Elättelin jossain vaiheessa sellaista ajatusta, että julkaisisin piispa Henrikiä koskevan kirjoituksen hänen muistopäivänään eli heikinpäivänä (19.1.). Unohdin kuitenkin asian tänäkin vuonna, enkä viitsi odottaa ensi vuoteen, joten pitkän hiljaisuuden rikkoakseni kirjoitan lyhyesti aiheesta lähinnä kokoamalla yhteen muutamia mielenkiintoisia lähteitä. Oletukseni on, että tarina itsessään on lukijalle pääpiirteissään tuttu, mutta pääkohdat käyvät joka tapauksessa ilmi tästä kirjoituksesta. Sanomattakin lienee selvää, että kyseessä on jo varhaisessa vaiheessa osaksi mytologiaa tullut tarina, jonka eri versioita ei ole tässä mahdollista käsitellä kattavasti. Ylipäänsä kehotan tutustumaan Lauri Simonsuurin teokseen Kotiseudun tarinoita (2. painos 1984, s. 79 - 83), josta löytyy aiheeseen liittyviä tarinoita, sekä tietenkin Zacharis Topeliuksen Maamme -kirjaan (4. luku). Myös Martti Haavio käsittelee aihetta teoksessaan Suomalaisen muinaisrunouden maailma (1935, s. 281 - 287). Tuoreempi aihetta käsittelevä teos on Tuomas Heikkilän Pyhän Henrikin legenda (2005).
On mielekästä erottaa toisistaan pyhän Henrikin legendan kirkkohistoriallinen versio kansanomaisesta. Jälkimmäistä nimitetään kalevalamittaisessa muodossaan perinteisesti piispa Henrikin surmavirreksi. (Kansanrunoudesta puhuttaessa virsi merkitsi aikaisemmin pitkähköä kertovaa runoa.) Perinteitä kunnioittaen lähden liikkeelle Paavali Juustenin piispainkronikasta (Chronicon episcoporum Finlandensium), jossa piispa Henrikistä todetaan seuraavaa:
Kuten todettua, piispa Henrikin legendasta onkin lukuisia kansanomaisia versioita, jotka kertovat piispasta ja hänen tappajastaan Lallista. Christfrid Gananderin kertoo teoksessaan Mythologia Fennica (1789) viimeksi mainitusta seuraavaa:
Heittelehtivän oikeinkirjoituksen (Hinrik, Henrdrik, Henrik) lisäksi huomion kiinnittää ilmeisesti kulttuurien kohtaamisesta syntyvä ongelma: ottaessaan Lallin talosta tarvitsemansa tarvikkeet piispa toimii "ruotsalaisen tavan mukaan" (på svenſkt ſätt). Haavion mukaan "ruotsalainen tapa" on tosin vasta se, että piispa ottaa tarvitsemansa vaimon kieltäydyttyä myymästä elintarvikkeita.
Gustaf Renvallin vuonna 1826 ilmestynyt Suomalainen sana-kirja ei ole tietosanakirja, mutta jostain syystä tämä "kuuluisa (pahamaineinen?) suomalainen" ja "piispa Henrikin tappaja" löytyy siitä hakusanana johdoksineen:
Elias Lönnrot julkaisi surmavirren Kantelettaren kolmannessa kirjassa (1840). Esipuheessa Lönnrot kirjoittaa seuraavasti:
SKVR:ssa on julkaistu useita toisintoja ja fragmentteja surmavirrestä (löytyvät kätevästi täältä). Lähinnä Kantelettaren versiota (ilmeisesti sen lähde) on Hämeestä kerätty IX1,2, jossa edellä mainittu kohta kuuluu alkuperäisine konsonantteineen "jo täsſä tulepi nälkä, / eikä ſyödä, eikä juoda, / eikä purtua pidetä".
Mainitun nälän ja janon vuoksi piispa pysähtyy palvelijansa kanssa Lallin talon kohdalle hankkiakseen elintarvikkeita, "ruotsalaiseen tapaan", kuten todettua. Isäntä itse ei ole paikalla, mutta piispa maksaa hyvän hinnan talon emännälle. Vanhimman käsikirjoituksen mukaan piispan kehotus palvelijalleen on seuraavanlainen (SKVR VIII.990 B, 66-71):
Lallin vaimo valehtelee miehelleen piispan varastaneen heiltä ruokaa ja juomaa (85-94):
On sinänsä mielenkiintoista, että Lalli toki on kiistatta syyllinen itse tekoon, mutta hänen vaimonsa näyttäisi noudattavan Eevan perinteitä toimiessaan miehensä rikoksen liikkeelle panevana voimana.
Piispa Henrikin legenda löytyy kuvattuna Nousiaisten kirkossa sijaitsevan sarkofagin sivuja koristavista kuparilaatoista, jotka on tehty 1400-luvulla. Kopiot kyseisistä laatoista löytyvät Kansallismuseosta Helsingistä (huone 106), ja ne on myös julkaistu värivalokuvina Museoviraston julkaisemassa teoksessa Pyhän Henrikin sarkofagi (1996). Palaan aiheeseen myöhemmin ja luultavimmin toisaalla.
On mielekästä erottaa toisistaan pyhän Henrikin legendan kirkkohistoriallinen versio kansanomaisesta. Jälkimmäistä nimitetään kalevalamittaisessa muodossaan perinteisesti piispa Henrikin surmavirreksi. (Kansanrunoudesta puhuttaessa virsi merkitsi aikaisemmin pitkähköä kertovaa runoa.) Perinteitä kunnioittaen lähden liikkeelle Paavali Juustenin piispainkronikasta (Chronicon episcoporum Finlandensium), jossa piispa Henrikistä todetaan seuraavaa:
Beatus Henricus, oriundus in Britannia majori, hoc est, Anglia, prius episcopus Upsalensis (quartus in eo ordine) antequam illa ecclesia erecta fuit in metropolin. Hic post biennium sanctum Ericum comitans in Finlandiam venit, ut Finnones a paganismo ad agnitionem et cultum veri Dei converteret, et ipse tandem sequenti hyeme martyrio afficitur. Haec acta sunt anno Domini 1150. Quare autem martyrium passus sit, ejus legenda testatur, quae Finnonibus satis est nota.'Autuas Henrik, syntynyt Isossa-Britanniassa eli Englannissa, ensin Uppsalan piispa (neljäs siinä arvossa) ennen kuin se kirkko ylennettiin arkkipiispanistuimeksi. Kahden vuoden jälkeen hän saapui Pyhän Eerikin kanssa Suomeen käännyttääkseen suomalaiset pakanuudesta tunnustamaan ja palvelemaan oikeaa Jumalaa, ja itse vihdoin seuraavana talvena kärsi marttyyrikuoleman. Tämä tapahtui Herran vuonna 1150. Miksi hän kärsi marttyyrikuoleman, todistaa hänen legendansa, joka on riittävän tuttu suomalaisille.'
Kuten todettua, piispa Henrikin legendasta onkin lukuisia kansanomaisia versioita, jotka kertovat piispasta ja hänen tappajastaan Lallista. Christfrid Gananderin kertoo teoksessaan Mythologia Fennica (1789) viimeksi mainitusta seuraavaa:
LALLI, en finſk bonde ſom mördade St. Hinrik. Sedan han kom hem ifrån Kjulo-träſk, och hade den mördade Biskopens mitra på hufvudet, ſjöng barnflickan vid vaggan: Miſtä Lalli lakin ſaanut, Paha mies hywän hytyrin. Se St. Hinrik.Tarinan mukaan murhattuaan piispan Lalli otti hänen lakkinsa, ja kun hän yritti myöhemmin ottaa sen päästään, repesi hänen päänahkansa sen mukana. (Eräiden versioiden mukaan Lalli otti myös Piispan sormuksen, ja hänen ottaessaan sitä pois sormestaan lähtivät sormen lihat sen mukana.) Lalli lakkeineen elää myös sananlaskussa "Lalli etzi lackians/ lallin lacki pään laella" (SKVR VIII.988). Piispa Henrikistä Ganander kertoo puolestaan seuraavasti:
St. HINRIK, En Lärare ifrån England; kom til Sverige med ſin Landsman Cardinalen Nicolaus Albanenſis 1153, och blef af honom förordnad til Biſkop i Upſala. Han fölgde med ERIK den Helige til Finland, där han omvände och döpte många hedningar, och ſtyrkte dem, ſom af Eriks vapen redan voro tvungne til dop och Chriſtendom.(Mythologia Fennica on tietosanakirjan muotoon laadittuna helposti lähestyttävä ja muutenkin varsin viihdyttävä selostus Gananderin käsityksestä suomalaisten uskomuksista ja myyteistä.)
Men när Hendrik på svenſkt ſätt ville gäſta på et gods, ſom tillhörde Lalli, en förnäm Finne, och i ägarens frånvaro uttog det han behövde, blev han af den förtörnade Lalli öfverfallen och ihjälſlagen på iſsen i Kjulo träſk, förſt på året 1158. Lalli avhögg St. Hintiks tumm, varpå var en gallring, ſom flög på iſen, men glittrade fram om våren, då den gjorde mirakel och en blind, ſom förſt blev den varſe, feck ſin ſyn igen. Samma tumm, är nu et inſigne i Åbo Dom-Capitlets Sigill.
Detta dråp gjorde Henrik til en Martyr och uphögde honom till et Helgon. Påfven Adrian IV utgaf en Bulla, at St. Henrik ſkulle blifva Canonicerad, och d. 19 Januarii, kallad Hindriksmeſſa, ſkulle hans åminnelſe heligt firas, och St. Henrik antagas til Sveriges och Finlands Patron. Hans graf i Nouſis kyrka, tre mil ifrån Åbo, blef mycket beſökt. Hans åkallan troddes bota invigd på Unikangar til hans ära, och hennes underlagde Bönder ſe fins av träd, med Biſkops mitra, i Pedersöre kyrkas våkenhus.
Heittelehtivän oikeinkirjoituksen (Hinrik, Henrdrik, Henrik) lisäksi huomion kiinnittää ilmeisesti kulttuurien kohtaamisesta syntyvä ongelma: ottaessaan Lallin talosta tarvitsemansa tarvikkeet piispa toimii "ruotsalaisen tavan mukaan" (på svenſkt ſätt). Haavion mukaan "ruotsalainen tapa" on tosin vasta se, että piispa ottaa tarvitsemansa vaimon kieltäydyttyä myymästä elintarvikkeita.
 |
| Tukkansa menettänyt Lalli piispan mitra kädessään. (Elias Brennerin akvarelli.) |
Lalli, in Ns. Finno famosus, Episc. Henrici interfector, it. juopo-lalli homo bibax l. ebriosus, G. Saufhals.Suomalaisen kirjallisuuden seuran (SKS) kansanrunousarkiston vanhin käsikirjoitus on eräs versio piispa Henrikin surmavirrestä (Reinius, Th. III:1), joka on julkaistu painettuna Suomen kansan vanhat runot -sarjan (SKVR, 1909 - 1948 ja 1997) Varsinais-Suomi-osassa (VIII,990B). Käsikirjoitus on julkaistu myös faksimilenä englanninkielisen käännöksen kanssa (SKS, 2. painos 1999). Runon otsikko on "Runo Laulu Sant henderjkiſtä Enſimäjſeſtä Tuurun piſpaſta joca on ſyndynyt Englandiſa ja ſitten Cunjngahaſta Ruotziſa Erjkj Rjjda riſta. wuona. 1150".
 |
| Piispa Henrikin surmavirren otsikko (SKS KRA. Reinius, Th. III:1). |
Pispa Henrikki, jonka surmasta 7:männessä virressä kerrotaan, oli Englandista syntysin ja tuli v. 1156 eli 1157 (kumpanako vuonna, siitä ei ole vielä tarkkaa tietoa saatu) Ruotsin kuninkaan Eerikki IX:sännen, liialta nimeltä Pyhän, kanssa Suomeen. Hän oli ensimäinen Kristin uskon saarnaja Suomessa, ja tuli muitaki tietoja myöten Suomen pakanoilta (Köyliöjärven seuduilla) surmatuksi. Hänen poikkioin peukalonsa on vieläki Turun Tuomio-kapitulin sinetissä kuvattuna, ja Henrikin päivä Annakoissa on hänen muistoksensa säädetty.Lönnrot mainitsee kyseisen virren kuuluvan niihin, jotka ovat "Hämeen ja Satakunnan puolesta". Huomio tekstissä kiinnittyy sellaisiin epälänsisuomalaisiin t:n heikon asteen ilmentymiin kuin "Jo tässä tulevi nälkä, / Eikä syöä, eikä juoa, / Eikä purtua pietä". Lönnrot selittää käytäntöään seuraavasti:
Syy siihen, että Hämeen puolesta saaduissa virsissä d, l, eli r, kuin kussaki paikassa sanavarren muuttuvata keraketta t äännetään, on tullut peräti pois jätetyksi, on se, että emme ole niiden harvalukuisten, sieltä kotoisten virsien tähden luulleet sopivan, tässä kokouksessa muuten yletiensä seurattavata kirjotuslaatua muuttaa. Se joka ylen siitä meille pahastuu, pitäköön kun muinaki kirjotus- eli pränttivirheinä ne poisjääneet kerakkeet ja oikaskoon sanat mieltänsä myöten.(Nyt jo vanhentunut mutta silti tyylikäs sana kerake merkitsee 'konsonanttia' eli 'keralla ääntyvää'.) Ylipäänsä surmavirsi on ainakin lönnrotilaisesta näkökulmasta selvästi matalampitasoista kun esimerkiksi Kalevalan runot.)
SKVR:ssa on julkaistu useita toisintoja ja fragmentteja surmavirrestä (löytyvät kätevästi täältä). Lähinnä Kantelettaren versiota (ilmeisesti sen lähde) on Hämeestä kerätty IX1,2, jossa edellä mainittu kohta kuuluu alkuperäisine konsonantteineen "jo täsſä tulepi nälkä, / eikä ſyödä, eikä juoda, / eikä purtua pidetä".
Mainitun nälän ja janon vuoksi piispa pysähtyy palvelijansa kanssa Lallin talon kohdalle hankkiakseen elintarvikkeita, "ruotsalaiseen tapaan", kuten todettua. Isäntä itse ei ole paikalla, mutta piispa maksaa hyvän hinnan talon emännälle. Vanhimman käsikirjoituksen mukaan piispan kehotus palvelijalleen on seuraavanlainen (SKVR VIII.990 B, 66-71):
otta Kyrſä unnjn| pääldäKöyliössä kyrsä on merkinnyt 'hapanta, rukiista reikäleipää'.
otta olluta cellariſta
heittä| pennjngit ſijahan|
hejnät hemä huoneheſta
ja caurat| caura hjngaloſta
heittä pennjngit| ſijahan
Lallin vaimo valehtelee miehelleen piispan varastaneen heiltä ruokaa ja juomaa (85-94):
jopa on| täſä ſitten KäynytSanat ruotzi ja saxa lienevät parhaiten ymmärrettävissä viittaamaan ulkomaalaisuuteen yleensä. (Henrikin mainitaan kasvaneen calimaſta eli "Kaalimaasta", minkä on ajateltu viittaavan Walesiin.) Kaurahinkalo on eräänlainen kauran säilytysastia.
Ruoka Ruotzin Syömä Saxa
otti cakon|| cakon uunjn pääldä
otti ollutta cellä|riſtä
hejtti tuhkia ſijahan
heinät hejnä| huoneheſta
caurat caura hingaloſta
heitti tuhkja ſjjahan.
On sinänsä mielenkiintoista, että Lalli toki on kiistatta syyllinen itse tekoon, mutta hänen vaimonsa näyttäisi noudattavan Eevan perinteitä toimiessaan miehensä rikoksen liikkeelle panevana voimana.
Piispa Henrikin legenda löytyy kuvattuna Nousiaisten kirkossa sijaitsevan sarkofagin sivuja koristavista kuparilaatoista, jotka on tehty 1400-luvulla. Kopiot kyseisistä laatoista löytyvät Kansallismuseosta Helsingistä (huone 106), ja ne on myös julkaistu värivalokuvina Museoviraston julkaisemassa teoksessa Pyhän Henrikin sarkofagi (1996). Palaan aiheeseen myöhemmin ja luultavimmin toisaalla.
