Aloitan tällä kirjoituksella Herran rukouksen eli Isä meidän -rukouksen käsittelyn eri kielillä. Kirjoitukset voivat toimia jonkinlaisina esittelyinä kuhunkin kieleen. Sisältö tulee kuitenkin perustumaan pitkälti siihen, mitä mieleeni sattuu kulloinkin tulemaan. Pyrin tarjoamaan vastauksia lukijoilla mahdollisesti herääviin kysymyksiin.
Ensimmäisenä on vuorossa koinee-kreikankielinen versio. Koinee-kreikka (κοινὴ Ἑλληνικὴ γλῶσσα 'yhteinen kreikan kieli') on Uuden testamentin alkukieli, jos unohdetaan aramean kielen mahdollinen ensisijaisuus. Kieli poikkeaa monessa suhteessa ns. klassisesta attikan murteesta, jolla muinaiskreikan opiskelu tyypillisesti aloitetaan (esim. 'kieli' on attikaksi γλῶττα).
Rukous on Uudessa testamentissa kahdessa eri kohdassa (Matt. 6:9-13 ja Luuk. 11:2-4) hieman poikkeavin sanamuodoin. Käsittelen perinteisen lukutavan pohjalla olevaa kokonaisempaa Matteuksen evankeliumin versiota, joka on Nestle-Alandin editiossa Novum Testamentum Graece seuraavassa asussa:
Perinteiseen tapaan translitteroituna rukous olisi latinalaisella aakkostolla:
Myöhemmässä kielessä mm. vokaalien pituusoppositio ja loputkin diftongit katoavat, ja soinnilliset ja aspiroidut klusiilit muuttuvat frikatiiveiksi, mistä syystä esim. 'beeta' on nykykreikaksi /vita/. Näiden muutosten lopputuloksia heijastaa Spiros Zodhiatesin lukema äänite Koine Greek New Testament. Nykykreikkalaisittain äännettynä ja suomen oikeinkirjoitussääntöjen mukaan kirjoitettuna rukouksen ensimmäinen rivi olisi pater imon o en tis uranis, ja velkoja pyydettäisiin anteeksi sanomalla ke afes imin ta ofilimata imon, os ke imis afikamen tis ofiletes imon. En kuitenkaan puutu tämän tarkemmin kreikan tai erityisesti koinee-kreikan ääntämiseen (joka on erittäin kuuma aihe). Edellä esitetyt huomiot riittänevät esim. perusteologin tarpeisiin. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tutustua Geoffrey Horrocksin kirjaan Greek: A History of the Language and Its Speakers, jossa eri aikojen tekstit on annettu myös oletetuissa ääntöasuissaan.
Kreikassa on se mukava puoli, että latinan tapaan suunnilleen joka toinen sana on jonkinlainen sivistyssana ja siten mahdollisesti tuttu, vaikkei kreikkaa muuten osaisikaan. (Erkki Sirosen suomeksi toimittama Fritiof Ponténin Klassisen kreikan alkeisoppikirja sisältää kappalekohtaisessa sanastossa lukuisia esimerkkejä.) Esimerkiksi 'isä' on kreikaksi πατήρ, vaikka rukouksessa esiintyvässä vokatiivi- eli puhuttelumuodossa on toki lyhyt vokaali ja resessiivinen aksentti (πάτερ).
Kreikan possessiivipronominin sijoittuminen painottomaan asemaan pääsanansa jälkeen on aiheuttanut sen, että suomenkielisessäkin rukouksessa käytetään epäsuomalaista isä meidän muotoa, vaikka formaalisesti ekvivalentti käännös voisi yhtä hyvin olla isämme. Samoin painottoman σου-sanan voisi suomentaa possessiivisuffiksilla -si. Kreikankielisessä tekstissä ei käytetä ensimmäisellä rivillä olla-verbiä, vaan lause olisi suoraan käännettyna 'isämme, joka taivaissa'.
Käsittelen vielä muutamia kohtia, jotka ovat relevantteja muunkielisten käännösten kannalta:
Kohdassa ὡς ἐν οὐρανῷ καὶ ἐπὶ γῆς 'niin kuin taivaassa, myös maan päällä' (perinteisessä sanamuodossa sanat ovat toisin päin, vaikka vertaus on tietenkin sama) sana οὐρανός 'taivas' on yksikössä eikä monikossa kuten alussa ('joka olet taivaissa').
Ilmaisu ἄρτον ἡμῶν τὸν ἐπιούσιον 'jokapäiväinen leipämme' sisältää erikoisen adjektiivin ἐπιούσιος. Merkitys lienee ἐπὶ τὴν οὖσαν ἡμέραν, siis 'olevalle päivälle' eli 'päivittäinen'. Samasta εἰμί-verbin ('olla') partisiipista johdettu οὐσία merkitsee filosofiassa 'substanssia', arkikielessä myös 'omaisuutta' tai 'olemassaoloa'.
Toinen tässä yhteydessä hieman epäselvä sana on ὀφείλημα, joka on sananmukaisesti 'velka'. Vastaavasti ὀφειλέτης on 'velallinen'. Kyseessä on varmasti aramean interferenssivaikutus, koska aramean ḥōḇ 'velka' voi tarkoittaa myös 'syntiä' tai 'rikettä'.
Kreikan perusteella ei voi päätellä, onko τοῦ πονηροῦ 'pahasta' vai 'Pahasta' eli 'pahasta yleensä' (neutri) vai 'Paholaisesta' (maskuliini).
Mainittakoon vielä, että sanasta πειρασμός 'kiusaus' on peräisin teologien vitsi ὁ πειρασμὸς τοῦ Ἰάνσσονος 'Janssonin kiusaus'. Vitsi on tietysti siinä mielessä hieman epäonnistunut, että ruokalajin nimessä todella on tämä sana eli kiusata-verbistä johdettu substantiivi: ruotsiksi nimi on Janssons frestelse. (Sana frestelse esiintyy myös ruotsinkielisessä Isä meidän -rukouksessa.) Klassista kielitajua omaava henkilö sanoisi joka tapauksessa mieluummin ὁ τοῦ Ἰανίδου πειρασμός.
Ensimmäisenä on vuorossa koinee-kreikankielinen versio. Koinee-kreikka (κοινὴ Ἑλληνικὴ γλῶσσα 'yhteinen kreikan kieli') on Uuden testamentin alkukieli, jos unohdetaan aramean kielen mahdollinen ensisijaisuus. Kieli poikkeaa monessa suhteessa ns. klassisesta attikan murteesta, jolla muinaiskreikan opiskelu tyypillisesti aloitetaan (esim. 'kieli' on attikaksi γλῶττα).
Rukous on Uudessa testamentissa kahdessa eri kohdassa (Matt. 6:9-13 ja Luuk. 11:2-4) hieman poikkeavin sanamuodoin. Käsittelen perinteisen lukutavan pohjalla olevaa kokonaisempaa Matteuksen evankeliumin versiota, joka on Nestle-Alandin editiossa Novum Testamentum Graece seuraavassa asussa:
Πάτερ ἡμῶν ὁ ἐν τοῖς οὐρανοῖς·Viimeiseltä riviltä puuttuvat spiritus- ja aksenttimerkit sen merkiksi, että se on kopioitu edition vaihtoehtoisia lukutapoja sisältävästä apparaatista. Tämä ns. doksologia ei esiinny kaikista autenttisimpina pidetyissä käsikirjoituksissa, mutta koska se esiintyy joissakin niistä kieliversioista, joita aion käsitellä, sisällytän sen tähänkin.
ἁγιασθήτω τὸ ὄνομά σου·
ἐλθέτω ἡ βασιλεία σου,
γενηθήτω τὸ θέλημά σου,
ὡς ἐν οὐρανῷ καὶ ἐπὶ γῆς·
τὸν ἄρτον ἡμῶν τὸν ἐπιούσιον δὸς ἡμῖν σήμερον·
καί ἄφες ἡμῖν τὰ ὀφειλήματα ἡμῶν·
ὡς καὶ ἡμεῖς ἀφήκαμεν τοῖς ὀφειλέταις ἡμῶν·
καὶ μὴ εἰσενέγκῃς ἡμᾶς εἰς πειρασμόν,
ἀλλὰ ῥῦσαι ἡμᾶς ἀπὸ τοῦ πονηροῦ.
οτι σου εστιν η βασιλεια και η δυναμις και η δοξα εισ τους αιωνας· αμην
Perinteiseen tapaan translitteroituna rukous olisi latinalaisella aakkostolla:
Pater hēmōn ho en tois ūranois,Vertaamalla kahta edellistä pääsee helposti kärryille siitä, miten muinaiskreikkaa on tapana ääntää. Huomattakoon, että /h/-äänteellä ei ole omaa kirjainta, vaan vokaalia edeltävä sananalkuinen /h/ merkitään spiritus asper -merkillä ja sen puute spiritus lenis -merkillä, esim. ὡς hōs 'kuten' ja illatiivia vastaava prepositio εἰς eis. Eri aksenttimerkit kuvaavat alkuperäistä melodista aksenttia, mutta useimmat vain painottavat niillä merkittyä tavua. Kirjaimet χ, φ ja θ on tapana translitteroida ja ääntää hieman epäjohdonmukaisesti kh, f ja th, vaikka periaatteessa kaikkien pitäisi merkitä joko aspiraattaa tai frikatiivia eikä molempia sekaisin. Digrafi ου translitteroidaan pitkänä vokaalina ū, mutta toisaalta ει translitteroidaan ei, vaikka sekin merkitsee klassisessa kielessä pitkää e-äännettä. Omituiset kirjoitusasut johtuvat siitä, että varsinaiset diftongit /ei/ ja /ou/ sulautuivat varhain yhteen pitkien vokaalien /e:/ ja /o:/ kanssa, joista jälkimmäinen kehittyi muotoon /u:/.
hagiasthētō to onoma sū;
elthetō hē basileia sū,
genēthētō to thelēma sū,
hōs en ūranō kai epi gēs;
ton arton hēmōn ton epiūsion dos hēmīn sēmeron;
kai afes hēmin ta ofeilēmata hēmōn,
hōs kai hēmeis afēkamen tois ofeiletais hēmōn;
kai mē eisenenkēs hēmās eis peirasmon,
alla rhȳsai hēmās apo tū ponērū.
hoti sū estin hē basileia kai hē dynamis kai hē doksa eis tūs aiōnas. Amēn.
Myöhemmässä kielessä mm. vokaalien pituusoppositio ja loputkin diftongit katoavat, ja soinnilliset ja aspiroidut klusiilit muuttuvat frikatiiveiksi, mistä syystä esim. 'beeta' on nykykreikaksi /vita/. Näiden muutosten lopputuloksia heijastaa Spiros Zodhiatesin lukema äänite Koine Greek New Testament. Nykykreikkalaisittain äännettynä ja suomen oikeinkirjoitussääntöjen mukaan kirjoitettuna rukouksen ensimmäinen rivi olisi pater imon o en tis uranis, ja velkoja pyydettäisiin anteeksi sanomalla ke afes imin ta ofilimata imon, os ke imis afikamen tis ofiletes imon. En kuitenkaan puutu tämän tarkemmin kreikan tai erityisesti koinee-kreikan ääntämiseen (joka on erittäin kuuma aihe). Edellä esitetyt huomiot riittänevät esim. perusteologin tarpeisiin. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tutustua Geoffrey Horrocksin kirjaan Greek: A History of the Language and Its Speakers, jossa eri aikojen tekstit on annettu myös oletetuissa ääntöasuissaan.
Kreikassa on se mukava puoli, että latinan tapaan suunnilleen joka toinen sana on jonkinlainen sivistyssana ja siten mahdollisesti tuttu, vaikkei kreikkaa muuten osaisikaan. (Erkki Sirosen suomeksi toimittama Fritiof Ponténin Klassisen kreikan alkeisoppikirja sisältää kappalekohtaisessa sanastossa lukuisia esimerkkejä.) Esimerkiksi 'isä' on kreikaksi πατήρ, vaikka rukouksessa esiintyvässä vokatiivi- eli puhuttelumuodossa on toki lyhyt vokaali ja resessiivinen aksentti (πάτερ).
Kreikan possessiivipronominin sijoittuminen painottomaan asemaan pääsanansa jälkeen on aiheuttanut sen, että suomenkielisessäkin rukouksessa käytetään epäsuomalaista isä meidän muotoa, vaikka formaalisesti ekvivalentti käännös voisi yhtä hyvin olla isämme. Samoin painottoman σου-sanan voisi suomentaa possessiivisuffiksilla -si. Kreikankielisessä tekstissä ei käytetä ensimmäisellä rivillä olla-verbiä, vaan lause olisi suoraan käännettyna 'isämme, joka taivaissa'.
Käsittelen vielä muutamia kohtia, jotka ovat relevantteja muunkielisten käännösten kannalta:
Kohdassa ὡς ἐν οὐρανῷ καὶ ἐπὶ γῆς 'niin kuin taivaassa, myös maan päällä' (perinteisessä sanamuodossa sanat ovat toisin päin, vaikka vertaus on tietenkin sama) sana οὐρανός 'taivas' on yksikössä eikä monikossa kuten alussa ('joka olet taivaissa').
Ilmaisu ἄρτον ἡμῶν τὸν ἐπιούσιον 'jokapäiväinen leipämme' sisältää erikoisen adjektiivin ἐπιούσιος. Merkitys lienee ἐπὶ τὴν οὖσαν ἡμέραν, siis 'olevalle päivälle' eli 'päivittäinen'. Samasta εἰμί-verbin ('olla') partisiipista johdettu οὐσία merkitsee filosofiassa 'substanssia', arkikielessä myös 'omaisuutta' tai 'olemassaoloa'.
Toinen tässä yhteydessä hieman epäselvä sana on ὀφείλημα, joka on sananmukaisesti 'velka'. Vastaavasti ὀφειλέτης on 'velallinen'. Kyseessä on varmasti aramean interferenssivaikutus, koska aramean ḥōḇ 'velka' voi tarkoittaa myös 'syntiä' tai 'rikettä'.
Kreikan perusteella ei voi päätellä, onko τοῦ πονηροῦ 'pahasta' vai 'Pahasta' eli 'pahasta yleensä' (neutri) vai 'Paholaisesta' (maskuliini).
Mainittakoon vielä, että sanasta πειρασμός 'kiusaus' on peräisin teologien vitsi ὁ πειρασμὸς τοῦ Ἰάνσσονος 'Janssonin kiusaus'. Vitsi on tietysti siinä mielessä hieman epäonnistunut, että ruokalajin nimessä todella on tämä sana eli kiusata-verbistä johdettu substantiivi: ruotsiksi nimi on Janssons frestelse. (Sana frestelse esiintyy myös ruotsinkielisessä Isä meidän -rukouksessa.) Klassista kielitajua omaava henkilö sanoisi joka tapauksessa mieluummin ὁ τοῦ Ἰανίδου πειρασμός.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti