrytäänkin, tai jos uusi ympäristö saakin ajan pitkään hiotuksi sen päällimäistä kuorta ohuemmaksi, syntyy jonkinlainen välikieli, jossa on suotu vaatimaton sija kirjakielenkin aineksille."

Syynä kirjakielen käytön laiminlyöntiin on ilmeisesti tarmokkuuden puute:

"Meillä vallitsee väärä suhde, velttous ja välinpitämättömyys, kirjakieleen nähden, johon velttouteen lienee suurena syynä äidinkielen rakkauden yleinen puute. Syytä on myskin siinä, että kirjakieli asettaa sivistyneellekin joukon pieniä vaikeuksia (esim. d:n ääntäminen) ja että murteen lasketteleminen on mukavampaa."

Maininta d:n ääntämisestä on sinänsä mielenkiintoinen, sillä kyseinen äänne onkin käytännössä keinotekoinen tulokas suomen yleiskielessä. Onneksi kaikki Saratien kommentit eivät sentään liity pinnallisiin asioihin, vaan myös itse sisältöön ja siten tekstin viestinnällisiin ominaisuuksiin. Näitäkin asioita koskevalla, oikeakielisyysharrastuksen yleiseen alennustilaan viittaavalla sitaatilla päädytään mukavasti vielä sovinismiin sanan nykymerkityksessä:

"Entäs yksityiskirjeemme! Sivistyneidenkin kirjeet ovat tavallisesti kielen puolesta ala-arvoisia. Niissä esim. yhdyssanain osat kirjoitetaan erikseen ja tarpeettomia vieraskielisiä lainoja vilisee tämän tästä. Sisällys ei ole tavallisimmin yhtään järjestyksessä, samaan asiaan palataan monta kertaa, ja lauseiden oikeasta kokoonpanosta, välimerkeistä ja muista sellaisista 'joutavuuksista' ei puhettakaan. Suurimmat syntiset tällä alalla lienevät naiset. Miten suorastaan 'rikolliseksi' osoittautuukaan moni mitä viattomin rakkauskirje oikeakielisyyden harrastajan silmissä."

Ajanpuutteeseen vetoavien osalta Saratie antaa ymmärtää, että heidät voitaisiin heittää mereen ilman, että maailma tulisi siitä yhtään köyhemmäksi.