maanantai 29. heinäkuuta 2019

Newtonin kolmannesta laista

Fyysikko Isaac Newton julkaisi klassisen mekaniikan perusteet latinankielisessä teoksessaan Philosophiæ Naturalis Principia Mathematica eli 'luonnonfilosofian matemaattiset periaatteet'. Ensimmäinen painos ilmestyi 1687, toinen 1713 ja kolmas 1726. Newtonin omat kappaleet ensimmäisestä painoksesta löytyvät digitoituina Cambridgen yliopiston sivuilta, sekä lisälehdillä (Adv.b.39.1) että ilman (NQ.16.200). Andrew Motten laatima ensimmäinen englanninkielinen käännös ilmestyi 1729 ja perustui kolmanteen painokseen. Kolmas painos on ilmestynyt vaihtoehtoiset lukutavat kokoavana editiona vuonna 1972 Alexandre Koyrén and I. Bernard Cohenin toimittamana.

Teos tunnettaneen parhaiten liikelaeista, etenkin kolmannen lain alkuosan englanninkielisestä muotoilusta for every action, there is an opposite and equal reaction. Useimmiten lausetta ei kuitenkaan käytetä Newtonin tarkoittamassa merkityksessä vaan kuvaannollisesti puhuttaessa jotakin asiaa seuraavasta "vastareaktiosta". Tämä edellyttää ajallista peräkkäisyyttä, joka ei ole läsnä Newtonin muotoilussa. Alkukielellä eli latinaksi kolmas laki toteaa:
Actioni contrariam ſemper & æqualem eſſe reactionem : ſive corporum
duorum actiones in ſe mutuo ſemper eſſe æquales & in partes contra-
rias dirigi.
'Aktiolle on aina vastakkainen ja yhtäläinen reaktio, eli kahden kappaleen aktiot keskenään ovat aina yhtäläisiä ja suuntautuvat vastakkaisiin suuntiin.'

Olen käyttänyt yllä sanaa aktio lähinnä siksi, etten keksi parempaakaan. Pohjalla olevan verbin agere perusmerkitys on 'ajaa', mutta käytännössä se tarkoittaa kaikenlaista 'tekemistä', 'toimimista' ja 'suorittamista'. Etuliite re- merkitsee usein 'vastaan', 'takaisin' tai 'uudelleen', mutta toisinaan se vain terävöittää verbijuuren merkitystä. Tässä yhteydessä etuliitteen merkitys on ymmärrettävä kuten Newtonin samassa yhteydessä tarjoamassa esimerkissä, jossa hän käyttää verbiä trahere 'vetää' ja siitä johdettua verbiä retrahere: jos hevonen vetää köyteen kiinnitettyä kiveä, tulee hevonen vedetyksi yhtä lailla kohti kiveä (si equus lapidem funi alligatum trahit, retrahetur etiam & equus æqualiter in lapidem). Ut ita dicam, 'niin sanoakseni", kuten Newton on kyseiseen kohtaan käsin lisännyt.


Newtonin oma näkemys kolmannen lain sanamuodosta (NQ.16.200).

Huvittavaa on, että Newton olisi ilmeisesti halunnut poistaa teoksestaan sen luultavasti tunnetuimman yksittäisen lauseen: hän on nimittäin yliviivannut sen (ja korjannut sanaan corporum ison alkukirjaimen) molempiin omiin kappaleisiinsa, kuten yllä olevasta kuvasta näkyy. Harmillista sinänsä, että poisto ei kuitenkaan päätynyt myöhempiin painoksiin.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Satunnaisia vastauksia

Tässä kirjoituksessa vastaan parhaani mukaan kysymyksiin, joiden kautta tuntemattomat lukijat ovat päätyneet Filologogrammataan mutta joihin täältä ei ole (tähän asti) löytynyt ainakaan yksinkertaisia vastauksia. Olen muotoillut myös fragmentaariset hakulausekkeet kokonaisiksi kysymyksiksi, jotka eivät näin ollen välttämättä täydellisesti vastaa sitä, mitä kyseinen henkilö on oikeastaan halunnut tietää.

Aineistoa.

Miksi Suomenlinnaa kutsutaan Pohjolan Gibraltariksi?

Suomenlinnaa tai oikeammin Viaporia (josta olen kirjoittanut useasti) kutsuttiin Pohjolan Girbaltariksi siksi, että sen katsottiin olevan yhtä valloittamaton kuin varsinainen Gibraltarin linnoitus Espanjan rannikolla. Ilmaisun lienee popularisoinut Runeberg Vänrikki Stoolin tarinoiden Viaporia käsittelevällä runollaan.

Mikä on tähtien merkitys sotilasarvoissa?

Sopimussotilaiden eli varusmiespalveluksen jälkeen määräaikaiseen virkasuhteeseen jääneiden sotilaiden arvomerkeissä käytettiin aikaisemmin tähteä erottamaan heidät varusmiehistä, sotilasammattihenkilöistä ja reserviläisistä. Sotilasammattihenkilöiden arvomerkeissä oli vastaavasti miekka kuten nykyäänkin ammattialiupseerikersantin arvomerkissä. Aiemmin tähtiä ja miekkaa käytettiin sotilasvirkamiesten arvomerkeissä.

Mitä tarkoittaa "sumfatirallaa"?

Kyseessä on filleri, jonka alkuosa luultavasti perustuu ruotsin sanaan sjung 'laula'.

Miten "becherovka" äännetään?

Tähän löytyy oikeastaan ihan suora vastaus, mutta todetaan vielä, että tämän tšekkiläisen liköörin nimi on johdettu saksankielisestä sukunimestä Becher, jossa ch ääntyy kuten h suomen sanassa vihko. Ilmeisesti tšekit kuitenkin ääntävät sen karheampana "ach"-äänteenä. Lisäksi huomattakoon, että v ääntyy k:n edellä soinnittomana, joten nimi ääntyy kokonaisuudessaan suunnilleen [bexerofka].

Mihin vesuria käytetään?

Tätä Agricolan yhteydessä mainitsemaani työkalua käytetään vesakon raivaamiseen ja puiden karsimiseen.

Miten "via crucis" äännetään?

Tähänkin löytyy jo vastaus, mutta se on vähän pitkä. "Via krukis", jos haluaa kuulostaa suomalaiselta latinistilta; "via krutsis" tai "via krusis", jos haluaa kuulostaa astetta valistuneemmalta suomalaiselta latinistilta; "wia kdukis", jos haluaa kuulostaa Cicerolta.

Mitä ovat sanan kulli synonyymit?

Nilkki, nalkki, koinuneuvo, neien turva, vitun vasara, kullan nuppu, seisottaja, kannattaja, yllyttäjä, kyrpä.

lauantai 20. huhtikuuta 2019

Hortoilusta

Tämänkertainen kirjoitus käsittelee hortoilua ja vastaavaa verbiä hortoilla hiljattain oppimassani horta- eli villivihannesharrastuksen merkityksessä ammentaen kahdesta aihetta käsittelevästä kirjoituksesta.

Esa-Jussi Salminen kirjoittaa Uuden Suomen blogissaan otsikolla "Kieli hortoilee - inhimillinen tekijä kielen kehityksessä" (14.4.2019) seuraavasti:
"Kun villivihannesten keräily tuli muodikkaaksi jokin aika sitten, tuli kansan tietoisuuteen jännä sana kuvaamaan tätä harrastusta: hortoilu, hortoilla. Se juontaa tässä merkityksessä vierasperäisestä sanasta horta, joka tarkoittaa villivihannesta. Meillähän on myös toinen verbi hortoilla, joka tarkoittaa jonkinlaista päätöntä epävakaista kulkemista."
Salminen jatkaa toteamalla, että jos sana on johdettu sanasta horta, sen pitäisi tietysti olla hortailu. Lopussa on toinen anekdootti siitä, miten inhimilliset tekijät vaikuttavat siihen, että kielen muutokset eivät etene aina aivan johdonmukaisesti.

Asiaa kommentoi samana päivänä Jukka Korpela omilla sivuillaan otsikolla "Hortoilla: harhailusta harhatermiksi". Kirjoituksen sisällön tiivistää hyvin ensimmäinen kappale:
"Sanalle hortoilla annettu uusi merkitys ’kerätä villikasveja’ perustuu kuvitelmaan johtamisesta sanasta, jota ei todellisuudessa ole."
Korpela esittää otaksuman, että tämä päämäärättömään harhailuun viittaava, sävyltään lähinnä kielteinen arkikielinen sana on otettu villikasvien keräämisen merkitykseen itseironisesti siksi, että harrastukseen sisältyy luonnossa liikkumista, josta on tietenkin lyhyt matka päämäärättömään vaelteluun. Tämän jälkeen Korpela siteeraa hortoilu.fi-sivulta löytyvää selitystä sanan alkuperästä:
"Horta on kreikkaa ja tarkoittaa kaikkea villiä, kasviperäistä syötävää. Horta on hyvä, suomalaisen makuinen lainasana kreikan kielestä. Kerätä hortaa on luontevasti hortoilla kuten sieni – sienestää ja marja – marjastaa. Keväisessä ja kesäisessä luonnossa käyskentelevä, silloin tällöin herkun löytäessään pyllistävä kasvin kerääjä täyttää hortoilu-sanan merkityksen myös toisessa mielessä!"
Viimeinen virke näyttäisi epäsuorasti vahvistavan yhteyden hortoilun alkuperäiseen merkitykseen. Kuten Korpelakin toteaa, kyse ei tietenkään ole muodollisesti sanoihin sienestää ja marjastaa rinnastuvasta johdoksesta, koska hortoilla on muodostettu aivan eri johtimella. Keräilemisen merkitys ei myöskään ole mitenkään tyypillinen tällaisille le-johdoksille, joiden merkityksestä ja muodostuksesta voi lukea lisää VISK:sta pykälistä 353 ja 358 (ja teonnimen muodostuksesta vielä pykälästä 228). Itselleni hortoilusta tulee muunkin kuin keräilyn kattavana harrastuksen nimityksenä mieleen lähinnä heppailu sekä herppiharrastajien suusta kuultu herppeily, vaikka tällöinkin hortailu kuulostaisi tietysti luontevammalta.

Suhteessaan sanaan horta suomen kielen hortoilu olisi johdoksen sijaan varsin erikoinen äänteelliseen samankaltaisuuteen löyhästi perustuva merkityslaina. Korpela kuitenkin mainitsee, että "sen enempää klassisessa kuin nykyisessäkään kreikassa" ei ole sanaa horta:
"Sen sijaan nykykreikassa on sana hórto, joka tarkoittaa yleisesti ruohoa (ruohovartista kasvia) ja joka on peräisin klassisen kreikan sanasta khórtos, joka tarkoittaa alkujaan rajattua aluetta karjan ruokkimiseen, sitten yleisesti ruokintapaikkaa ja karjanrehua. Toisaalta rajatun alueen merkityksestä on tultu puutarhan merkitykseen, joka on taustalla muun muassa sivistys­sanassa hortonomi. Latinaan lainautuneena, muodossa hortus, sana tarkoittaa ensisijaisesti puutarhaa."
Latinan hortus ei ole lainaa kreikasta, vaikka se onkin sanan χόρτος etymologinen vastine. Mielenkiintoisena sivuhuomiona latinan historian osalta Plinius vanhempi kertoo (19,19) roomalaisissa kahdentoista taulun laeissa käytetyn sanan villa sijasta sanaa hortus, kun taas puutarhaan viitattiin sanalla heredium.

Nykykreikan sanan χόρτο merkityksestä Korpela toteaa vielä seuraavaa:
"Väitetty kreikkalainen kantasana ei tarkoita vain villejä ihmisen syötäväksi sopivia vihreitä kasveja, vaan kaikenlaisia ruohoja, villejä ja viljeltyjä – ja enemmänkin eläinten rehuihin kuin ihmisravintoon."
Sanalla χόρτο on toki yllä mainitut merkitykset, mutta kuten Korpelan linkittämässä sanakirjassa aivan suoraan sanotaan, sen monikkomuodolla χόρτα (hórta) on erityismerkitys (2β) 'διάφορα είδη αυτοφυών ή καλλιεργημένων πράσινων φυτών, που τρώγονται βραστά ως σαλάτα, όπως π.χ. τα ραδίκια' ['erilaisia villinä kasvavia tai viljeltyjä viherkasveja, joita syödään keitettyina salaattina, kuten esimerkiksi voikukka'.

Siitä voidaan tietysti keskustella, onko leksikaalistunut monikkomuoto eri vai sama sana, millä on käytännön merkitystä muun muassa sen kannalta, miten asiat järjestellään sanakirjoissa. Esimerkiksi kielitoimiston sanakirjassa lemman lasi alta löytyvät materiaaliin (1) ja siitä tehtyihin esineisiin (2) liittyvien merkitysten lisäksi erikseen (3) edelliseen liittyvä monikollinen lasit merkityksessä 'silmälasit'. Tässäkin tapauksessa olisi mielestäni liioittelua sanoa, että suomessa ei ole sellaista sanaa kuin lasit.

(Sivuhuomiona mainittakoon vielä se, että nykykreikan neutrisukuisen sanan χόρτο ja klassisen kreikan maskuliinisukuisen sanan χόρτος välissä on merkittävänä välivaiheena keskiaikainen neutrimuoto χόρτον. Neutrisukuisen sanan muodostamisen mallina ovat ilmeisesti olleet merkitykseltään läheiset sanat φυτόν ja λάχανον.)

Lopuksi on syytä huomata, että olemattomaksi esitetty sana horta ei ole suomenkielisten hortoilijoiden keksintö: englanninkielisiä horta-reseptejä löytää nopealla Google-haulla, ja kreikkalaisen keittiön yhteydessä esiintyvät muodot chorta ja horta myös englannin-, saksan- ja katalaaninkielisissä Wikipedioissa.

torstai 11. lokakuuta 2018

Kappelista

Minulla on nykyään yllättävän vähän vapaa-aikaa (ylimääräiseen) kirjoittamiseen tai edes (ylimääräiseen) lukemiseen, mutta yritän silti tuottaa tännekin sisältöä, vaikka kirjoituksista tulisikin hieman lyhyempiä.

***

Huuhaa-etymologioille ja antiikin grammaatikkojen etymologioille on tyypillistä, että ne perustuvat sattumanvaraisiin yhtäläisyyksiin yksittäisten sanojen välillä. Tällaisia löytämällä voidaan yhdistää vaikkapa suomen maa lakkaa ja espanjalainen kaupunki Málaga tai suomen kunta ja englannin county, ja käyttää näin saatuja pseudokognaatteja jonkin humpuukiteorian tueksi, etenkin kun tällaisten teorioiden kumoaminen on yleensä huomattavasti vaativampaa kuin niiden tuottaminen.

Oikeat etymologiset tarinat saattavat olla paljon ihmeellisiempiä ja näennäisesti epätodennäköisempiä. Tämä tuli puheeksi, kun istuin pari kuukautta sitten Kappelissa päälläni paita, jonka kuva-aiheena oli Pyhä Martti. Tämä kirjoitus käsittelee Kappelin ja Pyhän Martin kielellistä yhteyttä, vaikka jälkimmäisen teemapäivä onkin vasta kuukauden päästä.

Kappelin sisältä.

On hyvä aloittaa siitä, miksi ravintola Kappelin nimi on juuri Kappeli. Tunnetun tarinan mukaan sokerileipuri Johan Daniel Jerngren rakennutti Esplanadille vuonna 1840 kioskin, jota kirkkomaisen ulkonäkönsä vuoksi alettiin kutsua "kappeliksi". Kioskin (lempi)nimen peri sitten samalle paikalle vuonna 1867 avattu Hampus Dahlströmin piirtämä ravintola. Erään tarinan mukaan paikalla olisi jo aiemmin toiminut "pastoriksi" kutsutun paimenen pyörittämä "kappeliksi" kutsuttu maitokoju, mutta tämä saattaa olla urbaanilegenda.

Tästä päästäänkin siihen, mista sana kappeli ylipäänsä tulee. Esplanadin kioskitoiminnan mahdollisen maitotuotemyynnin perusteella joku voisi ehkä innostua, että kyse onkin varmaan vuohesta, jota tarkoittava latinan sanan diminutiivimuoto capella on. Kirkollisen yhteyden perusteella joku voisi otaksua, että asia liittyy jotenkin siihen, että Ihmisen Poika erottaa vuohet lampaista (Matt. 25:31 - 33). Nämä olisivat molemmat hyviä aiheita aprillipiloiksi.

Leedsin keskiaikakongressin logo (IMC2018).

Suomen sana kappeli tulee kyllä latinasta, ruotsin muodon kapell (ja muinaismuodon kapella) kautta sanasta capella tai oikeastaan cappella, joka on diminutiivijohdos sanasta cappa, joka merkitsee 'viittaa'. Merkityssiirtymä viitasta sivukirkkoon voi tuntua oudolta, eikä se selitykään millään tavanomaisella semanttisella siirtymällä ilman tietoa kielenulkoisesta historiasta.

Pyhä Martti eli Martinus Toursilainen oli roomalainen sotilas, sittemmin Toursin piispa, joka eli 300-luvulla. Legendan mukaan hän leikkasi puolet viitastaan antaakseen sen kerjäläiselle. Tämän jälkeen Kristus ilmestyi Martille unessa ja palautti hänen viittansa ehjäksi, minkä johdosta Martti kääntyi kristityksi. Häntä kunnioitetaan erityisesti köyhien ja kerjäläisten suojeluspyhimyksenä.

Pyhän Martin viitta (tai jokin tähän rooliin päätynyt vaatekappale) eli cappella säilyi merovingikuninkaiden hallussa, ja reliikin huoltajiksi määrättyä papistoa kutsuttiin nimellä cappellani, jonka suomenkielinen vastine olisi kappalainen. Pyhäinjäännöksen säilytyspaikkaa alettiin kutsua sanalla cappella, ja nimityksen käyttöala laajeni edelleen ylimystön keskuuteen käsittämään mitä tahansa yksityiseen asuntoon liitettyä pyhäkköä ja edelleen erillistä rakennusta, joka ei ole varsinainen kirkko.

Mainitsin, että tässä tapauksessa etymologian selvittäminen vaatii tarinan alkupuoliskon osalta erityistä tietoa kielenulkoisesta historiasta. Mikäli aihetta koskevat keskiaikaiset kirjalliset lähteet (esim. Notker Änkyttäjän kirjoittama Kaarle Suuren elämäkerta) olisivat kadonneet, olisi mahdotonta perustellusti (!) yhdistää sivukirkkoa merkitsevä sana viittaa tarkoittavaan sanaan. Näin ollen on myös täysin mahdollista, että joillakin sellaisilla sanoilla, joiden etymologiaa emme kykene selvittämään, voi olla jokin yhtä kummallinen historia. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että kaikenlaiset villit spekulaatiot olisivat minkään arvoisia uuden tiedon tuottamisen kannalta, vaikka ne tuntuisivatkin aihetta tuntemattomien mielestä järkeviltä. Tätä aihetta on käsitellyt Johanna Laakso kirjoituksessaan "Auringon alkuperä ja selityksen lumo".

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Persoonasta

Jossain yhteydessä tuli hiljattain puheeksi sana persoona ja sen mahdollinen etruskilainen alkuperä. Koska en tiedä etrusk(e)ista juuri mitään, päätin selvittää, mistä on kyse ja samalla vaivalla katkaista hiljaisuuden kirjoittamalla lyhyesti aiheesta.

Suomen kielessä persoonalla tarkoitetaan joko yksinkertaisesti 'henkilöä', abstraktimmin filosofisessa mielessä 'tietoisesti ja tarkoituksellisesti toimivaa olentoa' ja kieliopillista kategoriaa, joka ilmenee suomessa verbien finiittimuodoissa, persoonapronomineissa ja omistuspäätteissä. Suomen sana tulee muiden kielten myötävaikutuksella latinan sanasta persona, jota on latinan pitkän käyttöhistorian aikana käytetty kaikissa sanan nykykielistä tutuissa merkityksissä. Konkreettisin merkitys, josta muut merkitykset ovat metonyymisesti johdettavissa, on kuitenkin vuosisatojen saatossa painunut unholaan, nimittäin 'naamio'.

Kreikkalais-roomalaisessa teatterissa näyttelijät pitivät naamioita, joten ei ole mitenkään odottamatonta, että sanan merkitys on ulottunut konkreettisesta naamiosta hahmoon ja siitä henkilöön, joka tavalla tai toisella täyttää jotain roolia, ja rooliin itseensä. Kreikaksi naamio oli πρόσωπον, jolla on pitkälti vastaavat lisämerkitykset kuin latinan sanalla persona.

Roomalaisilta grammaatikoilta on peräisin kekseliäs selitys sanan alkuperälle. Aulus Gellius siteeraa teoksessaan Attikan öitä (5,7) grammaatikko Gavius Bassusta, jonka tulkinnan mukaan persona on johdettu sanasta personare 'kaikua, raikua':
caput [...] et os coperimento personae tectum undique unaque tantum vocis emittendae via pervium, quoniam non vaga neque diffusa est, set in unum tantummodo exitum collectam coactamque vocem ciet, magis claros canorosque sonitus facit. Quoniam igitur indumentum illud oris clarescere et resonare vocem facit, ob eam causam "persona" dicta est "o" littera propter vocabuli formam productiore.
'Pää ja suu ovat kaikkialta naamion peittämänä, ja avoinna äänelle päästä ulos vain yhtä kautta; koska ääni ei harhaile ja leviä ympäriinsä, vaan naamio kokoaa äänen yhteen ainoaan ulostuloaukkoon, tekee se äänestä selkeämpää ja soinnukkaampaa. Koskapa siis tuo vaatekappale tekee äänen selkeäksi ja kovaksi, lausutaan "persoona" pitkällä o:lla sanan muodon vuoksi.'

Selitys o-vokaalin pidentymiselle (persōna mutta persǒnare) ei ole erityisen uskottava, ja teoria vaikuttaa muutenkin lähinnä mielivaltaiselta ad hoc -selitykseltä. Koska johdin -ona näyttäisi esiintyvän muissakin yhteyksissä (matrona sanasta mater, Pomona sanasta pomum, annona sanasta annus), vaikuttaisi siltä, että pohjalla oleva aines voisi olla tyyppiä pers(o). (On toki olemassa myös a-vartaloisia verbejä, joita vastaa a-vartaloinen feminiinimuotoinen substantiivi, esim. cena ja cenare tai caupona ja cauponari.)

Mutta nykyään latinan sanan (mahdolliseksi) etymologiaksi tarjotaan etruskin sanaa φersu. Etruski on sen verran vähän ja huonosti tunnettu kieli, että on syytä kysyä, millä perusteilla kyseiseen etymologiaan on päädytty. Tilanne olisi helppo, jos tiedettäisiin varmasti, että etruskin sana φersu merkitsee naamiota, ja jos latinan sanalle persona ei olisi jotain muuta yhtä uskottavaa etymologiaa. Mutta mitä sanasta φersu ylipäänsä tiedetään?

Koska olin muutenkin kirjastossa, aloitin teoksesta Thesaurus linguae etruscae (1978), josta löytyi seuraava lähdetieto:
φersu Tarq. 5328 (TLE 80) (VI sec.); 5335 (TLE 80) (VI sec.)
Teos ei siis kerro sanan merkitystä vaan pelkästään tiedon siitä, mistä primäärilähteistä kyseinen lekseemi löytyy. Tilasin piirtokirjoitusjulkaisun (johon numerot 5328 ja 5335 viittaavat) erikoislukusaliin, mutta teoksen toimitusta odotellessa vilkaisin myös, mitä hyllystä löytyvä Massimo Pallottinon Testimonia linguae etruscae (TLE) asiasta sanoo:
80. φersu
[...]
80. CIE 5328, 5335. Par. sep. "degli Auguri" (VI saec.), iuxta imag. virorum personatorum, p.
Sana löytyy siis Tarquinian etruskinekropolista, tarkemmin auguurien haudasta, "naamioitujen miesten kuvan vierestä", ja on ajoitettu 500-luvulle eaa.

Muutamien hidasteiden jälkeen edessäni oli irtofoliomuotoinen Corpus inscriptionum etruscarum (1936), josta löytyy mustavalkokuvat kyseisistä kirjoituksista:

CIE 5328, "homini personato a sinistra in pariete summo adscriptus".

CIE 5335, "homini personato a sinistra, inter umerum bracchiumque dextrum et avis supra volantis imaginem".

Naamioitujen hahmojen vieressä lukee tosiaan etruskiaakkosilla (luettava oikealta vasemmalle) 𐌖𐌔𐌓𐌄𐌘 eli φersu. Koska nämä ovat sanan ainoat tunnetut esiintymät, on sanan merkityksen liittyminen naamioon päätelty siis siitä, että se voidaan yhdistää latinan sanaan persona, jonka puolestaan on tästä johtuen päätelty olevan peräisin etruskin sanasta φersu tai tästä johdetusta (hypoteettiesta) adjektiivista *φersuna, jossa siis muuten tunnettu etruskin adjektiivijohdin -na yhdistyy sanaan φersu.

Koska kyseessä ei ole edes ainoa sanalle esitetty etymologia, en edellä sanotun perusteella lähtisi esittämään personan etruskietymologiaa erityisen varmana tietona, siis aivan riippumatta siitä, mitä etruskien naamioiden merkityksestä ja hautausriiteistä muuten tiedetään.

Loppukevennyksenä vielä mainittakoon, että Helsingin yliopiston kirjaston etruskologiahyllystä löytyy jostain syystä myös Helmi Poukan Etruskia suomeksi (1972), jonka sanastosta sanaa fersu (Poukan ortografiaa seuratakseni) ei tosin löydy.

perjantai 22. joulukuuta 2017

Nuntii Latini loppuu, osa 2

Edellisen kirjoituksen jälkeen on tapahtunut käänne, johon ovat varmasti vaikuttaneet Janne Wariksen adressi, Ylen saama palaute ja muualla julkaistut yleisönosastokirjoitukset. Nuntii Latinin toimittajat Reijo Pitkäranta ja Tuomo Pekkanen olivat eilen torstaina tapaamassa Ylen toimitusjohtajaa ja paria muuta henkilöä, minkä tuloksena syntyi (tai kerrottiin) päätös, että ohjelma päättyykin vasta täytettyään 30 vuotta jatkuen kesään 2019 asti. Ohjelma siis loppuu joka tapauksessa, mutta loppumisen ajankohta siirtyi puolellatoista vuodella.

Yle julkaisi klo 15.07 asiasta uutisen otsikolla "Maailman ainoa latinankielinen uutisohjelma Nuntii Latini sai jatkoaikaa":




Vaikka "maailman ainoa" on tietysti liioittelua, huomio kiinnittyy erityisesti leipätekstin toiseen kappaleeseen, jonka kautta annetaan ymmärtää, että lopettamisen taustalla olisi Reijo Pitkärannan, Tuomo Pekkasen ja Virpi Seppälä-Pekkasen arvio, että Nuntii Latini "on tulossa elinkaarensa päähän". Tätä seuraa tieto, että he ovat "kuitenkin halukkaita jatkamaan ohjelman tekemistä vuoden 2019 kevääseen saakka", ikään kuin Yle olisi jotenkin onnistunut taivuttelemaan heidät tähän.




Reijo Pitkäranta lähetti samana päivänä vastineen koskien tiedotteen sisältöä, minkä jälkeen tiedotetta päivitettiin tänään klo 11.20 muuttamalla toinen ja kolmas kappale muotoon "Ylen Luovien sisältöjen johtajan Ville Vilénin mukaan ohjelmaa alusta asti tehneet dosentti Reijo Pitkäranta, professori Tuomo Pekkanen ja Virpi Seppälä-Pekkanen ovat halukkaita jatkamaan ohjelman tekemistä vuoden 2019 kevääseen saakka. Ohjelma täyttää tuolloin 30 vuotta".

On tietysti hyvä asia, että tiedotteen sanamuotoa korjattiin, mutta herää silti kysymys, miksi alkuperäinen muotoilu oli sellainen kuin oli. Oletan, että kyseessä oli tiedotteen ja siihen perustuvan uutisen kirjoittajien tietämättömyydestä syntynyt väärinkäsitys.

Ylen sivuilta löytyy myös varsinainen tiedote samasta asiasta (julkaistu torstaina 15.04), jossa on seuraavat lainaukset Ville Viléniltä:
Olemme saaneet paljon kiitosta Nuntii Latinista ja moni on myös pahoitellut sen päättymistä. Nyt voimme tyydyttää latinaa arvostavien kuuntelijoidemme toiveet ja kenties motivoida ohjelmalle jatkoa maailmalla.

Yle arvostaa professoreiden ja heidän latinistitiimiensä panosta. Ohjelma on elänyt kaikki nämä vuodet heidän henkilökohtaisen ja huippulaadukkaan työnsä varassa.
Ohjelman jatkuminen on tietysti mukava käänne, mutta kuten alussa totesin, ohjelma on edelleenkin päättymässä, eivätkä tähän liittyvät argumentit ole muuttuneet miksikään, joten latinaa arvostavien kuuntelijoiden toiveet tuskin tulivat ainakaan täysin tyydytetyiksi. Tämäkin tapaus kuitenkin todistaa, että palautteella ja aktiivisuudella on merkitystä.

tiistai 28. marraskuuta 2017

Nuntii Latini loppuu

Nykyisen Suomen alueen ensimmäinen kirjakieli on latina. Huomattava osa Suomeen liittyvistä keskiaikaisista asiakirjoista ja muista suomalaisista tai Suomea koskevista keskiaikaisista käsikirjoituksista on kirjoitettu latinaksi, puhumattakaan Suomessa keskiajalla luetusta kirjallisuudesta. Latina on ollut kansainvälinen tieteen kieli pitkälle 1800-luvulle: jopa Elias Lönnrotin ensimmäinen kalevalaista runoutta koskeva teos on kirjoitettu latinan kielellä. Keisarillisessa Aleksanterin-yliopistossa Helsingissä väitöskirjan saattoi tehdä vuodesta 1852 alkaen myös ruotsiksi. Viimeinen jäänne yliopistossa pakollisesta latinasta oli käännöskoe latinasta äidinkieleen pro exercitio.

Vaikka latinan kieli on ollut varhaiskeskiajalta asti sammunut kieli siinä mielessä, että sillä ei ole ollut äidinkielisten puhujien muodostamaa yhteisöä, kuollut se ei ole kuin vasta sitten, kun sen aktiivinen käyttö lakkaa. Latinan luonne enemmän tai vähemmän vakaana kirjakielenä antaakin sille ajallisen ulottuvuuden, joka esimerkiksi englannilta puuttuu. Kieltäkin pitemmälle ulottuu klassisen latinankielisen kirjallisuuden ja antiikin mytologian vaikutus, joka on koululaitoksen kautta muovannut eurooppalaista ajattelutapaa ja taidetta satojen vuosien ajan.

Latinan taito on varmasti edelleenkin välttämätön Euroopan historian, kirjallisuuden ja kirjakielien tutkijalle, mutta sen käyttö varsinaisena kielenä rajoittuu nykyään erikoisaloja (esim. biologia, lääketiede) lukuun ottamatta tatuointeihin ja rakennusten seiniin kirjoitettaviin latinankielisiin lauseisiin. Suomessa latinan aktiivisen käytön vuosisataista traditiota on edustanut Ylen vuodesta 1989 lähettämä latinankielinen viikkokatsaus Nuntii Latini, jota ovat toimittaneet vuoroviikoin Reijo Pitkäranta ja Tuomo Pekkanen. Pitkäranta ja Pekkanen ovat myös toimittaneet SKS:n kustantaman Nykylatinan sanakirjan (2006), joka sisältää nykypäivän asioista puhuttaessa tarvittavaa sanastoa. SKS on julkaissut myös viisi Nuntii Latini -nidettä (1992 - 1999), jotka sisältävät latinankieliset uutistekstit englanninkielisine tiivistelmineen ajalta 1.9.1989 - 27.8.1999.



Yle uutisoi viime torstaina, että "Nuntii Latinin viimeinen lähetys kuullaan joulukuun lopulla". (Uutinen löytyy myös englanniksi.) Timo Järvi Yleltä kirjoitti seuraavana päivänä otsikolla "Nuntii Latini ja ohjelman päättymisen murhe". Kirjoituksessa mainitaan "joitakin perusteluja päätöksen taustaksi". Ensimmäinen on strateginen linjaus:
Mediankäyttö muuttuu hurjaa vauhtia, ja Yle haluaa panostaa voimakkaasti uuteen. Tämä on yhtiön strateginen linjaus.
Tämä on tietysti locus communis, sillä uuteen panostamisella voidaan perustella minkä tahansa vanhan lopettaminen. Toinen kohta koskee kuuntelijamääriä:
Nuntii Latinin tavoittavuus radio-ohjelmana on ollut melko marginaalinen. Kuuntelijoita on muutama kymmenentuhatta henkeä viikoittain. Myös kuuntelu Yle Areenan kautta on ollut varsin pientä, vain muutamia satoja kuunteluita viikossa. Toki ohjelmilla on ansioita ja arvoja, joita ei voi mitata kuuntelumäärillä.
Yllä sanotussa ei tietenkään ole mitään odottamatonta. Kommenttikentässä Järvi itse mainitsee vastauksena palautteeseen, että "[p]elkät kuulija- tai katsojamäärät eivät tietenkään yksin vaikuta Ylen sisältöjen jatkumis- tai lopettamispäätöksiin, eivät varsinkaan Yle Radio1:n ohjelmien kohdalla". Viimeinen seikka liittyy Yle Oppimisen tarkoitukseen:
Ylen oppimisen sisältöjä on viime aikoina suunnattu kieltenopetuksesta yleiseen oppimiseen. Latinistien palvelu säännöllisillä uutisilla on ollut poikkeuksellisen hieno oppimisen projekti. Nyt erilaisten kansalaistaitojen ja esimerkiksi digitaitoja kehittävien sisältöjen kysyntä on kovaa.
Tähän on huomautettava, että Nuntii Latini siirtyi vuoden 2014 alusta Yle Oppimiseen, "jotta voisimme tarjoilla paremmin Nuntii Latinin hienon sisällön yleisöillemme", kuten silloinen tuottaja asian muotoili.

Ylempänä siteeratun kirjoituksen kommenttikenttä on auki jouluaattoon asti. Nuntii Latinin pelastamiseksi on ohjelman ulkopuolinen taho perustanut adressin, joka löytyy täältä (englanniksi täältä). Itse ohjelma on kuunneltavissa Yle Areenassa. Laatimani latina-suomi-englanti-saksa-sanasto löytyy Yle Oppimisen verkkopalvelusta.

Kolme vuotta sitten juhlistettiin ohjelman 25-vuotista taivalta. Aiheesta löytyy Ylen sivuilta useampikin juttu: "Nuntii Latini 25 vuotta" sekä "Lahjakkaat latinistit toimittavat uutisia Suomesta maailmalle" ja siitä tekemäni latinankielinen käännös.

Mikäli aihe kiinnostaa enemmän, olen sivunnut tai käsitellyt Nuntii Latinia tässä blogissa seuraavissa kirjoituksissa: