sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Suomenkielisiä limerikkejä

Tiedotusasia: aloitin hiljattain Helsingin yliopiston blogialustalle varsinaiseen tutkimustyöhöni liittyviin asioihin keskittyvän blogin Studia Dimicatoria.

***

Limerikki on englanninkielisen huumorirunouden laji, jonka klassisella muodolla on tarkat määreet niin tavurakenteen, aiheen kuin ensimmäisen säkeen viimeisen sanan sanaluokankin suhteen. Limerikki rakentuu viidestä säkeestä riimikaavalla aabba, joista a-säkeet muodostuvat kolmesta, b-säkeet kahdesta jalasta. Jalat ovat lähtökohtaisesti anapesteja (ti-ti-TAA), mutta ensimmäinen jalka voi olla myös jambi (ti-TAA); lisäksi etenkin a-säkeiden lopussa voi olla yksi tai kaksi ylimääräistä painotonta tavua. Sisällön osalta ensimmäinen säe päättyy yleensä erisnimeen, ja limerikin aihe itsessään on jollain tavalla seksiin liittyvä. Parhaimmillaan viimeinen säe (punch line) päättyy odottamattomaan riimiin. Rytmin korostaminen ja sanojen ajoittainen väärin painottaminen kuuluvat limerikin humoristiseen luonteeseen.

Limerikin tapaista muotoa tavataan muissakin yhteyksissä, esimerkiksi saksalaisen sotilaslaulun "Bomben auf Engeland" säkeistössä, jossa riimikaava on xabba, ja Hobittiin sisältyvässä kääpiölaulussa "Far over the Misty Mountains Cold", joka koostuu anapestien sijaan jambeista.


Prototyyppinen esimerkki varsinaisesta limerikistä on paremmin tieteiskirjailijana tunnetun Isaac Asimovin kynästä (muistinvaraisesti):
A young lady from South Carolina 
Placed fiddle strings 'cross her vagina. 
With the proper-sized cocks,
What was sex, became Bach's
Tocatta and Fugue in D Minor.
(Vähemmän härski englanninkielinen limerikki löytyy tämän kirjoituksen alusta.) 

Suomen kieli ei erityisen hyvin taivu limerikkimittaan, mutta joka tapauksessa limerikkejä on kirjoitettu myös suomeksi. Olen koonnut tähän muutamia esimerkkejä tapauksista, joihin olen törmännyt niitä erikseen etsimättä.

Ensimmäinen on Roope Ankan elämä ja teot -sarjakuvakirjasta (1997, s. 193, suom. Jukka Lindfors), jossa Roope osallistuu ylämaan kisoihin muun muassa lausumalla Dawsonissa oppimaansa "kertovaa runoutta":
Ol' piikasen koti Nebraska,
hänt' piiritti Sipuli-Jaska.
Hänen henkensä tuoksu
sai neitoset juoksuun,
ol' tarpeeton vihkipumaska.
Erisnimessä Nebraska on painotettava keskimmäistä tavua. Loppuheittoiset muodot (ol', hänt') eivät mielestäni ole tarpeellisia rytmin kannalta, mutta luovat ylätyylisyydessään kieltämättä hauskan kontrastin itse sisältöön.

Toinen, muistinvarainen esimerkki painui mieleeni muistaakseni Suomen kuvalehdestä, luultavasti vuodelta 2002 tai vähän sen jälkeen. Limerikki viittaa Kalervo Palsan mainittuna vuonna pidettyyn näyttelyyn Kiasmassa:
Näky tervehtii katsojia junista:
taidenäyttely painajaisunista!
Arkkitehtuurin kalsan
kruunaa taideteos Palsan,
jossa taiteilija hirtetään munista.
Olisin kiitollinen, mikäli joku osaisi nimetä alkuperäisen lähteen tarkemmin.

Lapsille sopivampaa laatua edustavat Reino Helismaan "väli-limerikit", jotka tahdittivat Kipparikvartetin tähdittämää Kotikunnailta-sarjaa (1964). Alla oleva esimerkki on Italia-jaksosta:
Myös on huolehdittava mahasta!
Välipala ei olisi pahasta.
Saat salaatin makuun
nyt kipparin takuun.
Syö pois - älä huolehdi rahasta.
Viimeinen säe ei sisällä minkäänlaista käännettä, riimi on ennalta-arvattava ja kokonaisuus on muutenkin melko tylsä.

"Old Man with a Nose" (Edward Lear).

Lapsille sopivien limerikkien kirjoittajista tunnetuin on eittämättä Edward Lear (1812 - 1888), jonka Book of Nonsense ilmestyi 1846 sisältäen 115 limerikkiä, joiden muodollisesta ja sisällöllisestä tyylistä riittänee yksi tyhjentävä esimerkki:
There was an Old Man with a nose,
Who said, 'If you choose to suppose,
That my nose is too long,
You are certainly wrong!'
That remarkable Man with a nose.
Kirja on hiljattain ilmestynyt Ville-Juhani Sutisen suomentamana nimellä Hölynpölykirja (2016). Alla yllä olevan suomennos (s. 9):
Olipa kerran vanha herra nenineen,
joka sanoi: "Jos tulette siihen tulokseen,
että nenä mitat ylittää,
erehdytte tykkänään
Se oli tuo ihmeellinen herra nenineen.
Sutisen suomennokset eivät erityisemmin vaikuta tavoittelevan limerikeille ominaista rytmiä, ja riimit ovat laimeita (erisnimienkin tapauksessa loppusointu muodostuu sijapäätteestä eikä itse nimestä), minkä tuloksena Learin hölynpöly on mielestäni menettänyt suurimman osan rakenteellisesta estetiikastaan. Learin limerikkien suomentaminen ylipäänsä on tietysti sellainen herkulestyö, että sitä tuskin on reilua arvioida kovin ankarasti.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Isä meidän latinaksi, osa 2

Olen aikaisemmin käsitellyt enemmän tai vähemmän kielididaktisessa tarkoituksessa Herran rukousta eri kielillä. Otsikon mukaisesti tällä kertaa vuorossa on latinankielinen versio, joka poikkeaa huomattavasti siitä, jota käsittelin edellisellä kerralla. Genrensä suhteen tämänkertainen teksti on oikeastaan lähimpänä muinaissaksinkielistä versiota, joka sekin on peräisin evankeliumin eeppisestä sovituksesta.

Kaiken oleellisen tekijästä ja teoksesta, josta tämänkertainen ote on, kertoo Hieronymus teoksessaan De viris illustribus ('kuuluisista miehistä', 84):
Juvencus, nobilissimi generis, Hispanus presbyter, quatuor Evangelia hexametris versibus pene ad verbum transferens, quatuor libros composuit, et nonnulla eodem metro ad Sacramentorum ordinem pertinentia. Floruit sub Constantino principe.
'Jalosukuinen [Aquilinus] Juvencus, espanjalainen pappi, sovittamalla neljä evankeliumia lähes sanasta sanaan heksametrimittaan, kirjoitti neljä kirjaa, sekä samassa mitassa hieman koskien sakramenttien järjestystä. Hän kukoisti Konstantinus [Suuren] valtakautena [(306 - 337)].'

Juvencus mainitsee teoksensa esipuheessa haluavansa laatia pakanakirjailijoiden eeposten veroisen teoksen oikeasta uskosta. Esipuheensa lopussa hän vetoaa pakanallisten runotarten sijaan Pyhään Henkeen ja Jordanin virtaan.

Alla oleva tekstiote (1,590-603) on peräisin Paola Santorellin editiosta (Aquilino Giovenco: Il poema dei vangeli, 2011), joka sisältää myös italiankielisen käännöksen ja kommentaarin.
Sidereo genitor residens in vertice caeli,
nominis, oramus, veneratio sanctificetur
in nobis, pater alte, tui: tranquillaque mundo
adveniat regnumque tuum lux alma reclaudat.
Sic caelo ut terris fiat tua clara voluntas,
vitalisque hodie sancti substantia panis
proveniat nobis; tua mox largitio solvat
innumera indulgens erroris debita pravi;
et nos haut aliter concedere foenora nostris.
Tetri saeva procul temptatio daemonis absit
eque malis tua nos in lucem dextera tollat.
Sic etenim genitor populis delicta remittet,
si vestra alterni vobis peccata velitis
cedere nec durum erratis intendere pectus.
Alla käännökseni, jolla ei pidä katsoa olevan minkäänlaista kaunokirjallista arvoa:

'Isä, joka asut taivaan tähtikannella, rukoilemme, että nimesi kunnioitus pyhittyisi meissä, korkea isä; ja ravitseva valo tulkoon hiljaisena maailmalle ja avatkoon valtakuntasi. Niin taivaassa kuin maissakin tapahtukoon kirkas tahtosi, ja tulkoon tänään elämän pyhän leivän elanto meille. Salliva anteliaisuutesi maksakoon pian pahan hairahduksen lukemattomat velat; ja samalla tavalla me annamme anteeksi velat omillemme. Inhottavan paholaisen villi houkutus pysyköön kaukana poissa, ja sinun oikea kätesi nostakoon meidät pahoista valoon. Niin nimittäin isä tulee antamaan kansoille rikkeet anteeksi, jos vuorostanne haluatte toistenne synnit antaa anteeksi ettekä ohjata kovaa sydäntä erheisiin.'

Ilmaisu lux alma 'ravitseva valo' esiintyy myös Vergiliuksella (1,306; 3,311: 8,455). Päivö Oksala kääntää sen muodossa "armas päivä" (1,306).

Hieronymuksen pene ad verbum -kommentista voinee olla perustellusti eri mieltä, mutta monissa kohdissa teksti noudattelee melko tarkkaan raamatullisia sanamuotoja (mm. sanctificetur, adveniat regnum, fiat tua voluntas). Metriikan osalta Juvencuksen kielessä pistää silmään (tai korvaan) eräs myöhäislatinalainen piirre: sanoissa veneratio, largitio ja temptatio on viimeinen vokaali luettava lyhyenä eli věněrātǐǒ (ˇ ˇ ¯ ˇ ˇ), largītǐǒ (¯ ¯ ˇ ˇ) ja temptātǐǒ (¯ ¯ ˇ ˇ). Sananloppuinen o on Juvencuksella säännöllisesti luettava lyhyenä, jos se ei ole sijapääte (esimerkiksi sīdereō ¯ ˇ ˇ ¯ ja caelō ¯ ¯). Lisäksi hän käyttää Donatuksen paheksumaa muotoa olli muodon illi sijaan.

Muuten huomio kiinnittyy numerukseen ilmaisussa sic caelo ut terris 'niin taivaassa kuin maissa', sillä normaalisti kyseisessä kohdassa maa on yksikössä ("myös maan päällä niin kuin taivaassa"). Samoin e malis 'pahoista' on monikossa, vaikka normaalisti se on yksikössä, jolloin se voidaan tulkita myös paholaisen nimitykseksi. En osaa sanoa, onko tällä lukujen vaihtelulla mahdollisesti teologista merkitystä. Metrisesti ablatiivin yksiköt terra ja malo ajaisivat saman asian kuin terris ja malis.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Huomioita blogista, osa 4

Hyvää alkanutta vuotta kaikille Filologogrammatan lukijoille! Tämä on hyvä hetki jälleen kerran silmäillä blogin kehitystä.

Luetuimpien tekstien lista on mennyt uusiksi Filologogrammatan joulukuun alkupuolella saaneen huomion vuoksi. Luetuin teksti (ja erään arvelun mukaan luetuin teksti, jota tulen ikinä kirjoittamaan), on tietenkin "Mikael Jungnerin Facebook-päivityksestä". Toiseksi luetuimmaksi tekstiksi on noussut odotetusti viimeksi mainittua edeltänyt kirjoitus "They-pronominista (henestä, osa 2)". Osa on klikkaillut vielä pidemmälle ja löytänyt sitäkin edeltäneen kirjoituksen "Ns. pakkoruotsista, osa 4". Kolmannella sijalla kahden viimeksi mainitun välissä komeilee kuitenkin tasaista, vaikkakin ansaitsematonta, suosiota nauttiva "Katolinen ja katolilainen".

Laitoin varmuuden vuoksi sensuurin päälle Jungner-jupakan aikana, kun huomasin blogin tulleen linkitetyksi kaikenlaisille hörhösivustoille. Olen ylipäänsä kokonaisuuden kannalta ollut positiivisesti yllättynyt vihapalautteen vähyydestä, vaikka olen kirjoittanut mm. avioliittolaista, terrorismista, "pakkoruotsista" ja jopa julkaissut kuvan profeetta Muhammadista.

Kuin lehmän häntä.

Kuten viimeksi ennustin, edellisvuoden kirjoitusten määrä jäi alle kahdenkymmenen. En aio tehdä ennustetta tälle vuodelle, mutta luultavasti kirjoitustahti ei ainakaan merkittävästi tule nousemaan, mikä johtuu muista, sekä akateemista että henkilökohtaista laatua olevista velvoitteista.


tiistai 13. joulukuuta 2016

Mikael Jungnerin Facebook-päivityksestä, osa 2

Edellinen kirjoitukseni Mikael Jungnerin eriskummallisesta Facebook-päivityksestä lähti leviämään odottamattoman laajalle. Kirjoitusta ovat jakaneet pöyristyneet kielitieteilijät ja muut, joita Jungnerin asenne on syystä tai toisesta ärsyttänyt. Tekstiin on myös viitattu Talouselämässä ja MTV.fi:ssä. Eittämättä kirjoitusta on käytetty myös Jungnerin vastustamiseen henkilönä tai poliittisessa mielessä, mistä tietysti sanoudun itse irti. Kuten sanoin vastauksessani, kyse ei ollut edes hänen kielipoliittisista ideoistaan (suomen kielen yksinkertaistaminen, englannin tekeminen viralliseksi kieleksi ja opettaminen esikoulussa) vaan kieliin liittyvistä väitteistään ja sittemmin suhtautumisestaan saamaansa palautteeseen.

FLG:n säännöllinen lukijakunta on ollut varsin pieni.

Huolimatta omasta keskustelunavauksestani ja Jungnerin kommentista "olisi hienoa jos kykenisit argumentoimaan tuon tunnekuohusi" vastasin hänelle mahdollisimman asiallisesti pyrkien parhaani mukaan sellaiseen viestintään, jota Katleena Kortesuo suosittelee kirjoituksessaan "Vastaa ilkeilyyn kuin Michelle Obama", päästämättä kuitenkaan Jungneria kuin koiraa veräjästä ihan periaatteen vuoksi. Nostin esille Jungnerin nyt jo kadonneessa kommentissaan mainitseman asian, jossa hän oli osittain oikeassa, ja pyysin anteeksi jaon saatetekstiä tarjoten selitykseksi (tai ainakin syyksi), että "sovellan julkisuuden henkilöiden ulostuloja kommentoidessani eri standardeja kuin yksityishenkilöiden kohdalla". Kuten ehdin jo pohtia kommenttiosastolla, en ole ihan varma viimeksi mainitun lähestymistavan oikeutettuudesta, mutta se tuntuu nauttivan yleistä hyväksyntää, ainakin silloin, kun kohteena on joku muu kuin oma suosikki.

Asian saaneen huomion jälkeen minulle on lähetetty kuvakaappauksia ja lainauksia, joista osaa käsittelen tässä siksi, että ne koskevat minua, osittain siksi, että ne mielestäni valottavat tilanteen kokonaisuutta siltä osin kuin ei välttämättä käy ilmi esimerkiksi MTV:n jutusta.

Joku kysyi Jungnerilta, "bannasiko" hän minut, kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin. Jungner vastasi:
"Varmaankin. En tosin osaa sanoa miksi, koska nimi on tyystin tuntematon. Bannauksen lomassa kun deletoin myös sen bannauksen aiheuttaneen viestin. Ja sitten tietysti kyse voi olla jostain "haista pitkä vittu" -kommentin tykkäämisestä."
En ihmettele, että nimi on tuntematon, sillä Jungner on varmasti joutunut käymään läpi ja kommentoimaan lukemattoman määrän päivityksensä jakoja. Koska kirjoitukseni perusteella ei vaikuttanut siltä, että olisin haistatellut hänelle, hän lisäsi:
"Sillä oli varmasti muita kommentteja joista se ei puhu."



Edellinen ainakin vahvistaa sen, että Jungner ei blokannut minua Shakespeare-Agricola-kommenttini takia eikä alkuperäisen Mt Stupid -kommenttini takia, kuten jo aikaisemmin päättelin. 

(Joku on pitänyt omituisena, että käytin englanninkielistä muotoa Mt Stupid. En näe mitään erityistä syytä keksiä tällaisessa yhteydessä suomenkielistä nimitystä kyseiselle ilmiölle enkä ylipäänsä ymmärrä, mitä mainitsemisen arvoista tässä oli, sillä en ole esittänyt mitään englannin kieltä tai lainasanoja tuomitsevia kantoja saati väittänyt, että suomea olisi jotenkin helppo käyttää kansainvälisissä yhteyksissä.)

Mikäli Jungner vilpittömästi uskoo minun kommentoineen jotain muuta tai tykänneen jostain "haista pitkä vittu" -kommentista, on hän mitä ilmeisimmin erehtynyt henkilöstä, ja se, että blokkaus tapahtui hieman vastaukseni jälkeen, on näin ollen ollut puhdasta sattumaa.

Rehellisesti sanottuna en oikein jaksa uskoa tähän. Tämä käsitykseni on syntynyt paitsi muiden jakamien kokemusten, myös näkemieni Jungnerin myöhempien kommenttien perusteella. Alla oleva ei tosin suoraan liity minuun, sillä en kirjoittanut mitään Jungnerin seinälle:



Vastaavasti Twitterissä hän kertoo blokanneensa "trolleja" käyttäen sanaa omalaatuisessa merkityksessä, koska "jokaisella on omat määritelmänsä koska trollaus on aina lopulta subjektiivinen kokemus" (lähde).

En epäile, etteikö Jungner saisi osaansa "kiroilusta ja henkilöön käyvästä vittuilusta", mutta on hyvin kyseenalaista niputtaa hänen kielinäkemyksiään kommentoineet kielitieteilijät samaan joukkoon todellisten häiriköiden kanssa tilanteessa, jossa huomiota ja närkästystä on herättänyt juuri asiallisten kommentoijien (lukuun ottamatta Janne Saarikiveä ja Heini Lehtosta) ja kommenteista tykänneiden blokkaaminen.

Huomionarvoinen on seuraava kommentti:


Rinnastus vaikuttaa oudolta, sillä suomalaisilla kielitieteilijöillä olisi todennäköisesti enemmän työsarkaa, mikäli Jungnerin ehdottamat uudistukset otettaisiin käyttöön. Rinnastus olisi ainakin eturistiriidan suhteen mielekäs, jos Uberia kommentoivaan Taksiliittoon verrattaisiin vaikkapa kaikille pakollista pro exercitio -näytettä puolustavia latinanopettajia. (Vertaamisen vaikeudesta olen kirjoittanut aikaisemminkin.)

Toisessa kommentissa Jungner näki tilanteessaan enemmän tai vähemmän tosissaan yhtäläisyyksiä Galileo Galilein kohtaloon. Hän myös viittasi Wikipedian "Language Complexity" -artikkeliin ja Ylen viimevuotiseen juttuun psykologi Frode Strømnesin tutkimuksista, muttei ilmeisesti kuitenkaan yrittänyt suoraan yhdistää aikaisemmin esittämiään väitteitä mihinkään olemassa olevaan tutkimustietoon tai teoriaan.

Kesällä Kielitiede-ryhmään ilmaantui eräs eläkeläinen, joka alkoi julkaista siellä omia kielihistoriallisia teorioitaan. Useat henkilöt, mm. Johanna Laakso, jaksoivat ihailtavan pitkään keskustella hänen kanssaan vääntäen perusasioita rautalangasta, mutta kun samoja asioita toistelevien postien määrä alkoi lähennellä tulvaa, hänet poistettiin ryhmästä. Kommenteistaan päätellen hän koki keksineensä jotain sellaista, jota "kieliherrat" eivät halua kansan tietävän. Tällainen asenne tuntuu istuvan lujassa, kuten kävi ilmi myös suomen ja sumerin suhdetta sekä aikaisemmin Kalevi Wiikin teorioita koskevasta kansalaiskeskustelusta.

Joka tapauksessa haluaisin katsoa episodin tulleen ainakin omalta osaltani loppuun käsitellyksi. Jungner oli asia-asioissa väärässä, ja ajatus suomen kieliopin muuttamisesta kuuluu ehkä ennemmin spekulatiivisen kielitieteen piiriin - enkä tarkoita nyt välttämättä Santeri Junttilan blogia -, mutta virallisista kielistä ja kielten opettamisesta voidaan tietysti aina keskustella.

Lainaus MTV:n jutusta:
"Jungner tunnustaa, että halusi alun perinkin provosoida keskustelua ja siinä mielessä teksti pääsi tavoitteisiinsa. Hän aikoo ottaa onkeensa monen lingvistin esittämän kehotuksen ottaa asioista selvää."
Tämä kuulostaa ihan hyvältä. Koska kyseessä on viestinnän ammattilainen, saattoi koko jupakassa ollakin kyse vain jonkinlaisesta julkisuustempauksesta. En usko, että Jungner on luonnossa samanlainen kuin Facebookissa, ja voisin aivan hyvin kuvitella juttelevani hänen kanssaan näistä asioista kasvotusten rakentavassa hengessä.

Tapauksesta ja sen taustalla vaikuttavista ilmiöistä on kirjoittanut myös Johanna Laakso kirjoituksessaan "Somekohusta ja kielitiedosta", joka kannattaa tietysti lukea. Olen itse kirjoittanut yleisellä tasolla kielitiedosta tai lähinnä sen puutteesta kirjoituksessani "Kielitajuttomuudesta", joka saattaa kiinnostaa erityisesti kääntäjiä.

***

Vanhoja ei pidä kaivella muuten kuin hyvässä hengessä. Kuten monet ovat jo huomanneet, melkein tasan kymmenen vuotta sitten Mikael Jungnerin lausunto valittiin kielihelmeksi kotimaisten kielten puolesta puhumisen vuoksi. Alla ote Ylen uutisesta:
Jungner lausui kesäkuussa Helsingin Sanomille, että angloamerikkalaisen kulttuurin paineessa tarvitaan "yhdistäviä kansallisia tekijöitä - joku, joka tuottaa suomenkielistä sisältöä suomalaisille". Valinnan tehneen Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitoksen perusteluissa todetaan Jungnerin lausunnon takaavan, että Yleisradiossa vaalitaan jatkossakin kotimaista kulttuuria - niin suomen-, ruotsin- kuin saamenkielistäkin. - Tällaisen terveen itsetunnon ja omasta kulttuurista ylpeän ja vastuullisen asenteen toivoisi näkyvän suomalaisessa kielenkäytössä ja kulttuurissa nykyistä selvemmin, perusteluissa sanotaan.
(Korostus minun.)

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Mikael Jungnerin Facebook-päivityksestä

Tämän kirjoituksen tarkoitus on estää erään merkillisen episodin katoaminen bittiavaruuteen. Mikael Jungner (sd.) julkaisi Facebookissa seuraavan päivityksen:


Tämä osui silmiini Facebookin Kielitiede-ryhmässä, jonne Johanna Laakso oli sen jakanut. Koska päivityksessä oli eräitä kohtuullisen absurdeja väitteitä, jaoin sen omalla seinälläni seuraavalla saatteella:


Mt Stupid viittaa siihen, että jos halukkuus olla jostain aiheesta jotain ääneenlausuttua mieltä kuvataan kyseistä aihetta koskevan tietomäärän funktiona, on kuvaajassa lähellä origoa piikki, jonka jälkeen alkaa loiva nousu. "Ilman happipulloja" on edellisen yhteyteen temaattisesti sopiva vahvike. "Alkeellisintakaan ymmärrystä" on tietenkin hyperbola.

Mikael Jungner kommentoi seinälläni seuraavasti:


Kirjoitin illalla vastauksen, joka on turhan pitkä lainattavaksi kuvakaappauksena:
Toki kykenen. Näemmä muut kielitieteilijät ovatkin jo asiaan tarttuneet, mutta tuskin päällekkäisyydet haittaavat, sillä kertaushan on opintojen äiti.

"Suomenkielessä on merkittävästi vähemmän sanoja kuin vaikkapa englannissa. Tämä tarkoittaa kapeampaa ajattelua."

Englannin kielen sanakirjoissa on paljon sanoja siksi, että englannissa on paljon lainasanoja. Tähän on historialliset syynsä. Englanti on esimerkiksi omaksunut sanan "jungle" tarkoittamaan sitä, mitä paikalliset kutsuvat nimellä "jangal"; saksaan sana on lainautunut englannista muodossa "Dschungel", mutta suomessa on päädytty käyttämään kotoperäistä sanaa "viidakko". Samoin englannissa matemaattinen pallo on Eukleideen geometriasta lainattu "sphere", kartta- tai maapallo on latinan "globe" ja leikki- tai peliväline germaaninen "ball". Suomeksi nämä kaikki ovat "palloja", jota kreikan σφαῖρα ja latinan globus tarkoittavatkin. Polysemiaa tuskin voi pitää osoituksena ajattelun kapeudesta, päinvastoin.

Mikä tärkeintä, sekoitat tässä kielen (joka ei ajattele) leksikon yksittäisen henkilön (joka ajattelee) leksikkoon. Jälkimmäisessä tapauksessa ei ole mitenkään oleellista, opitaanko jonkun käsitteen nimeksi "komplementaarinen distribuutio" vai "täydennysjakauma", koska yhtä lailla on opittava, mistä itse käsitteessä on kyse. Sivistynyt englanninkielinen henkilö on aivan samassa asemassa ymmärtämään sanan "distribution" kuin sivistynyt suomalainen sanan "distribuutio". Samalla tavalla suomalainen oppii sanan "globalisaatio" lukemalla sanomalehtiä ja kirjoja tai katsomalla televisiota kuin englantilainenkin. Se, missä määrin hän ymmärtää globalisaation ongelmista ja merkityksestä, on kiinni oppineisuudesta ja kokemuksesta eikä äidinkielestä.

"Toisaalta suomenkieli kehittyy hitaasti. Siksi suurin osa uusista ilmiöistä on nimeltään vierasperäisiä ja siksi suomalaisille vaikeammin hahmotettavia, kuten globalisaatio, digitalisaatio, brexit jne."

On totta, että "globalization" on etymologialtaan englanninkieliselle läpinäkyvämpi kuin "globalisaatio" suomenkieliselle, koska englannista löytyy substantiivi "globe" ja adjektiivi "global", jotka ovat (tässä järjestyksessä) yli kaksi ja yli kymmenen kertaa tavallisempia kuin "globalization", siis ainakin amerikanenglannissa. (Vertailun vuoksi suomessa "globaali" on vain kaksi ja puoli kertaa tavallisempi kuin "globalisaatio".) Mutta mitä merkitystä tällä on sanan *merkityksen* hahmotuksen kannalta? Kuten ylempänä todettu, tuskin mitään.

"Digitalisaatioon" pätee edellisen tapaan se, että suomessa ei ole sanaa, joka vastaisi etymologisesti englannin sanaa "digit", mutta onko mitään syytä olettaa, että suomalaiselle "digitaalinen" olisi yhtään vieraampi kuin englanninkieliselle "digital", joka on sitä paitsi paljon yleisempi kuin kantasana "digit" ja jonka merkitys ei ole edes suoraan pääteltävissä sanan "digit" merkityksestä, joten sanan "digit" olemassaolo ei juurikaan hyödytä englantilaista koululaista.

"Brexit" on aivan omituinen esimerkki, koska se ilmaantui suomen kieleen käytännössä samaan aikaan kuin englantiinkin, eikä sen merkitystä olisi ennen "Grexitiä" ymmärtänyt ilman asiayhteyttä sen paremmin englantilainen kuin suomalainenkaan.

Ylempänä pidit englannin sanamäärää osoituksena laajemmasta ajattelusta, mutta yhtäkkiä lainasanojen omaksuminen onkin seuraus "kielen hitaasta kehittymisestä", mitä se sitten ikinä onkaan tarkoittavinaan. Tämä on sen verran outo ajatus, että siitä on vaikea saada otetta. Otetaan konkreettisempi esimerkki tietokonemaailmasta: "serveri" on lainasana, "hiiri" kotimainen sana. Mitä nämä kertovat mielestäsi suomen kielen kehityksestä? Onko sanan "hiiri" merkitys lähtökohtaisesti helpompi ymmärtää kuin sanan "serveri"? Ymmärtävätkö suomalaiset serverin toiminnan paremmin, jos sitä kutsutaan "palvelimeksi"? Ymmärtävätkö englanninkieliset ylipäänsä ilman tietotekniikan tuntemusta, mikä "server" on, vaikka tuntevatkin verbin "to serve"?

---

Yllä oleva oli lyhyt kommentaari lainaamaani kohtaan, mutta varsinainen syy "tunnekuohulleni" eivät ole asiavirheet tai tiedon puute - kukaanhan ei voi tietää kaikkea kaikesta, eikä tarvitsekaan - vaan se, että ylipäänsä esität julkisesti hämäriä väitteitä aiheesta, jota et selvästikään erityisemmin tunne. Tämä ei edes liity siihen, pitäisikö englannin olla suomen virallinen kieli tai kuinka aikaisin sitä tulisi alkaa koulussa tai varhaiskasvatuksessa opettaa. Jos tarkoituksesi oli saada näkyvyyttä näihin aiheisiin liittyville ajatuksillesi, oli trollauksesi (sanan "varsinaisessa" merkityksessä) varmaankin onnistunut. Joka tapauksessa kehottaisin lämpimästi juttelemaan jonkun asiantuntijan kanssa *ennen* omaan osaamisalueeseen liittymättömien väitteiden esittämistä, ja jos pääsee käymään niin, että esittämäsi kielitieteelliset teoriat on osoitettu vääriksi, pidättymään erityisemmin inttämästä kieliteknologian asiantuntijoille, sosiolingvisteille ja fennougristiikan professoreille.

Lisään vielä, että sovellan julkisuuden henkilöiden ulostuloja kommentoidessani eri standardeja kuin yksityishenkilöiden kohdalla, siitä pahoittelut.
Muilla kielitieteilijöillä viittaan erityisesti Heini Lehtoseen, joka kirjoitti Jungnerille vastineen joutuen siitäkin huolimatta, että Jungner myönsi vastauksen olleen hyvin argumentoitu, "mansplainingin" uhriksi. (Termi on ehkä hieman huono, sillä kohteiksi joutuivat myös miehet.) Myös Johanna Laakso kommentoi asiaa niin Jungnerin kuin Lehtosenkin seinällä päätyen usean muun kielitieteilijän tavalla Jungnerin blokkaamaksi.

Kävin yllä lainatun vastauksen kirjoitettuani vilkaisemassa Jungnerin seinää, jonne oli ilmestynyt uusi päivitys, jossa Jungner katsoi tarpeelliseksi kertoa, että suomesta "puuttuu sana lukemattomille ilmiöille". Hän siis jostain syystä päätti jatkaa tätä linjaa, vaikka saamansa (mm. sanojen määriä koskevan) asiantuntijapalautteen perusteella hänen olisi voinut jo olettaa ymmärtävän muuttaa lähestymistapaansa. Lisäsin omalle seinälleni seuraavaan kommentin:



Hetkeä myöhemmin huomasin Jungnerin blokanneen minut, minkä johdosta edellä siteerattu keskustelu ei ole enää luettavissa seinältäni.

Itse olen blokannut vain ilmiselviä valeprofiileja, koska niissähän ei ole edes kyse varsinaisista Facebookin käyttäjistä vaan silkasta ilkivallasta tai huijausyrityksistä. Oikeiden käyttäjien blokkaaminen on ymmärrettävää, jos joutuu heidän taholtaan toistuvasti häiriköinnin ja ahdistelun kohteeksi. Koska tässä tapauksessa kyse ei ole kummastakaan vaan asiantuntijoiden olosuhteisiin nähden varsin asiallisesti esittämästä perustellusta kritiikistä poliitikon ja julkisuuden henkilön esittämiin ei-poliittisiin väitteisiin, on tehtävä se johtopäätös, että Jungner yksinkertaisesti ei halua antaa faktojen pilata hyvää teoriaa. Mielestäni tällainen toiminta on varsin erikoista vaikkei nykyisen sivistysvihamielisyyden aikana varmaankaan erityisen odottamatonta.

Alunperin ajattelin koota tähän kirjoitukseen jonkinlaisen koosteen eri alojen asiantuntijoiden esittämistä huomioista sekä pohtia esitettyjä kielipoliittisia linjauksia, mutta Jungnerin blokkauspolitiikka ei mahdollista tätä, joten joudun tyytymään käymämme vuoropuhelun dokumentoimiseen. Huomattavaa on, että keskustelu käytiin minun seinälläni, ei Jungnerin, ja että hän ei blokannut minua alkuperäisen kommenttini takia vaan vasta sitten, kun olin vastannut hänen pyyntöönsä perustella kantani, pyytäen jopa samalla anteeksi lennokkaita sanankäänteitäni.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

They-pronominista (henestä, osa 2)

Suomessa tavattavan naisten ja miesten tasa-arvon selitykseksi tarjotaan enemmän tai vähemmän tosissaan sitä, että suomessa on vain yksi hän-sana, joka ei tee eroa sukupuolen välillä. Tämä teoria ei ennusta tasa-arvotilannetta Ruotsissa (hanhon 'hän', nykyään myös hen) ja Turkissa (o 'hän, se'), ja antaa jotenkin epäsuorasti ymmärtää, että suomenkieliset eivät erota miehiä naisista.

Tässäkin yhteydessä on hyvä toistaa se totuus, että kielet eivät juurikaan eroa siinä, mitä ne ylipäänsä kykenevät ilmaisemaan, vaan siinä, mitä niiden on pakko ilmaista. Esimerkiksi englannissa on jostain henkilöstä puhuttaessa luonnollisessa kielenkäytössä pakko paljastaa hänen sukupuolensa, mutta suomessa tämä on vapaavalintaista. Ennen vanhaan maskuliini oli tunnusmerkitön suku, mikä näkyy vielä Star Trekin tunnuslauseessa "to boldly go where no man has gone before", jossa sana man siis tarkoittaa oikeastaan epämääräistä subjektia samaan tapaan kuin ruotsista ja saksasta tuttu indefiniittipronominiksi kieliopillistunut man (jonka käyttöä nimitetään usein harhaanjohtavasti "man-passiiviksi"). Nykyenglannin woman 'nainen' tulee muinaisenglannin muodosta wifman, joka on itse asiassa yhdyssana 'vaimoihminen'. Sana wif (kuten vastaava nykysaksan Weib) on neutri, ja wifman yhdyssanojen normaalien sukusääntöjen mukaisesti maskuliini. Sanoilla male ja female ei ulkonäöstään huolimatta vastaavaa historiallista yhteyttä ole, vaan niiden pohjalla ovat ranskan kautta latinan masculus ja femella, jotka ovat diminutiiveja sanoista mas ja femina.

(Feminiini tunnusmerkittömänä sukuna esiintyy "naisammatteihin" viittaavien sanojen ulkopuolella harvemmin, esimerkiksi saksan Geschwister 'sisarukset', vrt. Schwester 'sisko' sekä tavallaan ilmaisutapa liebe LeserInnen 'rakkaat lukijat'.)

Lienee syytä todeta, että tunnusmerkittömyydestä ei välttämättä seuraa oletettua paremmuutta. Astevastakohtien tapauksessa vastakohtaparin jompikumpi jäsen on tunnusmerkitön, mutta tästä tuskin seuraa toisen jäsenen minkäänlaista poissulkemista, esimerkiksi (tunnusmerkitön alleviivattu) pitkä - lyhyt, uusi - vanha, kevyt - painava: kyseessä olevaa ominaisuutta kysyttäessä kysytään oletusarvoisesti kuinka pitkä/vanha/painava jokin asia on, ellei sitten haluta korostaa odotettua tunnusmerkillistä ominaisuutta ("kuinka lyhyt/uusi/kevyt?"). Tieteellisemmän maailmankuvan vaikutuksesta puhutaan lämpötilasta ja valoisuudesta, joissa lämmön ja valon määrä ovat jotain nollasta ylöspäin (täydellinen pimeys on valon puutetta, absoluuttinen nollapiste lämmön puutetta), vaikka arkikielessä kysyttäneen aivan yhtä luontevasti kuinka kylmä tai lämmin ulkona on, tai miten pimeää tai valoisaa siellä on. Sen kysymiselle, kuinka lihava tai laiha joku on, ei taida olla ainakaan suomessa neutraalia keinoa.

Iän perusteella syrjitään niin nuoria kuin vanhojakin, mutta ainakin kielellisesti näyttäisi siltä, että aikuinen on vähemmän tunnusmerkillinen kuin lapsi: sukupuoleksi voidaan vastasyntyneistä ja lapsista puhuttaessa merkitä "tyttö", mutta yleisesti väestöstä puhuttaessa käytetään "naista".  "Ihminen" on myös oletusarvoisesti "aikuinen", mikä näkyy siinäkin, että lapsia kehotetaan päästämään "ihmiset" ensin julkisiin kulkuneuvoihin. Tuttavallisemmassa tai siihen pyrkivässä kielenkäytössä aikuisiakin saatetaan kutsua "pojiksi" ja "tytöiksi", mutta tämä helposti lipsahtaa vähättelyn puolelle, tai ainakin tulkitaan sellaiseksi riippumatta puhujan tarkoitusperistä.

Astevastakohtaesimerkkien relevanssin voisi kyseenalaistaa huomauttamalla, että sukupuolet ovat komplementaarinen vastakohtapari. En ole varma, mikä oikeaoppinen mielipide tästä tällä hetkellä on, sillä sukupuolia (gender) on toki enemmän kuin kaksi, mutta jos niiden ajatellaan muodostavan jatkumon, joiden ääripäässä ovat "mies" ja "nainen", vahvistetaan edelleen heteronormatiivista dikotomiaa määrittelemällä muut sukupuolet näiden kahden perinteisen konstruktion kautta, ja tällainen mikroaggressio voi aiheuttaa toiseuden ja turvattomuuden tunnetta ja saattaa laukaista post-traumaattisia stressireaktioita.
Elokuvan Glen or Glenda (1953) mainosjuliste.

Joka tapauksessa on mielenkiintoista sinänsä, että kanan ja lehmän tapauksessa naaras on ainakin nykykielenkäytössä tunnusmerkitön sukupuoli. Maatalousyhteisössä abstrahointi eläinlajin perusteella on varmaankin tuntunut tarpeettomalta: on kanoja ja kukkoja tai hiehoja, lehmiä, sonneja ja härkiä, joista kullakin on oma funktionsa.

Koska nykyään naisiin tai miehiin viittaamista maskuliinisella sanalla pidetään sopimattomana ja naisia marginalisoivana, ja yhdistelmää he or she kömpelöinä, käytetään suvun kannalta epämääräisenä pronominina sanaa they. Tätä on pitkään pidetty puhekielisyytenä, mutta kyseinen rakenne on hiljattain tullut sisällytetyksi joihinkin tyyliohjeisiin. "Singular they" on siinä mielessä onneton nimi, että sana ei ole yksiköllinen, vaan siihen liittyvä verbi on aina monikossa (tai oikeastaan tunnusmerkittömässä, ei-yksiköllisessä muodossa).

Toisin kuin muissa "muinais"-germaanisissa kielissä, muinaisenglannin persoonapronominin monikko on sukuneutraali hie. Nykenglannissa tämän on korvannut skandinaaviseen maskuliiniseen pronominiin perustuva they, joka on paitsi sukuneutraali, myös neutraali sen suhteen, viitataanko sillä henkilöön vai asiaan (toisin kuin suomen he ja ne tai englannin he, she ja it). Persoonapronominien monikot (we, you) ovat nekin sukuneutraaleja, ja kaikkia kolmea monikollista sanaa käytetään epämääräisinä subjekteina samaan tapaan kuin ruotsin ja saksan man-sanaa:
We drink a lot of coffee in Finland.
You drink a lot of beer in Germany.
They drink a lot of vodka in Russia.
Hieman vanhahtavaa on käyttää yksiköllisiä maskuliinisia kansallisuusilmaisuja kuten "a German likes his beer" tai vielä eksplisiittisempi "a Frenchman likes his wine". Monikossa suvun ilmaisu voidaan kätevästi välttää myös seuraavanlaisissa tapauksissa:
Customers may use their own headphones.
The duty of care ends only when patrons get to a place where they are able to sober up.
Tästä päästäänkin varsinaiseen "singular they" -rakenteeseen, jonka avulla yllä olevissa lauseissa sanat customers ja patrons voitaisiin muuttaa yksikköön (jälkimmäisessä myös verbi get muotoon gets) käyttäen kuitenkin edelleen sanoja their ja they. Voidaan tietysti kysyä, miksei ongelmaa kierretä käyttämällä aina monikkoa alusta alkaen, mutta idiomaattinen kielenkäyttö vaatii toisinaan yksikköä. Alla pari esimerkkiä:
If a customer wants to use their signature, ask if they know their PIN.
The passenger may use their own wheelchair.
Näiden taustalla saattaa olla eräänlainen constructio ad sensum, sillä asiakas tai matkustajä yleensä kuvaavat kuitenkin lopulta ihmisjoukkoa. Parhaiten tämä näkyy, jos tilalle laitetaan muodollisesti yksiköllinen indefiniittipronomini:
If anybody wants to use their signature, ask if they know their PIN.
Everybody may use their own wheelchair.
Lähinnä tällaisissa tapauksissa nykyäänkin tarvitaan sukuneutraalia pronominia. Erityisen uudesta ilmiöstä ei kuitenkaan ole kyse, kuten Tommi Uschanov mainitsi vihapuhekirjoitukseni kommenttiosastossa. Rakenteen "puolustukseksi" mainitaan usein, että se esiintyy jo Chaucerilla ja Shakespearella. Korostan vielä, että on yksi asia perustella jonkin sanan tai rakenteen käyttöä nykyään sillä, että erinomaiset kirjailijat ovat sitä käyttäneet, ja toinen asia vain todeta, että sana tai rakenne ei ole uusi, sillä sitä tavataan jo niin-ja-niin vanhoissa kirjallisissa lähteissä. Niin tai näin, Chaucerilla ja Shakespearilla esiintyvät tapaukset ansaitsevat lähempää huomiota.

(En ole tätä kirjoitusta varten aktiivisesti etsinyt tapauksia vaan käsittelen yksinkertaisesti joskus jossain näkemiäni ja muistiin merkitsemiäni kohtia.)

Kuten sanoin vastauksessani Uschanovin Chaucer-viittaukseen, tietääkseni ainoa Chaurcerilla esiintyvä tapaus on seuraava Canterburyn tarinoiden kohta (Pardoner's tale 385-386):
and whoso fyndeth hym out of swich blame,
they wol come up and offre a Goddes name
Vanhimmassa ja luultavasti alkuperäistä lähimmässä Hengwrt-käsikirjoituksessa (National Library of Wales MS Peniarth 392D, f. 196v) ei kuitenkaan käytetä sanaa they:
and who so fẏndeth hẏm out of swich blame
he wol come up and offre a goddes name
and j assoille hẏm bẏ the auctoritee
which (tha)t bẏ bulle ẏgraunted was to me.
(Faksimile, ks. 4. riviltä alkaen)

Kaikki yllä olevassa otteessa käytetyt pronominit (hym, he, hym) ovat maskuliinisia. Chaucerin kuoleman jälkeen tuotetussa merkittävässä Ellesmere-käsikirjoituksessa (Huntington library EL 26 C 9, f. 137r) kyseinen kohta kuuluu seuraavasti:
and who so fẏndeth hẏm out of swich fame
theẏ wol come up and offre on goddes name
and j assoille hem bẏ the auctoritee
whych that bẏ bulle ẏgraunted was to me.
(Faksimile, ks. 15. riviltä alhaalta lukien.)

Tässä ensimmäinen (refleksiivinen) pronomini (hym) on maskuliininen, loput kaksi (they ja hem) monikollisia. Koska Hengwrt on vanhempi ja tässä kohden johdonmukaisempi, otaksuisin sen vastaavan paremmin Chaucerin omaa käyttöä. Tämä ei siis tietenkään muuta sitä, että rakenne tavataan jo keskiajalla, mutta Chaucerin itsensä nimeen asian suhteen ei välttämättä kannata vannoa.

Whoso 'kuka ikinä' on yksiköllinen, mutta voidaan ymmärtää viittaavan joukkoon ihmisiä, mistä ei ole pitkä matka siihen, että siihen viitataan monikollisella pronominilla ad sensum, kuten ylempänä oli jo puhetta.

Shakespearelta olen kirjannut ylös kolme kohtaa, jotka on jossakin yhteydesä esitetty esimerkkeinä singular they -rakenteesta. Ensimmäinen on Hamletista (3,3):
And, as you said, and wisely was it said,
'tis meet that some more audience than a mother,
since nature makes them partial, should o'erhear the speech.
the speech, of vantage.
Tämä on melkein "varsinainen singular they-rakenne", josta puhuin ylempänä, mutta kyseessä ei ole missään nimessä sukupuolineutraalius, koska viitattava sana on yksiselitteisen feminiininen mother. Seuraava tapaus on Erehdysten komediasta (4,3):
There's not a man I meet but doth salute me
As if I were their well-acquainted friend
Tämä on hyvin samanlainen tapaus kuin edellinen: not a man on muodollisesti yksikkö, mutta merkitykseltään monikollinen (there's not a man I meet on käytännössä all the men I meet). Lisäksi man on luonnolliselta suvultaan maskuliininen. Kolmas esimerkki ei ole näytelmästä, vaan runosta The Rape of Lucrece:
Now leaden slumber with life's strength doth fight;
And every one to rest themselves betake,
Save thieves, and cares, and troubled minds, that wake.
Tässä on ilmeinen constructio ad sensum, sillä every one on muodollisesti yksikkö, mutta merkitykseltään viittaa useampaan ihmiseen.

Mikään yllä olevista ei siis ole täysin rinnasteinen varsinaiseen aiheeseen, eli they-sanan käyttöön he- ja she-sanojen korvikkeena. Tämä ei tarkoita, etteikö sellaisia voisi löytyä Shakespearelta tai joltakulta muulta kirjailijalta. Vanhojen kirjailijoiden käyttö kielenkäytön mallina on tietysti siinä mielessä kyseenalaista, että suurin osa heistä on parempiosaisia miehiä: nykypäivän kieliopillisten rakenteiden tai fraseologisten sapluunoiden perustelu heidän kielenkäytöllään siis kaiketi marginalisoisi historiallisesti sorrettuja ryhmiä myös nykypäivänä.

On yksi kysymys selvittää, millaisia merkityspiirteitä sanoihin liittyy, ja toinen, miten nämä merkityspiirteet ohjaavat mahdollisesti käyttäytymistä ja ajattelua. Kolmas, nykypäivänä luultavasti mielenkiintoisin kysymys on se, missä määrin käyttäytymistä ja ajattelua voidaan edellisen johdosta muokata kielenkäyttöä säätelemällä.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Ns. pakkoruotsista, osa 4

"Pakkoruotsi" pulpahti taas esille jossakin, ja seuraamani ajatustenvaihdon sävy toi mieleen erään sosiaalisessa mediassa käymäni keskustelun, jonka olin jostain syystä tallentanut. Lainaan keskustelun tähän kokonaisuudessaan siksi, että se on omien kokemusteni valossa kohtuullisen edustava, ja antaa hyvän syyn kerrata muutamia mielestäni oleellisia aiheeseen liittyviä seikkoja. Lukijat, jotka eivät halua lukea keskustelureferaattia, voivat hypätä suoraan toiseksi viimeiseen kappaleeseen (merkitty punaisella).

Ilman ruotsin kielen taitoa jäisivät Augustin Ehrensvärdinkin päiväkirjat lukematta.

Keskustelu lähti siitä, että huomasin alla lainatut kappaleet, jotka olivat kommentteja sivistysvaliokunnan päätöstä tyrmätä kansalaisaloite ruotsin kielen valinnaisuudesta koskeneeseen uutiseen:
Itse opetan lukiossa pakkohistoriaa, naapurissa pakkoyhteiskuntaoppia ja pakko englantia, yläkerrassa pakkomatikkaa, pakkofysiikka. Eli lopettakaa jo jauhaminen pakkoaineista. Lukiossa on 75 pakollista kurssia, jotka kaikki ovat pakollisia. Ne EIVÄT OLE RUOTSINKURSSEJA.

Pienenä lisänä vielä kaikille työttömyydestä huolestuneille. Ruotsissa ja Norjassa yhteensä lähes 10 miljoonaa työpaikkaa. Valitettavasti niitä täytetään pakkoruotsin taitajilla ja vastustajat täyttävät työttömyystilastoja. Katsokaa millaisiin hommiin kietaidottomat suomalaiset ovat ajautuneet Ruotsissa. Savolla ja suomenkielellä ei pitkälle pötkitä.
Tässä siis pakkoruotsia perustellaan (1) sillä, että on muitakin pakollisia aineita, ja (2) sillä, että ruotsin taito auttaa hakemaan töihin Ruotsiin ja Norjaan. Vastasin näihin perusteluihin seuraavasti:
Tuskin kiistät, että kieliaineilla on periaatteellinen ero matematiikkaan ja reaaliaineisiin? Minkään yksittäisen kielen pakollisuutta ei voi perustella sillä, että koulussa on pakollisina aineina esim. historiaa, yhteiskuntaoppia, matematiikkaa ja fysiikkaa. Näihin yleishyödyllisiin aineisiin rinnaistuisi parhaiten nähdäkseni kieliaineiden pakollisuus yleensä, joiden suhteen kaikin puolin järkevintä olisi, että pakolliset kielet saisi valita itse (käytännön rajoitteet huomioiden toki). Koska asiat eivät tietenkään ole mustavalkoisia, on myös syytä tunnustaa se tosiasia, että englanti *on* aivan erityisessä asemassa vieraiden kielten joukossa, vaikken henkilökohtaisesti kannattaisi senkään pakollisuutta. Jos pakkoruotsia perustellaan sillä, että Ruotsissa on työpaikkoja, joiden hakemiseen tarvitaan ruotsin kielen taitoa, voidaan perustellusti kysyä, miksi valtiovallan kannalta olisi mielekästä varmistaa, että kaikki suomalaiset voivat hakea töihin nimenomaan Ruotsiin.
Kuten todettua, kannatan itse perusopetuksessa kahta pakollista kieltä, jotka voi valita opetuksen järjestäjän tarjonnasta. Itse pakkoruotsiasian purkaminen pitäisi oikeastaan aloittaa virkamiesten ja ylempien oppilaitosten kielitaitovaatimusten tarkistamisesta, mutta se on toinen asia. (Oma keskustelunsa on se, että pakollinen ruotsi edistää tasa-arvoa juuri ruotsin kielen taidon vaatimusten vuoksi.) Sain seuraavan vastauksen:
Suurin osa suomalaisista ulkomaille lähtijöistä on matkannut juuri Ruotsiin. Tällä hetkellä heitä on siellä runsaat 300.000. Ruotsissa ja Suomessa on lähinnä toisiaan muistuttavat yhteiskuntajärjestelmät, eikä Norjakaan ole kovin kaukana. Pakko-sana tuntuu olevan pahasti juurtunut suomenkieleen. Suomi on edelleen kaksikielinen maa ja kumpaakin kieltä tarvitaan monissa eri yhteyksissä. Kielen oppiminen ei ole vaikeata, pystyyhän tänne tulleet ulkomaalaisetkin oppimaan suomen kielen. Tosin 750 vuotta Ruotsin yhteydessä ei ole riittänyt osalle meistä omaksua ruotsinkieli. Kieli on rikkaus. Itse olen saanut aina halutessani töitä Ruotsista juuri kielen ansiosta. Lamavuosina työttömyyden kasvaessa jopa 500.000 tuhanteen, jäi Ruotsin työmarkkinat monelta haaveeksi juuri kielitaidon puutteen vuoksi. Heja Sverige B)
Vastasin yllä olevaan seuraavasti:
En kiistä oikeastaan mitään esittämistäsi asioista (vaikka pidän rivien välistä lukemaani asennetta itselleni vieraana), mutta en näe sitä mekanismia, millä näistä voidaan johtaa kaikkien suomenkielisten velvollisuus opiskella ruotsia sen sijaan, että voisi ruotsin sijaan opiskella vaikkapa saksaa, ranskaa tai venäjää.
En tosiaankaan kiistä mitään kanssakeskustelijani esittämiä seikkoja: (1) suurin osa emigranteista on lähtenyt Ruotsiin; (2) Ruotsi, Norja ja Suomi ovat yhteiskuntajärjestyksiltään suhteellisen lähellä toisiaan; (3) Suomi on kaksikielinen maa; (4) uuden kotimaan kielen oppiminen ei ole yleisesti ottaen vaikeaa; (5) satoja vuosia kestäneen valtioyhteyden aikana Ruotsin kanssa kaikki suomalaiset eivät vaihtaneet kieltään ruotsiksi; ja (6) kielitaidosta on hyötyä. Rivien välistä lukemallani asenteella viittaan kommenttiin, että vaikka ruotsi ei ole vaikeata oppia, ei 750 vuotta silti ole kaikille suomalaisille riittänyt, vaikka tänne muuttaneet ulkomaalaisetkin oppivat (tunnetusti "vaikeaa") suomea: tässä on vaikea olla näkemättä sitä samaa ylimielistä asennetta, jota käsittelin jo ensimmäisessä kirjoituksessani aiheesta.
Kielet on aina rikkaus. Vastauksena kysymykseesi kielistä toteaisin, että kaikki opiskelu on hyvästä. Tosin harva meistä saa töitä Espanjasta, Ranskasta tai Saksasta. Venäjälle en ole kuullut olevan jo tämän hetkisestä poliittisesta tilanteesta johtuen mitään ryntäystä. Ruotsiin meillä on vuosisataiset yhteydet ja se yhteiskunta on lähinnä meitä. Tuskin ensimmäisenä työttömyysuhan tullessa kodeissa pohditaan lähtöä Espanjaan tai Ranskaan. Viimeiseksi varmasti Venäjälle. B)
Itsestäänselvyyksien (lihavointi minun) lisäksi keskustelu kääntyy sivuraiteille eli siihen, mihin maahan suomalaiset lähtisivät töihin työttömyyden uhatessa, ikään kuin tämä olisi relevantein seikka kielten pakollisuudesta puhuttaessa. Vastasin seuraavasti:
Totta kai minkä tahansa kielen osaaminen on rikkaus. Tämä on päivänselvä asia, jota en ole nähnyt kenenkään varteen otettavasti kyseenalaistavan. Kyse on siitä, miksi *ruotsin* taito on sellainen erityisnen [sic]rikkaus, että sen hankkimisen (tai ainakin yrittämisen) tulee olla pakollista. (Vertailun vuoksi kirjoitus- ja lukutaitoa voidaan pitää sellaisena yleissivistyksenä, mistä periaatteessa kenelläkään ei voida katsoa olevan oikeutta vapaaehtoisesti kieltäytyä, eikä tästä edes vallitse merkittävää erimielisyyttä.) Kysyn edelleen: miksi siitä, että suomalaisen on maantieteellisistä ja kulttuurillisista syistä helpointa lähteä Ruotsiin töihin, seuraisi se, että ruotsin kielen opiskelun on oltava *kaikille* suomalaisille *pakollista*?
"Yrittämisellä" viittaan siihen, että minkään tietyn tasoinen ruotsin taito ei varsinaisesti ole pakollinen, vaan ainoastaan sen opiskelu: pakollisten kurssien läpäisyä alimmalla mahdollisella arvosanalla ei voida pitää merkkinä minkäänlaisesta mielekkäästä kielitaidosta. (Työpaikkojen ja virkojen kielitaitovaatimukset ovat asia erikseen.) Sain kysymykseeni vastaukseksi, että vastasin juuri itse kysymykseeni.

Lopputulemaksi siis ilmeisesti jää, että tässäkin tapauksessa pakkoruotsin perusteeksi riittää se, että suomalaisten on muista kuin kielellisistä syistä helpointa lähteä Ruotsiin töihin, ja näin ollen ruotsin pakollisella opetuksella asia on tehtävä vielä helpommaksi. Kieltämättä hieman epätavalliseksi tämän keskustelun tekee se, että yleensä asiaa yritetään perustella Suomen ruotsinkielisen väestön, ei Ruotsin ruotsinkielisen väestön olemassaololla. Esimerkiksi Folktingetin perustelut yrittävät lähtökohtaisesti perustua perustuslakiin ja yleisiin sivistysnäkökulmiin.

Rapakivi on myös ruotsia (14.8.1747).
Viimeksi mainittuun eli yleisiin sivistysnäkökulmiin liittyen palaan siihen teemaan, että koulussa tosiaan on muitakin pakollisia aineita kuin ruotsi. On totta, että koulun oppiaineet eivät perustu mihinkään aksiomaattiseen logiikkaan, vaan oppiainejaon ja opetussuunnitelman taustalla on pitkä historiallinen prosessi. Se, mitä perusopetuksessa opetetaan osana kaikille pakollista yleissivistystä on ihmisoikeussopimuksien puitteissa päätettävissä demokraattisin mekanismein lainsäädännön tasolla. Kuten jo todettua, oikeuteen saada perusopetusta liittyy läheisesti oppivelvollisuus: perusopetuksen oppimäärän (matalimmalla hyväksytyn suorituksen tasolla) katsotaan olevan jotain sellaista, mistä kellään ei ole oikeutta kieltäytyä, koska hän olisi silloin kyvytön selviytymään yhteiskunnassa ja jäisi siis rasitteeksi muille. (Toki tällaiseksi "rasitteeksi" voi päätyä myös itsestä riippumattomista syistä, esimerkiksi vammautumisen seurauksena, joten on eettisesti suotavaa, että on olemassa jonkinlainen turvaverkko.) Luontevin ääriesimerkki on tietysti ylempänä mainitsemani luku- ja kirjoitustaito sekä laskutaito, joita ilman nyky-yhteiskunnassa ei yksinkertaisesti pärjää, joten huoltajilla ei katsota voivan olla oikeutta päättää, että heidän lapsestaan tulee luku- ja laskutaidoton. Monien muiden asioiden tärkeydestä voidaan tietysti keskustella, viimeisimpänä mieleen tulevana asiana ohjelmoinnin opetuksen sisällyttäminen perusopetukseen, jossa suunta on mielestäni oikea.

Edustuksellisessa demokratiassa asioista ei päätetä huutoäänestyksillä eikä (onneksi) somemöhinällä: poliitikkojen ja virkamiesten kokonaisuus edustaa ainakin ideaalitilassaan asiantuntijuuden ja kansan poliittisen tahdon (tekno- ja demokratian) tasapainoa. Jos ruotsin kielen taito olisi oikeasti niin välttämätöntä kuin virallisilta tahoilta jatkuvasti kerrotaan, voisi olettaa, ettei "pakkoruotsi" kohtaisi niin paljon vastustusta. (Minulle henkilökohtaisesti ruotsin kielen taito on tietysti välttämätön.) Jos ruotsin kieli olisi yleisesti välttämätön rikkaus, voisin myös kuvitella, että se olisi helposti asiantuntijoiden perusteltavissa joillain järjellä ymmärrettävillä, ylemmistä periaattesta johdetuilla argumenteilla. Näin ei kuitenkaan näytä olevan, koska jopa Folktingetin, jonka lakisääteisenä tehtävänä on toimia "ruotsin kielen aseman edistämiseksi Suomessa", perustelut pakkoruotsille ovat pääpiirteissään yhtä omituisia kuin ylempänä siteeratussa keskustelussa tai Juha Itkosen taannoisessa kolumnissa.