Sotilasarvojen kääntämisestä

Sotilasarvojen kääntämiseen liittyvä problematiikka on kiinnostavaa. Tässä kirjoituksessa käyn läpi muutamia teemaan liittyviä satunnaisia ajatuksia.

Aihe tuli jälleen mieleen lukiessani Liisa Tiittulan ja Pirkko Nuolijärven juttua "Tarvitaanko uudelleenkäännöksiä?" (Kielikello 4/13). Artikkelissa mainitaan tšekkiläisen humoristin Jaroslav Hašekin (1883 - 1923) Kunnon sotamies Švejk (1920 - 1923), josta ilmestyi Marja Helinin suomennos vuonna 1947. Alla artikkelissa siteerattu, tämän kirjoituksen tarpeita silmällä pitäen hieman lyhentämäni kohta kyseisestä suomennoksesta:

Ja kenraali käännähtikin ympäri aivan kuin hän olisi lukenut luutnantti Lukasin ajatukset ja kysyi Shveikiltä:
- Böhmiläinen vai saksalainen?
- Böhmiläinen, herra kenraali.
- Sepä hyvä, sanoi kenraali, joka oli puolalainen ja ymmärsi hiukan tshekinkieltä, sinähän ammut kuin lehmä pyytäessään heinää. Sulje suusi, pidä kitasi kiinni, äläkä mylvi tuolla tavoin. Olitko jo käymälässä?
- En, herra kenraali.
[…]

Esimerkkinä siitä, että "[u]usissa painoksissa voi olla kukuisia korjauksia ilman, että siitä on erikseen mainittu", otetta verrataan vuonna 1956 ilmestyneeseen 5. painokseen, jossa (muiden muutosten ohella) "luutnantti Lukasin" on korjattu muotoon "yliluutnantti Lukasin" ja "en, herra kenraali" muotoon "en, ilmoitan nöyrimmästi, herra kenraalimajuri". Lisäksi alkuteokseen kuuluva saksankielinen sananvaihto "Böhm oder Deutscher? - Böhm, melde gehorsamst, Herr Generalmajor" on jätetty saksankieliseksi, ja sen suomennos "Tšekkiläinen vai saksalainen - Tšekkiläinen, ilmoitan nöyrimmästi, herra kenraalimajuri" tarjotaan alaviitteenä.

Edellä esitetyn perusteella saattaa syntyä mielikuva, että sotilasarvot on ennen korjattua painosta käännetty "väärin": nadporučík Lukáš on oikeasti "yliluutnantti Lukas" eikä "luutnantti Lukas", ja Herr Generalmajor eli alempana pane generálmajor on "herra kenraalimajuri" eikä "herra kenraali". Kääntämiseen liittyvien kysymysten osalta kyseinen kohta on kuitenkin monitahoinen, kuten seuraavasta käy ilmi.

Luullakseni sotilasarvot on alun perin pyritty kääntämään vastaaviksi suomalaisiksi arvoiksi. Koska yliluutnantin arvo otettiin Suomessa virallisesti käyttöön vasta vuonna 1952, on nadporučik käännetty vuoden 1947 painoksessa luutnantiksi ja vasta (?) viidennessä painoksessa yliluutnantiksi. Tällainen käytäntö olisi kuitenkin ainakin teoriassa ongelmallinen, mikäli pitäisi tehdä ero luutnantin ja yliluutnantin välille: lähdearvoja olisi enemmän kuin mahdollisia kohdearvoja. Toisaalta Suomessa oli sotien välisenä aikana Saksassa koulutettuja jääkäreitä, joilla oli Saksassa saatu yliluutnantin (Oberleutnant) arvo. Ei siis olisi ollut täysin mahdotonta kääntää kyseinen arvo yliluutnantiksi jo ennen kuin siitä tuli Suomessa virallinen arvo. On toki muistettava, että tšekinkielinen nadporučik viittaa tietenkin Itävalta-Unkarin sotilasarvoon Oberleutnant, josta se on käännöslaina, ja joka sekä muodollisesti (nad+poručik ~ ober+leutnant) että historiallisesti vastaa saksalaisperäistä yliluutnantin arvoa.

Eräs lähestymistapa voisi olla sovittaa kyseinen arvo Suomen suuriruhtinaskunnassa käytössä olleeksi arvoksi. Viimeinen suomalainen joukko-osasto lakkautettiin tosin jo 1905, ja Suomi oli helmikuun manifestista huolimatta vapautettu asevelvollisuudesta, mutta Venäjän ensimmäisen maailmansodan aikainen järjestelmä oli käytännössä sama kuin mikä oli ollut Suomen suuriruhtinaskunnassakin käytössä. Tällä logiikalla arvon nadporučik ~ Oberleutnant 'yliluutnantti' vastine olisi venäläinen поручик (!) eli suomeksi 'luutnantti'. Tällöin lähdearvoja ei olisi sentään enemmän kuin kohdearvoja, sillä venäläis-suomalaisessa järjestelmässä olisi luutnantin alla vielä kaksi upseeriarvoa, подпоручик 'aliluutnantti' ja прапорщик 'vänrikki', kun taas saksalais-itävaltalaisessa vain Leutnant. Olisi tietysti päätettävä, käännetäänkö Leutnant tällöin vänrikiksi vai aliluutnantiksi.

Nykyään vänrikki on Suomessa maa- ja ilmavoimien alin upseeriarvo, aliluutnantti merivoimien, eivätkä ne siis esiinny samassa asteikossa. Etymologisesti vänrikki tulee ruotsin sanan fänrik kautta saksan sanasta Fähnrich, joka vastaa merkitykseltään venäjän sanaa прапорщик, jonka pohjalla on vanhentunut sana прапоръ 'lippu'. Etymologisesti lipunkantoteemaan liittyvät myös eng. ensign 'aliluutnantti' ja ratsuväen vänrikkiä vastaava kornetti.

Seuraava varsinainen huomio koskee kenraalimajurin puhuttelua. Suomeksi kaikkia kenraaleja (nykyään prikaatikenraali, kenraalimajuri, kenraaliluutnantti ja kenraali) puhutellaan "herra kenraali" käyttämättä sellaisia fraaseja kuin "ilmoittaudun kuuliaisesti". Helin on siis ilmeisesti tässäkin halunnut alun perin noudattaa suomalaista käytäntöä eli kotouttaa tekstin tältä osin. Toisaalta, koska teos on kirjoitettu alunperin tšekiksi, voi saksankielisen fraseologian kohdalla ehkä perustellusti noudattaa formaalia ekvivalenssia, etenkin kun saksalainen vastine melde gehorsamst on nähtävillä.

Suomalainen Sotamiehen taskukirja 1944 kääntää saksalaiset sotilasarvot sanatarkasti muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Alin aliupseeriarvo Unteroffizier on käännetty suoraan aliupseeriksi, vaikka aliupseeri merkitsee yleensä koko arvoluokkaa. Suomessa alinta aliupseeriarvoa merkitsevää termiä alikersantti ei ole kuitenkaan voitu käyttää, koska sitä on käytetty miehistöön kuuluvan arvon Obergefreiter käännösvastineena; tätä alempi Gefreiter on puolestaan 'ylikorpraali' ja vielä alempi Obersoldat (sananmukaisesti 'ylisotamies') on 'korpraali'. Saksan sanaan Gefreiter pohjautuva venäläinen arvo ефрейтор on tunnettu Suomessakin muodossa jefreitteri, jota olisi teoriassa voitu käyttää, jolloin Obergefreiter olisi kätevästi 'ylijefreitteri'. Tällöin alikersanttia ei tarvitsisi käyttää miehistön arvon nimityksenä.

(Suomessa alikersantti on tosin ylin arvo, johon miehistöstä voi ilman eri koulutusta yletä. Sotien aikana tällaisia alikersantteja kutsuttiin "sattuma-alikersanteiksi".)

Etenkin jos Obergefreiter käännetään alikersantiksi, on paras kotouttava käännös sitä seuraavalle arvolle Unteroffizier joka tapauksessa 'kersantti', sillä seuraavat arvot ovatkin jo Unterfeldwebel 'alivääpeli', Feldwebel 'vääpeli' ja Oberfeldwebel 'ylivääpeli'. Eri vääpelit on kirjassa sujuvasti käännetty etuliitteitä käyttäen, eikä kotouttaminen olisikaan ollut mahdollista, sillä kohdearvoja on huomattavasti lähdearvoja vähemmän, koska vain vääpeli oli tuolloin käytössä Suomessa. Tietenkin kersantin ja vääpelin väliin sijoittuvaa ylikersanttia olisi voinut käyttää, mutta tällainen hieman sekoittava vastineiden etsiminen on mielestäni tarpeetonta. Yhtä kaukaa haettua olisi herättää henkiin jääkäreiden käytössä olleen arvon Vizefeldwebel suomenkielinen vastine varavääpeli vain lähimmän valmiiksi olemassa olevan käännösvastineen löytämiseksi. Upseerinarvot Leutnant ja Oberleutnant on kirjassa käännetty suoraan luutnantiksi ja yliluutnantiksi eikä vänrikiksi ja luutnantiksi, jotka olisivat tuolloin olleet vastaavat suomalaiset arvot.

(Sivumennen sanoen ja pilke silmäkulmassa olen vahvasti sitä mieltä, että elokuvan Stalingrad DVD-version tekstityksessä arvon Unteroffizier käännös 'aliupseeri' on kaikesta huolimatta virhe, koska kääntäjä on tuskin tiennyt, mitä tekee. Tätä tulkintaani tukee se, että Sturmgeschütz on käännetty rynnäkkökivääriksi, vaikka kyseessä on rynnäkkötykki. Siltä varalta, että joku luulee tämän olevan pilkunviilausta, on sanottava, että rynnäkkökivääri on yksittäisen sotilaan kantama käsiase, rynnäkkötykki telaketjuilla liikkuva suurikaliiperinen kanuuna.)

Wehrmachtin maavoimien arvomerkkejä ja päähineitä.

Anglosaksiset järjestelmät eivät tunne vääpelin arvoa sinänsä, vaan kaikki aliupseerit (non-commissioned officers) ovat eriasteisia kersantteja (sergeant). Näin ollen Masi-sarjakuvan "kersantti Ärjylä" eli sergeant first class Snorkel olisi suomalaisittain oikeastaan vääpeli. Yhdysvaltain merijalkaväessä arvoa vastaa gunnery sergeant, joten elokuvasta Full Metal Jacket (1987) tuttu kouluttaja gunnery sergeant Hartman olisi samoin perustein mahdollista kääntää vääpeliksi.

Miehistön ja aliupseeriston rajamailla on ongelmia myös käännettäessä ranskasta. Ranskan muukalaislegioonaa käsittelevää kirjallisuutta lukiessa törmää arvoihin caporal ja caporal chef, jotka yleensä käännetään korpraaliksi ja ylikorpraaliksi. Suomessa korpraali kuuluu miehistöön ja ylikorpraali ei (käännösvastinekäyttöä lukuun ottamatta) esiinny muuten kuin alimman aliupseerinarvon eli alikersantin leikkimielisenä pilkkanimenä. Korpraali ja ylikorpraali vastaavat kuitenkin käytännössä suomen aliupseereita, vaikka ranskalaisessa järjestelmässä sergent 'kersantti' on alin aliupseeriarvo (sous-officier). Englanninkielinen corporal käännetään yleensä dynaamisesti alikersantiksi, mutta jos ranskasta käännettäisiin samalla logiikalla, mikä olisi caporal chef? Sitä ei voi kääntää suomalaista asteikkoa mukaillen kersantiksi, koska sergent on Ranskassakin oma erillinen arvonsa, ja **ylialikersantti kuulostaisi jokseenkin typerältä. Lienee siis selkeintä tyytyä korpraalin ja ylikorpraalin formaaliin ekvivalenssiin ja kääntää myös Suomen korpraalia vastaava legionnaire 1e classe ensimmäisen luokan legioonalaiseksi, vaikka riski tulla leimatuksi asiantuntemattomaksi suoraankääntäjäksi on tällöin ilmeinen.

Käännösongelmat sivuuttavia puhtaita sitaattilainoja sovelletaan lähinnä puhuttaessa Kolmannen valtakunnan SS-joukoista: esimerkiksi Lauri Törnin ensimmäistä saksalaista arvoa SS-Untersturmführer ei käännetä "SS-vänrikiksi" tai sanatarkasti "SS-alirynnäkönjohtajaksi". Englanninkielisessä toista maailmansotaa käsittelevässä kirjallisuudessa saksankielisiä termejä käytetään huomattavan vapaasti, ja suomenkielisiin käytäntöihinkin tottuneelle saattaa tulla yllätyksenä, että Saksan ilmavoimien nimi on edelleen Luftwaffe (ja tunnuksena rautaristi).

Olen edellä käsitellyt lähinnä maavoimien arvoja. Merivoimien arvojen kääntämisestä hyvä esimerkki löytyy Star Trekistä. Fiktiivinen tähtilaivasto käyttää tunnetusti Yhdysvaltain merivoimien sotilasarvoja, jotka ovat englanniksi nuorimmasta vanhimpaan ensign, lieutenant (junior grade), lieutenant, lieutenant commander, commander, captain, commodore, rear admiral, vice admiral, admiral, fleet admiral. (Yhdysvalloissa commodore on tosin nykyään read admiral lower half.) Jonkin verran hämmennystä saattaa herättää se, että lieutenant commanderia ja commanderia puhutellaan samalla tavalla (vanhemman arvon mukaan) kuten myös niitä, joiden arvo on lieutenant (junior grade) ja lieutenant.

Miten nämä arvot tulisi suomentaa? Ensimmäisenä mieleentuleva vaihtoehto on käyttää Suomen merivoimien vastaavia arvoja, mutta tällöin pitää tietysti jälleen päättää, miten vastaavuus ymmärretään. Jos tarkastellaan sanojen muodollista vastaavuutta, saadaan seuraavat vastineparit: lieutenant ~ luutnantti, commander ~ komentaja, captain ~ kapteeni, commodore ~ kommodori ja admiral ~ amiraali. (Yksinkertaisuuden vuoksi en erottele tässä eri amiraaleja toisistaan.) Lista ei ole tietenkään tässä tapauksessa kattava. Huomion kiinnittää ensimmäisenä se, että kapteeni ei ole Suomessa merivoimien vaan maa- ja ilmavoimien arvo vastaten merivoimien kapteeniluutnanttia. Mikäli tähtilaivaston arvot sijoitetaan rinnakkain suomalaisten kanssa, saadaan seuraavanlaiset vastineet: ensign ~ aliluutnantti, lieutenant (junior grade) ~ luutnantti, lieutenant ~ kapteeniluutnantti, lieutenant commander ~ komentajakapteeni, commander ~ komentaja, captain ~ kommodori, admiral ~ amiraali. Tämä onkin ollut nähdäkseni pitkälti vakiintunut käytäntö, paitsi että captain käännetään säännöllisesti kapteeniksi ja termiä kapteeniluutnantti ei juurikaan käytetä käännösvastineena. Tällä menettelyllä "säästetään" termi kommodori arvon commodore käännökseksi, vaikka vastaavuus ei olekaan niin täydellinen, kuin voisi kuvitella (commodore vastaisi ehkä lippueamiraalia).

Ainakin päällisin puolin näyttää melko pahalta, jos ensign käännetään vänrikiksi, kuten muistan nähneeni tehdyn The Next Generationin jaksossa Ensign Ro. Voi tietysti olla, että kääntäjä (en muista kuka) on ajatellut, että lieutenant (junior grade) on aliluutnantti ja lieutenant luutnantti: tällöin ensign kääntyisi hieman etymologisoivasti vänrikiksi, vaikka vänrikki onkin Suomessa maavoimien arvo.

Vulcanuslaisten ja romuluslaisten arvona vilahteleva subcommander ei ole mikään yhdysvaltalainen arvo, ja sen voikin kääntää luontevasti yhtä eksoottisella suomenkielisellä termillä alikomentaja. Pistää tietenkin miettimään, minkä vuoksi Star Trekin maailmassa käytetään alkujaan vieraskielisestä arvosta käännöksenä harhaanjohtavaa uusmuodostetta, sillä alikomentaja on kuitenkin vanhempi kuin tähtilaivaston komentaja.

Keskeinen kysymys on siis se, halutaanko sotilasarvot kotouttaa eli sovittaa tilanteenmukaisesti kohdekieliselle tuttuun järjestelmään vai pyrkiä säilyttämään lähdejärjestelmän ominaispiirteet käyttämällä joko käännöslainoja tai jopa suoria sitaattilainoja, joiden periaatteellinen raja on kansainvälisehkön terminologian tapauksessa tietysti hieman häilyvä. Eräs käytännöllinen ja nopea ratkaisu on tietenkin kääntää puhtaasti muodollisen vastaavuuden mukaan, jolloin käännösvastineina voidaan käyttää suunnilleen samalta kuulostavia kohdekielisiä termejä.

Tämän kirjoituksen jatko-osissa tulen käsittelemään antiikin sotilasarvojen kääntämistä ja muita mieleen tulleita tapauksia.

Kirkollisesta päivien laskemisesta

Tämä sunnuntai (16.2.2014) on kirkkokalenterissa septuagesima eli 'seitsemäskymmenes'. Periaatteessa nimi viittaa siihen, että tänään on jäljellä (= TJ) seitsemänkymmentä päivää pääsiäiseen. Tähän kirkolliseen TJ-lukuun liittyy kaikenlaista hauskaa.

Pääsiäinen sijoittuu teoriassa kevätpäivän tasausta seuraavan täydenkuun jälkeiselle sunnuntaille, mutta todellisuudessa hieman mutkikkaamman laskentatekniikankin perusteella pääsiäinen joka tapauksessa sattuu tänä vuonna olemaan 20. huhtikuuta. Pääsiäissunnuntaita edeltää lankalauantai, pitkäperjantai ja kiirastorstai. Pääsiäisenä päättyy neljäkymmentä päivää kestävä paasto, joka alkaa tuhkakeskiviikkona (5.3.2014). Tuhkakeskiviikkoa puolestaan edeltävät laskiaistiistai ja laskiaissunnutai eli quinquagesima 'viideskymmenes'. Nimi tulee siitä, että laskiaissunnuntaina on viisikymmentä päivää pääsiäiseen. Suomessa laskiaisena mässäillään varastoon rasvaista ruokaa ja lasketaan mäkeä ("pitkiä pellavia" jne.), muissa maissa vietetään riehakkaita karnevaaleja (kansanetymologisesti "jäähyväiset lihalle").

(Haltia/haltija-aiheen ystävät huomatkoot, että juhlapäivien nimet kirjoitetaan ilman j:tä eikä siis **pääsijäinen ja **laskijainen.)

Hyvällä laskupäällä varustettu lukija saattaa hoksata, että luvuissa on jotain pielessä: miten kaksi viikkoa ennen laskiaissunnuntaita voi TJ-luku olla kaksikymmentä päivää enemmän? Syy on siinä, että laskiaista edeltävät sunnuntait on yksinkertaisuuden vuoksi nimetty seuraavilla kymmenluvuilla: sexagesima ja septuagesima ovat paljon mukavampia kuin quiquagesima septima ja sexagesima quarta. Vaikka viikko lasketaan tällöin likimäärin kymmeneksi päiväksi, on juhlapäivää viikon päästä seuraava päivä normaalisti kyseisen juhlan octava eli 'kahdeksas (päivä)': esimerkiksi Jeesuksen ympärileikkauksen päivä eli uudenvuoden päivä (1.1.) on joulupäivän (25.12.) oktaavi. Tämä hieman hämäävä tapa laskea viikko kahdeksaksi päiväksi on kuitenkin aivan järkeenkäypä, jos sitä vertaa apostoliseen uskontunnustukseen: "ristiinnaulittiin, kuoli [perjantaina] ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä [= sunnuntaina] kuolleista". Myös roomalaisessa kalenterissa a. d. VIII Kal. Ian. eli "kahdeksas päivä ennen tammikuun ensimmäistä" on 25. joulukuuta, koska päivä, josta aloitetaan (tammikuun Kalendae eli 1.1.), lasketaan mukaan.

Lähtöpisteen mukaan laskeminen selittää myös sen, miksi laskiaissunnuntai (2.3.2014) eli quinquagesima on "viideskymmenes" päivä ennen pääsiäistä, vaikka nykyaikaisesti laskettuna TJ on tuolloin 49. Mitä se ei selitä, on se, miten kolmen (neljän?) päivän päästä alkava ja pääsiäisenä päättyvä paasto voi kestää tasan neljäkymmentä päivää. Tämä puolestaan johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että sunnuntaita ei lasketa paastopäiviksi. Jotta asia olisi mahdollisimman monimutkainen, on tuhkakeskiviikkoa seuraava ensimmäinen paastonajan sunnuntai quadragesima 'neljäskymmenes', vaikka TJ on tuolloin 42 ja paastopäiviä jäljellä 36. Quadragesima on myös hämäävästi koko neljänkymmenen päivän mittaisen paaston nimitys, kuten myös octava tai octabas voi merkitä myös kahdeksan päivän jaksoa.

Päivien laskemiseen liittyy myös ainoan protestanttisessa maailmassa säilyneen varsinaisen karnevaaliperinteen ajankohta. Baselissa Sveitsissä Fasnacht alkaa vasta tuhkakeskiviikon jälkeisenä maanantaina (10.3.2014); tiistaista alkaen on sunnuntait mukaan lukien tasan neljäkymmentä paastopäivää ennen pääsiäissunnuntaita, vaikka nykymuodossaan Baselin karnevaali kestääkin torstaiaamuyön Abendstraichiin.

Varusmiespapit voisivat käyttää aamujensa laskemiseen jonkinlaista edellä kuvatun septuagesima-sexagesima-järjestelmän sovellusta: lähtökohdaksi otettaisiin viimeinen sunnuntai, jona todellinen TJ sattuu olemaan 10n + 1 (jossa n ∈ N), nimetään latinankielisellä tasakymmentä merkitsevällä nimellä, ja siihen lisätään 10 jokaista edeltävää viikkoa kohden.

Mikael Agricola helmikuusta

Mikael Agricola sanoo Rucouskirian (1544) kalenteriosassa helmikuusta seuraavaa:

Tuyskun / Lumen / wilun / ia packan.
kylle mine saathan matkan.
Ole lembemes / ia ele szöö.
iosta kylmetauti sinun löö.
Ano leuli / ia iske szonda.
cartha ialghast / quin waywa monda.
Telle kwlla sömen pite (ninquin Ipocras
sanopi) lemminda roca / ia Agrimonian
ia Appiumin siemenite iomassa nauttimā /
ia Raidijn elämen pitämen etteij wilu-
hun tautijn ioku tulis / Hanhen ia Sorsan
lihast weltä Iske pääszonda / ia kädhen ia
peucalon.

'Tuiskun, lumen, vilun ja pakkasen / kyllä minä saatan matkaan. / Ole lämpimässä äläkä syö, / mistä kylmätauti sinut lyö. / Anna löylyä ja iske suonta / karta jalasta, kun vaivaa monta. / Tässä kuussa pitää syödä (kuten Hippokrates sanoo) lämmintä ruokaa ja maarianverijuuren ja sellerin siementä juomassa nauttia, ja raitista elämää pitää, ettei sairastuisi vilutautiin. Hanhen ja sorsan lihaa vältä, iske pääsuonta, sekä käden ja peukalon.'

Jälleen kerran esimerkkeinä tapahtumattomasta diftongisaatiosta ovat szöö 'syö', löö 'lyö', szonda 'suonta', sömen 'syömän', roca 'ruokaa', iomassa 'juomassa'. Koska szonda muodostaa loppusointuparin sanan monda kanssa, voidaan otaksua, että szonda on todella ääntynyt [soonta] eikä [suonta].

Jotten tällä kertaa toistaisi aivan samoja asioita kuin aikaisemmissa kirjoituksissa, käytän tilaisuuden hyväksi ajautua sivuraiteelle. Ano leuli / ia iske szonda 'heitä löylyä ja iske suonta' tuo mieleen perinteisen saunomisen ja kuppauksen yhdistelmän. Eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani mainitsin, miten Ilta-Sanomien jutussa sanojen merkityksistä olisi käsittelemäni hässäkän lisäksi muutakin kommentoitavaa. Sanasta löyly sanotaan kyseisessä jutussa seuraavaa:

"Siinä, missä löyly ymmärretään nykyään saunan kuumalle kiukaalle heitetystä vedestä nousevaksi höyryksi, tarkoitti se aiemmin ihmisen henkeä. Suomalais-ugrilaisten kielten yhteinen alkumuoto on ilmeisesti lewl [sic] merkityksessä henki, henkäys tai sielu."

Vaikka yllä olevassa lainauksessa ei ole tavallaan mitään pielessä, on se kuitenkin kokonaisuutena jokseenkin harhaanjohtava. Asian hahmottaminen vaatii hieman historiallisen kielitieteen metodien ymmärrystä.

On totta, että sanan löyly kantauralilaiseksi muodoksi on rekonstruoitu *lewlV (jossa V = joku vokaali) vertailemalla sukulaiskieliksi (= samasta kantamuodosta periytyviksi) oletettujen tunnettujen kielten muotoja ja päättelemällä todennäköisimmät äänteenmuutokset, jotka selittävät attestoidut muodot. Samalla tavalla voidaan periaatteessa pyrkiä rekonstruoimaan merkityksiä, vaikka vaikeudet kasvavat tällöin huomattavasti. Suomen sanojen alkuperästä löytyy viron leil 'löyly; henki, elämä', liivin läul 'löyly, henki', votjakin lul 'sielu; henki; henkäys', syrjäänin lol (lov, vov) 'sielu; henki; elämä', etelävogulin (-mansin) lält 'elävä', länsivogulin läl 'elämä', itävogulin lil ja pohjoisvogulin lili 'henki, hengitys', itäostjakin  (-hantin) lil ja eteläostjakin tit 'henki, hengitys; sielu' sekä unkarin lélek 'sielu, henki'. Eri haaroissa näkyvän yhteisen sieluun, henkeen ja elämään liittyvän merkityksen voisi ajatella olevan tämän materiaalin perusteella alkuperäinen.

On kuitenkin syytä huomioida eräs seikka, joka vaikuttaa johtopäätöksen tekemiseen. Merkitysten muuttumisen käytännössä universaali suunta on konkreettisesta abstraktimpaan: esimerkiksi ajasta puhutaan tilaan liittyvin metaforin. Muutos 'elämä, sielu' > 'löyly' on tämän periaatteen valossa epätodennäköisempi kuin päinvastainen. Sana henki tarjoaa esimerkin vastaavasta kehityksestä: sanan alkuperäinen konkreettinen merkitys on säilynyt ilmaisussa tuulen henkäys ja verbissä hengittää, jonka ilmaisevaa tekemistä suorittava ihminen on hengissä (eli hänessä henki pihisee): tästä on helppo johtaa elämään ja ihmisen uskonnolliseen olemukseen liittyvä merkitys. Näin ollen on syytä otaksua, että sanan löyly kantamuoto on luultavasti viitannut jonkinlaiseen kaasuilmiöön; mieleen tulee myös se, että talvisin uloshengitysilma näyttää samalta kuin kiukaassa höyrystyvä vesi.

(Vastaava merkityksen muutos on myös latinan sanoilla anima 'tuuli; sielu' ja spiritus 'henkäys; h-kirjain; henki' sekä kiinan sanalla 氣 qi 'kaasu, ilma; haju; olla vihainen; elämän energia', jonka kirjoitusmerkki kuvaa puhallusta ja riisiä, mikä liittynee riisin keittämisestä nousevaan höyryyn.)

Kielihistorialliset rekonstruktiot tarjoavat luonnollisesti lähinnä positiivista näyttöä: rekonstruktio ei voi osoittaa, että sanalla ei olisi ollut jotain merkitystä. Komparatiivinen menetelmä yksinään ei siis tässä tapauksessa tarjoa vastausta, joka kuitenkin vaikuttaa typologisesti todennäköisimmältä.

Imperatiivin weltä 'vältä' objekti Hanhen ja sorsan lihast on elatiivissa eikä partitiivissa kuten nykysuomessa. Vastaava rakenne esiintyy myös Apostolien teoissa (15:29): Ette te welteisitta Epeiumaloidhen Wffrista ia wereste ia Läkectynest ia Salawotest. Yleensä Agricola kuitenkin käyttää kyseisen verbin kanssa tavanomaisia objektin sijoja, esimerkiksi elokuussa welte haureus ia helle sekä Mutta keluottomat ia Ämmeliset Jutudh welte (Tim. 4:7). Elatiivia korostaa pois-prepositio, esim. Welte pois pahasta / ia tee hyue (ps. 37:27). Nykysuomessakin elatiivia käytetään kolmannen eli mA-infinitiivin kanssa, kuten Agricolallakin: em mine welte colemasta (Ap. 25:11).

(Sivuhuomiona sanottakoon, että partitiivin historiallinen merkitys on elatiivis-ablatiivinen, mikä näkyy selvimmin sellaisissa partitiivimuotoisissa kivettymissä kuin ulkoa, takaa ja kaukaa.)

Ipocras on kulunut muoto lääketieteen isänä pidetyn Hippokrateen (n. 460 - 377 eKr.) nimestä. Hippokrateen nimiin on pantu kymmeniä teoksia, joista osa on mahdollisesti hänen kirjoittamiaan, mutta nykyään hänet tunnetaan ehkä parhaiten länsimaisen lääkärietiikan pohjana olevasta Hippokrateen valasta. Hänen mukaansa on tosin nimetty myös juoma, jota valmistetaan sekoittamalla viiniin sokeria ja mausteita. Ehkä lähinnä tätä "ipocrasta" (vinum hippocraticum) olevan juomavinkin Agricola antaa lokakuussa: Joo winan wtista / sille se percka rumin / […] Jomas olcohon pipurita ia neglike.

Sakset ja saksit

Etymologisiksi dupleteiksi voidaan nimittää kielessä esiintyviä sanoja, jotka ovat etymologisten selitysten perusteella pohjimmiltaan sama sana, mutta joiden muoto ja tavallisesti myös merkitys ovat jostain syystä eri. (Jos etymologisessa mielessä "sama sana" esiintyy eri kielissä, puhutaan kognaateista, esim. englannin king ja ruotsin kung.) Englannissa on lukuisia esimerkkejä tällaisista dubleteista: ranskan eri murteista lainatut warden ~ guardian sekä wile ~ guile sekä kotoperästen anglosaksisten sanojen rinnalle saatujen skandinaavisten lainojen (tai vaikutteiden) muodostamat parit shirt ~ skirt, ditch ~ dike sekä church ~ kirk. Eräs suosikkiesimerkkini saksasta on sanapari Waffen ~ Wappen, joista ensimmäinen merkitsee 'asetta', jälkimmäinen 'vaakunaa'.

Suunnilleen vastaavina ilmiöinä voidaan pitää jo käsittelemiäni sanapareja tarkka-ampuja ja tarkk'ampuja, velallinen ja velvollinen, haltia ja haltija sekä ohimennen mainitsemani viina ja viini. Tällä kertaa käsittelen otsikon mukaisesti sanoja sakset ja saksit sekä jälkimmäiseen hieman selkeämmin liittyvää sanaa Saksa (saksa).

Kuten tunnettua, Saksan nimet eri kielissä vaihtelevat. Nykysuomen etymologinen sanakirja kertoo, että suomenkielinen nimitys Saksa on joko lainattu ruotsista tai saatu suoraan saksilaisilta kauppiailta. Merkitys 'kauppias' esiintyykin sellaisissa sanoissa kuin kauppasaksa tai kamasaksa (vrt. laukkuryssä); sana saksa (Saksa) ei siis viittaa pelkästään maahan vaan myös ihmiseen. Kuitenkin Sachsen-nimen pohjalla oleva germaaniheimo on suomeksi saksit, ja osavaltion nykyiset asukkaat ovat saksilaisia. Tämä johtuu siitä, että sana saksi on lainattu suomen kieleen myöhemmin. (Yleensä pidetään moukkamaisena käyttää muotoa **saksonit, jonka pohjalla on englannin Saxons, joka puolestaan perustuu latinan sanaan Saxones.)

Leikkausvälinettä merkitsevä sakset esiintyy suomen kirjakielessä Ericus Schroderuksen sanakirjassa Lexocon latino-scondicum (1637) muodossa saxit, Henrik Florinuksen sanakirjassa Nomenclatura rerum brevissima latino-sveco-finnonica (1678) nykymuodossaan sakset. Suomen sanojen alkuperän mukaan muoto saksid esiintyy myös vatjassa. Sanan taustalla on muinaisruotsin sax, johon on suomen fonologiasta johtuen lisätty i-vokaali. Sana on samaa kantaa kuin muinaisskandinaavin sax (mon. sǫx 'sakset'), muinaisyläsaksan sahs sekä muinaisenglannin seax, jotka merkitsevät kaikki arkeologisessa mielessä 'väkipuukkoa', germaanien käyttämää lyhyempää miekkaa tai tikaria. (Sakset voidaankin periaatteessa ajatella kahdeksi tällaiseksi työkaluksi, jotka on liitetty yhteen nastaliitoksella.) Erilaisista työkaluista ja aseista tosiasiassa käytetty nimistö ei kuitenkaan mahdollista kovin tarkkaa määritelmää, jolla voitaisiin yksinkertaisesti sovittaa yhteen esinekulttuuri ja kirjalliset lähteet. Joka tapauksessa sanan germaaninen kantamuoto on *sahsam, joka on johdettu samasta *sah- vartalosta kuin 'sahaa' merkitsevät muinaisenglannin sagu, muinaisyläsaksan saga ja muinaisskandinaavin sǫg sekä 'viikatetta' merkitsevät samaisten kielten siþe, sigðr ja segansa. (Sanomattakin lienee selvää, että suomen saha on germaaninen laina.)

Mutta kuinka nämä sanat liittyvät toisiinsa? Saksien nimen on otaksuttu liittyvän heidän suosimaansa aseeseen (ks. esim. Annolied 21,17-24, 11. vuosisadalta). Tällainen nimeämiskäytäntö sopisi hyvin germaaniheimojen mahdollisesti jengiytymispohjaiseen etnogeneesiin: vastaavia tapauksia olisivat frankit, joiden nimi merkinnee 'heittokeihästä' (vrt. muinaisenglannin franca 'heittokeihäs'), sekä keruskit, joiden nimi pohjautunee 'miekkaa' merkitsevään sanaan (vrt. gootin haírus 'miekka'). (Langobardit puolestaan lienevät saaneet tai ottaneet nimensä pitkistä parroistaan.)

Suomen sakset on lainasanana sen verran vanha, että se on mukautunut kotoperäisissäkin sanoissa näkyvään loppuvokaalin i muutokseen e:ksi taivutusvartalossa; kansallisuutta ilmaiseva saksi sen sijaan taipuu kuten kassi : kassit tai viini : viinit. Taivutustyypin ero perusmuodossa homonyymisten sanojen välillä on nähtävissä myös sanassa vuori, joka kotoperäisenä maanpinnan muodon nimityksenä taipuu vuoren, mutta ruotsista lainattu, vaatteen sisäpuolen verhousta merkitsevä vuori taipuu vuorin.

Myös muinaisenglannissa saksia ja sakseja vastaavat sanat taipuvat eri tavoin, vaikkakin eri syystä. Työkalua tai asetta merkitsevä seax on vahva a-vartaloinen neutri, jonka yksikön genetiivi on seaxes ja monikon nominatiivi seax. Historiallisesti taivutustyyppiä vastaa latinan saxum 'kivi, järkäle', joka mahdollisesti jopa pohjautuu samaan kantasanaan. Etnonyymi on puolestaan yleisesti germaanisissa kielissä latinan sanan Saxo : Saxones lailla n-vartalo eli "heikko", esim. muinaisyläsaksan sahso : sahsūn ja tietenkin nykysaksan der Sachse : die Sachsen. Muinaisenglannissa esiintyvät heikkoa taivutusta edustavat monikon nominatiivi seaxan ja genetiivi seax(e)na, mutta tavallisesti nominatiivina esiintyy seaxe.

Mainittakoon vielä lopuksi, että muinaisyläsaksan sahs-sanan vastine jatkaa tiettävästi elämäänsä nykysaksan sanassa Messer, joka lienee kulunut muoto 'ruoka- t. lihaveistä' merkitsevästä yhdyssanasta mezzisahs, jonka kognaatti tavataan muinaisenglannissa muodossa meteseax. Toinen muinaisenglantilainen yhdyssana on scearseax, sananmukaisesti 'leikkausveitsi', oikeammin 'partaveitsi'. Yksinään scear (usein monikossa) merkitsee 'saksia', jonka nykyenglantilaisen muodon shears on pitkälti syrjäyttänyt ranskasta lainattu scissors, jonka kirjoitusasu kertoo hyperkorrektista pyrkimyksestä korjata ranskaa latinaksi: keskiranskan cisoires pohjautuu kuitenkin myöhäislatinan sanaan cisorium, joka on johdos verbistä caedere 'leikata poikki', eikä siis ole välinejohdos verbistä scindere 'leikata'. Nykyranskassa saksista käytetään sanan ciseau (~ eng. chisel) monikkoa ciseaux, joka perustuu niin ikään caedere-verbistä johdettuun myöhäislatinan sanaan cisellum. Lievästä ortografian kanssa säheltämisestä johtuu myös se, että aikaisemmin mainitun muinaisenglannin sanan siþe 'viikate' nykyenglantilainen vastine kirjoitetaan scythe.

(Ja ei, saksofoni ei merkitse 'saksinkielistä'. Soitin on nimetty keksijänsä Antoine-Joseph Saxin mukaan, jonka sukunimi perustunee ylempänä käsiteltyyn kansannimeen.)

Mikael Agricola tammikuusta

Viime vuoden huhtikuussa alkanut sarja Mikael Agricolan Rucouskirian (1544) kalenteriosasta on nyt edennyt kolmanneksi viimeiseen osaansa. Käsittelen tällä kertaa jälleen hieman yksityiskohtaisemmin vanhan kirjasuomen oikeinkirjoitukseen ja äänneoppiin liittyviä seikkoja itse sisältöä tietenkään täysin unohtamatta.

Minun Nimen on Tammikw.
iolla on caxi Pää ja szw.
Woosi minussa loppu ia alku.
söö / ioo / hacka hirssiia alkw.
Kylue ia caickia mwta te.
mutta weri älä ialghast laske.
Telle kwlla sömen pite. (ninquin Almāsar
sano) Ingfäria / Pippuroijta / Caligot /
ia Nelike. Ia swrustamata wähä Wina /
ia eij Mettä iooman / Eyke pää szonda is-
kemen / mutta maxa szonda / ios hätä käske

(Otaksuttavasti hirssiia alkw = hirssi ia halkw.)

'Minun nimeni on tammikuu, / jolla on kaksi päätä ja suuta. / Vuosi minussa loppu ja alku. / Syö, juo ja hakkaa hirsiä ja halkoja. / Kylve ja kaikkea muuta te, / mutta verta älä jalasta laske. / Tässä kuussa syödä pitää (niin kuin Al Mansur sanoo) inkivääriä, pippuria, galangalia ja neilikkaa, sekä suurustamatta vähän viiniä eikä sahtia juoda, eikä pääsuonta iskeä, mutta maksasuonta, jos hätä käskee.'

Alkuteksti faksimilenä.

Kirjain i voi merkitä joko lyhyttä /i/-äännettä (esim. caxi, minussa, iskemen), pitkää /i:/-äännettä (esim. hirssi, ninquin, Wina) tai konsonanttista /j/-äännettä (esim. iolla, ia). Vastaavasti kirjain u merkitsee joko lyhyttä /u/-äännettä (esim. Minun, mutta) tai /v/-konsonanttia (esim. kylue). Viimeksi mainittu äänne voidaan merkitä myös w-kirjaimella (esim. wähä Wina), mutta vokaalina w merkitsee vokaalina johdonmukaisesti pitää /u:/-äännettä (esim. Tammikw, szw, mwta). Agricola horjuu /ä/-äänteen merkitsemisessä e- ja ä-kirjainten välillä (esim. Pää, älä, Telle 'tällä', pite 'pitää', wähä, Eyke 'eikä', iskemen 'iskemän'). Sananalkuinen /s/ merkitään välillä saksasta tutulla sz-ligatuuralla (esim. szonda 'suonta', szw 'suu'), välillä s-kirjaimella (esim. sano 'sanoo', sömen 'syömän'). Agricola ei kirjoita yhdyssanoja säännöllisesti yhteen: pää szonda 'pääsuonta', maxa szonda 'maksasuonta'.

Vanhassa kirjasuomessa esiintyy pitkiä vokaaleja, jotka ovat nykysuomessa (toisin kuin virossa) diftongisoituneet: Woosi 'vuosi', söö 'syö', ioo 'juo', sömen 'syömän', iooman 'juoman', szonda 'suonta'. Nykysuomessa mainittujen verbien alkuperäinen vartalovokaali näkyy lyhentyneenä ja diftongin osaksi supistuneena imperfektimuodoissa söi ja joi. (Vrt. viron sööda 'syödä', jooda 'juoda' ja soon 'suoni'.) Toisinaan Agricolan vokaalit eroavat muutenkin nykyisestä kirjakielestä, esim. hirssi 'hirsiä', alkw 'halkoa', caickia 'kaikkea'.

Agricolan käyttämät k:n ja t:n heikkojen asteiden merkitsemiseen käyttämät digrafit gh ja (tässä tekstissä esiintymätön) dh viittaavat nykysuomesta puuttuviin hankausäänteisiin /γ/ ja /ð/: edellistä vastaa nykysuomessa k:n heikkona asteena kato (jalka : jalasta) tai v (luku : luvun), jälkimmäistä yleiskielen d (käsi : käden). Tekstissä esiintyvä ialghast viittaa siis ääntöasuun /jalγast/. (Muutoksesta gh > v ks. myös "Velallinen ja velvollinen".)

Tammikuun latinankielinen nimi Ianuarius viittaa kaksikasvoiseen Janus-jumalaan, siksi tammikuulla on caxi Pää ja szw. Sana szw voi tässä hyvinkin merkitä 'kasvoja' kuten latinan kielen os 'suu, kasvot, sisäänkäynti'. Januksen nimeen liittyy latinan sana ianua 'ovi'.

Kuten lokakuussa tuli jo mainittua, sana Wina ei viittaa viinaan vaan viiniin; molempien nykysuomen sanojen pohjalla on latinan sana vinum, joka on lainautunut suomeen ensin germaanisessa muodossa viina, myöhemmin ruotsin kautta muodossa viini. Ensiksi mainittu on sittemmin vakiintunut merkitsemään vahvaa tislattua alkoholijuomaa (tai toisinaan alkoholijuomia yleensä), jälkimmäinen viiniä.

Agricolan mainitsema Almāsar eli Al Mansur ei nähdäkseni ollut "arabialainen lääkäri", kuten Agricolan yrteissä mainitaan (Häkkinen-Lempiäinen 2007: 25 ja 30), vaan Manṣūr ibn Isḥāq, Rayn kuvernööri vuosina 902 - 908, jolle heinäkuussa mainittu mestari Rasis eli Muhammad ibn Zakariyā Rāzī (865 - 925) omisti lääketieteellisen teoksensa Kitāb al-ṭibb al-Manṣūrī ('lääketieteellinen kirja omistettu Mansurille') tai lyhyemmin Kitāb al-Manṣūrī. Gerard Cremonalaisen laatima latinankielinen käännös tunnettiin nimellä Liber medicinalis ad Almansorem 'lääketieteellinen kirja Al Mansurille' tai Liber Almansoris 'Al Mansurin kirja', mikä saattaa olla syynä Agricolalla esiintyvään virheeseen.

Käskemisestä ja käskyttämisestä

Sana käskyttää joutuu toisinaan oikeakielisyysharrastajien hampaisiin, koska se mukamas tarkoittaa sitä, että käskeminen teetetään jollakulla muulla, tai on ylipäänsä täysin turha johdos sanasta käskeä vailla omaa itsenäistä merkitystään. Molemmat näkemykset ovat hieman hassuja.

Armeijakielessä sanalla käsky on oma, arkikielistä tarkempi merkityksensä: käsky voi olla esimerkiksi käsky vartiomiehelle, käsky sivustapartiolle tai hyökkäyskäsky, joilla kaikilla aloitetaan jokin tietty toiminta. Käsky sisältää yleisen käskyrungon mukaisessa järjestyksessä esimerkiksi tiedot vihollisesta, ylemmän johtoportaan tehtävän, oman tehtävän sekä toimintaa tukevat yksiköt. Lyhimmillään käsky voi olla esim. "vartiopaikkasi on tässä, tähystyssuunta tuohon suuntaan, tehtäväsi on suojata joukkueen ryhmittyminen puolustukseen". Käsky on eri asia kuin komento, jolle on ominaista lyhyys ja sitä välittömästi seuraavan toiminnon ennaltamäärättyys, esim. sulkeisjärjestyksen määrämuotoiset "asento", "eteen - vie", "käännös vasempaan - päin" tai taistelun johtamiseen liittyvät "kk tukee", "jontka, ampukaa", "kakkonen irti".

Kun tehtävän täyttäminen edellyttää useampien käskyjen antamista, voidaan puhua käskyttämisestä: tehtävä on käskytetty, kun siihen liittyvät tarpeelliset käskyt on annettu. Käskyttämisellä on myös toinen, täysin edellisestä poikkeava merkitys, joka liittyy voimankäytön alimpaan aseeseen eli neuvoihin, kehotuksiin ja käskyihin: käskytystä on esimerkiksi se, kun kohdehenkilölle sanotaan (toistuvasti) "pudota ase!". Kyseessä on siis tekninen termi, joka viittaa luonnollisesti eri asiaan kuin siihen, että esimerkiksi esimies käskee alaistaan hoitamaan jonkin asian.

Nimimerkki Ruukinmatruunan esittämä ajatus, että joukkueenjohtaja käskyttäisi antaessaan käskyn ryhmänjohtajille, jotka sitten puolestaan käskisivät omia ryhmiään, on todellisuudelle vieras. Tällaisessa tilanteessa joukkueenjohtaja käskee nimenomaan ryhmänjohtajia, jotka sitten antavat omat käskynsä saamansa tehtävän perusteella ryhmälleen: joukkueenjohtaja ei siis varsinaisesti "teetä käskemistä" ryhmänjohtajilla. Millään kuvitteellisilla selityksillä suomen kielen "indirektion asteista" ei ole merkitystä sen kannalta, miten kieli oikeasti toimii.

Ruukinmatruuna mainitsee esimerkkeinä suomen kielen "indirektiosta" vebit vetää, vedättää, vedätyttää ja vedätätyttää, jotka hänen mukaansa ilmaisevat järjestyksessä "suoraa tekemistä", "teettämistä", "teetyttämistä" ja "teetätyttämistä". Blogisti antaa ymmärtää, että johdokset ovat suomen kielessä produktiivisia ja että teettojohdokset ovat "lähinnä vain uralilaisissa kielissä" esiintyvä ilmiö; ne, jotka käyttävät sanaa käskyttää ylempänä kuvaamallani tavalla, puhuvat suomea väärin. (Mainittakoon nyt tässä kohden, että teettäminen ilmaistaan esimerkiksi englannissa have-verbillä ja objektikomplementtina toimivalla ed-partisiipilla, saksassa lassen-verbillä ja infinitiivillä.)

Ennen kuin sanojen tehdä ja teettää merkitysten suhde yleistetään kaikkien verbien ja niihin liittyvien ttA-johdoksien suhteeseen, on syytä tarkastella eräitä sananmuodostukseen liittyviä seikkoja.

Johtaminen eroaa taivuttamisesta siten, että johtimilla muodostetaan uusia sanoja, jotka voivat edustaa eri sanaluokkaa kuin kantasana, esim. kaunis : kaunistaa, hyppiä : hypellä, tyttö : tyttönen. Sanat taipuvat omien sanaluokkiensa mukaisesti kaikissa muodoissa, mutta kaikki johtimet eivät ole produktiivisia, eli niitä ei voi välttämättä yhdistää kaikkiin tietyn sanaluokan sanoihin. Toisin kuin johtaminen, taivuttaminen ei muuta sanan leksikaalista merkitystä: verbin tuoda merkitys ei muutu, vaikka se olisi muodossa tuon, tuokaa tai tuonemme; kuitenkin johdokset tuottaa, tuote, tuotos, tuonti, tuotanto ja tuotteistaa merkitsevät aivan eri asioita. Johdosten merkitykset, toisin kuin taivutusmuodot, eivät ole juurikaan pääteltävissä minkään yleisen säännönmukaisuuden perusteella. Rajatapauksiakin löytyy, esimerkiksi partisiipit, jotka toisinaan ovat pitkälti leksikaalistuneet erillisiksi sanoikseen, esim. subtantiivit uskottu, tehtävä ja kannettava sekä adjektiivit poikkeava, mahtava ja vakuuttava.

Suomenkielisenä on helppo ajatella, että johtaminen ylipäänsä on suomen kielen erityispiirre, mutta esimerkiksi englannissa on monia enemmän tai vähemmän produktiivisia johtimia kuten re-, dis-, un- ja co-. (Toisinaan johtimiksi analysoidut -ment ja -ion ovat lainasanojen osina rajatapauksia.) Historiallisen kausatiivijohtimen jäljiltä englannissa on sellaisia sanapareja kuin full : fill, sit : set sekä lie : lay, joita vastaavat ruotsin kielen full : fylla, sitta : sätta sekä ligga : lägga. Ruotsissa on lisäksi säilynyt mielenkiintoinen sanaperhe vaka 'valvoa', väcka 'herättää' ja vakna 'herätä', joista viimeksi mainitussa näkyy muinaisgermaaninen *n-johdin. Gootista tunnetaan pari mielenkiintoisia johdosta verbistä bindan 'sitoa' (perfektipartisiippi bundans 'sidottu'): andbindan 'vapauttaa' sekä andbundnan 'vapautua' (sama merkitys voidaan ilmaista myös rakenteella andbundans wairþan 'tulla vapautetuksi'). Keinokieli esperanto on tunnettu johtimiensa sallimista mahdollisuuksista, esim. konstrui 'rakentaa', konstruigi 'rakennuttaa' tai verbistä vidi johdettu vidindiĝi 'tulla näkemisen arvoiseksi'.

Mutta palatkaamme suomen kieleen. Esimerkkinä johdosten semanttisesta ennustamattomuudesta käyvät sanaparit rakastaa : rakastella, päivittää : päivitellä, viettää : vietellä, joiden jälkimmäisten sanojen merkitykset eivät synkronisella tasolla oikein selity millään yksittäisellä le-johtimen pohjamerkityksellä. Frekventatiiviset le-johdokset (ks. Iso suomen kielioppi §§ 353 - 356) ilmaisevat toistuvaa (iteratiivista, distributiivista tai habituaalista) tekemistä esim. räjäytellä, jyrähdellä, sairastella. Jonkinlaista sisäistä toisteisuutta kuvaavat sellaiset sanat kuin herätellä ja tarkastella; pysyvää, mutta "epäsäännöllistä tai sattumanvaraista tai myös jaksoittaista tai toistuilevaa" (ISK § 353) ilmaisevat esimerkiksi odotella, katsella ja istuskella. Teon vähäisempää intensiteettiä ilmaisevat puolestaan kosketella, kalastella ja runoilla; vähittäistä kehittymistä esimerkiksi heräillä ja lopetella; refleksiivisiä ovat muun muassa hidastella, lasketella ja lämmitellä. Jo edempänä mainittujen leksikaalistumien lisäksi täysin itsenäinen merkitys on esimerkiksi sanoilla käsitellä, sanella ja voimistella. Oman ryhmänsä muodostavat puhuttelujohdokset kuten herroitella, sinutella ja huoritella, jotka muodollisesti vaikuttavat pohjautuvan ttA-johdoksiin *herroittaa, *sinuttaa jne.

Viimeksi mainitusta sanoista pääsemmekin luontevasti takaisin ttA-johtimeen, jolla on muun muassa johdettu verbi teettää verbistä tehdä ja käskyttää substantiivista käsky. Kuten esimerkinomaisesti käsittelemälläni le-johtimella, on kausatiivisella ttA-johtimellakin lukuisia eri merkityksiä (ISK § 313 - 317). Kantasanattomien deskriptiivisten ilmaisujen kuten hekottaa ja hohottaa ohella omalaatuisimman ryhmänsä muodostavat tunnekausatiivit kuten janottaa, nälättää ja pelottaa. Muuten substantiiveista ja adjektiiveista johdetut johdokset voivat ilmaista kohteen tekemistä joksiksin (esim. faktiiviset jaksottaa, kesyttää), varustamista jollakin (esim. instruktiiviset laudoittaa, jauhottaa), jonkin poistamista kohteesta tai kohteelta (esim. privatiivinen pölyttää), jonkin käyttämistä (esim. instrumentatiivinen puukottaa) tai johonkin tilaan tai paikkaan saattamista (esim. direktionaaliset nauhoittaa ja piilottaa). (Vastaavia merkityksiä on myös muilla kausatiivijohtimilla, mutta keskityn tässä vain ttA-johtimeen.) Verbeistä johdetut ttA-johdokset ilmaisevat kantasanan kuvaaman tekemisen aiheuttamista (esim. kausatiiviset uittaa, syöttää ja mahduttaa) tai teettämistä toisilla (esim. kuratiiviset teettää, pesettää). Ensiksi mainitussa tapauksessa johdoksen valenssi on eri kuin kantaverbin (esim. syöttää lasta : syödä lasta), jälkimmäisessä sama (esim. pestä auto : pesettää auto). Kuratiivisia eli teettojohdoksia voidaan muodostaa kolmella eri johtimella: -ttA (esim. teettää), -uttA (esim. maalauttaa) ja -tUttA (esim. tutkituttaa). (ISK § 313).

Eri tavalla muodostetut teettojohdokset eivät käytännössä eroa toisistaan merkitystensä suhteen: tutkituttaa ja pesettää suhtautuvat semanttisesti kantaverbeihinsä tutkia ja pestä samalla tavalla. Johtimen muoto tuntuu toisinaan liittyvän siihen, onko kantaverbi jo valmiiksi kausatiivinen: valmistaa on jo johdettu kausatiivisella tA-johtimella sanasta valmis, joten teettojohdos saa muodon valmistuttaa, jonka voi mieltää johdetuksi verbistä valmistua 'tulla valmistetuksi tai valmiiksi'. Johdonmukaisesti ajatellen on vaikea nähdä eroa verbien teettää ja (Ruukinmatruunan mainitseman verbin) teetyttää välillä: jälkimmäinen tarkoittaisi 'teettymisen aiheuttamista', mikä tarkoittaa samaa kuin 'jonkin tehdyksi tulemisen aiheuttaminen'. Kaksoiskuratiivi olisikin järkevämpi muodostaa kahdella kausatiivijohtimella: teetättää merkitsisi tällöin 'aiheuttaa, että joku teettää jonkin asian'; seuraava aste olisi *teetätättää. Näillä "järkiperusteilla" ei tietenkään olisi merkitystä, jos suomen kielessä oikeasti olisi esimerkiksi *tAtUttA-johtoisia verbejä, jotka tarkoittaisivat kantaverbin ilmaisevan tekemisen teetättämisen teettämistä toisella.

Pitkät teettämisketjut ovat käytännössä kuitenkin tuttuja lähinnä savolaisvitseistä. Eräs variaatio teemasta löytyy Savon Sanomissa 23.4.2011 julkaistusta Kirsi Pehkosen mielipidekirjoituksesta:

"Jos savolainen tarttuu itse työhön, silloin hän sen tekkee. Mutta yhtä hyvin hän saattaa teettää sen jollain toisella. Jos tämäkään ei syystä tai toisesta aio suorittaa urakkaa, hän puolestaan teetättää sen kolmannella. Jos tämäkään ei juuri sillä hetkellä ole työnteolle altis, niin hän teetätyttää sen neljännellä."

(Tekstissä vaikuttaisi olevan ajatusvirhe, mutta idea tullee siitä huolimatta selväksi.) Mikäli pieni reflektio sallitaan, mieleen tulee kyllä ainakin yksi mahdollinen tapaus johdoksesta, joka on muodostettu aidosti kahdella kausatiivijohtimella: teetättää merkityksessä 'teettää filmin teettäminen'. Tällöin kuitenkin verbi teettää on leksikaalistunut merkitykseen 'kehittää (filmi)', ja teetättäminen merkitsee siis '(filmin) teettämisen teettämistä'; koska kehittää on itse asiassa myös morfologisesti kausatiiviverbi, voidaan puhua myös kehityttämisestä. Nopea korpustutkimus osoittaa, että verbit teetättää ja kehityttää ovat käytössä juuri tässä merkityksessä. (Samoin voisin kuvitella teoriassa käyttäväni tUttA-johdosta teettojohdoksena sellaisesta verbistä, jonka ttA-johdos on selvästi vakiintunut toisentyyppiseksi kausatiiviksi, esim. ?syötytän nämä ruoat teillä, koska syöttää on jo "varattu" toiseen merkitykseen.) Varsinaista teettojohdosta ei läheskään aina edes käytetä, vaikka merkityksen voisi ajatella edellyttävän sitä: lauseissa Halonen poistatti Ahtisaarten hankinnat ja Halonen poisti Ahtisaarten sohvan Mäntyniemestä (ISK § 314) verbit merkitsevät käytännössä samaa asiaa. (Kielitoimiston sanakirja muuten pitää muotoja teettää ja teetättää samanmerkityksisinä suositellen ensiksi mainittua.)

On myös syytä huomata, että samasta kantaverbistä voidaan johtaa samalla johtimella erityyppisiä kausatiiviverbejä: teettojohdos ammuttaa merkitsee 'määrätä ammuttavaksi' (verbi sisältää ajatuksen ampumisen toteutuneisuudesta), esim. Stalin ammutti 8000 puolalaista upseeria, kun taas armeijakielessä ammuttaa liittyy ammuntojen johtamiseen: objektina voi olla joko käytettävä ase (esim. ammuttaa rynnäkkökivääriä) tai ampujat (esim. ammuttaa varusmiehiä). Ensimmäisessä tapauksessa johdoksen valenssi on näennäisesti eri kuin kantaverbillä (ampua rynnäkkökiväärillä), mutta ampua-verbin subjektina voi olla myös ase itse. Molemmissa tapauksissa on siis kyse samanlaisesta johdoksesta kuin syöttää ja uittaa.

Palataksemme kuitenkin vielä otsikon mukaiseen aiheeseen on todettava, että sanassa käskyttää ei ole mitään vikaa, eikä se tarkoita 'käskemisen teettämistä': jälkimmäinen merkitys olisi muodollisesti käskettää, ja käskyttää (jonka tapauksessa kyse on useammasta kuin yhdestä käskystä) on sanasta käsky johdettu instruktiivinen ttA-johdos. Verbi käskettää esiintyy luonnollisessa käyttöyhteydessä Vauva-lehden keskustelupalstalla liittyen lapseen, joka toiminnallaan aiheuttaa sen, että sitä on käskettävä.

Voitaisiin toki kysyä, miten oikeakielisyysharrastaja voi toisaalta olla yhtään sen enempää väärässä kuin kuka tahansa muu syntyperäinen kielenkäyttäjä. Syy on siinä, että oikeakielisyysharrastaja tyypillisesti lakkaa käsittelemästä kieltä luonnollisena ilmiönä alkaen soveltaa siihen kaikenlaisia (perusteltuja tai perustelemattomia) itse keksittyjä sääntöjä. Eräs esimerkki tällaisesta sekoilusta (edellä käsitellyn lisäksi) on valittaa, että muoto ukkostaa on väärin, koska siinä on "vahva aste umpitavussa": pitäisi olla **ukostaa. Vaikka jostain suomen fonologiaa käsittelevästä tieteellisestä lähdeteoksesta löytyisikin astevaihtelusääntö, joka näyttäisi edellyttävän jälkimmäistä muotoa, olisi kyseinen sääntö tietenkin puutteellinen, koska lähdeteoksen tehtävä on kuvata luonnollista kielenkäyttöä, jonka vastainen **ukostaa tässä merkityksessä on (murrevaihtelut voidaan tässä yhteydessä jättää huomiotta). Lisäksi on tietysti syytä huomata, että ukkostaa on johdettu sanasta ukkonen, joten astevaihtelusääntö ei päde: vai pitäisikö ukkonen taivuttaa myös partitiivissa **ukosta eikä ukkosta? Hieman perustellummasta nillityksestä on kyse silloin, kun sanaa viive edellytetään taivutettavan viipeen, viipeellä eikä viiveen, viiveellä, koska sana liittyy verbiin viipyä, jossa v:n vahvan asteen laatu on nähtävissä.

Suomenlinnan ruotsinkielisiä piirtokirjoituksia, osa 3 (fragmentteja)

Tämä lyhyt kirjoitus sisältää loput Suomenlinnasta keräämästäni aineistosta sekä tiedot toisen käden lähteistä, joita en ole käsitellyt aikaisemmissa kirjoituksissa.

Suomenlinnakeskuksen (C74) museossa on "osa Viaporin telakan muurissa ollutta 1700-luvun muistokiveä", josta on erotettavissa kaiverrus:

[...] [denna sluss
började sprängas] ur berget v[id
denna tid I Octob]er m. voro b[ägge
Färdige och Hem]mema gj[orde
exercitien inan] höst[en med
den öfriga Flott]an

Kiven ohessa olevan opastetekstin mukaan teksti kuuluu Thunbergs damm ur afgrunder upprest af Dal och Ostgöta infanteriregementer. Olen kuitenkin täydentänyt kivestä erottuvan tekstin tietosanakirja Nordisk familjebokin (1891) perusteella (ks. alempana). Teos mainitsee Viaporista löytyvän seuraavat saaristolaivastoon ja telakkaan liittyvät kaiverrukset (suomennokset ovat omiani lukuun ottamatta ensimmäistä, joka on peräisin edellä mainitusta opastekyltistä):

Thunbergs damm ur afgrunder upprest af Dahl och Östgötha Infanteri Regementer.
'Thunbergin pato, Daalin ja Itä-Göötan jalkaväkirykmenttien syvyyksistä pystyyn nostama.'

Utom Thunberg hade icke Ehrensvärd byggt denna damm.
'Ilman Thunbergiä ei Ehrensvärd olisi rakentanut tätä patoa.'

(Viimeksi mainittu kirjoitus löytyy Suomenlinnan internet-sivujen mukaan telakan pohjoisen padon seinämästä.)

Chapman byggde Hemmema och Törne Slussen
'Chapman rakensi Hämeenmaan ja Törne sulun.'

Hemmema Oden sattes på stapeln i denna docka i Sept. m. 1764, och denna sluss började sprängas ur berget vid denna tid; I October m. voro bägge Färdige och Hemmema gjorde Exercitien inan hösten med den öfriga Flottan
'Hämeenmaa Oden asetettiin luiskalle tällä telakalla syyskuussa 1764 ja tätä sulkua alettiin räjäyttää kallioon tähän aikaan; lokakuussa olivat molemmat valmiita ja Hämeenmaa teki harjoituksia ennen syksyä muun laivaston kanssa.'

Oden oli ensimmäinen Hämeenmaa-luokan fregatti. Muita Suomen maakuntien mukaan nimettyjä alusluokkia olivat pojama 'Pohjanmaa', turuma 'Turunmaa' ja udema 'Uusimaa'.

Sinisen rakennuksen (B39) itäpäätyä vastapäätä sijaitsevan Taube-kiven vieressä on isompi kivi, jossa on viisi riviä heikohkosti erottuvaa tekstiä (ks. kuva yllä). Vaikuttaisi todennäköiseltä, että kyseessä  on kappale samasta kivestä kuin Suomenlinnakeskuksessakin.

Bastioni Wreden (B49) seinällä on kahteen kiveen hakattu vaikeasti luettava teksti, mahdollisesti nimi(kirjaimet):

A.D.
G[...]
1806

Palaan kahden viimeksi mainitun piirtokirjoituksen pariin taputteen tai vastaavan kanssa ja muokkaan tätä kirjoitusta, mikäli jotain uutta selviää.