Hieman sanakirjaan pääsemisestä

Ajattelin kommentoida muutamalla sanalla sattumalta silmiini osunutta Helsingin sanomien uutista siitä, miten "verkkokielen legendat" ovat "päässeet" sanakirjaan. Ymmärrän toki, että uutinen on kirjoitettu kepeään sävyyn, mutta uskon sen silti heijastelevan yleisestikin ihmisten mielissä eläviä käsityksiä sanakirjojen luonteesta. Toimittaja Juho-Pekka Pekonen kirjoittaa:

"Merkittävä englanninkielen sanakirja Oxford English Dictionary on nostanut jälleen lehdilleen uusia sanoja. Tällä kertaa kunnia lankesi muun muassa useiden internetkäyttäjien perussanastoon kuuluville sanoille selfie ja unlike."

Syy sille, miksi sanakirjaan sisällytetyksi tuleminen on "kunnia", selviää artikkelin lopusta:

"Jo 150 vuoden ajan koottu sanakirja lisää joka vuosi satoja uusia sanoja verkkosanakirjaansa. Sanojen katsotaan tämän jälkeen saaneen hyväksynnän viralliseksi englannin kielen sanaksi."

Sana tulee siis hyväksytyksi silloin, kun se dokumentoidaan sanakirjassa. Ajatus on mielestäni jokseenkin hassu.

Taustaksi mainittakoon, että toisin kuin Kotuksen kielenhuolto-osasto Suomessa ja Académie française Ranskassa, ei Englannissa ole varsinaista valtiollista tahoa, jonka tehtävänä olisi huoltaa englannin kieltä, ellei sitten BBC:tä pidetä tällaisena, sillä sen kuninkaallinen peruskirja määrittelee sen erääksi tarkoitukseksi koulutuksen (education).

Oxford English Dictionary nauttii suurta arvostusta, mutta sillä ei ole varsinaista virallista asemaa. Kielenkäyttöä ohjaava eli preskriptiivinen (tai normatiivinen) asema sotisi myös sen tieteellistä arvoa vastaan: kyseisen sanakirjan (joka on laajuudessaan ainutlaatuinen) tehtävä on kuvata ja dokumentoida todellista kielenkäyttöä, ei säädellä sitä. Näin ollen se, että jokin käytössä oleva sana puuttuu kyseisestä sanakirjasta, on yksinomaan puute sanakirjan osalta, eikä osoitus siitä, että sanaa ei pitäisi käyttää. Kuinka vakavasta puutteesta on kyse, riippuu tietenkin siitä, kuinka harvinaisesta tai jopa ohimenevästä tilapäissanasta on kyse.

Mitä laajemmassa käytössä sana on, sitä todennäköisemmin se tulee sisällytetyksi sanakirjaan. Sanan tulee siis olla käytännössä hyväksytty ennen kuin se sisällytetään sanakirjaan. Vai tarkastavatko englannin puhujat aika ajoin OED:sta, onko sinne ilmestynyt uusia sanoja, joita voisi alkaa käyttää?

En tietenkään vastusta preskriptiivisiä sanakirjoja ja kielioppeja sinänsä. Mikäli kielenhuolto ylipäänsä hyväksytään oikeutetuksi toiminnaksi, on tällaisten lähdeteosten olemassaolo sen luonnollinen seuraus. Vastustan kuitenkin jyrkästi sitä, että preskriptiivinen ja deskriptiivinen funktio sekoitetaan. On tietenkin myös tapauksia, joissa deskriptiivisyys ja preskriptiivisyys sekoittuvat luonnostaan: jos esimerkiksi elokuvaa varten halutaan luoda uskottavaa muinaiskieltä, muuttuu kyseisen muinaiskielen deskriptiivinen kuvaus elokuvan tarpeisiin preskriptiiviseksi ohjeeksi siitä, millaista kielen tulee olla. Samoin vierasta kieltä opiskelevalle ainoa tietolähde siihen, mitä jokin sana tarkoittaa, voi hyvinkin olla sanakirja; paremman tiedon puutteessa sanakirjalle on tällöinkin annettava kielenkäyttöä ohjaava rooli. Käsitteiden ero on kuitenkin periaatteessa selkeä.

Koska kieli on jokseenkin sumea ilmiö, on joskus myös tarpeellista määritellä termit tarkasti epäselvyyksien välttämiseksi. Tällainen tulee kysymykseen lakitekstissä ja tieteellisessä terminologiassa. Arkisempana esimerkkinä vaikkapa Scrabblea pelattaessa on mielekästä, että epäselvissä tapauksissa ylin auktoriteetti on jokin tietty sanakirja (vaikka tällöin kyse onkin lähinnä siitä, onko jokin sana olemassa vai ei).

Sanakirjan luonne määräytyy siitä, mitä tarkoitusta varten se on kirjoitettu. Saksa-suomi-saksa sotilassanasto ja lyhenteet luetteloi mm. puolustushallinnon organisaatioiden virallista saksankielistä nimistöä; Kielitoimiston sanakirja antaa virallisia ohjeita sanojen taivutuksesta, oikeinkirjoituksesta ja uusimmista kielenhuollon suosituksista; samaten Österreichisches Wörterbuch antaa tietoa oikeinkirjoituksesta, oikeista kielioppirakenteista ja ääntämyksestä. Oxford English Dictionary toimii myös oikeinkirjoituksen, ääntämisen ja rakenteiden hakuteoksena, mutta ensisijaisesti se dokumentoi todellista käyttöä. Kirjastonpölyisestä luonteestaan johtuen OED jopa poikkeaa toisinaan "normaaleista" brittienglannin käytännöistä mm. suosiessaan hakusanoissa kirjoitusasua -ize kirjoitusasun -ise sijaan etymologisin perustein. OED on vertaansa vailla oleva hakuteos, mutta sitä ei pidä pitää varsinaisena auktoriteettina. On totta, että sanakirja itse mainitsee olevansa "widely regarded as the accepted authority on the English language", mutta tässä tapauksessa sana authority on ymmärrettävä merkityksessä 8b: 'One whose opinion on or upon a subject is entitled to be accepted; an expert in any question'.

(Toinen tyypillinen virhekäsitys on se, että jokin sana on mukamas tullut englannin kieleen silloin, kun sen käyttö on ensi kertaa dokumentoitu Oxford English Dictionaryssa: tästä seuraa esimerkiksi se, että William Shakespearen sanotaan "ensimmäisenä" käyttäneen yhtä jos toistakin englannin kielen sanaa tai ilmaisua. Tästä lisää ehkä toisella kertaa.)

Linnanmäen riimuista

Linnanmäen Salama-laitteen yhteydessä on rautakausiteemaan liittyvä taulu, jossa on kuvattuna joukko  riimukirjaimia latinalaisine vastineineen. Parasta on se, että riimuja ei ole tässä yhteydessä yhdistetty mihinkään (nykyajan) riimumagiaan tai muuhun höpöhöpöön. Toiseksi parasta on tietysti se, että riimut ylipäänsä ovat tällä tavalla kuvattuna, sillä minkäpä muunkaan laiset pienet jutut herättäisivät nuorten ihmisten mielenkiinnon tällaisiin asioihin. Jos voisin tehdä jonkun parannusehdotuksen, voisi jossakin olla varsinaista riimukirjoitusta suomen kielellä eikä pelkästään riimujen näköisiä latinalaisia aakkosia (kuten alla olevassa kuvassa näkyvän taulun otsikossa).

Riimujen käyttö muun kuin niiden natiivikielen kirjoittamiseen on kuitenkin ongelmallista. Vanhassa riimustossa eli fuþarkissa oli 24 merkkiä, jotka vähenivät muinaisskandinaavissa 16 merkkiin, kun taas anglosaksien fuþorcissa saattoi olla jopa 33 merkkiä. Koska muinaisgermaaneilla ei ollut kielitoimistoa määräämässä kuinka kirjoittaa, mukautui heidän kirjoitusjärjestelmänsä kielen fonologisiin tarpeisiin (ja kirjoittajien kyvykkyyteen).

Linnanmäen riimutaulu perustuu vanhimpaan 24-merkkiseen järjestelmään, mutta latinalaisissa vastineissa on joitakin erikoisuuksia, jotka vaativat selitystä. Jos neliöt tms. korvausmerkit häiritsevät, suosittelen lataamaan esim. Junicode-fontin. Riimut olen joka tapauksessa myös translitteroinut käyttäen Linnanmäen riimutaulussa näkyviä vastineita.

Itse kirjainten järjestys on lähes sama kuin 500-luvulta peräisin olevassa Kylveristä löytyneessä hautakivessä (G 88), vaikka kyseisessä kirjoituksessa eräät riimut ovat peilikuvia tässä esitetystä. Riimujen ᛇ e(u) ja ᛈ p sekä kahden viimeisen riimun käänteiset järjestykset vastaavat Vadstenasta löytyneessä c-brakteaatissa (Ög 178) esiintyvää järjestystä. ᚲ k -riimu on tiettävästi piirrettu yleensä pienemmäksi kuin muut riimut, vaikka se esiintyy tässä muiden kanssa samankorkuisena. ᛜ ng-riimu on taulussa kuvattu sivullaan seisovana neliönä (kuten Kylverin kivessä), mutta yleensä se seisoo kulmallaan. ᛖ e -riimun jalat on jostain syystä piirretty hieman avautuviksi, vaikka sen tulisi pääpiirteissään muistuttaa vieressä olevaa ᛗ m -riimua.

Taulu on muodoltaan, kuten odotettavissa on, laadittu riimujen tulkitsemisesta silmällä pitäen sen sijaan, että sen avulla voisi kirjoittaa suomea riimukirjaimilla, vaikka jälkimmäinen aktiviteetti tullee ensimmäisenä mieleen keskivertohuvipuistovierailijalle. Tätä tarkoitusta varten taulusta kuitenkin "puuttuu" lukuisia kirjaimia, mm. ääkköset. J. R. R. Tolkien ratkaisee vastaavan ongelman Hobitin esipuheessa ehdottaen yhdistelmää cw korvaamaan q-riimun puutetta, mikäli lukija sattuisi innostumaan kirjoittamaan nykyenglantia kirjan liitteenä olevasta kartasta löytyvillä anglosaksisilla riimuilla. Tolkien huomauttaa samassa yhteydessä, että jotkut yksittäiset riimut merkitsevät kahta nykyenglannin kirjainta, esimerkiksi ᚦ th, ᛝ ng ja ᛟ ee. Näin on asian laita myös Linnanmäen taulussa, vaikka viimeksi mainittu merkki on translitteroitu alkuperäisen äännearvonsa mukaan o:ksi, ja ng-riimu on ᛜ eikä ᛝ. Tapaukset ᚦ th ja ᛜ ng vaativat kuitenkin hieman selityksiä.

Riimua ᚦ th ei tule käyttää sellaisissa tapauksissa kuin tulethan, jossa esiintyvät peräkkäin konsonantit t ja h. ᚦ th-riimu merkitsee dentaalista frikatiivia, jossa merkityksessä se on myös päässyt latinalaisen aakkoston laajennukseksi eli kirjaimeksi þ, jota ei missään nimessä pidä sekoittaa p:hen (tai y:hyn). Englannissa käytettiin þ-kirjainta kunnes kirjoitustapa ⟨th⟩ syrjäytti sen, esim. þis = this. Foneettisessa kirjoituksessa soinnittomasta variantista käytetään kreikasta lainattua merkintätapaa [θ], soinnillisesta muinaisenglannistakin tuttua merkintää [ð]. Riimu voi merkitä kumpaa tahansa, eikä sillä ole oikeastaan käyttöä suomen kieltä riimuilla kirjoitettaessa. Tavallinen translitteraatio kielestä riippumatta on þ.

Historiallisesti jokseenkin ongelmallinen riimu ᛜ ng ei myöskään oikein toimi suomen kielen kirjoitusasun ⟨ng⟩ suorana vastineena. Ns. äng-äänne eli velaarinen nasaali [ŋ], jota kyseinen riimu mahdollisesti merkitsee, on esiintynyt muinaisissa germaanisissa kielissä tiettävästi lähinnä [n]-äänteen allofonina velaarisen konsonantin edellä: normaalisti hammasvallilla äännettävä [n] on siis sulautunut seuraavaan äänteeseen ääntöpaikan suhteen. Nykyenglannissa äänteet ovat sananlopussa foneettisessa oppositiossa (eli ovat eri äänteitä), minkä osoittaa minimipari king : kin. Suomessa [ŋ] esiintyy paitsi [n]-äänteen allofonina k:n edellä (esim. kenkä [keŋkä]) myös (hieman tulkinnasta riippuen) geminaattana erillisenä foneemina, minkä osoittaa minimipari rangat [raŋŋat] : rannat [rannat]. Riimua ᛜ ng voi siis käyttää tämän [ŋ]-äänteen merkkinä, jolla ei suomen oikeinkirjoituksessa ole foneemisesta periaatteesta huolimatta yksiselitteistä vastinetta.

Riimu ᛇ e(u) on hankalampi tapaus. Riimu esiintyy vanhemman fuþarkin lisäksi ainoastaan muinaisenglannissa, jossa se merkitsee ēo-äännettä. Kirjaimella lienee merkitty siinä germaanisessa kielessä, jota vanhemmalla fuþarkilla on kirjoitettu, jotain vokaalia, joka on ollut mahdollisesti pitkän e:n kaltainen, joko diftongi tai monoftongi. Riimu translitteroidaan alan kirjallisuudessa vaihtelevilla tavoilla.

Lopuksi mainittakoon vielä riimu ᛉ, joka on taulukossa translitteroitu r/z. Kyseessä on alkuperäisen sananloppuisen *s-äänteen soinnillinen germaaninen vastine *z, joka esim. gootissa sulautui eräissä tapauksissa /s/-foneemin kanssa ja skandinaavisissa kielissä /r/-foneemin kanssa. Muinaisskandinaavisessa fuþarkissa käytettiin merkin ympärikäännettyä muotoa ᛦ (jollaisena se itse asiassa näyttäytyy myös yllä mainitussa Kylverin kivessä), joka translitteroidaan tavallisesti kapiteelilla R. Anglosaksisessa fuþorcissa kilvessä kuvatu ᛉ r/z -riimun näköinen riimu merkitsee x- eli ks-äännettä. Koska [z] oli muinaisenglannissa /s/-foneemin allofoni, ei erillistä merkkiä z:lle varsinaisesti tarvittu.

(Mainittakoon nyt vielä, että vaikka näillä eväillä joku voisi kirjoittaa suomen kielen sanan kuningas muodossa ᚲᚢᚾᛁᚾᚷᚫᛊ tai ᚲᚢᚾᛁᛜᛜᚫᛊ, voisi etymologisesti "oikeampi" muoto olla ᚲᚢᚾᛁᛜᚷᚫᛉ.)

Vertaamisesta (kommentti erääseen kirjalliseen kysymykseen)

Kansanedustaja Tuula Väätäinen (sd.) kysyi kirjallisessa kysymyksessään, miten Suomi ja suomalainen sosiaaliturva suhtautuvat niihin mahdollisiin Suomen kansalaisiin, jotka yksityishenkilöinä osallistuvat aseellisiin konflikteihin kuten Syyrian sisällissotaan ja sieltä palatessaan tarvitsevat sotavammojensa vuoksi lääketieteellistä hoitoa sekä kuntoutusta, ja mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä varmistaakseen näiden henkilöiden asianmukaisen kohtelun. Kysymyksensä johdannossa hän toteaa:

"[...] Kriisinhallintapalvelukseen, kuten rauhanturvaajiksi kutsutut vakuutetaan ensisijaisesti Valtiokonttorin Sotilastapaturmalain mukaan, jonka piiriin kuuluvat sekä sotilastapaturmat että palvelussairaudet.

Sotilastapaturmana korvataan palveluksen yhteydessä sekä palvelusajaksi katsotulla palvelusvapaalla tapahtuneet tapaturmat, joiksi lasketaan odottamattoman ja tahattoman ulkoisen tekijän aiheuttamat vammat ja sairaudet. Palvelussairautena korvataan mm. palveluksen yhteydessä saatu sairaus edellyttäen, että voidaan todistaa sairauden ilmaantuneen jo palvelusta suoritettaessa.

Kuitenkin yhä useampi maamme kansalainen osallistuu ulkomailla käytäviin konflikteihin ilman sotilastapaturmalain tuomaa suojaa."

(Korostukset minun.)

Kansanedustaja Sofia Vikman (kok.) kommentoi kysymystä Verkkouutisten mukaan seuraavasti:

"[...] Väätäisen käsitys siitä, että sotavammalain ja Suomen sosiaaliturvan olisi automaattisesti suojattava omatoimisesti sotimaan lähtenyttä, on vähintäänkin kyseenalainen, Sofia Vikman sanoo.

Vikmanin mukaan Väätäinen sivuuttaa mahdolliset sotarikokset. Hänen kirjallisessa kysymyksessään ei ole mainittu mitään niihin liittyvää.

– On mahdollista, että Syyriasta ehkä jossain vaiheessa Suomeen palaava taistelija on ollut osallisena hyvin kyseenalaisiin tekoihin. Väätäinen unohtaa kokonaan pohtia, miten henkilö saatetaan oikeudelliseen vastuuseen teoistaan, Vikman toteaa.

Sofia Vikmanin mukaan tilannetta ei voida verrata siihen, että suomalainen lähtee puolustusvoimien kansainväliseen kriisinhallintaoperaatioon."

Väätäinen kommentoi kysymyksestä syntynyttä "kalapaliikkia" seuraavasti:

"[...] Kysymyksessäni en ehdota asiaan ratkaisuja, enkä vertaa heitä suomalaisiin rauhanturvaajiin, totean että lainsäädäntömme ei ulotu näihin omaehtoisiin lähtijöihin.

En myöskään pui mahdollisia sotarikollisuuksia kysymyksessäni, koska niiden toteaminen tai vaikuttavuus ei ole sosiaali- ja terveydenhuollon tehtävä arvioida. [...]"

On totta, että Vikman oikoo mutkia antaessaan ymmärtää, että Väätäisen mukaan Suomen sosiaaliturvan olisi automaattisesti suojattava omatoimisesti sotimaan lähtenyttä. Väätäinen ei kirjallisessa kysymyksessään suoraan sano näin. Mutta mitä hän oikeastaan sanoo? Hän mainitsee, että rauhanturvaajat nauttivat sotilastapaturmalain antamaa turvaa, vaikka "kuitenkin" yhä useampi maamme kansalainen osallistuu konflikteihin ulkomailla ilman sitä, ja kysyy, mitä hallitus aikoo tehdä varmistaakseen yksityishenkilöinä sotaan lähteneiden "asianmukaisen kohtelun". "Asianmukainen kohtelu" tarkoittaa tässä tuskin neutraalisti sitä, mikä on nykyisellään lakien ja asetusten mukaista, koska silloin koko kysymys olisi täysin turha, vaan sellaista kohtelua, johon yksityissotureiden tulisi olla oikeutettuja.

Lisäksi, jos Väätäinen ei "vertaa" näitä kahta ryhmää (heidän saamansa kohtelun osalta), miksi hän ylipäänsä mainitsee rauhanturvaajat? Mihin sana "kuitenkin" viittaa? Kuvitellaanpa seuraavanlainen väittämä: "Suomessa murhasta ja taposta tuomitaan vankeuteen, mutta sotaveteraanit ovat kunniakansalaisia ja linnanjuhlien vieraita." Jo pelkästään asioiden sanominen peräkkäin luo kokonaisuudelle merkityksen, joka on enemmän kuin osiensa summa, vaikka lauseiden välillä ei olisikaan mitään konjunktiota tai muuta partikkelia. Tämän kieltäminen on lähinnä sofistista saivartelua.

Vertaaminen on eräänlainen abstraktin ajattelun kulmakivi. Ympäröivää maailma jäsennetään vertaamalla havaintoja toisiinsa ja löytämällä yhteisiä ja erottavia piirteitä. Metaforat ovat kielessä niin läpitunkevia, ettei niitä edes huomaa: ajastakin puhuttaessa "tuleva" on "edessä", "mennyt" aika on "takana", ja koko ajan ollaan "lähempänä" jotain hetkeä.

Aivan arkikäytössäkin vertaaminen ymmärretään joko erojen tai yhtäläisyyksien löytämiseksi. Abstraktiotasojen vaihtelu tekee vertailusta joskus hämmentävää: poliittissävytteisessä keskustelussa voi joku esimerkiksi kysyä, miksi harrastus A on luvanvaraista ja säädeltyä, jos harrastus B ei ole, vedoten siihen, että molemmat ovat harrastuksia. Yksinkertaisessa tilanteessa ongelma voidaan ratkaista abstrahoimalla eri aiheesta, esim. mainitsemalla, että harrastus A edellyttää välinettä, joka väärissä käsissä aiheuttaa vakavan uhan toisten ihmisten hengelle ja terveydelle, mutta harrastus B ei, ja koska ihmisiä on syytä suojella hengen ja terveyden uhkia vastaan, on perusteltua luoda rajoituksia harrastukselle A. (Harrastus A olkoon vaikka autoilu ja harrastus B pitsinnypläys.)

Yhteisten, tietyssä tilanteessa relevanttien piirteiden toteamista sanotaan myös rinnastamiseksi. Yleensä, jos kaksi asiaa rinnastetaan jonkin piirteen suhteen, ja toinen asia herättää kielteisiä mielikuvia, aiheuttaa rinnastus suuttumusta. Tähän liittyy ns. natsikortti eli reductio ad Hitlerum, jota toisinaan käytetään argumenttina. Samoin, kuten useimmat lienevät huomanneet, yleensä kaikenlaiset ohjeet siitä, miten voi omalla toiminnallaan vähentää riskiä tulla raiskatuksi, tulkitaan uhrien syyllistämiseksi ja siten täysin asiattomiksi; kun aiheesta keskusteltaessa mainitsee, että kyllähän ihmisiä neuvotaan välttämään humalassa rahoillaankin leveilemistä ilman, että se tulkitaan ryöstön uhrien syyllistämiseksi, on vastaus lähes poikkeuksetta "ai sä rinnastat raiskauksen ja varkauden" tai jokin vastaava älyttömyys. Kyllähän ne tässä yhteydessä rinnastuvat, mutteivät tietenkään vakavuuden tai tuomittavuuden vaan aivan muun asian eli uhrin "syyllistettävyyden", jos sellaisesta sopii edes puhua, suhteen.

Tästä pääsemme takaisin alkuperäiseen aiheeseen. Ylempänä esitetyin perustein on ilmeistä, että Väätäinen vertasi Syyriaan sotimaan lähteneitä Suomen kansalaisia rauhanturvaajiin. Tämä ei ole mielestäni minkäänasteinen ongelma, mutta voin silti kuvitella, että joku kokee tällaisenkin rinnastuksen loukkaavana. Väätäinen itse ei välttämättä kokenut loukkaavana sitä, että Vikman antoi ymmärtää hänen verranneen rauhanturvaajia mainittuihin yksityishenkilöihin, mutta hän kiisti vertailun joka tapauksessa, vaikka se kiistatta on oleellinen osa hänen kirjallista kysymystään.

Se, ovatko Syyrian soturit ja rauhanturvaajat Suomen valtion näkökulmasta rinnasteisia kansallisen väkivaltakoneiston osina ja siten oikeutettuja samanlaisiin etuihin, on poliittinen arvokysymys, joka kuuluu poliitikkojen ratkaistavaksi.

Mikael Agricola syyskuusta

Agricola kirjoittaa Rucouskiriassa (1544) syyskuusta seuraavasti:

Märcke Syyss / ia pehme maa.
tulee / quin palio hedhelme iaka.
Nyt sine kyluä Talui siemendh.
laske mös werta cosca lystendh.
Sisellyxet szolet / ia mw.
eij läkita salli Syyszkw.
Telle kwlla sopi södhe (ma Isaach läkeri)
wohen ia lammasten reska leijue' cansa sw-
rustamata / Ja cupata ia szonda iske / Ja
iwrija södhe / Perunat / Omenat / ia he-
dhelmet / Jooma olcohen Noculaisilla
sekoijtettu.

'Märkä syys ja pehmeä maa / tulee, joka paljon hedelmää jakaa. / Nyt sinä kylvät talvisiementä, / laske myös verta koska lystäät. / Sisälmykset, suolet ja muut / ei tulla lääkityksi salli syyskuu. / Tällä kuulla sopii syödä (lääkäri Iisakin mukaan) vuohen ja lampaiden rieskaa leivän kanssa suurustamatta, ja kupata ja suonta iskeä, ja juuria syödä, päärynät, omenat ja hedelmät. Juoma olkoon nokkosilla sekoitettu.'

Tämänkertainen teksti on diftongisaatioesimerkkien aarreaitta: mös /möös/ > myös, szolet /soolet/ > suolet, södhe /sööðä/ > syödä, wohen /voohen/ > vuohen, reska /reeskaa/ > rieskaa, jooma /jooma/ > juoma. Tässä mielessä vanha kirjasuomi on kuten nykyviro, jossa esim. sooled 'suolet', sööda 'syödä'.

Reska ei merkitse tässä 'rieskaa' kuten nykyään vaan 'tuoretta maitoa'. Vastaavalla sanalla on nämä merkitykset myös muissa itämerensuomalaisissa kielissä. Myöskään perunat ei viittaa perunoihin, joita ei tuolloin vielä Suomessa tunnettu, vaan päärynöihin. Kuten todettua, peruna ja päärynä ovat alkujaan sama ruotsin kielen sana, jonka suomeen lainautuneet eri asut ovat eriytyneet merkityksiltään.

Kirjoitusasu <syyss> on erikoinen. Sananloppuinen <ss> esiintyy Agricolalla loppuheittoisissa inessiivimuodoissa less 'lähellä', palauass ja Templiss, kolossalaiskirjeen lyhenteessä Co(l)loss sekä kerran sanoissa ioss 'jos' ja auuss 'apusi', jotka molemmat esiintyvät normaalisti muodoissa ios tai jos sekä auus tai apus. Sana syys 'syksy' esiintyy Agricolalla vain kolme kertaa, kahdessa tapauksessa yhdyssanan alkuosana: Syyskwla, syyss ja syyszkw. Sekä s että saksasta tuttu sz (ß) tiettävästi merkitsevät samaa foneemia /s/. On teoriassa mahdollista, että Agricola on käyttänyt eri kirjoitustapoja erottamaan esimerkiksi sanat sonda 'sonta' ja szonda 'suonta'. Muutenkin useat Agricolan szo-alkuiset sanat vaikuttavat olevan nykysuomessa suo-alkuisia, mutta se onkin jo kokonaan toinen aihe.

Agricola käyttää tavallisesti pitkää i-äännettä merkitsevää kirjoitustapaa <ij> vapaammin kuin nykysuomessa on tapana: eij 'ei', leijue[n] 'leivän', iwrija 'juuria', sekoijtettu 'sekoitettu'. Tästä saattaa herätä kysymys, miten "suomen kirjakielen isä" olisi suhtautunut halti(j)a-kysymykseen. Agricolan teoksissa kirjoitusasut <haltia> ja <haltija> esiintyvät kuitenkin vaihdellen asiayhteydestä riippumatta.

Mainittu ravintosuositusten antaja lienee arabiaksi kirjoittanut egyptinjuutalainen Isaac Israeli ben Solomon (n. 832 - 932) eli Iisak Juutalainen. Latinaksi käännetty opera omnia ilmestyi Lyonissa vuonna 1515.

Svartholman piirtokirjoituksia

Helsingin edustalle rakennettu Viapori ei ollut suinkaan ainoa hattujen sodan seurauksena Suomeen rakennettu linnoitus Venäjän uhkaa vastaan. Suojaamaan uutta rajaa, jonka taakse Kaakkois-Suomen linnoitukset olivat jääneet Turun rauhassa vuonna 1743, päätettiin rakentaa linnoitus nykyisen Loviisan alueelle, silloiseen Degerbyhyn. Loviisan maalinnoituksen mittavat suunnitelmat eivät toteutuneet bastioneja Rosen ja Ungern pidemmälle, mutta Loviisanlahden suulee maalinnoitusta suojaamaan rakennettu merilinnoitus Svartholma rakennettiin viimeisiä viimeistelyjä lukuun ottamatta vuosien 1748 - 1781 aikana. Linnoitustyöt aloitettiin, kuten Viaporissakin, Augustin Ehrensvärdin johdolla. Rantavarustusten ja keskeneräisiksi jääneiden ulkovarustusten ympäröimä päälinnoitus koostui neljästä bastionista ja niitä yhdistävistä kurtiineista, joista eteläinen toimi komendantin talona, itäinen kasarmina ja läntinen leipomona ja varastona. Pääportti oli pohjoisella sivulla, poispäin vihollisen oletetusta tulosuunnasta.

Kustaan sodassa Svartholma toimi mm. voitokkaaseen Ruotsinsalmen taisteluun matkanneen laivaston tukikohtana ja täydennyssatamana. Suomen sodassa Svartholma antautui parin viikon piirityksen ja pommituksen jälkeen majuri (myöhemmin Venäjän armeijan everstiluutnantti) Carl Magnus Gripenbergin (1754 - 1818) johdolla ainakin osittain puutteellisten muonavarastojen ja sopimattoman tykkikaluston vuoksi.

Venäjän vallan aikana tapahtuneiden Suomen suuriruhtinaskunnan rajamuutosten kautta Loviisa menetti merkityksensä rajalinnoituksena, ja Svartholma aloitti toimintansa vankilana. Vankien tehtäviin kuului hartaushetkiin osallistumisen lisäksi linnoituksen puhtaanapito ja erilaiset huoltotyöt (hieman kuten Suomenlinnassa nykyäänkin). Svartholman vartiotupa toimi myös poliittisten vankien säilytyspaikkana, ja sinne sijoitettiin seitsemän dekabristia vuoden 1825 kapinan jälkeen. Vankila lakkautettiin vuonna 1847 ja vangit siirrettiin Viaporiin.

Krimin sodassa englantilais-ranskalaisen laivaston ei varsinaisesti tarvinnut pommittaa Svartholmaa samaan tapaan kuin Bomarsundia ja Viaporia, sillä linnoitus oli puutteittensa vuoksi päätetty tyhjentää. Kapteeni Hastings Reginald Yelvertonin (1808 - 1878) komentama eskaaderi räjäytti Svartholman linnoituksen heinäkuun 4. päivänä 1855. Seuraavana päivänä Loviisassa syttyi tulipalo, joka tuhosi yli puolet kaupungin rakennuksista. Yelverton lyötiin ansioistaan Itämerellä Bathin ritariksi samana vuonna.

Nykyään suojeltuun ja jo vuosikymmenten ajan restaurointitoimenpiteiden kohteena olleeseen Svartholmaan pääsee kesäisin lautalla Loviisan Laivasillalta. Käytännössä saari on vierailukohteena hyvin samantapainen kuin Suomenlinna, ainoastaan pienempi ja räjähtäneempi.

Käsittelen tässä kirjoituksessa Svartholman linnoitteista löytämiäni piirtokirjoituksia samaan tapaan kuin Suomenlinnaa käsittelevissä kirjoituksissani, vaikka materiaali onkin melko vaatimatonta.

Laiturin lähellä olevan bastioni Nordenskjöldin seinällä on uudehko puulaatta, jossa on seuraava teksti:

Svartholm
1748 - 1764
Huvudkonstruktör   Augustin Ehrensvärd
Pääsuunnittelija

Vuosi 1764 viittaa päälinnoituksen valmistumiseen.

Restauroidun ja katetun pohjoisen kurtiinirakennuksen yläkerrassa sijaitsevassa näyttelyssä on yllä olevassa kuvassa näkyvä kivitaulu, jossa on teksti:

Bastion
Qvickfeldt

'Bastioni Qveckfelt.' Kyseessä on epäilemättä bastioni Qveckfeltin nimikyltti. Bastioni sijaitsee pääportin itäpuolella (eikä länsipuolella, kuten näyttelyn karttaan oli virheellisesti merkitty) ja se on nimetty rakennustöiden johtajana toimineen Eric Henric Qveckfeltin (1720 - 1757) mukaan. Bastionin ulkoseinässä on eräässä kivessä haparoivalla käsialalla tehty kaiverrus:

AB HE
WR 1753.

WRB

AB ja HE ovat ligatuuria, kuten alla olevasta kuvasta näkyy. Muutkin lukutavat lienevät mahdollisia. Merkitys ja tekstin ikä jäävät hämäriksi, vaikka 1753 (ensimmäinen numero näkyy melko huonosti) vaikuttaisi olevan vuosiluku.

Kaiverruksia bastioni Qveckfeltin seinässä.

Bastioni Schanzin seinässä on 26.6.1945 paljastettu kivilaatta Svartholmassa toimineen Henrik Renqvistin (s. Heikki Kukkonen, 1789 - 1866) muistoksi:

PÅ SVARTHOLM	SVARTHOLMASSA
LEVDE ÅREN	ASUI VUOSINA
1826 - 1836	1826 - 1836
PASTOR	PASTORI
HENRIK RENQVIST	HENRIK RENQVIST
VÄCKELSE	HENGELLINEN
PREDIKANT	HERÄTTÄJÄ
RELIGIÖS	KIRJOJEN
FÖRFATTARE	JULKAISIJA
BRINNANDE	USKOLLINEN
I BÖN	RUKOILIJA
FÄNGELSETS	VANKILAN
MURAR	MUURIT
FÖRMÅDDE ICKE	EIVÄT VOINEET
HINDRA HANS	ESTÄÄ
ANDLIGA	HÄNEN
VÄCKELSE	VAIKUTUSTAAN
ATT UDBREDA SIG	LEVIÄMÄSTÄ
ÖVER LANDET	YLI MAAN

"Asuminen" on tässä tapauksessa ymmärrettävä eräänlaisena eufemismina. Esivallan silmissä Renqvistin edustama herännäisyys nähtiin mahdollisena ongelmana, ja hänet määrättiin Svartholman vankilasaarelle ilman oikeutta poistua sieltä eli de facto vangiksi. Hänen kirjalliset harrastuksensa kuitenkin myötävaikuttivat hänen tunnettuuteensa.

Erikieliset tekstit on asemoitu laatassa vierekkäisille palstoille. Kullakin rivillä oleva ruotsin- ja suomenkielinen teksti vastaavat lähes täysin toisiaan, mutta erojakin on: religiös författare on sananmukaisesti 'uskonnollinen kirjailija', brinnande i bön 'kiihkeä rukouksessa'. Suomenkieliset vastineet kirjojen julkaisija ja uskollinen rukoilija ovat hieman värittömämpiä. Mahdollisesti sanojen pituuksista johtuu vastaavuuden puute kohdassa, jossa hans andliga väckelse 'hänen hengellinen herätyksensä' on suomeksi hänen vaikutustaan.

Näkymä eteläisen rantavarustuksen ulkopuolelta.

Muualla bastioni Schantzin seinissä on nuorehkoja kaiverruksia, jotka vaikuttavat olevan nimikirjaimia: löysin sellaisia kuin K. O. S. 62, V. L., P. N. ja E.K. Näiden merkityksen tulkitseminen lienee käytännössä mahdotonta.

Sirppi ja viikate

Sirppi ja viikate ovat maataloustyökaluja, joita käytetään viljan leikkuuseen. Viikate eroaa sirpistä pitemmän vartensa ja teränsä puolesta. Myös viikatteen ja sirpin käyttötarkoitus eroavat alkujaan toisistaan: sirpillä korjattiin eloa, viikatteella niitettiin heinää.

Sana sirppi on lainattu venäjän sanan серп 'sirppi' muinaismuodosta. Viikate on hieman epäselvempi tapaus: Suomen sanojen alkuperän mukaan se voi olla joko balttilainen laina tai "deskriptiivinen" sana. Asiaankuuluva verbi niittää on germaaninen laina, jonka nykykielisiä kognaatteja ovat mm. saksan schneiden ja ruotsin snida.

Sanan viikate vanhakirjasuomalainen muoto esiintyy Mikael Agricolalla kahdeksan kertaa, sirppi kuusi kertaa. Rucouskirian kalenterissa riimitellään heinäkuun kohdalla seuraavasti:

Heijnekw sen oppin anda. ettes wictatten Nittulle canna.

Tässä tapauksessa vaikuttaa siltä, että wicade (ylimääräinen t on uskoakseni painovirhe) on nimenomaan heinän leikkaamiseen käytetty työkalu. Elokuussa ei erikseen nimetä elonkorjuuseen käytettävää työkalua. Viikatteen käyttö viljan leikkuuseen alkoi tiettävästi yleistyä vasta pari sataa vuotta Agricolan jälkeen. Kuitenkin hänen kääntämässään Ilmestyskirjassa wicade näyttää esiintyvän ikään kuin sekä sirpin synonyymina että viiniterttujen korjaamiseen käytettävän työkalun nimityksenä (Ilm. 14:14-19):

Ja mine näin / ia catzo / yxi walkea Pilui / ia Piluen päle istuua' Inhimisen Poian modoisen / io'ga Pääse oli Cullaine' Crunu / ia henen Kädhesens tereuen Sirpin. Ja toine' Engeli wloslexi Templiste / hutadhen swrella änelle sen Pilue' päle istuuaisen tyge / Paiska Sirpilles ia leicka / Sille ette sinulle tuli hetki leicataxes / Sille ette Elo Maan päle ombi quiuaxi tullut. Ja ioca jstui Piluen päle / paiskasi Sirpille's Maa' päle / ia Maa tuli Poisleicatuxi. Ja toinen Engeli wloslexi Templist / ioca Taiuahas on / iolla mös oli tereue Wicade. Ja toinen Engeli wloslexi Altarista / iolla oli woima Tule' päle / ia hwsi swrella Änelle sen tyge iolla oli se tereue Wicade / ia sanoi / Paiska sinun tereuelle Wicadellas ia ylesleica ne Winan Oxan wersodh Maan päle / Sille ette henen Mariansa ouat kypset. Ja se Engeli paiscasi tereuen Wicadens Maan päle / ia ylesleicasi ne Maan Winatarhat / ia heitti ne Jumalan Wihan swree' Cooppan.

Myöhemmissä käännöksissä (1938 ja 1992) puhutaan koko ajan sirpistä. Kreikankielisessä alkutekstissä käytetään kaikissa kohdissa sanaa δρέπανον 'karsimistyökalu, sirppi, käyräsapeli', jota vastaa latinankielisessä käännöksessä falx 'sirppi, vesuri, viikate' ja Kustaa Vaasan Raamatussa liya. Selitys vaihtelulle löytyy Martti Lutherin raamatunkäännöksestä (1545), jossa Agricolan sirppiä ja viikatetta vastaavissa kohdissa on käytetty sanoja Sichel 'sirppi' ja Hippe 'vesuri'. Vastaavuus δρέπανον ~ Sichel ~ liya ~ sirppi esiintyy myös Markuksen evankeliumissa (Mk. 4:29).

On sinänsä mielenkiintoista, että Luther on halunnut erottaa käännöksessään eri tarkoituksiin käytettävät työkalut. Agricolan suomennoksessa käännösvastineen vaihtaminen kesken kaiken tuntuu oudolta (Ja toinen Engeli ... iolla mös oli tereue Wicade, vaikka juuri on puhuttu sirpistä), sillä hän on sisällyttänyt alkutekstin konjunktion (ἔχων καὶ αὐτὸς δρέπανον ὀξύ 'jolla myös [oli] terävä vesuri', mahdollisesti ruotsin kautta: then och en hwass liya hadhe) käännökseensä, vaikka Lutherin käännöksessä se on käännöksen luontevuuden vuoksi jätetty pois (der hatte eine scharfe Hippe 'jolla oli terävä vesuri').

Agricola käyttää sanoja sirppi ja wicade myös Vanhan testamentin käännöksissään teoksessa Weisut ja Ennustoxet, Ne Prophetat ja Mutomat Lughut Mosen Ramatuista (1551):

Silloin heiden pite Miecans tekemen Auraxi / ia heiden Keihens Wicatexi (Jes. 2:4)

Techket teiden Wannastan Miecat / ia teiden Sirpisten keihet. (Joe. 3:10)

Paiskacat wicattella / sille ette Elo ombi kypsi / tulcat ia alasastucat / Sille ne Persut ouat teudhet / ia ne Persut ylitzecohuuat / Sille heiden Pahudens on swri (Joe. 3:13).

Henen pite domitzeman swren Canssan seas / ia rangaitzeman palio Pacanat caucaisis Makunnis. Silloin heiden pite Miecans Wannaxi / ia heiden Keihens Wicadhexi tekemen. Ei ychten Canssa pidhe toista Canssa wastan Miecca ylesnostaman / Eike heiden pidhe sillen Sota harioittaman. (Miika 4:3)

Yllä luetelluissa tapauksissa Agricola poikkeaa Lutherin käännöksestä, jossa käytetään koko ajan sanaa Sichel. Persujuttua lukuun ottamatta kyse on saman sanonnan variaatioista, mistä johtuen vaihtelu sirpin ja viikatteen välillä on hieman outoa. Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä Septuagintassa käytetään kaikissa kohdissa sanaa δρέπανον. Latinannoksessa esiintyy jo mainittu falx (Joe. 3:13) sekä ligo 'hakku' (Jes. 2:4, Joe. 3:10, Miika 4:3). Hepreankielisessä alkutekstissä esiintyvät sanat ovat מַגָּל maggāl 'sirppi' (Joe. 3:13) sekä מַזְמֵרוֹת mazmerōt, joka merkitsee 'karsintatyökalua' eli 'vesuria' (Jes. 2:4, Joe. 3:10, Miika 4:3). Uudemmissa suomennoksissa (1933 ja 1992) sanat on käännetty johdonmukaisesti sirpiksi ja vesuriksi.

On merkillepantavaa, että Agricola ei yllä olevissa kohdissa seuraa hepreankielistä alkutekstiä tai Lutherin käännöstä ja käyttää sanaa wicade vieläpä eksplisiittisesti elonkorjuutyökalun merkityksessä.

Heprean-, kreikan-, saksan- ja latinankielisten sanojen kirjavat merkitykset osoittavat, että käsiteltyjen työkalujen nimistö ei jakaudu välttämättä aivan samalla tavalla eri kielissä, mikä aiheuttaa tietenkin pulmia kääntäjille. Koska viikatteita ja sirppejä on ollut olemassa jo Agricolan aikana, on helppo olettaa, että sanat wicade ja sirppi merkitsevät vanhassa kirjasuomessa samaa kuin viikate ja sirppi nykysuomessa. Agricola on kuitenkin käyttänyt sanaa wicade ilmeisesti sanan Hippe vastineena merkityksessä 'vesuri' sekä elonkorjuussa käytettävän työkalun nimenä huolimatta siitä, että hänen aikanaan ei ilmeisesti viikatetta vielä käytetty Suomessa elonkorjuussa. Vanhan testamentin kohdalla hänen sanavalintansa eivät oikein selity alkukielellä tai Lutherin käännöksellä.

Emme siis voi lopulta olla täysin varmoja siitä, mitä Agricola on tarkalleen ottaen tarkoittanut sanalla wicade. Käännetyn kirjallisuuden tulkinnassa tällainen ongelma ei ole periaatteessa suuren suuri, koska alkutekstit ovat saatavilla. Tämä esimerkkitapaus kuitenkin johdattaa hieman vakavamman ongelman äärelle. Tehdessään päätelmiä jonkin esineen tai asian historiasta historiantutkija saattaa olla hyvinkin riippuvainen siitä, että kyseinen esine tai asia mainitaan jossakin vanhassa tekstissä. Viikate-esimerkki osoittaa, että emme lopulta voi edes suhteellisen yksinkertaisessa tapauksessa olla varmoja, kertooko jonkin tietyn sanan käyttö muuta kuin sen, että Agricolan kielellisessä kontekstissa oli olemassa jokin työkalu, jolla oli se nimi, jota nykyään käytetään viikatteesta. Entä kun ajallinen, avaruudellinen ja kulttuurillinen ero kasvaa vielä suuremmaksi?

Harhailen seuraavaksi hieman aiheesta. On kiistatonta, että muinaiset indoeurooppalaiset tunsivat pyörän, koska 'pyörää' tarkoittava sana on rekontruoitavissa attestoitujen indoeurooppalaisten kielten perusteella indoeurooppalaiseen kantakieleen. (Toisin päin ei voida tehdä päätelmiä, koska kantaindoeurooppalaisilla oli varmasti kädet ja luultavasti sanakin käsille, vaikka sellainen ei olekaan rekonstruoitavissa.) Indoeurooppalaisen Urheimatin eli alkukodin paikallistamisessa on toisinaan sovellettu kantakieleen eli kyseisen alkukodin asukkaiden kieleen palautuvien eläinten, kasvien ja luonnonmuodostumien nimiä: näiden muista lähteistä tunnetun levinneisyyden perusteella voidaan tehdä päätelmiä kielen puhujien levinneisyydestä. Semanttiset siirtymät kuitenkin helposti sotkevat kuvaa: onko esim. 'sutta' merkitsevien sanojen kantamuoto varmasti merkinnyt 'sutta' vai jotain muuta vastaavaa eläintä, jonka nimitys on sittemmin siirtynyt toiselle lajille?

Historiallisten kielten tulkitsemisen vaikeuksiin liittyvät teoreettiset kysymykset ovat äärimmäisen mielenkiintoisia. Merkitysten ja etenkin merkitysvivahteiden muutokset ja variaatio vaikeuttavat jo suhteellisten tuoreitten tai jopa omien aikalaistenkin kirjoittamien tekstien ymmärtämistä. Historiallisten alojen tutkijoiden on tiedostettava alansa ongelmat, vaikka liika tiedostaminen tässäkin tapauksessa voi johtaa pahimmassa tapauksessa epätoivoon.

Ns. pakkoruotsista

Halusin kirjoittaa tästä hyvin poleemisesta aiheesta jo pitkään, mutten oikein keksinyt tuoretta lähestymistapaa. Itse asiasta minulla ei ole varsinaisesti mitään lisättävää jo esitettyihin argumentteihin.

Selvennän hieman ensin omaa tulokulmaani yleisesti. Isäni äiti eli famuni (kuvassa) oli ruotsinkielinen. Toinen isoäitini taas katsoi muuten vaan tarpeelliseksi opettaa isosiskolleni ja minulle ruotsia. Vaihdoin koulua ala-asteen toisen ja kolmannen luokan välissä osittain siksi, että ensimmäisessä koulussani ei ollut mahdollisuutta lukea ruotsia kolmannelta luokalta alkavana A1-kielenä.

Ruotsin lukeminen ei ollut koulussa oleellisesti epämiellyttävämpää kuin englannin, saksan, ranskan ja venäjänkään. (Ainoa poikkeus on latina: olin oikeasti mieluummin latinan- kuin välitunneilla.) Joskus yläasteella mielilukemistoani oli Fänrik Ståls sägner, vaikka opinkin sieltä pakkoruotsin opiskelun kannalta haitallisia muotoja kuten mitt hjärta började att slå. Lukioaikana ruotsin kielen taidosta oli minulle myös mielettömästi hyötyä alkaessani lukea omalla ajallani goottia: silloin käsiini saama Gotiska-kirja oli nimittäin kirjoitettu ruotsiksi. Lisäksi ruotsi toimi pohjana tanskan oppimiselle.

Yliopistossa suoritin pakollisen ruotsin helpoimmalla mahdollisella tavalla eli käymällä laittamassa kielioppitentissä sanat det - stor - äpple peräkkäin oikeaan muotoon ja virkkeen jag vet, att han inte kunde komma sanat oikeaan järjestykseen sekä kirjoittamassa lyhyen aineen ja juttelemassa mukavia jonkun suomenruotsalaisen tädin kanssa. Käytännössä jouduin käyttämään pakkoruotsia ainakin kahden tenttikirjan ja parin seminaarityön lukemiseen.

Famu.

Edellä mainitun perusteella lienee helppo arvata, mitä mieltä olen pakkoruotsista: vastustan sitä ja kannatan sen sijaan vapaata kielivalintaa. Perusopetuksessa voisi mielestäni olla kunnasta riippumatta äidinkielen opintojen lisäksi kaksi pakollista vierasta kieltä.

Ymmärrän hyvin sen, että ruotsin ja muidenkin kielten opettajien on mielekästä puolustaa oman työllisyytensä turvaamiseksi vieraiden kielten opintojen mahdollisimman suurta määrää. Demokratian toimiminen edellyttää sitä, että ihmiset ajavat omaa etuaan, jotta heidän tahtonsa realisoituisi kansan enemmistöä miellyttävänä politiikkana. Ymmärrän myös sen, että RKP on hyödyllinen hallituskumppani, ja näin ollen pakkoruotsista pitävät kiinni eräät muutkin puolueet. Tällaista kompromissien tekoahan politiikka on, vaikkei sitä tämän nimenomaisen asian tapauksessa jostain syystä tunnuta haluavan sanoa ääneen. Joillekin pakkoruotsin kannattamisen syyksi riittää varmasti sekin, ettei haluta tulla millään tavalla yhdistetyksi johonkin sen vastustajien näkyvimmistä viiteryhmistä. (Stereotypioiden vahvistamiseksi mainittakoon, että näin juuri sosiaalisessa mediassa erään akateemisen naishenkilön avoimesti käyttävän viimeksi mainittua perustetta.)

Joku saattaa huomauttaa, että kyse ei ole pakkoruotsista, vaan pakollisesta toisesta kotimaisesta kielestä, joka on yhtälailla ruotsinkielisille suomi. Vaikka Suomessa on varmasti myös ruotsinkielisillä alueilla asuvia ruotsinkielisiä, joille pakkosuomi on vastaava rasite kuin pahimmillaan ruotsi suomenkielisille, eivät suomi ja ruotsi ole tietenkään todellisuudessa symmetrisessä asemassa Suomessa. Suomen opiskelu olisi varmasti vapaan kielivalinnankin puitteissa mielekkäämpää ruotsinkieliselle kuin ruotsin opiskelu suomenkieliselle, eikä asetelma muutu ilman valtakunnan rajojen uudelleenpiirtämistä tai mittavaa väestön- tai kielenvaihtoa.

Yksi argumentti tai oikeastaan sellaisen irvikuva pakkoruotsin puolesta on se, että ajatellaan suurimpien valittajien olevan niitä, jotka eivät ruotsia osaa. Tällaisista väitteistä tulee melkein välttämättä mieleen jonkinlainen ajatus siitä, että ne, jotka ovat liian tyhmiä oppiakseen ruotsia, eivät ole oikeutettuja mielipiteeseen asiasta. (Olen kyllä sitä mieltä, että jos kerran on pakotettu istumaan ruotsintunneilla, voi saman tien käyttää senkin ajan hyödyksi ja pyrkiä oppimaan ruotsia. Menetettyä aikaa ei kuitenkaan saa takaisin.)

Edellä mainittuun liittyy hieman myös Helsingin Sanomien taannoinen juttu, jossa ulkomaankauppa- ja eurooppaministeri Alexander Stubb (kok.) ilmoittaa olevansa valmis käymään keskustelua ruotsin kielen asemasta "kenen kanssa tahansa, vaikka kokoomusnuorten kanssa ruotsin kielellä". Miksi keskustelua pitäisi käydä ruotsin kielellä? Mihin tämä on liittyvinään? Kenties siihen, että jos jollakulla kokoomusnuorella on ongelmia keskustella aiheesta ruotsiksi, niin pitäisi olla ihan hiljaa?

Demari-lehden jutussa puolestaan Jakob Söderman (sd.) sanoo, että ruotsin kielen aseman heikentäminen on "primitiivistä". Toimittaja on lisännyt johtolauseeseen maininnan siitä, että Söderman hallitsee "kuutta vierasta kieltä". Koska Söderman vaikuttaa kommenttiosion perusteella ihan tolkulliselta, panen jutun ylimielisen sävyn toimitustyön piikkiin. Onko sellainen, joka hallitsee kuutta vierasta kieltä, jotenkin pätevämpi antamaan lausuntoja pakkoruotsista kuin englannintaitoinen ugri-udmurtti?

(Neanderthalinihmiset, kuten tiedämme, puhuivat sentään laryngaalitonta indoeurooppaa.)

Hieman humoristinen ote ei pointtini selventämisen ohella toivottavasti loukkaa ketään.

Pakkoruotsista ei voi oikein puhua ottamatta kantaa niin eri kouluasteilla kuin julkisissa viroissakin vaadittavaan toisen kotimaisen taitoon. Vanhassa kansakoulussa ei luettu lainkaan vieraita kieliä, ja oppivelvollisuus oli mahdollista suorittaa loppuun kansalaiskoulun kautta samalla linjalla. Kansakoulun neljännen luokan jälkeen kyvykkäät (ja rahakkaat) saattoivat aloittaa oppikoulun, jossa mukaan tulivat myös kielet. Peruskoulu-uudistuksen myötä yhdeksänvuotisesta peruskoulusta tuli yhteinen kaikille riippumatta suuntautuneisuudesta ja kyvykkyydestä. Samalla tuli siis esille myös kysymys siitä, mitä kieltä tai kieliä kaikkien on luettava, siis niidenkin, jotka siirtyvät (teoriassa) oppivelvollisuuden suoritettuaan työelämään.

On selvää, ettei kieltenopetusta ylipäänsä voida jättää alkavaksi vasta lukiossa tai ammattikoulussa jo ihan didaktisista syistä. Toisaalta on selvää yleisten pedagogisten päämäärienkin kannalta, että jonkinlaisen vieraiden kielten taidon on syytä sisältyä perusopetukseen. Jussi Niinistön (ps.) blogin mukaan ainoaksi pakolliseksi kieleksi suunniteltiin alunperin (ja mielestäni ihan perustellusti) englantia. Kuten jo totesin, pitäisin itse parempana kahta pakollista valinnaista kieltä. En edellyttäisi kummankaan näistä olevan englanti, koska englannin oppiminen "luonnollisesti" on Suomessa käytännössä niin helppoa, että jos joku aloittaa peruskoulussa vaikkapa pitkän saksan ja venäjän, on hän luultavasti lopulta kielitaitoisempi kuin joku, joka aloittaa saksan ja englannin. Pääargumentti englantia vastaan on se, että se on jokapäiväisyydessään niin mainstreamia, että sen osaamisessa ei ole oikeastaan mitään erityisen hienoa.

Eri aloilla on tietenkin erilaisia kielitaitovaatimuksia. Näitä on kuitenkin enemmän kuin mitä koulussa voidaan olettaa kaikkien kykenevän oppimaan. Ei pidä myöskään hirttäytyä siihen, että myöhemmällä iällä ei ole mukamas mahdollista opetella uusia vieraita kieliä. Tämä on itse itseään ruokkiva asenne, ja todellinen tarve on tietenkin paras motivaattori. On tietenkin totta, että vieraiden kielten oppiminen kannattaa aloittaa mahdollisimman aikaisin, koska vieraisiin äänteisiin totuttelu ja ylipäänsä siihen harjaantuminen, että kielet oikeasti eroavat toisistaan, muuttuu vaikeammaksi, mitä urautuneempi omaan äidinkieleensä on.

Yleisesti Suomessa pärjää suomen kielellä, joillakin alueilla ruotsin kielellä. Jos on nimettävä jokin vieras kieli, jonka tarve on lähes universaali, on se tietenkin englanti. Julkisissa viroissa toimivilta edellytetään molempien kotimaisten kielten taitoa, mutta tähänkin toivottavasti tulee muutos. Se, että viranomainen pystyy toimipisteessään palvelemaan asiakkaita molemmilla kielillä, ei edellytä, että jokainen yksittäinen virkamies osaa kumpaakin kieltä. Eihän asiakaspalvelu virka-aikanakaan edellytä, että jokainen virkamies istuu virastossa aamukahdeksasta varttia yli neljään.

Edellä sanotusta huolimatta en ole mitenkään "lepsu" sen suhteen, minkälaista kielitaitoa katson eri aloilla tarvittavan. (Mieleeni on syöpynyt eräs hieman äärimmäinen ajatus, jonka kuulin joskus: "Nuori mies ei ole sivistynyt, ellei hän osaa latinaa, kreikkaa ja sanskritia.") Teologin olisi mielestäni osattava ainakin Raamatun alkukieliä eli hepreaa ja kreikkaa sekä tietysti kirkon perinnekieltä latinaa. (Vai onko joku kuullut Shakespeare-asiantuntijasta, joka ei osaa englantia?) Latinan kielen ja Rooman kirjallisuuden tutkiminen edellyttää myös kreikan kielen taitoa sekä tietenkin tutkimuskirjallisuuden ominaispiirteiden johdosta ainakin muutaman Euroopan valtakielen osaamista. Englantilainen filologia edellyttää jo ihan kirjallisuuden ymmärtämisenkin vuoksi latinan ja ranskan alkeita sekä kielihistoriallisemmin orientoituneilta myös skandinaviskan tuntemusta. Suomen kielestä jonkinlaisen käsityksen saadakseen olisi mielestäni ehdottoman tärkeää osata jotain sen lähisukukieltä, esimerkiksi karjalaa tai poliittisesti merkittävämpää viroa. Suomen kirjallisuus- ja sivistyshistoriaan perehtyminen edellyttää ruotsin kielen taitoa.