torstai 28. marraskuuta 2013

Helsingin latinankielisiä piirtokirjoituksia, osa 2

Edellinen kirjoitus ei luonnollisesti kattanut kaikkia Helsingin latinankielisiä piirtokirjoituksia, joten tässä on muutama lisää.

Aleksis Kiven aukion eteläreunassa (käsittääkseni Helsingin matalin kohta) sijaitsevan valtion taidemuseo Ateneumin C. E. Sjöstrandin suunnittelemaa fasadia koristaa seuraava lause:
CONCORDIA RES PARVAE CRESCVNT
'Sovussa pienet asiat kasvavat' tai oikeammin 'yhteisymmärryksessä pieni valtio tulee suureksi'. Lause on peräisin Gaius Sallustius Crispuksen Jugurthan sotaa käsittelevästä teoksesta (Iug. 10,6).

Ensimmäisen deklinaation eli a-päätteisten substantiivien ablatiivi on yksi harmillisimmista sijamuodoista. Yksikön ablatiivin pääte on -ā eli pitkä a-äänne, joka ei kirjoituksessa erotu yksikön nominatiivista: ilmaisussa pro forma, pro patria on molemmissa ablatiivi eikä nominatiivi. Tästä syntyy helposti virheellinen käsitys, että pro-preposition voi laittaa minkä tahansa sanan eteen, esim. **pro animalia. Sana animalia on kuitenkin sanan animal 'eläin' monikko, joten oikein taivutettuna lauseke olisi pro animalibus 'eläinten puolesta'.

Kluuvinlahti ulottui ennen nykyisen Esplanadin puiston tasalle, mutta täytettiin 1800-luvun aikana. Aleksanterinkadulla on vanhan rantaviivan kohdalla jalkakäytävällä Tuula Närhisen luettelo lajeista, joita paikalla on esiintynyt. Olen jakanut nimet omille riveilleen ja merkinnyt lajien suomenkieliset nimet niiden viereen lukemisen helpottamiseksi:
[·C]AREX NIGRA 'jokapaikansara'
·BITHYNIA TENTACULATA 'hoikkasarvikotilo'
·CORDYLOPHORA CASPIA 'murtovesipolyyppi'
·PERCA FLUVIATILIS 'ahven'
·POTAMOGETON PERFOLIATUS 'ahvenvita'
·ESOX LUCIUS· 'hauki'
·LEMNA MINOR 'pikkulimaska'
·BOLBOSCHOENUS MARITIMUS 'merikaisla'
·ENTEROMORPHA INTESTINALIS 'suolilevä'
·PHRAGMITES AUSTRALIS 'järviruoko'
·MYRIOPHYLLUM SIBIRICUM· 'kalvasärviä' (myös Myriophyllum exalbescens)
Sanan Carex ensimmäisestä kirjaimesta on näkyvissä vain alempi kärki. Teos jatkuu lännempänä:
·CLADOPHORA GLOMERATA 'ahdinparta'
·CERATOPHYLLUM DEMERSUM 'karvalehti' (myös Ceratophyllum apiculatum)
·MYRIOPHYLLUM SPICATUM 'tähkä-ärviä'
·ABRAMIS BRAMA 'lahna'
·RUPPIA MARITIMA 'merihapsikka'
·CATABROSA AQUATICA 'vesihilpi'
·POTAMOGETON PECTINATUS· 'hapsivita'
·PHALARIS ARUNDINACEA 'ruokohelpi'
·GAMMARUS ZADDACHI 'lahtikatka'
·ASELLUS AQUATICUS 'vesisiira'
·MACOMA BALTHICA 'liejusimpukka'
·STIZOSTEDION LUCIOPERCA 'kuha' (myös Sander Lucioperca)
·ZANNICHELLIA PALUSTRIS 'pikkuhaura, otahaura'
·ELECTRA CRUSTULENTA· 'levärupi'
Aleksanterinkadun länsipäässä sijaitsevan Stockmannin tavaratalon ensimmäisen kerroksen infopisteen vieressä on laatta, jossa on seuraava teksti:
G·F·STOCKMANN
NAT·A·MDCCCXXV·MORTU·A·MCMVI
DOMUM MERCATORIAM
FUNDAVIT A·MDCCCLXII
'Georg Franz Stockmann, syntynyt vuonna 1825, kuollut vuonna 1906, perusti tavaratalon vuonna 1862.' Lyypekkiläinen Heinrich Georg Franz Stockmann otti vuonna 1862 haltuunsa Pohjois-Esplanadin ja Helenankadun kulmassa Lampan talossa toimineen Nuutajärven lasitehtaan puodin, jonka esimiehenä hän oli ollut jo vuodesta 1859. Vuona 1880 hän avasi tavaratalon nykyisessä Kiseleffin talossa, jossa liike toimi vuoteen 1930 asti.

Annankadun ja Bulevardin kulmassa, vuonna 1924 rakennetun W. G. Palmqvistin suunnitteleman rakennuksen seinässä on seuraavanlainen muistolaatta:
ADOLPHVS·ERICVS·NORDENSKJÖLD
EVRASIAE·CIRCVMNAVIGATOR·
IN·DOMO·HIC·OLIM·SITA
A·D·MDCCCXXXII·NATVS·EST
'Adolf Erik Nordenskjöld, Euraasian ympäripurjehtija, syntyi tässä sijainneessa talossa vuonna 1832.' Nils Adolf Erik Nordenskiöld (k. 1901) johti retkikuntaa, joka purjehti ensimmäisenä Koillisväylää pitkin. Ainoa Mannerheimintien kanssa risteävä katu on nimetty hänen mukaansa.

Taustalla Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherranvirasto.
Pohjoisempana ja kauempana nykyisestä keskustasta Vanhassa kaupungissa sijaitsevassa Kustaa Aadolfin puistossa on Birger Brunilan suunnittelema ns. maapäiväobeliski. Yhdellä sivulla on latinankielinen teksti:
HIC
IN OPPIDO
HELSINGFORSIÆ VETERE
GVSTAVVS II ADOLPHVS
CONVENTVM ORDINVM
FINLANDIÆ HABVIT
NOVIS FINIBVS NOSTRIS
CONTRA ORIENTEM
ANTEA TERMINATIS
Kahdella muulla sivulla on vastaavat tekstit ruotsiksi ja suomeksi: 'Täällä vanhassa Helsingissä Kustaa II Aadolf piti kokousta Suomen säätyjen kanssa turvattuaan uuden itärajamme'. Helsinki sijaitsi nykyisen Vanhan kaupungin paikalla vuosina 1550 - 1640, jonne kuningas Kustaa Vaasa (1496 - 1560) perusti sen Tallinnan kilpailijaksi. Kustaa Vaasa perusti myös Suomen herttuakunnan, jonka ensimmäinen herttua Juhana-Herttua eli Juhana III omaksui kuninkaaksi tultuaan Suomen suuriruhtinaan arvonimen. Juhana III:n veljenpoika Kustaa II Aadolf (1594 - 1632) teki Ruotsista merkittävän suurvallan liittämällä siihen sotakorvauksina kolmikymmenvuotisesta sodasta Etu-Pommerin, osan Taka-Pommeria sekä Wismarin kaupungin. Inkerinmaa liitettiin Ruotsiin virallisesti Stolbovan rauhassa vuonna 1617, mutta lopulliseen yhteisymmärrykseen Käkisalmen läänin rajoista päästiin vasta 1621. Inkerinmaa oli kuitenkin Jacob De la Gardien eli Laiska-Jaakon johtamien ruotsalaisjoukkojen hallussa jo vuodesta 1612 alkaen.

Maapäivien obeliski kesällä.
Ruotsi oli Itämeren herra suureen Pohjan sotaan (1700 - 1721) saakka, jonka lopuksi Ruotsi joutui luovuttamaan Venäjälle muun muassa Viron ja Liivinmaan. Viimeinen Ruotsin merivoitto Itämerellä oli Ruotsinsalmen taistelu 1790, jonka muistoksi Suomenlinnan Susisaareen pystytetyn paaden takana on seuraava latinankielinen kaiverrus:
SVBSIDIIS
LEGATI TALLBERGIANI
PRO HELSINGFORS
MONVMENTVM EREXIT
SOCIETAS EHRENSVÄRD
A.D. MCMXXXIII
'Ehrensvärd-seura pystytti muistomerkin Tallbergin testamentin Pro Helsingfors -säätiön avustuksilla vuonna 1933.' Samainen säätiö mainitaan myös pystyttämänsä Kolmen sepän patsaan jalustassa.

Star Trek -kielitiedettä

Termi technobabble viittaa erityisesti spekulatiivisessa fiktiossa käytettävään dialogiin, joka tarjoaa tieteelliseltä kuulostavan mutta yleensä järjettömän selityksen todellisen tieteen kannalta mahdottomana pidettäville ilmiöille ja teknologioille. Star Trekissä se toimii eräänlaisena deus ex machina -troopin alatyyppinä, kun joku hahmo keksii esimerkiksi "uudelleenlinjata plasmakäämit", "kääntää napaisuuden" tai "ohjata virran pääpoikkeuttajan kautta" ratkaistakseen käsillä olevan ongelman.

Star Trek -kirjallisuus tarjoaa lukuisia selostuksia sarjojen ja elokuvien sisältämistä tieteellisistä virheistä. Tämä onkin hedelmällinen aihe, sillä yleensä alkeistiedot biologiasta, fysiikasta ja evoluutiosta riittävät tekemään monet juonikuviot asialliselta pohjalta naurunalaisiksi. En kuitenkaan pidä tätä ongelmana, koska tieteellinen tarkkuus ei ole mitenkään oleellista viihdyttävyyden kannalta, eikä sen puute ole edes asiallisesti ottaen mitenkään haitallista, toisin kuin ehkä joihinkin jokapäiväiseen elämään liittyvät väärinkäsitykset, joita televisio ja elokuvat saattavat ruokkia.

Jatkan tässä ja seuraavissa kirjoituksissa virheiden osoittelun perinnettä keskittyen luonnollisesti kielitieteeseen, joka onkin ehkä tällä saralla kirjallisuudessa laiminlyödyin ja muutenkin suurelle yleisölle tuntemattomampi tieteenala. Toiseksi, koska olen luonnostani myönteinen ja avomielinen ihminen, en aio kiinnittää huomiota pelkästään räikeisiin epäjohdonmukaisuuksiin ja muihin virheisiin, joita Star Trekissä on esiintynyt, vaan myös nostaa esille ylipäänsä kielitieteellisestä näkökulmasta mielenkiintoisia seikkoja. Kuten sanottua, tieteelliset puutteet yksinään eivät tee mistään fiktiosta huonoa.

Yleisesti ottaen se, että muiden planeettojen asukkaat näyttävät pitkälti ihmisiltä ja tuntuvat puhuvan englantia, on yksi "pakollisista" myönnytyksistä, joita Star Trekin kaltaisessa televiosiosarjassa on tehtävä. Toisaalta molempia seikkoja on pyritty selittämään yleiskääntäjäteknologialla (universal translator) ja sillä, että kaikki humanoidit ovat yksinäisen alkuperäislajin jälkeläisiä (Star Trek: The Next Generationin jakso "The Chase"). Yleiskääntäjä on tietenkin holokannen, replikaattorien ja siirtimien lisäksi tyypillinen esimerkki teknologiasta, joka yleensä hajoaa silloin, kun sitä eniten tarvitsisi.

Aloitan käsittelyn alkuperäisestä Star Trekistä (alias The Original Series) eli "vanhasta Trekistä", jossa maankaltaisuus ei koske pelkästään kieltä ja ulkonäköä. Toisinaan viikon eksoplaneetta saattaa olla pinnanmuotoja myöten maapallon kaltainen "rinnakkaisen kehityksen vuoksi" ("Miri"), erota maapallosta vain siten, että Rooman valtakunta ei tuhoutunutkaan ("Bread and Circuses", bonuksena joukko vainottuja auringonpalvojia, joiden Uhura keksiikin itse asiassa olevan kristittyjä, sillä sun onkin son), saanut kulttuurillisia vaikutteita maapallolta (gangsteriplaneetta jaksossa "A Piece of the Action" ja natsiplaneetta jaksossa "Patterns of Force", jonka yhteydessä Spock tosin huomauttaa, että moinen rinnakkaiskehitys olisi "virtually impossible") tai olla mahdollinen maapallon tulevaisuudenkuva ydintuhon jälkeen, kuten surkuhupaisassa jaksossa "The Omega Glory", jossa kaksi heimoa, valkoihoiset yangs (← yankees) ja aasialaisen näköiset coms (← communists) taistelevat keskenään. Ensiksi mainituilla on hallussaan jopa repaleinen Yhdysvaltain lippu, heidän "palvontasanansa" on freedom ja palvontamenoissaan he lukevat siansaksaksi taantunutta versiota Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksesta, jonka Kirk tietysti tunnistaa.

Mutta kuten sanottua, en puutu lähtökohtaisesti sarjan ilmeiseen terrasentrisyyteen.

Ylempänä mainittu yleiskääntäjä esiintyy erillisenä, mikrofonin näköisenä laitteena kahdessa jaksossa. Jaksossa "Metamorphosis" laite kykenee tulkitsemaan kipinöivää pilveä muistuttavan olennon ajatuksia puheeksi. Kuten James T. Kirk asian ilmaisee: "There are certain universal ideas and concepts common to all intelligent life. This device instantaneously compares the frequency of brainwave patterns, selects those ideas and concepts it recognises, and then provides the necessary grammar." Laite antaa olennolle naisen äänen, sillä "the idea of male and female are universal constants". Edellisen väitteen tapauksessa ei tarvitse edes olla vihainen sosiologi ollakseen eri mieltä, mutta ajatustenluku on joka tapauksessa ainoa keino, jolla kuvatunlainen yleiskääntäjä voi toimia. Tunnettujen kielten tapauksessa vastaava laite voi toimia tietenkin yksinkertaisesti puheentunnis-, konekääntämis- ja puheentuottamistekniikan yhdistelmänä.

Jaksossa "Arena" Kirk joutuu taistelemaan gornin kanssa, mutta osoittaa lopussa moraalisen ylivertaisuutensa säästämällä tämän hengen. Molemmilla on käytössään kannettavat tulkkausvälineet, joiden avulla he kuulevat ja ymmärtävät toisiaan.

Yleiskääntäjä on siis mitä ilmeisimmin ainakin periaatteessa erillinen laite, jonka syntetisoi äänen vastaanottajan kielellä. Tästä voitaisiin päätellä, että niissä kohtauksissa, joissa laite ei eksplisiittisesti ole käytössä ja läsnä on eri lajien edustajia, kaikki todella puhuvat englantia. Jaksossa "The Enterprise Incident" romuluslainen komentaja viittaa puutteelliseen kielitaitoonsa Kirkin kieltäessä olleensa vakoilutehtävässä: "Your language has always been most difficult for me, Captain. Perhaps you have another word for it."  Jaksossa "Space Seed" syväjäästä herätetty Khan mainitsee kuulleensa englantia ja epäilleensä nähneensä unta. Myöhemmin on annettu ymmärtää, että yleiskääntäjä on kaikkialla esiintyvää näkymätöntä teknologiaa, mikä onkin riittävä selitys sci-fi-sarjassa pakollisille kielellisille myönnytyksille.

Jaksossa "Charlie X" Enterprisen miehistö ottaa kyytiin seitsemäntoistavuotiaan Charlie Evansin, joka on ollut neljätoista vuotta yksin jouduttuaan onnettomuuteen, jossa muut ihmiset hänen aluksellaan ovat kuolleet. Hän on kuitenkin oppinut puhumaan kuuntelemalla tietokoneita ja puhumalla niiden kanssa. Myöhemmin toki käy ilmi, että hänen kehitykseensä on mahdollisesti vaikuttanut myös vieraiden olentojen vaikutus, mutta ajatus tällaisesta kielenoppimisesta hyväksytään uskottavana. Ottaen huomioon, millaisia tietokoneet Star Trekin maailmassa ovat, ei tällainen kielenoppiminen tunnu mahdolliselta: ei kukaan voi oppia vierasta kieltäkään pelkästään kuuntelemalla radiota. Charlie kuitenkin puhuu sujuvaa englantia pakollista "is that the right word?" -kysymystä lukuun ottamatta.

Muiden lajien kieliin viitataan jonkin verran. Jaksossa "The Trouble with Tribbles" öykkäröivä klingoni Korax väittää "puolen kvadranttia" opiskelevan klingonia (Klingonese). On syytä mainita, että tässä vaiheessa klingonin kieltä ei vielä ollut "oikeasti" olemassa: kieli kehitettiin varsinaisesti vasta kolmatta elokuvaa varten, vaikka muutama näyttelijä James Doohanin keksimä murahdus kuullaan jo ensimmäisessa elokuvassa.

Mainitun Koraxin lisäksi kaikkien klingonimiesten nimet tuntuvat alkavan k:lla: muita nimiä ovat Kor, Kang ja Koloth,. Ainoa naisklingoni on nimeltään Mara. Tiettyä stereotypisoitumista esiintyy myös vulcanuslaisten nimissä: miesten nimiä ovat Spock, Sarek, Surak ja Stonn, naisten nimiä T'Pau ja T'Pring. Heittomerkin (redundantti?) käyttö kahdessa viimeksi mainitussa on luultavasti kiinan kielen vanhempaan Wade-Giles-romanisaatioon perustuva keino tuoda nimiin visuaalista eksotiikkaa. Kulissien takana jopa väläyteltiin sellaista ajatusta, että kaikki vulcanuslaisten nimet alkaisivat sp:llä, päättyisivät k:hon ja sisältäisivät tasan viisi kirjainta. Jaksossa "This Side of Paradise" Spock antaa ymmärtää, että hänellä olisi myös toinen nimi, mutta hän ei sano sitä, koska kysyjä "couldn't pronounce it". Epäselväksi jää, miksei Spock voisi kertoa nimeään joka tapauksessa. Tiettävästi vulcanuslaisten ääntöelimet eivät ole oleellisesti erilaisia kuin ihmisillä, joten on vaikea kuvitella, miksi pimentoon jäävää nimeä ei voisi periaatteessa sanoa ääneen. Ensimmäisessä elokuvassa Star Trek: the Motion Picture käy ilmi, että hänen nimensä viimeinen äänne on itse asiassa frikatiivi eikä klusiili, mutta siitä lisää toisella kertaa.

Jaksossa "The Paradise Syndrome" Spock pyrkii selvittämään vieraalta planeetalta löytyneen obeliskin tekstien merkityksen: "I must decipher those obelisk's symbols. They're a highly advanced form of cipher writing." Ajatus siitä, että Spock tai ylipäänsä kukaan pystyisi tulkitsemaan vieraan planeetan sivilisaation kirjoitusta tuijottelemalla sitä, on tietenkin utopistinen. Nykygermaanisia kieliä osaava saattaa pystyä päättelemään, että gootinkielinen lause her ist fadr meins merkitsee 'tässä on isäni', ja yhtä lailla indoeuropeisti lähtien siitä oletuksesta, että kyseessä on indoeurooppalainen kieli, pystyy vaivattomasti tulkitsemaan (itse keksimäni, mitään kieltä olemattoman) lauseen padr dadat gibam madrai. Täysin tuntematonta kieltä on kuitenkin kielellisten merkkien ja niiden merkityksen välisen suhteen mielivaltaisuuden vuoksi mahdoton tulkita, vielä vähemmän, jos teksti on kirjoitettu tuntemattomalla kirjoitusjärjestelmällä. Esimerkiksi egyptiläisten hieroglyfien tulkitsemisen mahdollisti vain ja ainoastaan Rosettan kivi ja (oikeaksi osoittautunut) oletus, että kyseisessä kivessä on sama teksti eri kielillä. (Lisäksi hieroglyfeillä kirjoitetun muinaisegyptin myöhäisempää muotoa koptia kirjoitettiin kreikkalaisilla aakkosilla, mikä helpotti huomattavasti hieroglyfikirjoituksen foneemisten piirteiden tunnistamista.) Vielä mahdottomammaksi Spockin yrityksen tekee se, että kyseessä on ilmeisesti vieläpä koodattu teksti ("cipher writing").

Muuta maapallon kielen ovat epäsuorasti läsnä lähinnä päähenkilöiden monimuotoisuutena: Chekov puhuu venäläisittäin murtaen, Scotty puhuu skottilaisella aksentilla ja Uhura, kun Nomad-luotain on tyhjentänyt hänen aivonsa kaikesta tietosta jaksossa "Changeling", puhuu pelkkää swahilia. Onneksi kuitenkin hoitaja Chapel saa hänen toipumaan suhteellisen nopeasti: "Not Swahili, Uhura. In English. The dog has a ball." Seuraavaan jaksoon mennessä Uhura on uudelleenkoulutettu täydellisen kieli- ja ammattitaitoiseksi.

Uhuran aivojen tyhjennystä edeltää kohtuullisen seksistinen sananvaihto, kun Nomad luodattuaan Uhuran toteaa: "That unit is defective. Its thinking is chaotic. Absorbing it unsettled me", johon Spock selventää: "That unit is a woman". Toinen nykynäkökulmasta epäkorrekti sananvaihto tapahtuu jaksossa "The Savage Curtain", jossa Abraham Lincoln (vieraan olion luoma kopio, luonnollisesti) kommentoi Uhuraa seuraavasti: "What a charming negress. Oh, forgive me, my dear. I know in my time some used that term as a description of property." Uhura vastaa: "But why should I object to that term, sir? You see, in our century we've learned not to fear words."

Edellisestä lauseesta tulee mieleen myös Star Trekin tunnuslause to boldly go where no man has gone before, jossa on ns. jaettu infinitiivi (split infinitive): tyylikkäässä englannissa to-infinitiivin tunnuksen to ja itse infinitiivin väliin ei saa tulla mitään. Vakavampi rike on kuitenkin rakenteita uusintava seksistinen no man, joka onkin The Next Generationissa muutettu muotoon no one.

Seuraavassa kirjoituksessa aiheesta käsittelen kuutta ensimmäistä Star Trek -elokuvaa.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Huomioita blogista

Olen pannut merkille, että lukijat ovat löytäneet blogiini yllättävän mielekkäiden hakusanojen avulla. Kvantitatiivisesti kyse ei ole tietenkään suurestä määrästä, mutta kvalitatiivisesta näkökulmasta olen oikeastaan aika tyytyväinen (ja hieman huvittunut).

Alla olevassa listassa on muutamia satunnaisia esimerkkejä hakulausekkeista, joiden kautta blogiini on löydetty:
  • suomi on vaikea kieli en hund
  • suolikulli
  • agricolan oikeinkirjoitus erot
  • koineen kreikka opiskelu
  • latinan kielioppi iii deklinaatio
  • synonyymi sanalle pillu
  • latina painotus sana
  • tarkk'ampuja
  • käytöksen kultainen kirja kiroilu
  • miksi juha ja juhani viettävät nimipäivää juuri juhannuksena
Tällä hetkellä luetuimmat kirjoitukset ovat:
Olen itse asiassa jossain määrin ärsyyntynyt siitä, että raitiolinjojen numerointia aiheuttamaa närkästystäni koskeva kirjoitus on blogini luetuin. (Harkitsin jopa sen poistamista juuri tästä syystä.)

Selvästi vähiten luetut kirjoitukset käänteisessä kronologisessa järjestyksessä:
Elokuumerkintä sivuaa mätäkuuta ja sisältää yhden mielenkiintoisen paljastuksen, johon kannattaa ehkä tutustua.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Ranskan kielen barbaarisuudesta

Kun jokin kieli on täysin kielenulkoisista seikoista johtuen saavuttanut prestiisiaseman, oletetaan usein virheellisesti, että kielessä itsessään on jotain sellaisia ominaisuuksia, jotka oikeuttavat kyseisen aseman.

En toki ole sitä mieltä, etteikö kieliä voisi ylipäänsä laittaa paremmuusjärjestykseen, mutta perusteet eivät voi olla muita kuin käytännöllisiä ja siten täysin kielenulkoisia. Jos esimerkiksi haluaa töihin palvelualalle Helsingissä, on venäjä tai ruotsi järkevämpi kieli opetella ja siten "parempi" kuin esimerkiksi kalamin pandan-pähkinöiden keräilykieli; samaten kiinalaisten kanssa tekemisiin ryhtyvän kannattaa opetella mandariinia eikä pinghuaa; niin ikään historialliselle germanistille tai indoeuropeistille gootti on huomattavasti tärkeämpi kieli kuin afrikaans.

Eräänlaisena vaikeammin hahmotettava perusteena kielten arvottamiseen voi olla myös kielen monimuotoisuus eli esimerkiksi kirjallisuuden määrä, jonka voidaan ajatella lisäävän kielen ilmaisupotentiaalia eri merkitysten, merkitysvivahteiden ja tyylien kirjona.

(Vielä toinen kysymys on se, miten kielen rakenneominaisuudet tai lähinnä ne merkityskategoriat, joita kielessä on pakko ilmaista, vaikuttavat ajatteluun ja käyttäytymiseen, jolloin jotkin kielet saattavat ohjata puhujiaan enemmän tai vähemmän toivottavaan suuntaan.)

Perinteiseen kielten arvottamiseen niiden rakenteen mukaan perustuu vanha jako primitiivisiin isoloiviin kieliin (esim. kiina), hieman kehittyneempiin agglutinoiviin kieliin (esim. turkki, suomi) ja lopulta fuusiokieliin (esim. latina, ranska, saksa): ajatus on se, että kielet kehittyvät yhdestä vaiheesta toiseen, mikä ei sinänsä ole välttämättä täysin väärin, mutta muutos on tällöinkin syklistä. Se, mitä 1700-luvulla saatettiin pitää "täydellisyytenä" esimerkiksi kreikan ja sanskritin tapauksessa, olisi sitä, mitä nykykielitieteilijä voisi pitää johdinten ja taivutuksen "läpinäkyvyytenä". Toisaalta varsinaista yksinkertaisuutta ei ole kai koskaan pidetty tavoiteltavana, koska epäsäännöllisyydethän juuri mahdollistavat kielitaiturien briljeeraamisen osaamisellaan.

Tässä hieman provosoivasti otsikoidussa (ja hitaasti asiaan pääsevässä) kirjoituksessa haluan osoittaa, että kielten piirteiden arvottaminen sinänsä on jokseenkin hölmöä, etenkin kun kielten arvostus ei juuri ikinä perustu kielten rakenneominaisuuksiin. Käytän esimerkkinä ranskaa, sillä kuten hyvin tiedetään, on ranskan kieli kaunista, sivistynyttä ja vaikeaa ääntää. Ranskan synkroniset ja diakroniset ominaispiirteet eivät kuitenkaan asiallisesti juuri vastaa niitä mielikuvia, joita sen kauneuteen ja sivistyksellisyyteen (erotuksena barbariasta) voisi odottaa liitettävän.

En kuitenkaan missään nimessä halua luoda sellaista mielikuvaa, etteikö kukaan saisi tykätä vaikkapa possessiivisuffikseista ja lauseenvastikkeista tai muista kielellisistä ilmiöistä. (Itse tykkään sandhista, UUs-johtimesta ja aivan erityisesti nousevista trikoloneista.) On kuitenkin muistettava, että nämä ovat makuasioita - ja de gustibus non est disputandum!

Vaikka ranskan kieli on "sivistynyttä" nimenomaan suhteessa germaanisiin kieliin, on se latinaan ja latinasta polveutuviin eli romaanisiin kieliin verrattuna varsin germaanissävytteistä: ranska on jopa ainoa romaaninen kieli, joka on nimetty jonkin germaaniheimon mukaan. Ranskassa on enemmän germaanisia lainasanoja kuin muissa romaanisissa kielissä, ja ranskan standardimuodossa on äänteitä, jotka puuttuvat muista romaanisista kielistä ja ovat selvästi germaanisia piirteitä, nimittäin ö- ja y-äänteet sekä kurkku-r.

Ranskan kielen ylivertaisuutta käsittelevää kirjallisuutta.

Aksenttimerkkejä pidetään ranskalle ominaisina (ja itsessään melko hienoina), mutta niiden käyttö on lainattu kreikasta. Ranskassa ne eivät merkitse sävelkorkoa (jota ne eivät ole toki merkinneet pitkään katharevousassakaan) vaan jotain aivan muuta. Akuutti (´), gravis (`) ja sirkumfeksi (^) erottavat schwa-äänteenä tai katona ääntyvän painottoman e:n painollisesta e:stä: merkintä é merkitsee /e/-äännettä ja è /ɛ/-äännettä (esim. mère). Painollinen e merkitään alkuperäisen s:n kadon tapauksissa sirkumfleksillä, esim. fenêtre  fenestre ← fenestra. Muiden vokaalien päällä sirkumfleksi ei vaikuta ääntämykseen, esim. maître  maistre  magister, ja gravis toimii lähinnä muuten homografisten sanojen erottamiseen, esim. prepositio à ja verbimuoto a tai konjunktio ou 'tai' ja interrogatiivipronomini 'missä'.

(Tässä välissä haluan huomauttaa, että apostrofi eli heittomerkki löytyy näppäimistöstä keskimmäisen kirjainrivin, akuutti numerorivin oikeasta reunasta. Niitä ei pidä sekoittaman.)

Aksenttimerkkien kaoottinen käyttö ei ole ainoa ranskan oikeinkirjoituksen erityispiirre. Esimerkiksi ranskan cheval 'hevonen' on monikossa chevaux. Syy tähän on se, että pohjalla olevan muodon chevals l on vokalisoitunut s:n edellä muodostaen a:n kanssa diftongin au (vrt. baijerinsaksan vokalisaatio als  ois). Koska käsikirjoituksissa käytettiin kirjainyhdistelmän us lyhentämiseen x:n näköistä merkkiä, saatettiin monikko kirjoittaa muodossa chevax. Sittemmin x on käsitetty vaihtoehtoiseksi kirjoitusasuksi s:lle, ja sana on muiden vastaavien tapausten lailla saavuttanut nykyisen typerän kirjoitusasunsa.

Mainitusta l-äänteen vokalisoitumisesta seuraavat myös sellaiset vaihtelut kuin latinan sanaan bellus 'kaunis' pohjautuvien muotojen beau ja bel välillä: vokaalin edellä l ääntyy, konsonantin edellä ei. Muutenkin ranskassa on tapana kirjoituksessa merkitä sandhi-ilmiöt, esim. {le homme que elle a vu}  l'homme qu'elle a vu. Tämä on hieman sama kuin jos suomeksi kirjoitettaisiin isämmaallisellekkin.

Sana cheval 'hevonen' tulee muuten latinan sanasta caballus 'kaakki'; latinan equus 'hevonen' on hävinnyt ranskassa olemattomiin. Samoin edellä mainittu bellus edustaa alempaa rekisteriä kuin pulcher 'kaunis', joka on niin ikään kadonnut ranskasta. Ranskan sanojen perusmuodot perustuvat latinan akkusatiiveihin, joten edellä mainittujen latinan sanojen sitaattimuodot voisivat perustellusti olla caballum ja bellum, joiden nasalisoitunut loppuvokaali on sittemmin hävinnyt muun sijataivutuksen ohella. (Tämä liittyy myös siihen, miksi ranskalaiset eivät enää erota maskuliinia neutrista.) Latinan kolmannen deklinaation sanojen tapauksessa ranskankieliset vastineet selvästi heijastavat ns. taivutusvartaloa, esim. pont tulee muodosta pontem eikä pons. Joka tapauksessa ranskalaiset siis puhuvat tässä suhteessa tyyliin me saw him.

Suomalaiset ovat tunnettuja (historiallisesta) kyvyttömyydestään ääntää sananalkuisia konsonanttiryppäitä, mistä seuraavat sellaiset sanat kuin kaunis, ruuvi ja murteellinen rosentti. Ranskalaiset ovat kärsineet samantyyppisestä ongelmasta, mutta ovat yhdistelmän yksinkertaistamisen sijaan ratkaisseet sen proteettisella vokaalilla, esim. scribere escriver  écriver 'kirjoittaa'. Kuten nykyranskan muoto osoittaa, on konsonanttirypäs lopulta yksinkertaistettu joka tapauksessa.

Ranskan kielen lukujärjestelmä poikkeaa latinasta, jossa kullakin kymmenellä on oma nimityksensä sataan asti: latinaksi 'seitsemänkymmentä' on septuaginta, 'kahdeksankymmentä' octoginta ja 'yhdeksänkymmentä' nonaginta. Nykyranskassa 'seitsemänkymmentä' on kuitenkin soizante-dix eli sananmukaisesti 'kuusikymmentäkymmenen', 'kahdeksankymmentä' on quatre-vingt eli 'neljäkaksikymmentä' ja 'yhdeksänkymmentä' on quatre-vingt-dix, sananmukaisesti 'neljäkaksikymmentäkymmenen'. Belgialaiset sanovat septante 'seitsemänkymmentä' ja nonante 'yhdeksänkymmentä' mutteivät kuitenkaan yllä täsmällisyydestään tunnettujen sveitsiläisten tasolle, jotka käyttävät toisinaan myös sanaa huitante 'kahdeksankymmentä'.

Ranskassa polaarinen eli kyllä/ei-kysymys voidaan muodostaa pelkän intonaation lisäksi germaanisista kielistä tutulla käänteisellä sanajärjestyksellä elle a vu cet homme a-t-elle vu cet homme? ja hassulla est-ce qu'elle a vu cet homme?, joka kääntyy sananmukaisesti 'onko se, että hän näki tämän miehen?', puhumattakaan suorastaan vähä-älyiseltä kuulostavasta ilmaisusta qu'est-ce que c'est? 'mikä se on?', sananmukaisesti 'mikä on se, joka se on?'. Oma lukunsa on myös ranskan verbitaivutus ylipäänsä, joka tuo mieleen lähinnä jonkun bantukielen.

Listaa voisi luultavasti jatkaa vaikka kuinka pitkälle, ja kaikenlaisten hassujen teorioiden "todistaminen" kirsikoita poimien ja vahvistusvinoumaa hyödyntäen onkin yleensä hauskaa. Lopuksi on vielä sanottava, etten tietenkään ole oikeasti sitä mieltä, että ranskassa olisi kielenä jotain erityistä vikaa. Oikeastaan ainoa asia, jota en ymmärrä, on se, että niin monet (naiset) tuntuvat pitävän ranskaa kauniimpana kielenä kuin esimerkiksi saksaa ja suomea "rumana".

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Caesarin kolmannesta persoonasta

Kuten luultavasti kaikki tietävät, roomalainen sotapäällikkö ja valtiomies Gaius Iulius Caesar (100 - 44 eKr.) ei kirjoittanut sotamuistelmiaan Gallian sodasta (de bello Gallico) minä-muodossa vaan kolmannessa persoonassa. Koska kyseinen teos on kuulunut kautta aikain latinan kielen opintoihin, on asia tullut jossain määrin myös osaksi populaarikulttuuria ja aiheuttanut sitä kautta joitakin väärinkäsityksiä ja ylitulkintoja, jotka lukija tämän kirjoituksen luettuaan voi ehkä välttää.


Gallian sodan alku on jostain syystä niin tunnettu ja mieleenpainuva, etten koe voivani jatkaa aiheesta ennen kuin olen siteerannut sen (ulkomuistista, tietenkin):
Gallia est omnis divisa in partis tris, quarum unam incolunt Belgae, aliam Aquitani, tertiam qui ipsorum lingua Celtae, nostra Galli appellantur. Hi omnes lingua, institutis, legibus inter se differunt. (Gal. 1,1,1-2)

'Gallia jakaantuu kokonaisuudessaan kolmeen osaan, joista yhtä asuttavat belgit, toista akvitaanit ja kolmatta ne, joita omalla kielellään kutsutaan kelteiksi, meidän kielellämme galleiksi. Nämä kaikki eroavat toisistaan kielen, lakien ja tapojensa osalta.'
Teoksensa alussa Caesar kuvailee Galliaa ja sen asukkaita ja siirtyy sitten varsinaisiin sotatapahtumiin. Seuraava lainaus (ei enää ulkomuistista) on melko tyypillinen esimerkki tavasta, jolla hän kirjoittaa itsestään:
His de rebus Caesar certior factus et infirmitatem Gallorum veritus, quod sunt in consiliis capiendis mobiles et novis plerumque rebus student, nihil his committendum existimavit. (Gal. 4,5,1)

'Saatuaan tietää näistä asioista ja peläten gallialaisten ailahtelevuutta, sillä he ovat nopeita tekemään johtopäätöksiä ja ovat tavallisesti kiinnostuneita uusista asioista, Caesar arvioi, ettei heidän haltuunsa pidä uskoa mitään.'
Yllä olevan tekstin voi periaatteessa muuttaa helposti minä-muotoon poistamalla sanan Caesar ja muuttamalla sanan existimavit muotoon existimavi. Caesar käyttää kuitenkin myös ensimmäistä persoonaa, kuten käy ilmi seuraavasta:
Cum esset Caesar in citeriore Gallia in hibernis, ita uti supra demonstravimus, crebri ad eum rumores adferebantur litterisque item Labieni certior fiebat omnis Belgas, quam tertiam esse Galliae partem dixeramus, contra populum Romanum coniurare obsidesque inter se dare. (Gal. 2,1,1)

'Kun Caesar oli tämänpuoleisessa Galliassa talvileirissä, kuten ylempänä kerroimme, hänen luokseen kiiri nopeasti huhuja, ja hän sai tietää myös Labienuksen kirjeistä, että kaikki belgit, joiden mainitsimme muodostavan kolmannen osan Galliasta, juonivat Rooman kansaa vastaan ja vaihtoivat keskenään panttivankeja.'
Caesar viittaa kirjoittajapersoonaansa monikon ensimmäisessä persoonassa, joka on ennemmin pluralis modestiae kuin mikään pluralis maiestatis. Nykyään käytetään tieteellisessä kirjoittamisessa toisinaan me-muotoja, joiden katsotaan viittaavan tekijän lisäksi lukijaan; klassisessa kirjallisuudessa muoto viittaa kuitenkin vain kirjoittajaan.

Yllä lainatut otteet ovat mielestäni hyvin kuvaavia ja riittäviä esimerkkejä paitsi Caesarin tavasta kirjoittaa itsestään myös hänen tavastaan kirjoittaa ylipäänsä, vaikka käännökseni eivät välttämättä tee oikeutta hänen kirjallisille ansioilleen. Joka tapauksessa hänen kirjoitustyylinsä saattaa tuntua monessa suhteessa yllättävänkin modernilta, mikä tietenkin johtuu siitä, että hän on nykyaikaisen asiatekstin tyylillinen esikuva.

Käsittelen seuraavaksi joitakin tapauksia, joissa viitataan Caesarille ominaiseksi otaksuttuuna tapaan puhua tai ainakin kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa.

Suurelle yleisölle Caesar lienee tutuin Asterix-sarjakuvista. Albumissa Le Domaine des dieux  (1971, suom. Jumalten rannan nousu ja tuho) käydään seuraavanlainen keskustelu (oleellisen kohdan osalta ks. myös kuva ylempänä):
CAESAR: Je vais vous faire quelques petits commentaires: en Gaule, après que Vercingétorix eut été vaincu, il déposa ses armes aux pieds du glorieux chef...
CAESAR: ...qui occupa toute la Gaule. Toute? Non! Un petit village peoplé d'irreductibles barbares osa, et ose encore lui résister!
ROOMALAINEN #1: De qui parle-t-il?
ROOMALAINEN #2: De lui. Il parle toujours de lui à la troisième personne.
ROOMALAINEN #1: Il est formidable!
CAESAR: Qui ça?
ROOMALAINEN #1: Ben... vous!
CAESAR: Ah! ...Lui!
Latinaa lukenut ymmärtäisi vitsin ilman kömpelösti dialogiin istutettua selitystäkin, mutta asiallisesti ei ole tietenkään mitään syytä olettaa, että Caesar olisi oikeasti puhunut näin.

Jokke käsittelee blogissaan William Shakespearen näytelmää Julius Caesar ja sanoo seuraavasti:
"Kajander lisäksi käyttää Brutus nimestä alkuperäisestä ja latinasta poikkeavaa genetiiviä Bruton, latinassa genetiivi on Bruti ja Shakespearella sana on perusmuodossa englannin mukaan eli Brutus, josta suomeksi kuuluisi olla Brutuksen. Shakespearella esimerkiksi Caesarin viimeiset sanat Brutukselle: CAESAR. Et tu, Brute?- Then fall, Caesar! Dies.

Kajanderilla Sinäkin, Brutus? Kaadu sitten Caesar.

Pidän parempana muotoa: Sinäkin Brutukseni.

Shakespeare muuten käyttää muotoa Brute, joka on latinan vokatiivi, puhuttelumuoto.

Shakespeare tajuaa lisäksi (Caesarin teoksen Gallian sodan perusteella, Jokken arvaus -ei tieto :), että Caesar puhuu itsestään kolmannessa persoonassa.
Tämä taso minusta puuttuu Kajanderilta (tai sitten en vaan ymmärrä)."
(Muoto Bruton 'Brutuksen' selittynee sillä, että Cajander on liittänyt sijapäätteen latinan sanavartaloon. Muoto on vähintään yhtä perusteltu kuin Brutuksenkin, jossa on ylimääräinen k.)

En tiedä, miten Then fall, Caesar! voitaisiin varsinaisesti käsittää muuksi kuin itsensäpuhutteluksi. Dies 'kuolee' ei kuulu repliikkiin vaan kuvaa henkilöhahmon toimintaa. Joka tapauksessa Jokke nostaa kolmannen persoonan käytön sellaiseen yhteyteen, johon se ei nähdäkseni kuulu.

Nimimerkki Ruukinmatruuna viittaa itseensä säännöllisesti kolmannessa persoonassa. Kirjoittaja on sekä valottanut asiaa oma-aloitteisesti että vastannut asiaa koskeviin tiedusteluihin:
  • "Todettakoon ensialkuun, että päätekstin essee oli juuri sitä lajia, miksi ruukinmatruuna kirjoittaa anonyyminä ja kolmannessa persoonassa. Se oli äärimmäisen vaarallista ja hyvin helposti väärintulkittavissa olevaa tekstiä [...]" (lähde)
  • "Kirjallinen tehokeino. Jo Caesar harrasti sitä aikoinaan. Se on tapa depersonalisoida kirjoittaja." (lähde)
  • "Samasta syystä kuin Caesar 'De bello Gallicossa.'" (lähde)
Caesar ei tietenkään puhu itsestään kolmannessa persoonassa siksi, että hän pyrkisi suojelemaan itseään. Kyse on kyllä varmasti depersonalisoinnista siinä mielessä, että se luo historiankirjoitukselle sopivan objektiivisuuden tunnun, mutta tämä kuuluu tyylilajiin, kuten alempana selviää. Ruukinmatruunan tapa kirjoittaa on joka tapauksessa hyvin toisenlainen, sillä hänhän ei kirjoita historiaa vaan esseitä. Ruukinmatruuna ei myöskään ylipäänsä kirjoita tapahtumista, joihin hän on itse osallistunut, ja, toisin kuin Ruukinmatruuna, Caesar viittaa itseensä kirjoittajana nimenomaan ensimmäisessä persoonassa (kuten ylempänä osoitimme). Olisi hyvin epäcaesarmaista mutta hyvin ruukinmatruunamaista, jos Antti kirjoittaisi tätä blogia viitaten itseensä kolmannessa persoonassa.

Demin keskustelupalstalla joku pitää kolmannessa persoonassa puhumista "Caesar-egoiluna". Tähän ajatukseen liittynee myös se, että Silvio Berlusconi "otti Caesarilta mallia" viitatessaan eräässä yhteydessä itseensä kolmannessa persoonassa, sillä "[m]yös Antiikin Rooman keisari Julius Caesar kirjoitti itsestään 'hänenä' kirjassaan Gallian sota". Tämä on tietysti täysin turhanpäiväinen vertaus, mutta muuta Iltalehdeltä tuskin kannattaakaan odottaa.

Mutta mihin Caesarin kirjoitustapaa tulisi verrata? Nykyään muistelmat on toki tapana kirjoittaa ensimmäisessä persoonassa, mutta Caesarin kirjalliset esikuvat olivat jotain muuta.

Historiankirjoituksen isänä pidetty Herodotos (n. 484 - 425 eKr.) viittaa itseensä ensimmäisessä persoonassa, mutta hän ei olekaan kuvaamissaan tapahtumissa mukana, vaan esiintyy vain jutunkertojana, joka "kertoo kerrottua":  ἐγὼ δὲ ὀφείλω λέγειν τὰ λεγόμενα, πείθεσθαί γε μὲν οὐ παντάπασιν ὀφείλω 'minun tähtyy kertoa kerrottua, muttei minun kaikkea uskoa tarvitse' (7,152,3). Herodotoksen viittaus itseensä kolmannessa persoonassa teoksensa alussa on verrattavissa mihin tahansa nykyaikaisiin tekijätietoihin (kukaan ei esimerkiksi merkitse "minä laadin tämän" vaan "laatinut se-ja-se").

Herodotosta nykynäkökulmasta yleensä parempana pidetty Thukydides (n. 460 - 396 eKr.) kirjoitti historiikin peloponnesolaissodasta, johon hän itsekin otti osaa ateenalaisena sotapäällikkönä. Teoksen alussa on vastaava tekijämerkintä kuin Herodotoksellakin: Θουκυδίδης Ἀθηναῖος ξυνέγραψε τὸν πόλεμον τῶν Πελοποννησίων καὶ Ἀθηναίων [...] 'Thukydides Ateenalainen on kirjoittanut peloponnesolaisten ja ateenalaisten välisen sodan historian [...]' (1,1,1). Thukydides tuo tekijyytensä esille myös toistuvassa formulassa, josta esimerkiksi käy ὅ τε χειμὼν ἐτελεύτα οὗτος, καὶ τέταρτον ἔτος τῷ πολέμῳ ἐτελεύτα τῷδε ὃν Θουκυδίδης ξυνέγραψεν 'ja päättyi tämä talvi ja neljäs vuosi tässä sodassa, jonka historian Thukydides on kirjoittanut' (3,25,2).

Kirjoittajapersoonaansa Thukydides viittaa Caesarin tapaan ensimmäisessä persoonassa, kuten alla lainatussa kääntäjän unelmassa:
καὶ ὅσα μὲν λόγῳ εἶπον ἕκαστοι ἢ μέλλοντες πολεμήσειν ἢ ἐν αὐτῷ ἤδη ὄντες, χαλεπὸν τὴν ἀκρίβειαν αὐτὴν τῶν λεχθέντων διαμνημονεῦσαι ἦν ἐμοί τε ὧν αὐτὸς ἤκουσα καὶ τοῖς ἄλλοθέν ποθεν ἐμοὶ ἀπαγγέλλουσιν: ὡς δ᾽ ἂν ἐδόκουν ἐμοὶ ἕκαστοι περὶ τῶν αἰεὶ παρόντων τὰ δέοντα μάλιστ᾽ εἰπεῖν, ἐχομένῳ ὅτι ἐγγύτατα τῆς ξυμπάσης γνώμης τῶν ἀληθῶς λεχθέντων, οὕτως εἴρηται. (1,22,1)

'Ja koskien sitä, millaisia puheita kukin piti joko vasta aikoessaan ryhtyä sotaan tai sitä jo käydessään, on ollut vaikeaa tarkasti muistaa sanotut asiat, sekä minun sitä, mitä itse kuulin, että niiden, jotka muualta ovat minulle kertoneet. Kukin on laitettu puhumaan siten, miten olen katsonut heidän täytyneen puhua käsillä olleista asioista, mutta olen kuitenkin pitäytynyt mahdollisimman lähellä kokonaiskäsitystä siitä, mitä on todella sanottu.'
Thukydides muistuttaa lukijaa tekijyydestään myös alkaessaan kertoa Nikiaan rauhan jälkeisestä ajasta:
γέγραφε δὲ καὶ ταῦτα ὁ αὐτὸς Θουκυδίδης Ἀθηναῖος ἑξῆς, ὡς ἕκαστα ἐγένετο, κατὰ θέρη καὶ χειμῶνας, μέχρι οὗ τήν τε ἀρχὴν κατέπαυσαν τῶν Ἀθηναίων Λακεδαιμόνιοι καὶ οἱ ξύμμαχοι, καὶ τὰ μακρὰ τείχη καὶ τὸν Πειραιᾶ κατέλαβον. (5,26,1)

'Sama Thukydides Ateenalainen kirjoitti myös nämä tapahtumat järjestyksessä, miten mikin tapahtui kesinä ja talvina kunnes spartalaiset ja heidän liittolaisensa panivat lopun ateenalaisten vallalle ja valloittivat pitkät muurit sekä Peiraiuksen.'
Ellei yllä oleva lainaus olisi viidennen kirjan keskeltä, voisi sitä pitää melkein jonkinlaisena also available from the same author -tyyppisenä mainoksena. Kun Thukydides mainitsee itsensä ensimmäistä kertaa, hän myös mainitsee olevansa kirjailija (4,104,4):
οἱ δὲ ἐναντίοι τοῖς προδιδοῦσι, κρατοῦντες τῷ πλήθει ὥστε μὴ αὐτίκα τὰς πύλας ἀνοίγεσθαι, πέμπουσι μετὰ Εὐκλέους τοῦ στρατηγοῦ, ὃς ἐκ τῶν Ἀθηνῶν παρῆν αὐτοῖς φύλαξ τοῦ χωρίου, ἐπὶ τὸν ἕτερον στρατηγὸν τῶν ἐπὶ Θρᾴκης, Θουκυδίδην τὸν Ὀλόρου, ὃς τάδε ξυνέγραψεν, ὄντα περὶ Θάσον (ἔστι δὲ ἡ νῆσος Παρίων ἀποικία, ἀπέχουσα τῆς Ἀμφιπόλεως ἡμίσεος ἡμέρας μάλιστα πλοῦν), κελεύοντες σφίσι βοηθεῖν.

'Pettureita vastassa olevat olivat lukumääränsä vuoksi niin vahvoilla, ettei portteja avattaisi heti, ja he lähettivät yhdessä sotapäällikkö Eukleen kanssa, joka oli tullut Ateenasta heidän avukseen puolustamaan paikkaa, avunpyynnön toiselle Traakian sotapäällikölle, Thasoksella olevalle (saari on Pariolaisten siirtokunta, puolen päivän matkan päässä Amfipolista) Thukydideelle, Oloroksen pojalle, joka on kirjoittanut tämän historian.'
Yllä lainatusta kohdasta alkaen Thukydides kirjoittaa itsestään samalla tavalla kuin muistakin henkilöistä eli samalla tavalla kuin Caesar.

Thukydideen historia päättyy siihen mistä Ksenofonin (n. 430 - 355 eKr.) historiateos alkaa: Ksenofon jopa liittää tekstinsä saumattomasti Thukydideen tekstiin aloittamalla sanoilla μετὰ δὲ ταῦτα 'tämän jälkeen'. Ksenofonin tunnetumpi teos on kuitenkin Anabasis eli Kyyroksen sotaretki, jonka tapahtumissa hän on Caesarom ja Thukydiden tapaan itse mukana ja jonka asema kreikanopiskelussa on vastaava kuin Gallian sodalla latinanopiskelussa. Toisin kuin Thukydides, Ksenofon ei erikseen esittele itseään kirjailijana:
καὶ ὁ Κῦρος παρελαύνων οὐ πάνυ πρὸς αὐτῷ στρατεύματι κατεθεᾶτο ἑκατέρωσε ἀποβλέπων εἴς τε τοὺς πολεμίους καὶ τοὺς φίλους. ἰδὼν δὲ αὐτὸν ἀπὸ τοῦ Ἑλληνικοῦ Ξενοφῶν Ἀθηναῖος, πελάσας ὡς συναντῆσαι ἤρετο εἴ τι παραγγέλλοι· (anab. 1,8,14-15)

'Ja Kyyros, ratsastaen vähän matkan päässä sotajoukosta, tähysti molempiin suuntiin katsellen sekä vihollisia että omia joukkojaan. Nähdessään hänet kreikkalaisten joukosta Ksenofon Ateenalainen lähestyi häntä kohdatakseen hänet ja kysyi, käskisikö hän jotain.'
Ksenofon kirjoittaa itsestään hyvin samaan tapaan kuin Caesar, ja aiheensa puolesta teos on muutenkin jokseenkin samankaltainen vaikkakin nykylukijan kannalta luultavasti paljon mielenkiintoisempi.

Primäärilähteitä alkuperäisissä kansipapereissaan.
Vertailun vuoksi mainittakoon, että esimerkiki Sokrateen puolustuspuhe kuuluu eri tyylilajiin, ja siinä Ksenofon on tekijänä läsnä aivan toisella tavalla (vaikkei, toisin kuin Platon, ollut läsnä itse oikeudenkäynnissä):
Σωκράτους δὲ ἄξιόν μοι δοκεῖ εἶναι μεμνῆσθαι καὶ ὡς ἐπειδὴ ἐκλήθη εἰς τὴν δίκην ἐβουλεύσατο περί τε τῆς ἀπολογίας καὶ τῆς τελευτῆς τοῦ βίου. γεγράφασι μὲν οὖν περὶ τούτου καὶ ἄλλοι καὶ πάντες ἔτυχον τῆς μεγαληγορίας αὐτοῦ· ᾧ καὶ δῆλον ὅτι τῷ ὄντι οὕτως ἐρρήθη ὑπὸ Σωκράτους. ἀλλ᾽ ὅτι ἤδη ἑαυτῷ ἡγεῖτο αἱρετώτερον εἶναι τοῦ βίου θάνατον, τοῦτο οὐ διεσαφήνισαν· ὥστε ἀφρονεστέρα αὐτοῦ φαίνεται εἶναι ἡ μεγαληγορία. (apol. 1,1)

'Minusta tuntuu sopivalta muistella vielä, miten Sokrates oikeuteen kutsuttuna käsitteli puolustustaan sekä elämänsä päättymistä. Toki tästä ovat kirjoittaneet muutkin, ja he kaikki ovat onnistuneet vangitsemaan hänen suurisuisuutensa, minkä perusteella on myös selvää, että Sokrates todella puhui niin. Mutta mitä he eivät ole selvästi tuoneet esille on se, että hänestä kuolema vaikutti jo elämää mieluisammalta; tästä seuraa, että hänen suuret puheensa eivät vaikuta kovin viisailta.'
Enemmän sivuraiteille luisumatta voidaan edellä esitettyjen esimerkkien perusteella päätellä, että Caesarin tapa kirjoittaa ei mitä luultavimmin ole mikään hänen oma taipumuksensa vaan yksinkertaisesti kirjallisuudenlajin konventio. Ei ole siis mitään varsinaista syytä alleviivata sitä, että nimenomaan Caesar kirjoitti näin, tai otaksua, että se kertoisi mitään oleellista hänen mahdollisista luonnevioistaan.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Velallinen ja velvollinen

Suomessa on kaksi sanasta velka samoilla johtimilla johdettua sanuetta, jotka kuitenkin eroavat toisistaan niin muodollisesti kuin merkityksiltäänkin. Alla oleva taulukko puhuu puolestaan:

velallinenvelvollinen
velallisuusvelvollisuus
veloittaavelvoittaa
?veloitevelvoite
veloitusvelvoitus

Vasemmassa sarakkeessa olevat sanat liittyvät konkreettisiin rahallisiin velvoitteisiin, oikeassa sarakkeessa kyse on abstraktimmista velvoitteista. Vasemmassa sarakkeessa k:n heikkona asteena on kato, oikeassa v; lisäksi vasemmassa sarakkeessa (historiallisena) kantana on yksikkö, oikeassa monikko (velvollinen  *velvoillinen).

Nykykielessä velka taipuu esim. genetiivissä velan, jossa k:n heikkona asteena on tyypilliseen tapaan kato, vrt. haku : haun, koko : koon, vaaka : vaa'an. Joissakin nykysuomen sanoissa vastaavassa asemassa esiintyy kuitenkin v, esim. puku : puvun, luku : luvun, kyky : kyvyn. Joitakin satunnaisia esimerkkejä esiintyy myös, esimerkiksi sana ruoko, joka taipuu yleiskielessä ruo'on, mutta kkO-johdos on ruovikko eikä **ruo'ikko. Aikoa-verbiin liittyvät puolestaan sanat aivot ja aivoitus.

(Mikäli ääntöpaikan siirtymä kurkusta huulille tuntuu oudolta, löytyy esimerkki englannistakin: sanan laugh loppukonsonantti ääntyy [f], vaikka gh on alkujaan merkinnyt kurkussa äännettävää hankausäännettä kuten saksan sanassa lachen. Muissa olosuhteissa äänne on hävinnyt aiheuttaen edeltävän vokaalin sijaispidennyksen, esim. night /nixt/ → /ni:t/ → /nait/. Toinen esimerkki tulee mieleen venäjästä, jossa pronominaalinen genetiivin pääte -го ääntyy [vo], esim. его ja моего, vrt. muinaiskirkkoslaavin jego ja mojego.)

Mikael Agricolalla tavataan muodot mine aiwoin 'minä aioin', aiwotudh aijat 'aiotut ajat' eli 'määräajat' ja Sydhemein aiwotuxet 'sydänten ajatukset'. Nykyään v:n sisältäviä muotoja vastaavat Agricolan lughun 'luvun', sughun 'suvun' ja pughun 'puvun', mutta soinnillista hankausäännettä merkitsevä gh esiintyy k:n heikkona asteena myös sellaisissa tapauksissa, joissa nykyään on kato, esim. teghen 'teen', neghy 'näy'. Mielenkiintoinen on myös welghileni 'veljilleni' ja welghisteni 'veljistäni'.

Room. 13:11-14 Agricolan kääntämänä.
Sana welca 'velka' esiintyy Agricolalla akkusatiivissa kerran muodossa welan, kaksi kertaa welghan. Muut muodot ovat welghasta 'velasta' ja welghans 'velkansa'. Adjektiivijohdosten vokaalit ovat yllättäen Agricolalla toisin päin kuin nykysuomessa. Esimerkkejä merkityksestä 'velallinen' (raamatulliset lähteet merkitty):
Idkeueijsi lepytte / welgholisten andexianda
Anna meille meiden welkam andexi / ninquin me anname meiden welgholisten.
Ja nijn andexiannaijsim sydemesten caiki meiden welgholisten
Joca ei kennengen warytte te / ioca Welgholistens henen Pantins iellensanda (Hes. 18:7)
ia waadhitta caikia teiden Welgholisian. (Jes. 58:3)
Ja anna meille synnime andexi ninquin me annama meiden welgholisten (Mt. 6:12)
Nin andacat nyt iocaitzelle mite te welgholiset oletta (Room. 13:7)
Elke kellenge welgholiset olgho (Room. 13:8)
...ja merkityksestä 'velvollinen':
Senteden ombi omatundo welghalisesta Rackaudesta sypä heite cwleman (ks. kuva)
Ette hen caiken Lain on welghalinen tekemen. (Gal. 5:3)
Viimeksi mainitussa tapauksessa latinankielinen Raamattu käyttää sanaa debitor ja Martti Lutherin käännös sanaa Schuldig. Agenttinominin debitor 'velallinen' kantaverbi debere on paitsi 'olla velkaa' myös 'täytyä'. Vastaava kaksoismerkitys on ollut tiettävästi myös kantagermaanisella *skal-verbillä (vrt. goot. skulan 'täytyä, olla velkaa'), jonka merkitys on laimentunut ruotsissa ja englannissa tulevaisuutta, velvoitetta ja ehdollisuutta ilmaisevaksi apuverbiksi (ru. skall, skulle ja eng. shall, should). Saksassa tämä verbi ilmenee muodossa sollen 'täytyä', ja siitä johdettu substantiivi muodossa Schuld 'velka, syyllisyys'. Merkitys 'syyllisyys' ja siihen liittyvä 'synti' yhdistyvät 'velkaan' Uuden testamentin kreikassa, jossa ὀφείλημα on 'velka' (← ὀφείλειν 'täytyä, olla velkaa') tai 'synti' aramean samalla tavalla kaksoismerkityksellisen sanan ḥōḇ vaikutuksen vuoksi.

Velallisuus on selvästi ollut suomen kielen käyttäjien mielestä luonteva pitää erillään velvollisuudesta. Varhaisnykysuomessa sanat ovat jakautuneet melko selvästi nykymuotoihinsa, vaikka Renvallin sanakirjassa (1826) sanat welwottaa ja welwotus merkitsevät myös 'veloittaa' ja 'veloitus'. Nykysuomenkielinen tuskin tulee edes normaalisti ajatelleeksi, että sanat liittyvät etymologisesti toisiinsa, eikä sanojen merkityksiin tai oikeinkirjoitukseen onneksi liity varsinaisia kielenhuollollisiakaan "ongelmia".

tiistai 12. marraskuuta 2013

Huumorintajuttomuudestani

Vaikka tämän blogin perusteella ei ehkä uskoisi, huomaan toisinaan olevani patologisen huumorintajuton kieliasioissa. En tarkoita tällä sitä, että pitäisin kieleen perustuvia tai liittyviä vitsejä lähtökohtaisesti huonoina: Fingerpori on mielestäni ainoita seuraamisen arvoisia strippejä Helsingin Sanomissa. Samoin seuraava Dick Fordin limerikki on yksi suosikkejani:
An old classicist somewhat lupine,
Wed a latinist he thought divine.
    They would both conjugate,
    For she grew quite irate,
If he told her he wished to decline.
Huomattava osa kielihassuttelusta aiheuttaa kuitenkin jonkinlaisen lievän vastareaktion, jonka syitä olen yrittänyt pohtia. Harmittomana esimerkkinä tulee mieleen Roman Schatzin joskus jossakin esittämä ajatus, että suomalainen ei rakasta kokonaan vaan vain osittain, koska lauseessa minä rakastan sinua objekti on partitiivissa, joka mukamas ilmaisee osaa kokonaisuudesta. Tämä vitsi perustuu tietenkin vain väärinkäsitykseen partitiivin merkityksestä.

Käsittelen tässä kirjoituksessa muutamia netissä vastaan tulleita asioita yrittäen tajunnanvirran muodossa selvittää, miksi ne eivät ole mielestäni hauskoja. Kaikkea, mitä sanon, ei pidä tulkita kritiikiksi sanan negatiivisessa merkityksessä.

Aloitan melko tunnetusta Differenze Linguistiche -meemistä, joka harmittomimmassa muodossaan osoittaa hauskuuden esim. siinä, että 'ananas' on lukuisilla kielillä ananas mutta englanniksi pineapple tai että 'tietokone' on monella kielellä jotain computerin tapaista mutta ranskaksi ordinateur. Tällaiset vertailut voivat olla vitseinä melko yhdentekeviä, mutta niissä ei ole (hyväntahtoisen) kielitieteilijän näkökulmasta mitään pielessä.

Yleensä minua häiritsevät sellaiset vertailut, joissa huumorin kohteena on saksan kieli, jota symboloi ns. rage face. Näissä tapauksissa kyse ei tyypillisesti ole vain siitä, että saksankielinen sana on eri kuin muissa kielissä (kuten esim. TV : Fernsehapparat -vertailussa, jossa saksaa edustamaan on tosin valittu hieman epätavallisempi yhdyssana osoittamaan kielelle tyypillisenä pidettyä taipumusta yhdyssanamuodostukseen), koska muunkieliset sanatkin saattavat poiketa toisistaan huomattavasti. Tästä löytyy lukuisia esimerkkejä: sana 'perhonen' on italiaksi farfalla, englanniksi butterfly, ranskaksi papillon, espanjaksi mariposa ja saksaksi Schmetterling; 'minä rakastan sinua' on italiaksi ti amo, englanniksi I love you, ranskaksi je t'aime, espanjaksi te quiero ja saksaksi ich liebe dich; 'orava' on italiaksi scoiattolo, englanniksi squirrel, ranskaksi écureuil, espanjaksi ardilla ja saksaksi Eichhörnchen; ja niin edelleen.

Toisinaan tuntuu siltä, että mistä tahansa saa "vitsin" kirjoittamalla saksankielisen ilmaisun isoilla kirjaimilla ja laittamalla sen perään huutomerkkejä.

Vitsit perustuvat tietenkin siihen stereotypiaan, että saksan kieli on jotenkin aggressiivisen kuuloista tai, kuten ylempänä linkattu Know Your Meme -sivustokin kertoo, "gutturaalista" eli kurkkuäänteitä sisältävää. Saksassa onkin kaksi "kurkkuäännettä", ns. Ach-Laut ja kurkku-r, joita ei juuri tavata englannissa tai romaanisissa kielissä espanjaa, ranskaa ja portugalia lukuun ottamatta. Tästä huolimatta kumpikaan näistä äänteistä ei esiinny yllä luetelluissa, suorastaan viettelevän pehmeästi ääntyvissä ilmaisuissa Schmetterling, ich liebe dich tai Eichhörnchen. Muissa edellisten linkkien takaa löytyvissä esimerkeissä esiintyy kurkku-r sanoissa Marienkäfer 'leppäkerttu', Schildkröte 'kilpikonna' (kuten myös ranskankielisessä vastineessa tortue) ja Kugelschreiber 'kuulakärkikynä'. Sanoissa Aschenputtel 'Tuhkimo', Gänseblümchen 'tuhatkauno', empfindliche Haut 'herkkä iho' ja vieläpä Heizkörper 'lämpöpatteri' ei ole kurkkuärrää saati Ach-Lautia.

Luonnollinen syy saksan kielen kliseiseen aggressiivisuuteen on otaksuttavasti Adolf Hitler ja hänen johtamansa Natsi-Saksa, joka aloitti toisen maailmansodan hyökkäämällä Puolaan 1939. Todettakoon, että Hitlerin idiolektiin ei kuulu kurkku-r vaan suomessakin tyypillinen alveolaarinen tremulantti, eivätkä hänen Ach-Lautinsa ole mitenkään erityisen voimakkaita. Molemmat piirteet selittyvät hänen kielellisellä taustallaan. Huomiota herättää hänen tapansa ääntää /r/ sellaisissakin tapauksissa, joissa se normaalisti vokalisoituu, esim. für, geworden.

Differenze Linguistiche -meemejä on toki lukuisia ja monenlaisia, eikä yllä sanottu koske läheskään kaikkia aiheen toisintoja. Kaikesta nillityksestä huolimatta sanottakoon myös, että tämä on mielestäni oikeasti hauska, vaikka siinä onkin periaatteessa sotkettu roomalainen numeraali XCII ja latinan kielen nonaginta duo, joka noudattaa samaa kaavaa kuin englantikin. Hauskempi esimerkki oudosta laskutavasta voisi olla (vanhahtava) tanska, jossa tooghalvfemsindstyve on sananmukaisesti 'kaksi sekä neljä ja puoli kertaa kaksikymmentä'.

(Tämä on myös hauska, vaikkei liitykään mihinkään.)

Jokin aika sitten sosiaalisessa mediassa on levinnyt sanan koira eri muotoja luetteleva kirjoitus, jonka mahdollisesta alkuperäislähteestä en ole täysin varma. Tekstin oletettava ajatus on ainakin tekstiin linkittäneiden ihmisten kommenttien perusteella antaa ymmärtää, että sijapäätteiden, possessiivisuffiksien ja liitepartikkeleiden määrä ja yhdisteltävyys tekevät suomen kielestä käsittämättömän vaikeaa. Kielten välisenä dialogina etenevässä tekstissä esitellään muista kielistä seuraavat muodot:
Englanti: a dog, the dog, two dogs
Swedish:  en hund, hunden, två hundar, hundarna
Saksa: der Hund, ein Hund, zwei Hunde, den Hund, einen Hund, dem Hund, einem Hund, des Hundes, eines Hundes, den Hunden, der Hunden
Näitä muotoja seuraavat suomen sana koira taivutettuna eri sijamuodoissa, omistusmuodoissa sekä yhdistettynä liitepartikkeleihin -kaan ja -ko. Muotoja on yhteensä 268, mihin englanti toteaa "Okay, now you're just making things up!". Suomi on hiljaa ja aloittaa sitten "And now the plural forms...".

Mielestäni englannin kommentti lopussa on itse asiassa täysin paikallaan: huolimatta siitä, että kaikki suomen muodot ovat sinänsä "oikein" muodostettuja, on melko vaikea kuvitella mitään todellista lauseyhteyttä, jossa tulisi kysymykseen vaikkapa sanan koiraksensakokaan käyttö. Liitepartikkelit ovat sitä paitsi monissa suhteissa itsenäisten sanojen kaltaisia: päätteisiin ne yhdistää lähinnä vokaalisointu ja tietenkin se, että ne kirjoitetaan yhteen isäntäsanansa kanssa. Niiden käytön oppiminen on muiden kielten lausepartikkeleiden tavoin haastavaa, mutta ei siinä mielessä, että niiden yhdistäminen minkä tahansa sanan perään olisi jotenkin vaikeaa.

On myös syytä tarkistaa sitä käsitystä, että suomen sijamuodot olisivat muka jokin erityisen merkittävä ongelma suomen kielessä. Millä perusteella koirassa on monimutkaisempi kuin in a dog tai koirille monimutkaisempi kuin for the dogs? Varsinainen vaikeus on se, että sanavartalossa tapahtuu muutoksia, jotka on opittava sanan yhteydessä (esim. käsi, kättä, käden), mutta näiden lisäksi ei sijamuotojen määrällä ole juurikaan merkitystä. Itse sijapäätteet, jotka sentään ovat kaikilla sanoilla muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta samat, on opittava aivan samalla tavalla kuin jonkin toisen kielen prepositiot. Taivutustyyppejä on suomessa toki lukuisia, mutta saksassakin äkkiä laskettuna ainakin viisitoista, ruotsissa reilu puolisen tusinaa. Englannissa ongelmia aiheuttaa lähinnä toisinaan poikkeuksellinen monikonmuodostus, mutta tapaukset ovat onneksi harvinaisia (tai vaihtoehtoisesti hyvin yleisiä ja siten helppoja).

Jos taivutuksen vaikeuksiin liittyvää mukahuumoria pitäisi veistää latinasta, en ottaisi esille sitä, että latinassa on viisi (tai kuusi, tai seitsemän) sijamuotoa, vaan esim. sen, että (täysin säännöllisten) sanojen annus, tempus, lepus ja currus monikot ovat anni, tempora, lepores ja currus tai että (niin ikään säännöllisten) verbien tango, frango ja plango perfektit ovat tetigi, fregi ja planxi.

Omistuspäätteiden osalta on vaikea nähdä, miten koirani ja koirastasi ovat oleellisesti sen ihmeellisempiä kuin my dog ja from your dog. Molemmissa on sama määrä morfeemeja, vaikka järjestys onkin eri. (Edellä mainittu huomio sanavartalon muutoksista pätee toki, sillä omistusliite liittyy nominatiivissa sanavartaloon, esim. käteni.) Tähän liittyen on myös syytä kysyä, että jos englannissa artikkelit a ja the otetaan mukaan eri muotojen luetteloon, miksei myös esim. my, your, his, her, our ja their.

Jos sanan koira eri muotojen lista aiheuttaa latinan ja kreikan opiskelusta peräisin olevan mielikuvan, että suomessa on valtava määrä muotoja, jotka tulee opetella ulkoa, on mielikuva täysin väärä ja mahdollisesti vahingollinen. On totta, että koirani on erilainen kuin keskenään käytännössä samanlaisten kielten mein Hund, min hund ja my dog, mutta jo puhekielinen mun koira vastaa germaanista tyyppiä. Suomalaisten pitäisi suomen kielen myytillisen vaikeuden toistelemisen sijaan rohkaista ja auttaa ulkomaalaisia oppimaan suomea sekä puhua heidän kanssaan mieluummin suomea kuin englantia.

Kotkan murretta käsittelevää Hilppa Kimpanpään kirjoitusta olen kommentoinut jo Potku.netissä, mutta se sopii aiheensa puolesta tässäkin huomioitavaksi. Olen jossain muualla jo maininnut, etten erityisemmin perusta siitä, että murteet alennetaan jonkinlaisen hassun kuriositeetin rooliin. Koen myös rasittavaksi sen, että murrekirjallisuudessa törmää jatkuvasti siihen, että "se ja se ei ole vain murre, vaan elämänfilosofia" ja miten kyseisen murteen puhujat ovat luonteeltaan sellaisia ja sellaisia. Kauderwelsch-sarjassa voi nähdä huomattavia eroja tässä, esim. Bairisch on varsin asiallinen sanaston ja kieliopin kuvauksessaan, kun taas Wienerisch on suorastaan hyödytön.

Kimpanpään kirjoitus on tietysti täysin harmitonta hassuttelua (hyvässä mielessä, ilman sarkastisia taka-ajatuksia), eikä siihen pitäisi suhtautua kauhean kurttuotsaisesti. Se kuitenkin uusintaa ja konstruoi asenteita ja väärinkäsityksiä, joiden soisin katoavan maailmasta. Alla oleva kommentaari ei ole puhtaasti moitittavien seikkojen luettelo, vaikka sitä sellaiseksi voisikin luulla.
"Aspiraatio eli sanojen loppuhenkonen on tuiki tuntematon ilmiö – sen vei kaiketi merituuli mennessään jo aikoja sitten. Siis sanat lääketiede tai täytekaakku lausutaan Kotkassa hieman toisin kuin muualla, puolikas t tai k ei kuulu lainkaan yhdyssanojen välissä."
Aspiraatio on huono termi, koska sillä viitataan yleensä klusiilien eksploosiovaiheeseen yhdistyvään h-äänteeseen (lat. spiritus), esim. eng. tick, cat, kr. θέατρονφαλλός tai skt. dhārakā, Bhagavadgītā (mutta ei kuten suomen tulethan, jossa on peräkkäin kaksi erillistä äännettä). Eräissä sanoissa ja päätteissä esiintyvää sananloppuista haamufoneemia on luontevinta nimittää jäännöslopukkeeksi, ja sen assimiloituessa seuraavan sanan alkukonsonanttiin (vokaalialkuisten sanojen tapauksessa glottaaliklusiiliin) tapahtuvaa kahdennusta rajageminaatioksi. Foneemin kato ei kuitenkaan ole Kotkan murteen erityispiirre siinä mielessä, että se esiintyy laajemminkin itämurteissa.
"Usein toistuva ilmaisu on myös enmiätiijä. Ilmaiusu kuuluu ehdottomasti lausua yhteen niin, ettei sanojen välissä vain ole mitään turhia taukoja tai painotuksia. Jos haluaa korostaa tietämättömyyttään, niin poljento menee suurin piirtein näin. 'ENhänMIÄsittiijä.'"
Vastoin yleistä harhaluuloa tavallisessa puheessa sanojen välissä ei ole taukoja, ja tyhjän tilan jättäminen sanojen väliin kirjoitettaessa on sekin suhteellisen tuore keksintö.
"Tässä kotkankieli muistuttaa rajusti ranskankieltä, jossa kaikki sanat lausutaan usein yhteen ja sanojen ja tavujen lyhentämisvauhti on niin hurja, että hitaita heikottaa. Samankaltaista on myös se, ettei kirjoitusasusta ja ääntämisasusta voi lainkaan päätellä, että kyse on samasta lauseesta tai mistä ylipäätänsä on kyse."
En ihan hahmota, mistä yllä olevassa ylipäänsä on kyse. Itse asiassa yllä olevassa lainauksessa ei ole päätä eikä häntää. Ranskasta tunnettu sanojen yhteensulautuminen johtuu siitä, että normaalisti sananloppuiset ääntymättömät konsonantit ilmestyvät "sitomaan" sanan seuraavaan vokaalialkuiseen sanaan: esim. vous 'te' ääntyy [vu], mutta vous avez 'teillä on' ääntyy [vuzave], vous avez étudié 'olette opiskellut' ääntyy [vuzavezetydie]. (Ilmiö on tuttu myös ei-roottisesta englannista, kuten mainitsin toisaalla.) Tällaista ilmiötä ei näyttäisi esiintyvän Kotkan murteessa.
"Ulkomaalaisenon mahdoton tietää useissa tapauksissa, mikä on verbin perusmuoto. 'Älä huua, ei saa juua, ei sit saa viijä, ei sit saa tuua tai saa juua, saa tuua ja saa viijä.'"
Ensimmäistä tapausta lukuun ottamatta kaikissa esimerkeissä verbin perusmuoto eli infinitiivi on selvästi näkyvissä, vaikka kyseistä verbiä ei entuudestaan tuntisikaan (persoonattomaan rakenteeseen (ei) saa ____ voidaan nimittäin täydentää vain infinitiivi). Kyse lienee ennemmin siitä, että ulkomaalaisen on oletettavasti vaikeaa tietää, että huua on huuda, juua on juoda, viijä on viedä  ja tuua on tuoda. Nämä ovat kuitenkin harvinaisen tylsiä esimerkkejä, sillä ne ovat kuitenkin varsin yksiselitteisiä, ja niiden tunnistamiseen riittää alkeistieto yleiskielen d:n murrevastineista. Hauskempi on esim. pohjalainen pujottaa 'pudottaa', joka voi todella sekoittua johonkin toiseen sanaan.
"Lapsuudesta on mieleeni jäänyt myös kysymys, että 'ottaaks likat seksii', kun mentiin kylää. Kysyjänä oli talon setä, joka halusi tarjota meille pipruja tai keksejä. Jostakin täysin epäloogisesta syystä keksi tai kex lausuttiin ässällä."
Tämä on kieltämättä hauskaa, ja lisähuumoria saa, kun sisällyttää sanavaihtoon sanan pipari toisen merkityksen, mutta tällöin tarjoajana ei voi tietenkään olla mikään setä. "Täysin epälooginen syy" ääntöasuun [seksi], joka on attestoitu muuallakin kuin Kotkassa, lienee ollut ruotsalaisen muodon [ɕɛks] tai sen suomenruotsalaisen vastineen [tʃɛks] approksimointi suomen kielen äännevarannolla (ruotsiksi sana ääntyy toki myös [kɛks]).
"Kirjainpari ts tuntuu tuottavan hieman vaikeuksia kotkalaisille. Meitä lapsi auhattiin silloin josku, että josetnytookiltist niitulee vittaa kintuille. Tai kysyttiin 'onks vatta kipee' tai 'onks vatta täys?'"
Kotkalaiset eivät ole tässä asiassa yksin. Alkuperäinen affrikaatta /ts/ on muuttunut joksikin muuksi liki kaikkialla paitsi joissain kaakkoismurteissa. (Yleiskielisen ääntöasun pohjalla oleva kirjakielen /ts/  perustuu vanhan kirjasuomen kirjoitusasuun tz, joka on tiettävästi merkinnyt /θ:/-äännettä, mutta se on toinen juttu.)
"Kirjainten pois jättäminen, sanojen lyhentäminen, lopputavujen täydellinen hylkääminen sekä äännettäessä sanojen yhteenliittäminen tauotta ovat ilmiselviä kotkalaisen kielen tunnusmerkkejä. 'Kylse on niin ilkiä ihminen, että ihan ilettää' tai 'kylse sitteoli niin kalpia, niin kalpia, että' tai 'enhänmiäsille mitää voi, että meijän äiskä käski panna vaustin päähän' tai 'meijän iski (tai iskä) haluaa suolamakkaraa, mun pitää mennä ostaa sit.' vausti on tietenkin baskeri ja suolamakkara meetvursti."
Sanojen tauottomasta yhteenliittämisestä olikin jo puhetta ylempänä. Sanojen lyhentämisestä suhteessa yleiskieleen on yllä lainatussa kappaleessa vähän huonosti sellaisia esimerkkejä, joita ei voisi pitää suorastaan tyypillisinä elisioina. Ainoa koko tekstistä löytyvä lyhentymä, jota en tunnista omasta kielestäni (joka ei ole siis Kotkan murre), on kiltist < kiltisti. Tämä liittynee siihen, että Kotkan murteessa ei ole jäännöslopuketta: voitaneen yleistää, että jäännöslopukkeeton tavu (CV#) lyhenee jäännöslopukkeellista (CV'#) todennäköisemmin, esim. mulla > mull mutta mulle' > ?mull; vasta > vast, lasta > last, nätistä > nätist, mutta nätisti' > ?nätist. (Käytän tässä setälämäisesti yksinkertaista lainausmerkkiä merkitsemään jäännöslopuketta; kysymysmerkki ilmaisee epävarmaa muotoa.)

Kaikesta yllä sanotusta erottuu ehkä hyvällä tahdolla se pointti, että Kotkan murteen erityispiirteiksi tarjotut murrepiirteet eivät varsinaisesti ole Kotkan murteen erityispiirteitä, ja niiden käsittely vaikuttaa muutenkin suorastaan pintapuolisiin mielikuviin perustuvalta.

Kuten tunnettua, fysiikan, kemian ja biologian lainalaisuudet heittävät fiktiossa häränpyllyä, eikä kielitiede tee tässä suhteessa poikkeusta suuntaan tai toiseen. Hyväntahtoinen närkästykseni on samanlaista mitä skeptikko tuntee lukiessaan "vaihtoehtolääketieteestä", ensihoitaja nähdessään ensiapua TV-sarjassa tai aseharrastaja kuullessaan ilmaisun "itseladattava kertatulikonepistooli".

torstai 7. marraskuuta 2013

Katolinen ja katolilainen

Katolisesta kirkosta puhuttaessa ei voi yleensä välttyä oikeakielisyysharrastajilta, jotka innokkaasti muistuttavat, että katolinen on adjektiivi ja katolilainen substantiivi: on siis väärin sanoa "katolilainen piispa" tai että "Suomessa on niin ja niin paljon katolisia".

Kielitoimiston sanakirja antaa sanalle katolinen merkitykset sekä adjektiivina että substantiivina, vaikka substantiivin kohdalla on merkintä "tavallisemmin: katolilainen". Katolilainen on puolestaan yksiselitteisesti substantiivi, 'kat. kirkon jäsen, roomalaiskatolilainen'.

Suomen katolinen kirkko noudattaa asiassa tiukkaa linjaa. Kirkon nettisivuja tarkasteltaessa löytyy seuraavanlaisia esimerkkejä sanasta katolinen:
Tämä on se ainoa Kristuksen kirkko, jonka me uskontunnustuksessa tunnustamme yhdeksi, pyhäksi, katoliseksi ja apostoliseksi kirkoksi
Katolinen tiedotuskeskus on mukana Helsingin kirjamessuilla
Katoliset periaatteet ekumeenisessa työssä.
Suomessa toimivan katolisen kirkon syvään huoleen on useita syitä
Tiimi on Helsingin katolisen hiippakunnan vapaaehtoisten jäsenten toimintaryhmä
...ja sanasta katolilainen:
Miten tullaan katolilaiseksi?
Astrid Söderbergh Widding OP on katolilainen ja Tukholman maallikkodominikaanien ryhmän vastuuhenkilö.
Jäsenmaksun maksavat katoliseen hiippakuntaan kuuluvat katolilaiset paikalliskirkkonsa talouden tukemiseksi.
Kun katolilainen muuttaa uuteen asuntoon, on paikallaan, että hän pyytää pappia siunaamaan uuden kotinsa.
Katolilaisten määrä on Vatikaanin uusimpien, vuotta 2011 koskevien tilastojen mukaan noussut ensimmäistä kertaa yli 1,2 miljardin.
Mikäli korpuslingvisti tutkisi käsillä olevaa aineistoa selvittääkseen sanojen eroa, hän saattaisi todeta, että sanaa katolilainen ei nähtävästi käytetä attribuuttina ja että sanaa katolinen käytetään pelkästään attribuuttina. Tämä ei vielä osoittaisi jakoa adjektiiviksi ja substantiiviksi, sillä molemmat voivat olla suomessa yksinään predikatiiveja tai subjekteja: tämän voi todeta vaikkapa korvaamalla yllä lainatuissa tapauksissa sanan katolilainen jollain adjektiivilla (esim. sairas, köyhä). Tähän liittyen voidaan myös kysyä, että vaikka katolinen onkin adjektiivi, miksi sitä ei voisi käyttää muiden suomen kielen adjektiivien tavoin, esim. miten tullaan katoliseksi tai katolisten määrä on noussut.

Reijo Pitkärannan Suomi-latina-suomi-sanakirja erottelee säntillisesti sanat katolilainen ja katolinen: ensiksi mainittu on catholicus -i m. (eli substantiivi) ja jälkimmäinen catholicus (eli adjektiivi).

Pieni etymologinen selvitys lienee joka tapauksessa paikallaan. Sanojen katolinen ja katolilainen pohjalla on katolisen kirkon perinnekielen latinan adjektiivi catholicus, joka puolestaan on lainattu kreikan sanasta καθολικός 'yleinen', joka on muodostettu tyypillisellä -ικός-johtimella ilmaisusta καθόλου 'yleisesti, kokonaisvaltaisesti', joka puolestaan koostuu prepositiosta κατά 'alas, myöten' ja genetiivimuotoisesta adjektiivista ὅλος 'kokonainen'.

Suomessa latinan -icus-johdinta vastaa sivistyssanoissa useimmiten -inen, esim. classicus ~ klassinenfoneticus ~ foneettinenpalaeolithicus ~ paleoliittinenGermanicus ~ germaaninen. Viimeksi mainitusta esiintyy kaksi eri muotoa: Germanicus on adjektiivi 'germaaninen', Germanus substantiivi 'germaani'. Tässä ja vastaavissa tapauksissa ero on selvä sekä suomessa että latinassa, mutta sanat katolinen ja katolilainen ovat muodoltaan molemmat selvästi adjektiivinomaisia.

Johdin -inen (vanhemmassa muodossaan josku myös -illinen, mutta siitä enemmän toisella kertaa) on melko neutraali. Sanaan laji pohjautuva -lAinen on kansallisuuksia tai vastaavia merkitessään (suomalainen, venäläinen) yhtä lailla neutraali, mutta aatesuunnista puhuttaessa, esim. brezhneviläinen, taistolainen, halla-aholainen, ehkä toisinaan hieman peijoratiivinenkin (paitsi sanan luterilainen tapauksessa). Molemmat ovat kuitenkin adjektiivijohtimia, vaikka etenkin -maalainen-loppuiset sanat toimivat luonnostaan myös substantiiveina.

Etymologia ei tietenkään ole mikään peruste sille, mikä kielen nykytilan pitäisi olla. On silti syytä kysyä, perustuuko erottelu sanojen katolinen ja katolilainen välillä mihinkään todelliseen tarpeeseen tai perinteeseen, vai onko se, kauniisti sanottuna, hatusta vedetty. Ei ole ennenkuulumatonta, että kielenhuollon nimissä tehdään mielivaltaisia jakoja: esimerkiksi että ja jotta ovat molemmat olleet sekä finaalisia että eksplikatiivisia konjunktioita, mutta huolitellussa nykykirjakielessä vain jotta on finaalinen. Samoin englannissa käytettiin aivan luontevasti I ain't seen nuthin' -tyyppisiä kaksoiskieltorakenteita, kunnes joku keksi, että ne ovat "epäloogisia".

Mikäli nykysuomessa tehtävä ero katolisen ja katolilaisen välillä perustuu vakiintuneeseen käytäntöön, saattaa tämä käytäntö olla havaittavissa myös varhaisnykysuomessa eli 1800-luvun kielessä. Sana katolilainen esiintyy käytettävissäni olevassa korpuksessa 39 kertaa, katolinen 303 kertaa (olen vähentänyt tästä ne tapaukset, joissa se on osa hallitsijan nimeä). Jälkimmäinen on siis ylivoimaisesti yleisempi. Vastaavat substantiivit katolilaisuus ja katolisuus esiintyvät 5 ja 29 kertaa. Sana katolinen esiintyy myös yhdyssanojen alkuosana, esim. katolisaikakausi, katolisuskonto.

Pelkistä määristä ei voida oikeastaan päätellä mitään. On helpointa lähteä oletuksesta, että nykyinen käytäntö pätee myös 1800-luvun aineistossa ja pyrkiä osoittamaan oletus vääräksi. Ensiksi voidaan tarkastella, esiintyykö katolilainen adjektiiviattribuuttina eli varmana adjektiivina. Korpuksesta löytyy 20 tapausta, joista alla muutamia esimerkkejä:
katolilainen papisto
katolilainen oppi
katolilainen epäusko
Helsingin katolilaisen seurakunnan
katolilaisen piispan
Katolisen kirkon nettisivujen käytännön mukaan katolinen ei esiintyisi yksinään substantivoituna adjektiivina. Seuraava askel onkin löytää sana katolinen sellaisessa asemassa, jossa "pitäisi" olla katolilainen. Alla muutamia korpuksesta löytyviä esimerkkejä:
Katoliset saivat oikeuden tulla valituksi Parlamentiin ja päästä valtiovirkoihin
ja katoliset, jotka pitivät paavia hengellisenä päämiehenään.
Katoliset rukoilevat Neitsy Mariata ja pyhiä
katolisiakin kääntyi protestantisuuteen
Molempien sanojen kohdalla siis esiintyy nykyisestä poikkeavaa käyttöä. Yksinään eli substantiivina katolilainen esiintyy 13 kertaa, mutta sanan katolinen esiintymiä vastaavassa asemassa on jopa 51, mikä puhuisi nykyistä käyttöä vastaan. Ongelma johtopäätösten tekemisessä on kuitenkin se, että katolilainen on ylipäänsä korpuksessa harvinainen sana.

Adjektiivin ja substantiivien erottaminen toisistaan ei ole aina selvää, joten on parempi puhua sanojen käytöstä lauseyhteydessä. Yksiselitteisesti tunnistettavissa on sanan käyttö attribuuttina (jolloin se tokin on määritelmällisesti adjektiivi) ja yksinään substantiivin sijassa. Epämääräisempiä ovat tilanteet, joissa sanaa käytetään predikatiivina: onko lause hän on katolinen tulkittava he is Catholic (adjektiivi) vai he is a Catholic (substantiivi)? Asioihin viitattaessa kyseessä voi olla vain adjektiivi, mutta seuraavaan taulukkoon olen laskenut vain selvät tapaukset eli attribuuttina ja substantiivina käytetyt sanat:

katolilainenkatolinen
Attribuuttina:59%64%;
Substantiivina:33%17%
Predikatiivina:8%19%

(Hieman kömpelösti käytetty "substantiivi" on tässä ymmärrettävä yleisnimityksenä sellaisille asemille, joissa sana on välttämättä substantiivi tai ainakin substantiivina käytetty adjektiivi, esim. subjektina, objektina tai genetiiviattribuuttina.)

Molemmat sanat esiintyvät siis useammin attribuuttina kuin substantiivina, mikä kertoo ennemmin siitä, että useammin puhutaan katolisesta kirkosta, katolisesta opista jne. kuin katolilaisista. Erolla jakaumassa, vaikkakin heikosti kallellaan nykykäytännön suuntaan, ei ole erityisen suurta todistusvoimaa, sillä, kuten jo todettua, korpus ei ole suuren suuri.

On toki todettava myös, että esim. Yrjö Koskinen käyttää nuijasodan historiikissaan yksinomaan muotoa katolilainenMaamme-kirjassa sana katolilainen esiintyy kolme kertaa (joka kerta attribuuttina eli adjektiivina), katolinen 31 kertaa; aikakauslehti Mehiläisessä käytetään molempia sanoja sekaisin. En puutu tässä yhteydessä käytöstä poistuneisiin ilmaisuihin katoliikin oppi, katoliikkiläinen, joita myös tavataan varhaisnykysuomessa.

Klassikkokorpuksesta löytyy vain kourallinen tapauksia, joista lähes kaikki ovat Juhani Aholta. Aho vaikuttaa käyttävän johdonmukaisesti sanaa katolinen adjektiivina (attribuuttina) ja sanaa katolilainen substantiivina.

Mitä tästä kaikesta voidaan siis päätellä? Merkitysero muotojen katolinen ja katolilainen ei ole eikä koskaan luultavasti ole ollutkaan yhtä selkeä kuin kirkon itsensä nykykäytäntö. Erottelu ei ole myöskään kielihistoriallisesti perusteltua, millä tietysti olisikin väliä vain asianharrastajille. Mutta onko näille kahdelle eri sanalle tarvetta ja jos on, miksei ole vastaavaa tarvetta erottaa **luterinen ja luterilainen?

(Toinen vastaava tapaus ovat sanat ulkomainen ja ulkomaalainen, joiden sanaluokkaerosta jotkut pitävät kiinni, vaikka jopa suomen kielen lautakunta on todennut, että niiden välille tehty mielivaltainen ero ei ole päätöksestä huolimatta toteutunut käytössä: ulkomaalainen on siis "virallisestikin" myös adjektiivi.)

Eräs kuulemani selitys on se, että katolinen on ymmärrettävä kreikan sanan denotatiivisesta merkityksestä johdetussa teologisessa merkityksessä 'universaalinen' eli 'kokonainen, täydellinen' kuvaamaan kirkon luonnetta. Katolisessa uskontunnustuksessa sanotaankin "pyhän katolisen kirkon" eikä "pyhän yhteisen seurakunnan" kuten luterilaisessa (latinaksi joka tapauksessa sanctam ecclesiam catholicam). Näin ollen kirkko ja sen osakirkot olisivat katolisia ja kirkon jäsen katolilainen eli 'katoliseen kirkkoon kuuluva' tai 'katolista oppia seuraava'. Mikäli sana katolinen ymmärretään näin, on sen käyttö kirkkoon kuulumattomilta yhtä hölmöä kuin puhuminen ortodokseista eli 'oikeaoppisista', mikäli siis kuitenkin pitää omaa oppiaan oikeana. Sanan perimmäisen merkityksen ymmärtäneet ovatkin mieluummin käyttäneet sellaisia ilmaisuja kuin Pauin oppi, Pawillinen ja Pawilaiset.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Mikael Agricola marraskuusta

Toisin kuin edellisen kirjoituksen tapauksessa, tällä kertaa olen ajoissa liikkeellä. Agricola kirjoittaa Rucouskiriassa (1544) marraskuusta seuraavasti:
Talui tuli / iotas pysit.
mite Suui woitti wisust kysy.
Lyhyd on päiue / ia öö on pitke.
kieuhein meno on sangen sitke.
Ele kylue / taicka haureus tee.
ios sine tachto teruen ele.
Telle kwlla wsein sopi kylpe / ninquin
Messue sano / Nyt Sinappi / pippuroita
kynssilaucka / Agrimonia ia Sipuli kelpa-
uat nauttija.
'Talvi tuli, jota pyysit; / mitä kesä voitti, visusti kysy. / Lyhyt on päivä ja yö on pitkä, / köyhien meno on sangen sitkee. / Älä kylvä (ks. alempana) taikka haureutta tee, / jos sinä tahdot terveenä elää. / Tällä kuulla usein sopii kylpeä niin kuin Messue sanoo. Nyt sinappia, pippuria, valkosipulia, maarianverijuurta ja sipulia kelpaa nauttia.'

Sanassa kieuhein /köyhäin/ esiintyvä ieu-trigrafi vastaa toisinaan öy-diftongin lisäksi myös äy-diftongia, esim. kieudhe 'käydä', kieupi 'käy', mötekieumisese 'myötäkäymisessä'.

Edellisellä kerralla kiinnitin huomiota persoonattoman kelpa szöde -rakenteen yhteydessä käytettyihin muotoihin canat ja Linnut. Tällä kertaa pippuroita on ilmiselvä partitiivi, joten Sinappi, kynssilaucka, Agrimonia ja Sipuli voitaneen lukea /sinappii/, /kynsilaukkaa/ jne. Tällä kertaa verbi kuitenkin taipuuu monikossa (kelpauat nauttija), mikä nykysuomalaisen kielitajun mukaan edellyttäisi, että nautittavaksi kelpaavat asiat ovat lauseen subjektina nominatiivissa.

Ohjeet Ele kylue ja Telle kwlla wsein sopi kylpe näyttävät ristiriitaisilta. Teoriassa ongelman voisi ratkaista lukemalla ensiksi mainitiun verbin /kylvä/ eikä /kylve/. On kyllä sinänsä totta, että marraskuussa ei tule enää kylvää mitään, mutta kylvämisen kielto ei oikein istu haureustekojen ja terveenä pysymisen yhteyteen. Vertailun vuoksi heinäkuussa Agricola kieltää kylpemästä, iskemästä suonta ja tekemästä "haureustöitä", kun taas lokakuussa sopii kylpeä, kupata ja iskeä suonta muttei ruveta mihinkään "alla vyön". Toisaalta syyskuussa Agricola kehottaa samassa yhteydessä kylvämään "talvisiementä" sekä iskemään suonta. Sanan kylue yhteydessä esiintyvät sanat eivät siis tässä oikeastaan todista mitään suuntaan tai toiseen.

Jos räikeää epäjohdonmukaisuutta pidetään vähemmän todennäköisenä kuin hieman hassua kehotusta olla kylvämättä marraskuussa, voidaan otaksua, että Agricola kieltää kylvämästä ja kehottaa kylpemään.

Sana kynssilaucka 'valkosipuli' on nykyäänkin käytössä, esimerkiksi erään Helsingissä sijaitsevan ravintolan nimessä. Laukka on germaaninen lainasana ja sisältää alkuperäisen vokaalin toisin kuin ruotsin lök (vrt. myös rauta : röd, kaunis : skön, autio : öde ja gootin vastaavat rauþs, skauns ja auþs). Nykysuomen valkosipuli lienee käännöslaina ruotsin sanasta vitlök. Englannin garlic on käytössä kulunut yhdyssana, jonka alkuosa gar merkitsee 'keihästä' ja laukkaa vastaava loppuosa on sama sana kuin nykyenglannin leek 'purjo', jonka merkitys on huomattavasti kaventunut. Samalta riviltä käy ilmi, että Agricola tuntee myös sanan sipuli, joka pohjautuu ruotsin ja alasaksan kautta latinan sanaan caepula. Sanat laucka ja sipuli eivät esiinny muualla Agricolan kirjoituksissa.

Kylpemään neuvova Messue lienee kristitty Johannes Damaskolainen eli Yuhanna ibn Masawaihi, joka toimi Bagdadissa kalifi Harun al-Rašidin (k. 809) ylilääkärinä; al-Rašidin tieteistä kiinnostunut poika Al-Ma'mun (786 - 833) käännätti Messuella huomattavia määriä Bysantista hankkimiaan kreikkalaisia käsikirjoituksia arabiaksi. James Carrick Moore kertoo teoksessaan The History of the Small Pox (1815) huvittavan tarinan, jossa Messuen vastaanotolle tulee ruoansulatusvaivoista kärsivä pappi. Pappi on ehtinyt jo kokeilla kaikkia Messuen ehdottamia lääkkeitä suurina annoksina, joten tämä kehottaa häntä viimeisenä keinona kääntymään muslimiksi. Mooren mukaan kirkonmiehet voivat noudattaa tätä "lääkemääräystä" oleellisilta osin pidättymällä alkoholista ja pitäytymällä saarnaamisessa, paastoamisessa ja peseytymisessä.