torstai 11. lokakuuta 2018

Kappelista

Minulla on nykyään yllättävän vähän vapaa-aikaa (ylimääräiseen) kirjoittamiseen tai edes (ylimääräiseen) lukemiseen, mutta yritän silti tuottaa tännekin sisältöä, vaikka kirjoituksista tulisikin hieman lyhyempiä.

***

Huuhaa-etymologioille ja antiikin grammaatikkojen etymologioille on tyypillistä, että ne perustuvat sattumanvaraisiin yhtäläisyyksiin yksittäisten sanojen välillä. Tällaisia löytämällä voidaan yhdistää vaikkapa suomen maa lakkaa ja espanjalainen kaupunki Málaga tai suomen kunta ja englannin county, ja käyttää näin saatuja pseudokognaatteja jonkin humpuukiteorian tueksi, etenkin kun tällaisten teorioiden kumoaminen on yleensä huomattavasti vaativampaa kuin niiden tuottaminen.

Oikeat etymologiset tarinat saattavat olla paljon ihmeellisiempiä ja näennäisesti epätodennäköisempiä. Tämä tuli puheeksi, kun istuin pari kuukautta sitten Kappelissa päälläni paita, jonka kuva-aiheena oli Pyhä Martti. Tämä kirjoitus käsittelee Kappelin ja Pyhän Martin kielellistä yhteyttä, vaikka jälkimmäisen teemapäivä onkin vasta kuukauden päästä.

Kappelin sisältä.

On hyvä aloittaa siitä, miksi ravintola Kappelin nimi on juuri Kappeli. Tunnetun tarinan mukaan sokerileipuri Johan Daniel Jerngren rakennutti Esplanadille vuonna 1840 kioskin, jota kirkkomaisen ulkonäkönsä vuoksi alettiin kutsua "kappeliksi". Kioskin (lempi)nimen peri sitten samalle paikalle vuonna 1867 avattu Hampus Dahlströmin piirtämä ravintola. Erään tarinan mukaan paikalla olisi jo aiemmin toiminut "pastoriksi" kutsutun paimenen pyörittämä "kappeliksi" kutsuttu maitokoju, mutta tämä saattaa olla urbaanilegenda.

Tästä päästäänkin siihen, mista sana kappeli ylipäänsä tulee. Esplanadin kioskitoiminnan mahdollisen maitotuotemyynnin perusteella joku voisi ehkä innostua, että kyse onkin varmaan vuohesta, jota tarkoittava latinan sanan diminutiivimuoto capella on. Kirkollisen yhteyden perusteella joku voisi otaksua, että asia liittyy jotenkin siihen, että Ihmisen Poika erottaa vuohet lampaista (Matt. 25:31 - 33). Nämä olisivat molemmat hyviä aiheita aprillipiloiksi.

Leedsin keskiaikakongressin logo (IMC2018).

Suomen sana kappeli tulee kyllä latinasta, ruotsin muodon kapell (ja muinaismuodon kapella) kautta sanasta capella tai oikeastaan cappella, joka on diminutiivijohdos sanasta cappa, joka merkitsee 'viittaa'. Merkityssiirtymä viitasta sivukirkkoon voi tuntua oudolta, eikä se selitykään millään tavanomaisella semanttisella siirtymällä ilman tietoa kielenulkoisesta historiasta.

Pyhä Martti eli Martinus Toursilainen oli roomalainen sotilas, sittemmin Toursin piispa, joka eli 300-luvulla. Legendan mukaan hän leikkasi puolet viitastaan antaakseen sen kerjäläiselle. Tämän jälkeen Kristus ilmestyi Martille unessa ja palautti hänen viittansa ehjäksi, minkä johdosta Martti kääntyi kristityksi. Häntä kunnioitetaan erityisesti köyhien ja kerjäläisten suojeluspyhimyksenä.

Pyhän Martin viitta (tai jokin tähän rooliin päätynyt vaatekappale) eli cappella säilyi merovingikuninkaiden hallussa, ja reliikin huoltajiksi määrättyä papistoa kutsuttiin nimellä cappellani, jonka suomenkielinen vastine olisi kappalainen. Pyhäinjäännöksen säilytyspaikkaa alettiin kutsua sanalla cappella, ja nimityksen käyttöala laajeni edelleen ylimystön keskuuteen käsittämään mitä tahansa yksityiseen asuntoon liitettyä pyhäkköä ja edelleen erillistä rakennusta, joka ei ole varsinainen kirkko.

Mainitsin, että tässä tapauksessa etymologian selvittäminen vaatii tarinan alkupuoliskon osalta erityistä tietoa kielenulkoisesta historiasta. Mikäli aihetta koskevat keskiaikaiset kirjalliset lähteet (esim. Notker Änkyttäjän kirjoittama Kaarle Suuren elämäkerta) olisivat kadonneet, olisi mahdotonta perustellusti (!) yhdistää sivukirkkoa merkitsevä sana viittaa tarkoittavaan sanaan. Näin ollen on myös täysin mahdollista, että joillakin sellaisilla sanoilla, joiden etymologiaa emme kykene selvittämään, voi olla jokin yhtä kummallinen historia. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että kaikenlaiset villit spekulaatiot olisivat minkään arvoisia uuden tiedon tuottamisen kannalta, vaikka ne tuntuisivatkin aihetta tuntemattomien mielestä järkeviltä. Tätä aihetta on käsitellyt Johanna Laakso kirjoituksessaan "Auringon alkuperä ja selityksen lumo".

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Persoonasta

Jossain yhteydessä tuli hiljattain puheeksi sana persoona ja sen mahdollinen etruskilainen alkuperä. Koska en tiedä etrusk(e)ista juuri mitään, päätin selvittää, mistä on kyse ja samalla vaivalla katkaista hiljaisuuden kirjoittamalla lyhyesti aiheesta.

Suomen kielessä persoonalla tarkoitetaan joko yksinkertaisesti 'henkilöä', abstraktimmin filosofisessa mielessä 'tietoisesti ja tarkoituksellisesti toimivaa olentoa' ja kieliopillista kategoriaa, joka ilmenee suomessa verbien finiittimuodoissa, persoonapronomineissa ja omistuspäätteissä. Suomen sana tulee muiden kielten myötävaikutuksella latinan sanasta persona, jota on latinan pitkän käyttöhistorian aikana käytetty kaikissa sanan nykykielistä tutuissa merkityksissä. Konkreettisin merkitys, josta muut merkitykset ovat metonyymisesti johdettavissa, on kuitenkin vuosisatojen saatossa painunut unholaan, nimittäin 'naamio'.

Kreikkalais-roomalaisessa teatterissa näyttelijät pitivät naamioita, joten ei ole mitenkään odottamatonta, että sanan merkitys on ulottunut konkreettisesta naamiosta hahmoon ja siitä henkilöön, joka tavalla tai toisella täyttää jotain roolia, ja rooliin itseensä. Kreikaksi naamio oli πρόσωπον, jolla on pitkälti vastaavat lisämerkitykset kuin latinan sanalla persona.

Roomalaisilta grammaatikoilta on peräisin kekseliäs selitys sanan alkuperälle. Aulus Gellius siteeraa teoksessaan Attikan öitä (5,7) grammaatikko Gavius Bassusta, jonka tulkinnan mukaan persona on johdettu sanasta personare 'kaikua, raikua':
caput [...] et os coperimento personae tectum undique unaque tantum vocis emittendae via pervium, quoniam non vaga neque diffusa est, set in unum tantummodo exitum collectam coactamque vocem ciet, magis claros canorosque sonitus facit. Quoniam igitur indumentum illud oris clarescere et resonare vocem facit, ob eam causam "persona" dicta est "o" littera propter vocabuli formam productiore.
'Pää ja suu ovat kaikkialta naamion peittämänä, ja avoinna äänelle päästä ulos vain yhtä kautta; koska ääni ei harhaile ja leviä ympäriinsä, vaan naamio kokoaa äänen yhteen ainoaan ulostuloaukkoon, tekee se äänestä selkeämpää ja soinnukkaampaa. Koskapa siis tuo vaatekappale tekee äänen selkeäksi ja kovaksi, lausutaan "persoona" pitkällä o:lla sanan muodon vuoksi.'

Selitys o-vokaalin pidentymiselle (persōna mutta persǒnare) ei ole erityisen uskottava, ja teoria vaikuttaa muutenkin lähinnä mielivaltaiselta ad hoc -selitykseltä. Koska johdin -ona näyttäisi esiintyvän muissakin yhteyksissä (matrona sanasta mater, Pomona sanasta pomum, annona sanasta annus), vaikuttaisi siltä, että pohjalla oleva aines voisi olla tyyppiä pers(o). (On toki olemassa myös a-vartaloisia verbejä, joita vastaa a-vartaloinen feminiinimuotoinen substantiivi, esim. cena ja cenare tai caupona ja cauponari.)

Mutta nykyään latinan sanan (mahdolliseksi) etymologiaksi tarjotaan etruskin sanaa φersu. Etruski on sen verran vähän ja huonosti tunnettu kieli, että on syytä kysyä, millä perusteilla kyseiseen etymologiaan on päädytty. Tilanne olisi helppo, jos tiedettäisiin varmasti, että etruskin sana φersu merkitsee naamiota, ja jos latinan sanalle persona ei olisi jotain muuta yhtä uskottavaa etymologiaa. Mutta mitä sanasta φersu ylipäänsä tiedetään?

Koska olin muutenkin kirjastossa, aloitin teoksesta Thesaurus linguae etruscae (1978), josta löytyi seuraava lähdetieto:
φersu Tarq. 5328 (TLE 80) (VI sec.); 5335 (TLE 80) (VI sec.)
Teos ei siis kerro sanan merkitystä vaan pelkästään tiedon siitä, mistä primäärilähteistä kyseinen lekseemi löytyy. Tilasin piirtokirjoitusjulkaisun (johon numerot 5328 ja 5335 viittaavat) erikoislukusaliin, mutta teoksen toimitusta odotellessa vilkaisin myös, mitä hyllystä löytyvä Massimo Pallottinon Testimonia linguae etruscae (TLE) asiasta sanoo:
80. φersu
[...]
80. CIE 5328, 5335. Par. sep. "degli Auguri" (VI saec.), iuxta imag. virorum personatorum, p.
Sana löytyy siis Tarquinian etruskinekropolista, tarkemmin auguurien haudasta, "naamioitujen miesten kuvan vierestä", ja on ajoitettu 500-luvulle eaa.

Muutamien hidasteiden jälkeen edessäni oli irtofoliomuotoinen Corpus inscriptionum etruscarum (1936), josta löytyy mustavalkokuvat kyseisistä kirjoituksista:

CIE 5328, "homini personato a sinistra in pariete summo adscriptus".

CIE 5335, "homini personato a sinistra, inter umerum bracchiumque dextrum et avis supra volantis imaginem".

Naamioitujen hahmojen vieressä lukee tosiaan etruskiaakkosilla (luettava oikealta vasemmalle) 𐌖𐌔𐌓𐌄𐌘 eli φersu. Koska nämä ovat sanan ainoat tunnetut esiintymät, on sanan merkityksen liittyminen naamioon päätelty siis siitä, että se voidaan yhdistää latinan sanaan persona, jonka puolestaan on tästä johtuen päätelty olevan peräisin etruskin sanasta φersu tai tästä johdetusta (hypoteettiesta) adjektiivista *φersuna, jossa siis muuten tunnettu etruskin adjektiivijohdin -na yhdistyy sanaan φersu.

Koska kyseessä ei ole edes ainoa sanalle esitetty etymologia, en edellä sanotun perusteella lähtisi esittämään personan etruskietymologiaa erityisen varmana tietona, siis aivan riippumatta siitä, mitä etruskien naamioiden merkityksestä ja hautausriiteistä muuten tiedetään.

Loppukevennyksenä vielä mainittakoon, että Helsingin yliopiston kirjaston etruskologiahyllystä löytyy jostain syystä myös Helmi Poukan Etruskia suomeksi (1972), jonka sanastosta sanaa fersu (Poukan ortografiaa seuratakseni) ei tosin löydy.

perjantai 22. joulukuuta 2017

Nuntii Latini loppuu, osa 2

Edellisen kirjoituksen jälkeen on tapahtunut käänne, johon ovat varmasti vaikuttaneet Janne Wariksen adressi, Ylen saama palaute ja muualla julkaistut yleisönosastokirjoitukset. Nuntii Latinin toimittajat Reijo Pitkäranta ja Tuomo Pekkanen olivat eilen torstaina tapaamassa Ylen toimitusjohtajaa ja paria muuta henkilöä, minkä tuloksena syntyi (tai kerrottiin) päätös, että ohjelma päättyykin vasta täytettyään 30 vuotta jatkuen kesään 2019 asti. Ohjelma siis loppuu joka tapauksessa, mutta loppumisen ajankohta siirtyi puolellatoista vuodella.

Yle julkaisi klo 15.07 asiasta uutisen otsikolla "Maailman ainoa latinankielinen uutisohjelma Nuntii Latini sai jatkoaikaa":




Vaikka "maailman ainoa" on tietysti liioittelua, huomio kiinnittyy erityisesti leipätekstin toiseen kappaleeseen, jonka kautta annetaan ymmärtää, että lopettamisen taustalla olisi Reijo Pitkärannan, Tuomo Pekkasen ja Virpi Seppälä-Pekkasen arvio, että Nuntii Latini "on tulossa elinkaarensa päähän". Tätä seuraa tieto, että he ovat "kuitenkin halukkaita jatkamaan ohjelman tekemistä vuoden 2019 kevääseen saakka", ikään kuin Yle olisi jotenkin onnistunut taivuttelemaan heidät tähän.




Reijo Pitkäranta lähetti samana päivänä vastineen koskien tiedotteen sisältöä, minkä jälkeen tiedotetta päivitettiin tänään klo 11.20 muuttamalla toinen ja kolmas kappale muotoon "Ylen Luovien sisältöjen johtajan Ville Vilénin mukaan ohjelmaa alusta asti tehneet dosentti Reijo Pitkäranta, professori Tuomo Pekkanen ja Virpi Seppälä-Pekkanen ovat halukkaita jatkamaan ohjelman tekemistä vuoden 2019 kevääseen saakka. Ohjelma täyttää tuolloin 30 vuotta".

On tietysti hyvä asia, että tiedotteen sanamuotoa korjattiin, mutta herää silti kysymys, miksi alkuperäinen muotoilu oli sellainen kuin oli. Oletan, että kyseessä oli tiedotteen ja siihen perustuvan uutisen kirjoittajien tietämättömyydestä syntynyt väärinkäsitys.

Ylen sivuilta löytyy myös varsinainen tiedote samasta asiasta (julkaistu torstaina 15.04), jossa on seuraavat lainaukset Ville Viléniltä:
Olemme saaneet paljon kiitosta Nuntii Latinista ja moni on myös pahoitellut sen päättymistä. Nyt voimme tyydyttää latinaa arvostavien kuuntelijoidemme toiveet ja kenties motivoida ohjelmalle jatkoa maailmalla.

Yle arvostaa professoreiden ja heidän latinistitiimiensä panosta. Ohjelma on elänyt kaikki nämä vuodet heidän henkilökohtaisen ja huippulaadukkaan työnsä varassa.
Ohjelman jatkuminen on tietysti mukava käänne, mutta kuten alussa totesin, ohjelma on edelleenkin päättymässä, eivätkä tähän liittyvät argumentit ole muuttuneet miksikään, joten latinaa arvostavien kuuntelijoiden toiveet tuskin tulivat ainakaan täysin tyydytetyiksi. Tämäkin tapaus kuitenkin todistaa, että palautteella ja aktiivisuudella on merkitystä.

tiistai 28. marraskuuta 2017

Nuntii Latini loppuu

Nykyisen Suomen alueen ensimmäinen kirjakieli on latina. Huomattava osa Suomeen liittyvistä keskiaikaisista asiakirjoista ja muista suomalaisista tai Suomea koskevista keskiaikaisista käsikirjoituksista on kirjoitettu latinaksi, puhumattakaan Suomessa keskiajalla luetusta kirjallisuudesta. Latina on ollut kansainvälinen tieteen kieli pitkälle 1800-luvulle: jopa Elias Lönnrotin ensimmäinen kalevalaista runoutta koskeva teos on kirjoitettu latinan kielellä. Keisarillisessa Aleksanterin-yliopistossa Helsingissä väitöskirjan saattoi tehdä vuodesta 1852 alkaen myös ruotsiksi. Viimeinen jäänne yliopistossa pakollisesta latinasta oli käännöskoe latinasta äidinkieleen pro exercitio.

Vaikka latinan kieli on ollut varhaiskeskiajalta asti sammunut kieli siinä mielessä, että sillä ei ole ollut äidinkielisten puhujien muodostamaa yhteisöä, kuollut se ei ole kuin vasta sitten, kun sen aktiivinen käyttö lakkaa. Latinan luonne enemmän tai vähemmän vakaana kirjakielenä antaakin sille ajallisen ulottuvuuden, joka esimerkiksi englannilta puuttuu. Kieltäkin pitemmälle ulottuu klassisen latinankielisen kirjallisuuden ja antiikin mytologian vaikutus, joka on koululaitoksen kautta muovannut eurooppalaista ajattelutapaa ja taidetta satojen vuosien ajan.

Latinan taito on varmasti edelleenkin välttämätön Euroopan historian, kirjallisuuden ja kirjakielien tutkijalle, mutta sen käyttö varsinaisena kielenä rajoittuu nykyään erikoisaloja (esim. biologia, lääketiede) lukuun ottamatta tatuointehin tai rakennusten seiniin kirjoitettaviin latinankielisiin lauseisiin. Suomessa latinan aktiivisen käytön vuosisataista traditiota on edustanut Ylen vuodesta 1989 lähettämä latinankielinen viikkokatsaus Nuntii Latini, jota ovat toimittaneet vuoroviikoin Reijo Pitkäranta ja Tuomo Pekkanen. Pitkäranta ja Pekkanen ovat myös toimittaneet SKS:n kustantaman Nykylatinan sanakirjan (2006), joka sisältää nykypäivän asioista puhuttaessa tarvittavaa sanastoa. SKS on julkaissut myös viisi Nuntii Latini -nidettä (1992 - 1999), jotka sisältävät latinankieliset uutistekstit englanninkielisine tiivistelmineen ajalta 1.9.1989 - 27.8.1999.



Yle uutisoi viime torstaina, että "Nuntii Latinin viimeinen lähetys kuullaan joulukuun lopulla". (Uutinen löytyy myös englanniksi.) Timo Järvi Yleltä kirjoitti seuraavana päivänä otsikolla "Nuntii Latini ja ohjelman päättymisen murhe". Kirjoituksessa mainitaan "joitakin perusteluja päätöksen taustaksi". Ensimmäinen on strateginen linjaus:
Mediankäyttö muuttuu hurjaa vauhtia, ja Yle haluaa panostaa voimakkaasti uuteen. Tämä on yhtiön strateginen linjaus.
Tämä on tietysti locus communis, sillä uuteen panostamisella voidaan perustella minkä tahansa vanhan lopettaminen. Toinen kohta koskee kuuntelijamääriä:
Nuntii Latinin tavoittavuus radio-ohjelmana on ollut melko marginaalinen. Kuuntelijoita on muutama kymmenentuhatta henkeä viikoittain. Myös kuuntelu Yle Areenan kautta on ollut varsin pientä, vain muutamia satoja kuunteluita viikossa. Toki ohjelmilla on ansioita ja arvoja, joita ei voi mitata kuuntelumäärillä.
Yllä sanotussa ei tietenkään ole mitään odottamatonta. Kommenttikentässä Järvi itse mainitsee vastauksena palautteeseen, että "[p]elkät kuulija- tai katsojamäärät eivät tietenkään yksin vaikuta Ylen sisältöjen jatkumis- tai lopettamispäätöksiin, eivät varsinkaan Yle Radio1:n ohjelmien kohdalla". Viimeinen seikka liittyy Yle Oppimisen tarkoitukseen:
Ylen oppimisen sisältöjä on viime aikoina suunnattu kieltenopetuksesta yleiseen oppimiseen. Latinistien palvelu säännöllisillä uutisilla on ollut poikkeuksellisen hieno oppimisen projekti. Nyt erilaisten kansalaistaitojen ja esimerkiksi digitaitoja kehittävien sisältöjen kysyntä on kovaa.
Tähän on huomautettava, että Nuntii Latini siirtyi vuoden 2014 alusta Yle Oppimiseen, "jotta voisimme tarjoilla paremmin Nuntii Latinin hienon sisällön yleisöillemme", kuten silloinen tuottaja asian muotoili.

Ylempänä siteeratun kirjoituksen kommenttikenttä on auki jouluaattoon asti. Nuntii Latinin pelastamiseksi on ohjelman ulkopuolinen taho perustanut adressin, joka löytyy täältä (englanniksi täältä). Itse ohjelma on kuunneltavissa Yle Areenassa. Laatimani latina-suomi-englanti-saksa-sanasto löytyy Yle Oppimisen verkkopalvelusta.

Kolme vuotta sitten juhlistettiin ohjelman 25-vuotista taivalta. Aiheesta löytyy Ylen sivuilta useampikin juttu: "Nuntii Latini 25 vuotta" sekä "Lahjakkaat latinistit toimittavat uutisia Suomesta maailmalle" ja siitä tekemäni latinankielinen käännös.

Mikäli aihe kiinnostaa enemmän, olen sivunnut tai käsitellyt Nuntii Latinia tässä blogissa seuraavissa kirjoituksissa:

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Viikinkinauhasta

Sosiaalisessa mediassa on kiertänyt uutinen, jonka keskeinen sisältö on, että "Ruotsin viikinkhaudoista löytyi merkkejä islamista" (Ylen uutisotsikkoa lainatakseni). Uppsalan yliopiston astetta rohkeammin otsikoidun lehdistötiedotteen (englanniksi) mukaan "viikinkiajan kuviot olivat kuufalaista kirjoitusta". Lehdistötiedotteesta:
Det som tidigare ansetts vara typiskt vikingatida mönster i silver på vävda band av siden i vikingatida gravar, har visat sig vara geometriska kufiska tecken. I bandens mönster åkallas både Allah och Ali. Det visar ny forskning vid Uppsala universitet. De arabiska tecknen förekommer i gravdräkterna i vikingatida båtgravar, men också i kammargravarnas dräkter på centrala vikingatida platser som Birka i Mälardalen.
En kokoa tähän kirjoitukseen kaikkea, mitä aiheesta on sanottu, vaan käsittelen aihetta omasta näkökulmastani. Kiinnostuneet voivat lukea, mitä varsinaiset asiantuntijat ovat jo ehtineet tuoda esiin, tutustumalla Carolyn Priest-Dormanin blogikirjoitukseen "Viking Age Tablet Weaving: Kufic or Not?" ja Stephennie Mulderin kuudenkymmenen tviitin ketjuun. [Lisäys 31.10.: Mulder on sittemmin myös bloggannut aiheesta.]

Kuufalaisia kirjaimia on löytynyt tiedotteen mukaan useammasta vene- ja kammiohaudasta. New York Timesin jutussa mainitaan erikseen venehauta 36. Kuvaus kyseisen haudan sisällöstä löytyy Else Nordahlin teoksesta Båtgravar i Gamla Uppsala: Spår av en vikingatida högreståndsmiljö (2001) sivuilta 46 - 61; Anita Malmiuksen analyysi haudan tekstiililöydöistä löytyy saman teoksen sivuilta 75 - 91. Haudassa säilyneet tekstiilifragmentit ovat säilyneet kahden ovaalisoljen yhteydessä, mutta jutussa kuvattu nauha ei näytä kuuluvan niiden joukkoon. Nauhan lisäksi lehdistötiedotteesta (ja Ylen uutisesta) löytyy kaavakuva, jonka viereen on asetettu peili:

(Kuva: Annika Larsson, Uppsalan yliopisto.)

Nuolen osoittamassa kohdassa pitäisi siis lukea peilistä katsottuna "Allah", mikä on Annika Larssonin mukaan "en spännande detalj".

Oikeanpuoleinen kaavakuva perustuu ilmiselvästi Agnes Geijerin vuonna 1938 ilmestyneeseen teokseen Birka III: Die Textilfunde aus den Gräbern. Tässä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä muille kuin niille, jotka olettivat, että kyseessä olisi jokin uudempi löytö. Relevantti sivu (83) näyttää seuraavalta:


Lehdistötiedotteen kuvassa näkyvä kuvio on äärimmäisenä vasemmalla, mutta tiedotteessa kuviota on levennetty ylemmässä puoliskossa olevien E-kirjainta muistuttavien muotojen kohdalla. Leventämiseen käytetyt numeroa 6 muistuttavat muodot on otettu alempaa, käännetty 90 astetta ja asetettu kuvion jatkoksi symmetrisesti molemmille puolille. Tämä näkyy selvästi alla olevasta yksityiskohdasta lehdistötiedotteen kuvasta, jossa pistojen suunta odotetusti muuttuu näiden lisäysten kohdalla:


Tiedotteesta ei käy ilmi, mihin tämä muokkaus perustuu. Voi olla, että se on tapahtunut vahingossa spekulatiivisen entisöintityön yhteydessä (ehkä kyseessä on Enköpingin museon sivulla mainittu "nytillverkad skapelse"). Tämän muokatun kuvion perusteella on kuitenkin tehty havainto, että sen peilikuva näyttää arabialaiselta kirjoitukselta, tarkemmin kuufalaisen kalligrafian eräältä muodolta: luettuna peilikuvasta oikealta vasemmalle (tai yllä olevasta kuvasta vasemmalta oikealle) ensimmäinen pystyviiva olisi siis ا eli alif, toinen ja kolmas kaksi kertaa ل eli laam ja neljäs, (takaperoista) numeroa 6 muistuttava merkki ه eli haa, joista muodostuisi yhdessä sana allāh 'Jumala'.

Huomio kiinnittyy siihen, että alif on sidottu sitä seuraavaan laamiin, joten lopputulos muistuttaa ainakin omaan silmääni enemmän kolmea peräkkäistä laamia kuin sarjaa alif-laam-laam. (Käytännössä kokonaisuus muistuttaa vain neljää viivaa.) En löytänyt esimerkkiä tällaisesta sidonnasta kantikkaassa kuufalaisessa kalligrafiassa, mutta vaikka sellaista ei esiintyisi lainkaan, tällainen poikkeama olisi tietysti joka tapauksessa mahdollinen kopiotyössä tai pseudo-kuufalaisessa kirjoituksessa. Kuvion emendaatio vaatisi kuitenkin itsenäisiä perusteita sille, mitä tekstissä on emendaation jälkeen tarkoitus lukea, sillä muutenhan tekstejä ja kuvioita voisi "korjailla" mielensä mukaan, kunhan lopputulos on tarpeeksi kiinnostava. (Yllä viitatun Mulderin mukaan tässä ei lue "Allah", ja tekstin tyyli on muutenkin satoja vuosia myöhäisempää kuin hautalöytö.)

On hyvä vielä tiivistää, mistä julkaistun tiedon valossa tässä "tutkimustuloksessa" on kyse: Birkasta löydetyn nauhan kuvion eri osien yhdistelmä tuo peilin kautta katsottuna Annika Larssonille mieleen kuufalaisilla kirjaimilla kirjoitetun sanan "Allah". Tarkasteltuna kontekstissaan eli vaikka vain muiden julkaistujen kuvioiden yhteydessä kyseessä on hyvällä tahdollakin vain turhan monimutkainen ad hoc -selitys. Mielestäni havainto on sellainen, että sen olisi korkeintaan voinut mainita jollekulle arabialaisen taidehistorian tai paleografian asiantuntijalle, joka olisi voinut sanoa asiasta mielipiteensä. Lehdistötiedote tuntuu lievästi sanottuna liioitellulta, vaikka kaikki julkisuus on kai hyvää julkisuutta.

Tiedotteeseen perustuviin uutisiin kohdistuva kritiikki on kohdannut yllättävän paljon kansan syvien rivien vastustusta. Monilta keskustelijoilta tuntuu unohtuvan, että jutun pointti ei ollut se, että viikingeillä oli ylipäänsä kontakteja arabeihin. Tässä ei ole mitään uutta eikä ihmeellistä, vaikka uusi tutkimus on toki aina tervetullutta. Toinen ilmeisen vaikea asia käsittää on se, että julkaistun Allah-kirjoituksen osoittautuminen kauniisti sanottuna kyseenalaiseksi ei tietenkään tarkoita, että viikingeillä ei olisi ollut tekemistä arabien kanssa.



Muutamat keskustelijat ovat vastanneet ylempänä linkittämääni sosiaalisessa mediassa julkaistuun kritiikkiin antamalla ymmärtää, että blogissa tai Twitterissä sanotulla ei ole merkitystä tieteellisessä keskustelussa. (Lehdistötiedotteilla ja tiedeuutisilla ilmeisesti on.) Bibliometristen kysymysten ulkopuolella argumentin tosiasiallinen arvo ei määräydy siitä, missä muodossa se on julkaistu, vaan esitetyistä perusteluista. Olisi mielestäni jotenkin kohtuutonta vaatia, että johonkin sosiaalisessa mediassa kulovalkean lailla leviävään uutiseen vastattaisiin kirjoittamalla varsinainen tieteellinen artikkeli ja odottamalla sen julkaisua. Todistustaakka on lähtökohtaisesti väitteen esittäjällä, ja tässä tapauksessa esitetylle väitteelle eli sille, että kyseisessä nauhassa lukee "Allah", ei ole esitetty oikeastaan minkäänlaista perustetta. Asia ansaitsee huomiota lähinnä siksi, että kyseessä on hyvä esimerkki siitä, miten uutinen voi lähteä leviämään lähdekritiikkiä vailla olevien ihmisten levittäessä sitä huolimatta siitä, miten paljon faktantarkistuksesta nykyään puhutaan. (Suurempi osuus vastuusta on tietysti toimittajilla. Hieman vastaavia tapauksia viikinkeihin liittyen ovat olleet kuufalaista kaiverrusta sisältävä sormus ja naissoturipäällikkö.) Uutisen leviämisellä on ollut myös se vaikutus, että väitetyn kirjoituksen kiistanalaisuus käsitetään jonkinlaiseksi lieväksi "tutkijoiden erimielisyydeksi". Voi tietysti olla, että todelliset löydöt ovat jotain aivan muuta kuin tuo julkaistu nauha (kuten eräässä Facebook-ryhmässä esitettiin), mutta tässä tapauksessa lehdistötiedotteen kuvavalinta olisi todella omituinen.

Vertailun vuoksi joku voisi esittää, että Vimosesta löytyneeseen, vuoden 160 tienoilta peräisin olevaan kampaan kaiverrettu teksti ᚺᚨᚱᛃᚨ harja todistaa, että muinaiset tanskalaiset opiskelivat suomea post-it-lappumenetelmällä, tai että samasta paikasta löydetyn, 200-luvun loppupuolelle ajoitetun kenkäimen sanat ᚨᛚᚨ ala ja ᛗᚨᚲᛁᚨ makia merkitsevät 'Allahin miekkaa', mikä todistaa tanskalaisten olleen muslimeja jo kolmannella vuosisadalla jälkeen ajanlaskun alun, ja koska sana makja 'miekka' tulee ilmiselvästi suomen sanasta miekka, vahvistaa tämä tulkinta myös edellä mainitusta kammasta esitetyn teorian. (Olen kyllä huomannut aprillikirjoitusteni kohdalla, että tällaisten heittojen suhteen pitää noudattaa äärimmäistä varovaisuutta, sillä on mahdotonta sanoa jotain niin hassua, etteikö sitä voitaisi ottaa tosissaan.)

tiistai 29. elokuuta 2017

Valtioneuvoston tilojen latinaa

Tämä kirjoitus täydentää ja jatkaa aikaisempia vastaavia kirjoituksia (osa 1, osa 2, spin-off, osa 3) asiaankuuluvine historiallisine sivuhuomioineen.

Muistolaatta.
Valtioneuvoston linnan portaikossa on yllä olevassa kuvassa näkyvä muistolaatta, jossa on seuraava teksti:
EUGEN SCHAUMAN
19 16/6 04

SE PRO PATRIA DEDIT
'Eugen Schauman uhrasi itsensä isänmaan puolesta 16.6.1904.' Kyseisellä paikalla Eugen Schauman haavoitti kuolettavasti Suomen suuriruhtinaanmaan kenraalikuvernööriä Nikolai Bobrikovia kolmella laukauksella ja surmasi sitten itsensä kahdella. Päivälehdessä attentaatti uutisoitiin seuraavana päivänä julkaisemalla alla oleva Uudenmaan läänin kuvernöörin tiedote (No 115, 17.6.1904):
Tänään, kesäkuun 3 p:nä (v. l.), klo 11 a. p., Senaatin rakennuksessa, toisen kerroksen portaiden käänteessä, tehtiin murhayritys Suomen Kenraalikuvernööriä ja sotajoukkojen Päällikköä, Kenraaliadjutantti N. I. Bobrikovia vastaan, joka haavottui kolmesta revolverinlaukauksesta. Rikoksentekijä Eugen Schauman ampui itsensä paikalla kuoliaaksi.
Pääesikunnan Kenraalimajuri Kaigorodov.
Helsingissä kesäk. 3 (16) p:nä 1904.
Toisin kuin yllä sanotaan, kyseessä ei ollut revolveri vaan pistooli (Browning M1900). Seuraavana päivänä (No 116, 18.6.1904) ilmestyikin jo ilmoitus kenraalikuvernöörin kuolemasta jatkuen Suomen Venäjään integroitumisen tärkeyttä korostavana nekrologina. Kuolinilmoituksen alku:
Toissayönä klo 1,10 kuoli täkäläisessä kirurgisessa sairaalassa Suomenmaan Kenraalikuvernööri, kenraaliadjutantti, jalkaväen kenraali Nikolai Bobrikoff.
Bobrikov oli tuotu Senaatintalosta ensin virka-asuntoonsa Eteläesplanadin ja Fabianinkadun kulmaan, mistä hänet siirrettiin Kasarmikadulla sijaitsevaan Kirurgiin.

(Svenska Ylen sivuilta löytyy katkelmia vuonna 1992 valmistuneesta aihetta käsittelevästä draamadokumentista Fem skott i senaten, joka tuli viimeksi televisiosta vuonna 2004, kun tapauksesta oli kulunut vuosisata. Attentaatti on kuvattu oikealla tapahtumapaikallaan, ja anakronistinen muistoplakaatti onkin nähtävissä kohdassa, jossa Schauman makaa kuolleena lattialla.)

Juhannuksena Päivälehdessä ilmestyi (No 121, 24.6.1904) pääkirjoitus, jossa käsiteltiin periaatteessa vuodenaikaan täydellisesti sopien valon voittoa pimeydestä ja sitä, miten Suomen kansa on "60-70 pohj. leveysasteilla eläen" tottunut valon ja pimeyden jatkuvaan taisteluun. "Nyt meillä on Juhannus" -teema tulkittiin (oletettavasti aivan oikein) verhotuksi iloitsemiseksi kenraalikuvernöörin kuolemasta, joten Päivälehti lakkautettiin sensuuriviranomaisten toimesta. (Vastaava, tosin aamunkoittoon liittyvä teema löytyy myös myöhemmästä Finlandia-hymnin sanoituksesta, niin Wäinö Solan vapaamuurarillisesta kuin V. A. Koskenniemen yleisesti lauletusta versiosta.)

Mutta takaisin asiaan. Valtioneuvoston istuntosalissa on R. W. Ekmanin 1857 senaatin tilauksesta maalaama vapaa kopio Emanuel Thelningin vuonna 1812 maalaamasta taulusta vuoden 1809 Porvoon valtiopäivistä. Kehyksen alaosassa on seuraava teksti:
LEGES ET INSTITUTA FENNIAE
AB
ALEXANDRO I
CONFIRMATA
COMITIIS BORGOAE
ANNO MDCCCIX
HABITIS.
'Aleksanteri I vahvisti Suomen lait ja laitokset vuonna 1809 Porvoossa pidetyillä valtiopäivillä.' Fraasi leges et instituta Fenniae confirmata on sikäli kiinnostava, että siinä on vältetty Säätytalon päätykolmion vuonna 1903 paikalleen saadun veistoksen vastaavassa lauseessa leges et instituta Fenniæ solenniter confirmatæ esiintyvä kielioppivirhe, jota käsittelin jo aiemmassa kirjoituksessa.

Taustalla Suomen Pankki.
Säätytalon puistikossa on rintakuva, jonka jalustan etupuolella on seuraava teksti:
L. MECHELIN
ÆTATIS SVÆ LXX
'Leo Mechelin 70-vuotiaana.' Takapuolella, jalustan alaosassa puolestaan lukee:
·W. RUNEBERG SCULPSIT·
SOCIETAS PRO HELSINGFORS
HOC LOCO PONENDUM CURAVIT
'Walter Runeberg veisti, Pro Helsingfors -säätiö siirrätti tälle paikalle.' Rintakuva valmistui Mechelinin 70-vuotispäiville vuonna 1909 ja siirrettiin nykyiselle paikalleen vuonna 1943. Mechelin muodosti vuonna 1905 ns. perustuslaillisen senaatin, jonka aikana toteutettiin vuonna 1906 valtiopäiväreformi, eli säätyvaltiopäivät korvattiin yksikamarisella eduskunnalla. Äänioikeutettujen määrä kymmenkertaistui, sillä seuraavan vuoden maaliskuussa pidetyissä eduskuntavaaleissa äänioikeus oli kaikilla 24-vuotiailla suomalaisilla. Samassa yhteydessä naiset saivat ensikertaa täyden äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Reskasta, osa 2

Edellisen Reskaa käsittelevän kirjoituksen jälkeen on paljastunut lisätietoa sekä Backuksesta että Reskan identifikaatiosta 1920-luvun lopulla.

Eräs kommentaattori toi esille, että Backus saattaisi olle Backmanin ravintola, joka toimi Säästöpankin talon (Raatihuoneenkatu 17) toisessa kerroksessa. Vastasin, että ainakin Backman & Tyrylä O/Y on ollut kaupparekisterissä vasta 11.3.1930 alkaen, ja kyseinen talokin on rakennettu vasta 1929. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö Backman olisi voinut toimia ravintola-alalla aiemminkin. Ainakin nimi vaikuttaisi olevan toistaiseksi todennäköisin etymoni.

Joka tapauksessa Jazztyttö kirjoittaa 23.5.1927 (tai oikeastaan yöllä seuraavan päivän puolella):
½ 9 tiden kommo Hilkka och jag från Kauppakoulu och när vi gingo förbi Kirkkopuisto så sågo vi att de sutto där. Vi gick nedför reskan och förbi Panu till "Backus", sedan vände vi om oss och sågo att Steni och Hocku kommo nedåt Rådhusgatan.
(Lihavoinnit minun.)

Tämän perusteella vaikuttaisi vahvasti siltä, että Reska olisi vielä 1927 ollut Hallituskadun (entisen Residenssikadun) eikä Raatihuoneenkadun nimitys. Alla olevaan karttaan (karttapohja lainattu Lydiasta) olen merkinnyt tyttöjen reitin tekstissä mainittuine, numeroituine kiintopisteineen:



Kauppakoulu on sijainnut yhteensä kolmessa eri osoitteessa, jotka ovat Raatihuoneenkatu 6 sekä Birger Jaarlin katu 6 ja 2. Kysyin näiden muuttojen ajankohdista Hämeenlinnan kaupunginmuseosta, mutten ole toistaiseksi saanut vastausta. Lähden siitä oletuksesta, että Kauppakoulu sijaitsi tuolloin Birger Jaarlin kadulla (1, molemmat vaihdoehdot merkitty), josta tytöt tulevat Hallituskadulle Rauhankatua pitkin (myös Kirkkokatu eli nykynen Linnankatu on mahdollinen). Tytöt kävelevät Hallituskatua länteen Kirkkopuiston ohi, jossa he näkevät poikien istuvan (2). He jatkavat "pitkin Reskaa" (3) eli Hallituskatua torin pohjoispuolella ja siitä elokuvateatteri Panun ohi (4). (Elokuvateatteri sijaitsi Kansallisosakepankin talossa eli Raatihuoneenkadun ja Linnankadun eli nykyisen Sibeliuksenkadun kulmassa; konjunktio och mahdollistaa sen, että Panu ei välttämättä sijaitse Reskan varrella.) Tytöt jatkavat "kohti Backusta", kääntyvät ympäri (5) ja näkevät poikien tulevan pitkin Raatihuoneenkatua. Sanan Rådhusgatan käyttö tässä tukee oletusta, että Reska on eri katu.

Tämän perusteella toistaiseksi tunnistamaton "Backus" vaikuttaisi sijainneen Raatihuoneenkadulla torin länsipuolella eli nykyisellä kävelykadulla.