Latinan kolmas deklinaatio on deklinaatioista monimutkaisin: yksikön akkusatiivin pääte voi olla -em tai -im, ablatiivin pääte voi olla -e tai -i, monikon akkusatiivin pääte -es tai -is (neutrissa -a tai -ia) ja tietenkin monikon genetiivin pääte voi olla -um tai -ium. Muotojen tunnistamisessa on harvoin ongelmia paitsi ehkä monikon akkusatiivissa ja yksikön ablatiivissa, joiden vaihtoehtoiset päätteet voivat hämäävästi sekoittua yksikön genetiiviin ja datiiviin.
Tällaiset asiat voidaan aina selittää kahdella useimmiten vastakkaisiin tarkoituksiin soveltuvalla tavalla: kielihistoriallisesta tai didaktisesti järkevästä näkökulmasta. (Toki myös kielihistorialliset seikat voidaan esittää oppimisen kannalta joko järkevästi tai ei.) Suomenkielisissä latinan kieliopeissa on havaittavissa tietynlaista siirtymää kielihistoriallisesta didaktiseen mallintamiseen, mihin paneudun tässä kirjoituksessa. En käsittele aivan kaikkia poikkeuksia ja rinnakkaismuotoja, vaan yritän keskittyä oleelliseen ja pitää siten esityksen edes jollakin tasolla selkeänä ja tiiviinä.
Historiallisesti kolmannen deklinaation mukaan taipuvat sanat ovat konsonantti- ja *i-vartaloita. Latinan ensimmäinen deklinaatio käsittää *ā-vartalot, toinen *o-vartalot, neljäs *u-vartalot ja viides muutaman hieman hämäristä syistä samaan tyyppiin yhdistyneen sanan. Verrattuna kreikkaan ja sanskritiin latinan taivutus näyttää hyvin selkeältä, sillä kreikassa ja sanskritissa eri vartalotyypit on tapana ja välttämätöntäkin käsitellä erikseen johtuen erilaisista sandhi-ilmiöistä, jotka estävät yksinkertaisen taulukoinnin, vaikka periaatteessa samoista päätteistä onkin koko ajan kyse.
Latinanopiskelija oppii yleensä erottamaan sanakirjamuodosta taivutusvartalon, johon päätteet mekaanisesti lisätään. Taivutusvartalo saadaan erottamalla genetiivistä sijapääte, esim. sanasta lupus, lupi saadaan taivutusvartalo lup-, johon sitten voidaan liittää esimerkiksi yksikössä päätteet -us, -um. Sanavartalo on kuitenkin kielihistoriallisessa mielessä lupo- ja mainitut sijapäätteet vastaavasti -s, -m, mutta tällaisen taivutuksen soveltaminen vaatisi myös tietoa relevanteista äänteenmuutoksista, tässä tapauksessa o → u. Tällaisen tiedon hallinta ei kuulu alkeisvaiheeseen.
Erinäisistä analogiakehityksistä johtuu, että latinan kolmannessa deklinaatiossa on käytännössä synkronisesta näkökulmasta kolme päätaivutustyyppiä eli "konsonanttinen", "sekamuodoinen" ja "vokaalinen", joista ensiksi mainitussa on vähiten i:tä, toisessa enemmän ja kolmannessa eniten.
Kuten sanottu, etenen kronologisessa järjestyksessä käyttäen hyllystäni löytyviä kielioppeja aloittaen isoisäni käytössä olleesta Adolf V. Strengin teoksesta Latinan kielioppi kouluja varten (2. painos 1910). Streng käyttää käsitettä vartalo kielitieteellisessä merkityksessä ja erottaa eri vartalotyypit tunnuksen mukaan, joska "saadaan helpoimmin pluraalin genetiivistä, kun sen pääte, -rum tahi -um, erotetaan pois ja pidentynyt tunnusvokaali lyhennetään". Näin saadaan eroteltua edellä mainitut historialliset vartalotyypit, esim. terra-rum, vento-rum, navi-um, fructu-um, ja labor-um. Ongelma on tietysti siinä, että sanakirja ei anna monikon genetiiviä vaan nominatiivin eli hakusanamuodon lisäksi yksikön genetiivin, josta, kuten hyvin tiedetään, erotetaan eri deklinaatiot: -ae, -i, -is, -us, -ei. Streng aloittaa selostuksensa kuitenkin sanavartalosta: "Kolmannen deklinaation mukaan taipuvat ne nominit, joiden tunnuksena on joko konsonantti tahi i." (Korostus alkuperäinen.) Pysyvien ja vaihtelevien sijapäätteiden perusteella Streng erottaa konsonanttisen, vokaalisen ja sekamuotoisen taivutuksen.
Konsonanttista taivutusta, jossa yksikön ablatiivissa on -e, neutrin monikon nominatiivissa ja akkusatiivissa -a ja monikon genetiivisssä -um, noudattavat Strengin mukaan:
Vokaalisen taivutuksen mukaan taipuvat puolestaan:
Sekamuotoinen on muuten kuin konsonanttinen, mutta monikon genetiivin pääte on -ium. Taivutus käsittää:
Kohta kolme siis kattaisi sanat pater, mater ja frater, ellei niitä olisi erikseen mainittu konsonanttisen taivutuksen alla. Kohdissa 2 ja 3 sekoitetaan opiskelijaa jälleen puhumalla konsonantti- ja i-vartaloista, mikä on kierolla tavalla loogista, jos opiskelijan oletetaan tuntevan taivutettavien sanojen monikon genetiivi, jota hän oikeastaan taivutusta opettelamalla pyrkii selvittämään. Kohta 3 on tässä mielessä kehäpäätelmä: monikon genetiivin pääte on -ium, jos kyseessä on i-vartalo, mikä puolestaan todetaan siitä, että sen monikon genetiivin pääte on -ium. Kielioppi tuntuu siis sekoittavan "kielihistoriallisen" sijapäätteen, joka on koko ajan -um (*-ōm), "didaktiseen" sijapäätteeseen, joka on kolmannessa deklinaatiossa joko -um tai -ium.
Kielihistoriallisista taipumuksistaan tunnettu Weikko Pakarinen lähestyy omassa Latinan kieliopissaan (2. painos, 1926) asiaa hieman pragmaattisemmin. Hän erottelee lähtökohtaisesti konsonanttisen ja vokaalisen taivutuksen asettaen konsonanttisen ensisijaiseksi substantiivitaivutuksen suhteen: konsonanttisen taivutuksen mukaan taipuvat "useimmat substantiivit" sekä muutamat adjektiivit ja komparatiivit, vokaalisen mukaan adjektiivit, partisiipit, -e-, -al- ja -ar-päätteiset neutrit sekä kuukausien nimet, jotka tietenkin oikeastaan ovat adjektiiveja. Ne substantiivit, jotka saavat yksikön akkusatiivissa päätteen -im, luetellaan omana luettelonaan.
Sekamuotoinen taivutus esitetään nominatiivin ja genetiivin suhteestä pääteltävänä: monikon genetiivin pääte on -ium sellaisissa sanoissa, joiden taivutusvartalo (ei sanavartalo!) päättyy "kahteen tai useampaan konsonanttiin" (esim. urbs, urbis, urbium ja imber, imbris, imbrium), poikkeuksena r-vartaloiset sukulaissanat, tasatavuisissa -is- ja -es-päätteisissä sanoissa (esimm. navis, navis, navium ja clades, cladis, cladium), poikkeuksena canum, senum, iuvenum. Erikseen mainitaan vielä -as- ja -is-loppuiset kansannimet kuten Arpinas, Samnis sekä optimates ja penates. Lopuksi mainitaan asiaankuuluvat poikkeukset ja rinnakkaismuodot
Pakarisen lähestymistapa on siis huomattavasti käyttäjäystävällisempi, sillä eri tyypeille ei anneta sääntöjä erikseen, vaan ikään kuin kerroksittain. Strengin kieliopin viimeistään neljännessä painoksessa (1928) on siirrytty eritavuisuuteen ja tasatavuisuuteen perustuvaan selostukseen ja säännöissä ei enää puhuta hämäävästi eri vartaloista. Järjestys on sama kuin Pakarisella, eli konsonanttinen esitellään ensin, sitten vokaalinen ja kolmanneksi sekamuotoinen.
Sotasyyllinen Edwin Linkomies puhuu äitini oppikirjana olleessa Latinan kieliopissaan (1933) ainoastaan konsonantti- ja vokaalivartaloista: sekamuotoinen taivutus esitetään vokaalivartaloiden alatyyppinä. Sekamuotoisesti (eli yksikön ablatiivissa -e, monikon genetiivissä -ium) taipuvat "eritavuiset substantiivit, joiden taivutusvartalo loppuu kahteen tai useampaan konsonanttiin" sekä "tasatavuiset is- ja ēs-loppuiset substantiivit". Eri- ja tasatavuisuuden merkitys selitetään seuraavasti: "Niitä sanoja, joiden yksikön genetiivin tavuluku on yhtä suurempi kuin nominatiivin tavuluku, nimitetään eritavuisiksi. Niitä sanoja, joiden yksikön nominatiivin ja genetiivin tavuluku on sama, nimitetään tasatavuisiksi."
Linkomiehen kielioppia seuraa Tuomo Pekkasen innovatiivisesti nimetty Ars Grammatica: Latinan kielioppi (1981). Esipuheessa mainitaan, että kielihistoriasta on luovuttu kokonaan kuten myös "paljon sekaannusta aiheuttaneesta sana- ja taivutusvartalon erottamisesta".
Selostus alkaa aiemmin konsonanttiseksi kutsutusta taivutuksesta (mallisanat labor ja carmen), jossa siis on, kuten alussa totesin, vähiten i:tä. Tämän jälkeen edetään niihin, joiden monikon genetiivin pääte on -ium, joita ovat "eritavuiset sanat, joiden vartalo loppuu kahteen tai useampaan konsonanttiin", "tasatavuiset is-loppuiset sanat". Kolmantena mainitaan "e-, al- ja ar-loppuiset neutrit", joilla lisäksi mainitaan olevan yksikön ablatiivin pääte -i ja monikon nominatiivin ja akkusatiivin pääte -ia. Adjektiivit käsitellään erikseen. Petiitillä painetussa pykälässä käydään aiemmista kieliopeista tutut poikkeukset ja muutama muukin.
Toisin kuin Pakarinen ja Linkomies, Pekkanen listaa sanat nubes ja clades poikkeuksina yksinkertaistetusta pääsäännöstä. Samoin imber on Pekkasella poikkeus (Linkomies ei mainitse tyyppiä ollenkaan, ja Pakarisella se kuuluu yhteen urbs-tyypin kanssa).
Olen tietysti itse oppinut taivuttamaan latinaa Pekkasen kieliopin mallin mukaan Virpi Seppälä-Pekkasen ja myöhemmin Reijo Pitkärannan opissa, mikä ehkä osaltaan selittää mieltymykseni sen didaktiseen selkeyteen. Ellen muista väärin, olen itse alunperin oppinut kolmannen deklinaation neljässä selkeässä vaiheessa, joissa i:n määrä ikään kuin lisääntyy koko ajan:
Seuraavalla kerralla käsittelen kolmannen deklinaation sukusääntöjä lähinnä didaktisen runouden rappion näkökulmasta.
Tällaiset asiat voidaan aina selittää kahdella useimmiten vastakkaisiin tarkoituksiin soveltuvalla tavalla: kielihistoriallisesta tai didaktisesti järkevästä näkökulmasta. (Toki myös kielihistorialliset seikat voidaan esittää oppimisen kannalta joko järkevästi tai ei.) Suomenkielisissä latinan kieliopeissa on havaittavissa tietynlaista siirtymää kielihistoriallisesta didaktiseen mallintamiseen, mihin paneudun tässä kirjoituksessa. En käsittele aivan kaikkia poikkeuksia ja rinnakkaismuotoja, vaan yritän keskittyä oleelliseen ja pitää siten esityksen edes jollakin tasolla selkeänä ja tiiviinä.
Historiallisesti kolmannen deklinaation mukaan taipuvat sanat ovat konsonantti- ja *i-vartaloita. Latinan ensimmäinen deklinaatio käsittää *ā-vartalot, toinen *o-vartalot, neljäs *u-vartalot ja viides muutaman hieman hämäristä syistä samaan tyyppiin yhdistyneen sanan. Verrattuna kreikkaan ja sanskritiin latinan taivutus näyttää hyvin selkeältä, sillä kreikassa ja sanskritissa eri vartalotyypit on tapana ja välttämätöntäkin käsitellä erikseen johtuen erilaisista sandhi-ilmiöistä, jotka estävät yksinkertaisen taulukoinnin, vaikka periaatteessa samoista päätteistä onkin koko ajan kyse.
Latinanopiskelija oppii yleensä erottamaan sanakirjamuodosta taivutusvartalon, johon päätteet mekaanisesti lisätään. Taivutusvartalo saadaan erottamalla genetiivistä sijapääte, esim. sanasta lupus, lupi saadaan taivutusvartalo lup-, johon sitten voidaan liittää esimerkiksi yksikössä päätteet -us, -um. Sanavartalo on kuitenkin kielihistoriallisessa mielessä lupo- ja mainitut sijapäätteet vastaavasti -s, -m, mutta tällaisen taivutuksen soveltaminen vaatisi myös tietoa relevanteista äänteenmuutoksista, tässä tapauksessa o → u. Tällaisen tiedon hallinta ei kuulu alkeisvaiheeseen.
Erinäisistä analogiakehityksistä johtuu, että latinan kolmannessa deklinaatiossa on käytännössä synkronisesta näkökulmasta kolme päätaivutustyyppiä eli "konsonanttinen", "sekamuodoinen" ja "vokaalinen", joista ensiksi mainitussa on vähiten i:tä, toisessa enemmän ja kolmannessa eniten.
Kuten sanottu, etenen kronologisessa järjestyksessä käyttäen hyllystäni löytyviä kielioppeja aloittaen isoisäni käytössä olleesta Adolf V. Strengin teoksesta Latinan kielioppi kouluja varten (2. painos 1910). Streng käyttää käsitettä vartalo kielitieteellisessä merkityksessä ja erottaa eri vartalotyypit tunnuksen mukaan, joska "saadaan helpoimmin pluraalin genetiivistä, kun sen pääte, -rum tahi -um, erotetaan pois ja pidentynyt tunnusvokaali lyhennetään". Näin saadaan eroteltua edellä mainitut historialliset vartalotyypit, esim. terra-rum, vento-rum, navi-um, fructu-um, ja labor-um. Ongelma on tietysti siinä, että sanakirja ei anna monikon genetiiviä vaan nominatiivin eli hakusanamuodon lisäksi yksikön genetiivin, josta, kuten hyvin tiedetään, erotetaan eri deklinaatiot: -ae, -i, -is, -us, -ei. Streng aloittaa selostuksensa kuitenkin sanavartalosta: "Kolmannen deklinaation mukaan taipuvat ne nominit, joiden tunnuksena on joko konsonantti tahi i." (Korostus alkuperäinen.) Pysyvien ja vaihtelevien sijapäätteiden perusteella Streng erottaa konsonanttisen, vokaalisen ja sekamuotoisen taivutuksen.
Konsonanttista taivutusta, jossa yksikön ablatiivissa on -e, neutrin monikon nominatiivissa ja akkusatiivissa -a ja monikon genetiivisssä -um, noudattavat Strengin mukaan:
- konsonanttivartaloiset substantiivit, joissa tunnuksen edellä on vokaali, ynnä pater, mater, frater;
- i-vartaloiset canis, iuvenis, senex;
- adjektiivien komparatiivi
Vokaalisen taivutuksen mukaan taipuvat puolestaan:
- -e, -al, -ar loppuiset, i- vartaloiset neutrit;
- seuraavat -is loppuiset i-vartaloiset:
vīs, secūris.
febris, sitis.
puppis, turris, joilla akk:ssa on -im; - kolmannen deklinaation adjektiivit [...]
Sekamuotoinen on muuten kuin konsonanttinen, mutta monikon genetiivin pääte on -ium. Taivutus käsittää:
- ne konsonanttivartaloiset, joissa tunnuksen edellä on toinen konsonantti;
- konsonanttivartaloiset: fauces, faucium, nives, nivium, līs, lītium; penātes, optimātes, Quirītes, Samnītes ja jotkut näiden kaltaiset;
- -is ja -ēs loppuiset i-vartaloiset substantiivit.
Kohta kolme siis kattaisi sanat pater, mater ja frater, ellei niitä olisi erikseen mainittu konsonanttisen taivutuksen alla. Kohdissa 2 ja 3 sekoitetaan opiskelijaa jälleen puhumalla konsonantti- ja i-vartaloista, mikä on kierolla tavalla loogista, jos opiskelijan oletetaan tuntevan taivutettavien sanojen monikon genetiivi, jota hän oikeastaan taivutusta opettelamalla pyrkii selvittämään. Kohta 3 on tässä mielessä kehäpäätelmä: monikon genetiivin pääte on -ium, jos kyseessä on i-vartalo, mikä puolestaan todetaan siitä, että sen monikon genetiivin pääte on -ium. Kielioppi tuntuu siis sekoittavan "kielihistoriallisen" sijapäätteen, joka on koko ajan -um (*-ōm), "didaktiseen" sijapäätteeseen, joka on kolmannessa deklinaatiossa joko -um tai -ium.
Kielihistoriallisista taipumuksistaan tunnettu Weikko Pakarinen lähestyy omassa Latinan kieliopissaan (2. painos, 1926) asiaa hieman pragmaattisemmin. Hän erottelee lähtökohtaisesti konsonanttisen ja vokaalisen taivutuksen asettaen konsonanttisen ensisijaiseksi substantiivitaivutuksen suhteen: konsonanttisen taivutuksen mukaan taipuvat "useimmat substantiivit" sekä muutamat adjektiivit ja komparatiivit, vokaalisen mukaan adjektiivit, partisiipit, -e-, -al- ja -ar-päätteiset neutrit sekä kuukausien nimet, jotka tietenkin oikeastaan ovat adjektiiveja. Ne substantiivit, jotka saavat yksikön akkusatiivissa päätteen -im, luetellaan omana luettelonaan.
Sekamuotoinen taivutus esitetään nominatiivin ja genetiivin suhteestä pääteltävänä: monikon genetiivin pääte on -ium sellaisissa sanoissa, joiden taivutusvartalo (ei sanavartalo!) päättyy "kahteen tai useampaan konsonanttiin" (esim. urbs, urbis, urbium ja imber, imbris, imbrium), poikkeuksena r-vartaloiset sukulaissanat, tasatavuisissa -is- ja -es-päätteisissä sanoissa (esimm. navis, navis, navium ja clades, cladis, cladium), poikkeuksena canum, senum, iuvenum. Erikseen mainitaan vielä -as- ja -is-loppuiset kansannimet kuten Arpinas, Samnis sekä optimates ja penates. Lopuksi mainitaan asiaankuuluvat poikkeukset ja rinnakkaismuodot
Pakarisen lähestymistapa on siis huomattavasti käyttäjäystävällisempi, sillä eri tyypeille ei anneta sääntöjä erikseen, vaan ikään kuin kerroksittain. Strengin kieliopin viimeistään neljännessä painoksessa (1928) on siirrytty eritavuisuuteen ja tasatavuisuuteen perustuvaan selostukseen ja säännöissä ei enää puhuta hämäävästi eri vartaloista. Järjestys on sama kuin Pakarisella, eli konsonanttinen esitellään ensin, sitten vokaalinen ja kolmanneksi sekamuotoinen.
Sotasyyllinen Edwin Linkomies puhuu äitini oppikirjana olleessa Latinan kieliopissaan (1933) ainoastaan konsonantti- ja vokaalivartaloista: sekamuotoinen taivutus esitetään vokaalivartaloiden alatyyppinä. Sekamuotoisesti (eli yksikön ablatiivissa -e, monikon genetiivissä -ium) taipuvat "eritavuiset substantiivit, joiden taivutusvartalo loppuu kahteen tai useampaan konsonanttiin" sekä "tasatavuiset is- ja ēs-loppuiset substantiivit". Eri- ja tasatavuisuuden merkitys selitetään seuraavasti: "Niitä sanoja, joiden yksikön genetiivin tavuluku on yhtä suurempi kuin nominatiivin tavuluku, nimitetään eritavuisiksi. Niitä sanoja, joiden yksikön nominatiivin ja genetiivin tavuluku on sama, nimitetään tasatavuisiksi."
Linkomiehen kielioppia seuraa Tuomo Pekkasen innovatiivisesti nimetty Ars Grammatica: Latinan kielioppi (1981). Esipuheessa mainitaan, että kielihistoriasta on luovuttu kokonaan kuten myös "paljon sekaannusta aiheuttaneesta sana- ja taivutusvartalon erottamisesta".
Selostus alkaa aiemmin konsonanttiseksi kutsutusta taivutuksesta (mallisanat labor ja carmen), jossa siis on, kuten alussa totesin, vähiten i:tä. Tämän jälkeen edetään niihin, joiden monikon genetiivin pääte on -ium, joita ovat "eritavuiset sanat, joiden vartalo loppuu kahteen tai useampaan konsonanttiin", "tasatavuiset is-loppuiset sanat". Kolmantena mainitaan "e-, al- ja ar-loppuiset neutrit", joilla lisäksi mainitaan olevan yksikön ablatiivin pääte -i ja monikon nominatiivin ja akkusatiivin pääte -ia. Adjektiivit käsitellään erikseen. Petiitillä painetussa pykälässä käydään aiemmista kieliopeista tutut poikkeukset ja muutama muukin.
Toisin kuin Pakarinen ja Linkomies, Pekkanen listaa sanat nubes ja clades poikkeuksina yksinkertaistetusta pääsäännöstä. Samoin imber on Pekkasella poikkeus (Linkomies ei mainitse tyyppiä ollenkaan, ja Pakarisella se kuuluu yhteen urbs-tyypin kanssa).
Olen tietysti itse oppinut taivuttamaan latinaa Pekkasen kieliopin mallin mukaan Virpi Seppälä-Pekkasen ja myöhemmin Reijo Pitkärannan opissa, mikä ehkä osaltaan selittää mieltymykseni sen didaktiseen selkeyteen. Ellen muista väärin, olen itse alunperin oppinut kolmannen deklinaation neljässä selkeässä vaiheessa, joissa i:n määrä ikään kuin lisääntyy koko ajan:
- oletustaivutus (esim. labor)
- mon. gen. -ium:
tasatatuiset -is-päätteiset ja eritavuiset, joiden vartalo päättyy useampaan konsonanttiin - mon. gen. -ium ja yks. abl. -i:
adjektiivit ja adjektiivina käytetyt partisiipit - mon. gen. -ium, yks. abl. -i, m./f. yks. akk. -im, ja n. mon. nom./akk. -ia:
-ar, -e, -al-päätteiset neutrit, tasatavuiset -is-loppuiset jokien ja kaupunkien nimet sekä yksittäiset sanat puppis, sitis jne.
Seuraavalla kerralla käsittelen kolmannen deklinaation sukusääntöjä lähinnä didaktisen runouden rappion näkökulmasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti